emansipaatio ja rajoittaminen

Emansipaatio on vahva sana joka tuo mieleen ennen kaikkea feminismin. Jollekulle se voi tuoda mieleen Habermasin emansipatorisen tiedonintressin tai Max Horkheimerin kriittisen teorian. Nuo”postmoderni” ja ”kulttuurimarxismi” -sanoja julkisessa keskustelussa yhteyteensä saavat näkemykset.

Tärkeää on että yhteiskuntaan suhtaudutaan kriittisesti jotta voidaan vapautua asioista. Yhteyksiä voidaan nähdä myös Sigmund Freudin psykoanalyysistä jossa haluttiin vapautua. Yhtenä esimerkkinä tästä oli ajatus siitä että vapautumalla uskonnon harhasta ihmiset vapautuisivat elämään kuolemaa edeltävässä elämässä.

Mutta Frankfurtin koulukunta ja uusmarxilainen teoriasuuntaus löytyy monesta muustakin paikasta. Etenkin nykyään. Kriittisen koulukunnan intressien penkominen kun löytyy vaikkapa Intelligent Designin halusta vapautua ja vapauttaa yhteiskunta Darwinismista kuten Wedge -dokumentti opettaa. Tai Andrew Breitbartin ”Righteous Indignationista”. Niissäkin tutkitaan ”maailmankuvia” ja niiden ”valtaa” ja ”propagandaa” josta on tärkeää vapautua.

Näitä kaikkia kuvaa vahva ajatus siitä että Emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi liittyy hallintaan (Herrschaft) eli valtaan, sekä ihmisten vapauttamiseen perinteen kahleista ja yhteiskunnallisesta pakotuksesta.

Vapautuminen on tietenkin hauskaa. Ja siksi onkin hyvä lähestyä vapautumista sellaisen filosofin kautta joka nähdäkseni oleellisesti liittyy asiaan vaikka juuri kukaan ei heitä tähän liitä. Charles Peirce ja Sir Francis Bacon.

Bacon ei varmasti emansipaatiosta mieleen. Hänhän oli vanhan ajan mies. Ja empiristi. Kuitenkin hänestä ihmisellä oli huonoja ajatustottumuksia, idoleja (kreik. eidolon, aavekuva). Bacon korosti mielen ikonien varomista. Elävyyden nimissä ei siis saanut sanoa mitä vain. Idolit olivat huolimattoman ajattelun ansoja, joihin päätyi helposti. Näitä olivat:
1: Heimon idoli (idola tribus) joka näkee järjestystä siellä missä sitä ei ole, tai yleistää säännön laajemmalle kuin mitä se vaikuttaa.
2: Luolan idoli (idola specus) taas on yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä johtuvat virheet. Tämä idolityyppi vahvistaa ja luo henkilön vakaumuksia ja intohimoja.
3: Markkinan idoli (idola fori) on sanoista johtuva valta, jossa uskottavuus tulee retoriikan kautta tehdystä sanavalinnoista ja muotoiluista eikä niinkään siitä että asia olisi pätevä. (Retoriikka on sinällään lähellä Baconin ajattelua, että sitä voidaan käyttää sekä asian tarkentamiseen ja esityksen selkeyteen ja valitettavasti myös taivutteluun. Elävöittäminen on samanlaista ; on tavoiteltava yhtä ja varottava toista puolta)
4: Teatterin idoli (idola theatri) taas on auktoriteettien esitykseen perustuvaa näkemysten vääristymistä. Vallanpitäjät tai luotettavina pitämämme tahot voivat iskostaa päähämme vääriä käsityksiä.

Selvästi Baconin maailmassa oli paljon harhoja joista piti vapautua jotta voisi elää tiedossa. Mutta tämä on minulta kuitenkin lähinnä teemoitus Peirceen. Sillä hän ajatteli hyvin erityisellä tavalla joka kuvastaa sitä mikä emansipationaarisessa ajattelussa tuppaa tulemaan mukana;

Peirce näki että ihmiset muuttavat mieltään ja ovat samaa mieltä itsensä kanssa hyvin erilaisin syin. Näitä harhoja Peirce ei kutsu idoleiksi vaan menetelmiksi.
1: Peirce kuvaa itsepäisyyden menetelmää (method of tenacity) asenteeksi ja tavaksi jossa ihminen ylläpitää omia näkemyksiään ja sulkee silmiään muilta asioilta. Näkemys on hyvin tuttu nykyajan psykologien tavasta suhtautua kognitiiviseen dissonanssiin, mutta Peircen ajatus tietenkin edeltää näitä.
2: Peirce kuitenkin huomauttaa että tämä usein sortuu sosiaalisten paineiden alla. Tavalla joka tuo mieleen nykyajan psykologien tavan käsitellä ryhmäpainetta. Mutta Peircen ajatus edeltää näitä. Peirce kutsuu tätä auktoriteetin metodiksi (method of authority).
3: Peirce näkee että osa ihmisistä ei suostu ”älylliseen orjuuteen” ja että monet auktoriteettia seuraavat voivat olla keskenään ristiriitaisia vaikka kaikki väittävätkin nojaavansa samaan totuuslähteeseen. Ja että on vain yksi totuus. Ja näin kaikki eivät suostu nojautumaan oman yhteisönsä juurtuneisiin käsityksiin parempina kuin muiden yhteisöjen juurtuneita käsityksiä. He voivat epäillä muita paitsi itseään ja harrastaa apriorista menetelmää (a priori method) jossa nojataan siihen että yksilöt voivat saavuttaa tietoa älyllisen intuition kautta.
4: Peirce näkee että oikeassa tiedossa on aina ihmisen ulkopuolinen elementti jollain tavalla läsnä. Tieto ei ole näiltä osiltaan inhimillistä ja se hakee oikeutuksensa ulkoisen pysyvyyden (external permanency) kautta. Tätä kautta tieteellinen metodi esittää että on olemassa todellisia olioita (real things) joiden ominaisuudet koskevat kaikkia ihmisiä ja ovat näin ihmisten valinnan ja päätösten ja mieltymysten ulkopuolella.

  Tätä kautta tiede on jotain jossa on julkinen perustelu. Ja päädytään tai ainakin tavoitellaan yksimielisyyttä. Ja tämä tapahtuu kieltämällä tehottomina tiettyjä ajattelutapoja. Kuten vaikka sitä että asian täytyy olla totta koska auktoriteetti komentaa. Tai kun olet kerran aina ollut samaa mieltä jostain joten se ei voi olla erehdys.

Hänen ajattelunsa auttaa huomaamaan jotain hyvin hienoa. Joka on aika selvä kaikille jotka vastustavat jotain emansipationarista ajattelutapaa. Mutta vain kun katsotaan tätä vastustettavaa emansipationarista ajattelutapaa. Tätä on vaikeaa huomata kun sitä tekee itse. ; Se on se, että vapautuakseen jossain ajattelua rajoitetaan jollain tavalla. On oltava jotain josta vapaudutaan. Ja tämä vapautuminen tästä pitää sisällään poissulkemista. ; Emansipationaarinen ajattelu esiintyy usein vapauden nimessä ja tässä mielessä voisi tulla mieleen että se ajaa avomielisyyttä. On kuitenkin aika selvää että tämä ei ole väistämätöntä tai välttämätöntä. Kenties vapaus ei olekaan positiivista vapautta eli potentiaalia tehdä asioita vaan negatiivista vapautta eli ”orjuuden puutetta”. Joka voi taas olla hyvinkin rajoittunutta juuri siksi että aika moni päätöksemme ja tekemisemme jollain tavalla ”rajoittaa” ja ”orjuuttaa” ihmisiä.

Jos moni ajattelee että vahva vakaumus on varmistus sille että näkemys on itselle vankasti perusteltu, tai ajattelee että tieto on yleistä koska se on niin hyvää ja järkevätkin ihmiset näkevät tämän. Tai näkevät että mieltään muuttaminen tarkoittaa että tuntee sen mistä irtautuu ja valitsee paremman useamin kuin huonomman, voi nähdä että ties mitä voi selittää miten päin tahansa intresseillä ja ladatuilla sanavalinnoilla. Ja moni varmasti ihan jo tämän vuoksi haikailee sitä että olisi katsottava vähemmän sitä että onko joku jääräpäinen, massan mukana kulkeva tai tuuliviiri. Enemmän on katsottava sitä miten tämä valinta on tehty. Ja pitääkö tästä metodista.

Tässä mielessä tässä kaikessa kyse voi olla lähinnä "kahleiden valinnasta".

---

Lähteet:
Max Horkheimer, ”Traditionelle und kritische Theorie” (1937)
Jürgen Habermas, "Erkenntnis und Interesse"
Wedge document (1998)
Andrew Breitbart, ”Righteous Indignation” (2011)
Sir Francis Bacon, ”Novum Organum” (1620)
Charles Peirce, ”The Fication of Belief” (1877)

Vastustamaton ajatus

Mitä enemmän joku kannattaa pseudotieteeksi luokiteltuja asioita, sitä varmemmin hän vaatii skeptikoilta enemmän kriittistä ajattelua. Ja tarkemmassa analyysissä paljastuu aina se, että hän tosiasiassa vaatii vähemmän kriittistä ajattelua. Jotain jota hän itse kutsuu "mielen avoimena pitämisenä".

Voiko filosofian opiskelijoiden diversiteettiongelma avata poliittista keskustelua?

Filosofia on maineeltaan poliittisesti epäkorrektia. Käytännössä se muistuttaa poliittisen epäkorrektiuden nimeen vannovia. Ja tämä johtaa siihen että siinä on kaksinaismoralismia. ; Ensimmäinen asia joka filosofiassa opitaan on että kaikki pitää kyseenalaistaa. Toinen asia on opetella filosofit, perinteet ja heidän lainaamisensa oikeaoppisesti. Filosofia on helposti pänttäyslaji, ulkolukulaji.

Splintered Mind -blogissa kirjoitettiin siitä miten filosofian opiskelijoiden parissa on vahvaa samanmielistymistä. Filosofian oppitunneilla ja väitteyissä ja vastaavissa pärjää enemmän persoonalla. "Philosophy classroom discussion is normally dominated by people with high academic/cultural capital. In the U.S. this means: rich, white, male, non-disabled, self-confident, parents with high educational attainment, fluent in highbrow English speaking styles. These are the students mostly likely to have the boldness to announce, in the second week of class, in front of their peers and professor, confident opinions about why Kant is wrong, or relativism is really the correct meta-ethical theory, or David Lewis's metaphysics is objectively better than Hilary Putnam's." Toisin sanoen jos on rikkaasta perheestä joka puhuu uskottavaa brittiaksenttia, ja on valmiiksi autoritaarinen ja tottunut dominoimaan, siitä on hyötyä. Nämä eivät tietenkään ole klassisia ideaaleissa esitettyjä filosofien hyveitä. Mutta käytännössä noilla pääsee pitkälle. Ehdotettu ratkaisu on pienryhmien korostaminen.

Poliittisesti epäkorrekti henki, mielipiteiden diversiteetti,  kasvaa. Tämä on tietenkin erikoista koska tavallisesti poliittista korrektiutta ajetaan sen vuoksi että ongelmaksi nähdään tapakulttuuri. Että röyhkeämpikin pääsee sanomaan sanottavansa ilman että etikettipoliisi jarruttaa epäkohteliaisuuksista. Mutta mielipidediversiteetistä hyötyvät nimenomaan vaatimattomimmat. Ne jotka eivät ole indiivejä, vahvoja persoonia, autoritaarisia ja huutavia. Isoissa massoissa puhuen syntyy poliittinen korrektius jossa vallassa ovat epäkorrektit tyypit.

Tämä on tavallaan erikoista vaikka sen tiedostamiseen ei "after the fact" ehkä mitään kovin kummoista ajattelijaa tarvita. Tämä on tietenkin jotain jota voidaan hyödyntää vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Blogasin juuri "Uuden Suomen" puolelle hieman turhautuneen ja vain osittain perustellun "näkemykseni" siitä miten blogeihin saa reagointeja.

Tarkastellesani omien blogejeni kommentti- ja tykkäyksien määriä huomasin, että (1) Jos kirjoittaa stereotyppisesti liberaalista tai konservatiivisesta kulmasta saa lukijoita, kun taas molempia puolia moittiva tai kehuva saa vähemmän reagointeja ja tykkäyksiä. (2) Argumentaatiota pitää olla mahdollisimman vähän. Kompleksisuus etäännyttää hyvin voimakkaasti. (3) Oma persoona pitää näkyä ja tämän persoonan täytyy olla autoritaarinen ja mulkkumainen.

Kun nykyään puhutaan poliittisesta korrektiudesta, on huomattava että on diversiteettiongelma. Ja se ei todellakaan ole siellä missä sen helposti näkee olevan. Epäkohteliaat idioottimaiset paskapäät menestyvät nykyisessä massaviestinnässä.

Tosin tässä on syytä muistaa että echo chamberit luovat diversiteettiä. Ja massakulttuuri onkin synnyttänyt niitä paljon. Eri facebookin suljetut ryhmät ja mielipiteen normalisoivat ovat ryhmän sisäisesti poliittisesti korrekteja ja torjuvat erimielisyyttä hyvin vahvasti. Mutta tämä toisaalta sirpaloittaa keskustelukenttää ja kokonaisuudesta tulee monipuolisempi.

On tavallaan mietittävä mikä on arvokkaampaa. Tai vähemmän kuraa.

"Median epäonnistumisesta" puhuva viittaa usein omiin epäonnistumisensietokyvyttömyyksiinsä.

Fundamentalistikonservatiivit ovat tavallisesti oikeuttaneet kovia oikeistolaisia linjojaan - jotka jostain syystä korreloivat vahvasti konervatiivisen kristillisyyden kanssa vaikka teoriassa ei olisi pakko - talouskasvulla. Talouskasvu on ydinmittari jolla heille mitataan yhteiskunnan toimivuutta.

Paitsi että he moittivat Obamaa epäonnistumisesta. Joka on hämmentävää siinä mielessä että USA:n talous on kasvanut koko hänen toimintansa aikana. Toki syynä voi olla se, että kapitalistinen talouskasvu tuskin on näkynyt tavallisen amerikkalaisen lompakossa. Mikä taas johtuu ihan siitä pikkuasiasta että oikeistolaiset teoriat filantrokapitalismista tai tihkumisteorioista ovat kukkua.

Tosiasiassa konsetvatiivit toimivat tunteella ja tekevät tunneratkaisuja. Siksi he puhuvat niin paljon arvoista. Arvoista jotka eivät ole sellaisia ei-mielipiteistä riippuvaisia perusarvoja kuin objektiivinen á hinta. Tosiasiassa argumentit yhteiskunnan kehityksestä ovat triviaaleja. Koska heidän päässään perusarvojen noudattaminen johtaa syy-seuraussuhteen kautta näihin lopputuloksiin, ei heille eroa arvokeskustelun ja talouskasvukeskustelun välillä ole. Ja koska he uskovat yhteyteen tiukasti ja vaikka tosiasioita vastaaan, he ilmentävät tihkumisteorioita ja muita ad hoc -fantasioita joilla he voivat olla Obamakriittisiä luopumatta fiksoitumistaan talouskasvuun.
1: Itse hakisin Obaman epäonnistumiselle toisia syitä. Niitä voi löytää kun tulee ulos laatikostaan. Tämä on helppoa jos laatikko on kuvitteellinen, fiktiota. Perhearvoperustatunteilua. Eikö kukaan ajattele lapsia ja talouskasvua -kauhistelua.

Mutta tälläinen irtautuminen tunneasioista on vaikeaa. Elämmehän postmodernia jälkifaktuaalista aikaa. Aikaa jolloin validia politiikkaa tehdään viestintästrategioilla jotka ovat tuttuja salaliittoteorioista ja pseudotieteistä. Eli strategiana on vaatia todisteita ja jos niitä annetaan niin moititaan lähde epäuskottavaksi ja vedotaan omiin "vaihtoehtoisiin" lähteisiin. Jotka sitten ovat ehdottomasti parempia.
1: Huomiotaherättävää on että lähteeseen kohdisteaan sellaisenaan kaivon myrkyttämistä ilman että Metodiin puututaan pätkääkään. Eli ei mietitä miten lähteen data on kerätty ja analysoitu. Miten faktat on tarkistettu. Jne. Jotka eivät koske sitä mikä on lähteen agenda vaan sitä miten tämä agenda on tehnyt työnsä. Asiat tuomitaan siis sen mukaan mitä ideologiaa ne ajavat eivätkä sitä kautta miten he perustelevat kantansa.

Onkin erikoista että vaihtoehtotodellisuuksia, kuten kreationismia, ilmastonmuutosdenialismia, holokaustin kiistämistä ja vastaavaa harrastavat tahot nykypäivänä tuntuvat sanojensa tasolla vastustavan kaikista koviten nimenomaan relativismia ja postmodernismia. Ehkä tämä unohtuu kun he hyökkäävät poliittista korrektiutta eivätkä puolusta avomielisyyttä. Moderni konservatiivi on monin paikoin samanlainen haahu kuin liberaalilööperiä suoltava kristallitotuushippi. Paitsi että hän on negatiivinen. Joka tarkoittaa sitä että heillä on bonuksena paska persoonallisuus. Tällä ei ehkä kannattaisi ylpeillä.

Rasistien tyhmyydestä

Vähän aikaa sitten esille nousi liikehdintää ja uutisotsikoita joka korostaa sitä että rasismi korreloi matalan älykkyysosamäärän kanssa. Tätä yhteyttä tutkimukset tukevatkin. "... we found that lower general intelligence (g) in childhood predicts greater racism in adulthood, and this effect was largely mediated via conservative ideology. A secondary analysis of a U.S. data set confirmed a predictive effect of poor abstract-reasoning skills on antihomosexual prejudice, a relation partially mediated by both authoritarianism and low levels of intergroup contact. All analyses controlled for education and socioeconomic status. Our results suggest that cognitive abilities play a critical, albeit underappreciated, role in prejudice." Samoin havaittiin että tosiasiassa jos puhutaan siitä että punaviherhipsterit elävät "kuplassa" niin tosiasiassa nimenomaan rasistit tutkitusti elävät kuplassa. Riippumatta siitä keitä tuntevat. "Findings taken from numerous research projects strongly indicate that prejudice, racism and intolerance are more likely to be present in individuals with greater cognitive rigidity, less cognitive flexibility and lower integrative complexity." Asia ei toki ole kovin uusi. Aihe on saanut aiempinakin vuosina myös medianäkyvyyttä.

On mielenkiintoista huomata, että tällä on yhteys "think less" -konservativismiin. Ja sille voidaan nähdä liitos vähän aikaa sitten virinneeseen keskusteluun jossa korostettiin, että poliittinen suuntautuminen olisi linkittynyt genetiikkaan. ; Uutisen sisältö on toki sellainen että ne ihmiset jotka mielellään kertovat rotujen ja älykkyyden välisestä suhteesta jättävät sen kertomatta. Samoin konservatiivit ovat mielellään korostaneet sitä että konservatiivien ja liberaalien välillä olisi jopa jonkinlainen geneettinen ero.

Olen itsekin itse asiassa tuonut esiin sitä (pun intended), että omalla temperamenttityypilläni on varmasti vaikutusta siihen miten olen konservatiivi. Olen perusolemukseltani säikky joten olen helpommin varautunut kaikkiin ihmisiin. Myös muunmaalaisiin ihmisiin. Toisaalta haluan mallintaa asioita joka tarkoittaa sitä että mielelläni "karsin muuttujia" enkä välitä siitä että tämä heikentää tulkintojen varmuutta koska "kyseessä ovat estimaatit". (Sanamagialla pääsee pitkälle. Tässä on toki takana se, että estimaatti on tilastollinen ja sen rajat on ymmärrettävä. Suurin osa ihmisistä ymmärtää korkeintaan keskiarvot eivätkä heidän mielensä ota luonnolliseksi osaksi hajontoja. Ja tätä kautta sanamagia ei ehkä ole se joka iskee omalle kohdalleni yhtä vahvasti kuin monelle muulle.) Koska ajatuksena on nojata kokemusvaraiseen tietoon ja sitä kautta saataviin induktioiohin, ja riskienottokyky on pelkurimaisella ihmisellä varmisteleva, on konservativismi ikään kuin luonteva asenteena.
1: Toki olen monilta mielipiteiltäni "suvakkien puolella". Minulla on paljon liberaaleiksi tulkittavia mielipiteitä koska suuri osa konservatiiveista eivät ole vain muutosvastarintaisia vaan taantumuksellisia. Heillä on itse asiassa hyvin vasemmistolaisuudelta haiskahtava utopia. Jota tuetaan jonkinlaisella nostalgialla menneisyyteen. Sellaisiin vanhoihin hyviin aikoihin jolloin ei itse edes ole oltu elossa.

Mutta otin tämän aiheen esille aivan erityisestä syystä. Se on kätevä keino demonstroida miltä Dunning-Kruger -efekti näyttää. Usein moitin ja pilkkaan ihmisiä jotka esittävät vahvasti synonymisoituja tai analogian sävyttämiä argumentteja. Tai jotka antavat minulle kritiikkiä joka on huomioitu itse tekstissä. Käsittelen heitä epäkohteliaasti ja tätä pidetään samana kuin kuplassa eläminen. (Minkä ironisuus on selvää kun muistaa alkuun laitetun.) Sain tähän tämän aiheen parista täydellisen esimerkin.

Tekniikka&Talous viittasi myös tähän rasismi-tyhmyys -korrelaattiin. Artikkeli tarttui kuitenin vahvemmin sosiaaliseen puoleen ja avarakatseisuuteen. (Itse en ole niin avarakatseinen. Arvotan liikaa voidakseni tehdä tätä. Valitan koska niin monella asialla on merkitystä. Ja nimenomaan hierarkista merkitystä jossa jotkut asiat ovat hyvin tai huonosti. Tämä on sitä varovaisuus-konservatiivisuutta.) "Tuore kanadalainen tutkimus iskee suomalaisittainkin tulenarkaan aiheeseen ja vihjaa, että älykkäät ihmiset ovat avarakatseisempia kuin vähemmän älykkäät." ... "Psychological Science -lehdessä julkaistun tutkimuksen vetäjä oli psykologian professori Gordon Hodson, jonka mukaan aineisto viittaa huolestuttavaan kierteeseen: matalan älykkyysosamäärän omaavat ihmiset turvautuvat muuta väestöä useammin muutosvastarintaan ja vahvoihin ennakkokäsityksiin. Miksi? Hodsonin mukaan kyse on siitä, että konservatiiviset arvot tarjoavat "rakenteen ja järjestyksen", joka auttaa selviämään arjessa." ... "Hodsonin mukaan tämä tukee aiemmissa tutkimuksissa tehtyjä havaintoja, joiden mukaan yhteydet oman viiteryhmän ulkopuolelle ovat älyllisesti haastavampia kuin seurustelu oman porukan kanssa."

On mielenkiintoista huomata, että artikkeli korosti että pitää varoa tyypittelemistä. (Joka tapahtuu jos katsoo vain yli- ja aliedustuksia ja keskiarvoja. Eikä mieti hajontoja ja todennäköisyyksiä samalla.) "Virginian yliopiston psykologian tutkija Brian Nosek arvelee, että Hodson on oikeilla jäljillä. - Todellisuus on monimutkainen ja sotkuinen, Nosek sanoi. - Ideologiat auttavat eroon sotkuisuudesta ja tarjoavat helpomman ratkaisun. Siksi ei ole yllättävää, että yksinkertaistetut ideologiat houkuttelevat ihmisiä, joiden kognitiivinen kapasiteetti on vähäisempi." ... "Professori Hodson muistutti myös siitä, että hänen tutkimustuloksensa eivät tarkoita sitä, että kaikki konservatiivit ovat tyhmiä ja liberaalit fiksuja. - On on olemassa lukemattomia esimerkkejä hyvin terävistä konservatiiveista ja ei-niin-terävistä liberaaleista sekä monia esimerkkejä hyvin suvaitsemattomista liberaaleista, hän sanoi."

Silti kommenteista ensimmäisestä löytyy Timo Vainion kommentti, peräti ensimmäisenä juttuun näkyvänä kommenttina ; "Ihmiset, jotka haluavat suomeen 10000 pakolaista viikossa, ovat neroja. Ne jotka eivät halua, ovat idiootteja sekä rasisteja." Hän on minun uusin Dunning-Kruger -efektin demonstranttini. Hän vahvistaa Hodsonin ja Nosekin teesiä pelkästään sanomalla ääneen tuonlaatuisia - hänestä itsestään varmasti sarkastisen älyllisen poliittisen epäkorrektin humoristisen hauskan ja todellisuustajuisen - kommenttinsa. Tuohon yhteen lauseeseen mahtuu paljon. Hänen sisälukutaitonsa on heikko kun hän luo olkiukkoja jotka on torjuttu jo leipätekstissä. Hän luo typistämisiä joissa asenteellisuus ja sarkasmi peittää argumentaation aukot. Hän luo yksniittisen yleistyksen ja tekee niistä "arkijärjellä"  totuuden. jne. 

Sairaalan harmoniasta

Avomielisyyttä lähestytään esimerkiksi seuraavan tyylisillä aforismeilla ; "Open-minded people don't impose their beliefs on other. They accept all of life's perspectives and realities, doing their own thing in peace." Ajatus on ymmärrettävä. Siinä on ytimessä individualistinen asenne. Joka varmasti selittää siitä miksi "avomieliset ihmiset" usein korostavat toisinajattelun tärkeyttä silloinkin kun ovat käveliä kliseitä.

Toki tässä on myös omituisia twistejä. Voidaan nähdä että avomielisyys on tässä sekä määritelty että esitetty. Kun tämänlaisia aforismeja näkee internetissä, olo on aina vähintään rippusen viisto. Sillä tässä mainostetaan ja levitetään ajatusta joka on moralistinen. Minkälainen avomielinen ihminen on ja minkälainen pitää olla. Ja se on esitetty julkisesti. Määritelmät ovat uskomuksia siitä miten asiat ovat. Ja miten tässä kunnioitetaan kaikkia perspektiivejä kun esimerkiksi asioista möyhääminen estetään.

Mistä päästäänkin seuraavaan vaiheeseen. Rauha jota tässä haetaan takaa on konfliktien välttämistä sensuurilla. Asioista kertominen on julistamista "impose their beliefs" sen sijaan että oltaisiin rauhassa "doing their own thing in peace". Mutta tässä sensuurissa on pointti.

Pointti joka näkyy kenties voimakkaiten tämän hetken sairaaloissa.

Sairaalat ovat ulkoasultaan lähes standardoituja paikkoja. Ja niiden ideana on, että kaikki on hyvin säädeltyä. Tämä on tietenkin tarpeen koska potilaiden elämäntapojen kunnioittamisen sijaan on heitä altistettava erilaisille hoidoille jotka vaativat tiettyjä prosesseja.

Sen lisäksi terveydenhoidon työntekijöillä on rajoitteita. Heidän työskentelyssään on esimerkiksi uniformuja. Nämä ovat pelkästään olemassaollessaan erikoisia. Sairaanhoitajien on käytettävä tiettyä pukua. Lisäksi heillä voi olla erilaisia rajoitteita. Esimerkiksi korvakorujen määrää, näkyvien tatuointien peittelemätöntä esittelyä paljaalla iholla jne. rajoitetaan. Tietämäni mukaan sairaanhoitajan työsopimuksessa on kielletty meikkivoiteen käyttö. (Ulkomailla rajoitteita voi olla vielä enemmän. Esimerkiksi poikkeavat hiustyylit tai parransänki voidaan kieltää työsopimuksella.)

Näiden rajoitteiden tärkein tehtävä on välttää konflikteja. Rajoitteita käytetään pääasiassa siksi että hoidossa olevien on koettava olonsa edes kohtuullisen mukavana. Ärtynyt mieli ja stressi vaikuttavat varmasti paranemiseen. Lisäksi jos joku vanhoillisempi mummo tarvitsee hoitoa, hän tuskin paljastaa noloja intiimialueen vuotojaan - jotka voivat olla relevantteja hänen hengissä selviämiselleen - avoimesti homoseksuellille ja tätä mainostavasti pukeutumalla esilletuovalle. Toisaalta tämänlainen pikkumainen narina vie sairaanhoitajien aikaa vakavammalta työltä ja voi vaikuttaa siihen miten mukautuvia potilaat ovat erilaisiin hoitoihin. Sairaanhoitajan työ on kuitenkin tietääkseni kohtuu raskasta suorittavaa, melko likaista ja paikoin kiusallistakin työtä. Lisäksi leikkausalueen hygienia voi vaatia sitä että mitään glitterinhitusia ei saa varista ihmisestä kuin hilsettä "lumihuippuisesta" päälaesta.

Ongelma on tietenkin siinä, että tämä kaikki on jollain tavalla ilmaisunvapautta vastaan. Saako sairaanhoitaja käyttää islamintyylistä huppua? Onko Raamatullisen fundamentalismin julistaminen potilaille asiallista vaikka tohtori tai sairaanhoitaja itse kuinka uskoisi vaikka tuplasti kovemmin kuin Sakari Orava? Saako naamalävistetty taitava miessairaanhoitaja vaatia, sanotaanko "traditionaaliselta" vanhukselta sitä että tämä vaan ohittaa em. naamalävistyksen tapaisen pikkuasian?

Yleensä näissä on menty potilaan ehdoilla. Jopa niin, että jos meillä on hypoteettinen mutta stereotyyppinen potilas joka on saanut stereotyyppisen HI -viruksen homoseksuaalissa stereotyyppisessä takatuuppauksessa, mutta ei tiedä tästä viruksesta vaan ainoastaan tästä seksistä, hän tuskin haluaa yhtä avoimesti kertoa tapahtumasta jollekulle jonka pukeutuminen viittaa näkyvästi sellaiseen vanhoilliseen uskontoon jonka mukaan homot pitäisi kivittää ja joissa seksuaalitaudit ovat ansaittu Jumalan kosto synnistä. Etenkään jos sananvapautta ei ole rajoitettu ja hän saa avoimesti julistaa näitä näkemyksiään jotka ovat stereotyyppisen mutta kuitenkin aivan realistisen odotusarvon mukaan vahvasti läsnä.

Tämä johtaa erikoisiin asioihin.

Kouluissa selitetään usein että jos uskonnolliset symbolit, kuten ristit, poistetaan niin arvotyhjiö täyttyy jollain. Kuitenkin sairaalat ovat hyvä esimerkki julkisesta tilasta jossa pyritään neutraaliuteen. Itse asiassa sairaalat ovat hyvin lähellä sekularismia. Ne ovat itse asiassa täysin sekulaareja. Ne ovat niin sekulaareja että harva sekulaari ajaa yhteiskunnassa samantasoista uskonnollisten symbolien täyskieltoa työntekijöiltä ja infrastruktuurilta. Sairaalat ovat toisin sanoen äärisekularistisia paikkoja! Eikä kukaan valita.

Sairaalat hakevat neutraaliutta. Ja tätä haetaan alkuun kuvaamani avomielisyyden vuoksi. Jokainen potilas otetaan potilaana eikä identiteettinsä jatkeena. Tuomitseminen ja moralisointi kuuluu pastoreille (jos nykyään heillekään). Tavoitteena on luoda tila jossa voidaan hoitaa laajalla diversiteetillä erilaisia ihmisiä jotka tarvitsevat lääketieteellistä apua. Ja siksi sairaaloissa on rajoitteita. Jotka ovat ilmaisunvapauden kannalta sensuristisia.

Toki asiat eivät ole aivan näin yksinkertaisia. Neutraaliuteen nimittäin oikeasti liittyy jännittävä ongelma. Sitä voisi kutsua "tasapäistämisharhaksi". ; Sen ydin on siinä että jos tämänlaisista rajoitteista päättävät ihmiset eivät välttämättä ole kovin vaihtelevia. Ja jos tälläinen ryhmä päättää siitä mikä on neutraalia, käy helposti niin että normaali ja neutraali on sitä mitä he ovat. Tällöin rajoitteet tosiasiassa iskevät toisinajattelijoihin eivätkä siihen ovatko asiat konfliktia herättäviä tai provokatiivisia. Se mitä nämä päättävät tahot pitävät tavallisena muuttuu universaaliksi normaaliudeksi. Riippumatta siitä onko näin laajemmassa "ihmismassassa". Barbara Flagg onkin kuvannut ilmiötä teoksessa  "Critical Whiteness". Hänen mukaansa lainsäädännössä neutraali "yleiskulttuuri" rajoitteineen pitää sisällään piirteitä jotka ovat lähempänä keskieurooppalais-amerikkalaista kuin vaikkapa latinalais-amerikkalaisten tai afrikan-amerikkalaisten kulttuuria.

Tämä vaikutus onkin varmasti läsnä kouluissa jossa avoimesti ateististen laulujen esittäminen yhteislauluna on mallia "ei edes tapahdu" - ja johon ei taatusti suostuta millään ehdoilla - kun taas "Suvivirren" poisjättäminen olisi verisen boikottia vaativan puolustamisen aihe. Ja tämä toisaalta muistuttaa siitä että kenties sairaalatkaan eivät oikeasti ole niin neutraaleita kuin voisi luulla.

Toisaalta vaikka sairaaloissa onnistuttaisiinkin, niin on syytä muistaa että sairaalat ovat myös helvetin tylsiä, kuivia ja tomuuntuneita paikkoja. Sellaiseen on tarve joskus joutua. Mutta ei sellaisessa kukaan halua elää, varsinkaan pitkiä aikoja. Kai siksi meillä on liialta laitostumiselta ja kärsimyksiltä suojelevia puheita eutanasiasta. Toki tiedän toisenkin paikan kamalan. Sellaisen oikein tylsän ja nukuttavan paikan monille. Peruskoulun.

Onko uskonnon kutsuminen taikauskoksi tarpeettoman kohteliasta?

Monesti uskovaiset loukkaantuvat jos heidän näkemyksiään kutsuu "taikauskoksi". He toki keksivät itse mielellään hyviä selityksiä miksi he maailmankatsomuksensa vuoksi voivat syyttää jotain ihmisryhmää "pahaksi" ja tämä pitäisi ymmärtää.

Ja tätä pidetään hyvin tärkeänä. Kun esimerkiksi ortodoksit pahastuivat monien mielestä pikkumaisesti, moni selitti asian uskonnolle parhain päin. Sävy oli sen että uskontojen kohdalla on niin, että todennäköisesti melkeinpä millä tahansa uskonnollisella toimituksella on jokin tarkoitus. Ja jos ei ymmärrä tai ole halukas käsittelemään sen tarkoitusta, ei varmaankaan ole myöskään oikea ihminen arvioimaan, mitä menee rikki kun jotain tehdään väärin. Uskonto ladataan täyteen merkitystä ja siksi voidaan esittää lausuntoja joita joku voi pitää loukkaavina ja pikkumaisina.

Mutta esimerkiksi skeptikoille yliluonnollisuuteen uskominen on taikauskoa. Joten olisi kai periaatteessa niin että uskovainen joka loukkaantuu tästä ei ole oikea arvioimaan tätä. Koska jos ei ole halukas sisäistämään skeptikon maailmankuvallisia syitä sanavalonnalle, ei ole myöskään oikea ihminen pahastumaan jos jokin menee pilalle.

Itse huomautan tähän skismaan sen verran, että uskontoa ei pidä sekoittaa taikauskoon. Ihan sen takia että taikausko on usein asenteellisesti hyvinkin erilainen.

Hörhöjä ja kolhoja

Jos seuraa vaikka New Agea siitä syntyy mielikuva hörhöydestä. Tämä näkemys syntyy siitä että on muodikasta uskoa lähes mihin vain. New Age on taikauskoa koska siinä taikuus avaa uusia mahdollisuuksia. He laajentavat mahdollisen sellaiselle alueelle jonne useimmat ovat laittaneet mahdottomuuden. Taikausko onkin jotain joka laajentaa maailmaa ja lisää siinä olevien tapahtumien määrää. New Agessa jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus.

Kuitenkin jos katsotaan uskontoja, niissä asioihin ladataan enemmänkin kokemuksellista merkitystä. Ei vaihtoehtoja. Jumala on enemmänkin säätäjä. Joka määrää miten maailma toimii eli rajoittaa sen vaihtoehtoja. Joku joka ensin luo ihmisen joka pystyy tekemään asiaa x ja sitten sanoo että näin tekeminen onkin pahuutta. Ja joka sanoo että jos on valittava a ja b niin valitkaa a. Asiat on tehtävä tietyllä tavalla eikä muuten koska muuten merkitys menee rikki.

Näin ollen voikin selittyä se miksi monet kristityt ovat hyvin samanlaisia kuin pseudoskeptikot, eli ihmiset jotka haluavat identifioitua skeptikoiksi, mutta jotka eivät halua tutustua tieteeseen vaan lähinnä moikia sitä minkä jo aluksi tietävät olevan humpuukia. Pahimmat uskovaiset ja lähes kaikki pseudoskeptikot ovat tosikoita, ja tosikoita hirvittävillä mittasuhteilla. Heillä on ikään kuin arkijärki ja totuus. Vaihtoehdot tuomitaan automaattisesti höpöhöpöksi ja harhaksi. Jossain määrin uskontoa ja taikauskoa yhdistääkin vain uskominen taikaan.

Uskonto pitää avata mahdollisuuden sijaan merkityksellä.

Kenties uskonnon avaakin se, että he näennäisesti pitävät mahdollisuutensa auki mutta kuitenkin rajoittavat niitä.
1: Dan Ariely on kuvannut sitä miten jopa MIT -oppilaiden tasoiset ongelmanratkaisijat haluavat että heillä on mahdollisuuksia. Kun heille annetaan älypeli jossa pitää valita eri vaihtoehtojen välillä, on vaihtoehdoissa hyviä ja huonoja pinkkoja. Kerrotaan että tavoitteena on voittaa mahdollisimman hyvin. Jos valinnat pidetään auki, MIT:läiset vain valitsevat niitä jotka todennäköisesti antavat parhaita tuloksia. Mutta jos peliin lisätään elementti jossa huono vaihtoehto menee pois jos sitä ei käytetä, MIT:n oppilaat valitsivat sitä silloin tällöin, ilmeisesti jotta heillä olisi vaihtoehtoja. Vaikka näiden vaihtoehtojen aukipitäminen pienentää pelin tulosta.
2: Barry Schwartz taas on huomannut että ihmisillä on vaihtoehtojen paradoksi. He pitävät periaatteessa vaihtoehdoista mutta jos niitä todella tarjotaan heille liikaa, ihmiset ahdistuvat. Ihmiselle parasta on se, että on muutama asia josta valita.

Uskonto on jotain jossa luvataan vaihtoehtoja. Mutta koska hörhökerroin ja liiat vaihtoehdot ahdistavat, niin tosiasiassa näitä vaihtoehtoja karsitaan aivan älyttömästi. Näin syntyy illuusio valinnasta joka tuntuu merkitykselliseltä. Kuitenkin samalla oikeasti vaihtoehtoja ei ole paljoa joten ihmistä ei ahdista. Ja tämä tuntuu merkitykselliseltä. Siksi uskontoja syytetäänkin siitä että ne eivät ole avomielisiä. Sillä aidon avomielisyyden sijasta ne ovat valinneet merkityksen. Siinä ollaan kenties periaatteessa avomielisiä mutta tämä on usein hyvinkin näennäistä.

Skepsiksen ilkeydestä

Skepsisläiset saivat kovaa moitetta sosiaalisessa mediassa. Tämä ei ole mitenkään epätavanomaista. Itseäni kuitenkin huvitti hieman se, että moittija korosti että skeptikot eivät ole avomielisiä vaan moittivat kaikkea. Torppasivat ja olivat antitietoa ja epäilyä. Tästä esimerkiksi korostettiin sitä että Skepsis ei palkitse mitään positiivista mutta debunkkaa ihmisiä huuhaapalkinnolla. Tämä korosti sitä että skeptikoilla ei ollut mitään puolta tai sisältöä. Sen sijaan he moittivat ja haukkuvat muita ja ovat kovasti vihaisia. Ilmeisesti siksi, että "negatiivisuus" ilman sisältöä on "kyynisyyttä" ja "vihaisuutta".

Argumentti oli siitä kiinnostava että Skepsis jakaa sekä Huuhaapalkinnon että Sokrates -palkinnon. Ensimmäinen on todellakin "negatiivista" tai "moittivaa". Sokrates -palkinto taas päinvastaista. Kiinnostavaa kuitenkin on se, että ihmisiä ja lehdistöä näyttää kiinnostavan vain Huuhaapalkinto. Lisäksi Huuhaapalkkinnon saaneet yleensä suuttuvat ja puolustautuvat joten vastineissakin huuhaapalkinto peittää näkyvyydessään Sokrates -palkinnon.

Tämä kuitenkaan tuskin on Skepsiksen vika. Vika on enemmän siinä mikä "suurta yleisöä" ja "mediaa" kiinnostaa. Vika on siinä että huuhaapalkinnon sivaltmat ja tästä loukkaantuvat tyypit haluavat vastustaa kritiikkiä eli "negatiivisuutta" ja provosoituvat kirjoittamaan vain tästä puolesta.

Mutta toisaalta ei kestänyt kauaakaan kun korostus ei enää ollutkaan negatiivisuudessa vaan siinä että skepsis epäilyn sijaan ottikin kauheasti "positiivisia kannanottoja". Tarkalleen ottaen siten että skeptikot puolustaisivat norsunluutornitieteen dogmeja. Joka taas on tietenkin täysin päinvastainen sen kanssa että skeptikot epäilevät liikaa ja ottavat vain negatiivisesti ja vastustaen kantaa.

Kokonaisuudesta saa helposti sellaisen kuvan että skepsis on kauhea koska sen kannattajat ovat väärää mieltä monista asioista. Esimerkiksi siten että kun joku homeopaatti tai kreationisti ensin itse kirjoittaa tai ainajkin tulee floodaamaan linkkejään ja kysymään skeptikoilta mielipidettä ja sitten nämä kertovat sen, ja osa onkin moittivia ja kritisoivia. Onhan tämä toki kauheaa. Se, että skeptikoiden mielestä tiedettä ei olekaan se mikä jonkun mielestä "kuuluu itse asiassa tiedemaailman sisälle". Ja skeptikot torppaavat tämän vain siksi että tiedemaailma on täynnä rahanhimoa ja rahaintressejä ja tämän vuoksi ohitetaan esimerkiksi ne sähköallergikot ja homeopaatit joilla on ns. "omakohtaista ja henkilökohtaista kokemusta" asiasta.

Mutta mitäpä ei odottaisi ihmiseltä joilla on samanaikaisesti tärkeää olla reilu ja avomielinen tavalla jossa ei loukata toisten maailmankuvia. Mutta jotka sitten hyökkäävät skeptikoita vastaan käyttämällä sellaisia sanoja kuin "tiedeusko" ja "Materialistien Pyhät Dogmit"...

Neljäs valtionmahti on ensimmäinen valtionmahti? Vai sittenkin viides?

Helsingin Sanomissa oli pari vuotta sitten kirjoitus jossa sosiaalista mediaa pidettiin viidentenä valtiomahtina. "neljäs valtiomahti jää entistä tehokkaammin kiinni virheistä, heikosta ammattitaidosta, kritiikittömyydestä, kiireestä ja klikkausten tavoittelusta. Näin on käynyt, koska sosiaalinen media antaa kansalaisille mahdollisuuden osallistua toimittamiseen entistä paremmin." Toisaalta on hyvä miettiä onko sosiaalisella medialla tai muulla vastaavalla niin suurta merkitystä. Itse asiassa voidaan nähdä että sosiaalinen media usein levittää materiaalia. Ja tämä materiaali on usein lehdiltä. Ja tätä kautta voidaan palata siihen mitä kirjoitin pari päivää sitten. Tällä kertaa aihe on vain astetta enemmän se, miten kaikki kansalaisaloitteet eivät synny tasa-arvoisina.

Otan ytimeen kansalaisaloitteen johon itsekin ilmoittauduin.

Se oli kansalaisaloite arkikielisesti "jumalanpilkkapykälän" poistamisesta. Tämä klassinen uusateistien lempiaihe on otettu ajettavaksi toisella poliittisella ryhmällä. Ryhmällä jonka luonne selviää katsomalla aloitteesta lainaus "Kristilliseen uskoon kohdistuva pilkka jätetään tuomitsematta siinä missä esimerkiksi islaminuskoon kohdistuvasta pilkasta annetaan tuomioita herkästi ja toistuvasti. Tämän aloitteen yhtenä tarkoituksena on tuoda eri uskonnot keskenään tasa-arvoiseen asemaan. Nykylainsäädännön mahdollistama eriarvoinen kohtelu on omiaan rapauttamaan kunnioitusta lakia kohtaan." Kampanja on ollut liikkeellä jo kauan ja kuulin siitä itse aivan vahingossa. Sen mainostaminen ja ajaminen on toteutettu melko heikosti. Mitä ilmeisimmin tukea sille on haettu vain omasta viiteryhmästä. Eli kampanjan aloittaja on hakenut äänet omasta ryhmästään eikä sen ulkopuolelta.

Näkisin että kampanjan sisältö on sellainen että moni liberaali uusateisti hyväksyy sen riemuiten. Toki esiin ottamani lainaus voi etäännyttää heitä, mutta kuitenkin tässä kohden kyseessä ei ole aloitteen sisältö vaan aloitteeseen liittyvä argumentti. Joku muu voi keksiä erilaisia koska -syitä. Muutettaviin lakeihin tulkintaerot eivät tietenkään törmää. Tavoitteissa ei selvästi ole skismaa, mutta retorisella tasolla voi.

Sain asiaan liittyen aivan täysjärkistä kommentointia. "Mutta jos monet liberaalisuusateistit äänestävät mieluummin Kokoomusta tai Vihreitä ja pitävät aloitteen alullepanijoita väärämielisinä." Eli ajateltiin että vika olisi uusateisteissa. Kun itse laittelin asiaa esiin heidän puolelleen, vastanotto näytti kuitenkin varsin positiiviselta. Tämä ei yllätä kun tiedostaa että jumalanpilkkasäädännön purkaminen on ollut Suomalaisessa uusateismissa hyvin näkyvä piirre. Näkyvämpi kuin "Suvivirren" poistaminen.

Mikä johtaa siihen mikä kansalaisaloitteissa näyttää olevan keskeinen asia. Jos katsotaan mikä "Aito Avioliitto" -kampanjan toteuttamisessa oli vikana, näen että sama osuu tässä kyseisessä jumalanpilkka -kampanjassa on yhteistä on se, että niissä on aihe joka teoriassa voisi kiinnostaa laajempiakin piirejä. Mutta tästä kuitenkin sitten vedotaan vain yhteen tiettyyn fragmenttiin.
1: Aito avioliitto toki väittää olevansa uskontoneutraali mutta se lähinnä piilottelee uskontoa niin että se on uskontoa joka valehtelee luonteestaan kuin aidosti asiallaan ja artumenteillaan myös muihin vetoava. Tästä jumalanpilkka -aloitteesta taas tuli sellainen olo että oikeastaan muu ei ole edes tullut mieleen eikä esimerkiksi uusateistejen piirejä ole osattu edes miettiä. Ilmeisesti ajatus "vihollisleiristä" on hyvinkin vahva. Sieltä ei ikään kuin edes lähtökohtaisesti voisi löytyä myötämielisyyttä. Ero on tässä osin näiden aloitteiden välillä jonkinlainen. Mutta aste-ero.

Niillä pelataan vanhan median ja ideologisen sisäpiirin ryhmänhallinnan keinoin. Kuitenkin aloitteeseen saadaan ääniä vain jos osataan ottaa huomioon se kirjo joka tätä asiaa voi ajaa. On vedottava moniin. Ja tässä ei käännytysuskonnollisella tai perinteisellä "näkyvyyttä saadaan vain ostamalla mainoksia" -näkökulmalla pääse juuri mihinkään. Ja tämä on mielestäni kaunis asia.

Sillä aivan kuten blogiini fiksusti kommentoitiin "Aito avioliitto" -kampanjan kohdalla "On näet oikeasti mielenkiintoinen kysymys, voivatko konservatiivikristityt ja konservatiivimuslimit löytää toisensa erillisissä taisteluissaan ihmisten yhdenvertaisuutta vastaan. Ideologisesti se ei välttämättä ole mahdotonta. Rakas punadosenttimme ylistää Neuvostoliiton loistoa ja veljeilee neofasistien kanssa. Huippukatolinen Ranska liittoutui kalifia (muodollisesti) seuranneen ottomaanivaltion kanssa paavin voitelemaa keisaria vastaan. Lehi-porukka halusi liittoutua Hitlerin ja Mussolinin kanssa Churchilliä vastaan, ja alkoi pian tämän jälkeen kannattaa stalinismin natsiversiota. Ja niin vain Molotov ja Ribbentropkin löysivät toisensa - lopullista kamppailua odottaessa, mutta sellainen merkityksellinen loppurysäys on tämäntyyppisten ideologioiden sisuksiin päätyneellä aina aikajanalla."Ja tämä on hyvä asia. Kansalaisaloitteet vaativat läpimenokseen diplomatiakykyjä, strategiointia joka ylittää puhtaan ideologisen paatoksen ja oikeaoppisuuden. Ja muuta älyttömän nerokasta jota juuri tämänhetkinen tilanne mielestäni vaatii.

Unilaakson tarinoissa kuvataan sitä mikä on äärimmäisen totta nykyhetkisessä politiikanteossa jossa arvokeskustelu, identiteetit ja muu vastaava ovat keskiössä. "Poliittisten vastustajien patologisoinnissa on kaikki pielessä. Molemmilla puolilla tehdään usein se virhe, että vastapuolesta halutaan vain eroon, ikään kuin kompromissi ei voisi tulla kyseeseen. Vastapuolen edustajat ovat vain ”väärässä, ja heidät pitäisi saada tajuaman se”. Mutta yhteiskunta ei toimi niin. Se rakentuu yhteispelin ja ristiriitojen kautta, vastapuolet tarvitsevat toisiaan. Kulttuurisodaksi muuttuva antagonismi ei ole enää rakentavaa ristiriitaa, vaan hajottavaa." Kulttuurisodassa pärjää poteroitumalla ja luomalla vihollisen. Kansalaisaloitemaailmassa tähän strategiaan jumiutunut ei saa asiaansa helposti lainkaan läpi. Siinä mielessä kansalaisaloite on nerokas kenties muulla tavalla kuin uskotaan. Hyvin suuri osa läpimenneistä ehdotuksista on torjuttu. Kansalaisaloite kun ei ole uuden lain tekoa vaan jotain joka nähdään enemmänkin relevantiksi ehdotukseksi. En usko että kansalaisaloitteiden kautta saa kovin paljoa kansanvaltaa läpi. Mutta järjestelmänä se pakottaa luomaan diplomaattisia suhteita vaikkapa nyt sitten konservatiivimuslimien ja konservatiivikristittyjen (avioliittolaki) liberaaliuusateistien ja perussuomalaishenkisehkön piirin (jumalanpilkkalaki) kohdalla.

Toki tässä on varsin vahvasti huomattava se että tosiasiassa neljäs valtiomahti päättää yllättävän paljon.

Nimien saaminen täyteen tuntuu riippuvan lähes puhtaasti siitä, ottaako joku iso media asian omakseen. Jo siinä aiemmin linkittämässäni oli läpimenneitä lakialoitteita joissa menestys oli hyvin marginaalista ja läpimeno johtui sopivista kohu-uutisista jotka tukivat aloitetta. Esimerkiksi lasten seksuaalirikoksia koskenut aloite meni läpi piikkimäisesti. Itse asiassa vain medianäkyvyyttä saaneet ovat saaneet asian läpi. Toki mediassa näkyminen ei ole sama kuin aloitteen automaattinen läpimeno. Mutta ilman sitä se on hyvin hyvin vaikeaa.

Tähän mennessä kai ainoa poikkeus tähän sääntöön on "Järkeä tekijänoikeuslakiin" -aloite, jonka media vaikeni kuoliaaksi. Tässä tilanne meni jopa niin erikoisesti että Yle kirjoitti jutun kansalaisaloitteista, joissa se mainitsi viidestä eniten kannatuksia saaneesta neljä mutta jätti sen mainitsmeatta. Vaikka aloite oli äänimäärältään toisena tai kolmantena. Tämä aloite oli omituinen koska heti kun tarvittava 50 000 ääntä saatiin, kun läpimenoraja ylittyi, kaikki mediat uutisoivat aloitteesta nopeasti.

Ja tätä medianäkyvyyttä ei oikeastaan osteta millään mainoksilla. Toisin sanoen diplomatiaa tehokkaampi keino on satsata siihen että omistaa jonkin näkyvän mediakolhoosin. Tämä tuo tietenkin mieleen esimerkiksi "FOX" -kanavan uutisineen. Riittävän iso ja yhtenäiseksi mediassa mielipiteltään ohjattu alakulttuuri ei tarvitse diplomatiaa. Sille riittää keskusjohdettu media.
1: Ajatus on itse asiassa siitäkin hupaisa, että sosiaalisessa mediassa on käytetty clickfarmeja. Eli köyhien maiden ihmiset painavat like -nappulaa rahasta. Siinä mielessä ei ole itse asiassa lainkaan mahdotonta että joku keksisi ostaa 50 000 työtöntä töihin. Heidän tehtävänään olisi, pientä korvausta vastaan, kirjata tietojaan kansalaisaloitteisiin. Tällä tavalla rahalla saisi aivan minkä tahansa aloitteen läpi. Tämänlaisella kikkailulla voisi tienata luultavasti yllättävänkin paljon rahaa. Ja tämänlainen köyhien aloiteklikkausfarmin omistaja olisi äkkiä mahtava ja vaikutusvaltainen mies.

Olen siinä mielessä kyyninen ihminen, että uskon että jos jokin asia voidaan hoitaa diplomatialla tai rahalla niin raha voittaa pitkällä aikavälillä. Rikollinen kieroilustrategia voi tuottaa lyhytaikaisia voittoja, mutta jos raha voi järjestää laillisen kanavan toiminnalleen, siitä tulee vakiotila jossa petospuoli on luultavasti väkisinkin olemassaoleva marginaali. Mutta marginaali. En silti voi olla näkemättä jotain hyvää tässä kansalaisaloitesepeilyssä. En, vaikka oletankin sen johtavan siihen että "kulttuurisotaa" aletaan jonkin ajan kuluttua käymään jonkinlaisena mexican standoffina jossa ei ole pysyviä liittolaisia, vaan stategiointia, taktikointia ja selkäänpuukotusta.

Skeptikon katkera kalkki : Kupilinen myrkkykatkoa

"Neljä muokkausta Wikipediaan voi olla jopa liikaa. Pelkäänpä, että herkkänahkaiset wikipederastit wikipedistit kokevat ko. artikkelin olemassaolon jonkinlaisena pilkantekona itseään kohtaan. Niinpä tietyt äärimmäisyysainekset, kuten edellä lainattu Quadriplegia, päätyvät fantasioimaan hikiholokaustista, jossa me ja kaikki ali-inhimillinen saasta, jota edustamme, katoaisi niin Wikipediasta kuin maan päältä yleensäkin, (tosin innokkaimpien wikipedistien mukaanhan ne ovat yksi ja sama asia) jolloin Diderot'n ylvään projektin aviottomat lapset voisivat rauhassa jatkaa kansanvalistustehtäväänsä vailla ikävää tunnetta, että joku nauraa heille."
(Napoleon, "hikipedia palautuksessa")

Skeptikoita ja uskonnottomia syytetään toistuvasti ylpeydestä. "Uskovaisilla naureskelun" katsotaan kuvaavan ylimielisyyttä. Tämä moite on hyvin vahvaa ka siinä yritetään nimenomaan kieltää tietynlainen keskustelu kokonaan.  Kritiikkiin vastataan sanomalla että se on asiatonta ja tyhmää. On selvää että jollakulla on tässä kohden téte a baffe (läimäyttämiseen houkuttelevat kasvot). Että joko uskovaisia tai pseudotieteilijöitä läimitään kasvoille tai sitten uskontokriitikoita ja skeptikoita. (Luultavasti molempia.) Ja tälle kaikelle on jokin syy. Jokin ihmisen mielessä vääntää tämänlaiseen. Muutenhan sitä ei tapahtuisi koko ajan.

Tässä kohden ei voi kuitenkaan sanoa muuta kuin että syynä on luultavasti enemmänkin se, mitä Nassim Taleb näkee Sokrateen teloituskohtalon syyksi kirjassaan "Antihauras", sivulla 293. "Rakas Sokrates ... tiedätkö, miksi sinut on tuomittu kuolemaan? Koska saat ihmiset tuntemaan itsensä typeräksi sen takia että he noudattavat sokeasti tapojaan, vaistojaan ja perinteitään. Olet ehkä toisinaan oikeassa. Saatat kuitenkin hämmentää heitä asioista, jotka he ovat hoitaneet hienosti ja vaikeuksitta. Tuhoat ihmisten harhat itsestään. Viet tietämättömyyden ilon asioista joita emme ymmärrä. Eikä sinulla ole vastauksia. Et tarjoa heille ainuttakaan vastausta." Tämä kuvaus on ehdottomasti ymmärtävä Sokrateen teloittajia kohtaan. Mutta siinä nousee esille se, mikä ihmisten kanssa yleistä on. Eli kun ihmisen liika ylpeys saa kolauksen ja hän joutuu naurunalaiseksi, hän helposti syyttää muita nöyryyden puutteesta ja liiasta ylpeydestä.

Karkeasti ottaen tämä vahvistuu aina kun joku tulee ns. vaatimaan parempaa keskustelua. Tunteet ovat sen laatuisia että Sokrateen kohtalo tulee ymmärrettäväksi. Sama asia ärsyttää nykyihmisiä nykyskeptikoissa. Ja pulautteen pohjalta voisi sanoa että ärsyttää vahvasti.

Tässä perussävy voi olla vaatimus logiikasta. Mutta tarkempi analyysi paljastaa että tässä haetaan enemmänkin parempia käytöstapoja. Toisin sanoen uskontokeskustelusta ja uskontokritiikistä pitäisi poistaa se ajatus että uskovaisen myytti puhkeaisi tai että hänelle syntyisi ajatus siitä että joku nauraa heille. Skeptikoiden puolella ilmiö on, rehellisesti sanoen, vielä vahvempi kuin uskontokriitikoilla.

Ilmoilla on siellä jotenkin vahvemmin se että skeptikot edustavat järjestelmää. (Tämä on ymmärrettävää sillä uskonto on tavallista ja uskonnottomat vähemmistö.) Esimerkiksi vaihtoehtohoitajien asennetta voisi kuvata jokseenkin siten että heille on "vaihtoehtohoito ja vaihtoehdottomuushoito". Skeptikot eivät ole avomielisiä jos eivät ota homeopatiaa vakavasti, mutta jos homeopaatikko epäilee big pharmaa eikä ota sitä vakavasti niin se ei ole jotain jota kuvataan "dogmaattisuuden" kaltaisilla käsitteillä. Sillä maailmankuvan joustamattomuus ei tavallaan ole tässä se perusasia vaan se keiden uskomuksille naureskellaan. Vaatiessaan avomielisyyttä, vaaditaan perimmiltään esimerkiksi sitä että tieteellisen ajattelun periaatteista joustetaan. Mikään demarkaatiokriteeriltä haiskahtavakaan ei voi olla mitään muuta kuin maailmankuvallisuutta. (Tämä on toki tuttua kristittyjen kreationistien parista.)

Siksi vaatimus paremmasta keskustelusta ei hoidu paremmilla argumenteilla. Sillä tässä ei haeta argumentteja vaan erilaista vastaamista ja suhtautumista. Karkeasti sanoen vaihtoehtohoitoja ei saa sanoa tehottomiksi vaan vaihtoehtohoitajia pitää kuunnella, heille pitää hymyillä ja taputtaa päähän. Mielipiteenilmaisuvapaus rajoittuu siihen että ostaako lopulta sen tuotteen vai ei. Että se on sitten se oma vapaus mitä omalla lompakolla tekee.

Tässä mielessä logiikka ja tiede on tietysti "rajoittavaa". Sehän rajaa asioita jotka ovat parempia kuin toiset. Ja näin se vertautuu Ben H. Wintersin "Järki ja tunteet ja merihirviöt" -kirjan rahoituskikkailuihin. (s. 15) "Säännöllisesti toistuvat maksatukset kahlitsevat miestä niin kuin köysi kahlitsi Odysseuksen mastoon, eikä sellainen ole ollenkaan suotavaa. Se on itsenäisyyden este."

Samaa nauretuksi tulemisen pelkoa voi tietysti kohdata mistä tahansa. Napoleonin wikipediailmaus vihjaa että myös senkaltaisten projektien parista asennetta löytää helpostikin. Oleellista niissä on kuitenkin vahva konformistisuus. Vaihtoehtohoitajien ja uskontoryhmien sisällä haetaankin hyvillä tavoilla koheeisiota. Niissä syntyy echo chamber jossa erimielisyys on täysin hampaatonta ja merkityksetöntä. Toki on ymmärrettävää että jos on elänyt tälläisessä suojatussa pumpulielämässä niin kaikki aito erimielisyys ja asioiden punnitseminen vaikuttaa vainoamiselta. Mutta oikeasti tämä on enemmän echo chamberin totuttamaa herkkänahkaisuutta ja pikkusieluisuutta.
1: Kauniita piirteitä, joiden kohdalla oleellisin ongelma on se, että näitä piirteitä ei ole opittu sublimoimaan, jalostamaan, johonkin tuotteliaaseen. Ja näin ne ovat säälittäviä likaisia piirteitä eivätkä osa suurempaa persoonaa. Tai jos on, niin on kyllä paska persoona eräillä.

Tässä mielessä syvin kysymys onkin siinä että miksi ihmeessä skeptikoiden tai uskontokriitikoiden edes pitäisi suostua keskustelemaan uskonnoista tavalla jossa uskovaiset saavat määrätä keskustelun näkökulmat ja keskusteluasenteet. Kun kenties koko asian ytimessä on se, että konformismissa, noin yleensä ottaen, lähinnä piilotetaan väärintekoja ja suojellaan väärintekijöitä. Eli kauniilla puheella "siloitellaan konkreettisemmat pahat teot konkreettisemmassa maailmassa". Epäkohtelias ilmaisutapa on kuitenkin lähinnä esteettisesti rumaa. Teot ovat paljon helpommin myös pahoja. Konformismilla myös ostetaan helposti huviretkiä Abileneen. Tehdään yhdessä sopuisasti päätöksiä joita kukaan ei halua.

Homo religiosus ja epäkunnioittavuus

Areiopagilla otettiin esiin viime aikoina keskustelua herättänyt tutkimus, jonka mukaan uskonnot vaikuttavat siihen miten tosissaan lapset ottavat tietyt uskonnollisiksi koetut tarinat. Siellä eräs esiin nostettu kulma oli itse asiassa eettinen statement "Jos uutisoitu versio olisi totta, se epäilemättä vahvistaisi erilaisia ennakkoluuloja, joissa uskovaiset nähdään herkkäuskoisina. Se voisi myös nostattaa keskustelua uskonnollisen kotikasvatuksen mahdollisista haitoista." Tätä tosiaan kohtaa joskus. Ajatusta siitä että homo religiosus -ihmiskuva olisi sekä tosi että miellyttävä koska sen takana on suvaitsevainen ja uskonnonvapautta kunnioittava ihmiskuva.

En ole itse kritiikistä hirvittävän paljoa erimielinen. Kun ensimmäinen koe todellakin mittaa sitä että kristittyjen lapset uskovat Raamatun kertomusten henkilöiden olevan todellisia useammin kuin muunlaisten perheiden lapset, en voi sanoa muuta kuin että "no shit, sherlock". Tosin ihmettelen Areiopagin tapaa heittää irrelevantiksi sitä että se jälkimmäinen tutkimus näyttää että "uskonnollisten kotien lapset arvioivat todennäköisemmin Raamatun kertomuksia muistuttavien kertomusten päähenkilöt todellisiksi kuin sekulaarien kotien lapset". Huomio ja kontekstointi ovat osuvia. Tämä toki kuvaa vain marginaalista määrää kaikista eri uskonnoista. Mutta ihmettelen miten tämänlaista tulosta pidetään irrelevanttina. Lasten helpommin tekemä päätelmä kun ei kuitenkaan ole kovin tieteellinen, joten jossain määrin voidaan sanoa että se herkistää heistä nimenomaan herkkäuskoisempia. Jos tämä ei ole yhdentyyppistä herkkäuskoisena olemista, en tiedä mikä on. Tosin ajatus siitä että maailmankuva vaikuttaa ihmisen havaintoihin ja tulkintoihin on itsessään sellainen että ei siitä varmaan havaintona kukaan hämmästy. Onhan tuoreesti havaittu että uskovaiset ovat todellakin herkkäuskoisempia siinä mielessä että he esimerkiksi näkevät intentioita ja Suunnittelua satunnaisuudessa.
1: Itse näen että homo religiosus on lähinnä "puoliksi oikeassa". Nähdäkseni molemmat ääripäät ovat väärässä ; Se, että uskonto pitää jotenkin kultinomaisesti ohjelmoida ihmisiin jotta heistä tulisi uskovaisia ei pidä paikkaansa. Ja samoin on väärä luulo uskoa että ihmiset olisivat luonnostaan teistejä. Kuten Pascal Boyer on kuvannut asiaa, on enemmänkin niin että uskonnot on opittava mutta ne kuitenkin opitaan helpommin kuin vaikka matematiikka. (Jonka vuoksi esimerkiksi elävät nuket ja patsaiden kouriminen iskostuvat mieleen ja saavat uskottavuutta.) Tämä ajatus ei liene vieras kenellekään joka tiedostaa sen että lapsille on kerrottava Jeesuksesta ja heidät on vietävä pyhäkouluun. Tämä ns. ydintiedon skeemojen sekasotku voidaan sitten muotoilla teistisesti siten että lapsilla on erityinen valmius oppia uskonto. Tai sitten se voidaan muotoilla skeptikoita miellyttävästi juuri mielen perusskeemojen sekasotkuksi. Kun Marjaana Lindeman toi asiaa aikanaan esiin, sitä pidettiin uskovaisten puheissa loukkaavana asiana ja huonona tieteenä. Koska sanana ei ollut "homo religiosus" vaan että asiat ovat uskottavia jos niihin liittyy "ydintiedon sekasotku". Sanoilla on jännittävä voima. Asiasisällön sijasta vakuuttavuus syntyy siitä mitä konnotaatioita sanat kantavat. (Tälläisiin harhautuvia pitäisi sitten kunnioittaa fiksuina ihmisinä!)

Mutta koska olen pääpiirteittäin yksimielinen esitetyn argumentin kanssa, muistutan että homo religiosus -ihmiskuva ei todellakaan aina tarkoita samaa kuin suvaitsevaisuus. Itse asiassa jos se viedään loppuun asti, siitä seuraa käytännössä ehdottomasti ideologista ja maailmankuvallista alaskatsomista. Tästä voidaan ottaa reiluuden ja avomielisyyden sanoilla itsensä julkisuuteen ponnistanut Tapio Puolimatka. Hänen ihmiskuvansa on äärimmäisen homo religiosus. Voimme suoraan nähdä mihin tämä johtaa. Hänen kirjansa "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" alkaa sillä että hän korostaa Jesse Beringin kuvaamaa jumalvaistoa. Eli ajatusta jonka mukaan jokainen ihminen on syntyjään teisti, ei kristitty vaan jumaluskoinen. Sivut 29-35 on varattu siihen miten ateistien perheissäkin lapsilla on ajatus Jumalasta. Myöhemmin, sivulla 184 Puolimatka korostaa Calvinin näkemystä jossa kaikki ihmiset tietävät että Jumala on olemassa. Tämä on tietysti vain sen kuvaamista että ihminen on homo religiosus. Mutta Puolimatkan päähenki on esittää että ateismi on itsepetosta. Eli ateisti teeskentelee että ei usko Jumalaan mutta että oikeasti hän tietää että Jumala on olemassa. Ideologian joka ikisen jäsenen syyttäminen valehtelijaksi on aika kova teko. Ja Puolimatka tekee tämän väitelauseen ilman ainuttakaan poikkeusta. Väite on pilkallinen, halveksiva ja häijy. Ja se sopii täsmälleen siihen skeemastoon jolla Puolimatka on käsitellyt "naturalisteja" muutenkin.
1: Tämänlaisten asiallisuustaso on ymmärrettävää kun muistaa puolimatkan tavan "kunnioittaa" eri maailmankuviaan. Joka esimerkiksi näkyy hänen tavastaan kohdella Eric Piankaa "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjassa. Puolimatkan into syyttää ihmistä 95% ihmiskunnan tappamisesta oli niin suuri että hän ei jaksanut tarkistaa lähteidensä uskottavuutta. Kun syytös koskee naturalistia, ei tarvitse olla yhtään tarkka eikä tutustua mihinkään. Kaikki on siitä ironista että Puolimatkan tuo kirja oli uskovaisten marttyyrikorttia heilutteleva teos, ja tässä hän osallistui isoon masinoituun kiusaamiskampanjaan joka oli lahja uskonnolliselta oikeistolta naturalistille. Lisäironiaa tähän saa siitä että "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" on emotionaalis-eettinen teos jossa tunnesanat on kätketty mutta jossa tunteilu on silti vahvasti esillä. Ja sen teemana on että hedelmistään puut tunnetaan. Puolimatkan on siis ikään kuin omien ehtojensa nojalla otettava esille se että hänen oma hyvyytensä nyt kaiken kaikkiaan mitataan lähinnä Pianka -hedelmällä.

On selvää että on omituista väittää että homo religiosus -ihmiskuva suojelisi syrjinnältä tai että siitä poikkeaminen jotenkin lisäisi syrjintää. Ajatus on toki siitäkin relevantti että lapsia ja heidän uskonnollisuuttaan tutkittaessa on havaittu että lapsilla on uskonnollisia ennakkoluuloja, jotka ovat "alitajuisia" siinä mielessä että lapset eivät koe tai kerro kokevansa olevansa ennakkoluuloisia syrjijiä. Teot, eli hedelmät, sitten todellakin kertovat sitten muuta. Jostain syystä nämä asiat ovat niitä joista sitten vaietaan Areiopagilla ja muualla missä uskovaiset ovat kovasti korostamassa suvaitsevaisuutta. Ilmeisesti syynä on osittain se, että ateisteilla ja uskovaisilla on ikään kuin erilliset vaa'at. Ja se mikä on kristityltä "omasta uskosta kertomista" ja "avointa halua keskustella" ja "avomielistä ja reilua" on ateistilta sitten "militanttia" ja "vihaista" ja "tungettelevaa". - Tämmöisen edessä elo on vähän kuin siinä kun tajuaa että Jehovan Todistajat dissaavat Halloweenia ihan sikana, ilmeisesti pääasiallisesti siksi että he eivät osaa arvostaa ovikellojaan soittelevia satunnaisia tuntemattomia ihmisiä.

DORKA

Ylläolevassa kuvassa olen poterossa. Miekkailukoulumme lähellä on ensimmäisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja. Ja tuossa on yksi sen poteroista. Usein sanotaan että internetkeskustelijat ovat poteroissa, mutta ainakaan tässä poterossa ei ollut kuin graffiteja.

Mutta poterot ovat myös tärkeä isänmaallinen symboli. Mielestäni juoksuhaudat ovat kiinnostavia, paitsi graffitien niin myös historian kannalta. Ne on tehty maanpuolustusta varten. Tässä mielessä niihin liittyy myös kansallistunteellisia seikkoja joita ei pidä väheksyä. Usein onkin tärkeää kertoa keitä juoksuhaudoissa on ja ei ole. Mutta usein tässä symbolisessa prosessissa käy jotain jossa terve kansallistunne muuttuu epäterveeksi patriotismiksi.

Tästä symboliikasta hyväksi esimerkiksi käy Pentti Oinonen. Hänhän otti taannoin medianäkyvyyttä korostamalla siitä että homoseksuaalit eivät hänestä saa tanssia itsenäisyyspäiväjuhlissa. Hän on kertonut että "sotaveteraanit on kertonut, että eivät olisi taisteleet yhtään minuuttia eikä yhtään metriä, jos olisivat tienneet, että homot tanssivat linnassa korvat suussa". Kansakunnasta melkoisen suuri osuus osasi suuressa määrin naureskella lausunnolle. Lisähuvittuneisuutta voisi saada myös tuoreemmasta asiasta. Kun ihmiset ovat kauhistelleet Tom of Finland -postimerkkiä, on pakko korostaa että Touko Laaksonen - taiteilijanimi Tom of Finland - oli sotaveteraani. Oikein palkittu sellainen. Kun katsotaan sitä että Tom of Finland on Suomalainen sotaveteraani ja sankari, voidaan korostaa sitä että kenties hän ei olisi taistellut yhtään metriä jos olisi tiennyt että sotaveteraaniutta käytetään hänen elämäntapansa kieltämisen välineenä myöhemmin. Tämä tarkoittaa sitä että Pentti Oinosta on hyvä pitää dorkana.

En toki olisi käyttänyt dorka -sanaa ilman hyvää syytä.

Se ei kuulu vakituiseen sanavalikoimaani. Itse asiassa sana "dorka" on sellainen että sen käyttäjät vaikuttavat olevan itse jotenkin ... dorkia. Slangisana jonka perusidea on tuomitseminen on toki jo hyvä lähtökohta sille että sana olisi idioottien verbaalivarannossa. Mutta dorka -sanalla tuntuu olevan vielä muutakin painolastia, ja se tekee siitä tekonuorekkaitten mukastadilaisten junttinuijien käyttämän sanan. Fiksumpi keksii luovempia kiertoilmaisuja. Tai käyttää tavallisia "tyhmä" -tyylisiä sanoja

Ja tässä kohden on pakko ottaa esille eräs "dorka" -sanan aktiivikäyttäjä. Teemu Laajasalo käyttää sanaa ahkerasti. Otetaan esimerkiksi hänen tuore haastattelunsa Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Hän käyttää ilmaisua parissa kohdassa. "Mikäänhän ei ole niin helppoa kuin potkia kirkkoa. Se on kuin lasta löisi tai vammaista pilkkaisi. Jos pappi haluaa vaikuttaa oikein fiksulta, se alkaa virtsata omaan telttaan. Mutta sen tyyppisestä mä haluaisin irtautua. Mä haluaisin olla semmoisen kaverin silmäkuopasta ponnistamisen ulkopuolella, koska se on mun mielestä läpinäkyvää, moraalitonta ja dorkaa. Hurskastelussa menee helposti sekaisin, että puhutaanko Jeesuksesta vai ollaanko Jeesuksia" ... "Mun mielestä olisi erittäin valheellista sanoa, että tällaisen uuden ihmisoikeustempauksen vuoksi 2000 vuoden traditio pitäisi kriminalisoida ja sanoa, että tämä on väärin ja dorkaa." Tämä viitannee kirkkokritiikkikritiikkiin, eikä ateismiin jonka traditio voidaan vetää Diagorakseen, vuoden 400eaa tienoille, eli jolla on siis miltei puoli vuosituhatta pidempi traditio kuin kristinuskolla. Joskin on vaikeaa nähdä kuka olisi oikeasti kriminalisoimassa kristinuskoa, tai ateismiakaan sen puoleen. Ja kyllä, kirkon potkiminen on helppoa koska he tekevät siitä sellaisen. Oikeasti hyvällä järjestöllä olisi niin hyvät argumentit että kaikki kritiikki olisi helppoa torjua ilman esimerkiksi vastapuolen olkiukottamista¹ . Ja välinepakasta löytyy dorkuuden torjumiseksi muutakin kuin perinteisiin vetoamista jossa dorka asia muuttuu jotenkin järkeväksi jos sitä harrastetaan oikein pitkään.²

Mutta miten Laajasalo vertautuu Oinoseen?

Teemu Laajasalo käyttää ahkerasti yhtä käsitettä. Tuoreesti hän käytti sitä "Yle Puheessa" ollessaan Ali J:n ohjelmassa. Laajasalo ilmaisi että "juoksuhaudassa ei ole ateisteja." Tämä slogan ei toki herätä monissa liberaaleissa kristityissä mitään samanlaista henkeä kuin Oinosen lausunto. Mutta se pitää sisällään täsmälleen samaa henkeä. Laajasalo vihjaa siihen että kokemus johtaa ihmiset teismiin. Että sota ja muu kova tilanne jossa vaihtoehtoina on traumatisoituminen ja kuolema ovat jotain joka muuttaa ihmiset uskovaisiksi. Ja tämäkin muuttuu merkittäväksi vasta jos juoksuhautojen kansallistunteisiin vetoava symboliikka otetaan käyttöön. Ilman sitä kun voitaisiin sanoa että "jos näin on, niin sen pahempi juoksuhaudoille". Sotatraumaattinen sotilas kun ei ole kovin rationaalinen olento. Eikä sota ole mikään filosofisten ja tieteellisten tulosten oivaltamisen kannalta paras mahdollinen tilanne. Mutta Laajasalokin ratsastaa omalla tavallaan sotaveteraaneilla. Ja tämä tekee hänestä yllättävän samanlaisen Pentti Oinosen kanssa. Oinonen on vain nurkkakuntaisempi. Laajasalo kohdistaa nurkkakuntaisuutensa lähinnä ateisteihin. Joita hän tykkää haukkua kuten kirkonmiesten nykyään täytyy jos haluavat saada uskottavuutta muiden silmissä helpolla.

Tämä edustaa toki tavallista hörköperseistä³ Toki meille myydään ajatusta jossa koti, uskonto ja isänmaa olisivat erityisen lujassa liitossa keskenään. Mutta vähemmänkin tarkempi analyysi paljastaa että käsitekolmikko on vähän kuin "feminismi=tasa-arvo=sukupuolineutraalius" -ajatus moderneille feministihipstereille. Eli asioita myydään usein yhdessä, mutta ne eivät todellakaan ole sama asia. Ja esimerkiksi uskonto ei tarkoita kodin tai isänmaan hylkäämistä. Uskonnosta ei pidä tehdä kansalaisuustestiä. Ei vaikka yritystä tähän suuntaan onkin. Asenteena ja henkenä onkin yllättävän usein se, että jos hylkää yhden näistä kolmesta, kodin, uskonnon ja isänmaan, niin sitten heittää ne muutkin roskiin ja ateisti on huono sotilas "kun ei ole valmis uhrautumaan maansa puolesta, kun ei ole taivasporkkanaa".⁴

Asian pitäisi itse asiassa olla selvä jo varsin pinnallisilla tiedoilla. Kun mietitään aikaa ennen talvisotaa, muistetaan puhua suuresta kärhämästä punaisten ja valkoisten välillä. Nykyinen armeija -symboliikka käyttää toki puhtaasti valkoisten symboleja. Mutta Talvisodassa henkenä oli yhteispeli. Punaiset ja valkoiset sotivat rinnakkain. Ja tämä oli tärkeä osa siihen että lopputulos oli niinkin hyvä kuin oli.⁵ Ja kun muistetaan punaisten yhteys kommunismiin, voidaan tiedostaa että punaisuudessa oli mukana myös ateistinen siipi. Ateistikommunistit olivat varmasti yleisiä rintamalla. Ja silti Teemu Laajasalo aivan vakavalla naamalla esittää, että kokonaisesta sukupolvesta karsiutui, paitsi valtava määrä elossaolemista, niin myös ateismi täysin vuosina 1939-40. Tämä ei luonnollisesti vastaa totuutta. Juoksuhaudoissamme nimittäin oli ateisteja. Heitä on vieläkin keskuudessamme. Teemu Laajasalo tietysti latistaa sloganillaan kaikki erimieliset omaa ateismiaan tunnustavat veteraanit vanhojen käpyjen horinoiksi. Koska sitä sanonta "juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" tarkoittaa.

Toki sanonnalla on laajempikin puoli. Syytös siitä että ateistit ovat kermaperseitä on yleinen.⁶ Samoin en voi olla muistelematta vähän päälle vuosi sitten kuollutta Jaakko Walleniusta, joka oli ateisti ennakoituun syöpäkuolemaansa asti. Toki uskovat korostavat että kuolinvuoteella kääntymisiä tapahtuu. Mutta näitä värittää toiveajattelu ja jopa suoranainen valehtelu⁷, joten en luota näihin kovinkaan paljoa. Ne eivät ole argumentteja. Itse asiasssa tietämäni mukaan sairaaloissa on sairaalapalleja, mutta silti yllättävän harva haluaa sairaalapapin palveluja. Toki käytetyt sairaalapapit on sovitettu tähän määrään ja he ovat itse asiassa ylityöllistettyjä. Mutta tässä ei painakaan yksittäisen papin työtaakka vaan tilasto. Jos Laajasalon sanonnan henki olisi tosi, niin luvun pitäisi olla valtava. Lähelle 100 prosenttia kuolevista. Eikä se noin 30% joka on käsittääkseni osuvampi määrä.⁸

Laajasalo toteuttaakin sellaista sävyä joka on esimerkiksi itsellenikin erikoinen. Jos oikeasti mietitään tilannetta jossa on vaikka puolustettava maata vaikkapa niin että sitä tekevät ihmiset jotka ovat elossa nyt. - Ja rehellisesti sanoen Herra Vladimir Putinin toiminnat ovat viime aikoina demonstroineet että tämä ei ole mikään mahdoton skenaario. - Niin mitä Laajasalon Helsingin Sanomien kuukausiliitteen haastattelussa esilletullut huomio siitä että noin puolet eivät kuulu kirkkoon tarkoittaisi maanpuolustuksen kannalta.

Ainakaan itseäni ei motivoi mennä sotimaan jos sodan jälkeen olen joko kuollut tai veteraani jonka sankaruusstatusta käytetään jonkinlaisena lyömäaseena niitä ideologioita vastaan joita nyt satun kannattamaan. Ja tämä onkin tärkeä opetus. Talvisodan ihmettä ei olisi saavutettu sillä että asenteiltaan punaiset olisi pakotettu asenteiltaan valkoisiksi. Sen sijaan tämä saavutettiin sillä mitä "Tuntematon Sotilas" -kirjassa voidaan havaita. Eli sillä että yhtenäisyys saavutettiin kun ei heitetty edes läpällä sitä että kuka voi olla hyvä sotilas ja kuka ei. Ja onko tuo ja tuo kiväärimies ateisti vai kristitty.

Tämänlainen yhtenäiskulttuuristava paskanjauhanta jota Oinonen ja Laajasalo harrastavat onkin omiaan sellaiselle ihmisryhmälle joka diggaa ideologiaa. Tavalla jossa me -henki liitetään tähän ideologiaan ja tästä poikkeaminen nähdään antisosiaalisuutena. Tämänlainen ideologian ja aatesopan määräämä ystävällisyyden raja on yleistä niille jotka eivät ole koskaan joutuneet sinnittelemään hengissäselviämisensä kanssa. Sillä tässä prosessissa pitää tehdä liittoumia. Epämiellyttäviäkin sellaisia. Kun yhtenäiskulttuuria myyvä Oinonen omalla setillään ja Laajasalo teistisellä liberaalimmalla setillään käsittelevät aihetta tämän vajaan ja traumattoman kokemusmaailmansa kautta, käy niin että sota ja juoksuhaudat ovat lähinnä sopivan kaukana arkitodellisuudesta jotta niiden kohdalla voi sanoa mitä vain. Ja niillä on tietty symboliarvo, niihin voidaan sitoa mielikuvallisia väitteitä joita käytetään jotain toista ideologiaa vastaan. Oinosen ja Laajasalon asenteella talvisota olisi hävitty.⁹

Jos maan henkenä on todella se että ateisti ei ole hyvä kansalainen eikä sotilas, niin jumalauta antakaa sitten se totaalinen vapautus kaikesta armeijasta ja sotimisesta. Tämä onkin viisasta, koska jos minä joudun sotaan ja sitten vielä nauttimaan väkisin ehtoollista, niin liipasinsormeani kutkuttaa kyllä niin vietävästi ajatuskin sotilaspappien ja sotilaspiispojen metsästämisestä. Ei minua innosta puolustaa isänmaata jolla ei ole tarjota minulle mitään, ja joka yrittää vielä sovittaa minua johonkin tiettyyn uskontoon.

Armeijasta vapautumisen ajatus on tietysti typerä. Sillä henkenäni on että ateisti sopii juoksuhautaan siinä missä kuka muukin ihminen. Että koti ja isänmaa riittävät hyvin. Tai vain toinenkin näistä. Armeijasta vapauttamista ei kukaan varmasti ehdottaisikaan, sillä se on heittona lähinnä paljastamassa miten hoopoa olisi ajatus että kristinusko olisi Suomen Sotilaan ominaisuus. Tai ainakin Teismi.

Paitsi että siitä kannalta että kenties voitaisiin sanoa että tästä se, että juoksuhaudassa ei olisi ateisteja olisi hyvä alku. Kenties siellä ei pian olisi kristittyjäkään. Eikä muiden uskontojen edustajia. Toki tiedän että ajatus tuntuu omituiselta, sillä tämänlaisesta maailmasta Raamattu ei puhu mitään. Mutta sillä tiellä juoksuhaudoista saattaa tulla umpeenkasvanutta historiaa. Jotain jossa ryömii lähinnä agnostikkoja.

---

1 Esim. "kriminalisointi -sana kun asiaa ei olla kriminalisoimassa."
2 2000 vuoden traditio...
3 Siinä kunnon juureva pilkkasana ideoiden kimmokkeeksi runkkausmaisterille. Joka on toinen, ja tämä nimitys on erinomaisen osuva Teemu Laajasalolle koska hän on "Kas­va­tus­tie­teen toh­to­ri, pää­ai­nee­na di­dak­tiik­ka. Väi­tös­kir­ja kä­sit­te­li sek­suaa­li­suut­ta lu­kion op­pi­kir­jois­sa, teo­lo­gian gra­du mas­tur­baa­tios­ta sek­suaa­li­eet­ti­se­nä ky­sy­myk­se­nä". Tämänlaisen pilkkaaminen on kieltämättä jo vähän liian helppoa.
4 Uskovainen voisi muistaa tämän siinä kun sitten puhutaan siitä onko kristityn vai ateistin helppo tappaa ja murhata toisia. Jos ateisti ei ole sodassa jokin joka toteuttaa nihilistisiä taipumuksiaan ja harrasta survival of fittestiä ilman omantunnonvaivoja, niin sitten siinä kaatuu pirun monen kristityn argumentaatio siitä miten evoluutioteoria ja kristinopin hylkääminen johtaa moraalikatoon ja tätä kautta myös huonontuneeseen käyttäytymiseen kun seuraava sukupolvi ei opi enää edes kristillisiä arvoja. (Kun ateisti käyttäytyy hyvin koska hylkää kristuksen mutta heille on optettu kristilliset arvot.)
5 "Torjuntavoitto" on kier(t)oilmaus häviämiselle. Sen vuoksi ne sotakorvauksetkin maksettiin.
6 Toinen yleinen on sitten tämän kanssa ristiriitainen ajatus siitä että ateismiksi särytään, eli onneton ja traumaattinen ihminen mutiloituu ateistiksi. Tätä ei kuitenkaan muisteta kun jauhetaan juoksuhaudoista kuten mediakohupappi joka on saavuttanut näkyvyyttä sanomalla sanaa "seksi" ja kirjoittamalla masturboinnista. Ilman että elämässä on ollut mitään katastrofaalista, ellei sellaiseksi lasketa hyväpalkkaista työtä jossa voidaan sanoa ääneen kaikenlaista paskaa niin että se päätyy maan suurimpaan päivälehteen asti. Mikä on kyllä katastrofaalista, mutta ei Laajasalolle itselleen. Hän tuskin traumatisoituu prosessissa.
7 Ja esimerkiksi Darwinin kuolinvuoteella kääntymisestä on tehty urbaani legenda joka on tiedetty valehtelu.
8 Itseäni asia tosin kiinnostaa. Haluan aivan henkilokohtaisesti viime tekoinani kutsua arvon sairaalapastorin paikalle. Haluan ns. flip a finger. Ja tämä sormi ei ole peukku. Jos voin pilkata pyhää henkeä päin naamaa niin aina parempi. Siinä teille kuolinvuoteella kääntymistä. Laajasalo provosoi minua tämänlaiseen käytökseen kieltämättä.
9 Siis vielä paljon nykyistä pahemmin, joka on se toinen puoli siinä miksi "torjuntavoiton" tyylisiä käsitteitä on kehitetty.

Syö, rukoile, rakasta

Katsoin "Eat pray love" -elokuvan. Se luokitellaan jonkinlaiseksi "naisten elokuvaksi". Ja katsomuskokemus olikin kieltämättä päälle kaksi tuntia (140 min) varsin toiseuttavaa katsomiskokemusta. Elokuva toki esittää humanistisia näkemyksiä tavalla joita se myy yleisinhimillisinä. Mutta se tuntui pikemminkin heijastavan tietyn hyväosaisen länsimaisen naisen näkökulmaa. Se, että jokin asia tuntuu hyvin vieraalta tarjonnee juuri parhaiten uusia ajatuksia. Hedonistinen feelgood -optimismi ylisävytti elokuvassa esiintyvää sosiaalipornoutta. Tämä ei toki sinällään haittaa, koska sellaisena elokuva tarjosi hyvän heijastuskulman, hyvin paljon omasta näkemyksestä poikkeava herättää helposti myös uusia näkökulmia asioihin.

Toki pidin elokuvan tavasta käsitellä elämää matkana. Tämä, kieltämättä kliseinen, näkökulma otettiin sitten matkustamiseen. Elokuvan otsikko kuvasi suunnilleen kaikkea mitä elokuvakin käsitteli. Kasvua haettiin siten että opittiin nauttimaan elämästä (eat), antamaan itselleen anteeksi (pray) ja hankkimaan puolison ja yhteisön (love). Toki elokuva huipentui hassuun ajatukseen jossa parisuhde on jotain joka syntyy terveen elämänasenteen lopputuloksena. Mutta silti mielestäni hienosti paikat, niiden kulttuuri ja henki saatettiin tähän perusasetelmaan. Ensin ongelmat ja päähenkilö alustetaan New Yorkissa, ja hän lähtee matkalle jossa hän sitten eheytyy. Maantieto on tässä eksistentiaalinen tila. (Ajatus jota olenkin kehitellyt tässä blogissani jonkin verran.) Kaikki paikat tietysti pitävät sisällään kaikkia elokuvan tärkeitä
1: Italia jonka ajatus ihanasta joutilaisuudesta ja hyvästä ruuasta saatiin korostamaan sitä miten ihmisen tulee myös irrota oravanpyörästä. Että pitää erottaa puurtamalla ansaittu viihdetuokio elämänonnellisesta nautiskelusta. Ja että jälkimmäiselle tulee antaa aikaa. Italian kielikin asetetaan tässä apuvälineeksi asian oppimiselle. "We call it dolce far niente, the sweetness of doing nothing." Jopa rauniot asetetaan kasvumetaforaksi "Maybe my life hasn't been so chaotic. It's just the world that is and the only real trap is getting attached to any of it. Ruin is a gift. Ruin is the road to transformation."
2: Intia jossa joogataan oli sitten rukoilun tematiikkaa.
3: Balilla Ketut -shamaani ja yhteisö opettavat rakkautta. Tässä ytimeksi syntyy balanssi. Pitää joskus upota ja joskus elää järkevästi ja yksilönä. Mutta on hyvä pysyä pitkässä jänteessä kohtuudessa.

Elokuvan paras ja heikoin anti tiivistyy ajatukseen jossa elämä on nimenomaan matka. Ja tässä matkametaforassa jokainen ihminen on opettaja. "In the end, I've come to believe in something I call "The Physics of the Quest." A force in nature governed by laws as real as the laws of gravity. The rule of Quest Physics goes something like this: If you're brave enough to leave behind everything familiar and comforting, which can be anything from your house to bitter, old resentments, and set out on a truth-seeking journey, either externally or internally, and if you are truly willing to regard everything that happens to you on that journey as a clue and if you accept everyone you meet along the way as a teacher and if you are prepared, most of all, to face and forgive some very difficult realities about yourself, then the truth will not be withheld from you."

Tämä on varmasti eksistentiaalisesti hyvä ratkaisu. Kuitenkin, kuten elokuvan maailmankuva vihjaakin, tämä johtaa myös "maksimaaliseen bullshitkertoimeen". (Jos hindujen hiljaisuusrituaalin jälkeen tulee vuodatusta siitä miten tämä on hyvää kasvojenkohotusta, voidaan huomata miten henkistä tämä hengellinen puoli on. Hyvin itsekeskeistä on myös ajatella että "minä olen Jumala". "God dwells within you...as you.") Vaikka elokuva esimerkiksi korostaa "liian ajattelun vaaroista" ja korostaa että pään sijasta pitää ajatella sydämellä, niin elokuvan pulmat eivät näytä johtuvan ainakaan kovin loogisesta ajattelusta. Päähenkilö on toki kultturelli ja hän osaa eri kieliä. Ja näistä hän saa jonkinlaisia intellektuelisia ajatuksia. Mutta tosiasiassa ajattelu vaikuttaa minun silmiini lähinnä "juonimiselta". Kun mietitään siitä kuka tykkää kenestäkin ja pitääkö ylipainosta olla huolissaan, on selvää että pulmia ei ole ainakaan liiallisesta tieteellisestä ajattelusta. Päällä ajattelu onkin lähinnä murehtimista ja sosiaalisen myllyn veivaamista ja materialistista hankinta-omistus-tekemiskulttuuria. Kun päällä ajattelu liitetään sisustukseen, tiedät että jokin on omituisesti ; "You're going to have to learn to select your thoughts the same way you select your clothes every day." Elokuva ei siksi oikein viihdytä kunnon skeptikkoa. (Etenkään sellaista kaltaistani joka ei pidä parisuhdetta terveen mielen merkkinä, että tasapainoinen ihminen hankkii parisuhteen ja parisuhde on jotain joka rakentaa tasapainoisen ihmisen.)

Suurin osa ideoista ei nimittäin ole hyviä. "Keep an open mind – but not so open that your brain falls out." Tieteeseen suhtaudutaan monin paikoin ajatuksella joka muistuttaa äärimmäisen syvästi "eat pray loven" ajatusmaailmaa. Tällöin esillä on jonkinlainen pluralismi joka kritisoi kaikkia tieteenteon metodeja maailmankuvallisina. Onkin toki herkullista ajatella että kaikille vaihtoehdoille annetaan harkintaa ja tilaa. Kuitenkin tässä ongelmana on se, että valtaosa ideoista on huonoja ja tieteenteossa on rajallinen budjetti. Esimerkiksi yliluonnollisia selityksiä ei ole niikään suoralta kädeltä ammuttu pois, vaan enemmänkin on havaittu että niitä on vaikeaa mallintaa ja liittää hedelmällisiin tutkimusohjelmiin.
1: Monen on toki vaikeaa myös tehdä eroa "tiukan naturalismin" ja "pragmatismin" välillä. Naturalismi on idea jossa (a) joko vain fysikaaliset luonnonlait ovat tosia, ja henkiset ja yliluonnolliset asiat ovat mahdottomia, eli mitään ei ole luonnollisen maailman ulkopuolella tai (b) jos onkin emme voi tietää näistä mitään. Pragmatismi taas heijastelee enemmän ideaa että ihmisen mieli on ainut mitä meillä on. Siksi mieli on jotain jolla on funktio jonka lopputuloksena syntyy kuvauksia. Todellisuus on siis enemmänkin "eräänlainen todellisuuden peilikuva". Ja jo aistinelimiemme molekyylien toiminta tekee kaikista havainnoistakin aina epäsuoria. Havaitseminen on aistinelimistön toiminnan tuottama mallintava representaatio, ei todellisuus itse. Näin ollen tiede on ennustamisen väline ja ongelmanratkaisukoneisto. Hedelmällisyys on tärkeämpää kuin ajatus siitä että miten tämä kaikki sopii Absoluuttiseen Ikuiseen ja Muuttumattomaan Todellisuuteen.
     1.1: Usein pluralisti kritisoi naturalismia silloinkin kun kyseessä on pragmatismi. Filosofisesti ero on valtava. Mutta käytännössä sillä ei ole väliä. Toiminta näyttää samalta. Naturalisti voikin korostaa että naturalismi saa näin tukea a posteriori. Metodologista naturalismia kun ei ole koskaan dogmaattisesti mandatisoitu. Päin vastoin, tieteen historia ja filosofian historia näyttää että sitä on aina moitittu kovasti. Ja esimerkiksi rationalismia kokeiltiin hyvin pitkään ja vasta empiirinen vallankumous räjäytti tieteen ja edistyksen. Jos muut metodologiat olisivat niin totuudenmukaisia, niin niiden tulisi myös olla hedelmällisiä. Kun esimerkiksi ID:läisillä on ollut miljoonien budjetteja ja omia sisäisiä tutkimusryhmiään, voimme kysyä että miksi emme ole hämmästyneitä siitä todistevuoresta ja hedelmällisten tutkimusten määrästä joita kapinallist kaappikreationistimme ovat tuottaneet. ID tuottaa tutkimuksia määrällisesti vähän. Kun se on vapautunut rajoitteista ja kahleista joita naturalismi antaa, niin miksi sen tutkimuslinja on vuosikymmenten yrittämisen jälkeen niin huonossa tilassa. Analogia toimii kaikkeen.

Kun mietitään tietoa ja sen syventämistä, on hyvä muistaa että jos esitämme kannanottoja, on tavallista että näkemykset tarkentuvat ja tarttuvat yhä pienempiin detaljeihin. Tämä tarkkuus tarkoittaa sitä että asioita mitataan suuremmasta vaihtoehtojen joukosta. Ja mitä syvemmälle mennään, sitä vaikeammin oikeaan osutaan sattumalta suoraan. On hedelmällisempää keskittyä sinne missä tuloksia saadaan todennäköisimmin. Siksi on hyvä pitää silmät auki. Mutta jos joku suoltaa joko jo muualta oppimiasi iskulauseita, tai tarjoaa jotain bullshittiä, ainut oppi jonka häneltä voi oppia on se, että kyseinen henkilö on ajatuksineen ajanhaaskausta. Tämä lisää myös elämään onnellisuutta. Suurimpia kiusaantumisen aiheita kun on juuri se, että huomaat kuluttaneesi tunnin ainutlaatuisesta elämästäsi siihen että kuuntelet hevonpaskaa ja niin joku toinen haaskaa tunnin sinun aikaasi. Aikaa jota et saa takaisin ja jonka aikana voisit oppia jotain uutta ja fasinoivaa ja järkevää jostain muualta. Kun elämme vain kerran on syytä ottaa siitä jotain irti. (Make it count.)

Il Papa terrible ja muita valikoituja yksityiskohtia

Turun Sanomien "Ristivedossa" oli juttu siitä miten renessanssiajan taiteen opetttaminen koulussa pitäisi kieltää. Tai siis oikeastaan henkenä on että jos Puumalaisen ideoissa on mitään järkeä niin sitten myös renessanssiajan opetus kuvaamataidossa tulisi kieltää. "Keskustelussa vedenjakajana on se, mitä virsi on ja muuttuuko se kontekstista johtuen roolista toiseen. Eräs näkökohta on se, että virttä ei voisi opiskella taideteoksena ja kulttuurisena ilmiönä vaan se olisi aina rukouksen harjoittamista. En ole musiikin asiantuntija, mutta kuvataideasiantuntijana näen välittömän liittymäkohdan kysymyksen asettelussa kuvataiteeseen. Länsimaisen taiteen historia on sidoksissa uskontoihin ja etenkin kristinuskoon. Jos kuvataidetta ei voisi opiskella esimerkkiteosten kautta, syntyy tilanne jossa on luovuttava esimerkiksi renessanssin opettamisesta. Michelangelon teokset Daavid tai Sikstuksen kappelin katto edellyttävät niiden uskonnollisen kontekstin havaitsemista."

Nähdäkseni tämän tyylinen argumentaatio on nykyään vallalla kristittyjen puolella. Että jos ei pidä siitä että suvivirsi lauletaan yhteislauluna rituaalinomaisesti juhlatapahtumassa, niin se on sama kuin kielto opiskelusta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti.
1: Sillä tosiasiassa suvivirttä ei suinkaan käsitellä taideteoksena joka liitetään sen historiaan. Suvivirren historia pitää opetella muuten. En esimerkiksi koskaan koulussa oppinut tai kuullut siitä miten suvivirren historia on sidottavissa nälkävuosiin. Sillä se on vain loilotettu rituaalilauluna juhlassa sen sijaan että sitä olisi opeteltu. Olisi omituista väittää että juhla olisi opiskelua. Se ei ole. Se on yhteislaulu joka on asetettu juhlaan ja julkisena uskontokunnasta riippumattomien läsnäollessa tehtynä se on lähennä statement ideologisesta vallasta.
2: Tosiasiassa en tiedä ketään joka kieltäisi suvivirren muuta kuin sen osallistuttavan tematiikan kautta. Eli siinä ihmiset pistetään joko laulamaan laulua tai eristäytymään ja identifioimaan maailmankuvansa asiasta hyvinkin vahvasti ja julkisesti. Renessanssimaalausten opettelu on aivan eri kaliiberia. Tosiasiassa renessanssitaiteesta voitaisiin helposti kontekstoida jotain joka olisi oleellisesti samanlaatuinen kuin uskonnolliset aamunavaukset ja suvivirren laulu yhteislauluna. Se olisi sitä että islamilaiset pistettäisiin kuvaamataidon tunnilla piirtämään Profeetta Muhammadia. Tai kaikki lapset pistettäisiin pakkopiirtämään joulunaikaan Joulun kaunista tarinaa ja Jeesuksia positiivisessa sävyssä. Jos tämänlaista osallistuttamista tehdään uskonnontunnilla, se nimenomaan pitäisi kieltää. Tämä ei tietysti tarkoita että kirkkotaidetta ei voitaisi päntätä.

Itse asiassa karkeasti ottaen näyttääkin siltä että
1: Osallistuttamisen ajatus on valtaosalle vieras. Tämä on yllättävää jos aihe on todella kaluttu ja loppuunkäsitelty. Jos vastapuolen toistuvin ja yleisin teema koko jutussa ei ole tietoinen, niin mikä onkaan arvon kansankynttilän ymmärrys ja oppimiskyky? Asiaa ei selvästi ole käsitelty tarpeeksi koska perusargumenttien sisältö ei ole tuttu. Erimielinen saa olla kunhan vastapuolen kannanottojen sisältö on oikein muotoiltu. Olkiukottaminen sen sijaan tekee suvivirren laulun puolustamisesta vain säälittävää.
2: Argumentit nojaavat aina epäanalogisiin tilanteisiin. Jos analogia sen sijaan löytyy se yleensä paljastaa että kulttuurissamme on hyvin paljon julistavaa käännytysmentaliteettia. Toki nykyisen virallisen jargonin mukaan keskiverto normaali suomalainen ei tuputa ja käännytä. Mutta sitten yht'äkkiä huomaamme miten "kerran viikossa yksi aamunavaus" ei olekaan "riittävän paljoa". Eli tuputtaminen kerran viikossa ei riitä näille "maltillisille" intoilijoille. Huomio johtaa lähinnä huvittuneisuuteen. Sillä kun analogioita löydetään ne paljastuvat yleensä aika ikävästi joksikin jotka enemmän viittaavat siihen että uskonnollista julistamista siedetään koska sitä tehdään niin paljon kaikessa muussakin ja sen jälkeen selitetään miten maltillinen uskonnonvapaus ei yhtään mokuta, mitä nyt vaan kerran viikossa ja lisärituaalit päälle.

Mutta kun sikstuksen kappeli otetaan esille, onkin hyvä huomata toinen asia. Nimittäin se, että tosiasiassa kouluissa voidaan varsin helposti jakaa hyvinkin epätasapainoista dataa. Ja tämä ei ole historian opettamista vaan maailmankuvallisesti valikoitujen faktojen opettamista. Jossa "jokainen saa tehdä omat tulkinnat". Toki monet opettajat ovat tasapuolisia. Mutta eivät kaikki.

Otan esimerkin siitä miten Sikstuksen kappeli voidaan ottaa esille. Väärä tapa on se, että näytetään hieno maalaus ja selitetään että se on kristillistä taidetta. Ja sitten jotenkin pidetään tätä kristinuskon ansiona. Oma ala-asteenopettajani oli sen verran hurskas ihminen, että hänellä oli tapana painottaa asioita hieman tähän tapaan. Hän ei toki valehdellut. Hän vain jätti asioita kertomatta.

Rafaelin maalaama
kuva kauheasta paavista,
historiallisen tason
kusipäästä. (Jopa
renessanssipaavien
mittapuussa.)

Sikstuksen kappelin kohdalla ei voi olla mainitsemasta paavi Julius II. Hän oli poliittisen vallan ytimessä ja hän esimerkiksi soti jatkuvasti. Tämän ohella hän suosi taidetta. Rooman Pietarinkirkon rakennustyöt alkoivat hänen käskystään. Michelangelo maalasi hänen käskystään Sikstuksen kappelin kattoholvin freskot. Rafael maalasi hänen palkkaamanaan freskoja paavin palatsiin. Vuonna 1505 Julius II perusti sveitsiläiskaartin paavin turvaksi. Hän tarvitsi sitä. Sillä hän mm. sai itselleen toimillaan sellaisen kutsumanimen kuin Il Papa terrible (~"kauhea paavi"). Hän oli kammottava kusipää jopa renessanssipaavien mittapuulla. Tätä ei oikeastaan voi korostaa muuta kuin viittaamalla Paavi Aleksanteri VI:teen, pahamaineiseen Borgia -suvun paaviin. Paaviin joka on maineeltaan turmeltunut tähti monessa televisiosarjassa. Julius II sai lisänimensä siitä huolimatta että hän oli paavina Aleksanteri VI jälkeen. Tämä kertoo jotain.

Rafaelin kuvaus paavista
joka oli Martti Lutherin mukaan
yksi haiseva paskaläjä.
(Ilmaus Lutherin, ei minun.)
Lutherilla oli loukkaukselleen
ns. vahva perusta.

Toinen Sikstuksen kappelin kannalta merkittävä paavi on sitten tuhluripaavi Leo X. Hän kulutti omaisuutta ja loi tätä kautta myös taidetta. Nautinnonhaluinen heppu joka loi anekaupan tyydyttämään rahantarvettaan jota hänen Jumalan kuluista seuraava elämäntapansa vaati. Leo X muistetaan paavina, jonka aikana alkoi reformaatio eli uskonpuhdistus, jota hän ei onnistunut tukahduttamaan. Aneiden myynti oli keskeinen seikka Martti Lutherin paavia vastaan esittämässä kritiikissä, mikä johti luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyyn. Lutherin julkaistua 95 teesiään Leo X lähetti Lutherille bullan.

Rahoittajien lisäksi on hyvä huomata että "Michelangelo was a party dude". (Jos et ymmärrä vitsiä, olet vieraantunut relevantista kulttuurista. Mahdollisesti hyvin monella tasolla.) Kaltio (pohjoinen kulttuurilehti) kuvasi sitä miten taide on usein elänyt provokaatiolla. Kohu ja skandaali ovat olleet keinoja jo Michelangelon aikana. Itse asiassa renessanssitaiteen opettamista haikailevat "ristivetoa" myötäilevät voivat olla järkyttyneitä siitä jos Michelangelo tekisi täsmälleen sitä mitä hän tekisi, mutta tekisi sen vain nykyaikana. "Alastomuudella on aina ollut paikkansa taiteessa. Antiikin Kreikassa paljaat ihmisvartalot ikuistettiin marmoriin, Sikstuksen kappelin freskot vilisevät alastomuutta. Miksi mutkaton saunakansa nostaa metelin alastomuudesta taiteessa? Kaksinaismoralismi ihmetyttää, koska paljaat vartalot tunkevat jatkuvasti verkkokalvoille, halusi tai ei." Yliseksualisoinniksi nähdään lievempikin. Itseäni suorastaan huvittaakin se, että kun Paavi käski Michelangelon maalata hänelle, hän maalasi tälle seinän täydeltä kikkeleitä, ja tämän päälle hän piirsi kuviin lisää kikkeleitä. (Sama raha, kaupan päälle extrapeniksiä!). (Ja muita salaviestejä jotka eivät välttämättä miellyttäneet tilaajaa.) Ja tämä on oleellista myös taidehistorian kannalta. Sillä kuten melko tuore "Historia" -lehti opettaa, nämä renessanssiajan ihanat kristilliset supertaideteokset jotka korostavat miten hieno kulttuuri kristinusko on, on kohdannut kovaa vandalismia juuri kirkon toimesta. "Koska Michelangelo kieltäytyi sensuroimasta teostaan, muiden oli tehtävä se hänen puolestaan. Vatikaani palkkasi taidemaalari Daniele da Volterran maalaamaan lannevaatteita ja viikunanlehtiä alastomien pyhimysten ylle, ja lisäksi hän maalasi kokonaan uudelleen kaksi pyhimystä, jotka näyttivät harrastavan seksiä." (Ei siis ihme jos Michelangelo kätkikin maalaukseensa mm. loukkauksia paaville.) Jotenkin tämä unohtuu kun taideteosten hienoudessa paistatellaan.

Tosin tämä voi muistuttaa siitä että kenties renessanssiajalla jokin on paremmin kuin nykyään. Kun nimittäin kävin tässä taannoin "Akateemisessa kirjakaupassa" Helsingissä kuuntelemassa taidemaalaria joka oli mm. työkseen tehnyt kirkkoihin maalauksia, oli esillä se että taulut ja niiden sisältö kävivät ennakkoarvioinnin. Maalarin vakaumustakin mietittiin tarkasti, eikä asiassa voitu ohittaa myöskään polvirukoiluja aina. Nykykirkko ei päästäisi Michelangelon tapaista "party dudea" edes sutimaan. Siinä missä renessanssipaavit tekivät jälkisensuuria, nykykirkko tekee ennakkosensuuria. ; Tämä on surullinen huomio, joka korostuu heti jos muistaa sen, että vaikka mielikuvissa keskiaika ja katolinen inkvisiitio ovat ne jotka liitetään noitavainoihin, niin tosiasiassa pahin noitavainojen aalto oli juuri renessanssiajalla. Ja väkilukuun nähden voimakkaimmat noitavainot olivat protestanttisissa maissa joissa oli lynkkausmeininkiä enemmän kuin katolisen kirkon keskusjohteista tuomitsemista jossa inkvisiitiolla sentään oli jonkinlainen relevantti oikeudenkäynti ennen tuomioita.

Koulussa kristittyjä esimerkiksi suojellaan kristinuskon historiasta. Jostain syystä on "kulttuurisesti relevanttia" tankata ulkoa virsien sanoja virsivisaan. Mutta ei ole yhtään relevanttia opetella ulkoa suomen noitavainoissa surmattujen nimilistoja. Molemmat ovat tankkaavaa ulkolukua ja jälkimmäisistä on historialliset kirkonkirjoja lähteenä, joten niistä saadaan jonkinlainen yhteys aitoon historiaan. ; Silti sävynä näyttää olevan enemmänkin se että noitavainot olisivat koskeneet ihan muita maita ja muita kulttuureja. Että Suomessa ei yksikään kuollut.

Tämä on juuri sitä varoittavaa silkkihansikasstrategiaa. Kouluissa on jostain syystä asiallista sensuroida tietoa jotta kristittyjä suojellaan. Mutta kristillisiin rituaaleihin osallistuttaminen ateisteille, vaikka virsilaulun muodossa, taas myydään koulutuksena joka on "vain kulttuuria" ja "konteksti" sanaa ei jakseta analysoida mitenkään koska se heittämällä asiat vain muuttuvat "simsalabim". (Koska ne eivät oikeasti muutu.)

Jostain syystä kun käsitellään kristillistä taidetta "silkkihansikasstrategialla" on yleinen. Asioita käsitellään domeenispesifisti. Yksi tosiasia koskee tiettyä kontekstia, ja sitä ei saa heittää tämän kontekstin ulkopuolelle. Eli esimerkiksi Lutherin anekauppapuoli nostetaan esille, mutta vain kun pitää värjätä katolista kirkkoa. Taide taas on jotain josta ikään kuin halutaan pumpata gloriaa. Siksi ei jostain syystä muisteta korostaa että sama kulttuuri joka loi taiteen loi myös sen toisen puolen. Kun asioita myydään kontekstissa riippuen eri tasoilla idealisoinnein vain harva ymmärtää asioiden välisen yhteyden. Että se synkkä kirkko jota Luther vastusti olikin juuri se sikstiiniläiskappelin taidetta tuottava kirkko.

Näkisin että tietämilleni ateisteille olisi hyvin vaikeaa olla ottamatta, kannattamatta  ja pitämättä kokonaisvaltaista kuvaa uskonnosta. Se taho joka tätä käsittelyä vastustaisi olisi sitten kristittyjen puolella. Joten itse asiassa voidaan ihan rehellisesti kysyä sitäkin että kuinka monessa koulussa kokonaisvaltaista kuvaa ei vielä nykyäänkään haluta tai uskalleta tehdä. Kysymys on näissä kohdissa juuri siitä että uskonnollista omaatuntoa suojellaan opettamisen yli. Joka on päinvastainen kontekstia koskeva kanannotto kuin "ristivedossa" aseteltiin. Mutta tämä suojelu on tietysti tarpeen koska suojelun kohteet eivät ole ateisteja vaan kristittyjä.

Kun kaiken tämän jälkeen luen "ristivedon" lausunnon "Kuvataiteen osalta uskonnosta vapaata kasvatusta ja oppimista on kyllä kehitetty lähinnä Neuvostoliiton ja siihen sitoutuneen filosofian piirissä. Siinä taide alistettiin palvelemaan yhteiskuntateoriaa, josta syystä oli varsin luontevaa poistaa vääräoppisia teoksia. Moniarvoisessa maailmassa tähän ei ole syytä." Nauran. Sillä tunnistan strategian ihan Suomesta. Asenne on sama, ideologia on vain toinen. Sen lisäksi huvittaisi kysyä voinko käydä maalaamaan pari kirkkoa täyteen reptiliaanis-illuminatiivisia ja ehdottoman evolutionistisia piiloviestejäni. Mutta koska nykykirkko ei suosi taidetta samalla tavalla, tiedän että en päädy koskaan esimerkiksi piirtelemään kikkeleitä Kallion kirkon kattoon. (En vaikka olenkin amatööri ilman virallista akateemista koulutusta, monialainen puolihullu, ja tyyppi jolla on vaikeuksia tehdä isompia projekteja loppuun - eli siis hyvinkin analoginen Leonardo da Vincin kanssa.) Ja tiedän että tämä koskee myös itseäni taitavampia kerettiläisiä sutijoita. Tästä totaalisesta ennakkosensuurista tiedän että nykyajan kirkkotaide ei ole se jota tulevina vuosina erikseen käydään ihailemassa. Ne joita katsotaan ja ihaillaan ovat niitä vanhoja renessanssimestareita yhä. Tai taiteilijoita kirkkotaiteen ulkopuolelta.