Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.
Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.
Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.
Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.
Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa.
Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.
Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.
Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.
Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.
Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.
Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä.
Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.
Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.
Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.
Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.
Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.
Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.
Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rowlands. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rowlands. Näytä kaikki tekstit
maanantai 15. huhtikuuta 2019
tiistai 5. helmikuuta 2013
Myytti militantista ateismista
Eilisen tekstini pohjalta mieleeni jäi eräs yksityiskohta. Nimittäin se, että uusateismia kuvaa erityisen vahvasti nimenomaan optimismi. Ajatusta levitetään individualismin nimessä, mutta jos tarkastelee aivan ketä tahansa uusateistia, voidaan huomata että he luottavat siihen että ihminen on luonnostaan hyvä olento. Tätä kautta saadaan mukaan sellaisia piirteitä että kulttuuri, kuten uskonto, olisi irrelevanttia hyvyydelle ja kenties jopa este hyvyydelle. Lisäksi kun katsotaan uusateismin sisältöä, se on läpitunkevasti "onnellisuus" -käsitteen läpitunkema.
Jopa niissä kuuluisissa bussimainoksissa korostetaan että Jos jumalaa ei todennäköisesti ole, ei murehdita elämästä. Uusateismi on siis murehtimista/murhemielisyyttä vastaan. Ja se näkee että murhemielisyys jotenkin liittyisi uskontoon kun taas se olisi ateismille vierasta. Tämä tarkoittaa sitä että uusateismissa on mukana teoria hyvästä elämästä. Ihmiset eivät kenties kovin paljoa tiedosta tätä koska he hämmentyvät "teologisesti korrektista tasosta" joka selittää että se ei tunge ihmisten mieleen etiikkaa vaan antaa heidän valita omalla omallatunnollaan ja että se on individualistista ja vapaata.
Kuitenkin kun uusateismia moititaan, nousee toistuvasti esiin Nietzsche ja se miten hän oli individualisti ja taistelumielinen. Esiin nousee myös evoluutio, joka uusateismikritiikissä liittyy (aivan asiattomasti) aina eugeniikkaan, vaikka uusateistit itse eivät tätä puolta koskaan ajakaan. Mukaan tulee Sartren angsti. Näitä ei suinkaan edes käytetä siinä muodossa missä he ovat itse esittäneet maailmankuvansa. ; Esimerkiksi Sartren angst koskee vain tyhjyyteen heittämisen tiedostamista, eikä sitä tilaa mikä olisi vallitseva. Niiden avulla korostetaan että ateismi on onnettomien uskomus, jossa elämä on yhtä taistelua ja vaikeutta. Ja tätä kautta nostetaan esiin arvotyhjiöön ja nihilismiin liittyvät väitteet.
Väitän että näitä käytetään koska uskovaiset haluavat luoda myytin militantista ateismista. Ja he haluavat myös ylläpitää tätä myyttiä. Itse asiassa kun olen korostanut sitä että aika omituisesti ateisteja kutsutaan militantiksi - siksi lasketaan ilmeisesti vain se että ateisti on julkisuudessa ja saa painaa kirjoja ilman että tätä poltetaan roviolla. Kun taas militantiksi kristityksi ei lasketa samoilla kriteereill niitä kaikkia runsaita mediapellekristittyapologeettoja vaan vain niitä jotka ampuvat kiväärillä aborttiklinikoita. Tätä on puolustettu kielen elävyydellä ja ties millä. Kristityt ovat yllättävän yleisesti valmiita puolustamaan hyvinkin pitkälle oikeuttaan kutsua ateisteja militanteiksi.
Minulla onkin kotonani hyvin useita ateismia kritisoivia kirjoja. (Useampia kuin ateistisia kirjoja.) Niiden pääsääntönä on korostaa taistelevan ateismin mielikuvaa. Keinot ovat toistuvasti edellä mainittuja. Kuitenkaan kukaan, ei yksikään, ei ole kritisoinut uusateismia sitä kautta että tämä olisi sitä mitä se ideologiansa esittää. Nimittäin epikurolaisuutta.
Tämä on itse asiassa perin yllättävää. Sillä ateisteista muistutetaan mainita toistuvasti syvällisyyden puute ja hedonismi. Soturikulttimilitanttia on lähes mahdotonta liittää tähän mielikuvaan. Tässä kohden en malta huomauttaa että tämä on etenkin Suomen oloissa omituista koska eräs näkyvimmistä ateistisista kirjoittajista on Jaakko Wallenius. Ja hänen bloginsa "Ajatuksia olemisesta" on korostetun epikurolainen. Laitoin linkin taakse muutaman päivän vanhan tekstin joka käsittelee sitä miten epikurolaisuus pistää jarruja kulutusyhteiskunnalle. Ihan sen takia että tämä iskee kiilaa siihen mitä hedonismi ja pinnallisuus tarkoittaa. Kun epikurolaisuutta verrataan nykyajan kulutuskulttuuriin, se näyttää itse asiassa askeettiselta. Epikuros ei korostanut tuonpuoleisen paratiisin tavoittelua tai edes vallantavoittelua. Tai kuten Wallenius asian esittää ; "Epikuroksen mukaan voisimme elää paljon onnellisempina, jos vain voisimme tyytyä siihen mitä meillä jo on. Ongelmana on, että etsimme aina jotain uutta, joka voisi tehdä meistä onnellisempia. Epikurolaisuuden ytimessä on ajatus siitä, että on olemassa vaihtoehtoja onnen tavoittelulle vain materian tai statuksen hankkimisen kautta." Esimerkiksi taivas on tätä kautta vain pahaksi. Se kun kannustaa himoitsemaan lisää asioita. Itse asiassa tätä kautta kaikki paratiisin ja taivaan "lohtuonnellisuuden tuominen" on vain kuplaa ja pinnallista illuusiota. Sillä ne perustuvat ahneuteen ja lisän haluamiseen. Epikuros oli niitä ihmisiä joista se, että maailma ei riitä on itse asiassa ahneutta ja pinnallisuutta. Ja paratiisihaave toimii maan päällä lähinnä pessimismin ja negatiivisuuden lähteinä. Paraskin asia kun kontrastoituu siihen miten maailamassa ei ole kaikkea. ; Tuonpuoleinen saa ihmisen ikään kuin "ratkaisemaan pahan ongelmaa" siihen että miettii paratiisia joka ei pidä sisällään pettymyksiä samaan tapaan kuin langennut maailma jossa on väistämättä jumalattomuutta. Epikuros sanoo enemmänkin että "suck it up".
Tämä onkin nähdäkseni merkittävä ero esimerkiksi kommunistiseen ateismiin verrattuna. Siinähän tavoitteena oli ensi sijassa maailman muuttaminen. Sen maailmassa on vahvemmin työ ja taistelu. Epikurolaisia sävyjä sisältävä uusateismi taas pyrkii enemmänkin vapautumaan erilaisista kahleista. Uskontoa ei haluta nuijia pois yhteiskunnasta vaan sen sijaan ollaan sekulaareja ja halutaan lokeroida elämää niin että itse ei ole pakko osallistua siihen liittyviin asioihin. Walleniuskin korostaa että "Epikurolaisuuden ideaalit on helppo sovittaa yhteen modernin sekulaarin humanismin kanssa hyvän elämän tavoittelussa. Tässä epikurolaisessa humanismissa elämän tavoite ei ole oman onnen maksimointi muiden kustannuksella, vaan onnen etsiminen yhteisen hyvän tavoittelun kautta."
Tietyssä mielessä tämä on oleellista jos mietimme miten uusateismiin oikeastaan pitäisi suhtautua. Kuolemakysymys kun ratkaistaan epikurolaisuudessa siten että oikeastaan muiden kuolema on isompi ongelma kuin oma. Ennen syntymää on oltu kuolleita, eikä tämä ole ikävää. Ja kun ihminen itse kuolee, niin ei ole kohtaamassa omaa kuolemaansa. Näin ollen kuoleman ongelma ei ole ateismille kovin relevantti. Pettymystä tulee esiin vasta jos haluaa hedonistisen ahneesti enemmän ja enemmän kuin Nietzsche tai kommunisti.
Epikurolaista militanttia on itse asiassa vaikeaa kuvitella. Uusateismia ei itse asiassa kuvaakaan ollenkaan oikein mikään militanttius. Se ei elä machismossa, eli korosta maskuliinistä mieheyttä - sehän on enemmänkin suvaitsevaisen liberaalilässytyksen suuntaan kallellaan. Uusateisti on siis enemmän pitkätukkahippi kuin militantti. Machismo, väkivaltapohjainen aggressio ja vastaavat eivät sovi hyvin yhteen uusateistien freedomin kanssa, mutta sen sijaan se on oleellinen osa sen vastapoolia, libertyä korostavaa konservatiivisiipeä. Uusateistien asennevammaistossa onkin enemmänkin kylmää snobismia ja sekularismiin yleisemmin liittyvää kovaäänistä sensurointivaatimusta. (Jota ei myydä sensuurina vaan kontekstisidonnaisena hiljentämisenä, eli saa olla uskonnollinen kirkossa ja kotona mutta ei esimerkiksi kouluopettamista tehdessään tai virastossa toisen lomaketta 14B täyttäessään.)
Uusateistien medianäkyvyys on "kovaäänisyyttä" mutta vihaista se ei ole.
Epikurolaiskulma alleviivaa erään mielenkiintoisen piirteen. Nimittäin sen, että uusateismi on muoti -ilmiö. Eräällä tavalla se on kohtaamastaan kovasta kohtelusta huolimatta aivan järkyttävän suosittua. Paatuneimmatkaan uusateistien kriitikot tunnustavat että ilmiö on yllättävän laaja. Timo Eskolakin korostaa, että se on "myrsky" ennen kuin ateismi lopullisesti vaikenee kun sen hoopous nousee selkeästi esiin. Tämä tarkoittaa sitä että se osuu jollain tavalla ajankuvaan.
Tämän hetken aikaan epikurolaisuus sopii itse asiassa yllättävän hyvin. Sillä jos me mietimme mikä on epikurolaisuuden ytimessä, on kenties syytä vilkaista Mark Rowlandsin herttaisen ihastuttavaa "Opin kaiken tietämäni televisiosta" -kirjaa. Rowlands on toki University of Hertfordshiren moraalifilosofian professori, mutta kirja on kevyttä iltalukemista kenelle vain. Teos käsittelee epikurolaisuuden kohdalla Homer Simpsonia. Sillä se on epikurolaisuuden arkkityyppi. Kalliita punaviinejä nauttiva snobi tai pornoaddikti alkoholisti olisi huono hedonisti. "Pohditaan vaikkapa sitä, millainen rooli Duff -oluella on hänen elämässään. Homer ei karsasta humaltumista. Humalaan pääsee kuitenkin monin tavoin. Kun Homer menee Moen baariin, tilaako hän Bollingeria? Ei, eikä syynä ole se, että Moella tuskin on sitä. Ei, kyse ei ole ainoastaan siitä että Homer ei tilaa Bollingeria : hän ei edes halua sitä. Homer on huolellisesti hionut alkoholiin liittyviä halujaan niin että Duff -olut on hänen suosikkinsa: sitä on tarjolla paljon ja se on halpaa." Homer elää periaatteessa halujaan tyydyttäen mutta samalla askeesissa.
Tämä on oleellista. Sillä kun uskovainen pilkkaa ateisteja hedonisteiksi, he väittävät että nämä elävät synnissä. Joka ei tarkoita tässä edes sitä että heillä on kammottavia vihervasemistolaisia arvoja, jossa homoseksuaalisuus on OK. Vaan sitä että viina virtaa, ollaan peliriippuvaisia, ahnehditaan omaisuutta, autoa, kaikkea mikä naapurin on. Ja jossa sorrutaan nautintoihin kuten kallis viini, pröystäily, pornografia. Puhumattakaan prostituoitujen käyttämisestä ja muusta seksuaalisesta hurjastelusta. "Maallisuus" nähdään haluna bilettää ilman tunnontuskia. Tämä on varsin kaukana siitä mitä uusateismi on ja mitä heidän elämätavoissaan näkyy.
Uusateismin suosio riippuukin siitä että nykyaikana kulutukseen suhtaudutaan eri tavalla kuin usein luullaan. Hedonismi ei ole Hugh Hefnerin hedonismia, vaan epikurolaista hedonismia. Moni korostaa että ihmiset olisivat jossain karnevaalissa jossa halutaan isompia taloja ja kalliita asioita. Että halutaan kaikki nyt ja heti. Mutta kun katsotaan asiaa tarkemmin, huomataan että vain aika harva, yleensä rikas yritysjohtaja tai vastaava, ajaa tämänlaista maailmaa. Heidän lisäkseen kukaan ei kerro haluavansa tämänlaista kulutushysteriaelämäntapaa. Itse asiassa näyttää että tämä "keskiluokkainen elämäntapa" on ihanteena menettänyt merkitystään. Se ei ole kovin hip. Tämä voidaan liittää liberaalihippien löysäilyyn ja jossain määrin jopa muodissa olevaan luontoaatteeseen joka voi keski-ikäisestä tuntua kohtuuttomalta kun "susia suojellaan yli lapsien".
Epikurolaiskulman osuvuutta kuvanneekin se, että uusateismi onkin erityisen suosittua nuorten parissa. Bilettämishedonismiin rinnastaen nuorisoa pilkataan asiaankuulumattomasti keski-ikäisten asennemaailman kautta. (Kenties siksi että kriitikko on usein vanhempi ja projisoi omia näkemyksiään ja halujaan. Heidän hedonisminsa on kuitenkin enemmän heidän ongelmansa. Korjatkoon sen ensin ennen kuin muita neuvovat.) Heille tämä on kuitenkin enemmän irtautumisen lähde kuin mitään muuta. Nuoruudesta huolimatta kyseessä ei ole teiniangsti, sillä uusateismin optimistinen ydin tarkoittaa juuri sitä että elämän nähdään olevan periaatteessa kunnossa.
Valtaosa ns. ahneista loisistakaan ei halua maksimaalista elämäntapaa. Ongelmana on enemmänkin se, että nuorisossa on paljon ihmisiä jotka haluavat elää mukavasti kotonaan ja heille työttömyyskorvaus on riittävä. He eivät näe lisäansioille tarvetta. He eivät vietä mitään bilebakkanaaleja. Heillä on pikkuriikkinen loukko ja telkkari. He syövät valmisruokaa jonka lämmittävät mikrossa.
Tämän jälkeen ei oikeastaan voi miettiä mitään muuta kuin sitä että mitä helvettiä se uusateismin militanttius tarkoittaa. He laittavat julkisuuteen mainoksia. Mutta niinpä uskovaisetkin tekevät. He voivat kritisoida uskontoa joka loukkaa monia. Mutta niinpä ateistikin saa toistuvasti kuulla kuinka joku herra Puolimatka on osoittanut että ateistit ovat sisäiesti ristiriitaisia ja siksi pakosti typeryksiä. Tai miten William Craig on todistanut Jumalan ja että osa ei vain hyväksy tätä, koska on maailmankuvallisesti sillai jumissa. Ja he saavat kuulla elävänsä tyhjässä arvotyhjiössä ja olevan moraaliltaankin kuplassa. Että heillä on etiikka vain koska kristityt ovat sen heille lapsena opettaneet ja ilman tätä ateismi olisi murhaajien uskonto, jossa ei ole mitään muuta hedelmää kuin Stalinin tappohimo ja eugeniikkaan liittyvä vammaisten kastroiminen ja muu vastaava heikompien teloittelu.
Uusateistien legendaariset vaatimuksetkin ovat sellaisia että niitä ei voi moittia suuriksi. He eivät vaadi mitään työelämän uudistuksia. He eivät vaadi jättimäisiä rakennuksia. He eivät vaadi 1% jäsentensä vuosituloista. He eivät halua juuri mitään. Vaatimukset ovat suunnilleen sellaisia että "emme haluaisi laulaa Suvivirttä tai käydä kirkossa väkisin kerran vuodessa". Näitä vaatimuksia kutsutaan usein pikkumaisiksi, ja toisaalta väitetään että ne olisivat dramaattisen kova isku Suomalaiselle perinteelle ja kulttuurille. Nämä vaatimukset ovat kuitenkin ensi sijassa pieniä. Esimerkiksi kirkkoon pakottaminen lisää uskonnon arvostamista, pikemmin päinvastoin. Vaatimukset ovat pieniä, ja niitä vastustetaan koska niille annetaan kristittyjen puolella suuri arvo. ~ Kristityt ovat vain niin pikkumaisia näistä pikkuasioista että he metelöivät siitä että joku vaatii tuollaisia pieniä asioita.
Usein näissä nouseekin esiin se, että miten noin pieni asia muka voi niin paljoa haitata. Tässä miettimättä jää se, että jos ateistit vaativat pieniä asioita, niin niissä voisi luulla olevan helpompi joustaa. Miten kävisi jos ateistit pyytäisivät isompia asioita? Tätä kysymystä ei kysytä, se peitetään "pikkumaisuus" -sanalla. Sillä pikkumaisuus -sanalla temppu saadaan kätkettyä ikään kuin osoitukseksi siitä että ateistit olisivat jotenkin kohtuuttomia, että pieninkään yksityiskohta ei jäisi puuttumatta. Ja tätä kautta saataisiin lietsottua mielikuvaa ateismin militanttiudesta. Että tuollaista kaikkeen pieneenkin tunkemista voidaan odottaa niiltä Nietzsheläisiä tallaajayli-ihmisiä jotka ajavat laulun sensuurilla suoraan eugeniikkaan ja kansanmurhaan ajavia moraalisia implikaatioita. Että arvotyhjiöläisiltä ja pahoilta ihmisiltä ei voisi muuta odottaakaan kuin tälläistä valtavaa moraalittomuutta.
Siksi kokonaisuus onkin se, että kun uusateisti sanoo että "jättäkää mut rauhaan, mua ei kiinnosta enkä koe uskonnolla olevan mitään iloa elämässäni" sanoo uskovainen järkyttyneenä että "aivan kohtuuton vaatimus, pitää sitä vähintään nyt olla kiinnostunut mitä miljoonat muut ihmiset haluaa ja mitä perinne ja kulttuuri pitävät sisällään." Samat ihmiset eivät sitten halua tutustua hyvin moneen kulttuuriin koskevaan asiaan koska ne ovat heistä tylsiä ja kuivia. Sillä vain kristinusko on niin merkittävä että tuo edellä mainittu maanittelu koskee vain sitä eikä tietysti mitään muuta.
Kirjoittaja on pessimisti, korostaa eteenpäinpyrkimistä jossa pettymystä ei vältetä vaan jota pitää oppia sietämään, etenkin kun hänen maailmankuvassaan ihminen ei ole koskaan fiksu. Mutta hän ei olekaan ateisti, saati uusateisti. Hän nauraa kaikille käännytysyritelmillesi ja pitää uskontoa elämänsä kannalta tyystin arvottomana. Sillä on arvoa vain muille. Joten pitäkööt sen keskenään. Hän pitää tärkeänä ihmisten heittämistä betonilattialle ja isojen metallinkappaleiden ihmiseensurvomistaitojen harjoittelua. Eikä hänkään tunge niitä kiinnostuksiaan muiden elämään osallistuttavassa muodossa. Hänelle reilu peli on kaksisuuntaisuutta. Don't push him and he don't push you.
Jopa niissä kuuluisissa bussimainoksissa korostetaan että Jos jumalaa ei todennäköisesti ole, ei murehdita elämästä. Uusateismi on siis murehtimista/murhemielisyyttä vastaan. Ja se näkee että murhemielisyys jotenkin liittyisi uskontoon kun taas se olisi ateismille vierasta. Tämä tarkoittaa sitä että uusateismissa on mukana teoria hyvästä elämästä. Ihmiset eivät kenties kovin paljoa tiedosta tätä koska he hämmentyvät "teologisesti korrektista tasosta" joka selittää että se ei tunge ihmisten mieleen etiikkaa vaan antaa heidän valita omalla omallatunnollaan ja että se on individualistista ja vapaata.
Kuitenkin kun uusateismia moititaan, nousee toistuvasti esiin Nietzsche ja se miten hän oli individualisti ja taistelumielinen. Esiin nousee myös evoluutio, joka uusateismikritiikissä liittyy (aivan asiattomasti) aina eugeniikkaan, vaikka uusateistit itse eivät tätä puolta koskaan ajakaan. Mukaan tulee Sartren angsti. Näitä ei suinkaan edes käytetä siinä muodossa missä he ovat itse esittäneet maailmankuvansa. ; Esimerkiksi Sartren angst koskee vain tyhjyyteen heittämisen tiedostamista, eikä sitä tilaa mikä olisi vallitseva. Niiden avulla korostetaan että ateismi on onnettomien uskomus, jossa elämä on yhtä taistelua ja vaikeutta. Ja tätä kautta nostetaan esiin arvotyhjiöön ja nihilismiin liittyvät väitteet.
Väitän että näitä käytetään koska uskovaiset haluavat luoda myytin militantista ateismista. Ja he haluavat myös ylläpitää tätä myyttiä. Itse asiassa kun olen korostanut sitä että aika omituisesti ateisteja kutsutaan militantiksi - siksi lasketaan ilmeisesti vain se että ateisti on julkisuudessa ja saa painaa kirjoja ilman että tätä poltetaan roviolla. Kun taas militantiksi kristityksi ei lasketa samoilla kriteereill niitä kaikkia runsaita mediapellekristittyapologeettoja vaan vain niitä jotka ampuvat kiväärillä aborttiklinikoita. Tätä on puolustettu kielen elävyydellä ja ties millä. Kristityt ovat yllättävän yleisesti valmiita puolustamaan hyvinkin pitkälle oikeuttaan kutsua ateisteja militanteiksi.
Minulla onkin kotonani hyvin useita ateismia kritisoivia kirjoja. (Useampia kuin ateistisia kirjoja.) Niiden pääsääntönä on korostaa taistelevan ateismin mielikuvaa. Keinot ovat toistuvasti edellä mainittuja. Kuitenkaan kukaan, ei yksikään, ei ole kritisoinut uusateismia sitä kautta että tämä olisi sitä mitä se ideologiansa esittää. Nimittäin epikurolaisuutta.
Tämä on itse asiassa perin yllättävää. Sillä ateisteista muistutetaan mainita toistuvasti syvällisyyden puute ja hedonismi. Soturikulttimilitanttia on lähes mahdotonta liittää tähän mielikuvaan. Tässä kohden en malta huomauttaa että tämä on etenkin Suomen oloissa omituista koska eräs näkyvimmistä ateistisista kirjoittajista on Jaakko Wallenius. Ja hänen bloginsa "Ajatuksia olemisesta" on korostetun epikurolainen. Laitoin linkin taakse muutaman päivän vanhan tekstin joka käsittelee sitä miten epikurolaisuus pistää jarruja kulutusyhteiskunnalle. Ihan sen takia että tämä iskee kiilaa siihen mitä hedonismi ja pinnallisuus tarkoittaa. Kun epikurolaisuutta verrataan nykyajan kulutuskulttuuriin, se näyttää itse asiassa askeettiselta. Epikuros ei korostanut tuonpuoleisen paratiisin tavoittelua tai edes vallantavoittelua. Tai kuten Wallenius asian esittää ; "Epikuroksen mukaan voisimme elää paljon onnellisempina, jos vain voisimme tyytyä siihen mitä meillä jo on. Ongelmana on, että etsimme aina jotain uutta, joka voisi tehdä meistä onnellisempia. Epikurolaisuuden ytimessä on ajatus siitä, että on olemassa vaihtoehtoja onnen tavoittelulle vain materian tai statuksen hankkimisen kautta." Esimerkiksi taivas on tätä kautta vain pahaksi. Se kun kannustaa himoitsemaan lisää asioita. Itse asiassa tätä kautta kaikki paratiisin ja taivaan "lohtuonnellisuuden tuominen" on vain kuplaa ja pinnallista illuusiota. Sillä ne perustuvat ahneuteen ja lisän haluamiseen. Epikuros oli niitä ihmisiä joista se, että maailma ei riitä on itse asiassa ahneutta ja pinnallisuutta. Ja paratiisihaave toimii maan päällä lähinnä pessimismin ja negatiivisuuden lähteinä. Paraskin asia kun kontrastoituu siihen miten maailamassa ei ole kaikkea. ; Tuonpuoleinen saa ihmisen ikään kuin "ratkaisemaan pahan ongelmaa" siihen että miettii paratiisia joka ei pidä sisällään pettymyksiä samaan tapaan kuin langennut maailma jossa on väistämättä jumalattomuutta. Epikuros sanoo enemmänkin että "suck it up".
Tämä onkin nähdäkseni merkittävä ero esimerkiksi kommunistiseen ateismiin verrattuna. Siinähän tavoitteena oli ensi sijassa maailman muuttaminen. Sen maailmassa on vahvemmin työ ja taistelu. Epikurolaisia sävyjä sisältävä uusateismi taas pyrkii enemmänkin vapautumaan erilaisista kahleista. Uskontoa ei haluta nuijia pois yhteiskunnasta vaan sen sijaan ollaan sekulaareja ja halutaan lokeroida elämää niin että itse ei ole pakko osallistua siihen liittyviin asioihin. Walleniuskin korostaa että "Epikurolaisuuden ideaalit on helppo sovittaa yhteen modernin sekulaarin humanismin kanssa hyvän elämän tavoittelussa. Tässä epikurolaisessa humanismissa elämän tavoite ei ole oman onnen maksimointi muiden kustannuksella, vaan onnen etsiminen yhteisen hyvän tavoittelun kautta."
Tietyssä mielessä tämä on oleellista jos mietimme miten uusateismiin oikeastaan pitäisi suhtautua. Kuolemakysymys kun ratkaistaan epikurolaisuudessa siten että oikeastaan muiden kuolema on isompi ongelma kuin oma. Ennen syntymää on oltu kuolleita, eikä tämä ole ikävää. Ja kun ihminen itse kuolee, niin ei ole kohtaamassa omaa kuolemaansa. Näin ollen kuoleman ongelma ei ole ateismille kovin relevantti. Pettymystä tulee esiin vasta jos haluaa hedonistisen ahneesti enemmän ja enemmän kuin Nietzsche tai kommunisti.
Epikurolaista militanttia on itse asiassa vaikeaa kuvitella. Uusateismia ei itse asiassa kuvaakaan ollenkaan oikein mikään militanttius. Se ei elä machismossa, eli korosta maskuliinistä mieheyttä - sehän on enemmänkin suvaitsevaisen liberaalilässytyksen suuntaan kallellaan. Uusateisti on siis enemmän pitkätukkahippi kuin militantti. Machismo, väkivaltapohjainen aggressio ja vastaavat eivät sovi hyvin yhteen uusateistien freedomin kanssa, mutta sen sijaan se on oleellinen osa sen vastapoolia, libertyä korostavaa konservatiivisiipeä. Uusateistien asennevammaistossa onkin enemmänkin kylmää snobismia ja sekularismiin yleisemmin liittyvää kovaäänistä sensurointivaatimusta. (Jota ei myydä sensuurina vaan kontekstisidonnaisena hiljentämisenä, eli saa olla uskonnollinen kirkossa ja kotona mutta ei esimerkiksi kouluopettamista tehdessään tai virastossa toisen lomaketta 14B täyttäessään.)
Uusateistien medianäkyvyys on "kovaäänisyyttä" mutta vihaista se ei ole.
Epikurolaiskulma alleviivaa erään mielenkiintoisen piirteen. Nimittäin sen, että uusateismi on muoti -ilmiö. Eräällä tavalla se on kohtaamastaan kovasta kohtelusta huolimatta aivan järkyttävän suosittua. Paatuneimmatkaan uusateistien kriitikot tunnustavat että ilmiö on yllättävän laaja. Timo Eskolakin korostaa, että se on "myrsky" ennen kuin ateismi lopullisesti vaikenee kun sen hoopous nousee selkeästi esiin. Tämä tarkoittaa sitä että se osuu jollain tavalla ajankuvaan.
Tämän hetken aikaan epikurolaisuus sopii itse asiassa yllättävän hyvin. Sillä jos me mietimme mikä on epikurolaisuuden ytimessä, on kenties syytä vilkaista Mark Rowlandsin herttaisen ihastuttavaa "Opin kaiken tietämäni televisiosta" -kirjaa. Rowlands on toki University of Hertfordshiren moraalifilosofian professori, mutta kirja on kevyttä iltalukemista kenelle vain. Teos käsittelee epikurolaisuuden kohdalla Homer Simpsonia. Sillä se on epikurolaisuuden arkkityyppi. Kalliita punaviinejä nauttiva snobi tai pornoaddikti alkoholisti olisi huono hedonisti. "Pohditaan vaikkapa sitä, millainen rooli Duff -oluella on hänen elämässään. Homer ei karsasta humaltumista. Humalaan pääsee kuitenkin monin tavoin. Kun Homer menee Moen baariin, tilaako hän Bollingeria? Ei, eikä syynä ole se, että Moella tuskin on sitä. Ei, kyse ei ole ainoastaan siitä että Homer ei tilaa Bollingeria : hän ei edes halua sitä. Homer on huolellisesti hionut alkoholiin liittyviä halujaan niin että Duff -olut on hänen suosikkinsa: sitä on tarjolla paljon ja se on halpaa." Homer elää periaatteessa halujaan tyydyttäen mutta samalla askeesissa.
Tämä on oleellista. Sillä kun uskovainen pilkkaa ateisteja hedonisteiksi, he väittävät että nämä elävät synnissä. Joka ei tarkoita tässä edes sitä että heillä on kammottavia vihervasemistolaisia arvoja, jossa homoseksuaalisuus on OK. Vaan sitä että viina virtaa, ollaan peliriippuvaisia, ahnehditaan omaisuutta, autoa, kaikkea mikä naapurin on. Ja jossa sorrutaan nautintoihin kuten kallis viini, pröystäily, pornografia. Puhumattakaan prostituoitujen käyttämisestä ja muusta seksuaalisesta hurjastelusta. "Maallisuus" nähdään haluna bilettää ilman tunnontuskia. Tämä on varsin kaukana siitä mitä uusateismi on ja mitä heidän elämätavoissaan näkyy.
Uusateismin suosio riippuukin siitä että nykyaikana kulutukseen suhtaudutaan eri tavalla kuin usein luullaan. Hedonismi ei ole Hugh Hefnerin hedonismia, vaan epikurolaista hedonismia. Moni korostaa että ihmiset olisivat jossain karnevaalissa jossa halutaan isompia taloja ja kalliita asioita. Että halutaan kaikki nyt ja heti. Mutta kun katsotaan asiaa tarkemmin, huomataan että vain aika harva, yleensä rikas yritysjohtaja tai vastaava, ajaa tämänlaista maailmaa. Heidän lisäkseen kukaan ei kerro haluavansa tämänlaista kulutushysteriaelämäntapaa. Itse asiassa näyttää että tämä "keskiluokkainen elämäntapa" on ihanteena menettänyt merkitystään. Se ei ole kovin hip. Tämä voidaan liittää liberaalihippien löysäilyyn ja jossain määrin jopa muodissa olevaan luontoaatteeseen joka voi keski-ikäisestä tuntua kohtuuttomalta kun "susia suojellaan yli lapsien".
Epikurolaiskulman osuvuutta kuvanneekin se, että uusateismi onkin erityisen suosittua nuorten parissa. Bilettämishedonismiin rinnastaen nuorisoa pilkataan asiaankuulumattomasti keski-ikäisten asennemaailman kautta. (Kenties siksi että kriitikko on usein vanhempi ja projisoi omia näkemyksiään ja halujaan. Heidän hedonisminsa on kuitenkin enemmän heidän ongelmansa. Korjatkoon sen ensin ennen kuin muita neuvovat.) Heille tämä on kuitenkin enemmän irtautumisen lähde kuin mitään muuta. Nuoruudesta huolimatta kyseessä ei ole teiniangsti, sillä uusateismin optimistinen ydin tarkoittaa juuri sitä että elämän nähdään olevan periaatteessa kunnossa.
Valtaosa ns. ahneista loisistakaan ei halua maksimaalista elämäntapaa. Ongelmana on enemmänkin se, että nuorisossa on paljon ihmisiä jotka haluavat elää mukavasti kotonaan ja heille työttömyyskorvaus on riittävä. He eivät näe lisäansioille tarvetta. He eivät vietä mitään bilebakkanaaleja. Heillä on pikkuriikkinen loukko ja telkkari. He syövät valmisruokaa jonka lämmittävät mikrossa.
Tämän jälkeen ei oikeastaan voi miettiä mitään muuta kuin sitä että mitä helvettiä se uusateismin militanttius tarkoittaa. He laittavat julkisuuteen mainoksia. Mutta niinpä uskovaisetkin tekevät. He voivat kritisoida uskontoa joka loukkaa monia. Mutta niinpä ateistikin saa toistuvasti kuulla kuinka joku herra Puolimatka on osoittanut että ateistit ovat sisäiesti ristiriitaisia ja siksi pakosti typeryksiä. Tai miten William Craig on todistanut Jumalan ja että osa ei vain hyväksy tätä, koska on maailmankuvallisesti sillai jumissa. Ja he saavat kuulla elävänsä tyhjässä arvotyhjiössä ja olevan moraaliltaankin kuplassa. Että heillä on etiikka vain koska kristityt ovat sen heille lapsena opettaneet ja ilman tätä ateismi olisi murhaajien uskonto, jossa ei ole mitään muuta hedelmää kuin Stalinin tappohimo ja eugeniikkaan liittyvä vammaisten kastroiminen ja muu vastaava heikompien teloittelu.
Uusateistien legendaariset vaatimuksetkin ovat sellaisia että niitä ei voi moittia suuriksi. He eivät vaadi mitään työelämän uudistuksia. He eivät vaadi jättimäisiä rakennuksia. He eivät vaadi 1% jäsentensä vuosituloista. He eivät halua juuri mitään. Vaatimukset ovat suunnilleen sellaisia että "emme haluaisi laulaa Suvivirttä tai käydä kirkossa väkisin kerran vuodessa". Näitä vaatimuksia kutsutaan usein pikkumaisiksi, ja toisaalta väitetään että ne olisivat dramaattisen kova isku Suomalaiselle perinteelle ja kulttuurille. Nämä vaatimukset ovat kuitenkin ensi sijassa pieniä. Esimerkiksi kirkkoon pakottaminen lisää uskonnon arvostamista, pikemmin päinvastoin. Vaatimukset ovat pieniä, ja niitä vastustetaan koska niille annetaan kristittyjen puolella suuri arvo. ~ Kristityt ovat vain niin pikkumaisia näistä pikkuasioista että he metelöivät siitä että joku vaatii tuollaisia pieniä asioita.
Usein näissä nouseekin esiin se, että miten noin pieni asia muka voi niin paljoa haitata. Tässä miettimättä jää se, että jos ateistit vaativat pieniä asioita, niin niissä voisi luulla olevan helpompi joustaa. Miten kävisi jos ateistit pyytäisivät isompia asioita? Tätä kysymystä ei kysytä, se peitetään "pikkumaisuus" -sanalla. Sillä pikkumaisuus -sanalla temppu saadaan kätkettyä ikään kuin osoitukseksi siitä että ateistit olisivat jotenkin kohtuuttomia, että pieninkään yksityiskohta ei jäisi puuttumatta. Ja tätä kautta saataisiin lietsottua mielikuvaa ateismin militanttiudesta. Että tuollaista kaikkeen pieneenkin tunkemista voidaan odottaa niiltä Nietzsheläisiä tallaajayli-ihmisiä jotka ajavat laulun sensuurilla suoraan eugeniikkaan ja kansanmurhaan ajavia moraalisia implikaatioita. Että arvotyhjiöläisiltä ja pahoilta ihmisiltä ei voisi muuta odottaakaan kuin tälläistä valtavaa moraalittomuutta.
Siksi kokonaisuus onkin se, että kun uusateisti sanoo että "jättäkää mut rauhaan, mua ei kiinnosta enkä koe uskonnolla olevan mitään iloa elämässäni" sanoo uskovainen järkyttyneenä että "aivan kohtuuton vaatimus, pitää sitä vähintään nyt olla kiinnostunut mitä miljoonat muut ihmiset haluaa ja mitä perinne ja kulttuuri pitävät sisällään." Samat ihmiset eivät sitten halua tutustua hyvin moneen kulttuuriin koskevaan asiaan koska ne ovat heistä tylsiä ja kuivia. Sillä vain kristinusko on niin merkittävä että tuo edellä mainittu maanittelu koskee vain sitä eikä tietysti mitään muuta.
Kirjoittaja on pessimisti, korostaa eteenpäinpyrkimistä jossa pettymystä ei vältetä vaan jota pitää oppia sietämään, etenkin kun hänen maailmankuvassaan ihminen ei ole koskaan fiksu. Mutta hän ei olekaan ateisti, saati uusateisti. Hän nauraa kaikille käännytysyritelmillesi ja pitää uskontoa elämänsä kannalta tyystin arvottomana. Sillä on arvoa vain muille. Joten pitäkööt sen keskenään. Hän pitää tärkeänä ihmisten heittämistä betonilattialle ja isojen metallinkappaleiden ihmiseensurvomistaitojen harjoittelua. Eikä hänkään tunge niitä kiinnostuksiaan muiden elämään osallistuttavassa muodossa. Hänelle reilu peli on kaksisuuntaisuutta. Don't push him and he don't push you.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)