Miksi elämme pahastumiskulttuurissa?

YLE on ottanut ohjelmaan 60 -osaisen ohjelman. Ohjelman jossa luetaan Koraani kannesta kanteen. Fundamentti -blogi kutsuu tätä islamisaatioksi. Vasahammer - blogi lähestyy asiaa islamin myymisen kautta. Sinenmaa lähestyy asiaa miettimällä että mitä jos YLE lukisikin "Urantia" -kirjan kannesta kanteen. YLE:llä ohjelmaa perustellaan sillä että "Uskon että tieto lisää ymmärrystä. Hirveän usein kuulee heittoja siitä, että Koraanissa sanotaan näin ja noin. Haluamme antaan suomalaisille mahdollisuuden kuunnella, mitä Koraanissa oikeasti sanotaan".

Itse en voi sanoa muuta kuin että samaa voisi sanoa kristinuskosta. "Raamatusta" lainataan kaikenlaista. Ja tosiasiassa uskon että jos YLE ottaisi ohjelmistoon sen, että "Raamattu" käytäisiin kohta kohdalta läpi teologien kanssa, se pikemminkin johtaisi kristinuskosta etääntymiseen. Ihan sen takia että se, että profeettaa kaljupääksi kutsuvien poikien raatelu karhuilla ei edusta sellaista arvomaailmaa jota valtaosa haluaa kannattaa. Samoin en usko että suvaitsevaisuuteni ainakaan kasvaa jos "Koraanista" todella luetaan myös kaikki ne kohdat jotka käsittelevät jumalattomia, ateisteja ja vastaavia. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä miten nykyään ajatellaan että kulttuurin kuin kulttuurin ymmärtäminen lisää sen suvaitsemista. Useimmiten suvaitsemista helpottaa se, että kulttuurista valikoidaan trailereihin ne miellyttävimmät osiot. Ja se, että suurin osa ihmisistä ei osaa edes oman uskontonsa kaikkia hienouksia.

Kuitenkin tässä ihmettelen sitä miten tässä nähdään että ohjelma on islamisaatiota jota pitää vastustaa. Samat ihmiset jotka Charlie Hebdo -iskun kohdalla ymmärsivät käyttää sanaa "sananvapaus" ovat tässä kovasti vastustamassa kaikkea tiettyjen maailmankuvien ilmaisemista. Sananvapaus voidaan näissä piireissä helposti ohittaa sillä että siihen liitetään pääte "saatio". Näin ollen homojen näkemyksien esittäminen on provokatiivista homosaatiota jota saa vastustaa vain siksi että mielipidettä kutsutaan propagandaksi. Kikka on suunnilleen yhtä järkevää kuin kaiken maahanmuuttokeskusteun torjuminen kutsumalla sitä "rasismiksi". Tai se miten tietyt kommunistit näyttävät kuittaavan asioita siten että erimielisyys nimetään fasismiksi. Huomio on mielenkiintoinen. Kaikki kannattavat samanaikaisesti sananvapautta ja uskonnonvapautta, että haluavat sensuroida joitain asioita demagogiana ja propagandana. Usein tässä kriteerinä tuntuu olevan "valehtelun" idea. Jossa henkenä on se, että uskonnonvapaus koskee "vain tosia uskontoja". Siksi moni kristitty näyttää elävän maailmassa jossa uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että on kristitty.

Nimittäin tässä kohden voidaan nähdä että asiaa voitaisiin lähestyä sitä kautta että YLE lähettää verovaroin uskontomyönteistä ohjelmaa kristinuskosta. Olen itse asiassa kuoroaikoina ollut itsekin televisiojumalanpalveluksessa pärstä ruudussa. Ev.Lut -kirkko itse asiassa korostaakin yhteistyötään YLEn kanssa. Kukaan ei pakota kuuntelemaan näitä ohjelmia joten ne eivät ole kristinuskon tuputtamista tai mikään ongelma uskonnonvapaudelle. Päin vastoin, olen kuullut että YLEn kristilliskeskeisen ohjelmiston - sekä sen että hartaudet ovat selvästi kristittyjen näkökulmasta ja vailla ateistien näkökantaa - on jotain jonka sensuroimisvaatimukset ovat kauheaa sananvapautta vastustavaa sekularismia jonka toteutuminen olisi uhka uskonnonvapaudelle koska sitten ateisti saa sanoa naturalistisia asioitaan mutta kristitty ei saisi puhua julkisuudessa vakaumuksistaan ja käyttää niitä perustana mielipiteilleen.

Mutta.

Kenties koko tämän asian voikin tiivistää hauskasti siihen miten tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla korostettiin sitä miten kristittyjen identiteetti on täsmälleen yhtä arvostettava kuin islaminuskoisten. Koraanin luku nähtiin uhkana ja identiteetin kautta. Tätä kautta sain askeleen johonkin hieman rakentavaan.

Voidaan nimittäin huomata, että tämän hetken arvokeskustelussa ja poliittisessa puheessa vallalla on uhrimentaliteetti. Valtaa haetaan sitä kautta että oma viiteryhmä alennetaan. "Se joka itsensä alennetaan, se ylennetään" -lauseen kieroutuneessa hengessä valtaa ei haeta siten että näytetään että ollaan kovimpia tyyppejä. Vaan yrittämällä olla jotenkin säälittäviä ja vainottuja. Tämä koskee aivan kaikkia osapuolia. Niin feministit kuin maskulinistit korostavat huonoa asemaa. Maahanmuuttokriitikot ovat vainottuja. Samoin ateisteja kiusataan "suvivirren" pakkokuuntelulla hyvin samaan tapaan kuin kristittyjä kiusataan siten että joku kehtaa lukea "Koraania". (Mikä on siitä kiinnostavaa että olen itse kuullut kuunnelman kirjasta "Avaruuden käskikirja liftareille" -teoksesta. Kauheaa Adamsisaatiota tämä?)

Elämme siis maassa jossa kaikki ovat uhreja. Tämä on hieman erikoista, koska maassamme asiat menevät yllättävän hyvin verrattuna moneen muuhun paikkaan. Tämä jännite on "Miksi" -kysymys. Sellainen johon voidaan vastata muutamallakin tavalla.

Ensinnäkin on syytä huomata että Maslown tarvehierarkian mukaan ihmisen kiinnittävät eri oloissa huomiota erilaisiin asioihin. Tässä on valitettavasti sivutuotteena hieman se, että olosuhteiden parantuminen ei useinkaan johda onnellisuuden kasvuun vaan siihen että huomio siirretään toisiin asioihin. Riskinä on psykologiassa tunnistettu hedonic treadmill, jossa käy pitkällä tähtäimellä niin että ihmisen "v -käyrä on vakio".

Kun katsotaan perustaa, voidaan huomata varsin objektiivisia asioita. Ravinto, turvallisuus ja muut vastaavat ovat hyvinkin yleisinhimillisiä ja kulttuurista riippumattomia. Sen sijaan huipulla on itsensä toteuttamisen tarpeita jotka ovat hyvin abstrakteja ja kulttuurista riippumattomia. Karkeasti ottaen tilanne meneekin siihen että korkeimmalla tasolla puhutaan identiteeteistä. Nämä ovat paitsi maailmankuvallisia, niin myös hyvin henkilökohtaisia ja tätä kautta helposti loukkaavia. Provokaatio tapahtuukin yleensä jollain sellaisella ilmaisun tavalla jonka terä selvästi kohdistuu näihin korkeimman tason tarpeisiin. Ne ovat jossain määrin by definition "first world problems".
1: Tai oikeastaan ne koskevat niitä ihmisiä joilla on hyvinvointia. Joka on tärkeää kun tiedostetaan miksi jonkun periaatteessa kehitysmaan maailmaa lentokoneilla kiertävä ideologinen johtaja harjoittaa demagogiaa ja usuttaa köyhyydessä ja kurjuudessa elävät kansalaisensa uhrautumaan väkivaltaisissa iskuissa jotka eivät kohdistu näiden kurjien turvallisuuteen tai ravinnontarpeeseen.

Tämä on tietenkin "vain nyrkkisääntö". Maslown tarvehierarkia tarjoaakin yleensä lähinnä sellaisia. Sillä saa piirreltyä suuria linjoja. Ja usein tämä on tarpeen. Mutta tämä nyrkkisääntö on siitä hauska, että jos mietitään "liberaalia poliittista korrektiutta" tai "suvaitsevaiston itkupilliyttä" ja "kukkahattutätien  holhoamista" tai "fundamentalistien teokratia -asennetta" niitä kaikkia kuvaa se, että ne ovat "vastapuolen kuvauksia" jollekin jota nämä ihmiset itse pitävät oikeutettuna. Kun maailmaa sensuroidaan yhteiskunnan parhaan, kohteliaisuuden tai muun vastaavan nimissä on kyseessä yleensä jonkinlainen jesuiitta -ajattelu. Sellainen josta Aaron James pistää kusipäisyyden ytimeen. Tavalla joka on mielestäni hyvin osuva. Suurin osa ongelmista johtuu nimenomaan siitä että jollakulla on jonkinlainen moraalipaniikki ja tähän liittyvä moraalinen närkästys.

Toki kaikki nämä stereotypiat ovat jossain määrin jossain häijyn karrikatyyrin ja tahallisen väärinymmärtämisen välissä. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että valtaosa poliittisesta keskustelusta on identiteettipolitiikkaa. Eli politiikkaa joka ajaa arvomaailmaa ja maailmankuvaa koskevia intressejä. Tässä maailmassa kulttuuri ei ole mikään "kristinusko joka yhdistää kaikki". Vaan identiteetti on tärkeä nimenomaan siinä muodossa että sen avulla tunnistetaan oma viitekehys joka on jotenkin erinomaisempi kuin ne kaikki muut.

Ja osittain tämä johtuu siitä että monikulttuurisuudessa on ongelmia. Ja sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus ovat kaikki ytimeltään vähintään jollain tasolla monikultturisoivia arvoja. Niissä kaikissa on ytimessä ajatus siitä että voitkin olla erilainen kuin massojen lauma. Asia vain unohtuu yhtä helposti kuin mitä "sananvapaus" unohtuu heti jos jonkun mielipiteenilmaisun nimeääkin "-saatio" -päätteellä. Koska sananvapautta ja uskonnonvapautta arvostetaan ja tälle annetaan tilaa, siitä seuraa arvokonflikteja. Ja nämä muuttuvat relevanteiksi maissa joissa on maallista hyvinvointia. (Kuten Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on, työttömyyskorvauksella minäkin saisin maksettua jonkinlaisen vuokran ja voisin pelailla videopelejä. Ja voisin varmasti urheilla miekan kanssa enemmän. Joka on aika se kaikki mitä kaltaiseni renttu itse asiassa tarvitee. Eikä vain "tarvitse", vaan enemmän - "kaipaa".)

Koska voimme muodostaa alakulttuureita ja sompailla niiden välillä, muodostuu helposti fragmentaarisia ryhmiä jotka eivät edes yritä olla samaa mieltä kuin valtaosa ihmisistä. Siksi monet eivät suostu alistumaan "YLEn" julkaisupolitiikkaan vaan haluavat kritisoida ja vastustaa tätä. (Jos olisin englanninkielinen korostaisin että se mitä alakulttuuri kieltäytyy tekemästä on "transforming in to the majority". En tiedä miten sen saisi näppärästi Suomeksi..) "Homosaatio" -käsiteten kehittäjätkin ovat sitä mieltä että he eivät alistu tälle joka paikasta tuuttaavalle massaviestinnälle. He haluavat ikään kuin mennä omia polkujaan, joissa ei kuulla eikä nähdä mitään ilmaisua tästä homokulttuurista.
1: He eivät näe homorummutuskieltoa sensuurina, mutta se johtuu vain siitä että he eivät mieti asiaa loppuun asti. Jos Koraanin luku on kristittyjen identiteetin päälle paskantamista ja oksentamista, se tarkoittaa sitä että kieltää islamilaisen ilmaisun tässä kanavassa. Jos homoseksuaalien kulttuurin näkyminen katukuvassa on kammottavaa, niin se vaatii että tätä kohdellaan kuin uskontoa sekulaarissa maassa, eli se viedään pois katukuvasta sensuristisilla keinoilla.

Tämä sananvapautta eli monikulttuurisuutta (toki hieman eri painotuksin) korostava yleisasenne on siitä erikoinen että se on johtanut siihen että kompromissintekoon ei kannusteta. Ja kompromissin vaatimisen puuttumisen lisäksi asia on itse asiassa vielä pahempi. Kompromissiin vetoamisesta on jo aika päivää sitten tehty strategia ajaa omia intressejä. Henkenä on se, minkä huomasin monilla fundamentalistikristityillä olevan Intelligent Designin kanssa. He näkivät että ensin he vaativat itselleen pikkusormea. Ja kun tämä on saatu niin kiilaa (wedge) voidaan työntää hieman syvemmälle. Lopullisena tavoitteena oli siivota paha naturalismi yhteiskunnasta taiteita myöten. Ja jos pikkusormea ei antanut oli maailmankuvallinen sortaja joka ei suostunut kompromisseihin. Ja jos kompromissiin ryhtyi, huomasi että pian edessä oli uusi vaatimus johon vaadittiin suostumista tai kompromissia. Slippery slope on siitä ikävä että se on teknisesti ottaen virheajattelua. Asiat pitäisi voida hoitaa asia kerrallaan ja katkaista ketju milloin vain. Silloin voi todellakin olla kohtuuttomuutta. Mutta useat viiteryhmät ovat livahtaneet tähän ja saastuttaneet kompromissien teon osaksi voiton haalimista askel kerrallaan. Tämä ei toki tee slippery slopea ehdottomasti faktaksi. Mutta se vaikeuttaa päätöksentekoa.

Kaiken tämän takana on itse asiassa trilemma jota Demokratia tuntemassamme muodossa ei kykene ratkaisemaan. "Philosophical Disquisitions" -blogissa tätä on lähestytty Vennin diagrammin avulla. Ongelman ydin on siinä että yleisesti ottaen kaikki arvostavat kolmea arvoa, mutta tosiasiassa vain kaksi niistä voidaan valita kerrallaan. Ne ovat jännitteisiä "pick two" -valinta on edessä. (Aivan kuin vaatteiden kanssa joutuu valitsemaan kaksi "halpa", "merkkituote", "muodikas" -kolmiosta.) Ongelmat voidaan jossain erityistilanteissa ratkaista kaikki, mutta etenkin vähänkin kompleksisemmassa tilassa tätä ei enää voida tehdä, vaan jotain joudutaan uhraamaan. Demokratian kohdat ovat;
1: "Robustness of plurality", joka koskee mielipiteenvapautta, siinä kunnioietetaan sitä että yhteiskunta ei ole teokratia tai muutoin sellainen että se ei kestä mielipiteiden eroavaisuuksia. Kansalaisilla on lupa valita ideologiansa ja agendansa.
2: "Basic Majoritarianism" jossa asioita päätetään enemmistön hengessä. Jos kollektiivinen hyväksyntä valitaan, eli valta ei ole monarkin, uskonnollisen johtajan tai jonkun muun yksinvaltiaan tai valtainstituution käsissä, joudutaan väistämättä ajatukseen jossa asioiden tilastollisen kannattamisen määrä on jotenkin relevantti.
3: "Collective Rationality", ajatus siitä että syntyy jonkinlainen kokonaisuus jossa kulttuuri on konsistentti ja järkevä, että siinä ikään kuin tiivistyy kansalaisten asenteiden, mielipiteiden ja agendojen kokonaisuus tavalla joka on sisäisesti järkevä.

Sitä ikään kuin liian helposti ajattelee että kannattaa kaikkia kolmea samanaikaisesti ja vain vastapuoli antaa periksi jollekin pahuudelle. Kun tämä tapahtuu kulttuurissa jossa valtaosat asioita koskevat identiteettiin sidottuja ideologioita ja arvoja, tämä kaikki tuntuu henkilökohtaisesti loukkaavalta tai jopa vainoamiselta. Tässä jää helposti syrjään se pieni tosiasia, että olemme kaikki ääliöitä ja idiootteja. Ja ennen kaikkea että tämä "kaikki" koskee myös itseä.