Myytti hyvästä uskovaisesta

Uskonto liitetään usein moraaliin lujasti. Todella monien ideologioiden kannattajat uskovat että heidän näkemyksensä opettaminen ihmisille tekee heistä parempia ihmisiä. Moraalinäkemyksiä jalostetaan valistuksella. Uskallan sanoa että syy on siinä että vaikka uskonto antaa ihmiselle erittäin spesifejä sääntöjä, ne eivät vaikuta ihmisen moraalikäsitykseen, koska uskonto oikeuttaa itsensä vetoamalla sellaisiin moraalisääntöihin joita ihmiset noudattavat muutenkin.

Aivan kuten eräs uskovainen on minulle sanonut: Hän katsoo kadulle ja ihmiset käyttäytyvät kuin kristityt, vaikka olisivat ateisteja. Hän toki puolustautui sillä, että ateismin suosio ja yhteiskunnan vahva maallistuminen ei ole tuonut mukanaan väkivaltaa ja tuhoa. Ja ennen maallistumistakin kärsittiin muun muassa sodista ja murhista. Hänen ideansa oli että yhteiskunta oli kristillinen ja tämä ohjasi ihmisten käytöstä kristillisiksi vaikka ihmiset eivät olleet. Ongelmana on se, että ihmisten luulisi murtaneen kristillisyyden jos he pitävät sitä erilaisena kuin itse ovat. Siksipä on syytä uskoa että ihmisen ei tarvitse olla kristitty toimiakseen eettisesti. Ja yhteiskunnan normit pikemminkin heijastavat ihmisten "lajityypillistä käytöstä" kuin rakentavat sitä.

Ihminen ei siis niinkään muuta moraalikäsityksiään uskontonsa mukaan kuin valitse uskontoa sen mukaan mikä sopii hänellä jo valmiiksi oleviin näkemyksiin.

Spesifisyydestä huolimatta on hyvä muistaa että uskonto antaa ohjeita, mutta se on itse asiassa mainettaan epämääräisempi. Tämä ei yllätä ketään teologisiin moraalitutkimuksiin tutustunutta. Niistä löytyy erilaisia tulkintoja ja ratkaisuja siihen miten yleisiä sääntöjä täytyy seurata yksittäistapauksissa. Tästä monitulkintaisuudesta saa hyvän esimerkin ottamalla kreationistijärjestö AiG:n edustajan Bodie Hodgen lausunnon tarkasteluun. Hänen teologinen mietintö oikeutetusta valehtelemisesta johti siihen että juutalaisten piilottelu kotonaan natseilta on oikein, kunhan muistaa rehellisesti kertoa tosiasiat natsin kysyessä siitä että onko juutalaisia piilossa. En halua mitenkään pilkata, sillä tämänkaltainen mietintä vain näyttää sen, miten erilaisia ja yllättäviäkin tulkintoja asioihin voidaan saada. Jokin toinen kristitty saa tietysti toisenlaisen vastauksen tuohon kysymykseen. Uskonto ei siis itse asiassa ole niin tarkka moraalin kertoja, kuin mitä sen esitetään olevan.

Suuri osa eettisistä kanannotoista on sellaisia että niitä kohdellaan armeliaasti ja epäjohdonmukaisesti omassa elämässä. Monet uskovaiset osaavat esimerkiksi vastustaa aborttia, koska he kannattavat elämää. Mutta toisissa elämän säilyttämiseen liittyvissä kysymyksissä he eivät sovella sääntöä ; Esimerkiksi USA:n kristillinen oikeisto on klassisesti vastustanut aborttia mutta kannattanut kuolemantuomiota. He eivät siksi kannata elämää itsessään, vaan ehdollisesti. Se, että muu antaa elämän suosimiselle erilaiset ehdot ei tietenkään sovi heille. Fundamentalistit syyttävät tässä kohden nimen omaan erimielisyyttä heidän kanssaan moraalittomuudeksi. Asetelma ei siksi ole kovinkaan reilu. Jos olet samaa mieltä, olet kristillinen ja ansio mielipiteestäsi menee kristinuskolle. Ja jos olet erimielinen olet paha ja moraaliton, jolloin eikristillisyys tarkoittaa pahuutta. On selvää että tämänlainen näkemys on kritiikki -immuuni.

Kirjoitin aikaisemmin Alltin fundamentalismiin tutustuvasta "antropologissävyisestä" tutkimuksesta, jossa avioeroa pidettiin pahana, mutta omien piirissä se sallittiin. Henki ei ole identtinen, mutta tausta näissä kahdessa on sama. Eli näyttää siltä että usein moraalilla on eri kohdissa erilaiset perustelut, ja niissä joustetaan toisaalla ja otetaan käyttöön toisaalla. Kaikessa on kuitenkin aina takana uskon puolustus. (Tosin aborttiteemakin on järkevä heti kun "elämän suojelu" -kiiltokuvataso vaihdetaan "rangaistukseksi yhteisön määräämien seksuaalinormien rikkomisesta" -taustateemaksi.) Tätä kautta on helppo huomata mitä tarkoittaa esimerkiksi keskustelufoorumeilla tavallinen uskovaisen erittäin epäeettiseltä vaikuttava kirjoittelu. Hehän nimittäin keksivät selityksiä sille miksi "Vanhassa Testamentissa" saadaan tehdä kansanmurhia. Jumala esimerkiksi käskee leikkaamaan vihollisten äitien vatsat auki. Puolustukseksi on esitetty esimerkiksi suosittua "kollektiivisen rangaistuksen" perustelua, jossa kansa on tehnyt syntiä, ja heidän lapsistaan tulisi syntyessään syntisiä. Tästä löytää kuuluisammankin esittelijän. Maineikas evankelista Pat Robertson esitti Vanhan Testamentin Jumalallisille käskyille "tappaa kaikki" puolustuksen, joka nojaa siihen että kun ne kuolevat nyt, joutuu tietty määrä Helvettiin. Mutta jos ne jättää tappamatta, he lisääntyisivät ja heidän lapsensa joutuisivat Helvettiin, ja he itsekin joutuisivat sinne. Joten pienin määrä Helvetin tuskaa, itkua ja hammasten kiristelyä, päästään, kun tapetaan kaikki kuten Jumala rakkaudessaan haluaa.
1: Tässä ei suinkaan osoiteta "miten lähellä" sivistysmaissakin on esimerkiksi ateistien tai muiden toisinajattelijoiden tappaminen. Sillä kyllähän nytkin uskonnot tarttuvat vanhemmilta lapsille ja vääräuskoiset ovat olennaisesti yhtä vääräuskoisia kuin ennenkin. Tosiasiassa näillä puheilla yritetään puolustaa Raamatun auktoriteettiasemaa, eikä tässä innossa huomata että voidakseen tehdä näin on pakko puolustaa pahuutta ja moraalittomuutta. Kun ei ole tullut mieleen että ne juttukaverit joille tätä perustelua esittää, tulisi samalla logiikalla tappaa. Raamatussa tapahtuu Jumalan käskemä kansanmurha ja vaihtoehtoina karkeasti ottaen on se, että kansanmurha on hyvä asia tai sitten Jumalan eettisyydessä on ns. "jotain vikaa". Uskovainen välttää ensisijassa jälkimmäistä eikä ajattele siksi vakavasti sitä ensimmäistä.
___1.1: Poikkeuksiakin tietysti on, ja esimerkiksi minä olen saanut sellaisen lappusen, jossa lähettäjä on varmasti ajatellut jotain yllä olevaa perustelua. Mutta hänkin varmasti lähinnä oikeuttaa tunteensa ja tekonsa niiden kautta kuin varsinaisesti saa innoitusta niistä. Moraalittomuutta on kaikissa. Myös eiuskovaisissa.

Kolmas asia on tietysti monien käskyjen luonne. Osa on nimittäin täysin ideologiasta peräisin olevia. Näissä henki on kuitenkin toinen. Dennettin "Lumous Murtuu" -kirjaa lainaamalla aikaisemmin muistutin siitä, miten kosherkäskyistä moni on mielivaltaisia mutta yleensä ihmisistä aika "moraalineutraaleja". Esimerkiksi se, että ei syö lihaa ja maitoa samanaikaisesti on sellainen että moni ei pidä sitä hyvänä asiana tai pahana asiana ennen kuin siitä tehdään kosherlaki. Näissä on usein yllättävänkin eksakteja sääntöjä. Voidaankin sanoa että silloin kun ideologia ei heijasta jo olevia moraalinäkemyksiä ja arvoja, se rakentaa tämänkaltaista eriyttävää tottelevaisuutta piipertämällä irrelevanttien yksityiskohtien parissa.

Neljäs tapa hankkia normeja on tietysti se, että siitä on ollut jotain hyötyä. Esimerkiksi Vanhasta Testamentista löytyy ohjeita miten täytyy käydä ulostamassa leirin ulkopuolella. Tämä estää tauteja. Yhteys kontaminaation ja taudin välillä on varmasti havaittu, ja se on selitetty kirouksella. Tämä ei kuitenkaan kerro että tieto olisi mitään yliluonnollista. Se on suojelevaa perinnettä, joka voidaan saada tieteellisestä tiedosta. Ne eivät myöskään ole perusluonteeltaan "etiikkaa". Ne ovat käytännöllisyyttä, eivät hyvyyttä. Usein etenkin Jehovan Todistajien kanssa jutellessa nämä kaksi asiaa menevät erityisen usein sekaisin. Toki esimerkiksi mainitty hygienia liittyy etiikkaan siten että sairastuminen ei ole mukavaa. Mutta jos sairastuminen on muuta kuin "tyhmää" sairaus ja kirous tai Jumalan rangaistus muuttuvat ikään kuin samaksi asiaksi.

Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa että uskovaisten levittämä esitys "parempien ja lempeämpien ihmisten jengistä" on myytti, yhteisön sisäistä selkäänpaukuttelua korostava tarina. Se ei vain vastaa todellisuutta, ja sen seurauksena uskovaiset ovat yhtä hyviä ja pahoja kuin kaikki muutkin. Tätä tietysti ylläpidetään sillä että kaikki hyvä mitä uskovaiset tekevät johtuu heidän uskostaan ja paha siitä että he ovat erehtyväisiä ihmisiä, jotka eivät aina seuraa uskontoa. Ja muut tekevät hyvää koska heillä on kristityt arvot ja he ovat näiltä osin kristillisiä ja tekevät pahaa siksi että eivät ole kristittyjä.

Ihmiset ovat kuitenkin olennaisesti samanlaisia ja ideologiset selitykset maalataan toimien päälle pääasiassa jälkikäteen (ellei sitten puhuta kulteista ja muista ääri -ilmiöistä.)

Tässä argumenttitavassa on kuitenkin kaksi tuomittavaa asiaa:
1: Niillä perustellaan Jumalan olemassaoloa, jolloin vaikka väite olisi täysin tottakin, se on virheargumentti. Siinä väitteen toivottavuus muuttuu todisteeksi. Emme elä missään fantasiamaailmassa jossa kaikki on täydellistä, joten mukavuus tai toivottavuus ei ole mikään totuusarvon mittari.
2: Se perustuu herjaavaan ad hominemiin, jossa erilailla ajattelevat leimataan keinotekoisesti ja tutkimustenvastaisesti pahoiksi. Tämä on erityisen vakava rike, koska uskovaiset tavallisesti vaativat että heidät otetaan vakavasti ja että heitä kuunnellaan ja heitä arvostetaan. Näkemystä pitäisi kunnioittaa. Kuitenkaan tämä loukkaava perusasetelma näyttää että he ovat kyvyttömiä itse kunnioittamaan erilailla ajattelevia. Sitä vaaditaan muilta hyvettä johon ei itse kyetä.

Sama koskee tietysti myös ateisteja ja muita. Esimerkiksi suositun tarinan mukaan kristinusko johtaa pahuuteen ja väkivaltaan. Terrorismi nähdään uskonnon uskottavana riskinä sen sijaan että se otettaisiin marginaali -ilmiönä. He jopa usein viittaavat tutkimuksiin joissa uskovaisten ja ateistejen hyvyyden välille ei saada eroa. Silti tuntuu että he samanaikaisesti laittavat esiin myyttiä siitä että uskovaiset olisivat olennaisesti pahempia kuin ateistit. Tai ainakin korostavat näitä seikkoja, jolloin syntyy tietynlainen kertomusperinne.

Jos ideologia ei yleensä vaikuta, se ei yleensä vaikuta. Se että ihmisillä on hyvin samanlaiset moraalikäsitykset on sellainen että sitä on vaikea kieltää. Se tulee esiin toistuvasti, kun näitä asioita penkoo nimenomaan tutkimusten kautta. Sen sijaan jos tarkastelee eri ideologian kannattajien kertomusperinteitä, huomaa että niissä on yleensä myytti. Kun ideologia esittää että "Tämä on hyvää" ja väittää itsensä sen lähteeksi sekä ainoaksi olemassaolon syyksi ja seuraamisen perusteluksi, menevät puurot ja vellit sekaisin.

Ohjeet ja käytäntö.

Käytännössä kaikissa uskonnoissa on kyse paitsi todellisuusväitteistä, jossa jotakin henkeä tai Jumalaa esitetään olemassaolevaksi, myös siitä että sen piirissä tarjotaan ihmisille käskyjä, ohjeita ja normeja.

Usein ajatellaan että tekopyhyys tai kerettiläisyys / vääräuskoisuus tarkoittaa sitä että joku uskovainen ei seuraa näitä ohjeita. Silloin teon ja sanomisen välillä on ristiriita. Tätä pidetään ikään kuin suoraan pahana asiana.

Tässä vaiheessa on tietenkin aivan normaalia ottaa fundamentalistit pöydälle. Syykin on selvä: Heillä on yleensä ottaen eniten ja tiukempia sääntöjä, joten jos joku heistä käyttäytyy "siten kuten normaali toimii", hän todennäköisemmin rikkoo omaa (fundamentalistien) normia, ja se "normaali" rikkoo omaa (eifundamentalistista) normistoa harvemmin.

Sävy on tässä kohden hieman erilainen.

Ajattelin nimittäin lähestyä asiaa Pascal Boyerin kautta. On ymmärrettävä kaksi asiaa: Ensinnäkin hänestä uskonnossa on aina kaksi puolta. On teologinen korrektius joka mukailee sen pyhän kirjan sisältöä ja vakiintunita virallisia mielipiteitä, ja sitten on uskonnon käytäntö, joka eroaa tai on usein "virallisen totuuden kanssa" jännitteiden jollakin tavalla. Jos unohdetaan että uskontojen toiminnassa kaikki ei ole teologista korrektiutta, syyllistytään teologismiin. Sen piirissä asia on "neutraalimmin nimetty". Ilmiö on tietenkin olennaisesti sama, kuin perinteinen ajatus tekopyhyydestä tai vääräoppisuudesta. Toki se on hieman löyhempi, koska harvemmin yhteisön vakiintuneita käytänteitä pidetään vääränä. Yleisesti ottaen uskonnoissa on myös "ei kirjoista napattua", jota suoritetaan. Vääräoppisuudeksi se muuttuu yleensä vasta, kun käytänne joko eroaa jonkun yksilön mielestä liian vahvasti Pyhästä Kirjasta, kuten naispappeuskysymys. Tai sitten kun tapa on sekä "Ei Kirjoissa, eikä yleisesti tehty käytänne".

Tästä hienon esimerkin saa James M. Alltin tekemästä. Hän vietti kolme vuotta fundamentalistisessa piireissä. Hän ei ollut uskonnon jäsen, vaan ulkopuolinen tarkkailija. Hän huomasi että yhteisössä keskeistä oli yhteisöllisyys. Syy tässä oli luultavasti se, että seurakunta oli sukukeskeistä: Siihen oltiin pääasiassa synnytty. (Vanhemmat ovat tietenkin uskonnoissa erityisen yleinen liittymisen aikaansaava elementti.) Tätä kautta kaikki olivat toistensa lähipiiriä. Avunanto ja keskinäinen tuki olivat erittäin vahva elementti. Tässä oli tapahtunut tietenkin myös toiseuttamista: Allt havaitsi että tiedemaailmaa ja kaikkea ulkopuolista helposti epäiltiin. Ne edustivat potentiaalisesti särkevää. Ryhmän sisäinen yhteys koettiin tietenkin tärkeäksi, ja muu vaaransi sitä.

Alltin huomioiden mukaan teologinen korrektius oli melko yleistä. Esimerkiksi yhteisö vastusti avioeroa ja piti sitä kysyttäessä pahana asiana. Kuitenkin jos joku yhteisön jäsen erosi, se sallittiin ja eroajalle osoitettiin kohtelussa armeliaisuutta. Näin ryhmän eheyttä ei rikottu vaikka joku tekikin virheen. Tätä voisi tietysti pitää "tekopyhyytenä", jos ulkopuolisen ero on sitä että "annetaan pahalle pikkusormi" ja ryvetään synnissä, ja siihen suhtaudutaan paheksuvasti, ei oman ryhmän jäsenille pidetä samanlaista paheksuntaa. Mielestäni tämä on ymmärrettävää. Eivät ulkopuoliset tarvitse ryhmän armoa, kun sen armo ei sille juuri mitään merkitse. Ryhmän jäsenille se sen sijaan on erittäin tärkeä asia.

On hyvä muistaa että joissain uskonnoissa ja lahkoissa on erotuskäytäntöjä, joissa väärintekijä eristetään ryhmästä. Niissä ryhmäpainetta luodaan siten että lisätehokeinona on ignoraatio ja hylkääminen. (Ja jos uskontoon ollaan synnytty, eli vanhempien kautta liitytty, se on verrattavissa siihen että uskonto "ottaa perheen pois syntiseltä".) Mielestäni fundamentalistien antama sormien läpi katselu on tässä kohdalla nimen omaan eettinen teko. Tämä on käytännössä sitä "Rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -osastoa, josta valitettavasti ryhmän ulkopuoliset harvoin saavat osaansa.

Okei. On se ehkä hieman tekopyhyttäkin. Mutta sen paheksunta nojaa sille virhepäätelmälle että oman uskonnon normien seuraaminen olisi jotenkin automaattisesti hyvä asia.