Erottautuminen, eriytyminen ja yhteys

Jerry Seinfeldillä on sketsi joka käsittelee urheilujoukkueiden kannattajia. Hän huomautti, että urheilujoukkue on itse asiassa hyvin muuttuva konsepti. Urheilijat vaihtavat joukkueesta toiseen, ja joukkueet voivat jopa vaihtaa kaupunkia. Ja jos oman joukkueen rakastettu pelaaja siirtyy toiseen joukkueeseen, tätä aletaan vihaamaan vaikka tämä on sama henkilö ja ihminen. Pohjimmiltaan vain yksi asia pysyy samana ; Pelipaita. Ihmiset haluavat että heidän pelipaitansa voittavat toisen joukkueen pelipaidat.

Urheilujoukkueiden fanittamisessa ei siis olisi kovin paljoa mitään järkeä. Mutta tämä tietysti sopii urheilun muuhunkin henkeen. Sehän koostuu täysin keinotekoisesta ja absurdista merkityksestä. Ihmiset ovat päättäneet melko mielivaltaisia sääntöjä joilla tehdään melko mitättömiä asioita ja tästä tehdään urheilulaji joka sitten symbolisoituu elämää suuremmaksi. Pelipaidan rakastaminen sopii tähän maailmaan jossa juhlitaan sitä että "meidän joukkue voitti" vaikka tosiasiassa joukkue voitti ja toiset vaan katsoivat.

Sitä voisi sanoa että Seinfeld puhui identiteetistä. Se kulminoituu yleensä tarkemmassa tarkastelussa jonkinlaisiksi yksittäisiksi piirteiksi, jotka paljastuvat yleensä yllättävän pinnallisiksi. Kuitenkin näkisin että asiaa voidaan miettiä sen vastakohdan, yksinäisyyden, kautta. Tätä voidaan lähestyä maantieteellisen kliseen avulla. Usein yksinäistä tai itsellistä ihmistä verrataan saareen.

Heideggerin maailmassa ihminen elää aina yhteiselossa. Ihminen joka on elossa aina kysymys kanssamaailmasta (Mitwelt). Hänestä yksinäisyys voi vaivata vain ihmistä joka ymmärtää samanlaisuutensa suhteessa toiseen ihmiseen. Hän kuvasi tätä irtiolemisen kautta. Toisten kohtelu kuin he eivät eksistoisi on merkityksellistä vasta kun tajutaan että nämä ovat tietoisia yksiköitä. Näin ollen (a) saaret eivät tunne yksinäisyyttä eikä (b) kukaan ihminen koe yksinäisyyttä suhteessa saareen. Vasta kun tiedostat ajatuksen siitä että kohde on tietoinen, ja koet itsekin olevasi tietoinen, voit olla etäällä tässä. Lopputuloksena toinen esiintyy kuin hän ei eksistoisi, ja juuri tämä puute tekee kokemuksesta eriyttävän. Näin ollen toisen kanssa oleminen (Mitdasein) rappeutuu epävarsinaiseksi keskenään olemiseksi (Uneigentlichkeit).

Tämä iskee tietysti vahvasti Heideggerin vastustamaa Descartesin ajattelutapaa vastaan. Descartes kun yritti tehdä puhtaasta ja eriytetystä subjektista ytimen. Toiset ihmiset olivat skeptisen epäilyn alla ja sielusta oli tehty olio. Heidegger näki että tämä korosti lähinnä minäkeskeisyyttä ja sen vetovoima perustui egoistisiin taipumuksiimme. Heideggeristä emme projisoi itseämme muihin ihmisiin ja koemme ulkoisen maailman itsemme ulkonaolevaksi. Ja miltei mikään ei ole puhtaasti pelkkä itsensä. Ihmisen kokemusmaailmassa jopa irrallinen kirja voi paljastua merkittäväksi koska kirja voi olla esimerkiksi lahja toiselta ihmiseltä ja näin tämä heijastelee muitakin suhteita kuin pelkästään itseään.

Heidegger vastusti myös oman itsen erikoislaatuisena näkemisen jos se ilmeni erilaisuudentavoitteluna. Sillä hänestä Rousseaun amour-propre oli hänestä huono tapa elää. Se kun johti paitsi piirteiden havaitsemiseen, niin myös vertailuun. Sitä ollaan erilaisia tai samanlaisia kuin toiset ihmiset. Ja tämä johtaa pyrkimyksiin joko olla samanlainen, parempi, huonompi tai vain erilainen. Ihminen joka vertaa itseään "kehen tahansa ihmisiin" (Das Man) muuttaa elämän epävarsinaiseksi emmekä enää ole "yhdessä vaan keskenämme".

Itse näkisin, että ihminen ei ole saari, vaan pahempi kuin saari. Sillä nähdäkseni ihmiset yrittävät paitsi elää toistensa kanssa, niin he myös yrittävät elää jollain tavalla merkityksellistä elämää. Ja tässä Jerry Seinfeld on oleellinen. Vaikka hän on koomikko eikä filosofi - tai kenties juuri sen vuoksi - hän näytti että ihmiset kiinnittävät huomiota pinnallisiin piirteisiin. Ja oikeasti ihminen ei tarvitse Jumalaa elääkseen merkityksellistä elämää - siihen riittää jalkapallo.

Nähdäkseni Descartes oli tavallaan oikeassa. Toisen ihmisen syvin ydin on salattu. Heidegger oli oikeassa siinä että ihminen ei tunne projisoivansa omia mielikuviaan toisesta ihmisiin kun hän on heidän kanssaan. Mutta tosiasiassa tälläinen projektio tapahtuu käytännössä väistämättä. Ihmiset ovat kasa attribuutteja. Ja jostain syystä meille on vain opetettu että nämä asiat ovat "pinnallisia". Kaikki ihmisen merkityksellisyyttä koskevat analyysit rappeutuvat tämän perusoletuksen vuoksi pinnallisiksi. ; Sillä tässä kohden meillä on ongelma ; Emme oikeasti voi tehdä sitä mitä kristityt mainostavat. Eli "vihaamme syntiä mutta rakastamme syntistä". Sillä syntisyys ja ennen kaikkea vakaumus on heillekin vähän kuin pelipaita. Ensin ihminen on dissattu, mutta jos hän kääntyy kristityksi hän on heti kaveri jonka uskonratkaisua kehutaan positiivisesti ja vuolaasti. Sama ihminen sai buuaukset edellisellä viikolla. Kysymys on täsmälleen samasta kuin siinä, mitä käy kun suosikkijoukkueen pelaaja vaihtaa joukkuetta.

Ihmisen ydin on kenties mysteeri ja erillään ihmisten ominaisuuksista ja piirteistä, mutta kaikki kanssakäyminen jonka voimme tehdä toisten kanssa tapahtuu niiden kautta. Muuta keinoa ei ole. Päättelemme toisen toiminnasta hänen persoonallisuustyyppimme ja projisoimme mielikuviamme ja päättelemme havaintojen ja oman itsen projisoinnin ja muista ihmisistä ihmisten kanssa kanssakäydessä saatujen aistimus-kokemusten kautta saatujen kautta yhteenvedon joka on kätevä nimitys. Vaikkapa se, että joku on "kusipää". Tämä on tietysti samanaikaisesti syvin tuntemuksemme että jonkinlainen kokemus-järkeily-omasta itsestä projisoinnin summan kautta syntynyt analyysi.

Kaikki mitä voimme käsittellä ja käsittää toisessa ihmisessä ovat attribuutteja. Tunteemme ovat suhteessa näihin, koska muutoin tunteillamme ei olisi kohdetta. Ja kun yritämme karsia toisen ihmisen ulos näistä olemme ongelmissa. Ajaudumme vanhaan empiristejä vaivaavaan paradoksiin joka koskee appelsiineja. He miettivät että kun appelsiinista poistetaan väri, maku, paino ja itse asiassa kaikki vuorovaikutus ominaisuudet, niin mitä on se appelsiinius näiden kaikkien ominaisuuksien takana. Hyvin suosittu ratkaisu ongelmaan on sen toteaminen mielettömäksi. Ei ole mitään ideamaailmassa killivää appelsiinin ideaa. Kun poistat ominaisuudet, poistat väistämättä itse appelsiiniuden. (Ominaisuuksia ei tosin edes voi poistaa ilman niiden taustavoimien poistamista, koska ne aikaansaavat vuorovaikutukset. Mitä on appelsiini ilman heikkoa voimaa ja ainetta?)

Lisäksi ihmiset tarvitsevat vertailua - nimen omaan eriyttäviä identiteettejä - kokekseen itsensä yksilöiksi että kuuluakseen johonkin tiettyyn joukkoon. Ja tämä johtaa aina "pinnallisuuteen" jollain tasolla. Tämä näkökulma voi itse asiassa johtaa siihen että esteitäkin on monenlaisia. Tämän hetkinen maailma tuntuu keskittyvän ns. vihapuheeseen. Siinä joku toinen ihminen kuin sinä "eriytyy saarelle" ja polttaa sillat. Hän ei hyväksy jotain toisen ihmisen ominaisuutta. On kuitenkin olemassa toinen tapa ajautua erilleen. Se on sitä että toinen rakentaa sillan ja kutsuu yli, mutta mennäksesi sen yli joutuisit myymään itsesi. Nähdäkseni vasta tämä on kunnollista yksinäisyyden tunnetta. Edellinen on vain vihattuna olemista. Sitä että ei voi tulla ja tehdä vaikka toiset sallivat, kenties jopa pyytävät.

Quinen valtakunnasta kusipäiden vallantuntoon

Olen blogatessani ja muutoinkin huomannut että ihmisillä on taipumuksena olla ymmärtämättä mitä sanon heille suoraan. Käytännössä aina ja poikkeuksetta kun joku millään tavoin reagoi teksteihini, on kyseessä jonkinlainen väärintulkinta jossa minun aivan suoraan sanotaan väittävän jotain mitä en ole sanonut. (Ongelmana ei siis ole erimielisyys tai erilainen tulkintaskeema itsessään, vaan se että tulkinnoissa syntyy aina sellainen kuva jossa minun nähdään sanovan jotain jota en ole tarkoittanut.) Tässä kohden olen tottunut hyväksymään tämän asiantilana. Se ei ole ongelma, se on olotila. Ongelmiin on olemassa ratkaisu, ja jos ratkaisua ei ole, se on olotila. Ongelmiin on olemassa ratkaisu, olotilojen kanssa on totuttava elämään. (Kyllä, selitykseni on oma taitojen puute, eikä lukijoiden järjenjuoksun vähyys ; Jos avioliitto kariutuu yhden kerran voi syyttää puolisoa, mutta jos 25 ex vaimoa vaatii päätäsi tilille, niin kyllä järkevämpi teoria on se, että sinä itse olet aivan paska siippa.)

Tekstinymmärtämisen kohdalla on tasapainoiltava sen kanssa että kirjoittaa sopivan seikkaperäisesti.
1: Jos on liian tarkka, silloin ihmiset eivät jaksa sisäistää ja tätä kautta myöskään ymmärtää kokonaisuutta. Tällöin kritiikissä tulkitaan detaljeja ja usein kritiikki on jo huomioitu tekstissä. (Mutta teksti on liian raskas joten tätä ei huomata.) Kuitenkin jokainen blogaukseni on aina rakennettu kokonaisuutena. Se ei ole vain kasa detaljeja vaan on niiden kompositio. Näin ollen joudun pidemmissä ja seikkaperäisemmissä jutuissa toistamaan itseäni kommenteissa. Syntyy "kritiikki on huomioitu jo tekstissä, ääliö" -tílanne. Tämä on todella ärsyttävää.
2: Jos taas oikoo, niin tartutaan johonkin sellaiseen yksityiskohtaan jota olisi voinut täsmentää. Tämä on ymmärrettävää. Joskin usein tässä tulee lisätyönteetättämisen makua, joka on rehellisesti sanoen hieman ärsyttävää. Mutta tämä ei tunnu yhtä turhauttavalta kuin se, että toiset reagoivat johonkin jota olet jo huomioinut.

Sitten on joskus maksimaalisia epäonnistumisia kuten eilinen blogaukseni. Se on nimittäin kohdannut molemmat ylläolevat ongelmat. Hyvä asia on tietysti se, että tälläisessä epätietoisuusmyllyssä keskustelu aina jotenkin etenee. ; Vaikka luulisi että keskustelu etenisi kun kaikki ymmärtävät toisiaan. Tällöin eri lähtökohdat johtavat kuitenkin usein "pattitilanteeseen". Kukaan ei joudu korjaamaan mitään ja täsmentämään. Ja näin niitä virheitäkään ei tarvitse esillekaivella ja löytää. Tämänlainen on leppoisaa ja psykologisesti kevyttä, mutta filosofisen projektin kannalta huono vaihtoehto. En pidä näitä kasvattavana. (Tai ainakin se kasvattaa luonnetta. Antisosiaalista luonnetta.)

Puuttuvat detaljit

Eilisen blogaukseni kommentteihin ilmestyi reaktio joka selitti puuttuvista detaljeista. ; Korostettiin, että esittämäni esimerkki itsepuolustuksen opettamisesta ei ole rinnastettavissa SlutWalkin kävelijöiden vaatteista puhumiseen, koska itsepuolustus on aktiivista ja pukeutuminen on passiivista. Tämä toki sopii esimerkkeihini, mutta koska teksti oli jo muutenkin räjähtänyt en ajatellut että joutuisin erittelemään asioita aivan tällä tasolla. ; Tämä täsmentäminen on toki mahdollista ja teinkin sen viittaamalla siihen että aivan suoraan referoin miesten kesinäiseen ohjeistoon. Kommentoijalle tämä kulttuuri näyttää totaalisen vieraalta koska hän näkee sen pelkän väkivallantekemisen ja kikkailun teemoilla. Pukeutuminen ja esimerkiksi lompakon pitämisohjeet ovat passiivisia ohjeita joita käytetään paljon.

Lisäksi korostettiin huomiota siihen tosiseikkaan, että pukeutumisella ei oikeasti ole mitään tekemistä raiskatuksi tulemisen kanssa. Tämä oikeisiin objektiivisiin syy-seuraussuhteisiin tarttuminen oli toki tärkeää, mutta keskustelussani keskityin jaotteluun joka oli deskriptiivinen-normatiivinen, en jakoon joka olisi objektiivinen-eettinen. Nostinkin kommenteissani esiin ns. bullshido -teeman. Monet miehet itse asiassa "tipsaavat" toisiaan aivan pelleillä tavoilla. Ohjeet vaatisivat aivan omituisen näkemyksen maailman toiminnasta. Kun tälläinen epätoimiva machoilutipsi annetaan, kyseessä ei kuitenkaan ole tasa-arvo -ongelma. Kysymys on jostain aivan muusta. Tämänlaiset erot ovat mielestäni oleellisia. Niitä täytyy täsmentää. On ymmärrettävää että niitä ei lueta tekstistä (koska ne tavallaan eivät ole siellä, vaan korkeintaan rivien välistä mukana.

Tuomon lukeminen, ilmeisesti vähän kuin savolaisten erikoismurteiden tajuamista

Vakavampi itseilmaisukyvyttömyyteni näkyykin sitten siinä miten tekstiini on reagoitu. "Filosofian puutarahassa", jonka kirjoittaja on aivan tervejärkinen ja fiksu ihminen, nimittäin tulkitse minun tarkoittaneen seuraavaa.¹ "Tuomo ehdottaa, että meidän pitäisi osata erottaa normatiivinen ja deskriptiivinen taso. Se tapahtuu esimerkiksi ymmärtämällä että vaikka uhri on täysin viaton (normatiivinen fakta) siihen jos joku tulkitsee hänen pukeutumisensa kutsuksi lähennellä, on silti käytännössä niin että niukkapukeiset naiset herättävät joskus osassa miehiä kaikenlaisia ajatuksia (deskriptiivinen fakta). Paitsi että tällaiset teoriat ovat käytännössä vähän huteralla pohjalla (esimerkiksi siksi että on paljon miehiä jotka eivät yksinkertaisesti osaa jättää naisia rauhaan, näytti nainen miltä tahansa) ne osoittavat myös että tässä meillä onkin sellainen soppa jossa normatiivistä ja deskriptiivistä alkaa olla vaikea pitää erillään." Näissä kohden tulkinnan kohteena on koko teoria. Olin hieman vieraantunut siitä mitä minun ajateltiin sanovan. (Tulkintani voi tietysti olla sekin väärä. Joka tapauksessa syntyi kokemus siitä että sanomakseni sanottu ei tuntunut siltä mitä yritin epätoivoisesti sanoa.) Ei siksi että siinä ei olisi sanottu juuri sitä mitä sanoin, vain konteksti ja kompositio tuntui vieraalta.

Ehkä pääsyy on siinä että "Filosofian puutarha" lähestyy tasa-arvotilaa ystävällisyyden ja sosiaalisuuden kautta, niitä korostaen. Itselleni tämä puoli maailmasta on aina jäänyt hieman vieraaksi. (Koska karkeasti ottaen minulle luottamus ansaitaan. Ja työllä ansaitaankin.) ; Hänhän käsittelee koko tilannetta sillä että miesten hyväntahtoisuus tulisi ottaa sekin huomioon. Että sovinistin määrittäminen vilpittömäksi mieheksi on hyvä tehdä. Itse olin pessimistisempi ja peräti lopetin oman tekstini siihen että luotan lähes kaikkien ihmisten hyväntahtoisuuteen mutta en juuri kenenkään hyvyyteen. Tämä on nähdäkseni pessimistisempi huomio kuin ajatus siitä että kaikki pitäisi ottaa vilpittöminä, järkevinä ja reiluina ihmisinä. (Itse sanoisin että se on enemmänkin "pick two". Eli ota kaksi kolmannetta.)

Eniten tartun jaottelun ideaan. Puhuin jaottelusta, mutta se käsiteltiin jaotteluna. Ja tämä oli tietysti aivan väärin, koska jaottelu oli erilaista kuin se jaottelu mitä tarkoitin. (Kyllä. Jaottelulla on useita merkityksiä, homonymia on ansa. "Ensin käydään saunassa ja sitten syödään vasta" on sanaleikki jossa on monta merkitystä samalla sanalla.) Tämä tuotti hieman ressiä, etenkin kun mielestäni käsittelin tekstissä aika runsaastikin sitä miten oikeasti deskriptiivisessä on normatiivisuus aina hieman mukana. (Ideanani oli että kaikessa on tulkintaa, ja että toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset). Ainakin minun silmiini tässä yritettiin soveltaa oma holistis-epämääräinen jaotteluni "kaksiarvoisen logiikan pakkopaitaan". Eli tässä ei tehtäisi "käsitteidenjakoa" vaan "dikotomia". (Oma ratkaisuni on se moitittu. Eli homonymiaongelmien kohdalla laitetaan esiin "lisää sanoja", ja näiden sisällöstä syntyy ongelmia, koska käsitteitä ei aina jakseta erikseen määritellä. Ja moni luulee niitä kaikesta erittelystä huolimattakin synonyymeiksi.)

Tässä kohden "Filosofian puutarhassa" nostetaan esille vähän saman mikä nousi kommenteissakin. Eli että deskriptiivinen taso pitää sisällään arvovalintoja. Samalla se kuitenkin tuntuu nollaavan teoriani kannalta kaiken sen kritiikkipotentiaalin, sillä kritiikki mainitsee asian vastaesimerkillä joka viittaa deskriptiiviseen tosimaailmaan joka tekee tietystä tulkinnasta epäobjektiivisen. Viitataan siis siihen miten maailma on. Tämä kuvaus tekee tietyistä deskriptiivisistä malleista yhteensopimattomia maailman kanssa. Tämä ei nähdäkseni tarkoita että deskriptiivinen näkökulma itsessään olisi väärä. Päin vastoin, se näyttää että deskriptiivisellä tasolla voidaan tehdä arvioita joissa toiset deskriptiiviset mallit kumpuavat pelkästään maailmankuvista ja toisilla on vastaavuus objektiivisesta maailmasta.

Tässä kohden voi tuntua ongelmalliselta että samanaikaisesti viittaan siihen että deskriptiivisyys on vain samaa kuin teoria maailman syy-seuraussuhteesta. Että puhe on etiikasta ja arvoista, jolloin deskriptiivinen ei aina ole samaa kuin tosimaailma. Toisaalta korostan että toiset deskriptiiviset mallit ovat parempia ja objektiivisempia kuin toiset. Tästä päätyy varsin terveeseen kysymykseen siitä, että olisin jonkinlaisessa ristiriidassa. Että onko deskriptiivinen objektiivista vai ei.

Vastaus on, että osa deskriptiivisistä kuvauksista on totuudenmukaisia ja toiset eivät. Ja itse suosin "paatuneena naturalisti-skientistinä" sitä että objektiiviset deskriptiiviset mallit ovat laadukkaampia. Kuitenkin samalla esitän että epätodetkin deskriptiiviset mallit ovat itse asiassa jotain jotka kumpuavat kenties toiveajattelusta ja tätä kautta normatiivisesta maailmasta, mutta ne ovat kuitenkin itsessään jotain johon viittaaminen ei ole ideologista sanan vahvimmassa mielessä. Ihminen joka todella luulee että maailman mekaniikka toimii toisin kuin se toimii, tarjoaa vilpittömiä mutta luultavasti typeriä ohjeita. Näin ollen deskriptiivinen malli tarjoaa syyntakeettomuuden vilpittömän mielen säännöllä "ei tiedä eikä pitäisi tietää". Ihminen voi erehtyä. Ja osa virheistä on vakavia perusasioiden osaamattomuuksia kun taas toiset eivät.

Näin ollen maailmassani rasismi ja pelkkä syrjivä käyttäytyminen ovat hieman kuin pikkuserkkuja. Erot ovat joskus pelkkää sisäiseen maailmaan vetoamista. Vilpittömyys on rehellisesti sanoen minun maailmassani vähäarvoinen, mutta se painaa sentään jotain. Suuri osa rasistisesta käytöksestä on vilpitöntä, mutta tämä ei silti ole samaa kuin tekojen oikeutus.

Syy on kuitenkin enimmäkseen siitä että en ehkä käytä sanoja niin tarkasti ennalta määritellen kuin pitäisi, tai jota ihmiset eivät tule ajatelleeksi; Karkeasti ottaen lähestyn asiaa seuraavilla käsitteillä:
1: Objektiivinen maailma on foundationalistinen maailma joka toimii ja on olemassa ihmisistä riippumattomasti. Se on karkeasti ottaen se, mitä "is - ought" -tilassa käsitellään terminä "is".
2: Deskriptiivinen maailma on ihmisen maailmankuvan se osa jossa käsitellään maailman mekaniikkaa. Tämä on siis se, jonka yksilö rehellisesti uskoo olevan tosimaailman objektiivinen tila. Henkilö käyttää argumenteissaan tätä kuin se olisi "is-ought" -jaottelussa "is". Vaikka se usein käytännössä kumpuaa ennakkoluuloista, peloista ja toiveista jotka kumpuavat nimenomaan siitä "ought" -osiosta.
3: Normatiivinen maailma taas käsittelee eettisiä asiantiloja. Humen giljotiinin ystävänä pidän tätä täysin eri asiana kuin "is" -tila. Mutta moni pitää Humen giljotiinia porvarillisena tai jonain saatanallis-demonisena valheena ja vääristelynä joka on keksitty norsunluutorniateistiskeptikoiden mielissä turmelemaan Jumalan objektiivisen moraalin merkitys. Heille normatiivinen maailma on tietysti sekin "is" -tila. Mutta usein tällekin nähdään jokin erityinen sfääri. (Pelkkä olemassaolo ei tee kenellekään oikeutusta. Esimerkiksi jos puhutaan etiikasta ja päänsärkypotilaalle tarjotaan aspiriinia tai syanidia, ei riitä pelkkä vaikuttavan aineen olemassaoloon viittaaminen ; Arvo syntyy tosiasioiden kompositiona, eli otetaan syy-seuraussutheita huomioon ja osaa näitä määritetään toivottaviksi ja toisia ei.)

Maailmani on siis hyvin harmaasävyinen. Tämä voi yllättää sillä tekstissäni korostan juuri jakoa. Että on merkitystä puhua "ääripäistä". Tämä onnistunee hieman parilla strategialla. (Tai epäonnistuu, koska tekstiä tuotan kuitenkin minä, ymmärrettävyyden kohdalla ikuinen luuseri.)

Quinelaisuuden "paradoksi".

Olen tunnetusti, jopa tylsyyteen asti, Quinen kannattaja. Hän on siitä erikoinen taho viitata, että hän sumeuttaa klassisia filosofisia käsitteenjakotapoja. Mutta hän ei oikeasti koskaan lakkaa puhumasta siitä mihin nämä käsitteenjaot viittaavat. Quine viittaa siihen että analyyttinen ja synteettinen ovat aina toisiinsa sekoittuneita. Mutta että kuitenkin ihmiset voivat tavoitella ja edistyä tieteessä. Ero on Duhemin-Quinen teesistä selviämisen suuruinen. Quine pakottaa viittaamaan kokonaisuuteen. (Ja minä olen paatunut holisti. Pätkin tekstejäni osittain siksi että ne referoivat toisiin jo aiemmin tehtyihin juttuihin. En tiedä voiko blogiani edes kommentoida asiallisesti lukematta isoa liutaa teemaan liittyviä blogauksia. Ehkä tämä on yksi ongelma joka tuottaa niitä ymmärtämisvaikeuksia.)

Quinehan huomauttaa ensin että falsifiointitilanne on itse asiassa aina kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Ja sitten hän tarjoaa keinon jonka tarjoama ratkaisu on yllättävän usein yksiselitteinen. Teorian joutuessa modus tollens -päättelyn kautta kumotuksi, voidaan selittää tilannetta mittausvirheistä toisista teorioista tuleviin vaikutuksiin. (Jos katsot kiikarilla avaruuteen ja syntyy omituinen tulos, onko vika kiikarissa olevassa pölyssä vai onko vika optiikan teoriassa jolla kaukoputki on rakennettu ja joihin viittaamalla sen käyttämistä perustellaan. Vai onko tähtitieteen teoria joka ennusti erilaista tilaa väärä?) Hänestä on valittava tie joka vaatii vähiten korjauksua nykytietoon. (Kiikari on kenties hyvä selitys aluksi, mutta jos kaikki maailman kiikarit rupeavat näyttämään tismalleen samalla tavalla väärin, olisi todella omituista että osuisi pölyä kaikkiin juuri sopivasti samalla tavalla. Etenkin jos pöly on näkymätöntä pölyä jonka läsnäolo havaitaan vain kun kiikarin läpi katsotaan.)

Tässä kohden minulla on puolihauska anekdootti jolla olen yrittänyt selventää tilanteen vaikeutta ja helppoutta. Olen korostanut että olen arrogantti mies. Ja ylimaailmallisen nokkeluuteni vuoksi kykenen argumentoimaan miltei mitä mielpidettä tahansa. Ja yleensä voitan. Tämä voittaminen on siis juuri nokkeluuteni takia merkityksetöntä, koska egoilun sijasta pitäisi keskittyä totuuteen. Niinpä pistänkin kaiken ylimaallisen oveluuteni peliin ja yritän tehdä mahsollisimman hyvän casen molemmille puolelle. Jos esimerkiksi olen jotain mieltä A ja sen vastateoria on B, niin jos en saa keksittyä hyvää argumenttia B:lle, se tarkoittaisi että olisin jotenkin epäovela ja kaikkea muuta kuin superterävä. Egoni ei anna tälle periksi. Kun olen tehnyt tätä paljon, saan aikaan kaksi hyvää casea. Ratkaisevaa ei ole se, että nämä molemmat ovat hyviä tai huonoja. Ratkaisevaa on se, että jompi kumpi näistä on paremmin onnistunut.

Esimerkkini ajattelutapa ja asenne on tietysti itsetarkoituksellisen itsekeskeistä, mutta kun sen tilalle vaihdetaan tiedeyhteisö, ja se laajennetaan tätä kautta isompiin piireihin, voidaan puhua siitä mitä Quinen ajatus tavallaan pitää takanaan. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, asiat ovat harmaasävyisiä. Me emme koskaan näe pikimustaa tai vitivalkoista. Silti voimme aivan täysin puhua siitä että jotkin asiat ovat tummia, toiset vaaleita ja jotkut hyvin vahvasti siltä väliltä. (Näin ollen Quinelaisuuden ytimessä on jokin joka ei ole paradoksi - se vain näyttää siltä.)

Kusipää, itte oot.

Tieteenfilosofia on tietysti hieman ikävä ottaa esille, koska asia on arvokeskustelullinen. Siksi voinen ottaa toisen tavan jolla voin yrittää selventää samaa asiaa. Eli kantaani tasa-arvopuoleen, ja deskriptiivisyyteen ja normatiivisuuteen. Tässä minua auttaa Aaron Jamesin "Assholes - a theory" -kirja. Siinä käsitellään kusipäisyyden käsitteen määrittelemistä ja lähestytään aihetta luokittelemalla kusipäisyyttä. Aihe on tärkeä, lähinnä siksi että itse olen itsetunnustetusti kusipää.

Olen tässä kohden kyllästymiseen asti kuunnellut klassista selitystä siitä miten asia olisi niin että jos sanoo olevansa kusipää ei olisi sellainen. Ja toisaalta jos sanoo jotakuta muuta kusipääksi, niin sitten olisi juurikin kusipää. James korostaa että tämä on vain nyrkkisääntö. Tosiasiassa hyvin usein kusipäät nimenomaan käyttävät kusipäisyyttä itsemääritteenä. Ja kusipääksi tunnustautuminen on joskus jopa itsessään aseistariisuva kusipäisyysaktio. Samoin kusipääksi kutsuminen ei välttämättä ole etiketinmukaista käytöstä, mutta kusipäisyyttä se ei kuitenkaan ole automaattisesti.

Jamesin käsite kietoutuu hierarkisuuden, itsekkään toisten kustanuksella hyötymisen, vilpittömän mielen ja moraalisen närkästymisen ympärille. Kusipää toimii omia etuja hakien. Hän toimii siten että moraalinen närkästys ohjaa hänen toimiaan - hän on vakuuttunut siitä että hänellä on ikään kuin lupa rikkoa sääntöjä koska hän on jotenkin spesiaali. Ja vaikka kusipäiden saamat hyödyt ovat usein aika pieniä - karkeasti sanoen he ottavat ilmaiseksi jotain sellaista jota he voisivat saada lupaa kysyen - he herättävät ympäristössään suuttumusta.

Ja toisaalta James  korostaa että kusipäisyys ei ole psykologinen tautitila tai diagnoosi. Hän määrittelee kusipäisyyttä kätevästi erilaisilla ilmiöillä jotka ovat lähellä kusipäisyyttä, mutta eivät kuitenkaan ole sellaisia. Kusipäisyys ei ole myöskään syy heittää linnaan. Kusipää voi tehdä rikoksia mutta hänet tuomitaan näiden kautta. Tämä näkökulma antaa tavalliselle ihmiselle erässä mielessä oikeutuksen käyttää termiä ilman asiaankuuluvaa koulutusta. Se ei ole medikalisoitua etiikkaa eikä juridista kannanottoa. Samoin James tosin korostaa että oikeassaoleminen ei ole kusipäisyyden kannalta relevanttia. Kusipäisyys ei kerro ideologian fiksuudesta. Ja vaikka kusipää kannattaa jotain eettistä teoriaa, tämä ei tuhoa tätä eettistä teoriaa itsessään. Näin ollen kusipäisyys on lähinnä yksilöä koskeva kuvaus, jonka ilmaiseminen huomiona tuo kusipäähän turhautuneelle ihmiselle ihmeenomaista sisäistä helpotusta.

Tätä kautta tein hieman oma-aloitteista soveltavaa miettimistä ja yritän kuvastaa Jamesin ajatuksia omin esimerkein. (Joihin James itse asiassa mielestäni rivien välistä viittaa.)
* Psykopaatit ja sosiopaatit eivät ole kusipäitä, koska kusipäisyydessä ei ole kysymys siitä että oltaisiin moraalisesti närkästyneitä. Psykopaatti ei välitä tunteista, joten syntyy egoistista toimintaa joka on vaaralista ja tyrannimaista, mutta vakavampaa kuin kusipäisyys.
* Aspergerin syndroomaiset eivät ole kusipäisiä, koska vaikka he välittävät, heidän ongelmansa johtuvat sosiaalisten tilanteiden tajuamisen puutteesta. Heidän teoriansa toisten ihmisten mielistä on puutteellinen. ; Deskriptiivinen taso on epäobjektiivine korjaamattomalla tavalla, he paitsi eivät tiedä eikä heidän tarvitsekaan tietää, tila on vielä enemmän. He eivät edes voi tietää.
* Narsistit eivät ole automaattisesti kusipäitä koska he manipuloivat ja voivat toimiessaan olla hyvinkin ärsytystä tuottamattomia.
* Teräväkielisyys ei ole välttämättä muuta kuin hyvien tapojen rikkomista. Rumiakin sanoja voidaan käyttää humanistisesti, ja joskus kusipää voi käyttää kohteliaita sanavalintoja. Esimerkiksi Richard Dawkins on aika ilmiselvä kusipää, vaikka hänen sanavalintansa ja maneerinsa ovat itsetarkoituksellisen yläluokkaisia. Hänen aatetoverinsa Hitchens taas oli tunnettu sekä humaaniudestaan että todella törkeänröyhkeistä sanavalinnoistaan.
* Edes egoistit eivät ole väistämättä kusipäitä, koska egoistien maailmassa jokainen ihminen pitää luonnonsääntönä sitä että ihminen pitää ensin huolen itsestään ja vasta sitten muista ; Tämä on itsekästä mutta ei hierarkista koska kaikki ihmiset nähdään samanlaisina eikä toisia ihmisiä nosteta eliittiin muiden yli. (James kuvastaa tähän viittaavia asioita puhuessaan Rousseausta, amour de soista jaa amour-propresta).
* Edes huono tempperamentti ei ole samaa kuin kusipäisyys. Sillä jos jollakulla on vaikka vihaongelma ja hän katuu tekojaan, mutta palaa toimintamalliinsa, hän käyttäytyy asiattomasti. Mutta aito kusipää ei katuisi tekojaan. Aito kusipää siis voi myöntää olevansa kusipää, mutta tämä on hänelle jotenkin kunnia -asia eikä häpeämisen paikka. Kusipää kun ei välitä kriitikosta koska on hierarkiassa tätä ylempi. Näin hänellä on vilpitön usko omaan erinomaisuuteensa ja tämän tuomaan oikeutukseen rikkoa sääntöjä ja normeja jotka koskevat vain "tavallisia ihmisiä".²

On selvää että Jamesin kuvauksessa on paljon viittauksia subjektiiviseen sisäiseen maailmaan. Ja että tätä subjektiivista asiantilaa käytetään jotenkin tosiasiana (is) jolla oikeutetaan sitten jokin toiminta (ought). Ihminen ei kuitenkaan pääse katsomaan toisten ihmisten päihin, joten tietyllä tavalla kusipää -termi jää "riippumaan ilmaan". Se on mielivaltaa ja loukkaavaa koska siinä viitataan toisen mielentilaan ja väitetään sen olevan katumaton tai jotain muuta vastaavaa. Kuitenkin James kiertää tätä ongelmaa viittaamalla siihen että kusipäisten ihmisten sisäinen maailma heijastuu heidän tekoihinsa.

Hän nostaa esille erityisesti kusipäiden taipumuksen kritiikki-immuuniuteen. Joku kusipää käyttää tähän hyökkäävyyttä, eli sitä että hän epäargumentatiivisesti nuijii vastustajiaan maahan pilkalla ja jopa kirveellä. Joku toinen kusipää taas saivartelee ja oikeuttaa tekemisiään tavoilla jotka heijastuvat solipsistisena käyttäytymisenä ja presuppositionalistisen logiikan käyttämisenä ; Oman näkemyksen ajaminen falsifioimattomissa olevaan tilaan onkin siis tavallaan joskus jotain muuta kuin tieteenfilosofinen huomio, se on heijastuma persoonallisuudesta. Näin arvioita subjektiivisuudesta voidaankin tehdä tavalla joka on enemmän kuin pelkkä väittämä tai mielipiteily. (Se on vain vaikeaa, James näyttää paljon esimerkkejä joissa toisten suorapuheinen rehellinen puhuja on toisen poliittisen suuntauksen retoriikan mukaan armoton kusipää.)

Ja itse asiassa teemmekin näitä subjektiivisuuden tulkintoja jatkuvasti. Kun esimerkiksi puhumme "Filosofian puutarhan" tapaan siitä että "ihminen jolle on tehty vääryyttä ei tahdo ensimmäiseksi että häntä neuvotaan, vaan että häntä kuunnellaan ja ettei hänen kärsimyksiään ja tuntemuksiaan vähätellä, kielletä tai leimata typeriksi (etenkään kun nämä ovat hyvin perinteisiä naisten vaientamisen keinoja. Jos et halua vaientaa naisia, älä toimi kuten toimivat ne jotka haluavat.) Hän haluaa osoituksia ystävällisyydestä ja hyvästä tahdosta, ei ylivertaisesta älystä. Hyväntahtoista on myös ymmärtää, että feministit saattavat olla joskus herkkänahkaisia ja jotenkin tunteellisia. Joten feministin vaikeutta ja vikoja pohdiskellessa kannattaa ehkä lukea jokin hyvä kirja naisen historiasta ja miettiä, millaiset fiilikset itsellä olisi vastaavassa tilanteessa." viittaamme että ihmisillöä on jokin perusluonne jossa toiset mallit ovat yleisempiä kuin toiset ja tätä kautta jotkin tulkinnat toisen ihmisen sisäisestä maailmasta ovat parempia kuin toiset eivät.

Subjektiivisuuskaan ei siis ole ihan sitä miksi olemme sen tottuneet näkemään. (se on yksilölle "is", se on kertomassa mikä on "ought", siitä on myös muille olemassa deskriptiivisiä tiloja) Kaikki on harmaasävyistä mutta käsitteet ovat silti mielekkäitä.

Jotta saisin asian leimattua takaisin sukupuolikysymykseen, ajattelin että voi olla sopivaa lopettaa Aaron Jamesin käsitykseen kusipäisyyden sukupuolijakaumasta. Tilastollisia mittareita katsoen kun voidaan sanoa että kusipäät ovat miehiä. Jamesin suhde feminismiin tästä on huomiollepantavaa. Sillä tässä feminismi auttaa miehiä. (s 96) "feminist critiques come to the aid of maleness. It is not the maleness of males per se that explains the proliferation of masculine assholes. It is not that men are assholes, as though non-asshole men have somehow owercome their inherently male asshole tendencies. Rather, the influence of gender culture is just very deep. Deep gender cultures, not maleness, is primary to blame for the fact that assholes are mainly men." Tämä kannanotto toivon mukaan selventää sitä miten kaikki ylläoleva sovittautuu siihen syyllistämisen, tuomitsemisen ja rankaisemisen kulttuuriin joita eilisessä (väärinymmärretyn rooliin asetetussa) blogauksessani esitin.

---

1 Hän toki ymmärtää että tarkoituksenani on ollut ratkaista ongelma siitä "miten esimerkiksi naisten riskikäyttäytymisestä voisi puhua niin että viesti menisi perille mutta väkivalta- tai seksuaalirikosten uhreiksi joutuneita naisia ei lainkaan syyllistettäisi." Tämän ymmärtäminen kiusaamiskeskusteluissani on jäänyt ihmisille melko vieraaksi. Vaikka teoriani sekä tasa-arvokysymyksessä että kiusaamisessa on täsmälleen sama, ihmiset tuppaavat tulkitsemaan tekstit aivan päinvastaisilla tavoilla. -  Syynä lienee käyttämäni sanavalinnat, sisältö ei ehkä muutu mutta niitä ilmituova retoriikka on oleellisesti erilaista. Teoria ja sen soveltaminen on samantapaista, mutta tiettyä tunneilmaisua tietysti tulee mukaan, etenkin kun en edes yritä jarruttaa retorisia valintojani, minusta on tärkeää että lukija kykenee arvioimaan positioitani. Koska tunteet värittävät suhtautumista kaikilla. En kuvittele olevani kognitiiselle dissonanssille immuuni.
2 Jamesin kirjan lukeminen tuotti itselleni kenties elämäni vakavimman identiteettikriisin. Sillä olen itseilmoitettu kusipää. Jamesin määritelmänrajaus tuottaa kuitenkin sen, että minulla olisi enemmän vihaongelma ja monista asioista moraalisesti erimieltä oleminen. Eli olisinkin vain outo, minulla olisi erilainen maailmankuva, ja tekisin vihaylilyöntejä sosiaalisen paineen alla. Tämä pakottaa joko tunustamaan että en ole kusipää. Mutta toisaalta jos olisin aito kusipää, voisin vain selittää siitä että tämä määritelmä on väärä koska siihen ei osu kaltaiseni oleellinen malliesimerkki, olisin siis vähintään anomalia Jamesin teorialle. Koska olen katuva kusipää, joka on ilmeisesti kaiken parannuksen ja toivon ulkopuolella, uskon tietysti juuri näin. James on vaan niin paska filosofi minun korkeuteeni - eli Suvereeniin, Armoitettuun ja Erehtymättömään SuurInkvisiittoriKeisariin - verrattuna.

Romanttinen ihmisen ideaali.

Valistuksen aikana uskottiin että järki ja taistelu taikauskoa vastaan tekee yhteiskunnasta elinkelpoisemman ja paremman. Tätä kautta kulttuuri kultivoisi ihmisen. Valistusfilosofit uskoivat ettö ihmiset olivat syntyjään hyviä. Tätä kautta on ymmärrettävissä myös suuri osa valistusmiesten uskontokritiikistä: Esimerkiksi ajatus perisynnistä tarkoitti helposti häpeää ja negatiivisia tunteita. Uskonto tekee masentuneeksi ja raakalaiseksi. Näin esimerkiksi Diderot esitti että luonnontilassa ihmiset kokivat aidompaa rakkautta toisia kohtaan. Ideologian riski onkin siinä että se ei tuo mukanaan rakkautta vaan erottelukeinonn.

Tätä valistusfilosofien tietä jatkettiin eteenpäin. Tässä roolissa olivat romantikot. Yllättävää kyllä, he hylkäsivät kuitenkin järjen. Ensimmäisenä romantiikka -sanaa nykyisessä mielessä käyttänyt henkilö Rousseau nimittäin korosti luonnontilaisuutta ja tunnetta. Hänestä luonnontilassa vallitsi amour de soi, joka oli itsen rakastamista siten että yksilö halusi säilyä hengissä ja elää lajitoveriensa parissa. Jalo villi oli siksi viaton ja kykeni aitoon rakkauteen. Hänestä kultivoitu ja yhteiskunnallistunut maailma tuotti amour proprea, itserakkautta. Hänestä järki ajoi miettimään itsekkäästi itseä, eli se teki egoistiseksi.

Rousseaun "Toinen diskurssi" esitti että maanviljely oli huono asia, ja metallinjalostustaito oli kirous. Hänestä järki ajaa ihmisen egoismiin, miettimään itseään. Hänestä luonnossa ei ole mitään epätasa -arvoista, joten kaikki epätasa -arvo oli kulttuurista syntyvää. Rousseau oli tässä varsin ankara. Hän esimerkiksi kritisoi näytelmätaidetta. Se turmeli. Tosin osasyynä oli hänen henkilökohtainen kaunansa Voltairea kohtaan.

Rousseau oli toki itse kovin erilainen kuin ihanteensa. Hän kannusti lastenkasvatukseen "Émilessä", ja arvosti lapsia. Mutta heitti omat lapsensa heitteelle. Hän arvosti parisuhdetta ja yksiavioisuutta "Lettre Morales" -teoksessaan, mutta ei koskaan virallisesti mennyt avioon Thérèsensä kanssa, ja kohteli tätä vuosikausia kurjasti.

Ja mikä hupaisinta, hän kirjoitti itse teoksen "Tunnustuksia" , jossa hän tunnusti monenlaisia tekemiään rikoksia, kuten näpistelyä, mutta selitti silti että hän oli vain viaton olosuhteiden uhri. (Tämä kirja on itse asiassa itsesäälikirjallisuutta.) Hän vastusti teatteria, mutta kirjoitti itse näytelmiä. Hän vastusti epätasa -arvoa, mutta oli halukkaasti ottamassa vastaan isokenkäisten tarjoamia rahallisia avustuksia.
1: Kaiken kaikkiaan voisi ajatella että hän oli varsin hypokriittinen. Mutta sitten joku voi kuitenkin ajatella että hän itse todistaa omia kantojaan olemalla vahvasti "nykyajan ihminen", ja "Tunnustuksissa" hän vain järjellä sumentaa moraalin keksimällä tekosyitä teoilleen. Hän ei voinut elää ihanteensa mukaan, joten syyllinen on tietysti yhteiskunta. Yhteiskunta oli turmellut jalosta villistä jotain, johon pelkkä tiedostaminenkaan ei riittänyt. - Tosin Rousseau saattoi vain olla vain egoistinen narsisti ihan ilman tälläisiä taustalogiikoitakin, ja todella ajatella olevansa se Jeesukseen verrattava hahmo jona hän itseään mainosti.

Nykyään kasvatuksessa ja koulutuksessa panostetaan kovasti siihen että ihminen on kovasti Rousseaumainen. Opetus ei "ihanteina opetussuunnitelmissa" ole valistusmaista ulkolukua ja pänttäämistä. (Mutta ylioppilaskirjoituksiin lukevat oppilaat tietävät jotain tästä "virallisesta totuudesta".) Tälle vastapooliksi on tullut esimerkiksi reformistiset kokeilut opetuksessa.

Myös luonnonarvojen kannatuksessa on mukana Rousseaumaisia sävyjä - joita on tosin melko usein väritetty myös luonnonmystiikalla ja synnytetty tarve mitä erikoisemmille vaihtoehtohoidoille. Mutta viitteitä tämänlaisesta ajattelusta löytyy myös skientistisesti sävyttyneistä vihreistä. Puhumattakaan kaikista niistä, joista rikolliset ovat yhteiskunnan uhreja, ja että rikoksen tekijän rooli on hyvin pieni. Tekijä on uhri, ja syy on jossain. Lähisyyllinen on tietysti vanhemmissa (geenien tai kasvatuksen tai molempien kautta), kavereissa (seura tekee kaltaisekseen) tai monessa muussa vastaavassa.

Tälläinen ihmiskuva on minusta yhtä kaukana totuudesta kuin perisyntiin perustuvat teologiset tulkinnat, joissa ihminen oletetaan turmeltuneeksi ja pahaksi, jolla on toivoa olla hyvä vain ja ainoastaan ideologian kautta. Mutta sen etuna on sentään se, että se on perussävyltään positiivinen. Minä olen tietysti kauhea kärttyinen jurottaja jatkossakin.

WΔZ up? Enimmäkseen harmiton pottu pottuna.

"Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä."

Tämä artikkeli ei käsittele moraalia tai sitä miten jokin asia on hyvä tai ei ole hyvä. Tämä käsittelee sitä, miksi ihmiset eivät aina ja kaikkialla tapa toisiaan. Jos tämä on sinusta moraalia, silloin esittämäni esimerkit selittävät moraalia. (Mutta jos ajattelet näin, is-ought -ongelma jää silti kohdallasi ratkaisematta.)

Jean-Jagues Rousseau tuli kuuluisaksi siitä, että ihmisen pitäisi mennä "takaisin luontoon". Hän ajatteli, että riidat ja sodat ovat alkaneet siitä hetkestä, kun joku ihminen päätti omistaa jotain, ja rajasi maa -alueen ja sanoi että muut eivät saaneet käyttää sitä. Rousseaulle luonnontilaista ihmistä kuvasi ajatus jalosta villistä. Rousseaun mielestä hyvä asia oli itserakkaues (amour de soi), joka oli luontainen tarve itsesäilytykseen. Hänestä tämä yhdistyi inhimillisen järjen voimaan. Yhteiskunta taas oli aikaansaanut kilpailutilan, joka pakotti ihmiset ylpeyteen (amour-propre), joka oli keinotekoinen ja pakotti ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä loi pelon ja aikaansai tätä kautta vahingonilon ja muun toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Jälkimmäisestä voitiin irtautua ensimmäisestä luopumatta.

Kaikki eivät ole yhtä optimistisia.

Thomas Hobbes ajatteli, että luonnonkaltaisuudessa elävät ihmiset ovat tuomittuja tappamaan toisiaan. Hän perusteli tätä sillä, että jopa heikoin ihminen voi aina jossain olosuhteissa tappaa vahvimman. (Jos ei muuta, niin mennään piiloon ja paiskataan lingolla kivi päähän, kun toinen varomattomasti menee aamulla vessaan.) Hobbesin mukaan ihmiskunta tarvitsi yhteiskuntaa siihen, että he eivät tappaneet toisiaan. Myös kristityt ovat pessimistisiä, sillä heillä on käsite "perisynti", joka tarkoittaa sitä että luonnontilainen ihminen on ikään kuin "uusavuttomuuden tilassa", syntinen ja viallinen. Hän tarvitsee ulkopuolista eheyttäjää. Aikojen varrella ihmisen väkivaltaisuutta on perusteltu eläimenkaltaisuudella.

Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä laittaa esille raadollinen esimerkki elävästä elämästä. George R. Price lähti maailmalle. Hän teki töitä koskien Hamiltonin ryhmävalintaa.
Karkeasti voidaan sanoa että Pricen yhtälö
osoitti että luonnossa ei ole aitoa altruismia, ei sellaista asiaa kuin "aito epäitsekkyys". Jos joku teki jotain jonkun puolesta, se teki sen muista syistä. Hienovireisemmin, eksaktimmin ja vääristelynkestävämmin, voisi sanoa että se käsittelee ryhmävalintaa lajitasolla : Kaava kieltää että altruistinen käyttäytyminen joka hyödyttää lajia yksilön sijasta ei toimi. (Toki haitallisia mutaatioita voi kertyä populaatioon esimerkiksi geneettisen ajautumisen kautta. Eli tämä ei itse asiassa todista että luonnossa ei voisi olla altruismia, ainoastaan että luonnonvalinta ei sitä puolla, joten se on pakosti erittäin harvinaista.) Kuitenkin jos altruismi puolustaa osaa porukasta, altruismi voi hyödyttää populaatiota. Price masentui tuloksestaan ja eli antaen kodittomille asuntoja ja eläen muutenkin auttavaista elämää. Aina siihen asti, kunnes teki itsemurhan kynsisaksilla. Tässä vaiheessa hänellä ei ollut juurikaan omaisuutta. (Siksi erikoinen valinta välineeksi.)

Tähän ajatukseen liittyy - itse asiassa olennaisesti - Dawkinsin "itsekäs geeni" -ajatus. Siinähän ajatellaan että kun esimerkiksi lapsillasi on puolet geeneistäsi, jos joku toimesi saattaa sen, että kolme heistä jatkaa elämää, sinun itsesi kannattaa tuhoutua. Sillä tässä tapauksessa lapsissasi on yhteensä sinun geenejäsi enemmän kuin sinulla on niitä itselläsi. Lasten ja sukulaisten puolesta uhrautuminen voi siksi saadakin tukea ja hyötyä. (Minusta termin nimi voisi olla tätä kautta jopa "epäitsekäs geeni". Tai ehkä on hienompaa sanoa että "itsekäs geeni - epäitsekäs vanhempi".)

Toisaalta luonnossa on monia laumaeläimiä, jotka pärjäävät sen takia että ne toimivat ryhmässä. Tämä ei suinkaan välttämättä tarkoita että joku uhrautuu muiden puolesta. Esimerkiksi susilauma, joka tappaa hirven, ei suinkaan uhraa jäseniään, vaan se hirvi menettää elämänsä. Yksi susi ei saisi hirveä alas, joten lauma antaa niille aivan erityislaatuisen tavan, se avaa saaliita jotka muutoin olisivat mahdottomia. Tälläistä yhteistyötä, jossa yhdessä tavoitellaan jotain ja kaikki (esimerkissä sudet) hyötyvät, ei voi kutsua altruistiseksi. Sillä se on sama, kuin kutsuisi altruistisiksi merirosvoja, jotka ryöstävät kauppalaivaston ison aluksen. Yksikään piraatti ei onnistuisi tässä yksin, mutta laumassa he saavat harkot hallintaansa. Ilman piraattikavereita = ei saalista, piraattikavereiden kanssa = jotain jaettavaa.

Mutta tämä ei tietysti ole kaikki. Tässä on hyvä hypätä luonnosta talousteorian puolelle. Toki, talous ja yhteistyö kuuluvat hyvin yhteen, samoin kuin evoluutio ja taloustiede. Sillä Charles Darwin sanoi, että luonnonvalinta sai vaikutteita Thomas Malthusin talousteoriasta. (Tässä kohdassa jokin pieni ääni päässäni huutaa "is-ougtinsa" unohtaneille, että talousteoriaa ei yhdistetä kuitenkaan helposti moraaliin.)

Talousteoriassa kun on hyödyllistä ryhtyä yhteistyöhön, jopa intuitionvastaisissa tilanteissa. Hyvä esimerkki on se, että resurssit (aika, raha tms.) kannattaa käyttää siihen, mistä siitä saa parhaan hyödyn. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on kaksi heimoa, joista ensimmäinen tekee parempia keihäitä ja parempia kirveitä, kuin heimo B, mutta saa kirveistä "paljon parempaa hintaa" suhteessa kuluttamiinsa resursseihin, sen kannattaa ryhtyä vaihtamaan kirveitänsä toisten keihäisiin. Vaikka pinnallisesti ajatellen tuntuu erikoiselta jättää parempien keihäiden tuotanto toisen huonompiin keihäisiin. Ja jos heimo B samanaikaisesti valmistaa hieman heikompilaatuiset keihäänsä resurssitehokkaasti ja tumpeloi kirveiden teossa resursseissaan kaupankäynti on myös sille kannattavaa. (Molemmat hyötyvät.) Toki myös systeemiksi tekeminen onnistuu yhteistyön avulla, ja henkilöt voivat erikoistua siten, että lopulta keihäitä ja kirveitä vaihtelevat heimot ovat hyviä juuri siinä, mitä tekevät. (Mutta tämä on pitkän tähtäimen asia. Vaihdon kannattavuus on kuitenkin jo lyhytaikaisesti kannattavaa.)

Mistä tässä olen itse asiassa puhunut? Pelaamisesta tietysti. En normaalista pelaamisesta, sellaisesta jossa ilo tulee kun saadaan enemmän maaleja. Tälläisiä sanotaan nollasummapeliksi.

"Nollasummapeliä" kutsutaan nollasummapeliksi, koska kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja jotta pelaajien keskuudesta saataisii esiin voittaja täyttyy vastaavasti syntyä häviäjä/häviäjät. Sen sijaan olen kirjoitellut ei-nollasummapeleistä, joissa ryhmän sisällä toisen voitto ei ole toisen tappio. (Toki esimerkiksi piraattien hyökkäyksessä voidaan nähdä kaksi nollasummapeliä: Ensimmäisessä on piraatit versus kauppalaiva, toisen voitto on toisen tappio. Ja toinen on tietysti piraattien sisäinen saaliinjako. Isompi pala jollekin on pienempi pala muille. Mutta tarkoitan sitä kolmatta kontekstia.)

Kuuluisin esimerkki ei-nollasummapelistä on Merrill Floodin ja Melvin Dresherin kehittämä vangin dilemma. Siinä pelaajat ovat/ajatusleikitään että on kaksi kiinni jäänyttä vankia. Kuulustelijat antavat vasikoijalle porkkanaa ja hiljaisena pysyvää kepillä:
1: Jos molemmat pysyvät hiljaa, kumpikin saa vuoden tuomion.
2: Jos molemmat vasikoivat, saa kumpikin kolmen vuoden tuomion.
3: Jos vasikoijia on vain yksi, hän pääsee vapaaksi ja vaiti pysynyt saa kymmenen vuoden tuomion.

Molemmissa tapauksissa sinun kannattaa huijata: Jos huijaat, saat aina paremman edun kuin olemalla hiljaa. Vangin dilemma kuitenkin muuttaa luonnettaan, jos peliä pelataan useamman kerran peräkkäin saman kumppanin kanssa. Arkijärjellään toimivat ihmiset olivatkin tietäneet tämän, sillä he Matt Ridleyn "jalouden alkuperä" -kirjan mukaan ihmetyttivät talousteoreetikoita sillä, että he voittivat isompia summia pelaamalla "typerästi", eli tekemällä yhteistyötä. Sillä kun talousteoreetikot pelasivat keskenään, he saivat aina "kolmen vuoden kakkuja" ja reilua peliä harjoittavat saivat joka kierroksella "vain yhden vuoden kakkuja". (Jos vankeustuomion sijasta olisi palkinnot ja esimerkiksi vuosi 10 v vankilastaoloajasta pois olisi vaikka 1 yksikkö ja maksut annettaisiin rahassa, yhteistyötä tekevä tiimi tienaisi tosi hyvin verrattuna ilkeileviin talousteoreetikoihin.)

Itse asiassa pelkkä yhteistyö - pettämis strategia ei ollut toimivin, vaan peräkkäisiä kierroksia pelatussa vangin dilemma toimii eri olosuhteissa hieman eri strategiat. Jos kaikkia tyylejä on paikalla, kannattaa strategia "tit for that" (potut pottuina), joka on aloittaessa reilu, mutta rankaisee petturia pettämällä tätä seuraavalla kerralla. Siksi tästä seuraakin se, että vangin dilemmassa "pettäminen kannattaa lyhyellä tähtäimellä, mutta reiluus pitkällä tähtäimellä". Lisäksi jos peliin otetaan lisästrategioita siitä, kuinka pelikumppanit saa valita = epäreilut jättää täysin pelin ulkopuolelle tilanne on "yhteistyön pettäjälle" entistäkin ikävämpi: Heille ei edes anneta mahdollisuutta kerätä edes häviö / säälipisteitä.

On kuitenkin muistettava, että elämä ei yleensä ole nollasummapeliä. Eikä se aina ole vangin dilemmaakaan. Yllättävän usein sitä törmää siihen tilanteeseen, että kaikki hyötyvät.