Donald McBane oli mielenkiintoinen herrasmies. Hän oli sotilaana ensimmäisessä kunnolla globaalissa modernissa sodassa, Espanjan perimyssodassa (1701-1714). Tämä baarimikko, miekkailunopettaja ja bordellinomistaja kirjoitti myös omintakeisen teoksen "The Expert Sword-man's Companion; or the True Art of Self-Defence. With all Account of the Author's Life and his Transactions during the Wars with France." Teoksen jossa oli tosiasioita ja ylpistelyä sellaisella tavalla millä vain todelliset skotit kykenevät.
Hänellä oli hyvin käytännönläheisiä oppeja. Esimerkiksi hänen kamppailuohjeissaan neuvotaan omanlaista askellusta märissä ja liukkaissa olosuhteissa. (Mikä eroaa monesta salissa harjoitettavasta lajista jotka toimivat kuivissa tasaisissa sisätiloissa erinomaisesti.) Ja muutenkin hänellä oli näkemystä asioihin. Sellaisella tavalla mihin vain todelliset skotit kykenevät.
Kiinnostavaa on että hän suosi pistomiekkaa viiltävän sijasta. Hän kertoi että "The Small Sword hath great odds of the Broad, for the Small-Sword kills and you may receive fourty cuts and not be disabled." Tämä oikeasti kertoo jotain oleellista pistojen ja viiltojen eroista. Kun mietimme mikä tekee pistosta tehokkaan, voimme huomata että se eroaa viilloista muutamassa asiassa:
1: Pisto tarjoaa kovemman paineen. Kun mietitään mitä voima tarkoittaa, on huomioitava aseen nopeus ja iskun takana oleva paino. Ja jaettava tämä teho osumapinta-alalla. Viiltojen kohdalla terä on toki ohut, mutta se on kuitenkin "pitkä viiva". Pistettäessä kärki on yleensä juuri yhtä terävä kuin muukin terä, mutta se on "lyhyempi". Eli pisto on tässä mielessä tehokkaampi.
2: Toisaalta pistossa energia menee syvemmälle ja syvemmälle ja oikeastaan vain sinne. Viilloilla voimaa taas menee liikkeeseen joka viiltää lisää ihoa ja tätä kautta kuluttaa iskun energiaa johonkin joka ei ole syvällä oleva elintärkeä sisäelin.
+: Tässä ajatuksessa on varmasti jotain perää kun mietitään miksi kaksintaisteluissa rapierista tuli hyvinkin suosittu. Se oli nopea ja kevyt ase jolla oli pitkä ulottuvuus. Ja sillä tehty pisto oli vaarallinen. On hyvä tiedostaa että Spartan aikana keihäänpistoihin kuolleet jättivät suhteellisen siistin ruumiin. Viiltoja taas kuluu helposti useampia ja jälki on paljon karumpaa. Toki myös viilto on vaarallinen. Mutta mikään vamma ei ole ihmeellinen kerrastatappaja. Kinsleyn "Swordsmen of the British Empire" kertoi miten eräs sotilas selvisi hengissä siitä että häneltä lyötiin käsi kokonaan irti. Temppu on luonnollisesti vaarallinen, eikä missään nimessä pisto.
Mutta tästä päästään oikeastaan siihen varsinaiseen ongelmaan. Jos McBane oli hieno mies, niin miksi kun katsomme vaikka kenraali Custeria niin hän ei käyttänyt suoraa pistomiekkaa vaan sapelia? Muutoinkin kun katsotaan sotilaita, oli tavallista että pistomiekka varattiin kaksintaisteluihin mutta sotaan mennessä käyttöön otettiin raskaampia ja viiltävämpiä aseita. Olivatko he tyhmiä?
Tämä ei ole kovin uskottavaa. Viiltoaseissa on monia etuja. Muutamat ovat varsin pinnallisia. Voidaan ajatella että pistäminen vaatii enemmän ojentelua jota on hankalaa tehdä juoksuhaudoissa. Ja voidaan nähdä että pisto on helpompi iskeä syrjään. (Koska itsepuolustuksessa ja taistelussa on ikävä nyrkkisääntö jossa eteenpäin menevä voima on heikkoa sivuilta ja sivuille menevä voima on heikkoa vetämiselle ja työntämiselle. Pistossa jokainen suunta on syrjään ja viilloissa vain osa on "heikkoja linjoja" ja viiltoa vastaan voi joutua puskemaan ja pysäyttämään koko iskun.) Mutta kenties oleellisempaa on huomata että miekat itse asiassa jäivät tuliaseiden jalkoihin ja korvautuivat veitsillä joita on miellyttävämpi kantaa kuin miekkaa. (Mikä kyllä kieltämättä vaikuttaa jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä ajatuksena. Mutta jos kokeilet kantaa pitkää miekkaa koko ajan mukana kiväärien ja muiden lisäksi, ajatus alkaa tuntumaan miellyttävältä, jotenkin. Kunhan se veitsi on siisti.)
Mainitsin jo Custerin. Enkä suinkaan vahingossa. Ratsuväki on klassisesti käyttänyt sapelia. Custerin aikaan syynä oli osittain ampuma-aseiden ongelmat. Niitä oli vielä vaikeaa ladata ja lähitaistelussa ammuttaessa ratsumies helposti ampuu toveriaankin. Miekka on hyvä ulottuvuuden kannalta. Mutta miksi ei pistomiekkaa? Kyllähän komealla rapierilla yltäisi miltei maahan asti! Miksi ihmeessä Custer käytti kevyttä sapeliaan ja miksi husaarit käyttivät esimerkiksi "Model 1840 Cavalry Saberia" (joka tunnettiin myös "wristbreaker saberiksi" koska se oli melko raskas ja tätä kautta massiivinen miekka sapeliksi). Syy on oikaestaan juuri siinä että McBane oli oikeassa. Ratsastajalla on kuitenkin jotain jota maan tasolla kaksintaistelijalla ei ole. Nimittäin hevonen. Hevonen lisää iskuun massaa ja inertiaa. Näin ollen pistomiekalla iskut mennä hujahtaisivat kahvaa myöten sisään ja tärkeintä olisi yrittää vetää sitä terää ulos. Tämänlaisessa tohinassa aseen menettäisi helposti. Sapeli taas on sellainen että sen kuin mennä viuhtoo menemään. Toki piston ja viillon eroja painotettiin.
Mutta sapelin kanssa noudatettiin esimerkiksi Philip Cooken ohjeita jotka hän kirjoitti kirjaan jonka otsikko kuulostaa veroviraston keksimältä "Regulations for the Instruction, Formation and Movements of the Cavalry". Hän suositteli että joukot harjoittelisivat erilaisia moulinetteja, joissa sapelia pyöritettiin. Hän suositteli että keskitytään torjuntoihin "should have confidence in his parries" Tästä huolimatta hän myös suosi pistoja melko paljon. "Cuts very often fail from the sabre turning enough to make the blow one with the flat; at best the wound is a generally drifting compared to those made by thrusts." McBanen totuus siis tiedettiin. Mutta silti käytettiin sapelia joka on painottunut viilto-ominaisuuksiin. Sen sijaan että oltaisiin otettu suora miekka jolla samalla metallimäärällä saataisiin pistettyä hieman pidemmälle. Edes pistonystävänä tunnettu Cooke tiedosti sen miksi ratsumiesten on kannattavaa käyttää sapelia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti