Ikonoklasmista ja protestantismista

Pauli Ojala on melko tunnettu kreationistiaktiivi. Hänen facebook -kuvansa on, ainakin tänä Herran päivänä 12.11.2016, kuva jossa hän näyttää pitkää nenää Charles Darwinin patsaalle Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa. Kuva on tietenkin melko viaton. Mutta siitä heijastuu kuitenkin asenne.

Asenne joka on siitä kiinnostava että kysymys tälläiseen reaktioon ei ole pelkästään siitä että teoria on epätosi. Tieteessä on monia teorioita joita voi pitää epätotena mutta ei niiden keksijöitä silti lähdetä mollaamaan. Tämänlainen reaktio kertoo jostain. Minun viisaammat, vakaammat ja huomattavasti iäkkäämmät sukulaiseni saattaisivat jopa selittää että tämä reaktio tarkoittaa sitä että tuolla reaktionaiheuttajalla on jokin erityisen syvä vaikutus itseen. Että miksi antaa vihollisten vaikuttaa itseensä.

Asenne jota on itse asiassa aika vaikeaa löytää militanteiksi kutsutuilta ateisteilta. Jos katsotaan ateistien aktiiveja, sellaisia joita voi pitää melko nimekkäinä, ei heillä ole profiilikuvissaan "Raamatun" polttamista tai edes facepalmkuvaa Rio de Janeiron Sokeritoppavuoren Jeesuksen edessä. Tai muutakaan vastaavaa. Jos ikonoklastisia kuvia otetaan ei niitä laiteta profiiliin. Tämä on ymmärrettävää.
1: Vielä vähemmän jos niitä laitetaan niin niihin saa kehuja. Ojala oli saanut kanssakreationisteiltaan kannustavia kommentteja tästä kuvastaan. Että hyvin tehty ja hieno maku teillä! Kaikesta näkee että kysymys on vain herraskaisesta totuusarvoista ja tieteestä jossa vain korrelaatio ja falsifioitavuus ja testattavuus ovat ytimessä. Että ei mitään maailmankuvallista asennevammaa teillä ketään kohtaan. Hyvä mies ja erinomainen argumentti! Evoluutioteoria falsifioitu yhdellä kädenheilautuksella!

Yleensä profiiliin laitetaan jotain jota edustaa, ei jotain jota vastustaa. Siksi minullakin on profiilikuvissa ties mitä miekkailukuvia mutta ei kuvia joissa poltan "Raamattua". Koska on hauskempaa edustaa asioita jota on kuin niitä joita ei nimenomaan ole.

Olen viime aikoina puhunut ja miettinyt melko paljon Schmittin poliittisen vihollisuuden käsitettä. (Koska näin siihen liittyviä tunteita itsessäni ; On helpompaa toki nähdä ikäviä asioita niissä joita ei ole hän itse.) Ja tässä kohden ei ole kenties parempaa kohdetta kuvata poliittista vihollisuutta kuin protestantismi. Se on jopa nimeämistään myöten alleviivaavan antagonistinen. Protesti, vastustaminen, on ytimessä.

Ikonoklasmilla ja protestantismilla onkin hyvin pitkä ja vahva historiallinen yhteys. Tämän jonkinlaiseksi symboliksi on nousut Hollannissa sijaitseva Utrechtin Katedraali, jonka protestanttien tuhoamien katolisten pyhimyskuvien kuvia löytyy niin wikipedian ikonoklasmiartikkelista kuin de Bottonin "Religion for Atheists" -kirjasta. Alain de Botton kuvaakin teoksessaan sitä miten protestantismin kohdalla vaikutukset ovat olleet suuria, ja ne ovat iskeneet ennen kaikkea arkkitehtuuriin. Tässä protestantit voidaan jakaa kahteen leiriin;
1: Luterilaiset ovat passiivisia. He arvostavat hyvin yksinkertaista ja korutonta rakentamista. Rakennukset ovat funktionaalisia ja helposti tylsiä. He ajattelevat että tärkeintä on että reitti Jumalan luo haetaan tekstin kautta. Näin kuvitukseen ja arkkitehtuurin komeuteen liittyvät kokemukset ja tunteet vähennetään tai jopa vähätellään.
2: Kalvinistit ovat aktiivisia. Jean Calvin kannusti aktiiviseen kuvainraastoon. Hänen puheensa lietsoivat kuvainraastavia mellakoita.

Tässä kohden ei ole mikään salaisuus että kreationismissa on vahvoja kalvinistisia sävyjä. Voidaan jopa sanoa että tämä on luontevaa koska USA:n fundamentalismissa on paljon kalvinisteja. Tämä tekee kreationismista osittain niin vieraan ja oudon oloista suomalaisten kristittyjen silmiin. Niiden tausta-asenteet ovat hyvin erilaisia. Me olemme edellisissä sukupolvissa tottuneet siihen että jopa fundamentalistimme ovat luterilaisia fundamentalisteja. Mutta moni kreationisti ottaa kreationismin mukana tulevat kalvinistiset vaikutteet ja maailmankuvat sellaisenaan, tuskin edes tiedostaen mitä tekevät. (Yhteys tuskin on vieras niille jotka analysoivat teologisia oppeja koulukuntanäkökulmasta sen sijaan että yrittäisivät elää kristillisessä jengissä sen mukaan mitä sanotaan että pitää uskoa jotta voi elää siinä.)

USA:ssa tämä ikonoklasmi onkin klassista. Luterilaisten (yli)vallan alla Suomessa ei ole tavattu kirjarovioita tehdä. Mutta Amerikan Fundamentalistit ovat aina osanneet. Jos mietitään miksi John Lennonin "Suositumpi kuin Jeesus" -kommentti synnytti vinyylilevyjen polttorovioita, ei ymmärrä sitä että kalvinismiin ikonolasmi kuuluu olennaisena osana. Kalvinistiset fundamentalistit paitsi dissaavat "Harry Potteria", myös polttavat niitä.

Väärää mieltä olevien tuotosten tuhoaminen on heille oikeaoppisuutensa näyte. Tällä demonstroidaan että tässä on asiaa joka ei kuulu omaan identiteettiin. Poliittista vihollisuutta ei voisi vahvemmalla keinolla lietsoa, ylläpitää ja demonstroida. Ja koska tapahtumat ovat usein hyvinkin julkisia, mukaan saadaan sosiaalista painetta. Kanssauskovaisten on tehtävä samoin ja osallistuttava prosessiin. Tekemiseen ajaminen sekä luo tässä asenteita ja vahvistaa niitä. Kyse ei ole vain mielipiteen ilmaisusta vaan myös sen levittämisestä ja vahvistamisesta niissä joiden mielipide tässä on "tarpeettoman heikko".

Tämä ikonoklasmi näkyy esimerkiksi Manu Ryösön taannoisessa "puskuritarraepisodissa". Hän itse kuvasi sitä miten hänen ensimmäinen tunnereaktionsa jonkun toisen ihmisen puskuritarraan oli loukkaantuminen. Eli toisen ihmisen mielipide ja sen näkyvilläolo ärsytti häntä. Aivan kuten Pauli Ojalaakin ärsyttää se, että joku vääränmaailmankuvallinen arvostaa Darwinia ja että Darwinia arvostetaan niin paljon että hänen patsaansa saa olla luonnonhistoriallisessa museossa. Harhaoppisen saama suosio on itsessään loukkaavaa ja vaatii vastareaktiota. Ikonoklasmi tietenkin elää näistä asenteista. Ensireaktiot kertovat tälläisissä tilanteissa aika paljon. Sillä usein ateisti kohtaa ensireaktiostaan kärsivän kristityn joka sitten kivasti ja hienosti filosofioi pahan käytöksensä pois. Jossain kristittyjen kesken kun kohtaaminen on jo ohi. Pahat teot haetaan synninpäästöön kontekstissa jossa ei ole sitä jota on loukattu mahdollisesti ensireaktioon liittyvillä käytöksillä.

Kreationistit ovatkin, kuten aiemmin kirjoitinkin - ihan suomessa tehdyn tuoreen Petteri Niemisen väitöskirjan mukaan - hyvin ärjyjä vihollisiaan kohtaan. Halveksunta, pilkka ja ei-tieteellinen pitkän nenän näyttö symbolien ääressä ovat oleellista ydintä eivätkä koristelua. Nykymaailmassa fundamentalistit ovatkin omiensa keskellä "rohkeita" ja "poliittisesti epäkorrekteja" ikonoklasteja. Jotka sitten itsesensuroivat jälkikäteen itseään ja toisiaan kun tilanne menee julkisuuteen. (Oli ollaan "rohkeita" ja "uskalletaan sanoa asiat ääneen" hyvin erikoisella tavalla.)

Ikonoklasmi on tietenkin muuten voimauttavaa, jos kokee olevansa vainottu ja heikko. - Ja kalvinisti tuntee olevansa vainottu ja heikko koska heille pelkkä erimielinen puskuritarra ja sen olemassaolo ja näkyvilläolo on "loukkaavaa". Poliittisen vihollisuudenhan ei tarvinut olla totta tai järkevää tai todellista, se riittää että asia koetaan jollain Slunga-Poutsalo -relativismilla sellaiseksi. Kun ärsyyntyminen on pikkumaista ja vainotuksi tullaan puhtaasti omaa herkkänakaisuuttaan niin tottahan toki sitä koetaan itsensä vainotuksi. Koska kun on riittävän pikkumainen elämä on yhtä vainottuna olemiseksi kokemista. -

Valitettavasti tässä tapahtuu myös se mistä Napoleonin Kompleksit -blogissa on kirjoitettu. "Olen varsin tietoinen siitä, miten paljon julkaistaan moskaa, jolle olisi ehkä ollut parempi säilyä elävänä puuna salomailla humisemassa, mutta siitäkin huolimatta henkilö, joka pelkällä henkisellä työllään rakentaa ajatuksistaan kirjan – suurenmoisen, kelvollisen, keskinkertaisen, huonon, surkean – on ansainnut tietyn arvostuksen. Kirja edustaa ihmisen intellektuaalisia kykyjä ja mielikuvituksen rajatonta laajuutta, se on tekijänsä ilmaus siitä, että tämä haluaa olla läsnä maailmassa, haluaa olla osa älyllistä inhimillistä julkista elämää. Näitä jaloja ajatuksia on pakko silloin tällöin palautella mieleen, jotta kestäisi kaikkien horoskooppiterapiaopusten olemassaolon." ... "Tuli ei ole mikään argumentti. Joka polttaa kirjan, asettuu järjellisen argumentaation ulkopuolelle ja kiistää koko painotuotteen ja siinä ilmaistujen ajatusten, arvojen ja kysymysten olemassaolon oikeuden. Samalla tulee asettaneeksi niiden vastineeksi absoluuttisen luottamuksen omiin ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa. Polttaminen on idiootin aggressiivinen ja uhkaava julistus omasta absoluuttisesta varmuudestaan. Kirjoja polttava tollo tekee selväksi, ettei halua edes osallistua mihinkään debattiin. Hänellä ei ole edellytyksiä rakentaa, vaan vain tuhota, ja kirja on ajatuksen monumentti."

Moni sekoittaakin keskenään luomisen ja tuhoamisen. Esimerkiksi jos piirtää pilakuvan profeetta Muhammadista, tämä on rakentava ja luova aktio. Tässä on mielipide ja ilmaisu joka on pilkkaa. Mutta tämä "Loukkaus" on vähän kuten Ryösön ensireaktioissaan loukkaavana kokema darwinkala -puskuritarra. Siinä on luotu ja tehty jotain ja osallistuttu tällä luovalla aktiolla. Kirjojen polttaminen ja pyhäinkuvien tuhoaminen on antikeskustelua, se on vain tuhoamista. ; Tässä mielessä Ojalan hyveeksi on sanottava että hän tuotti uuden taideteoksen valokuvauttamalla oman pitkän nenän näyttämisensä. Sen sijaan hän olisi voinut lyödä patsaan rikki lekalla. Toki syynä on todennäköisesti enemmän rohkeuden puute ja kiinnijäämisen riski kuin persoonan kauneus ja hyveellisyys. Mutta teot, eivät intentiot, painavat minun maailmassani.

Rakasta vihollistasi.

Jehovan Todistajat selittivät minulle miten vuorisaarnassa "Matt. 5:43-48" oleva Jeesuksen lause "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" olisi kuvattava ja ymmärrettävä.

Perustelu nojautui rakkauden ja vihan määritelmiin ; Rakkaudessa uskottiin tarkoitettavan ystävänrakkautta, ei sellaista joka annetaan lähimmille ja ystäville. Lisäksi vihollisuutta kuvattiin yksityisenä vihollisena, kansan ja ideologian viholliset olivat asia erikseen. Tällä he yrittivät kuvata mitä tarkoittaa Jehovan Todistajien "rakkaus keskuudessaan". Minä kun viittasin siihen miten he kuitenkin suhtautuvat esimerkiksi apostasiaan, Jehovan Todistajista lähtemiseen (juridisesti "erotettuihin") varsin tiukasti. Näin Jehovan Todistajat näyttäytyivät minulle jokseenkin samanlaisina kuin vaikkapa moottoripyöräjengiläiset, jotka kyllä tukevat toisiaan mutta ovat monia kohtaan ignoroivia tai jopa hyökkääviä.

Jehovan Todistajien tapaista näkemystä on edutanut esimerkiksi Carl Schmitt. Hän nojaa perustelussaan etymologiaan ; Hän nostaa esiin Jeesuksen käyttämän vihamiestä kuvaavan sanan ekhtros, joka kuvaa nimen omaan henkilöä jolle on henkilökohtainen kauna. Hän muistuttaa että sodassa on hyökkäys valtiota kohtaan ja silloin käytetään termiä hostis. Ja että näin ollen ei olisi mitään hyvää syytä väittää että hostis olisi sama kuin ekhtros. Hän viittasi tässä myös Platoniin joka käytti samantapaista jakoa ; ekhtrosin lisäksi on myös yleisempi vihollinen, polemios. Eli joitain vihollisia kohtaan voitiin olla kova, kun toisia kohden oltiin armelias. Hänen ohjeensa oli siis se, että oman ideologian ja kansan edustajalle jonka kanssa tullaan riitoihin tulee antaa anteeksi ja olla pitkämielinen. - Kuitenkin tätä Schmittin käsitystä kritisoitiin varsin pian. Syynä oli se, että Platonin polemios oli itse asiassa alamääritelmä eikä vaihtoehtoinen eri termi. Toisin sanoen Platonille polemios oli vain yksi tapa olla ekhtros. (Schmitt käytti sanoja siis kuin ne olisivat "kissa" ja "koira", kun ne kuitenkin olivat enemmän kuin "eläin" ja "kissa".)

Näin mukaan voidaan saada monta astetta armeliaampi kuva. Tässä annetaan anteeksi. Siinä missä oikeudenmukaisuutta oli perinteisesti kuvattu kompensaation kautta, eli velallisen ja velanantajan suhteena, on uusitestamentillinen oikeuskäsitys sellainen, että ihminen jää vapaaehtoisesti velanantajaksi, eli antaa toisen lainaamat velat anteeksi jääden itse vapaaehtoisesti tappiolle. Heinimäki onkin kuvannut tätä armoa mielivaltana ; Siinä missä oikeudenmukaisuus vaatisi kompensaatiota, armo on mielivaltainen ja on välittämättä tästä. Se jättää kostamatta "normaalia oikeudenmukaisuutta suuremman oikeudenmukaisuuden" vuoksi.

Näin mukaan saadaan juutalaisten, kristittyjen ja John Lennonin kannattama näkemys jossa maailmaan saadaan rauha sillä että käydään itse vihollisuuden käsitettä vastaan kiistämällä taistelun tarve. Näin saadaan rauha, jossa ei ole vihollisuutta itseään.

Nietzsche ei tietysti pitänyt tämänlaisesta. Hänestä se oli askel kohti nihilismiä. Hän kuvaa "Antikristuksessa" sitä, miten armo on sitä että ei nouse pahaa vastaan ja puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Armo on tässä mielessä passiivisuutta ja heikkoutta, ja tätä kautta laskettavissa nihilismiin ajavana voimana. Ja Nietzsche vihasi tämänlaista heikkoutta. Hänen yli-ihmisensä ei ollut (tämänlainen) nihilisti, vaan oli enemmänkin sen kanssa päinvastainen, omalakinen ja uuttera. Nietzshen kuvassa olennaista on tajuta, että viha on kenties itsessään paha asia, mutta se voidaan sublimoida kohti hyvään. Näin hän monin paikoin päätyykin intomielisesti kehumaan yleensä negatiivisia asioita "Hyvän ja pahan tuolla puolen" näyttämään malliin "...kaikki kovuus, väkivaltaisuus, orjuus, vaara ulkona ja omassa sydämessä, kaikenlainen salakähmäisyys, stoalaisuus, viettelytaito ja pirullisuus, kaikki ihmisessä ilmenevä paha, peljättävä, tyrannimainen, petoeläimen ja käärmeen kaltainen on omiaan korottamaan..."
1: Näin hänen kirjansa voidaan nähdäkin tarkoitushakuisen provosoivana ; Jos hän onnistuu suututtamaan uskovaisen ja aktivoimaan tämän puolustamaan näkemystään, olisi uskovainen siinä vaiheessa provosoitunut ja aktiivinen. Ja käyttäisi loukkaantumistaan oman asiansa puolustamiseen. Tämä olisi Nietzscheläisittäin nousu nihilismistä. Näin, Nietzschen omalla logiikalla, häijy ja provokatiivinen kieli on maailman parantamista, ja jonkinlainen palvelus provosoituvalle uskovaiselle.

Nietzscheläisiä ajatuksia onkin itse asiassa helppo löytää nykyään nimen omaan fundamentalistien parista. Ja esimerkiksi Jehovan Todistajien. Hehän nimittäin tunnustavat "rakastavansa syntistä mutta vihaavansa syntiä" . Tässä viha on toki aggressiivinen tuntemus, mutta ei sinällään paha. Heillä on tavallaan selvää että sublimaatio negatiivismielikuvallisen tunteen kasvattavasta vaikutuksesta voi todellakin tapahtua jos se vaikkapa aktivoi puolustamaan tärkeää asiaa, kuten oikeudenmukaisuutta ja totuutta. Näin se, että fundamentalismin historia näyttää rakentuvan vastaankirjoittamisen periaatteelle. Sublimaatiohakuisuuden kautta on ymmärrettävissä miksi fundamentalismi ilmenee vastustajien hakemisen kautta. Selittyy miksi fundamentalismi ilmenee siten, että fundamentalismi valitsee aina joitain kulttuurissa myllääviä tapoja joita se kieltää, vastustaa ja pitää tapojenturmeluksena.

Ainut mikä tässä tämän jälkeen ihmetyttää on se, että he tuntuvat käyttävän Lennon -tyyppistä kieltä ja ottavat kovasti negatiivisen suhteen Nietzscheen. Tyyppiin, joka on filosofian historiassa suunnilleen se ainut tyyppi, jonka näkemykset antaisivat heidän toimilleen oikeutuksen...

Joki eedenistä itään.

"Keep you doped with religion and sex and TV / And you think you're so clever and class less and free / But you're still fucking peasants as far as I can see / A working class hero is something to be / A working class hero is something to be"
(John Lennon, "Working class hero")

Richard Dawkins on kritisoinut taikauskoista ajattelua kirjassaan "River out of Eden". Siinä hän viittaa siihen, kuinka jos ihmiset pistetään hyppäänään korkealla lentävästä lentokoneesta, ihmiset hyppäävät laskuvarjolla eivätkä luota esimerkiksi rukoukseen tai vahasta tehtyihin Ikaroksen siipiin. Tämä tarina ikään kuin kertoo sen tarinan, että kaikki asioita ei pidetä vain sosiaalisina konstruktioina. Samaan tapaan Steven Weinberg vastusti postmodernismia kertomuksessa, jossa joukko kiipeää Mount Everestille ja matkalla heidän välillään on erilaisia sosiaalisia jännitteitä, ja he keskustelevat kielellisesti asioista ja he hahmottavat maailmaa sen kautta. He väittelevät mikä reitti on paras, ja kokeilevat niistä jotain. Kun he saavuttavat huipun, he päätyvät siihen että reitti joko on hyvä tai huono. Eikä kukaan väitä että itse huippu olisi konstruktio ja vain jokin vallantahdon ja sosiaalisen kilpailun esitys.

Tämänkaltaiset esitykset tuottavat ongelmia jyrkimmille postmodernismin versioille. Kuitenkin esimerkiksi Michel Foucaultin ja muiden vähemmän jyrkkiä näkemyksiä ne eivät kumoa. Foucault oli sitä mieltä että koko todellisuus on jotain, jota emme voi koskaan saavuttaa ja että maailmassa ja tiedemaailmassa on aina sosiaalisia vaikuttimia, jotka estävät täydellisen ja lopullisen tiedon. Itse asiassa Foucaultin omat näkemykset itse asiassa kumoutuisivat, jos tietoa yksittäisistä faktoista ei myönnettäisi, joten hän ei kannata mitään täydellistä tietotyhjiötä ja pidä tiedettä pelkkänä maailmankuvien valtapelinä vaan hänestä yksittäiset tosiasiat ja teoriat eivät ole konstruoituja, vaan luonnosta karkeistettuja säännönmukaisuuksia, joten voidaan saada tietoa esimerkiksi gravitaatiosta ja muista luonnonilmiöistä.

Tässä ei varsinaisesti ole mitään hirvittävän ihmeellistä. Tieteellisessä tavassa ajatella on tyypillistä se, että myönnetään esimerkiksi induktion ongelma. Emme koskaan saa lopullista totuutta, mutta jos yritämme minimoida ongelmat, voimme lähestyä sitä. Siksi esimerkiksi vaikka joudumme aina pakotetusti tekemään alkuoletuksia, emme silti luovu Okhamin partaveitsestä tai Einsteinin kovasimesta, joiden tavoitteena on se, että mahdollisimman vähällä selitetään mahdollisimman paljon.

Konstruktionismissa mennään kuitenkin joskus myös astetta pidemmälle kuin tämä: Silloin todellisuus sidotaan yhteen maailmankuvan kanssa, josta seuraa likimain Todellisuus = käsitys siitä minkälainen todellisuus on. Tässä on mukana esimerkiksi alkuoletus siitä, että on olemassa jokin hyvä tai näkemys hyvästä, jota ilman todellisuus ei olisi täysi. Tällöin subjektiivisuutta ei enää voida erottaa objektiivisuudesta, ja nämä kaksi yhdistetään. Esimerkiksi Martin Heideggerin mukaan subjektin ja objektin erottaminen on länsimaisen ajattelun suuri virhe. Konstruktionistisessa ajattelussa kiistetään että todellisuus on eri asia kuin tosiasiat. Heistä se johtuu siitä, että inhimillisestä käsityksestä, josta emme koskaan pääse irti, "olemassaolo on vasta havaitsemisen jälkeen" , kuten eksistentialistit ovat tajunneet. Tässä on mukana väite siitä että maailmankatsomus, joka oikeuttaa vääryyden, joka voi olla esimerkiksi alistaminen, ei olisi totuudenmukainen kuva, ja että pelkkä fakta ilman tulkintaa tekee elämästä tyhjää. Heistä se, että tiede ei ole ensisijainen olemisen tapa tarkoittaa sitä, että se olisi jotenkin huonompi.

Tämä on maailmankatsomukseen perustuva näkemys. Ja nämä taas edustavat perspektiivien pluralismia moninaisimmillaan. Niitä voidaan luetella ja niiden sisältöä luokitella. Mutta paremmuusjärjestykseen niitä ei tällä diskurssilla saa, ellei sitten ryhdy harrastamaan sitä "vainoavaa vallankäyttöä".

Puhtaan skientismin väitetäänkin johtavan nihilismiin. Se johtuu siitä, että jos subjektiivinen kielletään, se jää käsittelemättä ja tämä on tärkeä asia ihmisten elämässä. Esimerkiksi siksi että etiikka ja arvot sidotaan subjektiivisuudella : Eli "ihminen ei elä yksin leivästä" ~ saa olemiseensa sisältöä pelkästään faktoista ; meillä kaikilla on maailmankatsomus, eikä tätä asiaa voi paeta. Se on hieman sama kuin induktion ongelma. Se on ikuinen este, jota ei voi raivata.

Mutta se ei kuitenkaan estä sitä että jotain ei voitaisi tietää, ja että esimerkiksi ihmisen tietoisuutta ilmiönä ei voitaisi selittää aivotoiminnan kautta. Puhtaasti tieteellinen asenne johtaisi varmasti nihilismiin: Jo "is-ought" nimittäin johtaa myös siihen että siitä miten asiat ovat ei voida suoraan sanoa miten niiden pitäisi olla: Siitä, että onko esimerkiksi lasissa oleva myrkky juottaa ihmiselle riippuu siitä, minkälaisia "pitäisi" oletuksia asialle laitamme. Se, että ihmistä ei saa tappaa, on monista moraalinen prinsiippi. Ja sellaisenaan se on eifaktoihin sidottava. Olen kuitenkin täysin erimielinen siitä nihilismistä. Ratkaisu on tutkimuksessa tahty agnostismi. Tällöin maailmankuva vain pyritään pitämään pois tuloksista, jolloin ei itse asiassa sanota että niitä ei ole. Tällöin puhutaan vain asiasta, eikä puhujista ja siitä kellä heistä on kivoin maailmankatsomus, jonka vallantahtoisia pyrintöjä tukea. Karkeasti sanoen;
1: Jos emme voi saada tietoa vaan kaikki on valtapeliä, niin pidä valtapeliset argumenttisi kaukana minusta ja mene vainoamaan muita. Koska totuusrelativismissa mikä tahansa väite on yhtä hyvä, ei keskustelussa ole oikein mitään järkeä.
2: Jos voimme muodostaa tietoa maailmasta, keskitytään siihen kun keskustellaan siitä miten asiat ovat. Tämä ei tarkoita nihilismiä, arvojen poissaoloa tai niiden kiistämistä, aivan kuten agnostismikaan ei tarkoita sitä että sanotaan että "Jumalaa ei ole" tai "Jumala on". Se sanoo pikemminkin sitä, että jokaisella on valta valita vaikka typeräkin maailmankatsomus, jopa sellainen jota ei lainkaan sidota tieteeseen. Ja kuten oletusten mukaantuonti tuo ongelmia koska se tuo logiikkahyppäyksiä, maailmankatsomuksen esiintuonti on aina valtapeliä. Ja jos joku tulee minua neuvomaan, toimin Suomalaiseen tapaan ja sanon että "Perkele. Et tuu mua neuvoon." Tai hyvänä päivänä "Whatever is good for you is good for you, but not necessarily good for me."

On siis hyvä huomata, että konstruktionismi ei ole välttämättä tieteenvastaista, mutta on myös hyvä huomata mistä milloinkin puhutaan. Tiede ei esimerkiksi väitä koskaan saavuttavansa "lopulista totuutta ja koko totuutta mitään pois jättämättä ja mitään lisäämättä". Jonka vuoksi sitä ymmärtämättömät sitä moitivat. He luulevat että "kun heidän näkemyksensä sanoo kaiken elämästä, maailmasta, hyvyydestä ja tuonpuoleisuudesta ja kaikki tiedetään, tieteen olisi tehtävä 1:1 sama. Joten "skientistit" väittävät olevansa kaikkitietäviä". Tälläinen on olkiukottamista ja lisäksi se kertoo enemmänkin henkilön projektiosta. On erikoista vaatia systeemiltä sellaista, mitä ei väitä tekevänsä. Sen sijaan monet maailmankatsomukset väittävät juuri tämän "kaikennäön" saavuttavansa, mutta kun ne ovat yliluonnollisia, niin tämä on tietysti vaatimattomuutta ja nöyryyttä. Silti yleensä näiden maailmankatsomusten edustajat eivät todista omaa kantaansa, vaan sen sijaan kritisoivat tiedettä siitä että tämä ei tee sitä mitä maailmankatsomus itse väittää tekevänsä. (Koska eihän nöyrää saa kritisoida, kun sen kuuluu periä maa.)

Mutta jos muistaa että puhuu oikeista asioista oikeassa kontekstissa, ja välttää vääriä kahtiajakoja, ei ole mitään varsinaista ongelmaa. Siksi esimerkiksi maailmankatsomusten kieltä tarvitaan esimerkiksi tiedepolitiikassa. Sehän koskee sitä, mitä halutaan tietää jatkossa ja mihin kannattaa keskittyä. Toisin sanoen: Kun keskustelu ei ole sitä että ruoditaan mielipidettä siitä onko Mount Everestin huippu olemassa tai toimiiko ydinpommi vaan sitä pitäisikö ydinpommien kehittämiseen uhrata rahoja ja onko syytä lähettää geologia sudin ja hammastikun kanssa raaputtamaan Mount Everestin huipulta maaperänäytteitä, homma on OK. Siksi myös moraalisia ja maailmankuvapohjaisia mietintöjä tarvitaan. Ja itse asiassa sitä tarvitaan paljon.