Näytetään tekstit, joissa on tunniste nörttiys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nörttiys. Näytä kaikki tekstit

tiistai 16. toukokuuta 2017

Pelien netillistymisestä

Olen vanha. Pelaan pelejä tavalla jotka ovat ajastaan jälkeenjääneitä. Tarkalleen ottaen pelaan yksinpelejä jotka takaavat sen, että ei ole tarvetta olla kontaktissa ns. oikeisiin ihmisiin. Sen sijaan pelikonsolit ja muut ovat netillistyneet. Ja tämä on muuttanut alaa hyvin paljon.

Aluksi muutokset olivat pelaajan kannalta huonoon suuntaan; Playstation 4 erosi Playstation 3:sta siten, että peleihin tuotettiin enemmän päivittyvää sisältöä. Tätä myytiin sitä kautta että pelaajat saavat buginkorjauksia. Käytännössä tämä tarkoitti sitä että kun peli ilmestyi, sitä ei kannattanut ostaa koska ostaja sai valtavan määrän bugeja. Pelin heti ostaneet olivat betatestaajan vastineita. Tämä oli selvä heikkous pelaajalle mutta hyöty pelitaloille; Keskeneräinen tuote voitiin laittaa myyntiin ja suhteuttaa huoltotyö siihen miten hyvin tai huonosti peli myy.

Nyt kupit ovat kääntyneet niin että pelaajat vaativat lisäsisältöjä ja päivityksiä. Esimerkiksi "Horizon Zero Dawn" on alkanut saamaan moitteita siitä että se on tehnyt buginkorjauspaketteja ja vastaavia. Eli sisältöä joka ei innosta palaamaan pelien ääreen uudestaan. Valmiiltakin peleiltä siis odotetaan uusia tehtäviä, uutta sisältöä ja vastaavia. Tästä onkin kenties tulossa uusi standardi.

Tämä ohjannee pelikulttuuria siihen suuntaan että mikromaksut muuttuvat yhä tärkeämmiksi. DLC -lisäosat ja mikromaksetut uutuustehtävät ovat keino jolla peliä ikään kuin täydennetään. Käytännössä tämä ratkaisu tietenkin tuhoaa lineaarisen tarinankerrontaperinteen peleistä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Nörttien kiusaamisesta

Sanna Oksman kirjoitti siitä miten tällä hetkellä noin 30 -vuotiaita "lama-ajan lapsia" säälitään. Hänestä tämä on liioiteltua. "Siihen aikaan, kun me koimme lapsena laman ensimmäisen kerran niin me ei koettu lopultaan jäävämme mistään paitsi ellei kotona ollut vinosti asiat. Me emme lopultaan tienneet mistään muusta mitään. Miksi?" Hän antaa vastaukseksi "Meidän ensimmäinen kosketus tietokoneeseen tuli monelle vasta ylä-asteella eikä silloin selattu nettiä vaan tekstinkäsittelyohjelmia joita päntättiin niin tinkaan, että vaikka meistä osa olisikin saanut kokeilla netin käyttöä sen jankkaamisen jälkeen niin emme olisi osanneet sitä käyttää. En rehellisesti sanottuna muista edes oliko silloin olemassa nettiä vaikka olenkin vasta 30 vuotias." Tässä yhteydessä esiin nostetaan syrjäytyminen ja kiusaaminenkin. "Mitä minä ja ehkä sinä tehtiin lapsena ja teininä? Hengailtiin kavereiden kanssa niin hyvässä kuin pahassa, mutta me tolskattiin yhdessä asioita ilman, että nokat oli puhelimissa joissa on myös se netti. Kiusaamista oli silloin aikoinaankin kouluissa, mutta se oli omien vanhempien tulojen riippumattomuuksissa. Ennemmin haukuttiin toista, jos joku oli muissa maailmoissa eikä osallistunut juttelemaan ja leikkimään, oli rassukka. Aika ironista, kun ajattelee, että nykyisin kiusataan siitä, että jos sinulle ei ole sitä hienointa puhelinta jossa on netti ja mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun, nokka kiinni siinä toisessa maailmassa."

Olen tätä samaa ns. X -sukupolvea.

Ja uskallan sanoa että Oksmanilla on oikeansuuntaisia huomioita. Tässä kohden olen toki samaa mieltä siitä että "nörtit" ovat muuttuneet yhden sukupolven aikana halveksituista nössiäisistä valtavirtakulttuuriksi, jopa ihailluiksi. Samoin on selvää että internet on ollut ehdottoman tärkeä tässä prosessissa. Sillä nörttien kannalta (1) internet mahdollisti yhteyden muihin samanhenkisiin (2) tietotekniikka ja internet oli nörteille sopiva kanava jo olemuksellisesti ja (3) työmarkkinat ja niihin liittyvä rahoitus on muuttunut niin että nörttimäisyys on myös kannattava tapa hankkia elantoa.

Itse olin "muissa maailmoissa" ja "outo" ja tätä kautta minuun suhtauduttiin hieman erikoisilla tavoilla. Usein myötämielisellä säälillä (joka ei hyvältä tuntunut) sekä kiusaamisella. On selvää että vanhassa maailmassa "urheilijapojat" edustivat jotain jolla oli sekä lihasta että arvovaltaa jotta he voivat tehdä väärin, rikkoa sääntöjä, joutumatta ongelmiin. Nörtit eivät olleet "kunnolla miehekkäitä poikia". Ja tätä kautta heitä tuli "opettaa ruotuun ja tavoille".

Mutta on erikoista huomata miten Oksman on ollut vihjeetön.

Itse olen aina ollut köyhässä perheessä. Tässä mielessä lama ei iskenyt perheeseemme aivan niin lujaa kuin voisi luulla. Itse asiassa pääsin seuraamaan sivusta useitakin romahduksia. (Olin musiikkiluokalla ja nämä ovat, kuten kaikki erikoisluokat, sellaisia että snobit ja elitistyjät haluavat laittaa jälkikasvuaan niihin. Preppaavat ja kaikkea.) Näissä tulotasojen romahtamisissa oli hauskaa se, miten niitä kokeneet selvästi pärjäsivät meidän perhettämme suuremmilla uusilla huonoilla tuloillaan huonommin kuin minä. Heille asia oli ihmeellinen. Minulle köyhyys oli normi.

Silloin nimenomaan kiusattiin esimerkiksi jos ei ollut varaa ostaa tietynlaisia vaatteita jne. Oli tärkeää näyttää varallisuutta ja muodikkuutta. Itselleni tämä ei painanut niin paljon. Mutta vanhempi sisareni on kertonut jopa siitä miten hän häpesi, joutui häpeämään että häntä häpäistiin tähän liittyvissä asioissa. Pinnallisuus ei silloin ollut nörttimäisiä gadgetteja - koska niitä ei ollut. Silloin "mukana hengailu" vaati kuitenkin helposti käsittämättömiä määriä proppausta.

Seurallisuuskin vaati helposti esimerkiksi sitä että oli varaa ties mihin rullalautoihin. (Jotka oli siihen aikaan tosi kalliita.) Että pääsit tilanteeseen jossa sinun "annettiin kokea kaikki itse" vaadittiin rahaa.

Kaikki se tekeminen oli minun nuoruudessani - kolmekymppinen itsekin olen - oli hemmetin kallista. Ja sitten jos olit köyhä ja leikit jollain hiton käpylehmillä tai tutustuit luontoon ja harrastit kävelyä, määrityit niihin jotka olivat "omissa maailmoissaan". Toki tämä ei ollut ilmiselvää niille joilla oli varaa. Lapsi joka ei ole joutunut miettimään rahaa ja omien toimiensa kulunkeja ei tietenkään ole tiedostanut mikä on vaatinut massia ja mikä ei. Ja kenties tämä vihjeettömyys on luonut ajatuksen että meno oli jotenkin reilua. Ei se ollut. Lasten tiedostamattomissa olevat talouskontekstit törmäsivät siihen, että tyyppi oli tylsä kun sillä ei ollut sitä tai tätä.

Jaetut kokemukset olivat samantyylisiä.


Jos internet on nyt sellainen että jollakulla on hieno uusi peli tai pokemonennätys, niin näistä muodostuu ns. jaettu yhteinen kokemuspiiri. Se on tärkeää jos haluaa keskustella muiden ihmisten kanssa. Minun nuoruudessani tämä vaati pääsyä suosittuihin televisio -ohjelmiin. Minulta sensuroitiin tosi paljon. "Turtlesit" esimerkiksi oli liian väkivaltaisia jotta minua tarvitsisi päästää tämänlaiseen yhteistä kokemusmaailmaa rakentavaan aineistoon. Ja kyllä moni mamma olikin huolestunut tämänlaisista. Sensuuri ei ollut ihan tavatonta.

Tässä mielessä tuotiin esiin paljon paheksuntaa - joka ironista kyllä muistuttaa kovasti Oksanan materiaaleja. Kun hän toisaalta valittaa-vertailee oloaan omiin lapsiinsa, hän yhtäällä huomauttaa että  että "vähemmän meitä tarvitsi suojella miltään kuin omiaan" niin toisaalta hän huomauttaa että huolta aiheuttaa nykyajan "mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun". Minun nuoruudessani pojat salakuljettivat "Jallu"- ja "Myrkky" -lehtiä pihamajoihin. Paheksunta ja suosio tuli pääsystä hyvin samanlaisiin juttuihin.

Näkisinkin asian hieman erikoisesti


Oksmanin tekstistä paistaa esiin se, että käytännöllisyys ja moralismi sekoittuvat toisiinsa erikoisilla tavoilla. Tavoilla joissa kokonaisuus muuttuu koherentiksi vasta kun olettaa taustalle jotain muuta.

Tämä implisiittinen koherentisoija on se, että Oksman esittää että tietynlainen koulukiusaaminen on ymmärrettävämpää ja hyväksyttävämpää ja normaalimpaa kuin jokin toinen. Toisaalla hän oikeuttaa tietynlaista toimintaa sillä että sillä saa kavereita. Tässä puhutaan siitä pragmaattisuudesta "Minä sanon joka päivä tänä päivänä molemmille isoille pojille, että elkää vasikoiko tai länkyttäkö turhista tai teidät heitetään ennen pitkää kaveri porukasta vaikka muuten olisitte huippuja tyyppejä." Toisaalta sitten ei voida päästää internetsivuille ja aineistoon jos se on samalla tavalla kätevää.

Ideaalina onkin se että pitäisi elää arjessa eikä "omissa maailmoissa". Omista maailmoista olisi hyvä palauttaa "todellisuuteen". Tai ainakin se on ymmärrettävää jos heitä siitä palautetaan kiusaamalla. Tämän arkikuvan noudattaminen on "kätevää" ja siitä poikkeava - vaikka siitä seuraisi identtisiä seurauksia kuten kaveripiirin suosiossa olemista - on "harhautunutta". Toisin sanoen kysymys on vanhakantaisesta moralismista ja siitä että halutaan tunkea ihmisiä tiettyyn muottiin.

Tässä taitaa olla takana pikemminkin vanha metafyysinen virhepäätelmä siitä että "virtuaalinen" ei olisi aitoa. Itse olen löytänyt tärkeimmät ja aidoimmat ihmiskokemukseni pääasiassa internetistä. Kun kirjastopoika - joka btw oli silloin yläasteen alussa lukenut kirjatolkulla tietomateriaalia enemmän kuin valtaosa ikätovereistaan on lukenut kolmekymmenvuotiaaksi mennessään - ei saa kavereita kuin internetistä, luullaan että siellä ei olla aitoja ihmisiä vaan vastassa on jotain virtuaalista ja epätotta tai ainakin perverssioä. (Vaikka itse kirjotetaan jotain blogia kuin se menisi johonkin ei-valhemaailmaan.)

Minua toki yritettiin palauttaa ties mihin todellisuuteen. Todellisuuteen joka tarkoittanee ulkoamääriteltyä miehekkyyttä jossa syvällisin asia on ruokaresepteistä keskustelu. Todellisuuteen joka ei ainakaan koostunut siitä että ymmärtää miten maailma toimii. Todellisuuteen joka ei perustu ainakaan tieteelliseen ymmärtämiseen ja näkemykseen siitä mitä asioiden takana on. Itselleni on yhä, näin 30 -vuotiaana, tarpeettoman pinnallista elää maailmassa jossa pitäisi ostaa auto ja tehdä muodikkaita ruokia. Minusta on sen sijaan luonnollista kokata usealla kattilalla samanaikaisesti ja pitää kauhomisprosessia estimoivana entropiatestinä.

Mutta minulta ei ehkä kuitenkaan kannata kysyä. Olen oikeasti niitä ihmisiä jotka elivät nörttien vallankumouskauden. Tämä tarkoittaa sitä että jos urheilijapojat saattoivatkin pestä tukkamme pöntössä jotta palaisimme sieltä "omista maailmoistamme" niin sitten ensi tilanteen tullen hankin etätyöohjelman, liitin sen muodikkaaseen tietokonepeliin ja annoin urheilijapojan ladata tämän koneelleen. Ihan sen vuoksi että voin lähettää urheilijapojan kotikoneen kovalevyn pornoaineiston pojan itsensä sähköpostista tämän omalle äidille! (Myöhemmin opettelin myös potkimaan ihmisiä perseelle urheilijapoikamaisemmin. Mutta tämä on toinen tarina. Sellainen jota on hauskaa kertoa kun katsoo sitä miten urheilijapojat tuppaavat olemaan itseen verrattuna rapakuntoisia kaljamahoja nykyään.)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Oodin soturit

Helsingin Keskustakirjaston nimeäminen on tehty. Tulokseksi päätettiin "Oodi". Tämä on pahastuttanut suomenruotsalaisia piirejä. Oodin rinnalle tai tilalle halutaan ruotsinkielinen tai neutraali nimi. Neutraali tarkoittaisi luultavasti jotain joka kuulostaisi vaikkapa latinalta. Jokin sellainen kuin "libraria".

Olen nörttimäinen ja kirjastojen käyttäjä. Ja kirjastojen käyttäminen tekee nörttimäiseksi. Sitä saadaan nörttipiireissä kuulla niin usein viestiä mallia "osta elämä" että glorifioidun kirjavaraston nimeksi voisi tulla vaikkapa "Biblioteca de los Muertos".

tiistai 29. marraskuuta 2016

Nörttiyden kategorioinnista

Kun nörttiyttä lähestytään, on käytössä usein kaksi termiä ; On "geek" ja "nerd". Niiden kohdalla kyse on varmasti aika tyhjänpäiväisestä seulomisesta. Molemmat ryhmät ovat limittäisiä ja ilman limittäytymistäkin enimmäkseen samankaltaisia.

Voidaan kuitenkin nähdä että karkeasti nörtityttä lähestytään siten että (1) nerdit ja geekit erottaa toisistaan asenne. Sekä se että (2) Nerdit ja geekit erotetaan toisistaan aiheiden kautta. On selvää että tämänlaiset tuottavat hyvin erilaisia lopputuloksia. Jos nörttiys on asennetta, sitä voi kohdistaa vaikka geekeinä nähtyihin aihepiireihin.

Tässä kohden "Big Thingissä" oli kirjoitus juuri tästä aiheesta. Se, erikoista kyllä, kuvasi nörttiyttä ja geekiyttä samanaikaisesti molempien edellämainittujen kautta. Ensin määritellään että "geek - An enthusiast of a particular topic or field. Geeks are “collection” oriented, gathering facts and mementos related to their subject of interest. They are obsessed with the newest, coolest, trendiest things that their subject has to offer." ja "nerd - A studious intellectual, although again of a particular topic or field. Nerds are “achievement” oriented, and focus their efforts on acquiring knowledge and skill over trivia and memorabilia." Eli nörtit hakevat saavutuksia ja niihin liittyviä taitoja kun taas geekit ovat keräilyorientoituneita ja keräävät uusia asioita. Mutta samalla erot olisivat kuitenkin aihekohtaisia. "compare the more geeky pastimes (“#toys,” “#manga”) with the more nerdy ones (“chess,” “sudoku”)." ; Tässä kohden nörtit ovat kiinnostuneita hieman eri aiheista kuin geekit. Eroiksi esitettiin jopa niin että geek voi seurustella ei-nörttimäisten ihmisten kanssa kun taas nörtit eivät.

Tämänlainen vihjaa että joko teksti on epäkoherentti tai sitten aiheiden ja asenteiden välillä on korrelaatio. Toisin sanoen ; Geekimäiseen uuteen tekniikkaan, sarjakuviin, ja muihin vastaaviin suhtaudutaan eri tavalla kuin nörttimäisiin aiheisiin. ; Tämä ei ole täysin epäuskottavaa, koska karkeasti ottaen geekeillä on enemmän "taiteellisia kiinnostuksenaiheita" kun taas nörtit ovat ankarammin "tiedeorientoituneemmissa aiheissa". Joten kenties molemmat kategoriat ovatkin samanaikaisesti jokseenkin osuvia.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Tuho!

Sosiaalipsykologi Antti Eskola on kuvannut sitä miten ennen paheksuttiin lapsia ja nuoria, jotka lukivat kirjoja sen sijaan, että olisivat juoksenneleet punaposkisina ulokona. Lukemisen sanottiin johtavan kalpeuteen ja sairastumiseen. 1980 -luvulla pelättiin vidiootteja jotka turmelivat mielensä katsomalla passivoivasti videoita ja televisiota. Nykyään pelätään tietokonenörttejä.

Kulttuurin tuho odottaa aina näiden ihmisryhmien takana. Kansakunnan fyysinen terveys ja intellektelli omaisuus rapistuu näiden kautta. Pelätään aivojen ja terveen järjen ja kulttuurin tuhoa ja kunnon rapistumista ja tämän seuraukseksi nähdään, ei enempi ja vähempi, kuin yhteiskuntaa ylläpitävien tukirakenteiden romahtaminen. Ja jostain erikoisesta syystä tiede ja taide tuntuu samanaikaisesti edistyvän nimenomaan sisäilijöiden toimesta.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Jumala on nörtti

Joskus kun pelaa tietokonepelejä, sitä voi haluta tietää miten peli on tehty. Asia on kiinnostavaa siihen asti kunnes sitä todella pitää katsoa. Koodi on mekaanista, tylsää ja mutkikasta. Ja sitä on hyvin hyvin paljon. On paljon mielekkäämpää pelata itse peliä. Paitsi koodarinörteille joiden mielikuvitus luo ihan koodin binaarilukutasolta varmasti koko pelin silmien eteen rikkaana kuvitelmana, vähän kuin käpylehmät isovanhempien lapsuusaikojen köyhille lapsille. Tämä kyky tekee heistä nörttejä. Ja melko tylsiä ihmisiä.

Olotila tämän edessä on sama kuin magiikassa. Piff the Magic Dragon on kertonut miten taikuudessa tempun katsominen on hauskaa viihdettä mutta itse taikatempun keksiminen ja harjoittelu ovat pitkäpiimäisiä ja tylsiä asioita. Siksi taikatemppuiluun tarvitaan nörttimäistä luonnetta.

Sama ilmiö on myös ihmisen geenien kanssa. Moni kuvaa Jumalaa insinöörinä. Mutta on ilmiselvää että hän on nörtti. Jos katsoo vaikka Jumalan luomaa avataria - eli kuvaa jonka Hän on luonut omaksi kuvakseen - ihmistä, voidaan huomata että elämisessä viihdyttävintä on eläminen tai ainakin naapurien elämien katsominen ikään kuin käyttöliittymätasolla. WYSIWYG -maailmassa ilman turhaa analyysiä.

Ja sitten kun menee tutustumaan vaikka NCBI:n geenipankkiin, joka kertoo suoraan minkälaiseksi Jumala on meidät koodannut DNA -tasolla, on vastassa vain hyvin tylsänoloista kirjainsoppaa ...ATCGTAGATCT.... Ja vaikka hakisi itselleen hupia hakemalla hauskinta mahdollista kikkelivitsiä, niin SRY -geenikin on ihan samanlaista. Ei ole siinä kovin hauskoja kohtia. Tosin hieman miltei hymähdin kun luin kohdan "...gaatcccaga atgcgaaact cagagatcag..." ääneen ... kunnes en hymähtänytkään. Genomi jos jokin kertoo että sen Luoja on selvää nörttiainesta.

Jumalan nörttiys selittää sitä miksi uskovaisten ja nörttien välille voidaan nähdä paljon samanlaisuuksia. Ja ennen kaikkea tämä yhteys selittää miksi Jumalalla tuntuu olevan niin paljon erilaisia siveyssäädöksiä. On selvää että Jumala ei halua että hänen luomuksillaan on rikkaampi seksielämä kuin Hänellä itsellään.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Internetdeittailun omituisuuksia

Amy Webb kertoo puheessaan siitä miten hän käsitteli deittipalvelujen dataa. Hänen taustallaan oli ollut se, että normaalielämässä deittailu oli ollut hankalaa. Hänelle oli sanottu että hänen pitäisi olla vähemmän tarkka. Sietää enemmän ihmisistä. "Don't be so picky." oli ollut normaali palaute. Webbillä oli myös aikataulu siihen miten perhe pitäisi ehtiä perustamaan. Perheen perustamisessa ja lasten hankinnassa menee helposti aikaa. Ja tämänlainen voi olla monille muillekin naisille tärkeä asia.

Webb meni kuitenkin harrastamaan internetdeittailua. Sillä hän huomasi että vaikka hän asui suuressa kaupungissa, niin tilastomatematiikka näytti että tietyn ikäisiä kulttuuriselta taustaltaan juutalaisia miehiä oli hyvin vähän. Ja ulkonäöltä kiinnostavia ei ole kaikkia. Haasteena oli löytää pieni määrä miehiä jotka täyttivät Webbin tiukat kriteerit. Ja muut sanoivat että hänen kannattaisi olla vähemmän nuuka ja vaativa.

Internetissä deittailussa algoritmi hakee isosta massasta ihmsiä ja tätä kautta on mahdollista kaivaa esille sopivia ihmisiä. Aluksi hän oli kirjoittanut lähinnä CV:nsä. Joka oli tietenkin epäsopiva lähestymistapa. Webb huomasi, että (1) kyselylomakkeet olivat pitkiä (2) algoritmi kiinnitti huomiota samanlaisuuksiin ja yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin vaikka ne olisivat irrelevantteja...

Siksi Webb keksi tavan korostaa tärkeämpiä kysymyksiä. Ja muotoili oman profiilinsa sellaiseksi että se olisi houkutteleva juuri niille miehille joista hän itse oli kiinnostunut. Tällä hän sai itselleen puolison joka oli juuri hänelle sopiva ja jonka kohden hän saattoi olla äärimmäisen vaativainen. Webb kutsui toimintaansa systeemin hakkeroinniksi. Kuitenkin hän lähinnä oppi käyttämään systeemiä hyväkseen tietyllä tavalla.

Ja tapa on jotain jota on syytä lähestyä filosofisesti.

Webbin kanta on ymmärrettävää. Rakkauselämä on vaikeaa. Etenkin jos edustaa jotain vähemmistöä ja perheen haluaa perustaa sellaisen ihmisen kanssa jolla on jaetut arvot. Moni pitää tätä oleellisena ja tärkeänä. ; Sopivan puolison etsintä on usein vaikeaa muutoinkin. Kiinnostus voi olla yksisuuntaista. Torjutuksi tuleminen on ikävää.

Internetdeittailu poistaa tämän riesan. Mikä on mukava asia. Sillä on turhaa ajatella että parisuhde on jokin saavutus joka ansaitaan kestämällä vaikeuksia. Seuralaiskandidaateille ahkerasti erilaisia iskulauseita heitellyt mies toki voi lopulta onnistua ahkeruuttaan. Mutta tämä ahkeruus ei tuo lopputulokseen ansiokkuutta. Moni itse asiassa arvostaa ensisilmäyksellä saatua romanttista rakkautta. Sillä ansaitsemisen sijasta halutaan puhua kohtalosta.

Ja nekin jotka eivät usko kohtaloon voivat kannattaa jotain Kantilaista ajatusta siitä että toisia ihmisiä ei pitäisi kohdella välineinä omien halujen ja tavoitteiden toteuttamiseen. Sarjaepäonnistuja vaikuttaakin seurusteluasioissa sellaiselta, joka haluaa naimisiin tai jolla on jonkinlainen perheprojekti. Siihen on vain löydettävä sopiva ihminen, eikä ole niin hirveästi väliä kuka. "Älä ole niin vaativa" saa tässä uusia sävyjä.

Alain Badiou onkin korostanut että interentaikana deittailu on tältä osin muuttunut. Internetprofiilit tarjoavat keinot "iskeä" ilman "torjuntaa". Erilaiset deittialrogitmit ehdottavat ja profiilin omistaja ei näe kuinka moni on pyyhkäissyt yli. "EI" ei ole samalla tavalla näkyvä. Hän on tässä mielessä jossain määrin oikeassa. Itse tosin näkisin että myös hiljaisuus puhuu. Internetaikana asiat tapahtuvat usein nopeasti. Ja tässä mielessä se, että kukaan ei vastaa deittiprofiiliin vaikka viikon aikana pitää sisällään viestiä. Samanlaista viestiä kuin internetissä vastaamatta jääneet yksityisviestit. Tai arkisessa keskustelussa tapahtuneet vaivautuneet hiljaisuudet. Se joka ei saa deittivastauksia profiiliinsa on seinäkukkanen. (Tanssiaisissakaan ei monesti aktiivisesti kuule "EI":tä. Sinua vain ei haeta tanssimaan. Joten internetissä ei ole suoraan aivan täysin uutta ilmiötä tässä kohden.) Torjutuksi tulemisen riski kuitenkin pienenee ja suoran torjunnan tuomasta shokista vältytään. Sen korvaa toisenlainen, ja varmasti riipivä, kaamea hiljaisuus. Tästä kritiikistäni huolimatta näen että Badioulla on siis siltikin jonkinlainen hyvä huomio asiaan.

Richard Keraney on esittänyt, että nykyaikana internetalgoritmit suorittavat passiivissti suuren osan valikoinnita. Ja ihmiset keskittyvätkin luomaan itsestään virtuaalisia mainoksia jotka ovat ennen kaikkea sitä miltä asiat saadaan näyttämään. Persoonan sijasta keskitytään identiteettiin ja tämän mainontaan. Oikean ihmisen sijaan rakastamme simulaatiota hänestä. ; Syynä ei ole pelkästään se että digitaalinen kuva on digitaalinen vaan siitä miten digitaalisia kuvia joudutaan käyttämään "houkuttelevalla tavalla". Webbin CV -esimerkki korostaa että deittialgoritmien kanssa pulatessa se miten kuvaa itseään on tehtävä hyvinkin tietynlaisella tavalla. Nämä eivät ehkä suoraan valehtele, mutta ne ovat vaadittavia näkökulmia asiaan. (CV on muuten samanlainen valikoitu näkökulma työnhakuun. Työpaikan etsimisessä onkin paljon "jotain samankaltaista".)

Olen itsekin ollut jokseenkin huolestunut ns. algokratiasta. Eli siitä miten googlen hakukone ja facebookin linkkivalikointi-piilotusalgoritmit määräävät aika paljon siitä mitä näemme ja tätä kautta näkymätön ja toisen ihmisen koodaama valikointi pitää sisällään hyvin paljon valtaa. Valtaa joka helposti ajaa ihmisen joko (a) kohti ulkopuolisen tahon määräämiä asioita tai (b) sitten sitä ajautuu "omaan kuplaan" kun algoritmi ei haasta maailmankuvaa vaan antaa pelkästään omaa itseä tukevia lähteitä ja tarjoaa itselle tärkeitä mielipiteitä. Tässä mielessä internetin deittipalvelut ovat yksi lisä tähän erikoiseen ja vaikeasi nähtävään vallan muotoon.

Ja tämä on se puoli josta itse pidän vähiten ilmiössä ; Deittipalvelut hakevat ns. sopuisaa perhettä. Sellaista jossa on jaetut arvot. Voit valikoida tai hylätä joidenkin ominaisuuksien perusteella. ; Voit varmistaa, että puolisollasi on sama uskonto kuin itselläsi. Voit varmistaa että hänen hiustenvärinsä miellyttää erityisesti. Voit katsoa että molemmat olette kiinnostuneita samoista asioista. Ideaalipuolisosta tehdään tässä muutakin kuin luodaan siitä kuva ennen kuin hänet on tavattu.

Varmasti ideaalipuolisolle on asetettu ulkonäköehtoja ja varakkuusehtoja aina. Itse luodaan mielessä abstrakti ideaali ja toinen on myös jossain määrin yrittänyt antaa itsestään hyvää kuvaa. (Drinkkien antaminenkin voidaan nähdä sekä anteliaisuuden että varakkuuden näytöksi, jolla luonne ja maallinen status tulee edes jossain määrin tarkistetuksi.) Ja on hyväkin katsoa piirteitä ja valikoida. Ulkonäköpiirteetkin voivat olla merkittäviä.

Mutta tässä on jotain, näkökulma jonka romanttiset elokuvat ovat usein ymmärtäneet. (Mikä on ällistyttävää ottaen huomioon että genre on kenties yksi eskapistisimmista ja illusionaarisimmista tyylilajeista.) Kautta historian on kerrottu tarinoita "epäsopivista pareista". Jopa Shakespearen "Romeo ja Julia" voidaan nähdä joksikin jossa ydin on siinä että "parisuhdehakualgoritmi ei suostu hyväksymään tiettyjä sukuja yhteensopiviksi". Disneyn "Aladdinissa" pariudutaan luokkarajojen yli, "Kaunottaressa ja Hirviössä" käsitellään ulkonäön ja luonteen skismoja. Ja niin edespäin. Erojen kunnioittamiseen kasvamisessa tai eroista huolimatta rakastumisen voima puuttuu.

Ei ole kysymys narsismista tai itserakkaudesta. Eli rakkaudesta omaan itseen. Toki tämänlaisiakin näkemyksiä saadaan joskus kuulla ; Että samanlaisen puolison hakeminen tarkoittaa sitä että voidaan syvästi rakastaa itseä jotenkin oleellisesti enemmän. Tämä lienee ns. liioittelua. Toki jos internetissä luo itsestään houkuttelevan ideaalikuvan ja hakee tämän kanssa samanlaista toisen ihmisen luovaa houkuttelevaa ideaalikuvaa, kyseessä on jostain jossa haetaan toisessa itseä. Mutta tämä kieltämättä luo käytännössä myös tasa-arvoista ja mutkatonta olemista. Kyse ei ole pelkästään narsismista, vaan siitä että ihmiset eivät halua riitoja ja konflikteja elämäänsä.

Itse kuitenkin nojaan siihen että ihmiset ovat usein tyhmiä. He eivät tiedä mitä he haluavat. Ja he luulevat haluavansa eri asioita kuin he haluavat. Siksi ihastuminen tapahtuukin ulkonäkökeskeisemmin kuin oikein kukaan haluaisi tunnustaa. Ja tämän kautta ilmoilla on aina radikaali mahdollisuus siihen että toimiva parisuhde onkin muuta. Erilaisten ihmisten välisessä suhteessa on suurempi mahdollisuus muuttua ja muuttaa toista.

Ainakin itseni kohdalla on huomattava, että minulla on ollut vahvana tapana ihastua brunetteihin mutta olen kuitenkin vakiintunut naisen kanssa jolla hyvin normaalin "suomalaisen harmahtavan vaalean maantienvärisen" kanssa. Toisaalta olen oman puolisoni kanssa temperamenttityypiltä, ideologialta ja muutenkin, hyvin erilaisia. Olemme saaneet tätä kautta arvokasta työnjakoa jossa pärjäämme oleellisesti eri vahvuusalueilla. Juuri erilaisuutta tuovat asiat ovat olleet kiinnostavia ja rakentavia.

Mutta toki on hyvä huomata että joidenkin asioiden tulisi olla samalla tavalla tai tietyllä tavalla. Puolisollani ja minulla on eri ideologinen vakaumus uskonnossa ja politiikassa. Tämä ei ole ongelma. Mutta jos puolisoni olisi fundamentalistisella tavalla eri vakaumusta, ei tästä tietenkään "tulisi yhtään mitään". Ja en myöskään sietäisi kovin tomppelia naista, minulla ei ole hermoja tähän. Olen itse kohtuu fiksu ja kaipaan tämänlaisia asioita myös puolisossani. Itseä tomppelimman kanssa elämäni menisi suurelta osin turhautumiseen.

Silti mikään algoritmi ei kyllä laittaisi meitä yhteen. Ja uskonnottomana en usko että kohtalokaan on sitä säätänyt. Kenties tässä prosessissa on evoluutiota ja omaa työtä. Ja osanen sitä että puolisoni ns. "ei ole ollut niin kovin vaatelias". Hän osaa tietotekniikkaa joten hän olisi teoriassa voinut tehdä tämän sijaan "Webbit". Silloin hän olisi varmasti onnellinen jonkun toisen kanssa.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Mutta eikö kulttuuri ollutkaan hinttapuleille?


Jotkut asiat saavat jopa kaltaiseni pessimistin uskomaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Yksi niistä on se, että tänä keväänä ei ole näkynyt "Suvivirsikeskustelua". On toki mahdollista, että keskustelu räjähtää vasta ns. liian myöhään. Eli kun kevätjuhlat on jo käyty ja niihin liittyvät proseduurit on jo tehty. (Sen sijaan että asiat riideltäisiin puolta vuotta tai kuukautta ennen kevätjuhlia.) Olen kuitenkin toiveikas.

Tässä voitaisiinkin viitata Samuli Suonpäähän. Hänkään ei arvosta suvivirsivouhotusta. Hän kuvaa prosessin melko oikein. "Ensin vapaa-ajattelijat muistuttavat, että koulujen kevätjuhlien ei tulisi olla uskonnollisia ja sen jälkeen valtaosa suomalaisista löytää sisältään konservatiivin, joka karjaisee: ”Suvivirrestä en, perkele, luovu!” Sillä, että vapaa-ajattelijat eivät taaskaan ehdottaneet virren kieltämistä, ei ole mitään merkitystä. Suvivirteen suomalainen arkiluterilainen kokoaa kaikki pelkonsa maailman muuttumisesta. Suvivirrestä tulee taas ase ja tosiasiat saavat joustaa." Suonpää muistuttaa että virrellä tehdään omituisia asioita "Pahinta vouhotus on koulujen ulkopuolella, kun osa yhtenäiskulttuurin murenemista tai muuten vaan kristityistä pääsee Suvivirren kimppuun. Suvivirttä puolustetaan, vaikka kukaan ei sitä olekaan uhannut. Vuosi sitten minut kutsuttiin tapahtumaan, jonka keskeisin ajatus oli mennä ja laulaa Suvivirsi kadulla vapaa-ajattelijoiden toimiston ulkopuolella, ihan vain kiusallaan. Onko mitään vastenmielisempää tapaa käyttää virttä, laulettua rukousta?" Melko-aggressiivis-aggressiivista. (Ja sitten ihmettelevät että kristittyjen kanssa ei keskustella ystävällisesti vaan käytetään melko häijyäkin kieltä... Miten meni noin omasta mielestä?) Tämänlaista prosessia ei tietenkään ole ikävä.

Aiheenani on kuitenkin kulttuuri. Suonpää huomauttaa siitä mihin esimerkiksi ylioppilastutkinnon muutokset ovat menneet. Ilman että asiasta on nostettu suvivirrestä valittamisen kaltaista massaliikehdintää. "Alkaa näyttää siltä, että suomalaisesta lukiosta voi pian valmistua ylioppilaaksi ilman ainuttakaan kurssia historiasta tai biologiasta. Mutta hei, kannetaan toki yhdessä kaikki huolta Suvivirrestä, sillä se on tärkeä osa sivistystä!" Mikä on toki sinänsä kiinnostavaa, että Suvivirttä tuntuu puolustavan sellainen kristittyjen konservatiivien joukko, jolle sivistys ja kulttuuri ovat ylipäätään homoseksuaalien hommaa. "Suvivirttä" puolustaa erityisen verevästi sellainen Timo Soinin tyylinen mies, joka ei tosiasiassa osaa kulttuurista noin yhtään mitään. He tietävät ravikilpailuista ja ravihevosista enemmän kuin tietävät vaikka jonkun Caravaggion edes nimeltä. Näistä ihmisistä jopa luonnontiedekeskeinen nörttiys on epämiehekästä. Anti-intellektuellismi kukoistaa. Heidän sävynään on, että kyllähän hekin osaisivat koristella sivistyssanoilla, mutta he vain puhuvat juurevasti. haastettuna he sitten käyttävät sivistyssanoja väärin, ottaen huomioon sanojen määritelmäsisällöt ja vastaavat.

Toki tähän kokonaisuuteen sopii sekin että "Suvivirttä" pidetään jotenkin erityisen lapsille sopivana lauluna. Sen kulttuuritausta ymmärretään joksikin jota on tehty aina. Mutta taustoja ja siihen liittyviä tilanteita ei oikein tiedosteta. Suvivirsi on muuttunut kitchiksi. Nähdään koristelut, eikä sitä miksi sellainen laulu meillä ylipäätään on. Piispa Jolkkonen puhuu usein mielellään alkuperästä ja perinteistä. Ja kun hän boikotoi kevätjuhlia jossa "Suvivirttä" ei laulettu, hän esitti että laulu olisi vapauden symboli. Hän ei tässä analysoinut laulun taustoja kovinkaan pitkälle. Moni korostaa että siinä vaan kuvataan kaunista kesää. Ja että tämä on kaunis asia lapsille laulettavaksi vaikka olisi ateistikin. Tämäntapaiseen tarvitaan jotain Ulla Rautiaisia, jotka vihjaavat, että virren takana on ollut nälkävuosien kauheudet ; "Ensin nälän kurittamat ihmisparat rukoilivat hädässään auringonlämpöä ja laihoa laaksoihin etteivät kuolisi. Nälkävuosien laannuttua hengissä selvinneet kokoontuivat kirkkoihin kiittämään normaalin kesän merkeistä: kukkivista niityistä, viheriöivistä puista ja yrttitarhoista. Suvivirsi on pala kansamme historiankerrontaa. Laulun kauniit sanat ovat toive siitä, millainen kesän olisi oltava, jotta viljaa voisi kasvattaa, kaloja ja lintuja pyydystää ruoaksi ja selvitä hengissä. Liian hyvissä oloissa, kun suurin huoli suvensäästä on loman onnistuminen, emme enää ymmärrä sanoitukseen sisältyvää hätää."
1: Tämä ei toki ole kristillisissä piireissä ainutlaatuista. Puhutaan esimerkiksi "kauniista joulun tarinasta". Selvästi tässä on tartuttu kuvastoon jossa on lampaita ja vauvoja. Mutta unohdetaan se kadulle hylkääminen ja alle kaksivuotiaiden lasten kansanmurha. Kaunishan joulun tarina nimenomaan ei ole. Siinä voidaan nähdä tiettyjä etuja, mutta ne eivät ole kauneudessa. Kristitty-ihmisten huomio kitchiytyy helposti. Ja nämä kertovat että uskonto on syvällisyyttä. Ilmeisesti siksi että uskontoon liittyy tiettyjä suuria aiheita kuten tuonpuoleinen ja hyvä elämä. Siitä millä tavalla tätä lähestytään ei sitten mietitä...

Kulttuurin kunnioittamisella, ymmärtämisellä ja vastaavalla voisi olla jotain tekemistä Suvivirren kanssa. Käytännössä sen puolustajat kuitenkin näyttävät että kyse ei ole siitä. Kysymys on siitä että tietty ihmsiryhmä on päättänyt että elämme yhtenäiskulttuurissa jossa yksi tietty kulttuuri edustaa Suomen kansaa ja päinvaston muut eivät. Ja Suvivirsi on tämän vallan symboli. Ja siksi se on pakko laulaa. Muuten joku voisi vaikka kysyä että millä helvetin oikeudella kristitty kuvittelee omistavansa oikeuden maamme kulttuuriin ja sivistykseen enemmän kuin ne ihmiset jotka siihen kulttuuriin tutustuvat, jotka sitä kuluttavat ja jotka sitä tekevät. Ja muutenkin ymmärtävät.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Ajattelun outouttamisesta

Nykyaikana urvaanissa yhteiskunnassa hipsterit ja nörtit ovat "jokseenkin muodikkaita" vaikka he ovatkin samalla "outoja". (Tosin he ovat cool vain niin kauan kuin he ovat undergroundissa. Sitten kun he ovat mainstreamia se muuttuu jotenkin pointless.) Tässä on jotain poikkeuksellista. Ei vain sitä kautta että vielä 1990 -luvulla nörttejä halveksittiin. Nimitys oli pilkkanimi eikä alakulttuurinimitys. Nörtit rakensivatkin itseironisia "Irti elämästä" -järjestöjä kuultuaan riittävän monta kertaa siitä että heidän tulisi hankkia elämä.

Mutta evoluutiopsykologisesti tilanne on erikoinen. Sillä menneisyydessä ihmiset ovat usein tehneet fyysistä työtä ja ihminen on saavuttanut menestystä olemalla hypersosiaalinen eläin. Nörtit taas ovat individualistisia ja usein "ei-fyysisiä" ja vailla "sosiaalisia taitoja". Tämä setti on ollut evolutiivisesti ei-kannattava. Evoluutio on siitä jännittävä, että se vaatii aikaa. On selvää että sukupolven aikana tapahtunut asennemuutos ei johdu siitä että yhteisön genomi olisi hyvin erilaista.
1: Kulttuurin muutokset ovat niin nopeita että geeniperäinen evoluutio on näiden muutosten rinnalla "jokseenkin merkityksetöntä" ; Onkin nähtävä että genotyyppi ja fenotyyppi ovat lähinnä liitoksissa toisiinsa. Kuten Matt Ridley on kirjoittanut toistuvasti, esimerkiksi "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" ja "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen" -kirjoissa ; Geenit tarjoavat usein enemmän mahdollisuuksia ja potentiaalia. Ja tästä seuraa se, että geenit eivät suinkaan ole vapautta vastaan. Vaikka monesti esimerkiksi ihmisten geenien määrän vähyyttä korostetaan jos halutaan kuvata että ihmiset ovat vapaita, ollaan tässä hieman harhateillä. Kysymys "nature vs. nurture" on siksi oikeastaan väärä kahtiajako. Hyvin usein on kysymys molemmista. Esimerkiksi ollakseen joustavasti älykäs tarvitsemme aivot jotka kykenevät tälläiseen. Ja tämän rakentamiseen tarvitaan geenejä ja niiden säätelyä.

Nykyisessä ympäristössä nörttiys on hyöty. Nörttydessä on etuja, koska yhteiskunta on teknologistunut. Ja tässä yhteydessä näihin liittyvät sosiaaliset hierarkiat ovat nekin muuttuneet. Tämä kuvaa ihmislajin joustavuutta. Ja tässä älykkyydellä on suuri merkitys. Kykenemme oppimaan ja tämä tekee meistä joustavan lajin. Tämä on toki melko selvää kun katsoo älykkyysosamäärää. Monissa maissa tunnetaan ns. Flynnin efekti. Ja se on niin nopea että muutosta ei voi selittää evoluutiolla. Toisin sanoen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat ilmiön takana.

Tämä joustavuus unohtuu usein kun käsitellään ihmisten toimintaa. Kun tutustuu vaikka Joe Henrichin tarkastelua siitä miten ihmisten ajattelutavat vaihtelevat eri paikoissa, voidaan huomata että ihmisten kognitiiviset tyylit vaihtelevat aikamoisen paljon. Osassa alueilla harrastetaan paljon useammin analyyttistä ajattelua, kun taas toisaalla ollaan intuitiivisempia. Intuitiivisuus on jossain määrin "luonnollisempaa" ajattelua. "Generally, humans are intuitive thinkers, and analytical thinking – which is far more energy-intensive and difficult than intuitive reasoning – is reserved for relatively rare situations. But Henrich’s work shows that certain societies value and reward analytical thinking more than others." Tällä on merkitystä uskonnollisuuden kannalta. "The difference is, in part, exemplified by the distinction between analytical and intuitive reasoning. Several studies in the past few years have demonstrated that analytical thinking – that is, thinking that overrides intuitive hunches and parses information finely in order to produce logical, but often counterintuitive, answers – is anti-correlated with religious belief. Intuitive thinkers tend to rely on gut feelings and intuitions, and also to be more religious. Analytical thinkers override hunches and intuitions, and tend to be less religious." Tämä ei toki ole mitenkään erityisen yllättävää; On esimerkiksi havaittu että konservatiivisuus liittyy melko vahvasti siihen että mietitään vähemmän analyyttisesti. Tämä ei toki tarkoita sitä että konservatiivit eivät ajattelisi lainkaan. He vain luottavat oleellisesti erilaiseen päättelyjärjestelmään ja ajattelutapaan. Ajatteluprosesseissa kun on erilaisia tyylejä. Daniel Kahneman on kuvannut näitä varsin hyvin "Thinking fast and slow" teoksessaan. Samaa teemaa korostavat myös esimerkiksi konservatiivien suosiossa oleva Jonathan Haidt (jota itsekin kyllä arvostan). Hän on esimerkiksi ollut mukana tutkimusprojektissa joka näytti että liberaalit ajattelevat analyyttisemmin kuin konservatiivit. (Mikä on varmasti osaltaan selittämässä miksi liberaalius ja uskonnottomuus näyttävät kulkevan yhdessä aivan kuten konservatiivius ja uskonnollisuus.) Tätä kautta liberaalit ovat ajatuksiltaan joustavampia ja vähemmän sitoutuneita. Abstraktiot ja niiden väliset suhteet voidaan rakentaa loogisesti eheiksi sellaisilla tavoilla jotka muuten olisivat arkijärjenvastaisia ja epäintuitiivisia.

Tämä vihjaa siihen että vaikka aika usein ateisteja ja uskovaisia rinnastetaan toisiinsa, niin yhteydet eivät välttämättä ole niin vahvoja tai perusteltuja. Jos heitetään että ateismi olisi vain yksi uskonto, ollaan kenties ohittamassa jotain oleellista. Ja kun korostetaan että homo religiosus -ihmiskuva on tosi ja ihminen on luontaisesti ja irrottamattomasti uskonnollinen ihminen, niin tässä esitetäänkin puolitotuus - jos sitäkään. ; Tässä unohtuu helposti se, että nörtit ja ateistit ja hipsterit ovat kokemuksena "outoja". Ja tämä johtunee siitä että he ajattelevat hyvinkin oleellisesti eri tavalla.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)


Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Ultimate nerdgasm ; Miten "Scorpion" -sarjasta saattaa tulla uusi suosikkini

Uusi televisiosarja "Scorpion" nojaa löyhästä Walter O'Brienin elämäntarinaan. Joka taas nojaa löyhästi Walter O'Brienin omaan elämään. Tai jotain. Mutta on selvää että kun erilaisista persoonallisista häiriöistä - ja yleisimmin persoonallisuushäiriöistä - koostuva älykkyyteen liitettyjen stereotyyppien tiimi ratkoo ongelmia televisiossa, on suhde todellisuuteen sitä luokkaa mitä "Perustuu tositapahtumiin" tarkoittaa kauhuelokuvissa.

Ymmärrän että viihde ei ole totta. Eikä aina pidäkään. Oleellista on, että sarjaa myydään tieteellisyyden ja älykkyyden nimessä. Sarjassa ei ole ajatuksia lukevaa psyykikkoa vaan behavioristi. Siinä ei ole varashahmoa vaan mekaaninen ihmelapsi. Siinä ei ole velhoa vaan matemaatikko jota kuvataan "ihmislaskimeksi". Ja siinä ei ole sankaria vaan henkilö jonka saavutukset ovat niin olemattomia että hän viittaa meriittinään lähes pelkästään mitatusti korkeaan älykkyysosamääräänsä. Ymmärrän että tämä kokoonpano olisi tylsistyttävää ilman niitä persoonallisuushäiriöitä. (Ja voisi olla muutoin tavalliselle ihmiselle häiritsevää. Kun ihmiset kuvataan sarjassa aika avuttomina. Muutamat erityislaatuiset ihmiset, joiden pääasiallinen luonne ei ole ankara harjoitus vaan nerous joka tarkoittaa korkeaa älykkyysosamäärää, hoitavat kaikki asiat kuntoon. Tässä mielessä on kenties tarpeen leikkiä että "jos olet yhtä et voi olla toista" -leikkiä, snobistisen ja ylenkatsovan perusasenteen peittämiseksi.)

Oleellista on että taidot on kuvattu tieteellä. Sillä eräänlainen nerdgasmin multihuipentuma on etsiä tiedevirheitä kaikesta. (Myös "Nalle Puh" -piirretyistä.) Ja hyvin usein tätä vastustetaan. Juuri sen takia että pitää olla mielikuvitusta että hyväksyy että Gandalf vain ampuu tulipalloja ilman että miettii miten suuria voimia Gandalfiin itseensä kohdistuu sillä että hän saa sen tulen lietsottua niinkin pitkälle. Asiat voidaan hoitaa magialla tai ne eivät ole tarinallisesti tärkeitä.

"Scorpion" on täydellinen koska siinä ei näille vaihtoehtoisille selityksille anneta tilaa. Ongelmia ratkaistaan tiedekeskeisesti. Tämän voi tehdä hyvin jopa matematiikan kanssa. "NUM3ROT" -sarjassa niinkin innostava aihe kuin matematiikka on onnistuttu popularisoimaan edes välttävällä osuvuustasolla. Televisioviihteessä on toki laskettava vaatimustasoa. Ja minä olen valmis tekemään näin. Mutta aivan kuten "NUM3ROT" formaattina oikeuttaa matemaattisen mietinnän joka koskee myös sarjan matemaattista osuvuutta, niin "Scorpion" tekee saman hirveän monelle eri tieteenalalle. Tosin ilman tieteen popularisointia. Sarjaa katsomalla ei voi oppia oikein mitään. Mutta sen avulla kyllä todennäköisesti kykenee huonontamaan taitojaan kaikissa niissä tieteenaloissa mitä sarjan sankarit edustavat. (Mukaan lukien kahvilanpito ja valtion byrokratia.)

Spottailimmekin puolison kanssa tiedevirheitä aivan urakalla. Se oli hirveän hauskaa, ja mikä parasta sarja tarjosi niitä koko ajan. Monet näistä ovat kliseitä. Tästä otan yhden esimerkin ; Älykkyyden yhdistäminen shakkikiinnostukseen on klisee. Mutta sarja demonstroi tällä lähinnä miten vähän sen käsikirjoittajat ymmärtävät shakista. Shakki on toki hauska peli. Mutta älyhaasteeksi sen tekee pelin kompleksisuus. Nerolapsi päihittää "shakkimestarin" kahdeksalla siirrolla. Shakkipelin voittaminen muutamalla siirrolla on ilmeisen karismaattista monista. Mutta tosiasiassa muutaman siirron shakkivoittoja on niin vähän että ne voi opetella ulkoa. Jos joku opettelee kaikki shakkipelit jotka päättyvät mattiin 8 siirtoon asti, kysymyksessä ei ole shakkipelin taito vaan se on sirkustemppu. Jompi kumpi tämän sarjan pelin pelaajista ei siis ole ollut mestari. Se, että tahallisen häviön mahdollisuus kielletään suoraan jotta saadaan korostettua lapsen nerokkuus on tässä kohden ongelma.

Mutta tässä hengessä on jatettava. Yllä oleva kuvaukseni fantasiavertauksella oli kuvaava. Sarjassa ei ole kovin syviä henkilöhahmoja. Juonenkäänteet ovat hyvin löyhässä suhteessa tositapahtumiin eli tieteeseen. Ja tulipallon heitto on korjattu tieteellisenoloisen sivistyssanan ääneen sanomisella. (Mikä on jonkinlaista loitsintaa.) Kaiken huipentaa matemaatikon katsominen. Hän piirtää liitutaululle eikä käytä koneita. (Koska niin oikeat matemaatikot tekevät kaikissa televisiosarjoissa.) Ja kun hän piirtää niin hän tiivistää taululle peruskaavoja joissa ei ole lainkaan numeroita. Itse olen tottunut siihen että jos lasken vaikka lentokoneen maahan putoamisen todennäköisyyttä niin kyseessä on kaavan soveltaminen. Peruskaavan kirjoittaminen on ulkolukutemppu eikä laskemista. Laskeminen on sitä että kaavaan laitetaan lukuja ja sitten yritetään selvittää muita muuttujia niiden tietojen avulla. Ja matemaatikko does that not. Koskaan. Ihmislaskin siis sijoittaa asiaansopivat luvut kaavaan päässään ja suorittaa erilaisia siirtoprosesseja mielessään. Jos hän pystyy tähän niin mihin hän tarvitsee sen peruskaavan seinälle kirjoittamista? Hänhän jostain syystä tarvitsee sitä liitutaulua tavalla joka vaatii monen sekunnin hätäisen erityiskohtauksenkin. (Koska matemaatikon obsessiivis-kompulsiivisuus haluttiin demonstroida.)

Aloitussarjan kohdalla kiinnostavaa on tietotekniikka. Kaikki on sen varassa. Lentokoneet uhkaavat pudota taivaalta koska lennonjohdossa on tietokonevirus ohjelmistossa. (Tämä on epätodennäköistä mutta periaatteessa mahdollista.)
* Tämä yritetään korjata asentamalla lennonjohto-ohjelma uudestaan. Hakkeriyleisnero siis käytännössä sammuttaa koneen ja asentaa sen uudestaan. Tämä on toki se yleisin vastaus jota kannattaa kokeilla. (Oletko kokeillut laittaa sen pois päältä ja laittaa takaisin päälle -henkinen ohje toimii raivostuttavan usein.) Jännittävää on kuitenkin se, että tämä lähetetään lennonjohtotorniin sähköpostilla. Tämä on erikoinen ratkaisu koska jos ohjelma ei ole rikki vaan koneessa on virus, ohjelman uudelleenasentamisessa on järkeä lähinnä jos kyseessä on oikeasti ainut ohjelma laitteessa. Lennonjohtotornin kohdalla tämä saattaa kenties vielä olla uskottavaa. Mutta jos lennonjohtotornissa on myös sähköposti, pitäisi kone laajemmin formatoida. Jos siis kyse ei ole ohjelmassa olevasta virheestä vaan viruksesta.
* Muistitallenteet lennonjohtotornista siirretään talteen varsin erikoisella tavalla. Yksi varmennustallennus uhkaa pyyhkiä kaikki versiot joissa virusta ei ole. Ja näitä talletteita on yksi. Tämä selviää kun psykologi murtautuu tekniikan ihmelapsen kanssa varastoon jonne tietoja talletetaan. (Oletuksena että johtajaa kiinnostaa eri tallenteiden paikat ja käy itse kurottelemassa hyllyille vaikka hänellä on alaisia. Eikä backupejen kohdalla ole edes tarpeen siirrellä kovalevyjä fyysisesti paikasta toiseen. Ne laitetaan kasaan ja sitten ne ovat siinä.) Tämänlaatuinen järjestelmä on huono. Jopa meidän firmalla on omilla virityksillä tehty laadukkaampi järjestelmä varmuuskopioille.
* Vaivalla hankittu muistitallenne pyyhkiytyy nolliin tavallisilla auton stereoilla. Vaikka kuvassa näytetty muistijärjestelmä kestää niitä varsin hyvin. Jos esimerkiksi mietitään miksi minun kannettavassa tietokoneessani on mahdollisuus kuunnella ääniä ilman erillisiä korvakuulokkeita, se johtuu siitä että kaiuttimet eivät pyyhi muistia tyhjäksi kovinkaan helposti.
* Jostain syystä sankari kykenee hakkeroimaan lennonjohtotornin vaivattomasti. Mutta hän ei pysty hakkeroitumaan backupvarastoon. Vaikka lennonojohtotornista on pakosti yhteys sinne. Ihan sen takia että se uusi versio uhkaa pyyhkiä sen vanhan version. Mies joka pystyy tunnissa pyyhkimään ihmisestä kaikki tiedot kaikista tietokannoista tunnissa kykenisi kyllä tähänkin. (Muutoinkin on erikoista että maailmankuulun hakkerin ratkaisu ei ole etsiä ja korjata virusta koneelta vaan keskittyä uudelleenasennukseen. Temppu voi toimia mutta siihen pystyy pitsalähettikin.)
* Mukaan mahtuu myös ymmärrettävissä oleva virhe. Kun he lataavat matalalla lentävästä lentokoneesta kiinteän fyysisen johdon kautta tavaraa suoraan koneelta toiselle, huippunopeutta ajavan urheiluautosta kurotteleva tarjoilija selittää että modeemi on hidas. Täytyy toivoa että modeemi ei ole hidas kun seuraavan kerran siirrän tietoja USB -tikulle. Siinä nimittäin mitään modeemia ole. Mutta tarjoilija voi tehdä tämänlaisen virheen. Vaikeampaa on sitten ymmärtää miksi latautumista pitää jotenkin käsitellä nakuttamalla. Kun yhteys on jo olemassa ja tiedot latautumassa, miksi hakkerin pitäisi naputtaa kiivaasti näppäimistöllään? Valitettavasti lataamisen nopeuttamiseen ei ole mitään "turbonappia". (Olen kokeillut.)

Toki sitä voi ihmetellä miksi he ylipäätään ajavat sillä autolla kun lentokenttä on selvästi tyhjä. Jos muut lentokoneet lentävätkin ylhäällä niin kyllä tuon yhden olisi voinut antaa laskeutua. Kiitotie oli tyhjä ja se käytettiin nytkin kokonaan tuohon autotemppuun. Tosin saman tien voi ihmetellä että miksi kaapelia yritettiin siirtää koneesta autoon kun olisi helpompaa siirtää tietokone lentokoneeseen. Mitään hakkerivälikättä siirtämään tietoja lennonjohtoon ei tarvita. Kun läppäri selvästi suoraan siirsi tiedot myös lennonjohtotorniin ; Heti latautumisen jälkeen lennonjohtotorni oli välittömästi toimintakykyinen. Vaikka se läppäri lensi huippuvauhdilla autosta ulos tielle. (Mikä johtaa niissä nopeuksissa tietokoneen särkymiseen.) Lentokoneessa tämän tiedon olisi voinut siirtää läppärille helposti.

Eli kaiken kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä sarja. Hyvin harvoin meillä on ollut yhden jakson kanssa yhtä hauskaa. (Tähän blogiin laitoin vain pienen osan siitä mitä koostimme.)

lauantai 22. marraskuuta 2014

Yksinäiset pelaajat

Jos ajatellaan mielikuvia joita tietokonepeleihin liittyy, voidaan huomata että olipa kysymys sitten pelulamusta, hipsterihenkisestä pelaajageekistä tai pelaajanörtistä, näitä kaikkia yhdistää se, että heihin liittyvissä stereotypioissa he ovat liian kiireisiä syömään, nukkumaan ja hankkimaan ystäviä. (Mahdollisesti siksi että heidän on syötävä, nukuttava ja hankittava ystäviä "Skyrimissä".)

En tässä nyt puutu siihen että pelien immersiivisyys olisi pakkomielteitä herättävää. Että tietokonepeleihin pitäisi suhtautua hieman kuin alkoholiin. Että pitää korostaa kohtuutta ja muistutettava obsession pahuudesta. Vaan siihen että yksinäisyys liitetään peleihin melko vahvasti.

Nähdäkseni tämä on hyvin omituinen näkemys. Mutta se antaa perspektiiviä. Voidaan sanoa että pelikoneilla pelaaminen oli yksinäistä vähän aikaa. Mutta yllättävän vähän aikaa. Voidaan sanoa että pelikulttuuri on vanhempi kuin pelien yksinäisyyskulttuuri. Ja että tämä yksinäisyyskulttuuri on kadonnut.

Toisessa päässä on ollut aika jolloin pelit olivat erilaisia pelikoneita flipperistä yksinkertaisiin arcade -tyylisiin pelilaitteisiin. Niitä oli kioskien ja huoltoasemien kulmilla. Niissä oli usein jopa highscore -systeemi. Ja listoille nimen saaminen oli jonkinlainen pieni ja omituinen kunnia. Pelejä pelattiin yhdessä ja pelaamisessa saattoi olla jopa yleisöä. Tämä oli sosiaalista.

Sitten pelikonsoleista tuli kotiinostettavia. Ja nurkissa nyhjäämisen kulttuuri alkoi. Tämän kulttuurin lopetti kuitenkin internet ja erilaiset massapelit. MMORPG -peleissä saatetaan hankkia ystäviä. Keskustella vieraiden kanssa ties mistä. Näissäkin kenties nyhjätään kotona alushoususillaan ja pahalta haisten, mutta tämän haisemisen antisosiaalinen puoli on kuitenkin kadonnut. Pelaaminen on nykyään hyvinkin sosiaalista. ;
Pois häiritsemästä, ihminen.
Paitsi tietysti minulla. Minä kun en suostu tunkemaan pelikonsoliani internettiin. Jos siinä on jotain joka tunkee pelaamiseni verkkoon, kytken sen pois. Uusimmissa pelikonsoleissa tämä internettiin kytkeminen tuntuu olevan jonkinlaisena ihanteena ja niiden peleissäkin perusominaisuuksien avaaminen tuntuu vaativan halun avata internet edes vähäksi aikaa. Sen pahempi uusimman sukupolven pelikonsoleille.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Telaketjut (#) pelaajien (GAMER) portteja (GATE) kolkuttelemassa - eli taidekritiikin oikeuttamisesta


Taidetta käsitellään usein subjektiivisesti. Sen kauneus ja hyvyys nähdään henkilökohtaisiksi mieltymyksiksi. Mutta toisaalta "kauneus on katsojan silmässä" voitaisiin teoriassa nähdä myös huomioksi jonkinlaisesta lajityypillisestä kulmasta. Eli kauneudessa olisi jotain objektiivisesti lähestyttävää. ; Ja itse asiassa ihmiset näyttävät käyttäytyvän kuin molemmat näistä vaihtoehdoista olisivat tosia. Kehumme elokuvia toisille ja kerromme niistä. Kuitenkin mieltymykset eivät aina ole yhteneviä. Toisaalta jotkin esteettiset arviot tuntuvat ilmiselvästi vääriltä. Harva pitää "Haihurrikaania" syvällisempänä ja parempana elokuvana kuin "Schindlerin listaa". (Vaikka haihurrikaani onkin tavallaan mainio.)

Itse asiassa näyttääkin siltä että suurissa linjoissa tietyt asiat koetaan muita parempina ja subjektiivisuus on illuusio joka koskee enemmän yksityiskohtia koskevaa variaatiota. On vaikeampaa sanoa onko Vincent van Goghin ruskeankeltaiset auringonkukat parempaa maalaustaidetta kuin Claude Monetin vaaleanpunaiset vesililjat. Mutta on vähemmän mielipiteitä jakavaa, että nämä ovat parempia kuin ne ekaluokkalaisten piirustukset.

Tämän kanssa on mielestäni parhaiten tasapainoillut Hume. Hänen estetiikassaan korostuu se, että me kuitenkin esitämme erilaisia perusteluja esteettisille kokemuksillemme. Ja toimimme ikään kuin nämä olisivat relevantteja. Pidämme esimerkiksi maalauksen väreistä tai sommittelusta tai siitä miten elokuvassa on tuotu esiin mielenkiintoisia detaljeja ja tematiikkoja (elokuva voi käsitellä arvoja, vallankäyttörakenteita, hengellisyyttä tai tissejä). Humen ajatus ei ollut tietenkään lytätä taidekritiikkiä heittämällä ad hominemia. Humen mielessä ei ollut taidekritiikki joka perustui siihen että taideteosta kehutaan tai tuomitaan sen mukaan ketkä ihmiset sattuvat pitämään teoksesta. Hänen ajatuksensa on siinä että vakavassa erimielisyystilanteessa perusteltu ja rationaalinen arvio saadaan kysymällä ekspertiltä.

Hume olkoot vastauksemme.

Hume korosti aihetta käsittelevässä esseessään "Of the Standards of Taste" että taidekritiikissä on syytä katsoa taidekriitikon persoonaa. (Vaikkapa taidekritiikin metodiikan sijasta.) Taidekriitikon valinta oli hänestä tärkeä osa prosessia. Tämä vihjaa siihen suuntaan että taidekritiikki on rationaalista joskaan ei täysin objektiivista. Ja taidekritiikin tekijää olisi syytä katsoa erityisen tarkasti. Käytän Humea apunani käsitellessäni viime aikoina liikaakin mieliä kuohuttaneeseen tapaukseen eli ns. Gamergateen. Tämän ytimessä on taidekriitikko Anita Sarkeesian. Hän on akateeminen feministi ja pelisuunnittelija. Ja hän on saanut kovasti vastustusta siitä mitä hän on sanonut peleistä ja pelikulttuurista. Ja siitä miten hän on käyttänyt tätä systeemiä hyväkseen.

Hienostunut maku (Delicacy of Taste): Taidetta seuraavan arvioijan täytyy kyetä ottamaan teos haltuunsa. Maun hienostuneisuus ei tässä kohden tarkoita sitä miten hyveellinen tai oikeaoppinen hyvien tapojen mukainen maku kriitikolla on. Vaan sen sijaan on osattava katsoa detaljeja. Jos teoksessa on yksityiskohtia ja niillä ominaisuuksia, voi kuka tahansa kartoittaa maun hienostuneisuutta kysymällä knoppityylisiä kysymyksiä tarkastellusta teoksesta. Hyvät taidekriitikot osaavat siis katsoa teoksia ja muistaa niistä yksityiskohtia.

Anita Sarkeesian on tässä näkökulmassa varsin hyvä taidekriitikko. Jos esimerkiksi otamme hänen naisrobotteja koskevan kritiikkinsä, on selvää että siinä katsotaan maailmaa, löydetään sieltä detaljeja ja näitä kuvataan. Kenties kuvaamistapa ei ole miellyttävä mutta se kuitenkin osoittaa Humen mallista hienostunutta makua.
1: Itse pidän Sarkeesianin argumenttia tuossa jopa aivan perusteltuna ja hyvin tehtynä. Naisrobotit ovat esineellistettyjä. Ne palvelevat miesten tarpeita mutta ovat koneita. Tässä ei toki halveerata niinkään naisia kuin jotain abstraktia naiseutta. Robotilla ei ole tietoisuutta joten se ei ole uhri. Toki huomiona se, että kaljaa tarjoavat keikistelevät naisrobotit ovat seksistisiä on huomiona niin ilmiselvä että se on lähes triviaali. Se on vähän samanlaista kalojen ämpäristä ampumista, kuin jos kertoisi että "Duke Nukem" -pelin tapa käyttää naisia strippareina olisi seksistinen. Ja tätä on kuitenkin aiheena käytetty melko vähän. Mutta tämä kaikki on tietysti irrelevanttia tässä kohden koska tässä tarkastelin vain Humen maun hienostuneisuutta.

Harjaantuminen (Practice): Taidekriitikolla täytyy olla kokemusta. Humen mukaan ihminen oppii tekemällä ja taiteenkin kohdalla se että asiaa on tehnyt aiemmin korostaisi sitä että se olisi helpompaa jatkossa. Toki tässä kardinaalikysymyksenä on se, että mikä määrä kokemusta ja harjoittelua on riittävästi. Mutta Humen argumentin helpotukseksi voidaan sanoa että vaikka kokemus onkin harmaasävyinen niin voidaan silti sanoa että ääripäät ovat selviä. Superosaajat ja tumpulat voidaan erottaa toisistaan.

Sarkeesian on tässä kohden varmasti tehnyt asiaa riittävän kauan. Hänen tutkintonsa "I’ll Make a Man Out of You: Strong Women in Science Fiction and Fantasy Television" käsittelee sitä miten nörttikulttuuri kuvaa naisia. Hänen julkaisemansa kanava "feminist frequency" on päivittynyt aktiivisesti useita vuosia. Ja vaikka olisi mitä mieltä siitä siitä että tämänlainen humanismi olisi postmodernistista subjektiivisuutta, niin se ei kuitenkaan ohita sitä että Humen kannalta oleellista on tottumus ja harjaannus.

Vertailu (Comparisons) Humen mukaan taidekriitikko ei saa olla monomaaninen. Jos näkee yhden teoksen monta kertaa, ei kartuta relevanttia osaamista. Jos joku on nähnyt vain yhtä maalausta, hän ei voi vertailla sitä muihin eikä sanoa onko se parempi tai huonompi kuin muut maalaukset. Ja näin ei synny vertailtavaa materiaalia.

Sarkeesian on tässä selvästi kokenut. Hänen tämän hetken tuoreimman videonsa lähteistys on hyvä osoitus tästä. Hän on viitannut varsin suosittuihin peleihin. (Jopa oma suosikkipelisarjani "Assassins Creed" on mainittu.) Ja näitä suosittuja valtavirran suosimia pelejä on lähteissä 29 kappaletta. Tämä vaatii useisiin teoksiin tutustumista.

Ei ennakkoluuloja (No prejudice): Humen mukaan taidekriitikon täytyy kyetä irrottamaan itsensä asiasta. Tämä korostaa klassista kykyä irrottautua omista emootioista ja katsoa teosta teoksen itsensä ehdoilla. Teoksen arvot voivat olla ikäviä mutta teosta ei voi tuomita huonoksi taiteeksi pelkästään tämän johdosta.

Tämä on Sarkeesianin kannalta ongelmallista. Sillä feminismi on usein samanaikaisesti poliittista että henkilökohtaista. Tämä erottautuu melko lähtökohtaisesti Humen periaatteista. Humen kannalta tämä on ongelma, mutta Sarkeesian ja muut feministit pitänevät tässä epäonnistumista itse asiassa aika irrelevanttina. En itsekään oikein ole aivan varma siitä että "olen tunteeton, siis oikeassa ja psykopaatti" olisi se paras tapa lähestyä taiteita. Itse asiassa näkisin että objektiivisuuden ja tunteettomuuden yhdistäminen yhteen on arkijärjen ajatteluun ujuttama virhe, huono oikotie.

Kuitenkin Humen huomiossa on sen verran järkeä että Sarkeesian on kieltämättä käyttänyt melko provokatiivisia keinoja. Hänen kokemuksensa ei kenties olekaan johtanut vertailun tuomaan näkemyksen laajenemiseen. Itse näkisin että hän on jossain määrin crankiytynyt. Hänen ensimmäiset videonsa olivat astetta "ilmiselvempiä ja triviaalimpia". Niiden detaljit ja väitteet eivät olleet yhtä suurisuuntaisia. Ja toisaalta niiden sisältö ei ollut yhtä provokatiivista. Näin ollen Sarkeesiania voisi moittia ylitulinnasta. Ja moni häntä moittiikin tästä. Itse näkisin kuitenkin tässäkin syyn joustaa hieman. Sillä taiteen tulkinta ei ole mitään "objektiivista luonnontiedettä".

Toisaalta Sarkeesianin voidaan käytännössä varmasti esimerkiksi luoneen itselleen sukkanukkejen avulla valetappouhkauksia. Tämänlaiset temput kertovat että hänen käytöksessään on huomiohuoraamisen merkkejä. Ja on selvää että tämänlainen strategiointi vaikuttaa negatiivisesti hänen uskottavuuteensa ja integriteettiinsä. Tässä kohden onkin syytä huomata että juuri tämä Humen kohdista on todennäköisesti kaikista vahviten #GAMERGATEN ytimessä. "Tämä Päivä" -blogissa tuotiin mainiosti esiin se, että toinen tapauksen ytimessä ollut henkilö, Zoe Quinn oli itse asiassa harrastanut strategista seksiä tavalla joka näyttää joltain jossa nainen objektisoi ruumiinsa miesten sovinististen kähmintöjen kohteeksi vain sen vuoksi että saisi lisää myyntiä. "Yksi oli journalisti joka oli kirjoittanut Zoen pelistä positiivisen artikkelin. Toinen oli toiminut tuomarina pelitapahatumassa, josta Zoe oli napannut palkinnon." (En toki hirveästi kunnioita tiedot vuotanutta tahoa, ex-poikaystävää. Vuodon syy on halpamainen. Mutta tämänlainen on kuitenkin jonkinlaista sublimaatiota.) Aiheeni on toki Sarkeesian, jota moitittiin, toki vääristä syistä, siitä että hän oli ostanut Kickstarter -projektiin samillaan rahoilla kalliit merkkikengät. Mutta tässäkin suurin osa kriitikoista on ollut mesoamassa ns. "hyvässä uskossa". #Gamergate ei siis ole pelkästään mikään pelaajasovinistit vs. hyvät vainotut feministit. Sen takana on paljon myös (osittain puolin ja toisin virheellisen) uutisoinnin synnyttämiä rehellisiä ja hyväntahtoisia reaktioita.

Toki Sarkeesianin youtubevideoiden kommentit samalla demonstroivat sen miten Sarkeesian sanomisissa on pohjaa. ; On itse asiassa hämmästyttävää miten feminismiä ja uskontokritiikkiä näyttää yhdistävän se, että niissä kritisoidaan jotain joka arkielämässä tuntuu mitättömältä ja triviaalilta. Mutta joiden pointti ja oikeutus tulee hämmästyttävän usein ilmiselväksi ihan vain lukemalla niitä vihaisia kommentteja joita niihin sitten kirjoitetaan. Ilman näitä kommentteja kritiikki tuntuisi ohiampuvalta tai triviaalilta.

Kaiken kaikkiaan sanoisin että Sarkeesian voisi tässä Humen kriteerissä pärjätä paljon paremminkin. Hän on jossain määrin crankiytynyt. (Mutta toisaalta, niin olen minäkin! Sarkeesian on tosin, yhden asian ihmisenä, kenties astetta syvemmin.) Mutta ei hän mikään lepakonkakkahullukaan ole. Hän on provokatiivinen mutta kuitenkin sisällöltään ainakin toistaiseksi maltillinen. Tiettyä Johan Bäcmannin mieleen tuovaa mediapeliä on tosin havaittavissa joka tietysti antaa pienen negatiivisen loven integriteettiin. (Bäcmann taas on lepakonkakkahullu, joskin todennäköisesti myös aivan oikeasti nero. Sarkeesian on taasen älykäs ja nokkela nainen.)

Osuva havainnointikyky (Good sense): Tässä Hume korostaa että teoksessa tulee nähdä ne asiat joita teoksen tekijä on yrittänyt sanoa. Ja nähdä mikä on teoksen sisältö ja tarkoitus. Teoksesta täytyy siis voida tehdä tulkinta. Ja tämän tulkinnan olisi syytä olla jotenkin osuva. Se mikä on teoksen viesti ja sisältö on tietysti hankala koska sitä ei voi mitata. (Kuten vaikka maun hienostuneisuutta.)

Mutta tämän arviointi ei ole niin helppoa. Kohdan arvioinnin kohdalla törmätään keskeiseen filosofisen ongelman. Sellaisen johon ei ole ilmiselvää vastausta. Minulla on nimittäin kaiken kaikkiaan hyvin erilainen tapa suhtautua taidekritiikkiin kuin Sarkeesianilla. Minä pyrin katsomaan teosta teoksena. Joka tarkoittaa sitä että minulla on enemmänkin nippu erilaisia filosofisia työkaluja joista valitsen sen joka mielestäni sopii helpoiten kyseisen teoksen kokonaisuuden tulkintaan. Haen suuria linjoja ja pyrin siihen että työkalu osuu teokseen vaivattomasti. Suurin työ on oikean työkalun valinnassa ja loppu sujuu sitten melko vaivattomasti. Olen generalisti.

Sarkeesian on sen sijaan spesialisti. Hänellä on yksi työkalu jolla hän sitten tarttuu näihin teoksiin. Hän muuntelee ja sovittelee tämän työkalun teokseen ja vääntää sillä sitten rationalisointimyllyä. Ja tämä taas on aiheena olevan tarinan ja teoksen kannalta helposti triviaalia. Näin syntyy esimerkiksi sitä että otetaan taustadetaljina oleva strippari tai fembot tai katsotaan miten salamurhaajasarjan taustalla olevat detaljinaiset ovat ... no detaljeja. Sarkeesianin ajatuksena tosin onkin varmasti se, että teokset heijastelevat suurempia linjoja kuin tätä yhtä teosta. Hänen aiheena ovat helposti kulttuuri laajemmin.

Ja juuri tämä on varmasti ollut syynä siihen miksi hänen lausumansa ovat olleet niin loukkaaviksi koettuja. Sarkeesian käsittelee sitä että kulttuurin narratiiveissa on seksistisiä stereotypioita. Mutta kun hän syyttää kulttuuria, hän itse asiassa perimmiltään sanoo että pelaajat osallistuvat tähän. Joten pelaajat ovat pahoja. Tämä on hieman sama mikä tulee vastaan uskontokritiikissä. Jos uskonnoissa on pahoja dogmeja ja uskovaiset noudattavat näitä, miten tehdä ideologiakritiikkiä joka "vain tuomitsee synnin mutta ei syntistä". Humen kannalta asia on kuitenkin siltä kannalta selvä että hänestä tämä jaottelu tulee voida tehdä. Minunkin tulisi kyetä näkemään "Assassins Creed" hyvänä pelinä vaikka Ezion sisar onkin "damsel in distress" jonka seksuaalisuutta kontrolloidaan kivikautisen luolamiessovinismin renessanssiheteronormatiivisuuden hengessä.

Loppukannanotto

Taidekritiikin oikeuttaminen on pelikulttuurissa melko tärkeä projekti. Osittain siksi että tietokonepelien ei oikein katsota olevan taidetta tai jotain jota saisi kulttuuriksikaan kutsua. Toisaalta pelien arviointia kuitenkin tehdään paljon ja ne kiinnostavat monia ihmisiä. Projektiin liittyy luonnollisesti myös intressejä ja valtapeliä. Ja kulttuurissa muutoin pyörivät maailmankuvataistelut käyttävät usein pelejä kohteenaan.

Sarkeesianin ongelmaksi on nähty se, että hän ei "kuulu pelikulttuuriin". Hän on pelisuunnittelija ja feministi joka katsoo nörttikulttuuria ylhäältä käsin. Tämä on pitkäaikaisille nörteille tuttua. Heitä on tavattu tuomita. Uskonnolliset fanaatikot ovat vastustamassa heidän lempipelejään. Kukkahattutädit pitävät heidän harrastustaan moraalia turmelevana väkivaltaviihteen pahimpana muotona. Kunnon klassiset äijämiehet pitävät jalkapalloa ja muuta liikuntaa hyvänä ja reippaana elämänä kun taas nörteille on suotu jonkinlainen eimaskuliinisten milteimiesten (sissy) rooli. Nörtti on ollut tässä mielessä modernin ajan neekeri. (PWP:n pelulamu, esimerkiksi demossa "isi" ja "kostolamu" kuvaa sitä miten nörtit ottivat tämän itseironisesti. Itseironiaa tarvitaan kun ollaan jatkuvasti tallattuna.) Pelaaminen turmelee sielun ja terveyden ja on johtanut hylkiöstatukseen. Tässä ympäristössä kritiikki on tuttua, mutta se toisaalta niputetaan turhankin helposti tiettyyn kulmaan.

Sarkeesianin kulttuurikritiikki voidaankin tätä kautta ymmärrettävästi kokea siten, että joku pelikulttuurin ulkopuolinen tulee tuomitsemaan pelikulttuurin jostain syystä. Pelikulttuurin jäsenet määritellään ulkopuolelta. Tällä kertaa syylliseksi tulee jopa sukupuoli. Nörtit eivät siis ole vain väärällä tavalla miehiä ja moraaliltaan kyseenalaisia, vaan nyt he ovat myös väärässä koska he ovat sattuneet valitsemaan mukaansa väärät sukupuolielimet. Sarkeesian itse tuskin näkee asiaa aivan näin. (Joskin hänen tapansa trollata on sitten asia erikseen.)

Kuitenkin Sarkeesian tulkitsee teoksia ja yrittää löytää niistä jotain järkeä. Pelintekijänä hän selvästi haluaa myös ottaa osaa tähän projektiin. Hän tekee sitä toki aikana jolloin nörttiydestä on tullut entiseen verrattuna "hip". Eli vasta aikana kun nörtit eivät olekaan niin halveksittuja kuin ennen. Kun nörtit saavat kunnioitusta, ovat monet naisetkin haluamassa hyväksyntää nörttiydelleen. Mikä on omituista käsitteelle joka oli vähän aikaa sitten de facto pilkkanimi. Erikoista tässä on tietysti se, että nörtti(tytöt) tuovat sukupuolisuutensa mukanaan ja tämä voi aikaansaada hämmennystä. Nörttiys ja peluripojat on koettu ensin liian feminiinisinä, mutta nyt sitten naiset tulevat korostamaan miten kulttuuri onkin liian maskuliininen.
1: Asiaa ei auta se, että "pelikulttuuri" ja "pelaajien skene" ei ole sama kuin mitättömän pieni nörttiskene aikanaan. Pelaaminen on yhtä definitiivinen kuvaus kuin tieto siitä että joku pesee hampaansa ja käyttää hammastahnaa. Laajeneminen taas on ihan oikeasti tarkoittanut sitä että pelikulttuuri on suomi24:istunut aivan totaalisesti. Pelikulttuuri on suurilla linjoilla yhtä älykäs kuin fourchan ja paskimmat nettifoorumit. Koska. se. koostuu. enimmäkseen. samoista. ihmisistä.

Sarkeesianin kulttuurikritiikistä ei tarvitse pitää. Mutta kuitenkin hänellä on tiettyjä ansioita joilla hän ansaitsee paikkansa pelikriitikkona. Toki hän on myös yhden asian ihminen ja on tätä kautta tietynlaisessa ajattelukurimuksessa jossa jokin detalji saattaa saada elämää suuremmat mittasuhteet niin että se miksi pelaajat pelaavat pelejä suurissa linjoissa voi jäädä hänen videoissaan vieraaksi. Pelaajat taas pelaavat näillä kokemuksillaan. Osa Sarkeesianin kohtaamsta kritiikistä näyttääkin olevan sitä että pelejä pitäisi pelata eikä lainkaan arvioida. Itse vierastan tätä vaatimusta/ajatusta syvästi. (Koska tykkään ylianalysoida pelejä. Se on minusta hauskaa. Toki ymmärrän immersiopelaamisen, mutta siinä tuskin luetaan mitään pelianalyysejä.)

Minuakin vieraannuttaa se, että itse pelaan "Assassins Creediä" aivan jostain muista syistä ja haen siitä muita kokemuksia kuin mitä  Sarkeesian kuvaa. En usko että minä tai kukaan mukaan pelaaja oikeasti nauttii siitä että saa nyt leikkiä heteronormatiivista naistensortajaa. Lisäksi #GAMERGATEn feministipuoli on osaltaan etiikaltaan yhtä kammottavaa kuin aiheen parissa vaahtoavat sovinistitkin. ;
1: Suoraan sanoen halveksun sitä että Gamergatessa feministien puolella tulee vastapuolen argumenttejen kontekstointia hyvinkin vahvasti esiin. He kertovat mitä heidän kriitikkonsa todella tarkoittavat tai saavat tarkoittaa tai mistä tässä aiheessa saa puhua ja mistä näkökulmasta. Ally Foggin lausuma "If anyone thinks this is really a debate about corruption and nepotism within games media, you are kidding yourself. That would be like looking at the Battle of the Somme and saying “what we are seeing here is a difference of opinion about the legitimacy of the expansionist aspirations of the Austro-Hungarian Empire.” We’re way beyond that now." kuvastaa sitä miten pelaajat ovat pahoja sovinisteja tai prosovinisteja jos luulevat että naispuolisia pelialalla olevia saa moittia vaikkapa nepotismista. Näyttää siltä että #gamergaten eri puolilla ei olla samaa mieltä edes siitä mistä kina käydään. Ja feminismin tärkein keino näyttää olevan keskustelukentän määrittely omilla ehdoillaan.
      1.1: Tämänlaatuinen ajattelu jossa asia ja sitä ajavat ihmiset menevät sekaisin tuo vahvasti mieleeni Leo Meller. Mies joka joutui petossyytteeseen mutta selitti kannattajilleen että kyseessä oli Raamattujen vieminen Venäjälle. Ja jota hänen seuraajansa uskoivat koska Meller oli uskonmies, siis oikealla asialla ja monin kohdin aivan moraalinen olento. Se, että esimerkiksi Quinnilla on vagina ei tarkoita sitä että häntä vastustettaisiin tai kritisoitaisiin vain siksi että hänellä on vagina, tai edes siitä että hän käyttää sitä kehen tuomariin sitten haluaakin. Vaan siitä mitä hän saavuttaa tämän avulla, tallaten kenties ohi niiden naisten jotka eivät halua vaginaansa käyttää samaisiin tuomareihin.
2: Sarkeesianin sensuurikäytänteet yhdistettynä vahvistukseen ovat herättäneet paljon huomiota. Naispelintekijätkin joutuvat kohtaamaan sitä, että heidän kommenttinsa torjutaan ja että heidän suuntaansa ohjautuu vihaista kommenttia toisilta naisilta. Hänestä Sarkeesianin tapa tulkita asioita syyttää epäreilusti, että pelintekijät olisivat seksistisiä ja tämä on heillekin loukkaavaa. Mutta että tietyt kliseet on kuitenkin hyvä tuoda esille ja ne auttavat kehittämään tarinoita "laatikon ulkopuolelta".

Mutta antipatioistani huolimatta on tunnustettava että Sarkeesianin esilletuomat detaljit ovat kuitenkin aitoja ja niistä tehty tulkinta mahdollinen, joskin kieltämättä hieman kaukaa haetun oloisia. Jos tehtävänä on pelastaa naisia ihmiskaupalta, naishahmoja ovat kieltämättä NPC -hahmoja ja läsnä. Ja jos pelissä jossa siviilejen tappamista rangaistaan mutta mahdollista, ja myös naisia on siviileinä, tämä korostaa että peli tukee ja mahdollistaa strategiaa jossa voidaan käyttää naisia perverssisti silpomalla viattomia naisia. Tulkinta on hyvin kaukaa haettu mutta "feministisessä logiikassa ihan mahdollinen".
1: Jopa silloin kun Sarkeesian herättää ironiamittarin puhuessaan pelihahmojen naisten stereotyyppisistä naisten asusteista ja korostaa että niiden pukeminen loukkaa naisia, ja hän itse käyttää moitittuja asusteita irl. kaikissa videoissaan. Myös siinä jossa hän valittaa niistä, on selvä että ne ovat stereotyyppisiä naisia. Sarkeesian on tältä osin vain klisee. Hän kuitenkin luultavasti ajaa takaa yli- ja aliedustuksia. Ei kieltämässä näiden naisasustusten käyttöä täysin vaan ajamassa sitä että niille olisi vaihtoehtoja.

Monista tässä prosessissa tietysti tuntuu että tärkein unohdetaan ja sen sijaan jokin yksityiskohta lavennetaan joksikin elämää suuremmaksi koko kulttuuria koskevaksi syytökseksi. Ja tätä levitetään erityisen relevanttina näkökulmana, tavalla jossa muita näkökulmia ei oikein edes nähdä ja tunnusteta, saati että niistä videoitaisiin. Itse kuitenkin näkisin että se on näkökulma muiden johdossa. Ja jos ei tykkää niin vihje löytyy jo otsikossa Jos kanavan nimessä on "feminism" se vihjaa että linkin takana on feminismiä. Ei kaikkia taidekritiikkejä tarvitse seurata, onhan sitä muitakin kanavia.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Eutanasiaa ja mind uploadingia

"Onionissa" oli parodinen uutinen jossa uutisoitiin teinin eutanasioinnista. Vitsin huumori oli melko mustaa ja kaukana normaalimaailmasta, mutta se kuitenkin jollain jännittävällä tavalla on "miltei totta". Kuvan teini oli aivokuollut, koska hän kykeni vain pyörittelemään silmiään, lähettämään tekstiviestejä ja laukomaan miten asiat ovat "homoja". Ja tämä ajatus aivokuolemasta on usein käytetty vertauskuva. Ja se on ennen kaikkea tuttu kaikille niille jotka saavat kuulla suosituksia ns. "elämän ostamisesta". Ja jotka eivät kuitenkaan osta vaan sen sijaan näyttävät kovasti yrittävän etsiä ja ladata sen internetistä.

Eutanasia on siitä mielenkiintoinen aihe, että se käsittelee sitä monimutkaista eettissävytteistä aihepiiriä joka koskee ihmisen ja elossapysymisen suhdetta. Toisaalta digitaalisuus taas voidaan liittää mind uploadingiin, eli ajatukseen siitä että mielen voisi jotenkin ladata tietokoneeseen niin että se ei enää tarvitsisi liharuumista. Sille kelpaisi elekrtoniikka, pii ja silikoni. (Tai jokin muu jota kuvaa se että "it's the same thing - only different".)

Olen itse melko vastahankainen mind uploadingille. Tosin en vanhakantaisista syistä. Monihan ajattelee että silikoni tai liha ovat sama asia. Ja että ne eivät riitä elämän ja tietoisuuden syntymiseen ja ylläpitämiseen. Mutta kuitenkin mind uploading kiinnostaa monia. Moni on kiinnostunut ajatuksesta tietoisuuden siirtämisestä vielä Matrix -elokuvaakin syvemmälle iterointitasolle. Jollekin jossa mieli ladataan koneelle ja sitten sitä ruumistakaan ei tarvita. (Tavallaan tälläiselle ohjelmalle "Matrix" ei olisi mikään illuusio. Niillä molemmilla onkin yhteys fysiikaan, tarkalleen ottaen fysiikan lakien mukaiseen tietokonehärpäkkeeseen.)

Toki uskon että jonkinlaisia simulaatioita voitaisiin kenties tehdä. Ja kenties niitä olisi jopa vaikeaa erottaa kohteestaan. Jos kehitettäisiin jokin "lisä Turingin testi" jossa pitäisi erottaa puhutaanko itsen kopion vai itse persoonan kanssa, olisi kenties mahdollista tehdä niin hieno simulaatio, että eroa ei voitaisi nähdä. Näissä jousteissa tietokoneeseen ladattu mieli voisi olla kiinnostava. Olenhan "Star Trek" -sarjassakin kiinnostunut siitä miten holokannella Data pelaa korttia Albert Einsteinin, Isaac Newtonin ja Stephen Hawkingin kanssa. Näistä pelaajista yksi on tekoäly ja muut ihmissimulaatioita. Enkä pidä tätä prosessia mitenkään epäeettisenä, vaan kiinnostavana. Sillä tietokoneohjelma on tälläisessä tilanteessa enemmänkin taideteos kuin väite todellisesta ihmisyydestä. Holokannen simulaatioissa kysymys ei siis olisi "mind uploadingista" sanan vahvimmassa mielessä, sanan täydessä mielessä.

Mistä seuraa erikoinen jatkoajatus. Jos nyt, kaikesta pessimismistäni huolimatta, olisi vastassa päivä jolloin olisi ikään kuin pakko myöntää että mieli "ladataan internettiin" - sen sijaan että netistä vain ladattaisiin elämää ja mieltä - niin miten tähän pitäisi suhtautua? Eutanasia on kiinnostava lähtökohta koska sen tausta-ajatus perustuu "elämän kunnioittamiseen". Jos meillä on todellakin keino mind uploadata tietoisuutemme, niin eikö syöpään kuolemaisillaan olevan ihmisen velvollisuus olisi ikään kuin tehdä se minkä lääketiede voi tehdä. Eli korvata kaikki mahdolliset osansa mekaanisilla proteeseilla? Mind uploading on itse asiassa kysymys joka medikalisoi tietoisuuden ja elämän. Ja tekee tämän varsin ultimaattisesti. Tässä mielessä keskustelu ajatuskokeemme mind uploadingin pakollisuudesta luo ikään kuin jonkinlaisen kulman vaikkapa siihen onko ihmisten pakko maata laitteissa vihanneksina. Tai onko pakko kitua laitteissa tietoisena vain siksi että lääketiede voi lisätä elämään muutaman tuskantäyttämän päivän.

Toki tässä on muistettava että mind uploading ei ole aivan täysin osuva eutanasian kanssa. Osuvampi on elvytyskielto. Sen kohdalla ihmiset ovat taipuvaisempia joustamaan kuin aktiivisen eutanasian. Siksi voidaankin nähdä että mind uploadingista kieltäytyminen olisi todennäköisesti hyvinkin sallittua. (Joskin siihen liittyisi jotain joka "koettelisi oikeusturvaa" siitä kuka saa juridisesti päättää kuka elää ja kuka kuolee ja koska päätäntävalta omasta itsestä menee. Että poistaako masennus yksilön oikeuden elvytyskieltoon jne.) Ja luultavasti juuri ne "elämää kunnioittavat" tahot jotka muutoin puhuvat niin aborttia, eutanasiaa kuin elvytyskieltoakin vastaan olisivat kaikista eniten vastustamassa mind uploadingia - eivätkä he haluaisi että heille tehdään sellaista.
1: Tosin jos liharuumis ei kuolisi prosessissa ja muutoin aivan samanlaista tuotetta ja tapahtumasarjaa myytäisiin persoonallisuussimulaattorina, harva näkisi mind uploadingissa mitään epäeettistä tai perverssiä. Vasta kun väitettäisiin että simulaatiossa oleva on myös tietoinen persoona, laajempi paskamyrsky nousee. Itse nousen mutisemaan vasta kun väitetään että tuo luomus olisi jotenkin identtinen ja sama kuin se lihallinen kohteensa. Että kyseessä olisi persoonan kopioimisesta. Minun ei ole vaikeaa uskoa että elektrosähköinen tietoisuus olisi mahdollista.

Omalla kohdallani mind uploadingin kohdalla tärkein eettinen kriteeri on kuitenkin tietokoneohjelman mahdollisuus sammuttaa itsensä. Edustan niitä kauheita eksistentialisteja joille mahdollisuus itsemurhaan on syvin merkityksellisen elämisen edellytys. Että elämään kenties tullaan heitettyinä, mutta koska täällä ei ole kenenkään pakko olla, on elossapysyminen aina kuitenkin oman itsen ja oman persoonan luomus. Moni hengellisesti virittynyt voi innostua ajatuksesta jossa liha ei ole tärkeää ja miten ikuisesti hengissä pysyvä elektrosähköinen itsen kopio olisi ikään kuin Kristittyjen Paratiisin Toteutuminen Maallisen Luonnontieteen Tuomana. Mutta itseäni tämä ajatus ei innosta. (Tosin torjunkin hengellisen paratiisin yhtä innolla kuin tekno-optimistisen paratiisin.)

Tässä mieleen saattaa tulla rinnastus "Onionin" huumoriaineistosta löytyvästä eksistentiaalisesta palomiehestä joka lähinnä viivästyttää kuolemia, eikä halua siksi että häntä kutsutaan sankariksi. Että jotain tässä on monesta vinossa ja väärin. Mutta vaikeaa sanoa mitä.