Sotanuijien surkeudesta ja miekkojen hienoudesta

En ole pitänyt smallswordia kovin hyvänä aseena. Sen ainut hyöty on siinä että sitä on kätevä kantaa mukana. Se on kevyt.

Tässä kontekstissa on hauskahkoa huomata, että jos lähdetään leikkimään kaksintaistelua ja toisella on smallsword ja toisella sotanuija (mace) smallsword pärjää sitä vastaan loistavasti ; Se on nopeampi ja sillä on pidempi etäisyys. Ja tätä hallitsemalla kannattaa lyödä vetoa smallswordin käyttäjän puolesta. Sotanuijan kanssa ongelmana on se, että kun sen paino on vahvasti toisessa päässä asetta, sen heiluttaminen on niin hidasta että sillä ei ehdi torjumaan. Ja torjumista tarvitaan koska aseen lyhyempi ulottuvuus vaatii sitä että reitti lähemmäs on jotenkin raivattava. 

Tämä muistuttaa paljosta. Mace oli panssariajan muotia ; Ne yleistyivät kun panssarit yleistyivät. Ja jäivät pois muodista panssaroinnin harvinaistuttua. Ja aseettomassa kaksintaistelussa tämä konteksti puuttuu. Mutta tämä oikeastaan sanoo että sotanuija on melko huono ase kaikessa paitsi tässä yhdessä kontekstissa. Sen ulkopuolella se on varsin paska ase.

Mutta tästä saa kuitenkin toisen huomautuksen. Huomautuksen siitä miksi miekat ovat aika hieno keksintö ; Kun mietitään smallswordia - tai vaikka pitkää miekkaa - sen etuna on se, että se on terävyytensä kautta vaarallinen ase. Ja se on samalla kohtuu pitkä ja hyvin tasapainotettu niin että sillä ulottuu iskemään kauas ja nopeasti. Miekkaan otetaan ote ja tämän ei tarvitse hirveästi kikkailla. Välttämättä. (Toki tähän on mahdollisuus.)

Sotanuijaa taas ei oikein edes voi käyttää yhdellä otteella. Jos smallsword -leikistä jotain oppi, niin sen että sotanuijaa pitää käyttää hieman kuten lyhyttä patukkaa (bastincello) Fiore dei Liberin systeemissä. Eli sillä torjuttaessa pitää ottaa kahden käden ote. Ja nimenomaan sellainen että jos oikea käsi on nuijan kahvapäässä, on vasen käsi hyvin lähellä sitä isoa metallikeskittymää. Tämä tekee sotanuijasta huomattavasti nopeamman. Ja sillä saa hirveän vahvoja torjuntoja nopeasti. Tämän otteen avulla etäisyyttä voi ottaa lähemmäs. Ja sitten kun pääsee aivan viereen, voi torjunnan päätteeksi irrottaa vasemman käden ote - siirtää se kenties jopa jonkinlaiseen sisdonta-otteeseen jolla kontrolloidaan smallswordilla taistelevan käsivartta ottamalla se otteeseen vaikka kainaloon - ja käyttää sotanuijan koko voimaa hyödykseen.

Toisin sanoen torjunnasta voidaan siirtyä nopeasti hyökkäykseen tavalla joka mahdollistaa hyvin tehokkaan ja voimakkaan lyönnin. Tämä on kuitenkin kognitiivisesti melko haastavaa. Otteen irrottaminen ja muu on vaikeaa stressaavissa olosuhteissa. Ja tässä mielessä miekka on hieno ; Se on niin hyvä että jopa heikkona miekkana pitämäni smallsword on tehokas verrattuna jopa otteenvaihtoa käyttävän sotanuijastrategiaa vastaan. "Kontrolli, etäisyys, nopeus ja kognitiivinen keveys" ovat miekan puolella. Ainakin niin kauan kun kumpikin osapuoli ei ole panssaroitu. Jos molemmat olisivat täyshaarniskassa tilanne täytyisi varmasti miettiä uudestaan.

Hilpareiden nimeämisestä

Kun mietitään hilparia, kyseessä on salkoase, jossa on pistokeihään kärkeen liitetty taistelukirves. Toisella puolella on yleensä jonkinlainen piikki tai vasaramainen osuus. Pituudet ovat erimittaisia. Itse asiassa kaikkia salkoaseita vaivaa se, että niitä on nimetty hyvin monella tavalla. Niiden toiminnassa ei kuitenkaan usein ole oleellisia eroja. Itse pidänkin siitä että niitä kutsutaan vain yleisnimillä.

Toisaalta on hyvä huomata että hyvinkin samannäköisillä aseilla voi olla toiminnallisia eroavaisuuksia. Ja tämä tulee esiin kun mietitään mikä erottaa hilparin (halberd) toisenlaisesta hilparista (pollaxe). Tosiasiassa näiden välillä on välimuotoja joten luokittelu on tässä mielessä turhaa. Kuitenkin tavallaan asia on tärkeä.

Usein määritelmää lähestytään kahta kautta;
1: Rakenteen kautta. Tällöin korostetaan että halberd on yleensä rakennettu hieman eri tavalla kuin pollaxe. Pollaxessa on rautavahvikkeisia kiinnikkeitä yleensä neljään suuntaan puuvartta. Mukana on yleensä myös jonkinlainen yksinkertainen kädensuojus joka on yleensä "rinkula varressa". Halberdit ovat taas pidempiä ja niissä on enemmän kyse siitä että keihään varteen kiinnitetään teräosa.
2: Käytön kautta. Tällöin korostetaan että halberd on ollut yleensä kevyesti suojattujen tai ei ollenkaan suojattujen sotajoukkojen käytössä oleva väline. Sitä on käytetty ryhmässä. Hilpari taas on lyhyempi ja sitä on käytetty panssarissa taistelussa toisia panssaroituja henkilöitä vastaan tilanteessa jossa joukkojen sijaan vastassa on yksi tai vain muutama vihollinen.

Näen että nämä kilpailevaa määritelmää itse asiassa tukevat toisiaan, ainakin jossain määrin. Jos mietitään taistelua jossa on kaksintaistelullinen ulottuvuus, pitkävartinen salkoase ei ole optimaalisin keskipitkällä ja lyhyellä etäisyydellä. Tarvitaan lyhyemmällä etäisyydellä toimimista. Tämä asettaa kovempia suojausvaatimuksia puuvarrelle. Ase suojataan pitkäaikaisemmalta kulumiselta ja särkymiseltä niiltä ulottuvuuksilta joilla terän ja puun kontakti muuten olisi odotettavaa. Samasta syystä lisätään pienet kädensuojat ; Lyhyellä etäisyydellä aseen käyttäjän sormet ovat riskissä aivan eri tavalla kuin kauempaa.

Sen sijaan jos olet isona joukko-osastona liikkeellä, on tärkeää että moni ihminen tökkii piikeillä vihollisen suuntaan ja että tässä on pidempi etäisyys.

Toisin sanoen rakenne ja käyttötapa tukevat toisiaan. Toki on hyvä huomata että välimuotoja on paljon. Mutta nämä ovat tietenkin ongelmana kaikissa mainitsemissani selitysmalleissa. En siltikään usko että käyttötavan ja rakenteen välinen skisma on "niin relevantti".

Todellista fleimisotaa

Michel Montaigne mietiskeli kuoleman merkittävyyttä. Häntä kiinnosti se, miten kuolema kestää vähän aika, lopputulos on sen jälkeen sama. Ja kuitenkin, paradoksaalisesti, kuolemisella on valtava merkitys.

Ja merkityshän sillä on. Antiikin kreikkalaisille eudaimonia oli jälkipolvien käsissä. Se, elikö ihminen hyvän elämän vai ei voitiin tuomita lopullisesti ja pätevästi vasta kuoleman jälkeen. Tämä ajatus varmasti sopii melko hyvin kristinuskoon jossa usko ja armo ovat niin tärkeitä että lopulta ja perimmiltään uskovaiset voivat tuomita yksittäisiä tekoja ja leimata jokaisen ihmisen niiden kautta syntisiksi. Armo ja pelastus ovat uskovalle kuitenkin vain jotain johon opetetaan ja opastetaan. Lopullinen tuomiovalta on Jeesuksella.

Itse tosin ajattelen enemmän niin että kuolema on jotain joka yhdistää kaikki. Mutta kuoleminen on kuten elämistä. Ihan koska kuoleminen on elämistä. Eikä pelkästään siten että monille koko elämä on yhtä kuolemista, vaan siksi että jos teoillamme on mitään merkitystä, myös tapamme kuolla ovat jossain merkityksessä jotain joiden kautta ja jonka aikana ilmaisemme itseämme. Jos elämän sisällä on merkitystä kaikkine paskallakäymisine ja internetdebatteineen, niin sama koskee kuolemisen prosessiakin.

Ja joskus kuolemiseen saa mukaan vahvan viestin ja statementin.

Omassa elämässäni esimerkiksi itsemurhan tekeminen on valinta. Ja se, että ei tee itsemurhaa on valinta ja sellaisenaan statement. Ei siksi että itsemurha olisi jokin asia joka ei ole valinta ja mahdollisuus. Statement on olemassa juuri siksi että noin ei ole. Se että on vaihtoehtoja ja valitsee niiden väliltä pitää sisällään viestin. Itsemurhassa on kyse siitä että paitsi kuollaan niin myös siitä että tämä kuolemisprosessi käynnistetään itse ja ajoitetaan kuten on itse päätetty. Ja toteutetaan myös tavalla jonka on itse valinnut.

Myös kaksintaistelussa on tietynlainen sisältö. Osa lataa konseptiin kunniaa ja oikeutta. Jos kaksintaistelussa olisi todella kyse siitä mitä siihen keskiajalla ladattiin, niin silloin se että kaksi miestä - tai peräti näiden kahden miehen esitaistelijat jotka ovat joitain aivan toisia ihmisiä - taistelivat julkisella paikalla kuolemaan ja tätä kutsuttiin oikeuden testaamiseksi Jumalan edessä. Se kertoisi aika paljon Jumalista. Minulle tämä on absurdia. Tosin kaksintaisteluun latautuu silti merkitystä. Merkitys siitä että ei halua elää maailmassa jossa on tuo toinen ihminen. (Kuten Oscar Wilde opetti ; Joko tuo tapetti lähtee tai hän. Ja joskus tapetti voittaa.) Jos omaan elämäänsä suhtautuu kärsimyksenä ja toisaalta on kostonhimoinen, kaksintaistelu voi olla win-win -tilanne. Prosessi joka kertoo joka tapauksessa viestin. (Tosin tässä tilanteessa halu kuolla mutta kyvyttömyys tehdä sitä muuten kuin kaksintaistelussa viestii hyvin tietynlaisesta joskaan ei kaikenkattavasta pelkuruudesta. Mutta toisaalta on hyvä huomata että ihminnen voisi myös ryypätä itsensä hengiltä. On helpompiakin tapoja kuolla kuin maksakirroosi, mutta itsensä hengiltä juopottelu on silti kätevä keino kaikenkattaville pelkureille.)

Kristityt toki tuntevat kuolemisen arvon. Meille opetetaan jopa koulussa, jossa kristinuskoa opetetaan hyvin lepsulla ja pehmoarvoisella tavalla, marttyyreista. Eniten Jeesuksen marttyyriydestä, mutta pienemmässä määrin Stefanoksen kivittämisestä ja muista uhrautumiskuolemista. Kristinusko on siitä omituinen uskonto että se kunnioittaa suisidaalista käytöstä marttyyreilla vaikka siinä itsemurhaa pidetään syntinä, jopa kuolemansyntinä. (Se on kuolemista ja synti, mutta...)

Nykyajan kristityt marttyyrit oman käden kautta

Tällä viestillä on toki merkitystä myös nykyaikana. Ja koska kristityt eivät saa muita tekemään heistä marttyyreita, he ovat alati valmiita marttyyrisoimaan itseään. Enkä puhu pelkästään siitä että nettikeskusteulssa heidän kritiikkinsä muuttuu joksikin jonka edessä he ovat uhreja. Puhun siitä että jos he eivät saa muita tappamaan heitä, he tekevät sen itse.

Esimerkiksi Dominique Venner sai kehuja Marine Le Peniltä. Venner ei pitänyt siitä että ranskassa homoseksuaalejen avioliittolaki meni läpi ja hän tappoi itsensä Notre Damen katedraalissa. Hän ampui itsensä alttarille ja paikalla oli hirvittävän monta ihmistä. Se oli yhtä julkinen kuin julkinen teloitus. Ja hän oli oma teloittajansa. Vennerin itsemurhassa oli taatusti viesti. Ja Le Penin kannanotto kertoo että hän oli paitsi yksittäistapaus niin myös sellainen yksittäistapaus jonka tekoja ihailevia ja kunnioittavia löytyy jopa vallan portaiden huipulta. Hänen tekonsa ei siis ollut tässä mielessä vain yksittäistapaus vaan jokin joka heijastaa monien arvoja.

Tuoreemmin Rick Scarborough kertoi samaan tapaan, että jos homoseksuaalien avioliitto menee läpi, hän sytyttää itsensä liekkeihin. Hengiltä palaminen on siitä kiinnostava valinta, että se on kauhea tapa kuolla. Scarborough on pastori jolla on jonkin verran statusta. Hän ei ole niitä marginaalissa olevia hupsuja joilla ei ole mitään menetettävää ja joiden itsemurha "pikkuasiasta" olisi ymmärrettävä. Siksi Scarborough tavallaan alleviivaa viestin siitä että homous ei ole "vain pikkuasia" monille kristityille. - Toisaalta se, että nyt kun laki meni läpi eikä Scarborough ole halukas tekemään itsemurhaa, hän lähettää toisenlaisen viestin. Viestin joka vahvistuu sillä että hän selittää että miten hän ei oikeasti tarkoittanut mitä sanoi silloin kun uhkasi mitä ei tarkoita. Kun luonne riittää tämänlaisten uhkausten käyttöön politiikanteossa mutta ei riitä rahkeita omien lupausten täyttämiseen tiedämme minkä arvoinen tämän miehen sana on aina ja kaikkialla hänen säälittävän elämänsä loppuun asti. Lopputulos on toki ennen pitkää sama, tuollaisilla vanhoilla kääköillä vieläpä aiemmin kuin hän itse haluaa ajatellakaan.) Erityisen kiinostavaksi tilanteen tekee se, että sanoma voidaan todella ymmärtää kaksoismerkityksessä. Mutta uutisen sisältöä ei korjattu kristittyjen tai Scarboroughin puolella mediakohusta huolimatta ennen kuin sitten kun laki meni läpi. Tätä ennen esimerkiksi Glenn Beck korosti että Scarborough on tosissaan kuten hyvin moni muukin pastori. Viesti ennen lain läpimenoa oli juuri sitä että kyseessä oli viesti jonka mukaan pastorit ovat valmiita kuolemaan näkemystensä vuoksi. Ja koska heitä ei ole uhattu teloittaa tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Viesti joka voidaan tulkita symboliseksi ja kirjaimelliseksi oli siis kirjaimellinen silloin kun sillä ei ollut väliä ja symbolista heti kun pitäisi toteuttaa lupauksia. (Miten normaalia kaikilta kristityiltä kaikkialla maailmassa.)

Loppusanat ja fanaatikkojen kannustamista

Mielestäni on erikoista että kristittyjen on usein vaikeaa noudattaa kultaista sääntöä. Eli sitä että he kohtelisivat muita kuin toivoisivat itseään kohdeltavan. Tässä itsensä liekkeihin sytyttämisessä he kuitenkin kohtelevat itseään kuten aika moni haluaisi heidän itseään kohtelevan. Itse tietenkin kannustan ihmisiä muutoinkin ymmärtämään että itsemurha on aito valinta meille kaikille. Joten jos ihminen haluaa itsensä tappaa, se on kaunis asia.

Siksi kehotankin kaikkia homoseksuaalien avioliiton läpimenoa kunnolla ja täydellä sydämellä vastustavia hyppäämään järveen tai kaivoon. (Sekä symbolisesti että etenkin kirjaimellisesti.) Voivat he puolestani myös syöksyä sementtiin. Minulta löytyy kyllä luovempiakin ehdotuksia itsemurhan näyttävään toteuttamiseen. Jos siis todella on valmis lähettämään näin äärimmäisiä viestejä. Viestejä jotka tuntuvat alleviivaavan sitä että on uskontoja joiden kannattajat ovat hölmöjä fanaatikkoja. Jos todella haluaa tämänlaisia viestejä välittää eikä vahingoita muita prosessissa niin siitä vaan.

Itse asiassa jos fanaatikko on valmis sytyttämään itsensä tuleen siksi että demokraattisessa maassa tulee heille epämieluisa lakitylos, kertoo että yhteiskunta ei heitä sytytä ja että he ovat aika pikkumaisia. Tämänlaisen ihmisen kuolema on tärkeä optimistinen viesti monille muille. Sillä jos ihminen on Vennerin tyylisiin itsemurhiin taipuvainen, on enemmän kuin todennäköistä että kyseinen fanaatikko on itsemurhassaan tehnyt sen ainoan maailmaa parantavan teon minkä hän voi tehdä. Itsemurhateon jälkeen hän on jättänyt maailman parempaan kuntoon, kenties jopa oleellisesti parempaan kuntoon, kuin ennen tekoaan. Tämänlaista eettistä ratkaisua minä voin kunnioittaa. Kunnioittaa syvästi.

Descartesin mitta täyteen - ja muita detaljeja

Filosofiaa pidetään usein kynäniskojen puuhana. Jopa sellaisena joka näivettää. Se ei toki olekaan mitenkään fyysinen harrastus. Jotkut filosofit, kuten Michel de Montaigne (1533-1592), onkin korostanut sitä että hän oli huono miekkailija ja ratsastaja.

Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.

Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.

Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.

Moulinet ; Eli miksi ihmeessä ratsumiehet käyttivät sapelia?

Donald McBane oli mielenkiintoinen herrasmies. Hän oli sotilaana ensimmäisessä kunnolla globaalissa modernissa sodassa, Espanjan perimyssodassa (1701-1714). Tämä baarimikko, miekkailunopettaja ja bordellinomistaja kirjoitti myös omintakeisen teoksen "The Expert Sword-man's Companion; or the True Art of Self-Defence. With all Account of the Author's Life and his Transactions during the Wars with France." Teoksen jossa oli tosiasioita ja ylpistelyä sellaisella tavalla millä vain todelliset skotit kykenevät.

Hänellä oli hyvin käytännönläheisiä oppeja. Esimerkiksi hänen kamppailuohjeissaan neuvotaan omanlaista askellusta märissä ja liukkaissa olosuhteissa. (Mikä eroaa monesta salissa harjoitettavasta lajista jotka toimivat kuivissa tasaisissa sisätiloissa erinomaisesti.) Ja muutenkin hänellä oli näkemystä asioihin. Sellaisella tavalla mihin vain todelliset skotit kykenevät.

Kiinnostavaa on että hän suosi pistomiekkaa viiltävän sijasta. Hän kertoi että "The Small Sword hath great odds of the Broad, for the Small-Sword kills and you may receive fourty cuts and not be disabled." Tämä oikeasti kertoo jotain oleellista pistojen ja viiltojen eroista. Kun mietimme mikä tekee pistosta tehokkaan, voimme huomata että se eroaa viilloista muutamassa asiassa:
1: Pisto tarjoaa kovemman paineen. Kun mietitään mitä voima tarkoittaa, on huomioitava aseen nopeus ja iskun takana oleva paino. Ja jaettava tämä teho osumapinta-alalla. Viiltojen kohdalla terä on toki ohut, mutta se on kuitenkin "pitkä viiva". Pistettäessä kärki on yleensä juuri yhtä terävä kuin muukin terä, mutta se on "lyhyempi". Eli pisto on tässä mielessä tehokkaampi.
2: Toisaalta pistossa energia menee syvemmälle ja syvemmälle ja oikeastaan vain sinne. Viilloilla voimaa taas menee liikkeeseen joka viiltää lisää ihoa ja tätä kautta kuluttaa iskun energiaa johonkin joka ei ole syvällä oleva elintärkeä sisäelin.
+: Tässä ajatuksessa on varmasti jotain perää kun mietitään miksi kaksintaisteluissa rapierista tuli hyvinkin suosittu. Se oli nopea ja kevyt ase jolla oli pitkä ulottuvuus. Ja sillä tehty pisto oli vaarallinen. On hyvä tiedostaa että Spartan aikana keihäänpistoihin kuolleet jättivät suhteellisen siistin ruumiin. Viiltoja taas kuluu helposti useampia ja jälki on paljon karumpaa. Toki myös viilto on vaarallinen. Mutta mikään vamma ei ole ihmeellinen kerrastatappaja. Kinsleyn "Swordsmen of the British Empire" kertoi miten eräs sotilas selvisi hengissä siitä että häneltä lyötiin käsi kokonaan irti. Temppu on luonnollisesti vaarallinen, eikä missään nimessä pisto.

Mutta tästä päästään oikeastaan siihen varsinaiseen ongelmaan. Jos McBane oli hieno mies, niin miksi kun katsomme vaikka kenraali Custeria niin hän ei käyttänyt suoraa pistomiekkaa vaan sapelia? Muutoinkin kun katsotaan sotilaita, oli tavallista että pistomiekka varattiin kaksintaisteluihin mutta sotaan mennessä käyttöön otettiin raskaampia ja viiltävämpiä aseita. Olivatko he tyhmiä?

Tämä ei ole kovin uskottavaa. Viiltoaseissa on monia etuja. Muutamat ovat varsin pinnallisia. Voidaan ajatella että pistäminen vaatii enemmän ojentelua jota on hankalaa tehdä juoksuhaudoissa. Ja voidaan nähdä että pisto on helpompi iskeä syrjään. (Koska itsepuolustuksessa ja taistelussa on ikävä nyrkkisääntö jossa eteenpäin menevä voima on heikkoa sivuilta ja sivuille menevä voima on heikkoa vetämiselle ja työntämiselle. Pistossa jokainen suunta on syrjään ja viilloissa vain osa on "heikkoja linjoja" ja viiltoa vastaan voi joutua puskemaan ja pysäyttämään koko iskun.) Mutta kenties oleellisempaa on huomata että miekat itse asiassa jäivät tuliaseiden jalkoihin ja korvautuivat veitsillä joita on miellyttävämpi kantaa kuin miekkaa. (Mikä kyllä kieltämättä vaikuttaa jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä ajatuksena. Mutta jos kokeilet kantaa pitkää miekkaa koko ajan mukana kiväärien ja muiden lisäksi, ajatus alkaa tuntumaan miellyttävältä, jotenkin. Kunhan se veitsi on siisti.)

Mainitsin jo Custerin. Enkä suinkaan vahingossa. Ratsuväki on klassisesti käyttänyt sapelia. Custerin aikaan syynä oli osittain ampuma-aseiden ongelmat. Niitä oli vielä vaikeaa ladata ja lähitaistelussa ammuttaessa ratsumies helposti ampuu toveriaankin. Miekka on hyvä ulottuvuuden kannalta. Mutta miksi ei pistomiekkaa? Kyllähän komealla rapierilla yltäisi miltei maahan asti! Miksi ihmeessä Custer käytti kevyttä sapeliaan ja miksi husaarit käyttivät esimerkiksi "Model 1840 Cavalry Saberia" (joka tunnettiin myös "wristbreaker saberiksi" koska se oli melko raskas ja tätä kautta massiivinen miekka sapeliksi). Syy on oikaestaan juuri siinä että McBane oli oikeassa. Ratsastajalla on kuitenkin jotain jota maan tasolla kaksintaistelijalla ei ole. Nimittäin hevonen. Hevonen lisää iskuun massaa ja inertiaa. Näin ollen pistomiekalla iskut mennä hujahtaisivat kahvaa myöten sisään ja tärkeintä olisi yrittää vetää sitä terää ulos. Tämänlaisessa tohinassa aseen menettäisi helposti. Sapeli taas on sellainen että sen kuin mennä viuhtoo menemään. Toki piston ja viillon eroja painotettiin.

Mutta sapelin kanssa noudatettiin esimerkiksi Philip Cooken ohjeita jotka hän kirjoitti kirjaan jonka otsikko kuulostaa veroviraston keksimältä "Regulations for the Instruction, Formation and Movements of the Cavalry". Hän suositteli että joukot harjoittelisivat erilaisia moulinetteja, joissa sapelia pyöritettiin. Hän suositteli että keskitytään torjuntoihin "should have confidence in his parries" Tästä huolimatta hän myös suosi pistoja melko paljon. "Cuts very often fail from the sabre turning enough to make the blow one with the flat; at best the wound is a generally drifting compared to those made by thrusts." McBanen totuus siis tiedettiin. Mutta silti käytettiin sapelia joka on painottunut viilto-ominaisuuksiin. Sen sijaan että oltaisiin otettu suora miekka jolla samalla metallimäärällä saataisiin pistettyä hieman pidemmälle. Edes pistonystävänä tunnettu Cooke tiedosti sen miksi ratsumiesten on kannattavaa käyttää sapelia.

Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.

Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka
molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi.
Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei
molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria,
niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta
pitää sisällään jotain  suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua.
Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään.
Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa,
jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan.

Jukka Kemppinen kirjoitti aikanaan tohtorinmiekoista. Hän kertookin niistä oikien hauskoja faktoja. "Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa." Mieleeni ei kuitenkaan malttanut olla tulematta ajatus siitä että jos promotoi itseään treffipalstoilla ja kertoo että on saamassa nimityksen freudilaisesta estetiikasta ja tarvitsee promootiotilaisuutensa miekkansa hiojaa, niin onko kyseessä lääkärileikki.

Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)

Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)

Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.

Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)

Makaaberia pragmaattista strategiointia : Miten valitaan onko tarpeen viiltää vai pistää?

"This is the liver. The kidneys. The heart. This is a wound. The stomach will bleed and bleed. This is a kill. This is a kill. And the artery. This is a kill. You try it. Go ahead. ... Don't follow the blade on the rib. Very good! And the artery. Bleed 'm slow. Let them think about it for a while. Slow death. Good!"
("Gangs of New York")

Taistelutaidoissa viiltojen ja pistojen välinen ero herättää usein kiinnostusta. Ihmiset tiedostavat tässä vähintään sen verran, että niiden välillä on eroja. Kenties yhtenä syynä on se, että elokuvissa on tavallista että pistoja käytetään melko harvoin ja kun niitä käytetään ne johtavat automaattiseen ja nopeaan kuolemaan.

Pistojen ja viiltojen vertailu on siitä kätevää että vammojen kannalta asiaa voidaan lähestyä mekaanisesti. Vain se osa mikä on ihmisen sisällä ratkaisee. Muu osa aseesta sitten on vain sitä varten että se tekee jonkin asian helpommaksi. Näin samanmuotoinen ja yhtä syvä reikä ei välitä onko se tehty miekalla vai hilparilla. Samoin tikarinpisto ja yhtä syvä leveäkärkisen keihään pisto ovat yhtä pahoja. Näin tästä kaikesta voidaan riisua melko paljon muuttujia. Karkeasti sanoen vammojen analyysissä tarvitsee miettiä vain reiän kokoa ja paikkaa.

Tästä saadaan lähtökohta artikkelille joka ei varmasti makaaberiudessaan sovi herkemmille ihmisille. Jos koet olevasi sellainen, niin suosittelen että menet mielesi mukavaan paikkaan katsomaan kauniita perhosia. Sillä tässä tekstissä et niitä näe.

Ja tässä on olemassa karkea pääsääntö jonka voi kaivaa esille jo rooman ajoilta. Gladius on melko lyhyt ja siinä on pistokärki. Roomalaiset joukot suosivat pistoja. Mutta gladiuksella voi myös viiltää. Monikäyttöisyys olikin tarpeen. Dionysios Halikarnassolainen kuvaa suurteoksessaan "Roman Antiquities" roomalaisten legioonalaisten taistelustrategiaa seuraavasti "Holding their sword straight out, they would strike their opponents in the groin, pierce their sides, and drive their blows through their breasts into their vitals. And if they saw any of them keeping these parts of the body protected, they would cut the tendons of their knees or ankles and topple them to the ground roaring and biting their shields and uttering cries resembling the howling of wild beasts." Tätä ajatusta tukevat myös arkeologien löytämät roomalaisia vastaan taisteluissa kuolleiden luut. Monissa luissa näkyy viiltojälkiä.

Tästä saadaan nyrkkisääntö siitä että vitaaleihin elimiin pistetään kun taas tukikudosta on kannattavaa viiltää.
1: Ajattelevainen murhakone tiedostaakin että vain harva ihmisruumiin elintärkeistä elimistä on kovin syvällä ja näin pistot ovat hyvin tehokkaita. Kymmensenttinenkin pisto on tätä kautta hyvin vaarallinen. Itse asiassa liian läpimenevä reikä on vahingon kannalta tarpeeton. (Tilanne on tältä osin hieman sama kuin luoteja käyttävillä salamurhaajilla jotka eivät periaatteessa halua lainkaan ulostuloreikää koska se kertoo siitä että laukauksessa on ollut ylenmääräistä energiaa jonka voisi saattaa Newtonin fysiikan periaatteiden mukaisesti tuhoamaan elimistöä esimerkiksi sillä että luoti särkyisi elimistössä.) Toki tässä pistämisessä on huomioitava että luonto on suojannut monet elimet kiusallisilla esteillä. Aivoja suojaa kallo ja sydän ja keuhkot ovat kylkiluiden takana piilossa. Ja vain sydämeen ja aivoihin kohdistuvat vammat tappavat välittömästi. Moni vitaaliin elimeen törkätty vamma tappaa, mutta vasta verenvuodon ja pidemmän ajan jälkeen. Tämä voi olla kiusallista, koska tänä aikana vastustaja saattaa esimerkiksi yrittää sellaisia manööverejä että hän ei menekään hautaansa yksin. Siksi esimerkiksi gladiuksella pistettäessä voi olla kannattavaa pitää tikarin terää vaakasuorassa jotta se ujutatutuisi kylkiluiden välistä sen sijaan että ne hidastaisivat sen matkaa. Samoin jos pistää kylkiluiden alareunan kohdalta ja kääntää pistoa ylöspäin osua sydämeen. Ja jos pisto ei nouse tarpeeksi, se voi silti katkaista aortan tai alaonttolaskimon. Pistoilla on vaikeaa mennä kallon läpi joten kenties kannattavampi kohde on niskan yläosassa oleva ydinjatkos.
2: Toisaalta esimerkiksi lihaksiin kohdistuvat iskut harvoin ovat tappavia mutta niillä voidaan aiheuttaa verenvuotoa tai vammautumista. Jalkoihin haavoittuneen on vaikeaa pysyä hyvässä taisteluasennossa ja ryömiminen on hitaampi tapa väistellä tai edetä strategisesti. Sormiin kohdistuva viiltomainen isku ei ole kohteelle itsessään tappava, mutta se estää hänen aseidensa käyttöä tehokkaasti. Lisäksi joissain paikoissa verisuonet ovat melko lähellä joten niitä voidaan viiltää tehokkaasti. Monet tärkeät verisuonet ovat yllättävänkin pinnassa. Käsivarren ja kainalokuopan suuret verisuonet, samoin kuin reisivaltimot, ovat erittäin tappavia.
+: Toki kaikki ei ole näin yksinkertaista. Esimerkiksi vatsalihakset eivät itsessään ole vitaaleja elimiä mutta ne pitävät suolistoa kasassa joten niiden viiltely on hyvinkin vitaaleihin elimiin kohdistuvaa vahingontekoa. Toisaalta piston ja viillon välinen ero voi hämärtyä kaulan kohdalla. Suositeltu tapa on pistää ensin kaulan läpi ja sitten työntää ase eteenpäin ulos jolloin proseduurissa on sekä piston että viillon ominaisuuksia.

Toisaalta roomalaisten käyttämästä strategiasta saadaan toinenkin huomio : kilpien kanssa jonossa pistoja on käytetty enemmän ja jos muodostelmaan on tullut rikkoontumisia on saatu tilaa myös viiltojen käyttöön. Muodostelmassa on yksinkertaisempaa pistää koska tilaa sivusuuntaisiin liikkeisiin ei ole. Viillot vaativat helposti enemmän tilaa.

Mutta tämän lisäksi on eleganssi. Jos mietimme vaikkapa kaksintaisteluja joita on tehty rapiirilla tai smallswordilla voidaan huomata että ne ovat pistoaseita. Osittain taustalla on strategisia etuja. Mutta toisaalta mielikuvissa on ollut että viiltely on astetta barbaarisempaa. Tämä on ymmärrettävissä sitä kautta että viilloilla surmaaminen on sotkuisempaa. Pisto joka aikaansaa sisäistä verenvuotoa tappaa toki aivan yhtä banaalisti. (Ja se on myös taatusti uhrilleen kauhea tapa lähteä.) Mutta kun veri pysyy siistimmin elimistön onteloissa se on ikään kuin sivistyneempää. ("Live fast, die young, leave a pretty corpse.")

Nämä pistokeskittyneet suuntaukset kertovat kuitenkin uuden asian pistoista. Vaikka pistot kohdistuivat tärkeisiin elimiin ei rapiirinkaan kanssa joka ikinen kerta tai edes yleensä kuoltu nopeasti. Pisto ei välttämättä osu vaikka tavoiteltuun jaloon sydämeen ja tappaa hitaammin. Ja tänä aikana toinen on voinut kostaa. ; Pistojen kohdalla onkin hyvä huomata että joskus ihmistä pistetään melko mitättömän oloisesti kerran ja hän kuolee. Joskus heitä pistetään kolme kertaa ja he juoksevat pakoon. Ja joskus heitä pistetään useita kymmeniä kertoja ja he jäävät sairaalahoidon jälkeen henkiin, selviten verenhukalla ja melko vähäisillä pysyvillä vammoilla, ja elävät tunnistamaan murhayrittäjänsä. Syynä on se että piston on paitsi osuttava niin myös osuttava sopivaan paikkaan.

Ja koska taistelu raperin tai smallswordin kanssa on leimallisesti pistämistä on tämä viive oleellinen huomioida. ; Yksin taistellessa korostuu se että pistoaseiden kanssa piston päätteeksi oma ase on toisen sisällä. Silloin sen käsittely on hidasta ja vaikeaa. (Pistoa ei kannatakaan väkisin tunkea jotta se ei juuttuisi luiden väliin tai vastaavaan jolloin sen kiskominen vaatisi enemmän voimaa. Muta vaikka pisto olisi löyhempikin ja vain lihassa, niin se olisi kuitenkin teknisesesti pitkä piikki joka on kiinni siinä lihassa.) Tämä synnyttää ikävää viivettä. Jotta asetta voi käyttää tehokkaasti se joudutaan ensin ottamaan ulos ruumiista. Tämä hetken heikkous on luonnollisesti epämieluisaa joten kaksintaistelijat ratkaisivat ongelmaa eri tavoin. Osa koulukunnista painotti sitä että piston jälkeen välittömästi palataan ja etäännytään vastustajasta. Ja aggressiivisemmat sitten ajoivat koko miekkansa toisen läpi jotta etäisyys olisi niin pieni että pitkää pistoasetta ei voida käyttää tehokkaasti. Tällöin asia muuntuu painiksi jossa oleellista on se, että vastustajalla on jo miekka itsensä läpi tungettuna.

Pieni ajatus keskiaikaisen kamppailun rekonstruoinnista

Tavallisesti tunnetuimmat itsepuolustuslajit ja kamppailulajit perustuvat jonkinlaiselle katkeamattomalle perinteelle, jossa opettaja-oppilassuhde ja tutustuminen perinteisiin ovat hyvin keskiössä. Eurooppalainen historiallinen kampailutaito on sen sijaan vain perinne. Siinä perinne on katkennut. Näin sitä ei opetella samantapaisena järjestelmänä. Lajin - tarkalleen keskiaikaisen eikä esimerkiksi viikinkiaikaisen - kanssa puuhatessa olen joutunut itse asiassa tottumaan muutoksiin.

Toki pidän siitä että asioita opitaan tekemällä. Mutta tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Tätä voi demonstroida alkamalla historiallisen miekkailun harrastamisen alkuajoilta. "Keskiaikaisella miekkailulla" nimenomaan menneisyyssuuntautuneena harrastuksena on juurensa 1800 -luvulla. Silloin historiallisille ajoille sijoittuvat kirjat joita esimerkiksi Sir Walter Scott kirjoitti innostivat ihmisiä harrastamaan miekkailua historialliseen esineistöön varustautuneena. (Aivan kuten nykyään ihmiset, jopa kolmekymppiset, pukeutuvat animesankareiksi ja imitoivat näitä.) Näissä kuitenkin usein keskityttiin enemmän ritarihyveisiin, ei edes historiallisiin ritarihyveisiin vaan mielikuviin ritarihyveistä. Ja siksi kamppailuja käytiin enemmän hyveillä kuin tekniikalla. Tämä ei tietenkään johda hyvään tekniikkaan, saati ajanmukaiseen rekonstruointiin.

Nykyään tätä on onneksi itse asiassa hämmästyttävän vähän. Jopa ns. historianelävöittäjät pyrkivät jonkinlaiseen ajanmukaisuuteen. Ja tässä käytetään myös historiallisia lähteitä tai niihin sidottuja populaariteoksia. Se on kuitenkin uhkana. Kun perinne on katkennut, ei ole samalla tavalla "oikeaoppista karatea" jota voisi mitata jossain kisoissa. Ja vaarana on että historiallisen miekkailun harrastusseura jopa degeneroituisi siihen että on mukavaa heilua epä-älyllisesti metallihaarniskassa. (Toki epä-älyllisyys on usein hauskaa ja haarniskat ovat hauskoja, mutta...)

Toki vakavampi tutkimus aiheesta on sekin kohtuu vanhaa. 1800 -luvun loppupuolella Egerton Castle ja Alfred Hutton tekivät omilla tahoillaan tutkimusta aiheesta. Toki nykyajan silmissä näissä teoksissa on useita virheitä, mutta tämä johtuu lähinnä tiedon karttumisesta. Heidän aikansa tietoihin suhteutettuna he tekivät aiheesta jotain jota voi pitää varteenotettavana. Kysymys ei enää ollut vain ideaaleista ja siitä että "varusteet tekevät ritarillisen".

Kaksi lähestymistapaa.

Karkeimmillaan voidaan sanoa, että rekonstruointi, historiallisuuden tavoittelu, on haastavaa kun kyseessä on urheilu. Menneinä aikoina ei ollut esimerkiksi videotallenteita. Urheilusuorite on "katetdraalin rakentamista ilmaan". Se ei tuota suoraan tallentuvaa aineistoa. Siksi urheilua on haasteellisempi "toisintaa" kuin vaikka tuoleja. Yleisimmin miekkailun kohdalla ongelmaa lähestytään siten, että rekonstruoidaan välineitä, eli aseita ja varusteita. Ja sitten toisaalta katsotaan niiden käyttötapoja. Nämä ovat sitten toisiinsa melko vahvasti yhteen nivoutuneita.

Tässä on pakko käyttää sitä aineistoa mikä on tarjolla. Usein apuna joudutaan käyttämään hyviä arvauksia. Esimerkiksi terrakottasotureista tunnetun hautalöydön ohessa löydetyistä jalkajousista oli jäljellä vain laukaisukoneistoja, koska puuosat olivat tuhoutuneet. Siksi on ollut ikään kuin pakko kuvitella mistä puusta ja millä tavoin jouset on tehty ja vasta tämän jälkeen on voitu arvioida miten voimakkaita nämä ovat olleet. Siksi historiallisten miekkojenkin kohdalla ei tietenkään yleensä käytetä suoraan historiallista, usein varsin arvokasta ja toisaalta ajan mittaan ruostunuttakin, miekkaa. Vaan sen sijaan apuna käytetään ajanmukaisesta metallista tehtyjä replikoita.

Toisaalta miekkailu olisi tuskin mitään ilman toimintaa. Ja siinä missä esineet ovat "helppoja" joudutaan liikkeen kanssa haasteellisiin tilanteisiin. Helpoin tapa on tietysti katsoa suoraan vanhoja manuaaleja. Silloin "riittää" että on keskiaikaisten kielten kielitaito - tai vähemmän kunnianhimoisille, kuten itselleni, riittää että joku on tehnyt hyviä käännöksiä. Manuaalejen ongelma on kuitenkin siinä että se on tarkoitettu eliitin käyttöön. Joten se ei välttämättä kuvaa tavallisen sotilaan taitoja tai sitä mitä taistelukentällä on yleensä käytetty. Toinen, kenties vielä merkittävämpi ja ärsyttävämpi, ongelma on se että manuaaleja tunnetaan vasta 1400 -luvuilta eteenpäin. Ja 1400 -luvultakin tunnetaan näitä vain pari eri teosta. Ja vanhat teokset ovat määrältään hyvin harvalukuiset. Joten ne eivät välttämättä edes edusta aikansa yleisintä taistelutapaa. Ja joka tapauksessa tätä aikaisemmin on ollut paljon kiinnostavia aikoja joista olisi miellyttävää oppia.

Taide ja muut epäsuorat lähteet.

Itse olen toki niitä jotka arvostavat manuaaleja koska ne ovat tie tarkkaan rekonstruktioon. Mutta sitten toisaalta en voi kieltää että moni kiinnostava asia vaatii sitten aivan muita menetelmiä. Esimerkiksi kilvet ovat olleet yleisempiä ennen manuaalejen aikaa ja siksi niistä ei oikein tahdo saada laajaa ja hienostunutta aineistoa pelkältä manuaalipohjalta. Kilpi jää nykyisten tiedettyjen manuaalien valossa kuriositeetiksi. Joka on tietysti sääli. Samoin viikinkien taistelutavoista ei ole mitään viikinkiaikaisia oppikirjoja tarjolla. Näihin liittyen voidaan tietysti tehdä erilaista käytännöllistä ja kokeellista toimintaa. Mutta tämä helposti latistuu siihen että ideaalit päihittävät tarkkuuden. (Näin ei toki käy välttämättä, mutta koska tarkkuus on joka tapauksessa heikko, on helpompi antaa periksi tälle riskille.)

Toisaalta viikinkien ja vaikka ristiretkeläisten taistelutavoista saattaa saada kuitenkin jotain irti myös taiteesta. Esimerkiksi jos katsomme vasemmalle liittämääni kuvaa iloiselta 1200 -luvulta, voidaan huomata että siinä on paljon vihjeitä eri asioihin. Ensinnäkin vasemmassa reunassa ristiritari käyttää yhden käden miekkaa kahden käden otteessa. Tämänlaisesta aseenkäytöstä löytyy mainintoja myös saagoista. Mutta kuva auttaa varmistamaan onko toinen käsi pommelilla vai ei. Kuvan mukaan kädet laitettiin "päällekkäin". Joka voi auttaa tekniikoita hienosäätäessä paljonkin. Ratkaisu on tämän jälkeen ainakin osittain perusteltu. Toisaalta tässä on selvä vihje että kypärän päälaen latan heikkous on ollut tunnettu. Kuvassa sitä hyväksikäytetään. Oikeanpuoleinen ritari taas opettaa että vaikka miekassa onkin "pyöristetty kärki" se oli kuitenkin teroitettu ja sillä voitiin myös tarvittaessa pistää vaikka pisto -ominaisuudet eivät olleetkaan täydelliset. Ja toisaalta tapa pitää vastustajan kyynärsvartta vihjaa muistakin itsepuolustuslajeista ympäri maailman tuttujen lukkotekniikoiden suuntaan. Kilven käytöstäkin voidaan oppia se, että joskus niitä luultavasti lähinnä kannettiin selässä eikä ollenkaan kädessä. On selvää että nämä vihjeet, etenkin kasautuessaan useista eri teoksista, ovat arvokkaita.

Toki viikinkien saagoja ja keskiaikaista taidetta käytettäessä on oltava varovainen. Niissä toki kuvataan aivan realistisia asioita, kuten kahdenkäden otteita yhdenkäden aseilla, mutta myös yli-inhimillisiä saavutuksia. Sankari saattaa esimerkiksi lyödä miehen ja hevosen halki yhdellä iskulla. Tämä tietenkin asettaa tiettyjä varovaisuuksia myös sen kanssa jos mietimme vaikka sitä miten vaikeaa todella on halkaista metallikypärä jopa tuon ylläolevan kuvan kontekstissa. (Missä päätelmiä tukee sitten esimerkiksi juuri se että kokeillaan niitä kypärien ominaisuuksia ihan kiinnitä-lyö -henkisessä meiningissä. On aina terapeuttista tieteellisesti innostavaa hakata asioita palasiksi.) Taide on usein ihannoitua, liioittelevaa ja jopa pornografista. Näiden kanssa riskinä on se, että ei rekonstruoidakaan tekniikoita vaan ajan ihanteita. Tämä on vähän kuin sitä vanhaa ihanteilla eikä tekniikoilla taistelemista. Toki tässä oman ajan ennakkoluulot korvataan muinaisilla ennakkoluuloilla, mutta ero on marginaalinen. (Jos nyt sitten edes parannus välttämättä.)

Tästä muistutukseksi voidaan ottaa materiaalia 1800 -luvulta. Oheen liittämääni kuvaa voidaan tuskin pitää luotettavana kuvauksena 1800 -luvun miekkataisteluista. On selvää että yläosattomat naiset ovat mukana muista kuin kamppailuteknisistä syistä.

Kuitenkin tuo kuva on toisaalta myös ansa. Sillä jos lukee tuon ajan aineistoa, saattaa tietää että vuonna 1890 Pariisin naisten emansipaatiota ajanut liike korosti että jos nainen pakotti miehen puolustamaan naisen kunniaa kaksintaistelussa, niin nainen tunnusti olevansa inferiorinen mieheen nähden. Naiset aivan oikeasti aloittivat perinteen jossa taisteltiin aseistautuneena tietynlaisella epeellä, ns epées de combat. Sellaiset epeemiekat, joista oli tehty joustavat ja niissä oli tylppä kärki. Taistelut tehtiin todellakin paljain ylävartaloin ja kaksintaisteluissa aikaansaatiin lähinnä harmittomia pikkuhaavoja. Ylosattomuus ei johtunut eroottisista syistä, vaan sen vuoksi että asiaa ajanut puolalainen paronitar Lubinska ymmärsi lääketiedettä ja tiedosti että suurimmat vaivat kaksintaisteluista johtuivat tulehduksista joita syntyi kun sen ajan kaksintaisteluissa muodikkaisiin pieniin mutta ei yleensä kuolettaviin haavoihin jäi lankoja kankaasta. Kun taisteltiin yläosattomissa, tulehdusriski minimoitiin. Ja tämänlainen emansipationaarinen aktio ei ollut mitenkään halveksittua. Tästä pienen esimerkin saa siitä että prinsessa Pauline Clémentine von Metternich on käynyt kuuluisan kaksintaistelun juuri tässä mainitulla tavalla. Taideanalyysin kannalta tämä korostaa miten paljon taiteessa voi olla detaljeja. Mutta ilman muuta taustatietoa pelkästä kuvasta tätä ei voisi saada irti. Muun lähteistön kanssa siitä saattaa sitten irrota yllättävänkin paljon.

Kilven ja tikarin provokatiivisuus

Jos katsotaan historiallisina aikoina käytettyjä aseita, on yleensä aivan järkevää lähteä liikenteeseen jonkinlaisen hyväntahtoisuuden periaatteen kautta. Lähtökohtana on olettaa että aseet ainakin jossain määrin toimivat. Muutoksiakin on aivan tervettä miettiä siitä kulmasta että on tehty jonkinlaisia innovaatioita jotka ovat yleistyneet.

Toki tämä on otettava tietyllä varovaisuudella.

Sillä se, että jokin ase otetaan käyttöön myöhemmin ei välttämättä tarkoita että se olisi parempi nimenomaan taistelukäytössä. Jos esimerkiksi katsomme sitä miten rapiiri pikku hiljaa korvautui smallswordilla, kysymys ei olisi siitä että smallsword olisi parempi ase. Itse asiassa smallsword on lyhyempi ja kevyempi kuin rapiiri, joten sillä on vaikeampi torjua tehokkaasti kuin rapiirilla ja sen etäisyys on huonompi. Sen yleistymisen syyksi onkin nähtävä se, että aseella haettiin aivan muuta funktiota. Tuli muodikkaaksi kantaa kevyempää aseistusta. Mukavuus arkielämässä oli maksimaalista tehokkuutta tärkeämpi.

Äärimmillään tämä logiikka tietysti korostuu siinä että vaikka kaikki aseet on nykyajassa korvattu sillä että kuljetaan ilman aseita, ei se todellakaan tarkoita sitä että maailman paras ase olisi nyrkki. Ja että siksi aseeton kamppailu olisi jotenkin maailman tehokkain itsepuolustuskeino. On selvää että syyt ovat tässä kohden enemmän lainsäädännöllisiä.

Ja toki näitä rajoituksia on tunnettu aiemminkin.
* Esimerkiksi pitkän miekan käyttöä oli Euroopassa monin paikoin rajoitettu. Sitä sai käyttää jos oli aatelinen.
* Samoin aseiden terien pituuksia rajoitettiin monissa kaupunkivaltioissa. Tämän vuoksi sen tyyliset tikarit joiden terä oli juuri sallitun mittainen yleistyivät voimakkaasti näillä alueilla.
* Jos katsomme messereitä, niitä kutsutaan veitsiksi. Mutta kun katsomme messeriä ja vertaamme sitä miekaksi kutsuttuun falchioniin, erot ovat yllättävän pieniä. Lähinnä kahvan rakenne erotti veitsen miekasta.
* Samoin katanoiden omistus oli rajoitettu samuraiden käyttöön.

Ja nämä rajoitukset johtavat aseisiin jotka eivät ole itsepuolustuksellisia vaan juridisia. Ja nämä juridiset rajoitteet on valittu juuri sen vuoksi että tietyt aseet on nähty liian vaarallisiksi. Siksi tulisikin tiedostaa että juridiikka voi viitata nimenomaan siihen että muutos johtuu siitä että taistelullisia tehoja on heikennetty tietoisesti ja tarkoituksella.

Joskus asiat ovat kuitenkin vaikeita.

Yhden käden aseiden tukena on usein käytetty erilaisia "vasemman käden aseita". Tässä on toki oltu hyvinkin luovia. Kamppailumateriaalista löytyy esimerkiksi selvästi arkitilanteissa kohdattaviin itsepuolustustilanteisiin viittaavia ratkaisuja, joissa opetellaan taistelemaan miekan ja tinatuopin tai miekan ja lyhdyn kanssa. Toki nämä ovat mukana hieman triviaalinomaisesti. Esimerkiksi vuodelta 1783 peräisin oleva Domenico Angelon "L’École d’armes" (aka. "School of Fencing") kuluttaa smallswordin ja lyhdyn kanssa taisteluun vain vähän aikaa. Nämä tukiaseet ovat "improvisoituja" siinä mielessä että niihin turvaudutaan jos joudutaan yllättäen kamppailuun vaikka baarissa ollessa tai sieltä kotiin tultaessa. (Mikä ei ole rehellisesti sanoen kovin tavatonta nykyaikanakaan.)

Mutta toisaalta moni on tietoisesti varautunut tähän mahdollisuuteen sellaisella tavalla jossa otetaan tarvittavat varusteet mukaan. Ja tässä klassinen ja pitkään suosittu kombinaatio oli käyttää yhdenkäden miekkaa ja buckleria, pientä kilpeä. Tämä on varsin hyvä yhdistelmä. Se kuitenkin korvautui rapier ja tikari -yhdistelmällä. Joka on sekin hyvä.

n kuitenkin hieman vaikeaa nähdä miksi main gauche olisi yksiselitteisesti parempi ratkaisu kuin buckler. Se on toki itsessään aggressiivisempi ja tarjoaa vastustajalle tätä kautta hieman enemmän huolenaihetta. Toki bucklerin käytössäkin kilvellä voitiin lyödä, mutta lopullinen vahinko tehtiin sitten miekalla niin että buckler on vain sekundaarisesti hyökkäysase. Ja tällöinkin lähinnä sitä varten että saadaan aikaa ja tilaa tehdä se kunnollinen vakavamminotettava hyökkäys. Mutta sitten toisaalta buckler suojaa varsin hyvin.

Tikarilla torjunnassa oleellista on, että sen avulla voi torjua pistoja varsin hyvin. Pisto on luonteeltaan melko nopea mutta eteenpäin suuntautunut. Ja tässä eräänalisena "itsepuolustuksen universaalina" se tarkoittaa sitä että sitä on helppo siirtää sivulle. Mutta viilloissa on usein enemmän "peräänantamattomuutta" ja sen sivulle siirtäminen on vaikeampaa. Siksi buckler on sitä parempi ase mitä enemmän vastapuoli lyö ja viiltää. Rapier ja tikari taas on kätevä jos pitää taistella toista pistävää vastaan. Siksi on helppoa nähdä miksi miekka ja buckler ovat yleisiä jos muilla on miekka ja buckler. Ja jos muut käyttävät rapieria ja tikaria on ymmärrettävää jos mieli tekee vaihtaa itsekin miekkaan ja tikariin. Mutta muutos on sitten haasteellisempi kysymys.

Itse uskallan väittää että syynä on provokatiivisuus. Ja tässä on hieman yllättävä kulma verrattuna nykyaikaan. Nimittäin jos ulos lähtee nykyisin tikarin kanssa, poliisit ovat hyvinkin helposti niskassa. Buckleria taas ei pidetä uhkaavana. Olen itse asiassa tullut siihen tulokseen että buckler on miellyttävintä kuljettaa paikasta toiseen aivan avoimesti vyössä. (Ei vyöllä vaan siten että se on ihan konkreettisesti kiinni housuissa niin että joudun irrottamaan vyön jotta saan sen käteen.) Se ei kiinnosta poliisia tai uhkaa ihmisiä. Nykyään tikari on provokatiivinen ja kilpi ei.

Etkö näekin miten lempeää
puuhaa meillä on tekeillä?

Mutta ennen ajat olivat toiset. Silloin tikari oli yleinen työkalu jota yleisesti kannettiin mukana. Veitsellä voitiin tehdä monia arkisia askareita. Sillä oli useita muita funktioita kuin tappelu. Sen sijaan buckler oli vain ja ainoastaan yhtä tilannetta varten. Se oli puhtaasti tappeluväline. Niitä käyttävä tunnusti julkisesti olevansa halukas joko haastamaan riitaa tai muutoin vain valmis tappelemaan. Ja itse asiassa jos katsomme historiaa, miekan ja bucklerin kantavat swashbuklerit olivat halveksittuja. Oli jopa alakulttuuri jossa miekan ja bucklerin kanssa varustautuneet haastoivat riitaaa kolkutellen kilpiään ja kutsumalla jotain muuta tappelamaan kanssaan. Kilven ääni oli kuin erikoinen pahantahtoinen mainoskello. Sen avulla mainostettiin missä saa tapella ja kunnolla. On luonnollista että tätä sitten haluttiin rajoittaa.

Tässä ympäristössä kilpi on nimenomaan provokatiivinen. Ja on aivan järkevää siirtyä main gaucheen. Itse asiassa tätä korostaa sekin, että siinä missä keskiajalla tikaria pidettiin hyvin usein vyöllä jopa aivan edessä, niin rapiirimiehet pitivät tikaria tavallisesti selän takana vaakatasossa siten että aseen sai vasempaan käteen kätevästi ja nopeasti. Mutta tikari ei toisaalta erityisesti "mainostanut olevansa läsnä". Buckler on sellainen että sitä on vähintään kohtuullisen vaikeaa piilottaa.

hordearii

"Takkiraudan" rakenteeltaan poukkoilevassa mutta muutoin aivan kelvossa vaihtoehtohistoriablogauksessa oli vahvasti sellainen ote jota voi odottaa historianelävöittäjältä. Näkökulma on selvästi massoissa, sotataktiikassa ja vastaavissa. Omalta kohdaltani voin sanoa sen verran että keskiaikainen miekkailu ei ole historianelävöittämistä. Niiden välillä on suuri asenne -ero. Perushenkenä on se, että jos jonain aikana on käytetty kypärää jossa on avoin naamaosa, historianelävöittäjät pitävät varusteet ja kehittävät tekniikoita joita voidaan tehdä turvallisesti kuitenkin niin että "saadaan kahakan tuntu". (Tai sitten he eivät taistele ollenkaan - what an outrage!) Keskiaikaisessa miekkailussa taas ajatellaan niin päin, että naamaan laitetaan paljon metallia koska tottakai aikanaan on yritetty lyödä siihen. Ja näin varusteet eivät ole autenttisia. En sano kumpi näkökulma on oikea. Mutta näkökulmat ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Tämä näkyy varmasti siitä että jopa silloin kun blogaan sotajoukoista, sävy on aina kuitenkin hyvin yksilötasolla. Olen duelisti ja se näkyy. Siksi minun ei tietenkään kannata katsoa mongoliarmeijoita. On kenties hyvä katsoa jotain jossa on kaksintaisteltu. Tähän liittyen on kenties syytä panostaa gladiaattoreihin. (Ovela on ehkä oivaltanut sen jo otsikosta.)

Pelkkää taidetta katsoessa saataisi syntyä sellainen vaikutelma, että
gladiaattorin elämä olisi ollut helppoa ; Tässäkin yksi nojaa harjanvarteen
samalla kun toinen näyttää tuomarille keskisormea. Siinä kaikki!

On kenties hyvä aloittaa aivan siitä että mikä on legioonalaisten ja gladiaattorien välinen ero. Ja miten ne ovat samanlaisia. Roomassa gladiaattorien ja sotilaiden välillä oli se ero, että legioonalaiset olivat sotilaita jotka tekivät yhteistyötä. Heidän tehtävänään oli valtakunnan turvaaminen. Gladiaattorit taas olivat perimmiltään jotain vankien ja viihdetaiteilijoiden väliltä. Ja he olivat yleensä kaksintaistelijoita.

Gladiaattorit sodassa.

Molemmat ovat koulutettuja tappamisen taitoihin. Ja siksi ei ole yllättävää että moni legioonalainen päätyi gladiaattoriksi. Ja toisaalta kriisiaikoina gladiaattoreista saatettiin tehdä sotilaita.

Tämä ei ole ihmeellistä. Jos ajatellaan vaikkapa Spartacusta, hän pärjäsi rooman armeijaa vastaan omine joukkoineen varsin hyvin. Toki hänellä oli myös onnea matkassa. Spartacus kun paetessaan sattui pääsemään käsiksi gladiaattoreille menossa oleviin varusteisiin, joten hän kykeni taistelemaan aluksi niillä varusteilla mihin hän oli harjaantunut. Myöhemmin joukkoja sitten varustettiin päihitetyiltä saaduilla varusteilla jotka oli tehty sotimiseen. Asiaa saattaa tosin auttaa se, että Spartacus oli luonteeltaan varsin erikoinen mies. Häntä kuvattiin lammasmaiseksi ja ystävälliseksi, mutta hän oli myös johtajatyypiä. Tämä eroaa huomattavasti tavallisesta gladiaattorin luonteesta. Se, miten Spartacus on tämänlainen on hämärän peitossa. Sillä hänen historiansa ei oikeastaan kiinnostanut. Hänellä on siis kenties ollut jonkinlaista sotilastaustaa.
1: Selvää on, että ryhmässä toimiminen ei kuulunut yleisesti gladiaattorien taitojen joukkoon. Toki gladiaattoreissa oli ns. gregariuksia jotka taistelivat joukkueina. Mutta gregariuksiksi päätyivät sellaiset taistelijat joiden taito, fysiikka, mielenterveys tai karisma ei ollut riittävää ollakseen viihdyttävää kaksintaisteluissa. Joten heidän kohtalonaan oli yleensä kuolla varsin nopeasti.

Gladiaattorien käyttö sotimiseen oli sen verran relevantti uhka että usein gladiaattoriotteluiden määrää rajoitettiin. Tällä haluttiin estää se, että taistelutaitoisia miehiä olisi varastossa niin paljon että sillä pystyisi uhkaamaan senaatin valtaa. Tämän vuoksi lakiin asetettiin gladiaattorien määriin rajoituksia kun epäiltiin että Julius Caesar saattaisi olla ns. liiallista valtaa tavoittelevaa tyyppiä. Arvio osoittautui myöhemmin oikeaksi, mutta Caesar toisaalta myös ratkaisi ambitionsa edessä olevat esteet perinteisillä sotilailla.

Plutarkhos kertoo että Tarracinan kaupungin varuskunta koostui gladiaattoreista. Tällöin elettiin Neron kuoleman jälkeisessä melskeissä. Plutarkhos kertoo että gladiaattorit olivat taitavia ja hyviä sotimaan, mutta he eivät oikein viitsineet huolehtia ns. turvallisuuspuolen asioista. Eli vartioinnista ja vastaavista. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä gladiaattorit ovat tottuneet siihen että luduksessa heidän eteensä kannetaan ruokaa, etenkin valtavia määriä ohraa. (Otsikon hordearii viittaakin ohransyöjiin. Gladiaattoreista haluttiin pulskia.) Sotilaan puuhiin kuuluu myös taakkojen kantaminen, leirin rakentaminen ja ruokahuolto. Myös Tacitus pitää gladiaattoreiden ottamista sotilaiksi huonona ratkaisuna ; Se kertoo siitä että kunnollisia miehiä ei ole saatu asian taakse ja siksi on turvauduttu toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon.

Siksipä gladiaattoreita käytettiinkin areenan ulkopuolella esimerkiksi velkojen perintään. He osasivat paitsi tappaa niin myös piestä ihmisiä surmaamatta. Lain ja järjestyksen ylläpitäminen oli sitten kunniakkaampien ihmisten puuhaa.

Arvostusta mutta ei Kunniaa.

Cicero on kuvannut gladiaattoreita kelvottomaksi väeksi ja barbaareiksi. Ja tässä hän edusti aikansa yleisintä mielipidettä. Siinä missä legioonalainen oli erinomaisen hyvä ja kannustettava kansalainen, gladiaattori oli aina hyvin vähäkunniaisessa asemassa. He olivat infamis, ja kuuluivat täten ihmisryhmään joka ei saanut äänestää, toimia virassa tai saada hautapaikkaa arvostetuilta paikoilta. He olivat kansanryhmä jonka katoaminen ei haitannut ketään. Päinvastoin siitä tehtiin sirkusviihdettä.

Toki gladiaattoreissakin oli sitten aste-eroa sen mukaan miten syvällä arvostuksettomuudessa he olivat. "Historia Augusta" kuvaa miten keisari Commodus oli rietas keisari. Tässä paheina olivat rietastelu, juopottelu ja gladiaattorina esiintyminen. Vaikka nämä piirteet nykyään liitetään äärimmäisen vahvasti muinaiseen Roomaan ja tätä kautta roomalaisuuteen, ne olivat aikanaan paheksuttavia asioita. Commoduksen puolesta voidaan toki sanoa se, että hän oli selvästi ns auctorati. Eli hän oli gladiaattori oman onnettomuutensa aikaansaajana. Ja lisäksi hän ei taistellut rahasta. Rahan perässä gladiaattoreiksi menneet auctoratit taistelivat quaestus causa ja olivat siksi myös infamis. Mutta Commodus oli niin sikarikas että hän taisteli osoittaakseen ja harjoittaakseen sotilashyveitä. Eli hän taisteli virtutis causa. Ja tämä oli miltei ihan hyväksyttävää jos sormien välistä vähän katsotaan. Tosin tyypillisesti virtutis causa -tyylin gladiaattorit taistelivat sellaisissa kypärissä jossa heidän identiteettinsä jäi salatuksi. Tällöin edes omaiset eivät välttämättä arvanneet minkälainen musta lammas ja wannabenaamiosankari heidän lähipiirissään oikein on. Commodus taas ei anonyymiydestä piitannut.

Ja tällä kaikella oli se merkitys, että esimerkiksi Cornelius Nepos kuvasi "Kuuluisia miehiä" -teoksessaan sitä miten kreikassa ei ollut häpeäksi esiintyä teatterissa julkisesti. Mutta jotain hyvin epäroomalaista siinä oli. Gladiaattoreiden taitoja arvostettiin ja heidän ympärillään pyöri viihdemaailman pyörteitä. Mutta heille ei nähty kunniaa. Itse asiassa vaikka nykyään gladiaattoritaisteluja pidetään äärimmäisen roomalaisina, muinaiset roomalaiset itse olivat hieman erimielisiä. Gladiaattoritaistelut olivat suosittuja mutta niitä kuitenkin hieman hävettiin.

Roomalainen ei vastustanut tappamista, mutta se tappaminen jota hän ei vastustanut oli sodassa tappaminen. Urheilun vuoksi tappaminen vaati sen verran joustavaa moraalia että ryhdikkäät hyveelliset roomalaiset eivät sitä täysin eettisenä pitäneet. Tästä hyvänä klassisena esimerkkinä on Senecan esittämä lausunto jossa korostuu se, että vaikka rikollinen kenties ansaitsee rangaistuksekseen kuoleman, ei yleisö ole tehnyt mitään ansaitakseen tämän kuoleman katselemisen.

Kreikkalainen Athenaios kertoo "Viisaiden pidoissa" siitä että roomalaiset olisivat oppineet tavan etruskeilta. Ja tämä tieto on varmasti ollut lohtuna. Myös campanialaisien katsottiin olevan tavan alkuperä. Tapaa voitiin ilmeisesti sietää jonkinlaisen monikulttuurisuuden nimissä. Joka muistuttaa nykyajastakin. Vastaavat asiat koskevat monia asioita nykyäänkin.

Jokaisella infamiksellakin on kuitenkin arvonsa.

Tosin tässä kohden on pakko mainita että gladiaattoritaistelut ovat todennäköisesti sävytetty astetta väkivaltaisemmiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Gladiaattoreilla oli nimittäin arvo. Gladiaattoreilla oli tempus, aika ja pretium, hinta. Gladiaattorit tekivät usein sopimuksia määräajaksi. Hinta taas oli keisarillisen määräyksen voimalla säädetty vuonna 177 jaa. Säädöksiä tarvittiin koska juhlan järjestäjä teknisesti ottaen tilaa lanistala palveluja. Ja tähän palveluun kuului korvaus (tai bonus) jokaisesta surmatusta gladiaattorista. Huippunimekäs gladiaattori joka menehtyy suurtilaisuudessa saattoi maksaa juhlan järjestäjälle 15 000 sestertiusta lisämaksuja. Pienemmän luokan gladiaattori saattoi maksaa vain 3000 sestertiuksen bonuksen. Gladiaattori oli usein kaikille osapuolille arvokkaampi elävänä. (Toki kuolleita gladiaattoreita saatettiin käyttää vallan ja statuksen demonstrointiin. Että menkööt, onhan sitä rahaa millä mällätä.) Halvimmissa tilaisuuksissa gladiaattorit taistelivat tylsytetyin asein, sillä niissä gladiaattorin kuolemaan hassautuisi harjoittelua ja muita resursseja ilman kassavirtaa joka peittäisi menetyksiä mitenkään relevantisti. Kuolema ei ollut läheskään aina edes tavoitteena.
1: Tosin hieman paradoksaalisesti gladiaattori joka oli juuri pääsemässä eläkkeelle oli yllättävän suuressa vaarassa. Sillä lanista kykeni määräämään siitä kuka taisteli ketäkin vastaan. Ja gladiaattorissa kiinnostavaa oli voittojen odotusarvo. Koska otteleva gladiaattori tuo - usein merkittävän määrän - rahaa taloon joka kerta kuin tämä taistelee, kannattaa arvokkaita gladiaattoreita jossain määrin suojella. Ja suosia niitä peukalonliikkeitä joilla hävinnyt jää henkiin. Mutta jos gladiaattori on vapautumassa, tulevia tuloja ei ole tulossa ja gladiaattorin kuolemasta on sen sijaan tulossa kotiin silkkaa rahaa.
2: Lisäksi perusastelmasta oli poikkeuksia. Sillä gladiaattorit olivat usein tuomittuja rikollisia, eivätkä suinkaan keskenään identtisistä rikoksista. Toki huono-onnisimmista saattoi odottaa jollain vähän pienemmällä areenalla damnatio ad bestias. Koska pedot olivat kalliita ja harvinaisia, niiden kuolemaa haluttiin välttää enemmän kuin jonkun pikkurikollisen. (Tätä ei pidä sekoittaa ns. eläintaistelijoihin jotka sitten surmasivat eläimiä, etenkin rikkaimmilla alueilla. Venatoresejen yhteishenki oli muita gladiaattoreita parempi koska he eivät taistelleet toisiaan vastaan. Ja heidän suuri murheensa oli se, että heitä ei pidetty arvossa samalla tavalla kuin muita gladiaattoreita.) Osa rikollisista oli myös tuomittu damnatio ad gladium, jolloin he saattoivat selvitä jonkin aikaa, mutta heidät oli kuitenkin määrätty kuolemaan areenalla vuoden tai kahden sisällä. Tällöin hänellä ei ole mahdollisuutta vapautumiseen. 

Viihdetaiteilijoita kirjaimellisesti henkeen ja vereen.

Ylläoleva konteksti on syytä tiedostaa. Sillä gladiaattorit olivat yllättävän paljolti samanlaisia kuin nykyajan vapaapainijat. Itse asiassa heillä oli myös keinotekoiset nimet. Esimerkiksi Spartacuksesta ei tiedetä edes hänen oikeaa nimeään. Hänestä tiedetään vain hänen areenanimensä. Tiedetään kuitenkin, että hänestä piti tulla ns. traakialaistyyppinen gladiaattori. Joka kertoo siitä mitä tuona aikana on pidetty tärkeänä ja mitä ei.

Senecan kuvaa "Kaitselmuksessa" sitä miten gladiaattoritaisteluissa kannatettiin tasaisuutta. Huonompia vastaan taistelussa ei ollut arvostusta. Senecan gladiaattorikriittisissä kirjeissä onkin myös lausunto jossa hän korostaa että kaikki gladiaattorien taidot ja varusteet olivat vain kuoleman hidasteita. Kuolemasta haluttiin spektaakkeli.

Ja tämä on johtanut hyvin erikoisiin asioihin. Esimerkiksi jos katsotaan murmillo -tyylisen gladiaattorin kypärää, sillä on tavoiteltu enemmän tyyliä kuin tarkoitusta. Samoin provocateurin kypärä on esimerkiksi funktioonsa nähden tarpeettoman painava ja se peittää näkökentästä hirvittävän paljon. Oma kyyninen näkemykseni onkin se, että haarniskoiden ja muiden varusteiden primaaritehtävänä on olla näyttäviä ja myös luoda tunnettuja heikkouksia eri gladiaattorityypeille. Sotilaita suojataan parhailla mahdollisilla tavoilla. Mutta gladiaattorit ovat kuolemineen kaksintaistelijoita ja heidän kuolemansa viihdettä. Joten tarvetta elämän suojeluun kaikkia keinoja kaihtamatta ei sellaisenaan ole ollut.

Tämä näkyy siten miten taisteluiden kuvauksissa esimerkiksi retiarius taistelee usein provocateuria vastaan. Syynä on se, että provocateur on kypäränsä takana melko sokea, tällä on melko lyhyt ase, mutta vahva panssarointi. Ja kilpi joka suojaa hirvittävän hyvin. Retiariuksella taas on verkko jota heittää hitaan provocateurin päälle. Mutta joka on hyvin vaikea saada haltuun heiton jälkeen. Panssarointi on kevyempää, mutta liikkuvuus suurempaa. Ja aseena on kolmikärki joka tuo tärkeää ulottuvuutta. Kaksintaistelijan silmiin on aivan ilmiselvää että vahvuudet ja heikkoudet on painotettu niin että näytöksistä saataisiin mahdollisimman jännittäviä. Vahvuudet ja heikkoudet ikään kuin puskevat toisiaan vastaan niin että taistelu on tasainen. Ja tasainen taistelu on aivan eri asia kuin parhailla mahdollisilla varusteilla ja aseilla tehty taistelu. Päin vastoin. Tässä tasapainoa haetaan juuri lisäämällä molemmille puolille erilaisia heikkouksia. On vaikeaa nähdä tätä minään muuna kuin tahallisuutena.

Gladiaattorit jonkinlaisena antiteesinä ritarihyveille.

Tässä mielessä gladiaattori on kaksintaistelijana antiteesi toiselle kaksintaistelijatyypille. Nimittäin kunniansa puolesta kaksintaisteleville. Kunniasta kaksintaistellessa taistelu on saattanut olla jopa laiton. Osallistujat ovat olleet yleensä arvostettua yläluokkaa. Kaksintaistelussa ei ole ollut arvostusta mutta kunniaa. Ja kaksintaistelussa on haluttu käyttää mahdollisimman kaksintaistelukelpoisia aseita ja varusteita. Molemmissa tapauksissa sotilashyveet ovat voineet jotenkin liittyä kuvioihin. Mutta sekä kaksintaistelijoiden välineistö että valittu taitosetti ovat kuitenkin olleet erilaisia kuin sotilailla.

Samalla voidaan kuitenkin myös huomata, että historian aikana on tavattu jakaa kaksintaistelijat jonkinlaisiksi individualistisiksi räyhääjiksi. Ja sotilaat ovat sitten olleet asia erikseen. Molempia asioita yhdistää taistelu ja tappamisen taidot. Mutta silti hyvin monessa kulttuurissa pidetään aivan ilmiselvänä että näiden kahden asian välillä on oleellinen ero. Sotilas on utilitaristinen tappaja, oma kuolema ja muiden surmaaminen ajaa korkeampia päämääriä. Kaksintaistelija taistelee omasta elämästään ja omasta kunniastaan.

Kaksintaistelijoiden kohdalla korkeammaksi päämääräksi voidaan saada korkeintaan sirkustyylinen viihde ja raha. Joita taas ei ole koskaan pidetty perustavanlaatuisina asioina. Ne ovat hauskoja, mutta kenties kuitenkin vähän paheksuttavia, juttuja. Ne sopivat kaljamahojen keskinäiseen naureskeluun mutta ei niiden varaan kannata kulttuuria rakentaa. Ne ovat kulttuurin kuriositeetteja ja jotain joka ikään kun rakentuu sen varaan että muut asiat toimivat.

Minkä miekan valitsisin kaksintaisteluun?

Olen aiemmin kirjoittanut melko monta juttua, jos en suoraan eri aseiden paremmuudesta ja huonoudesta, tai siitä miten ne eivät ole tasaveroisia, niin ainakin siitä mihin ne soveltuvat paremmin kuin toiset. Olen jopa vertaillut muutamia aseita keskenään. Tällä kertaa minua huvitti ajatus siitä miten valmistautua kaksintaisteluun jossa saa valita itselleen aseen. Vastapuolesta tiedetään vain se, että hän on valinnut jonkun miekan. Ja itse saisi valita jonkun miekan. Mitään kakkosasetta ei ole. Eli miekan kanssa ei saa ottaa buckleria, tikarita, kilpeä tai muutakaan. Tarjolla ei ole lojumassa muita aseita. Ja minkäänlaista panssarointia ei käytettäisi. Käytettävissä olisi aukeaa tilaa jossa ei olisi pylväitä, keinuvia puupölkkejä tai muutakaan akrobaattista tai omituista. Aseet tuodaan paikalle eli niitä ei tarvitse kuljettaa arjessa mukana ellei tahdo. Aseet ovat aluksi käsissä eivätkä vyöllä. Vastapuoli toimisi samalla säännöllä.

Tämän, hyvin keinotekoisen ja ehdottoman epähistoriallisen, asenteen takana on kuitenkin hyvin oleellisia asioita. Sillä jos mietimme miekkoja, niin niiden väliset erot ovat yllättävän pieniä. Esimerkiksi erot kirveen ja keihään välillä ovat suuremmat kuin miekkojen sisäinen vaihtelu. Lisäksi miekkojen kohdalla muoto on perustaltaan hyvin samantapainen joten niiden kautta erot tiivistyvät muutamaan muuttujaan. Erot ovat sekä pienempiä että hyvin mitattavissa argumenttiin.

Jos tässä lähdetään lyhyestä päästä. Lyhimmät messerit ovat itse asiassa veitsiä. Tässä kohden on liukumaa jossa on vaikeaa nähdä missä veitsi loppuu ja miekka alkaa. Messer ja lyhyempi arming sword "yksin käytettynä" on hyvin intuitiivinen ase. (Karkeasti sanoen kahden käden käyttöä vaativat ovat vaikeita oppia. Siksi sword&buckler ja rapier+dagger ovat todella vaikeita. Kahden käden aseet ovat seuraavaksi vaikeimpia. Yhden käden suorat "kädenjatkoaseet" on helpoin oppia. Taidoissa kehittyminen on kuitenkin hieman eri asia kuin näiden tuomat edut. Vaikeus ei tee hyvää asevalintaa mutta helposti opittava ei tee tehokkaaksi asevalinnaksi sekään.)
* Mutta sen syvin ongelma on huono ulottuvuus. Itse asiassa tässä kohden esille tulee jännittävä ongelma. Tavallisesti samanpituisilla aseilla taistellessa jalkoihin iskeminen ei ole jotain jota kannattaa standardinomaisesti tehdä. Ihan sen takia että jos olet niin lähellä että yllät lyömään toista jalkoihin, tämä aivan taatusti ulottuu lyömään sinua päähän. Samanmittaisilla aseilla jalkoihin tulevaa iskua ei siis välttämättä edes torjuta vaan astutaan maalina oleva etujalka taakse samalla kun toista lyödään päähän. Koska toisen ase on alhaalla, tämä on varsin tehokas ja varma keino.
* Mutta jos vastapuolella on paljon pidempi ase, tulee messerin kohdalla vastaan se, että se on sen verran lyhyt ase, että sillä on vaikeaa torjua jalkoihin tulevia hyökkäyksiä. Ja jos vastapuolen ase on pidempi hän voi hyvin yltää jalkoihin niin että itse ei vielä olla ulottuvilla. Tämä etäisyyden lyhentäminen vaatii torjunnan ja jatkamisen rakennetta. Ja alas tulevien iskujen torjunta vaatii hirvittävän kovaa ja taipuisaa ja nopeaa atleettisuutta. Ja vaikka nämä olisivatkin, niin ne saataisiin paremmin hyötykäyttöön muutoin.
* Messerin kädensuojaus on yleensä hyvin pientä. Ja lyhyt ja vähän suojaavia rakenteita käsittelevä ase on jotain joka kertoo sen mitä jokaisen miekkataistelijan tulisi tietää veitsimiehistä. Nimittäin sen, että ne on päihitettävissä kohtuu helposti kunhan muistaa vain sen, että heidän ruumiinsa raaja-osat hoidellaan ensin pois ennen kuin siirrytään niihin murhaavampiin osiin. Jalat ovat melko avuttomia, samoin kädet.

Helpon tapa hoitaa ongelmat onkin päätyä jonkinlaiseen sapeliratkaisuun tai backswordiin. Siinä messerin oleellisimmat ongelmat poistetaan. Kädensijat suojataan ja aseeseen laitetaan lisää mittaa. Tämä yhdistelmä on itse asiassa melko tehokas. Ja itse asiassa moni tietämäni ihminen arvostaakin sapelia melko pitkälle.
* Käyräsapeli on siitä erikoinen että siinä on epäintuitiivinen pistokärki. Itse en valitsisi käyräsapelia sen vuoksi että mieluummin pistäisin muulla tavalla. Käytännössä en voisi käyttää käyräsapelia kuin viilto-ominaisuuksiensa kautta Mutta jos tämän epäintuitiivisen systeemin osaa, se voi tehdä sapelista hyvinkin haluttavan valinnan. Tässä aseessa valintaan vaikuttaa oleellisesti harjaantuminen.
* Suoremmissa sapeleissa itse en arvosta sapelia yli pitkänmiekan. Tiedän ihmisiä jotka tekevät tämän ratkaisun toisin. Syynä on se, että he arvostavat käden suojaamista enemmän kuin ulottuvuutta. Itse olen sen verran varovainen ja säikky mies että en taipuisi sapelin vaatimiin "rohkeampiin tekniikoihin". Niissä kun torjutaan melko lähelle omaa kättä ja hyökätään lähelle.

Seuraavaksi voidaan ottaa erilaiset puolentoista käden aseet. Tämä lokero pitää sisällään "pitkän miekan" ja esimerkiksi katanan. Nämä ovat hyviä ratkasuja. Molemmilla on ulottuvuutta. Molemmilla voi pistää varsin tehokkaasti. Molemmilla on myös hyvät viilto-ominaisuudet. (Katanalla noin yleisesti hieman paremmat.) Ja molemmissa kahden käden ote tuo tukevuutta torjuntaan ja molemmissa on mahdollisuus jättää toinen käsi käyttämättä jos tilanne vaatii. Joka luo monenlaista pientä etua. Tässä kohden saatan loukata tiettyjä blogiani lukevia ihmisiä, mutta suosisin itse pitkää miekkaa katanan yli. Sen vuoksi että normaali katana on itse asiassa hitusen lyhyt makuuni. Pitkät miekat ovat astetta pidempiä. Lisäksi niissä on parempi kädensija. Pitkä palkkimainen väisti suojaa paremmin kuin tsuba. Ulottuvuus ja suojaus tässä kohden ylittävät minun preferensseissäni viilto-ominaisuudet. (Koska panssaroimaton vastustaja. Kevyesti, vaikka jonkinlaisella nahalla, panssaroitu saattaisi muuttaa valintaani. Metallihaarniska toki palauttaisi taas toisaalta minulla pitkänmiekan kunniaan. Koska metallihaarniskasta ei lyödä läpi vaan mennään haarniskan reikiin.)

Rapiiri on tässä kuitenkin vielä pitkäämiekkaa suositeltavampi. Syynä on yllättäen se, että rapierilla on todella hyvä kädensuojaus. Sitä käytetään korostetusti yhdellä kädellä joten sen mitta vielä korostuu "pitkään miekkaan" verrattuna. (Kahden käden ote usein leikkaa ulottuvuudesta hieman.) Toki tässä torjuntoihin ei saa samanlaista ytyä. Mutta rapiirin ideana onkin se, että pienellä otteenmuutoksella pisto siirtyy päästä jalkoihin. Kahden käden otteella samanlaisia nopeita siirtoja on vaikeaa tehdä, eli rapiirin kanssa ei pysy perässä kovin helposti. Tässä huomiossa on historiallisestikin järkeä. Rapier on pistoihin erikoistunut ase jota käytettiin eisotatilanteessa, tyypillisesti juuri kaksintaisteluissa. Sillä ei sotakentällä tee niin paljoa mitään. Mutta sen suosio kaksintaisteluissa on jotain johon on taatusti ollut syitä. Ja tämä on varmasti yksi tärkeimmistä.
* Rapiiria ei tässä pidä sekoittaa smallswordiin joka on itselleni kenties epämieluisampi kuin messer. Sillä sillä ei saa viilleltyä ja sen ulottuvuus ei ole hyvä. Ja se ei suojaa hyvin. Ja siihen ei saa jämäkkää torjuntaa.

Itse, varovaisena ja pelkurimaisena miehenä, saattaisin kuitenkin valita kunnollisen kahdenkädenmiekan. Ne kun eivät ole niin hirvittävän painavia verrattuna muihin miekkoihin. Ja käytännössä sen taktiikka esimerkiksi rapiiria vastaan perustuu siihen että se on vielä astetta pidempi ase. Ja kun lyöt kahdenkäden miekalla ensin, ei ole useinkaan väliä torjuuko toinen sen vai ei. Se on toki vähemmän versatiili kuin pitkä miekka. Mutta ulottuvuus ratkaisee tästä ongelmasta paljon.
* Ne hirveän pitkät erikoiset katanat, sellainen jätti jonka näkee vaikka "Seitsemän samuraita" -elokuvassa voisi aivan hyvin mennä tähän lokeroon. Itse suosisin kuitenkin eurooppalaista, esteettisistä syistä. Pidän suorasta aseesta jostain syystä enemmän. Ja siitä syystä että pidän siitä että myös takaterällä voi lyödä letaalisti, joka mahdollistaa monenlaiset omituiset tekniikat joita tykkään tehdä. Kaksiteräinen suora eurooppalainen miekka pitäisi tässä mielessäkin minun preferensseissä pintansa vähintään tasapeliin ellei ylinkin.

---

Tämä ratkaisu on toki kaiken kaikkiaan monista kohdin mieltymys-tottumuskysymys. Mutta väittäisin että tässä on kuitenkin esillä enemmän tai vähemmän perusteltuja ratkaisuita. Teemassa jossa erot ovat, kuten aluksi mainitsin, kuitenkin melko pieniä. Erimieliset saavat rageta kommenteissa  vaikkapa katanan erinomaisuudesta. Tai siitä miten tosimiehet käyttävät backswordia. Tikarimiehiä en kuitenkaan ota vakavissaan. Paitsi jos ne ovat niitä tosikovakuntoisia kavereita jotka ovat niin päheitä että on aivan sama mitä asetta he käyttävät. Heidänkään kohdalla kysymys ei kuitenkaan ole aseesta vaan miehestä.

Kuinka "tasa-arvo -argumentti" hämää keskustelukenttää

Viime päivinä homoavioliittokeskustelussa on noussut harvinaisen usein esiin se, miten avioliittoa ajava ei voi puhua tasa-arvosta. Esimerkiksi Sami Liedes kommentoi aihetta seuraavalla tavalla "Haluamisen lisääminen yhtälöön tekee tämän melko ongelmalliseksi. Eikö samalla logiikalla tasa-arvon käsitettä voisi laajentaa mihin tahansa muuhunkin mitä joku haluaa? Joku haluaa naida vastakkaista sukupuolta olevan suostuvaisen henkilön, toinen haluaa ryöstää pankin. Yksi saa tehdä sen mitä haluaa, toinen ei. Tasa-arvo tulee siitä, että molemmilla on oikeus keskenään samoihin tekoihin (eli naida vastakkaisen sukupuolen edustaja). Se, että toinen haluaisi tehdä sen sijaan jotain muuta mitä laki ei salli ei tee asetelmasta epätasa-arvoista. Tasa-arvo ei mitenkään järkevästi voi sisältää oikeutta tehdä mitä haluaa pelkästään sillä perusteella, että joku toinen saa myös tehdä jonkin toisen asian, jonka hän haluaa tehdä." Ajatus on jostain syystä toistunut ja toistunut. Tämä "tasa-arvon määritelmään perustuva" on selkeän reaktiivinen argumentti. Se on reaktio siihen että homojen avioliittoa kannattavat kutsuvat hakemustaan tasa-arvoiseksi. Argumentti ei puolusta heteroavioliittoa argumentein, vaan reagoi tasa-arvoksi kutsumiseen sen, että tasa-arvo on sitä että sama laki koskee kaikkia.

Liedeksen lisäksi voidaan katsoa Jussi Karin blogista. Hän ei ole suoraan lakia kohtaan, vaan iskee samaan teemaan juridisen semantiikan kautta. "Perussuomalaisten Maria Lohela totesi helmikuussa blogissaan, että avioliittolaki ei ole syrjivä, sillä homoseksuaali mies voi mennä naimisiin naisen kanssa siinä missä heteromieskin. Kirjoitus aiheutti melkoisen kohun, sillä Lohelan päättelyketju vaikuttaa ihan suoralta vittuilulta. Eihän homoseksuaalille miehelle ole mitään iloa siitä, että hän voi avioitua naisen kanssa! Mutta juridiselta kannalta Lohelan päättely on täysin validia. Juridisesti tasa-arvo ei tarkoita sitä, että yhteiskunnallinen instituutio tai muu järjestely miellyttää juuri sinua, vaan sitä, että mahdollisuus sen käyttöön on avoinna ilman syrjivää käytäntöä. Esimerkiksi islaminuskoiset ihmiset saavat mennä Suomessa baariin kaljalle siinä missä kristityt, ateistit tai vaikka shintolaiset. Tästä ei tosin ole muslimeille kovin paljoa iloa, sillä islam kieltää alkoholin nauttimisen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että baarit syrjisivät islaminuskoisia!"

Argumentit ovat sisäisesti koherentteja. Niiden ongelma on toisaalla. Tarkalleen ottaen siinä että ne eivät osu kohteeseensa. Ne ovat vääristelyjä, luovat kohteen jota kukaan ei kannata ja sitten pieksevät tätä "helppoa vihollista". Sen jälkeen on tietysti helppoa virnistää ja "kokea voittaneensa". Mutta riemu on kyllä ennenaikaista. On kuitenkin hyvä katsoa mitä Sami Liedeksen (Jussi Karia astetta laajemmassa) lausumassa on kysymys. Tätä on hyvä katsoa argumenttianalyysin kautta. Sillä juridiikka on tässä tavallaan keinona salakuljettaa ekvivokaatio järjestelmään huomaamatta.
1: En jaksa vääntää tarkasti siitä miten Kassi Jurin argumentissa on suppeudestaan huolimatta virhe jota Liedeksellä ei, laajemmasta perspektiviistään huolimatta, ole ; Ei toki ole syrjivää jos alkoholia myydään mutta islamilaiset eivät suostu juomaan. Mutta kun homojen avioliittoa rajoittavien toiminta onkin verrannollinen siihen, että islamilainen haluaisi kieltää alkoholinjuonnin kaikilta, myös kristityiltä ja ateisteilta, siksi että hänen oma uskontonsa kieltää sen. Tämä epäanalogia ansaitsee toki tulla mainituksi. Mutta siihen liittyvät implikaatiot ja seuraukset tasa-arvoon ja sortamiseen jätän kyllä "kotitehtäviksi".

Tämän argumentin ydinongelmahan on se, että
1: Demokratia nimenomaan perustuu yleiseen haluamiseen. Kyllä. Periaatteessa demokratian ydin on juuri siinä että mikä tahansa muutos voidaan ottaa ehdotukseen. Ja se myös menee läpi jos riittävän moni haluaa sen. Jos joku haluaa ryöstää pankin, siitä saa laillista kun riittävän moni haluaa että se on laillista. Liedeksen kannalta tämä johtaa tietysti ongelmiin siinä että kaikki hänen esimerkkinsä ovat näin ollen pakosti epäanalogisia. Homojen avioitumisjuttuja kannattaa moni, ja siksi asia on käsittelyssä asti in first place. Sen vaihtoehtoina on sitten tarjota koirien kanssa avioitumisia joiden kohdalla vastaavaa yleistä haluamista ei ole.
2: Toinen syvä heikkous on siinä että kun tehdään analyysiä argumenteista, on katsottava mitä toinen tarkoittaa. Ja tässä kohden Liedeksen ongelmana on se, että hän tekee väärän todistuksen lähimmäisestään. Hän nimittäin olkiukottaa vastapuolta ekvivokaation avulla. Syynä tähän on juuri se, että tämä argumentti on reaktiivinen. Kun rakennetaan omaa argumenttia on tapana että määritelmät sidotaan tilanteeseen. Ja tässä on argumentoija vapaa. Kun argumenttia analysoidaan ja sitä kritisoidaan tai siitä etsitään virheitä niin samaa vapautta ei ole. Jos vastapuolen argumentin kaataa sillä että sen premissit ja käsitteet vaihtaa toisiksi - käsitteet sellaisiksi mitä toinen ei ole sanonut ja premissit sellaisiksi mitä tämä ei kannata - syyllistyy vähintään yhteen argumenttivirheeseen, olkiukkoon. (Ja kun määritelmiä vaihdetaan homonyymeihin, tapahtuu myös ekvivokaatio.) Vedotessaan tasa-arvoon tässä muodossa Liedes ja kaikki muut tätä argumenttia käyttävät esittävät että vastapuoli sanoo että "vaadimme homoavioliittoa koska laki ei nyt ole sama kaikille, eli lailla ei ole kaikille samaa funktiota". Mutta kukaan ei ole sanomassa mitään tämänlaista, joten puolustautuminen tällä tavalla on älytön. Sen sijaan kun sanotaan, että nykyinen laki ei ole tasa-arvoinen, sanotaan että "nykylain funktio itsessään on syrjivä, sillä tasa-arvo tulisi mitata yksilön kyvyissä naida haluamansa henkilö, ei haluamansa henkilö ennalta määritellystä binäärisukupuoliparametrista." Taustalla on juuri ajatus siitä että homojen halu avioon on oleellisesti analoginen ja eettisesti samanarvoinen kuin heteroiden halu avioon. Ja tässä mielessä epätasa-arvoiseksi sanominen on nimenomaan tässä määrittein aivan koherenttia. Sillä heteroavioliiton monopolia ajavasta homot ja heterot eivät nimenomaan ole samanarvoisia.

Toisin sanoen Liedes voi omissa argumenteissaan käyttää tiettyä tasa-arvon määritelmää. Hän voi todella sanoa että tasa-arvo on deontologisia velvollisuuksia, joissa pääasia on se, että sama laki koskee kaikkia. Tässä systeemissä mikä tahansa lakijärjestelmä jota noudatetaan on tasa-arvoinen. Ja tämän lopputulos on se, että minkä tahansa lakijärjestelmän kutsuminen epätasa-arvoiseksi olisi oksymoroni, suoraan määritelmää vastaan. Ja tämän vuoksi sen seurauksena onkin se, että myös ajatus siitä että mustat eivät saa mennä naimisiin valkoihoisten kanssa on aikaisemmin pätenyt. Ja silloinkin on syytä huomata että jokainen musta on saanut mennä naimisiin mustaihoisen kanssa. Mutta jos Liedes on reaktiivinen siihen että joku kutsuu systeemiä epätasa-arvoiseksi tai jos hän tulkitsee homojen ja heteroiden kohdalla tasa-arvoista lakia, hän joutuu ottamaan selvää mitä toinen tarkoittaa sanoessaan "tasa-arvo". Tai muuten hän tekee itsestään julkisen pellen. (Taas.)
1: Edes monella tavalla asioita lähestyvä kulma ei tässä auta. Sillä jos otetaan yhteenveto siitä että meillä on kaksi skenaariota. Ja (a) yhdessä tilanteessa tasa-arvo on ennen lainmuutosta ja sen jälkeen, koska sama laki joka tapauksessa koskee kaikkia ja (b) toisessa tialanteessa aluksi on epätasa-arvo ja toisessa tasa-arvo. Kun nämä laitetaan yhteen niin tasa-arvo ei vähene yhdessäkään skenaariossa ja kasvaa osassa. Joten monelta kantilta katsoen yhteenveto on se, että tasa-arvo nimenomaan kaiken kaikkiaan kohenee. Joten nimitys ei selvästi ole väärä.

Siksi en sano muuta kuin että esimerkiksi seka-avioliitot eri "rotuisten" ihmisten kesken olivat jotain jota kutsuttiin epätasa-arvoiseksi. Sillä kukaan tuskin oikeasti tarkoittaa Liedeksen ajamaa tasa-arvon määritelmää sanoessaan tämänlaisia asioita. (Muun odottaminen vaatisikin perusoletuksen että vastapuoli on idiootti, joka ei osaa ajatella yhtään. Sitä voisi pitää epäkohteliaana halveksuntana. Mutta koska kyseessä on Sami Liedes, syy lienee viattomammin ja asennevammattomammin projisoinnista.)

Ja ei. Tämä ongelma ei koske pelkästään homoseksuaalisuuskysymystä. Katsoin nimittäin televisiosta Stephen Fryn lyhyen dokumenttisarjan nimeltä "Out There". Hän käsitteli siinä homoseksuaalisuutta. Ja hän nosti esiin monia ihmisiä joiden asenteet saivat sitten käsittelyä. Kuitenkin en voinut samalla olla huomaamatta miten Fry selvästi päästi filmille asti ongelman joka kylmäsi itseäni. Hän ihasteli miten hindulaiset päästivät homoseksuaalit tekemään mitä tekivät. (Paitsi jos nämä olivat transgendereitä, jota dokumentti ruoti.) Vanhemmat halusivat että lapsi on onnellinen. Samalla esille tuli kuitenkin se, miten vanhemmat kuitenkin pitivät rajoitteita. Homoseksuaalisuus oli OK ja saa mennä avioon kenen kanssa haluaa kunhan puoliso on tietyistä kasteista ja kunhan on hindulainen. Minun on hyvin vaikeaa olla näkemättä että tässä on kysymys aivan samanlaisesta rajoitteesta kuin muidenkin asioiden kanssa. Fry ohitti tämän. Mielestäni tämä on täsmälleen samaa kuin jos joku olisi katsonut että "menkööt minkä tahansa kastisen kanssa naimisiin, koska lasten onnellisuus on se pääasia - kunhan on vaan heteroseksuaalinen suhde".

Fry onkin minulle tästä kohden esimerkki ns. domeenispesifisyydestä. Hän tiedostaa ongelmat ja siihen liittyvät aspektit yhdessä kohdassa (homoseksuaalit) mutta ei toisessa (kasti, uskonto). Ja tämä sylettää itseäni kyllä. Sillä epätasa-arvo on epätasa-arvoa. ; Minä en esimerkiksi voisi kuvitellakaan että minä säätäisin että ateistitytöt eivät saisi mennä naimisiin kristittyjen miesten kanssa. Mielestäni jos joku ateistityttö vaikka nai Sami Liedeksen, niin siitä vaan. Silti toki jos kaikilla olisi käytössä tämä Sami Liedeksen tasa-arvon määritelmä niin toki tämänlainen "jokainen naikoot vain oman uskontonsa sisältä" olisi tasa-arvoinen. (Ja sitä peräti voitaisiin perustella erilaisella harmonisilla ja sosiaalisilla syillä.) Mielestäni se olisi silti tasa-arvoinen. Ei välttämättä yhtään uskontokuntaa syrjivä. Mutta saatanan epätasa-arvoinen silti. Sillä en voi ymmärtää miksi koskaan käyttäisin Sami Liedeksen suosimaa määritelmää tasa-arvolle.

Itse asiassa "tasa-arvon määritelmä" -siilipuolustus, niin suosittu kuin se onkin, tuo mieleeni kaksintaistelun. Kaksintaisteluita voidaan tehdä miekoin ja pistoolein. Ja se voidaan käydä herrasmiesten välillä tai aggressiivisempana "yks ykkösenä". Kaksintaistelu voi olla ritualisoitu ensimmäiseen verihaavaan käyty taistelu tai se voi olla apinatanssi joka loppuu sitten kun väsytään. Tai loppu voi tulla kuolemassa. Ennen kuin aloittaa kaksintaistelun on syytä tarkistaa minkälaiseen versioon on hyppäämässä. Se on määritelmien kanssa sama juttu. Sami Liedes määrittää "tasa-arvoa" eri tavalla kuin se kohde jonka sanomisia hän sen avulla ruotii. Ja näin hän ikään kuin päätyy miekan kanssa pistoolitaisteluun. Vain sen takia että ei viitsinyt ottaa selvää ja edes vähän keskittyä. Jos ei muuten niin sen kahdeksannen käskyn vuoksi. Jota Sami Liedeksen kaltaisen kristityn luulisi kunnioittavan.

Miekkailua elokuvissa ; "Parasta" ja "Just parasta"

Ylläoleva klippi on otsikoitu varsin korskeasti parhaaksi elokuvasapelitaisteluksi. (En tiedä mistä elokuvasta se on.) Sen katsominen on siitä mielenkiintoista että ensivilkaisulta se on siisti. Kunnes osapuolet alkavat taistelemaan (itselleni tuntemattomasta syystä). Sitten se vaikuttaa melko komedialliselta. Komediallista siinä mielessä että siinä ei ole mitään kovin hienoa, ja liikkeet tuntuvat jotenkin ylenmääräisiltä ja liioitelluilta. Lisäksi kohtauksessa häiritsevää on se, että toisen miekka vaihtaa muotoaan aina välistä. (Onko aseessa nyrkin yli kaartuvaa suojaa kädensijassa vai ei? Päättäkää!)

Mutta kaiken kaikkiaan se ei ole aivan huono. Suurta kohtaa itse asiassa haittaa se, että hyvin vähän näytetään. Ja siksi tekniikka-analyysiä on varsin haastavaa tehdä. Mutta jos katsotaan näyttelijöitä ja sitä mitä nähdään voidaan sanoa että näyttelijöiksi elokuvassa kamppailu on ihan kohtuullista. He käyttävät oikeita aseita, toki mitä ilmeisemmin tylsytettyjä mutta terästä. He eivät käytä suojauksia. Ja he selvästi kohdistavat hyökkäykset kohti vastapuolella olevaa ihmistä sen sijaan että huitoisivat ilmaan tai pelkästään vastustajan aseeseen - mitkä ovat elokuvissa hyvin tavallinen tapa hoitaa asia, ihan sen takia että tämä on turvallista näyttelijöille. Kameratemppuja ei käytetä ja monessa kohdassa näkee että leikkauksia ei ole edes voitu tehdä. Osa kohdista vihjaa vahvaan koreografiointiin. Esimerkiksi sitä että sapelista vaihdetaan selän takana kättä on tuolla tavalla jotain joka toimii vain koreografioituna ja jota ei voi tehdä miekkataistelussa. Luultavasti näyttelijöille on pidetty pari tuntia aiheesta ja sitten heidät on pistetty ruudulle.

Mutta ei sillä tavalla että se olisi martial art. Vaan sillä tavalla, että se on realistista. Jos esimerkiksi katsotaan asentoa voidaan huomata että tukijalan käyttö on aivan hyväksyttävissä. Mutta sitten toisaalta sitä usein pidetään kättä hyvin ojossa ja esillä. Sellaisella tavalla joka tekee kädestä paitsi maalitaulun, niin myös jotain sellaista johon itse lyödään helposti. On hieman noloa tehdä kaksintaistelu jossa viillät omalla miekallasi oman ranteesi auki. Ja se on riskinä tämänlaisessa. Lisäksi kun katsoo liikehdintää, on helppoa huomata epävarmuutta asennoissa ja kävelyssä. Jopa silloin kun vastustaja on selvästi miekankantaman ulkopuolella. Samoin näyttelijät kääntävät päätään taakse tilanteissa joissa pitäisi pysyä ryhdikkäänä jotta voi puolustaa itseään mahdollisimman hyvin. Nämä ovat kömpelöitä. Mutta kömpelöitä hyvin realistisella tavalla. Ihmiset toimivat stressin alla hyvinkin eri tavoin kuin treenatessaan tekniikkaa ystävien kanssa turvallisella salilla. Päänasentovirheet, epävarma askellus ja käden tunkeminen eteen ovat itse asiassa jotain jota harrastajat tekevät hyvin usein jos heidän keskittymisensä herpaantuu. Virheet eivät siis ole hyvää taistelua, mutta ne ovat autenttisenoloista. Kohtaus on siis astetta parempi kuin miltä se ensivilkaisulla näyttää.

Toki minun täytyy tuon jälkeen ottaa kantaa myös toiseen videoon.


"Rob Royn" loppukaksintaistelu on toisella tavalla esimerkki kohtuullisen hyvästä miekkailukohtauksesta. Sitä on hyvin hankalaa luokitella, koska sen perusongelma on tavallaan perusteltu. Kohtaus on pinnallisesti backsword (tai "basket hilted broadsword") vs. rapiiri. Asevalinnassa on luonnollisesti paljon asennetta ja merkitystä. Pistokeskeinen tyyli viittaa aristokraattiseen maailmanmiehen tapaan toimia. Kun taas Rob Royn miekalla on juurevammat ja "alueelle kuuluvammat" perustat. Ja kun kädensijana on elokuvassa nähty "koppa", ranteen ojentaminen vaikeutuu niin että tyyli on viiltokeskeisempi.

Kuitenkin juuri tässä kontekstissa pistomiekankäyttäjän toimissa ei näytä olevan oikein mitään järkeä. Hän huitoo yllättävissä määrin. Mutta kun katsotaan pistomiekkaa tarkemmin, voidaan huomata että se ei oikeasti edusta mitään aikakautta. Se ei toisin sanoen ole standardiase. Ja kun sen muotokieltä katsotaan tarkemmin, voidaan huomata että se on modifioitu siten että siihen on lisätty viilto-ominaisuuksia. Näin ollen käyttötapa on astetta perustellumpi. (Ja koska Rob Roynkin aseella voisi oikeasti myös pistää, se on vain hankalampaa ja vähemmän luontevaa hänen aseellaan voidaan huomata että itse asiassa viilto vs. pisto -näkökulma koostuu enemmän painotuksista kuin siitä että toinen tekee yhtä ja toinen toista.) Itse asiassa Rob Royn vastustajalla on karkeasti ottaen kombinaatio kahdesta herrasmiehen aseesta. Kädensija on rapiermäinen mutta terä on itse asiassa laivastoupseereille tyylisestä épée anglaisesta/"spadroonista". Tämänlainen erikoisvalmistettu ase sopiikin elokuvassa esitetylle kierolle ja pahalle hahmolle.

Jos elokuvaa katsotaan, niin Rob Roytä haavoitetaan monta kertaa. Tämä kertoo siitä että viilto-ominaisuuksia on. Mutta ne eivät ole hirvittävän voimakkaita. Viiltely on mahdollista juuri koska aseen terä on "eistandardi". Mutta ne eivät ole tuhoisan tehokkaita. Tämä on juuri tämänlaiselle aseelle odotettavaa. Voidaan itse asiassa jopa pitää hyvin perusteltuna että Rob Royn vastustaja on sadisti joka haluaa leikkiä vihollisellaan. Ja että siksi hän tavallaan osoittaa omaa ylivertaisuuttaan viiltelemällä ja satuttamalla vastustajaansa monta kertaa. Tämä korostaa kieron hahmon sadismia ja ylimielisyyttä. Joka lopulta johtaa hänen tuhoonsa. Sillä Rob Roylle riittää kertaonnistuminen.

Toisaalta Rob Roy näyttää taistelun kuluessa tekevän toistuvasti samaa virhettä vastustajansa kanssa. Jostain syystä Rob Royn vastustaja näyttää pistävän paljon jalkoihin. Ja Rob Roy kuluttaa aikaansa tämän torjumiseen. Kun tilanteeseen on oikeasti vain yksi teknisesti fiksu tapa toimia. Jos toinen ulottuu lyömään sinua jalkoihin, hän on riittävän lähellä jotta yllät lyömään tätä päähän. Alas viety miekka jättää pään myös täysin suojattomaksi. Standarditemppu olisikin lyödä ja askeltaa siten että samalla vihollista lyödään päähän kun maalina olevaa jalkaa siirretään askeleella taakse. Näin jalka väistää samalla kun ase lyö täysin avoimeen paikkaan. Tätä voi perustella sillä että intuitiivisesti ihminen usein torjuu asetta. Ja Rob Roy nyt on kuitenkin "lantsari". Kenties hän ei ole tottunut tämänlaisiin pistotyylisiin hyökkäyksiin ja pelkästään vastustajan uudentyyppinen toiminta tekee tässä sen että hän ei osaa toimia järkevimmällä mahdollisella tavalla.

Itse asiassa tässä kohtauksessa pahin virhe koskee lopputilannetta. Rob Roy nappaa vihollisensa aseen terästä kiinni, siirtää aseen pois tieltä ja iskee käytännössä puolustuskyvyttömäksi tehtyä vastustajaa. Tässä kohtauksessa epärealistista ei ole että miekasta tartutaan. Tosiasiassa eurooppalaisessa miekkailussa terästä on tartuttu kiinni jopa kesken taistelua. Ja tässä tilanteessa miekkaa pidetään melko stabiilina, suoraan tartuttavana kohteena. Rob Royn toiminta on uskottavaa ja realistista tältä osin. Epärealistista on sen sijaan se, että tämä johtaa siihen että hänen käteensä tulee syvä haava. Olen nähnyt kuinka toisen täysin terävästä aseesta on tartuttu ja tämän on annettu yrittää  vetää sitä. Miekka pysyy kädessä hyvin tukevasti eikä siitä tule naarmuakaan. Haava tulisi vasta siinä vaiheessa jos ote luistaa. Ja tässä tilanteessa se tarkoittaa sitä että ote ei pidäkään ja sitten miekka ei olekaan niin hyvin kontrollissa. Eli Rob Royn hyökkäys olisi voitu sittenkin estää. (Kenties vihollinen ei sitten vain ollut riittävän nopea, joten kyllä kuvattukin on teknisesti mahdollinen.)