Conatus

Baruch Spinozasta puhutaan usein vain teologiansa ja vapaata tahtoa koskevan filosofiansa kautta. Kuitenkin Spinozaa kannattaa lähestyä myös hänen poliittisen näkemyksensä kautta. Otan tässä esiin Spinozan aika vähän yleisessä keskustelussa käytetyn konseptin, conatuksen.

Spinoza näki että Jumala oli äärettömyydessään itseriittoinen. Mutta hän näki että ajalliset ja äärelliset olennot kykenivät lähentymään tätä itseriittoisuutta. Spinoza näki että joillain kohteilla oli conatusta ja toisilla ei. Mitä enemmän conatusta kohteella on, sitä vahvemmin se on olemassa omana itsenään.

Spinoza näki tämän ilmenevän siten että nämä kohteet vastustivat itseensä kohdistuvia muutoksia. Näinollen maailmassa oli kohteita jotka eivät sisältäneet conatusta. Esimerkiksi taskukelloja voidaan rakentaa ja purkaa ja niille tapahtuu passiivisesti asioiota. Samoin kivenjärkäleillä ja hiekkakasoilla on ajallinen luonto joka ei vastusta niihin kohdistuvaa rikkoutumispyrkimystä. Sen sijaan eläimet ja ihmiset vastustavat särkymistä ja korjaavat itseensä kohdistuvia muutoksia. Tässä mielessä regeneraatio on tärkeä epäanalogia eläinten ja taskukellojen välillä.

Kun eläin kuolee siitä tulee kasa lihaa ja sen conatus lakkaa olemasta. Spinozan mukaan conatus on ajallista ja sen voi menettää. Ja tätä kautta syntyi ajatus jossa Conatus on olion olemukseen kuuluva piirre jota ilman kohde menettää perusolemuksensa ja jota ilman kohdetta ei kuitenkaan voi ymmärtää. Mitä enemmän conatusta on, sitä kestävämpi kohde on. Mutta kun tämän kestoraja ylitetään – ja esimerkiksi eläin sahataan kappaleiksi – sen perusolemus lakkaa ja tätä myötä myös korjautuminen.

Spinoza näkee että ainoastaan organismit tuovat maailmaan pysyviä ja kestäviä yksilöllisyyden muotoja. Tässä yhteydessä hän korostaa myös sitä, miten ruumiin pyrkimys on myös tajunnan pyrkimys. Näin ollen paitsi ruumiin regeneraatio niin myös mentaalinen puoli kuuluu conatukseen. Tästä päästään ajatukseen jossa Spinoza puhuu siitä mikä voimistaa tai heikentää. Tietenkin erityisesti ihmistä. Koska konteksti on kuitenkin teologis-poliittinen eikä vain teologinen.

Spinozan näkemys itsellisyydestä ja vapaudesta ovat hyvin tietynlaiset. Hän arvosti yksilöllisyyttä mutta korosti sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa siinä mielessä kuin usein uskomme. Hänestä ihmiset erehtyvät luullessaan itseään vapaaksi. Hänestä se johtuu siitä että ihmiset ovat perillä päämääristään ja keinoistaan mutta eivät siitä miksi he haluavat sitä mitä haluavat. Koska he eivät mieti tekojensa perimmäisiä syitä, he kokevat tekevänsä valintoja. Spinozan etiikka ja poliittinen teoria onkin rakennettu sen varaan että ei ole perinteisessä mielessä olevaa vapaata tahtoa. On vain conatusta. Sitä miten eri toiminnat kumpuavat joko itsen ulkopuolisista pakotteista tai itsen sisältä. Mitä enemmän pakote tulee omasta ruumiista ja mielestä sitä enemmän conatusta ihmisellä on.

Spinozan mukaan filosofia koostuu ajattelusta. Ajattelu ei voi muuttaa ruumista vaan ainoastaan tajuntaa. Mutta kun kehitetään ajattelua kehitetään myös ruumista. Filosofi on ajattelija eikä urheilija tai voimistelija. Kuitenkin koska tunteet ovat Spinozalle mentaalisia, ne ovat jotain johon voi vaikuttaa ajatuksilla. Tunteiden turmelus on siis ajatusten turmellusta. Spinozalle tajunta ja voima ja itsellisyys ja ajattelu liittyvät vahvasti yhteen conatuskonseptin kautta. Mentaalinen toiminta enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä. Tai enentää tai estää ajattelumme toimintakykyä.

Mitä adekvaatimpia olemme, sitä elinvoimaisempia olemme. Epäadekvaatti elämä taas muuttaa meidät passiivisiksi kärsijöiksi. Passiiviset kärsijät ovat itsensä ulkoisten voimien vietävissä. Sellaiset asiat jotka antavat meidän kukoistaa omana itsenämme tekevät meistä voimakkaita ja tunne-elämältämme iloisia, rakastavia ja tasapainoisia. Sellaiset tunteet kuin pelko, viha ja mustasukkaisuus taas kertovat siitä että conatuksemme vähenee tai koemme conatuksemme vähenevän. Spinozasta esimerkiksi tarpeettoman mustasukkaisen ihmisen kanssa keskustelemalla mustasukkaisuuden takaisista syistä he voivat rauhoittua ja tämä on ajattelun tehtävä. Spinoza näkee myös että viha lakkaa olemasta vihaa heti kun sen taustasyyt ymmärretään oikein. ; Tosin Spinoza näkee että myös positiivisia tunteita kuten rakkautta vaivaa riskit. Ne voivat olla liiallisia tai huonosti kohdennettuja. Siksi järjen tulisi kannatella ja ylittää myös positiiviset tunteet.

Politiikan kannalta on tärkeää huomata, että Spinoza julistettiin ”suureen pannaan” (cherem), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi. Toisaalta Spinoza eli Hollannissa aikana jota kuvasi ”muutos”. Hollannissa elettiin hetken melko vapaasti. Hollanti oli kapinoinut Espanjaa vastaan ja menestynyt. Omantunnonvapaus ja ajattelunvapaus kuitenkin lakkasivat kun kalvinistit toivat mukaansa … no sitä mitä kalvinistit tuppaavat tuomaan.

Itse korostaisin tässä sitä miten Paleyn kelloseppäargumentin kannalta erikoinen asia tähän liittyy. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet ja ihmiset ovat oleellisesti epäanalogisia koneiden kanssa. Samalla korostan sitä että tämä ei varmasti ole satunnaisessa yhteydessä siihen että nykyajan kreationistien opit ovat usein kalvinistisin pohjasävyin sävyttyneitä. Näin ollen tämä minusta korostaa sitä, että etenkin kreationismi ja Intelligent Design korostavat asennetta jossa ihminen on ensisijaisesti alisteinen kone. Koneanalogia kun on tärkeä koko ”design” -prinsiipin kannalta. Tämä on tärkeää koska he haluavat uskonnot ja perinteet takaovesta. Tapio Puolimatkakin ei sattumalta kannata Intelligent Designiä ja ole traditiokeskeinen professori.

Spinoza eli korostetusti maailmassa jossa tiedostetaan että ajattelun vapauden saavuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Toisaalta sen menettäminen on myös helppoa. Siksi tarvitaan yhteiskunta joka mahdollistaa yhteiskunnassa elämisen myös vapaille ihmisille. Spinozan vapaa ihminen on tunne-elämältään enemmän aktiivinen kuin passiivinen. Vapaa ihminen voi kohdata ongelmia jotka ovat hänen valtansa ulkopuolella mutta niiden koittaessa hän kuitenkin tietää yrittäneensä parhaansa. Tämä mukailee yhtä omaa iskulauseistoani: Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila.

Spinozan vapaa ihminen vastustaa lujasti sellaisia piirteitä jotka ovat oleellisia ja ihailtuja kalvinismissa. Tämä ei liene sattumaa. Spinoza kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen miten uskonnollinen taikausko – joka ei Spinozalle ole samaa kuin Jumalan puute, pikemminkin päinvastoin – koostuu siitä että asioita jotka tuovat ihmisille iloa rajoitetaan nimeämällä niitä synniksi. Kun taas asiat jotka tuottavat kärsimystä ovat kilvoittelua ja siksi hyveellisiä. Tämänlainen heikentää ihmistä. Eikä ihme koska tämänlaiset uskonnot haluavat muuttaa ihmisen ikään kuin osaksi jotain kasvotonta ja persoonatonta mallia jossa ihmiset ovat itsensä ulkopuolisia – ”ihmistä itseään suurempia voimia” tottelevia.

Spinoza esimerkiksi korostaa että vapaa ihminen miettii enemmän elämää kuin kuolemaa. Hän pyrkii omantuntonsa mukaiseen hyvää ja välttää sen mukaista pahaa. Vastustaa vaaroja mutta ei altista itseään niille. Hän pyrkii rehellisyyteen.

Samalla Spinozan ajattelua kuitekin leimaa myös se, että hänestä enemmistö ihmisistä ei kykene elämään järkiperäisesti. Spinozan ajattelua leimaakin esimerkiksi se, että hän esittää että vapaa ihminen joka elää tietämättömien parissa joutuu voimiensa mukaan torjumaan ei-vapaiden-ihmisten anteliaisuutta. Kuitenkin Spinoza vastusti erakkoutta vaikka siinä ihminen tietenkin olisikin vain tekemisissä oman itsensä kanssa ja olisi oman itsensä kautta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen ja häneen liittyy sosiaalisia tunteita ja pyrkimyksiä. Ja tätä kautta erakoitumiseen liittyy hyvin helposti paljonkin katkeruutta, halveksuntaa ja muita ihmistä heikentäviä tunnepiirteitä.

Spinoza näkeekin että valtiota tarvitaan juuri siksi että ilman sitä vapaat ihmiset eivät voisi elää muiden ihmisten kanssa joutumatta sorretuiksi. Hallituksen tärkein tehtävä onkin taata vapaus, tai siis conatus, ihmisille. Ihmisille tulee antaa vapaus tehdä rauhassa työtä ja toimia omantuntonsa mukaisesti pyrkimällä järjen antamiin päämääriin ilman että hallitus puuttuu tähän. Spinozan poliittinen teoria on alleviivatusti jotain jota voi odottaa vapaalta mieheltä jolle politiikka on hengissä selviämistä tietämättömyyden keskellä.

Just things and reasons

1800 -luvulta? Sanoaksesi noin sinun täytyy olla 100 vuotta ajasta jäljessä!

Eräs tavallisimmista väitteistä johon törmään on se, että maailmankuvani heijastaa 1800 -lukulaista ateismia. Tätä esitetään jonkinlaisena automaattikritiikkinä. Esittäjänä on aina kristitty joka on erimielinen kanssani. Hän kuvaa tällä asennetta jossa hän on sekä kategorioinut, ymmärtänyt että kumonnut näkemykseni. ; Kuitenkin itse väite on erikoinen. Se viittaa enemmän vahvaan asennevammaan ja siihen että ihminen on oppinut hieman filosofiaa ja osaa sitten toistaa sitä ymmärtämättä kaikkia seurannaisuuksia ja liitoksia.

Usein tässä selvästi moititaan joko ateismiksi tulkittua uskonnottomuuttani tai positivistiseksi tulkittua tietoteoriaani. Tai molempia. Tässä mielessä rinnastukset menevätkin luultavasti siihen että minua moititaan Auguste Comten empiriakeskeisyyden tai Ludwig Feuerbachin piiriin. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Jo tämä viittaa siihen että 1800 -lukulaisuutta käytetään kuin se olisi jokin yksi ja tietty konsepti. Jota se ei ole. Suosisin ajatusta jossa kritiikki koostuu argumenttirakenteista eikä vuosiluvuista joita ei voi edes lähteistää yhteen ajattelijaan ja vielä vähemmän tiettyyn argumenttirakenteeseen. Jotka ovat ne asialliset viittaamisen tavat minun mielessäni.

Rinnastus on tässä muodossa itse asiassa hyvin virheellinen. Voin jopa sanoa niinkin, että kaikki tietoteoreettisten ajatuksieni ytimessä olevat ajatukset eivät ole edes olleet edes olemassa ennen 1960 -lukua. Feuerbachissa kuten tätä tuoreemmassa Sartressakin minua taas vaivaa heidän ajattelunsa presuppositionistisuus. Vaikka sitä periaatteessa on heikkoja Jumalakumouksia niin ennen kaikkea heidän näkemyksessään ateismi on viitekehys jonka kautta tukitaan muita asioita. Tässä mielessä ne rinnastuvat mielessäni Alister McGrathiin jonka mukaan Jumala ei ole tiedon konsepti vaan taustaviitekehys jonka kautta asiat muuttuvat järkeenkäyviksi, tai ”make sense” kuten hän ilmaisee. Enkä suhtaudu näihin jäsentelyihin kovin kiinnostuneesti. Jotain oletetaan ja sitten pitäisi tehdä narraatio sen ympärille. Itseäni innostavat enemmän omat kyhäelmät kuin se että joku toinen pakottaa oman kyhäilypohjansa minulle ja väittää vaikkapa että teismi tai ateismi voivat olla vain esioletettuja.

Itselleni tietyt tietoa koskevat viitekehykset ovat oleellisia ja ateismi ja teismi ovat tässä johtopäätöksiä. Tai jos eivät ole niin ne ovat turhia ; Minun maailmassani on Peircen kokemusmaailmaa koskeva pragmatismi kohdannut Quinelaisen käsiteverkoston joten toimin esimerkiksi ilman foundationalistista perususkomusfilosofiaa jossa oletetaan että tieto koskisi jotain absoluuttista totutta tai ei mitään. Ja näin ollen sellaiset lauseet kuin ”Jumalan olemassaoloa ei voi tieteellisesti todistaa tai kumota” on omituinen. Jos ei muuten niin jos jotain ei voi falsifioida niin sitten se on jo itsessään mahdollista nähdä epätieteellisenä eli tieteen avulla roskaksi osoitettuna. Ja tämä vähintään kumoaa lausunnon universaaliuden. On vähintään yksi tiedekuva jossa kysymys ratkeaa pelkästään tuon Jumalan kuvauksen kautta. Tärkeintä onkin se, että onko olemassa kokemusmaailmassa olevaa havaintojoukkoa jota voidaan mallintaa jonkinlaisella Jumalateorialla. Jos ei ole ei tarvita mitään Jumalaa selittämään tätä ilmiötä. Ja jostestattavaa – ja falsifioitavaa mallia – ei ole, ei ole mitään relevanttia Jumalateoriaakaan johon edes tarvitsisi ottaa kantaa.

Mutta tosiasiassa vaikka Peirceä pidetään omintakeisena ajattelijana ja Quinea pidetään tieteenfilosofiaa uudistaneena yhtenä vuosisadan tärkeimmistä filosofeista, on heilläkin kuitenkin jotain taustaa. Ja itse asiassa heidän taakseen voidaan löytää 1800 -lukulaista taustaa. Tämä tausta tosin ei ole ateistista. Itse asiassa sen takaa löytyy ankaran katolinen asenteiltaan vanhoillinen mies. Bernhard Bolzano. Hän kehitti ajatuksia jotka sitten ovat vaikuttaneet sekä Peircen että Quinen ajatteluun.

Bolzano oli matemaatikko. Hänen aikanaan matematiikassa tapahtui kehitystä joka auttoi kyseenalaistamaan tiettyjä sen ajan filosofiassa suosittuja asioita. Matematiikan analyysimenetelmät auttoivat soveltamaan tarkastelua myös logiikan ja tieteellisen yleistämisen alueilla ja ne auttoivat ponnistamaan irti muun muassa filosofian aristoteelisesta pohjasta. Bolzano oli mielestäni nerokas. Hän ei kuitenkaan ollut suosittu 1800 -luvulla. Hän oli edellä aikaansa. Kirjaimellisesti. Hänen ajatuksensa olivat liian uudenlaisia ja erilaisia jotta ne olisivat menneet läpi 1800 -lukulaisissa yleisissä käsityksissä. Hän on kuitenkin antanut voimakkaasti vaikutteita muun muassa Peircelle. Jonka filosofiaa pidettiin hyvin omintakeisena.

Tässä ytimessä ei ole Jumalan olemassaolo. Mikä sopii hyvin alleviivaamaan väitettä jossa minulle uskonnottomuus on sitä että minulla on omien ei-teististen lähtökohtien kautta implikaatioita. Ja johtopäätökset koskevat Jumalakysymystä. (Jumalanolemassaolokysymys on enemmänkin turha kuin epätosi.) Ja suhtautumista uskontoinstituutioihin joiden olemassaoloon uskon olevan valitettavaa relevanssia.

Sen sijaan Bolzano argumentoi Kantilaista analyyttisen ja synteettisen tiedon jakoa vastaan. Tämä huomio on ensiväre sille miten positivismiin liittyvät tietämisongelmat eivät ratkea foundationalismilla. Koska foundationalistiset perususkomukset pitävät sisällään synteettisyyksiä. Tai siis oikeastaan; Vain jos ne ovat hyviä perususkomuksia niin ne ovat Quinen kuvaamia oleellisia solmuja käsiteverkossa jolloin ne ovat aika paljon synteettisiä. Jos ne eivät ole lainkaan synteettisiä, niillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Tätä kautta mahdollistuu se, että maailmankuvassa ei ole ainuttakaan todistamatonta perususkomusta. Ja toisaalta vaikka siinä onkin ydinkohtia niiden ei tarvitse olla tiettyjä aiheita koskevia. Itse asiassa jo sellainen väite kuin että Jumala on tieteen rajojen ulkopuolella vaatisi tieteen demarkaatiokysymyksen ratkaisua tavoilla jotka törmäävät positivismista tuttuihin ongelmiin. Samoin usein positivismin ongelmat nähdään naturalismin ongelmiksi vaikka tosiasiassa positivismin tiedon ongelmat olisivat tosia riippumatta siitä onko naturalismi tosi tai ei. Tämä on pakottanut omalla kohdallani muuttamaan tietämisen vaateita positivismista poikkeaviksi. Ja tätä kautta ei ole enää positivismista tuttuja ristiriitoja joissa positivismi rikkoisi omia periaatteitaan sisältämällä metafysiikkaa. Jossain mielessä metafysiikattomuuden sijaan tähtään vähempään perseilyyn. Tasolla joka ylittää ilmeisesti useimman ”omasta mielestään fiksun ja koulutetun kristityn” filosofian perustaitotason. Sellaisella tasolla että heillä paitsi ei ole vastauksia haasteisiini niin he eivät ole edes tiedostaneet näiden haasteiden olemassaoloa.

Bolzano huomasi että Kantin jaottelu analyyttisen ja synteettisen tiedon välille piti sisällään ongelmia joita Kant yritti ratkaista tällä jaottelulla. Bolzanon mukaan Kantin väite analyyttisyydestä ei kestänyt kriittistä arviointia. Kantillehan analyyttinen lause oli aina samanlaisuusarvostelma ; A on A. Malliesimerkkinä oleva väitelause ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käy tässä hyvin esimerkiksi. Kantin mukaan pitää vain katsoa määritelmiä ja katsoa niiden sisältö. Kun poikamies pilkotaan osiinsa saadaan ajatus ”mies, aikuinen, naimaton” voidaan nähdä että naimattomuus sisältyy määritelmään ja väite on analyyttisesti tosi.

Bolzano huomasi että tässä prosessissa vaaditaan sitä että tehdään intuitiivisia yleistyksiä jotka ovat hyvin samanlaisia yleistyksiä kuin synteettiset induktiiviset teoriat todellisuudesta. Esimerkiksi Kant voi tehdä analyysinsä poikamiehen sisällöstä vain sitä kautta että hänellä on intuitiivinen malli siitä mitä poikamies tarkoittaa. (Ja myös mitä aikuisuus, naimattomuus ja mies tarkoittavat.) Arkikielstä tutut repsesentaatiot saattavat tuntua objektiivisilta ja selviltä mutta tosiasiassa logiikan näkökulmasta ne eivät oikeastaan eroa empiirisen induktion kuvauksista. Oikeastaan ainoat erot ovat siinä että intuitioita ei koetella ; Bolzano varoittikin että vaikka näissä on paljon samanlaisuutta niin kuitenkin intuitiiviset konseptuaaliset propositiot ovat vain sisäistä reflektiota, subjektiivista tarkastelua, kun taas empiiriset väitelauseet sisältävät jonkinlaisen koetteluelementin. Tässä mielessä kysymys siitä onko Jumala testattavissa voidaan nähdä kiinnostavaksi sovellukseksi omaan ajatteluuni.

Tämä ajatus on ollut tärkeä kun Quine hylkäsi analyyttisen ja synteettisen jaottelun puhuessaan perinteisen empirismin dogmeista. (Joita voidaan pitää myös perinteisen 1800 -lukulaisen positivismin dogmeina. Joka alleviivaa sitä että yleiset ajatukset kritiikistäni ovat äärimmäisen vihjeettömiä ja osoittavat syvää taitamattomuutta kriitikoiltani. He demonstroivat taitamattomuutta joka vihjaa siihen suuntaan että kun puhutaan minun maailmankuvastani ja siitä mitä se on ja ei ole, niin heistä ei ole sitomaan sandaalejeni nauhoja.)

Olenkin tullut sellaiseen tuloseen että kriitikko joka kumoaa tietoteoreettisia ajatuksiani viittaamalla vuosisataan pitäisi aloittaa opintonsa alusta. Tai mahdollisesti siirtyä jonnekin 1800 -luvulle itse. Sitenpähän pääsisin eroon siitä että heidän tieteenfilosofiansa kritiikki nojaa 1900 -luvun alkupuolen näkemyksiin jossa esimerkiksi skientisti määritetään niin omituisella tavalla että en itse pidä sitä edes relevanttina tai kiinnostavana. Nähdäkseni fiksu skientisti ei ole ollut kuvatun tapainen noin sataan vuoteen. Toki moni on ollut muuta kuin fiksu. Mutta miksi minun maailmankuvaani pitäisi kritisoida sille lähisukuisten heikoimpien lenkkien kautta? Vain siksi että onnistuakseen skientismikritiikin olisi oltava sata vuotta vanhaa ja asenteellista jossa ajatellaan että vastapuoli on kaksisataa vuotta vanhaa? Tämä vaikuttaa tällä hetkellä uskottavimmalta pohjahypoteesilta.

---

Lähteet:
Bernard Bolzano, ”Wissenschaftslehre. Versuch einer ausführlichen und grösstentheils neuen Darstellung der Logik mit steter Rücksicht auf deren bisherige Bearbeiter” (1837) [engl. ”Theory of Science”]

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Katsotaan, sanoi filosofi

Manu Ryösö on päätynyt tilaan jossa hän tietää että olen luultavasti niitä harvoja ihmisiä jotka lukevat häntä. Siksi hän alleviivaakin - tietenkin kritiikkiini linkittämättä - tätä yhteyttä uusimmassa blogissaan jossa hän puhuu miekkalähetyksestä. Hän viljelee teräasevihjeitä sen verran alleviivatusti että yhteys on selvä.

Hän esittää, että "Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun." Tämä lienee itseriittoinen kuvaus sille että hän on kirjoittanut asenteellisia ja kunnolla lähteistämättömiä tuotoksia joissa on useita perusteluvirheitä. Eli niiden premisseistä ei seuraa johtopäätöksiä. (Joka on erikoista ottaen huomioon että ne premissit ovat varsin heikkoja, sellaisia joiden kanssa on helppo olla erimielinen.) Ryösö puhuu tieto-opista joka on filosofiaa jonka virheitä olen seulonut aiemmissa blogauksissani. Ryösö ei näitä korjaa vaikka kertookin löytöjensä olevan tieto-opillisia ja kiinnostavia. (Ne eivät ole ensinnäkään olleet mitenkään uusia, ne ovat kliseisiä. Ne eivät ole tieto-opillisesti vahvoja vaan niiden oikeutusperinne on jossain aivan muualla kuin epistemologiassa johon Ryösö ei ole edes viitannut. Ja kiinnstavia ne eivät ole sillä niiden vasta-argumentit on tunnettu jo kymmeniä ja osa jopa satoja vuosia.)

Tämänkertaisen vuodatuksen ymmärtäminen on helppoa.

Hän selittää että "Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen)." Joka jää todistamatta. Ateismin ja nihilismin yhteyttä kritisoinkin aiemmissa teksteissä. Ne ovat myös sitä filosofiaa ja käsitepilkontaa jonka Ryösö nimeää filosofian hyödyksi. Ja tässä mielessä on erikoista että hän ei korjaa omia argumenttejaan niin että ne kestäisivät kritiikin. Tämä muodostuma on kiinnostava koska periaatteessa mikä tahansa eettinen kannanotto voidaan tulkita joko utopistiseksi tai nihilistiseksi siinä mielessä, että utopia kuvaa ihannetta joka ei välttämättä aina toteudu. Ja nihilismi taas tarkoittaa joko arvojen ja ihanteiden puutetta tai sitä että mennään kyynisesti arjessa hyväksyen että ihanteet eivät toteudu. Ryösö on kehittänyt retorisen keinon sanoa että hänen vastustajansa eivät kykene tuottamaan sellaista vastausta joka miellyttäisi Ryösöä. (Saaattaisin myös muistuttaa siitä pikkuasiasta että teknisesti ottaen esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna on utopistinen sanan syvässä merkityksessä.)

Ryösön ongelmana on se, mikä on itse asiassa ollut ongelmana nimenomaan joillain tietyillä ateistisilla ja materialistisilla teorioiolla ; Niissähän esimerkiksi utilitarismia on pidetty objektiiviesna ja käytännöllisenä ja tätä kautta filosofisena. Tämä asenne on vaivannut etenkin konservatiivisia ateisteja. Omaa eettistä teoriaa on asetettu valtaan siksi että sen kautta voidaan tulkita muita eettisiä teorioita ja kritisoida niitä. Oman teorian kantaaottavuuskyky sekoitetaan samaksi kuin se että muut eettiset teoriat olisivat jotenkin heikompia.

Tosiasiassa metaetiikka sanoo suunnilleen niin että koherentti eettinen teoria on koherentti eettinen teoria. Ja niiden kritiikki yleensä sanoo että toinen eettinen teoria on ristiriidassa joidenkin niiden tuotosten kanssa. Ja niiden kisatessa valinta riippuu siitä mitä oletellaan eikä siitä että jokin olisi absoluuttisesti oikeassa. Tässä mielessä kristinuskon etiikka on enemmänkin yksi teoria. Kun Ryösö toteaa, että "Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista."

(Kristillinen teologia kenties kykenee mutta Ryösö ei. Ainakaan hän ei kumoa hänelle esitettyjä argumentteja vaan toistaa niitä. Joka on tietenkin rationaalisen keskustelun peruslähtökohta.) Ryösö ei ymmärrä että tässä analyysissä hän tosiasiassa tarvitsee filosofiaa mutta ei teologiaa. Tuon utilitarismin kritiikin kun voi tuottaa ei-teistisestikin. Utilitarismin ymmärtämisen saavuttaa ymmärtämällä utilitarismin määritelmät ja katsomalla niiden seurauksia eri tilanteissa. Teoria ja skenaariot johtavat siihen mitä tämä teoria sanoo. Eri moraalikäsitysten kritiikki perustuu aina siihen että otetaan teoria ja sen skenaariot. Ja sitten laitetaan nämä tulkinnat yhteen jonkin muun moraaliteorian kanssa.

Tässä mielessä kaikki moraaliteoriat voivat keskustella toistensa kanssa. Ja Ryösö todistaa enemmänkin sen että kristityt ovat tarjoamassa yhtä moraaliteoriaa muiden joukkoon. Ja että heillä on harvinaisen kova asenne tämän ylivertaisuudesta vaikka hän ei todistakaan miten tämä on ehdotomasti tosi ilman että mitään muuta voisi olla. Voidaan jopa sanoa niin että kun Ryösön mielestä maailma menee kohti turmelusta vaikka ateismin ja homoavioliittojen kohdalla, niin syynä on se että muilla ihmisillä on erilainen moraalifilosofia. Esimerkiksi individualismia ja sopimusetiikkaa koskevia näkökulmia joissa kansalainen on autonominen ja vapaa maailmaan heitetty kansalainen joka Rawlsin hengessä saa tehdä mitä haluaa niin kauan kuin ei puutu muiden ihmisten vastaaviin vapauksiin. (Joka on mahdollisuus torjua utilitarismi.) Kristitty, kuten Ryösö, tulkitsee nämä skismat virheiksi koska kristinusko on oletettu vahvemmaksi kuin nämä teoriat a priori. Kuitenkin voidaan sanoa että erimielisyys tarkoittaa vain sitä että nämä keskustelevat kristillisten periaatteiden kanssa. Ja tätä kautta voidaan oppia ja ymmärtää että kun kristitty tunkeilee mielipiteineen, hän ei keskustele vaan soveltaa omia premissejään muiden päälle ihan samalla tavalla kun mitä Ryösö kokee kanssaan erimieliset turmeltuneisuudeksi. Monelle muut moraaliteoriat ovat vahvempia ja siksi esim. homojen avioliittokielto ja valtaosa Ryösön toiminnasta ja asenteista ovat turmelusta. Jos kristinuskon moraali sanoo että ne ovat hyviä asioita niin sitä heikompi kristilliselle moraalietiikalle.

Toisin sanoen filosofia auttaa ymmärtämään mistä etiikkakeskusteluissa on kysymys. Ilman sitä Ryösö ei voi analysoida utilitarismia tai Rawlsilaista "nihilismiään". Toisaalta lisäfilosofia auttaisi ymmärtämään ne asenteelliset premissit joita Ryösö joutuu ottamaan voidakseen sanoa mitä sanoo. Ja tässä mielessä Ryösön ongelma ei ole se että filosofia olisi teologiaa alempi työkalu. Vaan se että teologia on marginaalinen fragmentti filosofiasta ja Ryösöllä ei ole osaamista filosofiasta niin laajasti että osaisi asettaa itsensä ja näkemyksensä oikeaan kontekstiin kaiken muun joukkoon. Filosofia päihittääkin tässä Ryösön ja häne kovasti arvostamansa rationaalisista syistä monien mielestä varsin kyseenalaisen moraalifilosofian koulukunnan.

Kristitty moraalieetikko joutuu käyttämään filosofiaa, esim. analyysin menetelmiä utilitaristisiin skenaarioihin. Mutta moraalieetikko tulee aivan hyvin toimeen ilman kristinuskoa. Hän voi pohtia samoja kysymyksiä ei-teistisestä kulmasta. Näyttää entistä vahvemmin siltä että kristinusko ei ole mikään filosofiaa ylempi vaan yhdenlainen filosofia. Filosofia on laajempi ja kattavampi kuin teologia. Filosofia kattaa teologian. Tässä mielessä filosofia on kuin topologia ja teologia kuin alkeellinen geometria. Toinen on kattavampi ja analyyttisempi ja sellainen että se on vaikeaa arkijärjelle. Ja siksi arkijärjellä lähestyvä voi pitää sitä epäselvänä, huonona ja epätyydyttävänä ; Ryösön asenne onkin tässä mielessä kuin tyypillä jonka mukaan paralleeriaksiooma tarkoittaa sitä että kaksi linjaa eivät koskaan kohtaa. Topologit miettivät asiasta aivan toisella tavalla koska heillä on moniulotteisempi suhde asiaan. He ymmärtävät sekä euklidisen geometrian että muunlaiset geometriat. Tässä mielessä teologin huomiot omista näkemyksistä ja niiden mielenkiintoisuudesta asettuvat oikeaan kontekstiinsa.

Samoin voinen todeta että kristinusko ei tosiasiassa ole mikään  ykseiselitteinen koherentti moraaliteoria. Se ei ole mallinnusympäristö. Sen ongelmattomuuttakaan en lähtisi alleviivaamaan. Sillä Herran Vuonna 2017 sellaiset vuoden kristillisen kirjailijan palkintoja saanut Pasi Turunen on puhuskellut kovasti puolustaen William Lane Craigin God Command Theorysta ja tämän suhteesta niin sanottuihin hyviin kansanmurhiin. Vanhan testamentin Jumalan komentaman kansanmurhan vuoksi kristityt ovat joutuneet luomaan konseptin jossa tietynlaiset kansanmurhat ovatkin aivan hyväksyttävä asia. Tämä lienee relevantimpi kuin utilitarismin hirmumogat. Toki tämä on jotain josta kristityt ovat kovin erimielisiä. Jumalan ja objektiivisen moraalin yhteydestä kun on monia moraalieettisiä teorioita, koska yhtenäistä kaikenkattavaa maailmankuvaa ei siellä ole saavutettu. (Joka oli ilmeisesti ongelma ateismin kohdalla.) Ryösön tulisikin ensitöikseen tiedostaa että God Command Theory ei nojaa muuttuvaan moraaliin jossa moraali olisi ennen eri kuin nyt. Vaan moraali on objektiivista ja hyvä on hyvää huomenna, eilen ja tänään. Tässä mielessä ei ole mitään esteitä sille että God Command Theoryn mukainen hyvä kansanmurha käynnistyisi Suomessa Huomenna. Tämä kansanmurhapotentiaali on oleellinen asia kun puhutaan kristittyjen moraalisuudesta. Ei se, että se tapahtuu harvoin vaan se että se voi tapahtua periaatteessa huomenna. Näin siis moraalifilosofisesti. Tietyistä premisseistä seuraa tiettyjä asioita. Ja tämä koskee myös kristinuskoa. Filosofi on hyvä eetikko koska hän osaa monia moraalisysteemeitä ja osaa kyseenalaistaa niitä kaikkia. Teologi on huono koska hän osaa usein vain olla asenteellinen ja dogmittaa asioita hyviksi ja huonoiksi ilman että näitä saa kritisoida. (Jos kritisoi niin osoittaa että kristitty raaputtaa arvokasta tabua. Kritiikin olemassaolo on heille todiste tästä. Koska he ovat ihmisiä jotka toimivat siten että jos objektiiinen moraali on olemassa, niin se löytyy toimimalla juuri päinvastoin kuin he ennemmin kuin maksamalla jäsenmaksuja jotta voi olla heidän dominoitavanaan seuraavan oikeutetun kansanmurhan uhrina olemista odottaessaan..)

Ryösölle ei jääkään käteen kuin ad hominem. "Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani." Ateismia ei osoiteta väärässäolevaksi vaan sen sijaan korostetaan että ateistit ovat henkilöinä jotain. Ei puhuta aatteesta vaan ihmisistä. Ryösöä ei varmasti kiinnosta seurata sitä minkälaisia kristityt - mukaanlukien hän itse ja omat kannattamansa joukot ovat. Ryösön palvoma Tapio Puolimatkakin otti ilmiselvän tahallisesti, pitkäjänteisesti ja julmasti osaa Eric Piankan piinaamiskampanjaan. Kristityt ovat saaneet minut itsenikin pelkäämään henkeni puolesta lähettämällä tappouhkailuja. Olen kuitenkin käsittänyt että asioiden rationaalisuutta ei todisteta viittaamalla kannattajiensa psykologioihin. Ja että C.S. Lewisin kaltaiset kristityt ovat ymmärtäneet tätä silloin kun ateistit ovat moittineet kristinuskoa vaikka kuolemapelkoisten kävelytuiksi.

Matalan väkivaltatilastojen maat nykyaikana tuppaavat olemaan uskosta etääntynyttä joukkoa. Sellaista joka on Ryösön maailmassa pääasiassa ei-oikeita-kristittyjä. (Mitä hän ei alleviivaa koska tässä yhteydessä ei kannata miettiä miten monta oikeaoppista kristittyä on.) Itse näkisin että tämän hetken Suomessa kristinusko on erityisasemassa. Siitä saa puhua ja siitä saa rukoilla julkisesti. Kristityt saavat myös julkisesti halveksua vaikka ateistien maailmankuvaa typeräksi. Ja asia on niin tabu että jos tämän pilkan kanssa on erimielinen, kristitty marttyrisoi itsensä ja selittää että hänen kritisoimisensa syy on emotionaalinen. Se, että hän on iskenyt jotain tabua vastaan.

Kun tosiasiassa kristityt ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin asioihin jotka tallaavat muiden elämien yli. Muun muassa siinä politiikassa. Jossa uskonto ei ole poikkeus. Uskovaisia on esimerkikmsi kristillisdemokraateissa aivan riittämiin. Puolue on hyväksytty puolueeksi ja sillä on jäseniä. Se, että valtaosa on kovasti erimielinen heidän mielipiteidensä kanssa ja sanoo tämän ääneen on se jonka Ryösö kokee tabuksi. Koska onhan se kauheaa että joku on erimielinen. Kauheaa hänelle näyttävät olevan myös kritiikkiin viittaaminen ja annettuun kritiikkiin vastaaminen siten että vastaan tulleet argumetit kuvataan, pilkotaan premisseihinsä ja osoitetaan että niiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Ryösö itse asiassa muistuttaakin siitä miksi filosofien voidaan katsoa olevan syvän ytimessä. Kun Sokrateen sanottiin olevan viisain kaikista, tämä johtui siitä että hän osasi kyseenalaistaa uskomuksia. Hän osasi sanoa että hän ei tiennyt. (Hän tiesi mitä hän oletti, ja tätä kautta tiedosti rajallisuutensa.) Ryösön tapaisille tämänlainen tunnustus on "epätyydyttävää". Sillä he haluavat dogman jota ei kyseenalaisteta. Ymmärrän että tämänlainen varmuuden kaipuu on olennaista kaikille niille joiden elämä on vajaata ja joiden tyytyväisyyttä rapsuttamaan tarvitaan ties mitä asennevammoja jotka viittaavat pinnallisuuden, hedonismin ja egoismin tyylisiin moraaliteorioihin oman maailmankuvan ytimessä.

Voitaisiin sanoa vastaan jopa Camun sanoin. Sanoa sellaisia asioita jotka keskustelevat myös kristinuskon oppien kanssa ja resonoivat niiden kanssa kriittisesti osoittaen että tämä maailmankuva se kykenee arvottamaan muitakin metaetiikan ongelmia ratkovia koulukuntia koska se on se jonka renkejä ne muut maailmankuvat ovat. Absurdissa maailmassa elämiseen on kolme ratkaisua. Itsemurha, itsen huijaaminen vaikka uskontojen avulla ja asian hyväksyminen. Näistä kaksi tietä on heikoille. Annan tämän toisenlaisen premissistön kummuta Ryösön kaikkeen sanomaan. (Voin tehdä näin koska Ryösön omat strategiat ovat ottaneet luvan tämänlaisiin.)

Pieni ajatus ; Miten Platon ei kohtaa filosofian kokonaiskuvaa

Platonin näkemys perustui kolmeen peruslaatuun hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että kun puhutaan siitä miten kaikki filosofia on reunahuomautuksia Platoniin, takana on juuri se että nämä voidaan nähdä.

Mutta kun filosofian kokonaiskuvaa tentitään, on tavallista että oppikirjamainen vastaus filosofian kokonaiskuvaan vastaan tuleekin jotain muuta ; Puhutaan metafysiikasta eli ontologiasta, tietoteoriasta eli epistemologiasta ja etiikasta. (Joita voidaan sitten jaotella pienempiin alaosiin ja kuvata niitä.)

Jostain syystä tässä kohden ei mallivastaus ole että metafysiikka, etiikka ja estetiikasta. Sen sijaan näyttää että totuus on jotain johon on panostettu hyvinkin ahkerasti (ontologia ja epistemologia). ; Onko filosofia siis väheksynyt tai pinnallistanut estetiikan? Onko estetiikka muuttunut hedonismirinnastuksilla triviaaliksi? Vai oliko Platonin kuvaus väärä?

Raiskaus ja "suostumuspuhe"

Sain aiempaan kirjoitelmaani palauteta facebookissa. (Kenties/ilmeisesti hän ei voi kommentoida bloggerin kautta.) Kirjoitin tässä useassa romanttisessa komediassa esiintyvästä tilanteesta jossa nukkuva mies sidotaan kiinni ja sitten tämän kanssa harjoitetaan seksiä.

Kommentin sisältö oli tälle näkemykselle hyvin kriittinen. Yritän tiivistää sisältöä, en suoraan lainaten mutta sisältöä reilusti ja mielestäni mahdollisimman samalla sisällöllä kertoen.

Ydinviestinä oli se, että tosiasiassa kuvattu ei ole raiskaamista. Sellainen ei kuulemma kuulu genreen ja naiset kokevat kaikenlaisen raiskaamisen vastenmielisenä eikä naisten suosimassa eroottis-romanttisessa yhteydessä sitä kautta voi olla raiskaamista;
1: Tilannetta ei edellä väkivaltaa ja uhkaa jonka avulla uhrin tahto murretaan ja otetaan hallintaan. Tämä poikkeaa paljon niistä kohtauksista joissa mies raiskaa naista, niissä on usein pitkällinenkin aggressiovaihe joka romanttisista komedioista puuttuu täysin.
2: Toisaalta tilanteista ei koskaan ole mitään traumaattisia seurauksia. Elokuvissa seksin jälkeen miehet voivat hyvin ja ovat iloisia. Tämäkin eroaa vahvasti siitä miten naisia elokuvissa raiskataan. Itkuisuus luo ilmapiiriä ja raiskausta voidaan jopa kostaa (usein miehen voimalla).
3: "Raiskaavat" naiset ovat seksikkäitä.

Tässä kommentissa on paljon hyvää. Ensinnä voidaan sanoa että olen hyvinkin samaa mieltä siitä että raiskauksia todella kuvataan eri tavalla - tämä eroavaisuus oli jopa yksi blogitekstini ydinmehuja ; On sitten tulkintakysymys haluaako tätä alleviivata kulttuurina jossa väheksytään miehen raiskaamista niin että se ei edes ole "oikeaa raiskaamista" vai ei. Erot ovat selkeitä. (Ylioppilaslehden linkin kautta voi huomata että erot ovat itse asiassa vielä suurempia jos esimerkit valitaan vähän valikoidemmin ; Hyvin samantapainen tapahtumakuvaus on draamaa naisella ja komediaa miehellä.)

Toisaalta tässä muistuu mieleen se että kenties totuttu raiskauksen määritelmä on hieman omituinen. Kommentoijani moittikin että olin liiaksi "kolmannen aallon feministi" raiskausmääritelmäni kanssa. Hän on tässä siinä mielessä tarkkanäköinen että näkemys on todellakin jotain jota on tottunut kuulemaan kolmannen aallon feministeiltä ; Hehän määrittelevät että raiskaus on seksuaalinen kanssakäyminen johon ei ole suostuttu.

Ja tässä on todellakin uhkana se, että toiminnaltaan hyvin erilaiset tapahtumat nähdään raiskauksena. (Ilmiö on relevantti siinä mielessä että esimerkiksi "koulukiusaaminen" on kärsinyt käsitteenä inflaation siksi että se koskee kaikenlaista käytöstä ivallisesta käytöksestä törkeään pahoinpitelyyn. Lopputulos on se että sana "kuluu käytössä". Ja tilanteet helposti tulkitaan sen keveimmän kautta. Vakavan kiusaamisen kohdannut tuskin kovin hyvin katselee niitä joiden kovaa huutamat koulukiusauskokemukset ovat hyvinkin pikkumaisia.)

Tässä kohden voidaankin sanoa että kun kriitikkoni sanoi että romanttisissa komedioissa ei raiskata miehiä hän itse asiassa sanoi että hän ei pidä käytetystä raiskauksen määritelmästä ; On selvää että määritelmällisesti romanttisten komedioiden seksuaaliset aktiot ovat tahdonvastaista seksiä. Mutta hyvin harva kokee ne raiskauksiksi - ja siksi romanttisia komedioita katsotaankin ilman että niistä tulee paha mieli.
1: Kun minulle sanotaan "ei ole raiskaus" en ole toki vakuuttunut täysin koska selvästi se aika vakiintuneella määritelmillä on raiskaus. On hyvä ymmärtää missä kontekstissa asia on tai ei ole raiskaus. Raiskaus on jossain määrin määritelmä, ja sidoksissa määritelmiin. Näin ollen tilanne ei ole ihan niin yksikoikoinen kuin kriitikkoni ilmitoi.

Tämä "näin tämä koetaan" -tilanne on haastava.

Tämänlainen perusteluavaruudesto menee helposti yli. "No True Scotsman" -argumenttivirheen henki voi olla vahvana. Kun esimerkiksi puhutaan "raiskauskulttuurista" vastaan tulee helposti seksuaalista väkivaltaa vähätteleviä kulmia jossa tuntuvat korostuvan sellaiset tilanteet joita ei pidetä kunnon raiskauksina ja sitten tässä halutaan mukana viedä aikamoinen määrä muitakin tilanteita.

Tästä hyvänä esimerkkinä on se miten takavuosina Suomessakin oli voimassa omituinen lainsäädäntö jossa avioliitossa raiskaaminen ei ollut de jure ikään kuin "oikea kunnon raiskaus". Avioliitossa tapahtuva raiskaus ei ollut rikollista sinällään, teko voitiin kuitenkin viedä oikeuteen jos sitä edelsi pahoinpitely tai tilanne johon voitiin soveltaa pakottamista koskevien rikoslain säännösten soveltamista.

Esimerkiksi perinteistä avioliitossa raiskauksen mahdottomuutta voitiin perustaa sillä että raiskauksen todistaminen olisi vaikeaa ilman todisteita väkivallasta. Ja että avioliitto sellaisenaan oli sopimus siitä, että siihen jotenkin liittyi se, että aviopuolisot päättävät seksistä keskenään ja tuntevat toisensa. Ja abortin ja avioeron perusteluvaatimuksetkin tuottivat tässä ongelmia. Raiskauksen olemassaolon pelättiin kannustavan väärinkäytöksiin, kuten kiristämiseen, laittomaan aborttiin ja avioliiton perusteettomalle purkamiseen. Eli koska koska joku saattaa perättömästi syyttää raiskauksesta haluttiin pyyhkiä koko konteksti pois niin että avioliitossa ei voitaisi raiskata.

Tässä sisällössä on jotain jonka puolustamiseen saattaa törmätä vaikka hommafoorumilla. Ja sävynä on jotain samaa kuin saamassani kritiikissä. ; Huomio tahtoo siirtymään raiskauksesta siihen liitoksissa oleviin pahoinpitelyn suuntiin.

Onneksi kriitikkoni ei kuitenkaan ollut ihan tätä sorttia.

Hän korosti enemmänkin tilannetajua. (Joka on siitä huono asia että se ei kovin helposti tiivisty kriteeriattribuutteihin.) Tässä mielessä hän korosti että joissain tilanteissa on katsottava odotettavissa olevia seurauksia. ; Näin ollen romanttisissa komedioissa olevien miesten sitominen unessa ei ole raiskaus jos mies vaikuttaa sellaiselta että hän itse asiassa haluaisi harrastaa seksiä. Samoin jos seksuaaliaktin aikana herätään elokuvassa tajuntaan eikä sanota eitä, voidaan nähdä että tilanne tuskin on raiskaus. Ja jos tilanteen jälkeen ei ole seurauksia ja näin on voitu ennakoida, tilanne ei ole ns. "kunnollinen raiskaus".

Tässä kulmassa on toisin sanoen korostettu astetta enemmän kieltäytymättömyyttä kuin suostumusta. Ja jossain mielessä on myönnettävä että pidän tästä lähestymistavasta. Tai vähintään ymmärrän miksi siinä voi olla viisautta. (Eli lähestyn asiaa omien orgasmieni kautta.);
1: Olen itse esimerkiksi ollut tilanteessa jossa olen nukkunut seksin jälkeistä syvää väsynyttä unta yhdessä naisen kanssa. Ja sitten olen herännyt siihen kun ilman lupaa sukuelimeni on otettu imentään. On melko selvää että tässä olen ollut tiedottomassa tilassa eikä suostumustani ole kysytty. Mutta tilanne ei tuntunut raiskaukselta vaan ihanalta. Ja tilanteen aloittajalla oli hyvät syyt uskoa että tilanne oli näin. (Eli kyseessä ei ollut vain onnekas arvaus jossa lopputulos sattui olemaan miellyttävä. Ja että tekijä olisi voinut syyllistyä raiskaukseen ikään kuin vain siksi että minulla on mielivaltaa.)
2: Toisaalta olen ollut hullussa elämässäni sellaisessakin tilanteessa jossa minulla oli tilaisuus seksuaaliseen kanssakäymiseen tilanteessa jossa minulla ei ollut kondomeja. Tilanne meni sillä tavalla että nainen hyväili käsillään elintäni ja kun olin melkoisen kiihottunut hän lopetti tyydyttämisen ja ilmaisi että haluaisi minut sisääni. Hän piti tässä taukoja ja palasi asialle. Ilmiselvä logiikka oli se, että kiihottamalla tarpeeksi suostuisin johonkin johon en muuten ollut halukas. Tätä ei tapahtunut hirveän pitkään ja tässäkään ei toki mielestäni tapahtunut raiskausta. Mutta jos tämä tilanne olisi jatkunut kauemmin kuin se teki, olisi tilanteesta saattanut rakentua sellainen. Vaikka periaatteessa tässä minulta itse asiassa "pumpattiin" suostumusta tavalla jossa oli manipulatiivisia sävyjä. Eli kolmannen aallon feminismin suostumusperiaate joutuu vähintään kovaan "suostumuksen" määrittelyyn, jossa osa tulkinnoista sanoo että tilanne ei ole raiskaus ja vain osa niistä pitää tilannetta raiskauksena.

Terveen järjen käyttäminen tälläisissä tilanteissa on kuitenkin vaikeaa. Selvää on että ulkoinen tapahtumakuvaus sitomisesta ja muusta prosessista ei ole välttämättä riittävä. On katsottava kontekstia ja tekemisen tapaa. Suostumuskin on monitulkintainen käsite ja on selvää että nukkuvalta minulta asiallinen ja ei-raiskaudellinen suihinottaminen vaatii esimerkiksi sen että tunnemme ja olemme muutenkin oletettavasti seksuaalisuhteeseen rinnastettavassa hyväntahtoisessa "tilassa". (Eli esimerkiksi juhlissa exää ei saa mennä vaan imuttamaan vaikka olisitte kuinka usein puuhastelleet aiemmin.)

Loppukaneetti;

Kun puhutaan raiskauksesta on aina katsottava tekoa ja kontekstia. Ja kun puhutaan raiskauksesta on todellakin katsottava missä määrittein syyttäjä asian lausuu. Voidaan nähdä että suostumattomuus voi olla liian epämääräinen ja mukaan on liitettävä puolustautumisen estäminen ja muu valta ; Esimerkiksi mahdollisuus kieltäytymiseen tilanteen jo alettua voi olla "keventävä asianhaara" silloin kun seksiä harrastetaan "tiedottomassa tilassa olevan kanssa". (Joka kuulostaa kieltämättä sanajonona aika pahalta ellei ole lukenut edeltä sitä suihinottoskenaariotani.)

Jossain määrin pragmatismi on tarpeen. Ihmisten odotettavissa olevat intentiot ja mahdollisuus kieltäytyä ja sanoa "ei" tilanteen alettua voivat olla tärkeämpiä kuin suora "kyllän" saaminen. Ja toisaalta "kyllän" kanssa tilanne ei ole niinikään selvä. Esimerkiksi joku voi pyytää että saa herätä seksiin. Tämä on varmasti lupa joka tekee unessa olevan kanssa sekstaamisesta ei-raiskauksen. Mutta tämä ei ole varmasti lupa tehdä sitä missä tahansa tulevaisuudessa, vaikka parisuhdetilanteen muututtua.)

Tässä tilanteessa mukana on paljon kaikenlaista. Asenne ja ilmapiiri merkitsevät. Itse asiassa jopa ulkonäkö voi oikeasti vaikuttaa tässä kontekstissa ; Jos moni vähän sovinismiin vivahtava mies korostaa että seksuaalinen häirintä on jotain joka on mielivaltaista koska se iskee rumiin miehiin useammin kuin kauniisiin, on syytä huomata että suostumus ei vaadi muuta kuin suostumuksen. Ja suostumus on autonomisen ihmisen päätös, sellainen joka ilman jatkoperustelutarvetta on eräänlaista mielivaltaa. Mutta se on kuitekin ihan validi syy kieltäytyä. Toisin sanoen voidaan oikeasti olla tilanteessa jossa oma ulkonäkösi saattaa toimia arviona siihen onko tilanne kohteesta toivottava ja haluttava vai ei. Näin siitä huolimatta että ulkonäkö on pinnallinen tai tyhmä syy. Niin se on kuitenkin tässä kohden syy. ; Älä siis yksinkertaisesti kouri ketään sellaisia ihmisiä joiden voidaan olettaa olevan vastahankaisia siihen. Vasta jos sinulla on hyvät syyt uskoa toisin voit toimia toisin.

En silti sanoisi että "kolmannen aallon feministien" määritelmä olisi susihuono. Se on yleinen ja kohtuullisen hyvä. Kaikkia erikoistilanteita se ei tosin kata kovin yksiselitteisellä tavalla. En silti sanoisi että romanttisissa komedioissa ei missään tapauksessa tapahtuisi raiskauksia. Ja jossain mielessä ne kuuluvat genreen. ; Toki jossain muussa viitekehyksessä nämä eivät ole "kunnon raiskauksia" tai "lainkaan raiskauksia". Mutta on aika yksisilmäistä jumittaa määritelmiin tällä tavalla kovin tiukasti. Kyllä sanojan sisältöä kannattaa lähestyä sitä kautta mitä määritelmiä hän käyttää ja kontekstoida sisällön merkitys tätä kautta. On totta että "raiskaus" voi merkitä vähemmän jos määritelmä on niin lievä että se kattaa myös romanttisten komedioiden sidottujen miesten kohtalot. Ja jos kriteerit ovat tiukemmat raiskaus on automaattisesti todella merkityksellinen ja huomattavasti vakavampi asia.

Toisaalta suostumuksen käsite on tällä hetkellä niin yleinen että sitä voidaan pitää ehdottomasti relevanttina lähestymistapana. Käsitettä on käytetty niin vapauden, sopimusetiikan kuin muunkin vastaavan ilmiön kautta. Monia miellyttää tarkastella ihmisiä autonomisina toimijoina joiden tahto merkitsee. Toisaalta tämä käsite on kenties niinkin vallitseva että vaaditaan hyvää filosofista silmää kyseenalaistamaan tämän määritelmän ehdottomuus. Ja tässä mielessä on kenties sopivaa sanoa jyrkästi että "ei ole raiskaus" kun liian moni ottaa käsitteen sellaisenaan ja pitää sen soveltamisesta saatavia johtopäätöksiä ehdottomasti tosina.

Jos päätelmä vaikuttaa oudolta, on aina syytä miettiä miksi se on outo. Onko tässä itsellä omituinen asenne jossa raiskaus ei olekaan kovin iso asia kun se tapahtuu miehille romanttisen komedian kontekstissa. Vai onko syynä se että määritelmä on itse asiassa huono koska se ei kuvaa tarkasteltavaa kohdetta. Näin filosofia toimii.

Filosofiasta ja argumenttivirheiden "pienemmistä synneistä"

Kun asioita perustellaan, on tässä yleisesti käytössä kaksi päästrategiaa (1) vetoamme järkeen, tieteeseen tai vastaaviin järjestelmiin joissa jonkinlainen evidenssi tai rakenne tulee uskomuksia tai asettaa ne kriittiseen näkökulmaan. (2) voimme vedota auktoriteetteihin, ryhmäpaineisiin, rangaistuksiin, naurettavuuteen, toistoon, pelotteluun, heimohenkisyyteen, sensuuriin - tai ylpeyteen tai häpeään.

Karkeasti sanoen filosofit ovat tavanneet olla sellaisia että he painottavat näistä tätä ensimmäistä kohtaa. Jopa dekonstruktionistit menevät "joko logiikka tai ei mitään" -hengessä. He analysoivat sitä miksi looginen analyysi epäonnistuu eivätkä näe jälkimmäistä vakuuttumisen keinoa hyvänä. Itse asiassa vaikka olisi niin paatunut postmodernisti että olisi totuusrelativisti, niin heillekin kakkoskohdan temput ovat perustelujen sijaan intressejä, valtaa ja muuta tuomittavaa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Ja yhtenä teemana voikin olla se, että osittain kysymys on myös etiikasta. Moni mieltää kakkoskohdan autonomiaan puuttumisena. Tämä on siitä erikoista että periaatteessa jos ihminen tottelee järkeä niin kyllähän hän silloinkin alistuu jollekin. Jos sitoutuu aina järkeen, ei tee sen suhteen autonomista ratkaisua. (Vaikka tekisikin viisaita ja totuudenmukaisia ja käteviä ratkaisuja joissa mielekkäitä lopputulemia haetaan käytännöllisin keinoin.)
1: Autonomisuusnäkökulma on toki siinä mielessä erikoinen, että autonomisen päätöksen ohjailua tunteen ja ties minkä kautta suhteutetaan myös sen mukaan miten tätä suostuttelua tehdään ; Erilaisia lakeihin liittyviä houkuttimia katsotaan niin että jos jotain halutaan estää tai kieltää, tai jostain rangaistaan tähän suhtaudutaan nuivemmin kuin siihen että jotain asiaa kehutaan ja tuetaan erityisesti. Näin ollen esimerkiksi ksylitoltuotteiden tukeminen voisi näyttää hyvin erialaiselta kuin sokeripitoisten karkkien lisäverottaminen. Samoin voidaan nähdä että ne jotka kovin kategorisesti tuomitsevat kristinuskon tai islamin koetaan militanteimpina syrjijöinä kuin niitä jotka turhankin ylpeästi röyhistävät miten islam on rauhan uskonto ja kristinusko objektiivisen moraalin ja yhteiskuntajärjestyksemme ydin niin että näitä täytyisi erityisesti tukea, kunnioittaa ja ajaa oleelliseksi osaksi yhteiskuntamme valtakoneistoja. Ja jopa niille jotka moittivat näitä uskontoja sensuuri on pahempi asia kuin liiallisen. näkyvyyden ja vakavastiotettavuuden antaminen yleisessä julkisessa mediatilassa. (Joka on kuitenkin rajallisen kokoinen nykyäänkin.)

Tässä mielessä voidaan nähdä että sitä ollaan hyvinkin totuusarvofiksoituneita. Onkin selvää että looginen perustelu on sellaista että siinä vastaus on totuusarvoriippuvainen. Sen sijaan totuusarvot menettävät merkityksensä auktoriteettien alla. Niillä voi perustella kaikenlaista välittämättä minkälaisia taustaoletuksia tai perustelurakenteita käyttää. Totuus tai epätotuus ei merkitse mitään.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin huomata että jos looginen päättelyvirhe - vaikkapa ristiriita - on hyvin vastansanomaton kritiikki, niin se että jonkin argumentaation yhteyteen livahtaa ad hominem on helposti totuusarvon kannalta vapausasteinen. Emme kuitenkaan yleisesti anna armoa päättelyvirheille niin että ne jotka loukkaavat totuusarvoa olisivat "isompia syntejä" ja sellaiset jotka eivät aja perustelua suuntaan tai toiseen vaan ovat sen kannalta irrelevanttia tauhkaa olisivat "pieniä syntejä". ; Ehkä takana on ideaali täydellisestä keskustelusta ja arugmentoinnista ja sen tavoittelemisesta. Ja silloin ei välttämättä luokitella virheitä pieniin ja suuriin koska ne kaikki ovat virheitä.

Helppo ja vaikea filosofius

Nykyään eletään aikaa jolloin anti-intellektuellismi on voimissaan. Tässä tiedettä ja logiikkaa itse asiassa arvostetaan mutta jos ja vain jos se on arkijärjen mukaista ja helppoa.

Tässä kulttuurissa joku saattaa esimerkiksi ilmoittaa osaavansa tehdä hienoa filosofiaa jossa ei ole sanahelinää. Hän tekee tämän referaatin kuvaamalla loppupäätelmän aforisminomaiseksi kauniiksi muotoillussa muodossa. Tämä on tiivistä ja tyylikästä. Ja esillä on väitelause josta sitten on maailmankuvallisesti samaa mieltä tai eri mieltä ilman argumentteja. Koska argumentteja näissä muotoiluissa ei ole.

Ja tämän tiiviyden, helppouden ja tyylikkyyden hinta vaan saattaa olla se, että hän ei tiedosta että filosofia on taito. Se on vaikeaa jos perusteluketju lähtee alkuoletuksista jotka kasvavat deduktiivisten tai induktiivisten - ja eksplisiittiseti kuvattujen päättelysääntöjen - kautta johtopäätökseksi. (Ja että näitä sääntöjä käytetään oikein eikä virheellisesti ja siten että esimerkiksi "koska" -sanan takana olevista ei todella johdeta annettua johtopäätöstä.)

Itse näen että perustelematon väitelause on vain premissi joka oletetaan. Väittäminen ei ole kannattamani filosofian ytimessä. Ja tähän loogiseen jargoniin liittyy vaikeutta. Joka tarkoittaa että joku putoaa kelkasta. Tämä ei ole minun ongelmani. Tämä on heidän ongelmansa. Se, että he eivät ymmärrä jotain ei ole argumentti sen puolesta että sisältö on huonoa. Päinvastoin; Sisällön ymmärtäminen on minimivaatimus jotta ymmärretään miten sen logiikka toimii tai on virheellistä. Tämä on mahdollista kuvata. Mutta se ei latistu siihen että tilannetta kutsutaan sanahelinäksi.

Tosiasiassa sanahelinää ovat lähinnä runollisesti muotoillut väitelauseet ilman esillepantua rakenteeltaan oikeaoppista argumentistoa. Jos aforistikko syyttää loogikkoa sanahelinästä, hän osoittaa lähinnä sen että hän on perin tyhmä ja ilkeä aforistikko.

Voiko filosofian opiskelijoiden diversiteettiongelma avata poliittista keskustelua?

Filosofia on maineeltaan poliittisesti epäkorrektia. Käytännössä se muistuttaa poliittisen epäkorrektiuden nimeen vannovia. Ja tämä johtaa siihen että siinä on kaksinaismoralismia. ; Ensimmäinen asia joka filosofiassa opitaan on että kaikki pitää kyseenalaistaa. Toinen asia on opetella filosofit, perinteet ja heidän lainaamisensa oikeaoppisesti. Filosofia on helposti pänttäyslaji, ulkolukulaji.

Splintered Mind -blogissa kirjoitettiin siitä miten filosofian opiskelijoiden parissa on vahvaa samanmielistymistä. Filosofian oppitunneilla ja väitteyissä ja vastaavissa pärjää enemmän persoonalla. "Philosophy classroom discussion is normally dominated by people with high academic/cultural capital. In the U.S. this means: rich, white, male, non-disabled, self-confident, parents with high educational attainment, fluent in highbrow English speaking styles. These are the students mostly likely to have the boldness to announce, in the second week of class, in front of their peers and professor, confident opinions about why Kant is wrong, or relativism is really the correct meta-ethical theory, or David Lewis's metaphysics is objectively better than Hilary Putnam's." Toisin sanoen jos on rikkaasta perheestä joka puhuu uskottavaa brittiaksenttia, ja on valmiiksi autoritaarinen ja tottunut dominoimaan, siitä on hyötyä. Nämä eivät tietenkään ole klassisia ideaaleissa esitettyjä filosofien hyveitä. Mutta käytännössä noilla pääsee pitkälle. Ehdotettu ratkaisu on pienryhmien korostaminen.

Poliittisesti epäkorrekti henki, mielipiteiden diversiteetti,  kasvaa. Tämä on tietenkin erikoista koska tavallisesti poliittista korrektiutta ajetaan sen vuoksi että ongelmaksi nähdään tapakulttuuri. Että röyhkeämpikin pääsee sanomaan sanottavansa ilman että etikettipoliisi jarruttaa epäkohteliaisuuksista. Mutta mielipidediversiteetistä hyötyvät nimenomaan vaatimattomimmat. Ne jotka eivät ole indiivejä, vahvoja persoonia, autoritaarisia ja huutavia. Isoissa massoissa puhuen syntyy poliittinen korrektius jossa vallassa ovat epäkorrektit tyypit.

Tämä on tavallaan erikoista vaikka sen tiedostamiseen ei "after the fact" ehkä mitään kovin kummoista ajattelijaa tarvita. Tämä on tietenkin jotain jota voidaan hyödyntää vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Blogasin juuri "Uuden Suomen" puolelle hieman turhautuneen ja vain osittain perustellun "näkemykseni" siitä miten blogeihin saa reagointeja.

Tarkastellesani omien blogejeni kommentti- ja tykkäyksien määriä huomasin, että (1) Jos kirjoittaa stereotyppisesti liberaalista tai konservatiivisesta kulmasta saa lukijoita, kun taas molempia puolia moittiva tai kehuva saa vähemmän reagointeja ja tykkäyksiä. (2) Argumentaatiota pitää olla mahdollisimman vähän. Kompleksisuus etäännyttää hyvin voimakkaasti. (3) Oma persoona pitää näkyä ja tämän persoonan täytyy olla autoritaarinen ja mulkkumainen.

Kun nykyään puhutaan poliittisesta korrektiudesta, on huomattava että on diversiteettiongelma. Ja se ei todellakaan ole siellä missä sen helposti näkee olevan. Epäkohteliaat idioottimaiset paskapäät menestyvät nykyisessä massaviestinnässä.

Tosin tässä on syytä muistaa että echo chamberit luovat diversiteettiä. Ja massakulttuuri onkin synnyttänyt niitä paljon. Eri facebookin suljetut ryhmät ja mielipiteen normalisoivat ovat ryhmän sisäisesti poliittisesti korrekteja ja torjuvat erimielisyyttä hyvin vahvasti. Mutta tämä toisaalta sirpaloittaa keskustelukenttää ja kokonaisuudesta tulee monipuolisempi.

On tavallaan mietittävä mikä on arvokkaampaa. Tai vähemmän kuraa.

Trollologiaa ; Älyllisestä epärehellisyydestäni

Eiliseen kirjoitukseeni tuli kommentti jossa minuun rinnastettiin sellaisia termejä kuin "älyllinen epärehellisyys". "En edes tiedä miksi luen blogiasi. Saan näistä aina aivosolmun. Hullun peikon logiikka ja älyllinen epärehellisyys?" En pidä kommenttia jonain joka vastaa blogini kommenttivaatimuksia. Se ei selvästi ole kommentti blogaukseni aiheeseen ja näkökulmaan. Mutta se kuitenkin piti sisällään mielenkiintoisen asenteen. Se voidaan siirtää minusta yleiseen ja silloin aiheeksi saadaan älyllisen rehellisyyden suhde esimerkiksi "fakkiutumiseen". "Tässä asiassa eroat myös "normaaleista" ihmisistä. Fakkiudut yksityiskohtiin."

Lähdetään siitä että olen varsin tietoinen että olen jokseenkin henkisesti turskas.

Tässä mielessä blogini on varmasti miellyttävää seurattavaa jos, kuten kommentoijani, on niitä ihmisiä joista "Maailma on muuttunut mielenkiintoisemmaksi. Minua vituttaa "konsensus" jota toitotetaan joka torvesta. On viihdyttävää seurata kiemurtelua." Olen hyvä siinä mitä teen. Ja se mitä teen näyttää autokolarilta. Miten tälläistä ei voisi olla viihdyttävää seurata. Joskin katson että olen jokseenkin triviaali. Ja tätä kautta voidaan palata siihen "Marginaaliset hörhöt, kreationistit ja litteän maan hihhulit varmaan voi jättää omaan arvoonsa. Ketään ei ainakaan pitäisi kiinnostaa." Mutta miten voisi olla katsomatta kun kiemurtelua on niin hauskaa seurata?

Monin paikoin ideani ovat vähän samanlaista kuin kiemurteluni kotitöistä tänään ; Puolisoni kysyi että olenko lähdössä johonkin. Kysyin, että miten niin, ja hän vastasi että vaikutan siltä kuin olisin lähdössä johonkin. Totesin että ulos meneminen saattaa tosiaan olla kykyjeni rajoissa, mutta epäilen että tämä vaihtoehto on niitä joilla on mahdollisuus toteutua. Hän kysyi että olisiko mahdollista toteutua sellainen vaihtoehto, että siivoaisin keittiön. Totesin, että modaalisen realismin kannattajien sisällä on kovaa koulukuntakiistaa siitä, että onko olemassa sellaista vaihtoehtoista maailmaa joissa siivoaisin keittiön. Ja että tulokset ovat hyvin kiistanalaisia ja että se on kenties tärkein modaalista realismia uhkaava yksittäinen haaste. Onhan tälläinen hauskaa. (Paitsi jos haluaa että siivoan keittiön, that is.) Vaikeaa tälläistä on täysin vakavasti ottaa. Vaikka ei voi kieltää että sen sisällä on oivallus jota ilman tämä heitto olisi huumoriarvoltaan nolla. (Eikä vain lähellä sitä, kuten nyt.)

Mutta asiassa on muutakin.

Kun mietitään mitä älyllinen epärehellisyys on, voidaan huomata että siihen on itse asiassa kaksi lähestymistapaa. Niissä on sekä rehellisyydelle että älyllisyydelle osuutensa. Mutta niissä asioita painotetaan hieman eri tavalla.
1: Rehellisyyttä korostava vilpittömyysnäkökulma. Tässä Älyllinen epärehellisyys on epärehellisyyttä ajattelussa tai kommunikoinnissa, joka näkyy siinä että esittää puolustavansa sellaista näkökulmaa, jonka itse tietää vääräksi tai harhaanjohtavaksi. Tai puhuu sellaisen asian puolesta puhumista, jota puhuja ei tiedä todeksi, ja jonka todenperäisyyttä ei ole vaivautunut tarpeellisessa määrin selvittämään.
2: Älyllisyyttä korostava vääristelemättömyysnäkökulma. Tässä näkökulmassa korostetaan että älyllisesti epärehellinen ihminen ei anna omien uskomustensa vaikuttaa totuudenetsintään. Eli maailmankatsomus ja mielipide eivät ohjaa ja luokittele asioita ensikädektä vääräksi vaan analyysi perustuu logiikkaan tai empiriaan tai molempiin. Relevantit faktat on esitetty, vaikka ne olisivat omaa teoriaa ja hypoteesia vastaan. Faktat on esitetty niin että ne eivät johda harhapoluille. Ja jossa viitteet, kuten toisiin tutkijoihin viittaamiset, on tehty asianmukaisesti niin että heidän esittämiään tuloksia ei vääristellä ja että heidän työtään ei plagioida. Tätä näkökulmaa korostaa Louis M. Guenin ajatus jossa "intellectual honesty is a virtuous disposition to eschew deception when given an incentive for deception."

Se, mitä minä teen on näiden suhteen kiinnostavaa. Olen nimittäin hyvä yleissivistyksessä. Olen generalisti mutta en spesialisti. Tämä johtaa siihen että voin esittää näkemyksiä siitä mitä jonkun filosofin ajatusjärjestelmistä seuraa joissain konteksteissa. Voin esimerkiksi sanoa että mitä Aristoteleen mielestä seuraisi jossain tilanteessa ja mitä johtopäätöksiä tällä lähtökohdalla voidaan rakentaa. Kirjoitan usein kirjoituksia jotka eivät ole omia mielipiteitäni.

Näin ollen voin soveltaa että jos älyllinen epärehellisyys tarkoittaa vilpittömyysnäkökulmaa, niin olen todellakin älyllisesti epärehellinen. Olen esimerkiksi viime viikkoina kirjoittanut eksistentialistisia kirjoituksia vaikka en ole eksistentialisti, en itse asiassa edes kovin eksistentialistinen. (Käytän taitojani muutenkin esimerkiksi pahaan. Voin esimerkiksi teeskennellä eri maailmankuvallisia tyyppejä ja debatoida keskenäni jossain vauvafoorumilla ja trollata koko foorumin raivoon niin että pian minun ei tarvitse sanoa mitään yhdelläkään runsaista sukkanukkearmeijani jäsenistä...)

Toisaalta jos älyllinen epärehellisyys tarkoittaa älyllisyyttä niin sitten en ole älyllisesti epärehellinen. Sillä (a) en ole vääristellyt eksistentialistien sanomisia (b) perusteluni ja ajatuskokonaisuudet ovat melkolailla suoraan johdettavissa mainitsemieni eksistentialistien konsepteista (c) kaikki ihmiset tietävät että en ole Jean-Paul Sartre. Tätä kautta olen jopa ihailtava, nöyrästi sellainen joka antaa tilaa vaikka omat mielipiteet olisivat niitä vastaan. Olen tässä näkökulmassa kenties epärehellinen mutta en älyllisyydessä.

Rationalismin ansasta.

Ylläoleva on tärkeää. Monet konservatiivit ovat oivaltaneet vihollisistaan liberaaleista sen, että älykkäät ihmiset voivat saivarrella asioita itsensä kannalta parhain päin. Tämä onkin totta, esimerkiksi blogitekstieni syövereistä kaivan esiin kirjoituksen joka korosti sitä että pseudotieteilijöiden ja muiden hörhöjen kohdalla "tyhmyyskortti" on usein liian yksinkertainen. He eivät vain ole oikein hyväksyneet sitä että sama koskee myös konservatiiveja, ja esimerkiksi tieteen "Liberaalibias" -kortti on yksi keino tuottaa tälläistä konservatiivista saivartelua joka on sellaista sorttia että sen syntyminen vaatii asennepakkomielteen ja sen että sitä puolustaa keinolla millä hyvänsä. Tätä on ilmeisen vaikeaa myöntää, vaikka tämä on yleisinhimillinen ominaisuus.

Mikä ei tosin yllätä itseäni. Se, minkä kognitiotieteen opettelu näyttää tekevän ihmisille on se, että he näkevät että ihmiset ovat illusionaarisia ja epäreiluja olentoja. Biasteoriat näyttävät taantuvan asenteeksi jossa selitetään "Why everyone else is a hypocrite."

Itselläni ongelma on päinvastainen. Ja se johtuu juuri tuosta yllämainitsemastani. Toki tätä kautta saadaan viaton selitys sille miksi sitä voidaan pitää "sekopäisen peikon logiikkana". Ongelmana on se, että sisäinen koherenssi ei merkitse juuri vittujakaan. Tieteenfilosofit ovat jo kauan tienneet että näkemyksiä kuin näkemyksiä voidaan korjailla ad hoc -oletuksin vaikka loputtomasti. Teoriat eivät kaadu ristiriitoihinsa faktojen kanssa, vaan siihen että niiden kannattajat jäävät eläkkeelle ja tutkimusohjelma ei ole ollut hedelmällinen ja saanut nuoria tutkijoita mukaan. Koska jokainen ad hoc -lisäys tekee teoriasta epätäsmällisemmän ja virheitä kestävämmän ja tämän jälkeen sen pohjalta on yhä vaikeampaa tehdä ennusteita siitä miten asiat ovat eivätkä jollain toisella tavalla.

Kun esimerkiksi katsoin vähän aikaa sitten "Scorpions" -televisiosarjassa jaksoa jossa sarjan hakkerisankari yrittää pelastaa MS -tautiin rapistuvaa sisartaan rakentamalla tietokoneen johon voisi ladata tämän mielen, olin tyytyväinen siitä miten tälläinen out-of-box -ratkaisu oli hyvä. Näin siitä huolimatta että suhteeni mind uploadingiin on tunnettu. (Pidän sitä roskana.) Reagointitapa oli kuitenkin sisäiseltä logiikaltaan ehyt. Kun omista premisseistä omilla päättelysäännöillä todella seuraa omat johtopäätökset, siinä on minulle jotain siistiä. Nautin tämän tuovasta kognitiivisesta dissonanssista.

Olen osittain tämän vuoksi konfliktinhakuinenkin, haen addrenaliinipiikinkorvikkeita tämäntapaisesta. Kognitiivinen dissonanssi on minulle vähän kuin huvipuistoon menisi. Sitä tietää että ahdistusta ja jännitystä tulee, mutta että seuraukset ovat yleensä harmittomia. Vääriä mielipiteitä penkoessa törmää toki usein huvittavaan kiemurteluun johon ei voi oikein tehdä muuta kuin suhtautua ylenkatseellisesti. Mutta joskus sitä on väärässä (~lue: oppii jotain aidosti uutta sen sijaan että toiset toistaisivat omia mielipiteitä niin että saisin kokemuksen siitä että olen täysin valmis ja läpioppinut ja erehtymätön). Tämä on yllättävän usein vittumainen asia. (Oppimisen iloa on kai liiaksi propagoitu ja tälläisiin illuusioihin joku vielä uskookin.)

Moni ahdistuu kognitiivisesta dissonanssita eri asenteella. He saavat lähinnä stressiä ja vainotuksitulemisen kokemuksia vastaavista ja heille assimilaatio on helpompi lähestymistapa. He paikkaavat maailmankuvaa joka on heillä aina ollut. (Ja sitä indikoi sekin että he ovat vuosia identifioituneet useisiinkin erilaisiin maailmankuviin mutta eivät ole vaihtaneet niitä. Jos ajattelee rehellisesti, pitää sisällään montaa identiteettimittaria eikä niitä muuta niin aikamoinen tuuri pitää olla jos on ne kaikki valinnut kerralla oikein...)

Ja tämä assimilaatio taas johtaa "sekopäisen peikon logiikkaan" juuri siksi että siinä oma järjestelmä on sisäisesti ehyt ja ovelasti erilaisilla ad hoc -päätelmillä paikkailtu niin että se ei ole ristiriidassa ulkomaailman kanssa. Kritiikki-immunisoitu saivartelumaailmankuva on maailmankuvallisesti ehyt ja vakuuttava sille joka on kuluttanut elämänsä sen puolustamiseen.

Ulkopuolisen voi tietenkin olla vaikeaa nähdä onko joku eksistentialismiin ajautunut tyyppi joka uskoo ties mihin mind uploading -fantasioihin vai ei. Etenkin kun en tarkoituksella merkitse blogejani sen mukaan miten vakavissani olen ne tehnyt. (Jokainen saakoot ajatella itse. En edes tee tätä lukijoiden vuoksi. Se vaatisi että olisin sosiaalisesti erilaisella temperamentilla elävä ihan toisella tavalla järkeen ja vastaaviin suhtautuva.)

Tämä premissilähtökohtaisuus jossa koherenssi riittää on rationalismin ongelma. Tämä on yksi niistä tärkeimmistä syistä miksi olen empiristi. En elä maailmassa jossa mikä tahansa käy. Mutta perustelu ei voi olla se että rakennetaan omaa maailmankuvaa ja puolustetaan sitä politiikassa voittomielessä. Perustelu nojaa siihen että vertaillaan vaihtoehtoja. Ja tämä vaatii niiden reilua tunnistamista. Joka btw. vaatii myös sen että tuntee oman maailmankuvansa ad hoc -fantasiat ja osaa kertoa ne ääneen, myös kysymättä. Ja tätä voi tehdä vain empirialla. Tämä on tietenkin yksi niistä syistä jonka vuoksi olen niin usein antiikin kreikkalaisille idiootti.

En yksinkertaisesti seuraa konsensusta jonka mukaan joku kansakunnan kansantalous tai edes muiden ihmisten arvokkaina pitämät maailmankuvat sellaisenaan merkitsevät yhtään mitään. Ja että nämä ovat ne mittarit jotka ovat suhteessa siilien oksennusruokavalioon. Näen että yhteiskunta on välttämätön paha ja ongelma jonka arvoa mitataan lähinnä siinä miten paljon siitä liikenee rahaa siilien oksennustensyöntiin. Pidän niitä ihmisiä fakkiutuneina joista tämä on jotenkin ilmiselvästi triviaalia ja vääriin asioihin keskittymistä. Itse pidän ihmisiä jotka eivät tee politiikkaa tieteellä syöpänä. Mutta olen katkerasti ymmärtänyt että käytännössä yhteiskuntaa hoitavat ihmiset joita voi hämätä logiikan ongelmilla jotka ovat olleet helppoja jo 1500 -luvulla eläneille lukutaitoisille. Ja olen ymmärtänyt että tämä ei ole ongelma jota voisi korjata vaan olotila jonka kanssa on elettävä.

Triviaalin ja konsensuksen suhde.

En ole niin kovin poliittinen olento. Olen epäpoliittisuuteni vuoksi jotain jota antiikin kreikkalaiset olisivat kutsuneet nimellä ἰδιώτης, eli yksilö, yksityishenkilö, kansalainen. Sana on varmasti ymmärrettävämpi jos se kirjoitetaan tutummilla kirjaimilla : idiōtēs. Toki kirjoitan joskus politiikkaa ja jopa tuhahtelen suoria "vilpittömiä" mielipiteitäni niistä asioista. Mutta ne eivät ole niitä juttuja joissa olen erityisen hyvä. Olen tässäkin mielessä turha.

Tieteessä ei tämänlaista ajattelua ole. Ja ihmisille tämä tuntuu olevan vierasta. Tieteessä systeemi menee sillä tavalla että otetaan jokin aihe. Sitä ja siihen liittyviä ilmiöitä tutkitaan. Tuloksia arvioidaan sen mukaan miten hyvin niistä syntyy aineistoa. Saadaan esiin uutta tietoa tai vaikeasti tutkittavasta asiasta saadaan jotain tietoa. Tavallisilla ihmisillä taas on usein toisenlainen näkemys. Heillä on jonkinlainen ajatus "humpuukista".

Muistan kuinka esimerkiksi muutama vuosi sitten Suomessa tehtiin tutkimus siitä mitä siilit syövät kaupungissa. Tätä tutkimusta pidettiin arvon kansalaisten parissa nollatutkimuksena. Se ei kuitenkaan ollut sitä. Itse asiassa se tuotti uutta tietoa ; Jos arvon kadunmieheltä lähdetään kysymään mitä siilit syövät, he voivat joko ynistä tietämättömyyttään, kertoa virheellisesti että "maitoa", kertoa että "ei maitoa" tai vastata että "hyönteisiä ja matoja". Ja kun sitten kysyttäisiin, että entäs kaupungissa, niin vastaus olisi jopa minulta sitä sorttia, että "kai sitä kaupungissakin on matoja". Oikea vastaus oli kuitenkin se, että kaupungissa monet siilit saavat luonnollisen ruokavalionsa ja saamansa ihmisten harrastaman ruokinnan lisäksi kaloreita oksennuksista. Tätä vastausta et saisi ennalta kyselemällä.

On selvää että tällä tutkimuksella ei pelasteta valtiontaloutta. Ja tämä on se, joka tekee siitä monien mielessä "humpuukia". Tieteessä on kuitenkin syytä katsoa sisältöä eikä aihetta. Ja joskus yllättävistä asioista saattaa tulla myöhemmin tärkeitä. (Tuskin kuitenkaan siilien oksennuksista, myönnän.) Jos tiedepoliittisesti kansalaisten tuhahtelu voidaan jotenkin ymmärtää, niin vaikeaa on ymmärtää miksi tätä samaa tuhahtelua tulee jos itse teen ilmaiseksi vapaa-ajallani jotain vastaavaa.

Siihen ei oikeasti ole kuin yksi vastaus. Se, että fakkiutumisesta tuhahtelija on konsensushaluinen. Hänellä on "näkemys" siitä mikä on relevanttia ja mistä pitää kirjoittaa ja missä näkökulmissa siihenkin. Tämä on tärkeää ennen kaikkea jotta voidaan luoda emotionaaalis-sosiaalisia "me-muut" -rakennelmia. Jotain jossa ollaan "toisinajattelijoita" ja suhteessa "valtamediaan" täsmälleen samalla tavalla kuin jotkut kristalliparantajahipit ; Tilastollisesti sitä toki edustetaan jotain vähemmistöajattelua josta keskivertoihminen pitää typeryytenä. Mutta kuitenkin tämä asia on muodinomainen ja saa suosiota "relevanttien ihmisten" (eli kavereiden ja vastaavien) parissa. Ja tätä vähemmistöasemaa käytetään kuin se tarkoittaisi että ei oltaisi ideologista muotia apinoivia ääliöitä joilla on konsensushenki vahvoilla. Samalla logiikalla islamilaiset vähemmistöt islamvähemmistön sisällä eivät voisi harrastaa konsensushakuista uskontoa ja olla teokraattisuusasenteissaan vaarallisempia kuin mitä heidän tilasto-osuutensa voisi pinnallisessa tarkastelussa vihjata. (Ja tätä ainakin minun on hyvin vaikeaa uskoa.)

Monilla "poikkeusajattelu" on toki sitä että heillä on epäsosiaalinen asenne maailmaa kohtaan. Se taas ei ole älyllisyyttä eikä ajattelua vaan jotain sen kanssa vapausasteista. (Se ei liity niihin mitenkään joten sen läsnäolo tai poissaolo ei ole argumentti niitä vastaan tai niiden puolesta.) "Minulla on jengi ja olen sosiopaatti". No, sepä kiinnostavaa. Minullapa ei ole jengiä, en edes suostu taipumaan teidän konsensuksiinne vaikka kuinka haukkuisitte "fakkiutuneeksi". Ja olen pelottavampi ja julmempi sosiopaatti kuin Te ikinä.

Tiedän sen siitä että jokainen haluaa olla kerettiläinen toisinajattelija siihen asti kunnes pitää tehdä kerettiläisyyttä. Siinä vaiheessa kun joutuu sietämään aikamoisen kasan paskaa. Tässä vaiheessa on ymmärrettävää mutta kliseisen konsensuksenomaista itkeä siitä miten vainotuksi ja toiseutetuksi itsensä tuntee. Tunnen kokemuksen kyllä hyvin vahvasti.

Sokraattinen viisaus ei ole sitä mitä sinulle on todennäköisesti kerrottu

Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.

Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.

Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.

Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.

Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.

Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.

Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.

Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.

Pasi Turunen haluaa sinun vetävän paljaalla

En yleensä seuraa Pasi Turusen kirjoituksia säännöllisesti. Hän kokenee edustavansa jonkinlaista universumin viisautta letkautuksillaan. Ylimielisyys ja "minä olen aina oikeassa" -blogit tökkivät. (En yksinkertaisesti siedä kilpailua.)

Lisäksi, vaikka Turunen onkin komea ja olisi mukavaa jos häneen saisi sellaisen suhteen että siitä tehtäisiin suosiota saanut elokuva kuten "Bareback Mountain", niin koen Turusen egon - en rehellisesti sanoen voi sanoa Turusesta itsestään mitään koska ego on kohtaamisen tiellä - sen verran ikäväksi että en ole avaamassa sydäntäni ja peräsuoltani hänelle vaikka hän pyytäisi. (Mitä hän ei toki tee.)

On kuitenkin syytä jättää tämänlainen nimittely syrjään. (Tein sen vain vastareaktiona Patmoksessa lausutuille kommenteille.) Ad hominem on turhaa. Paitsi tietenkin tavallaan kristillisessä yhteydessä. Sillä Turusen ja hänen kannattajiensa tapana näyttää olevan se, että vastustajan epäeettisyyteen tai epämiellyttäviin piirteisiin tarttuminen on jotenkin oleellista. Jos se kerran on niin kaikki ylläoleva muuttuu relevantiksi argumentaatioksi. (Sen sijaan että se on pelkkä provokatiivinen letkauttelu-vitsauttelu jolla sitoutetaan lukijaa tunnetasolla.)

Otan kuitenkin käsittelyyn Turusen Patmos lähetyssäätiön alustalle kirjoitetun tekstin "Homoseksuaalisuus - Luonnollista vai vastoin luontoa?" Siinä Turunen haukkuu Enbuskea. En ihan hirveästi pidä Enbuskesta joten lukeminen on joka tapauksessa nautinnollista ja kognitiivisen dissonanssin lähde. Sen lisäksi koen tarvetta täydentää ja kritisoida Juha Leinivaaran kirjoitusta "Pasi Turunen haluaa sinun masturboivan" joka on suunnattu tähän samaan Turusen tekstiin. Nähdäkseni Leinivaara ei ota huomioon modifikaatioita joita Turunen on tekstissä tehnyt kliseiseen toistamaansa klassiseen rakennesuunnitelma -argumenttiinsa.

Aiheeni on kuitenkin laajempi ; Filosofian todella tekeminen

Olin nuorempana hakkeroinnista kiinnostunut. 1990 -luvulle jääneet tietoni eivät tietenkään nykyään riitä yhtään minkään tekemiseen. Mutta tästä opin asian josta on hyötyä kaikessa filosofian ja tieteellisen ajattelun tekemisessä. Ja tämä on asia joka tuntuu olevan useimmalle vieras.

Kun ihminen saa esineen, hän kysyy mitä sillä voi tehdä. Esineellä on design. Kun ihminen saa esineen hän kysyy mitä tarkoitusta varten se on tehty. Ja hänelle kerrotaan mitä esine tekee. Hakkerin kanssa tilanne on enemmänkin se, että miten se toimii. Ja mitä tämä toimintatapa saa sen tekemään. Hakkerille "se mitä se on tarkoitettu tekemään" on enemmän tai vähemmän sosiaaliseen sopimukseen sidottu illuusio joka kertoo varsin rajallisesti yhtään mistään. Se mitä esineellä voidaan tehdä on kuitenkin rajoitettua. Mielikuvituksella se saadaan tekemään ällistyttäviä asioita. Mutta ei mitä tahansa.

Tästä on hyötyä filosofiassa. Sillä hyvin tavallisesti moni ryhtyy opettelemaan filosofiaa motivoituneena. Ja tämä motivaatio tulee siitä että filosofia antaa työkaluja ajaa tiettyä agendaa. Filosofiaa opettelemalla löytyy argumentteja käytännössä mitä tahansa asiaa vastaan ja minkä tahansa asian puolesta. Ja vaikka argumenttien hyvyyden arviointi on tiukkaa ja kaikki eivät ole yhtä hyvällä ja vakaalla pohjalla, filosofian osaaminen antaa mahdollisuuden siihen että omalle asialle saadaan annettua ns. paras mahdollinen case. Filosofiassa -toisin kuin vaikka puhtaissa luonnontieteissä - näkökulma ja arugmentaatio saadaan sopimaan juuri omaan asiaan.

Siksi kun tarjolla on vaikkapa Turusen rakennesuunnitelma -argumentti, siitä ihminen kysyy helposti lähinnä sitä mihin se on tarkoitettu. Ja sitten kun tämä tarkoitus on nähty, katsotaan sopiiko esine juuri ja vain siihen hyvin vai ei. Ja jos tätä tarkoitettua asiaa vastustaa niin argumentissa haluaa nähdä jotain huonoutta. Ja tekee casen tälle. Ja jos taas tukee tätä tavoitetta, argumentin hyväksyy helpommin. Tällä tasolla katsotaan lähinnä tukeeko argumentti johtopäätöstä ja onko siinä ristiriitoja.

"Hakkerimielelle" tämä ei riitä. Eikä hyvälle filosofille. Sillä Sokrateesta lähtien filosofia on eronnot sofismista siinä että filosofia tavoittelee totuutta eikä parasta mahdollista casea mille tahansa agendalle. Sen vuoksi monien motivaatio filosofiaan ja se mistä moni filosofi saa palkkansa ovat ristiriidassa filosofian syvimpien tavoitteiden kanssa. Parhaita mahdollisia caseja vertaillessa voidaan huomata että argumentit johtavat johonkin muuhun. Ja että osa argumentaatioperinteistä ovat kaikesta yrittämisestä huolimatta varsin heikonoloisia. Eivätkä vain siksi että ovat vihollisia joita vastaan kerätään mahdollisimman hyvä case. (Niiden puolustaminen argumentein on vaikeaa ja vastustaminen helppoa.)

Otan tämän näkökulman esille koska hakkeroinnissa katsotaan usein designiä. Sitä mitä asia tekee, mihin se on tarkoitettu tekevän ja mitä sillä voidaan tehdä. Funktioiden tiedostaminen on tärkeää. Toisaalta tämä voidaan liittää myös tietynlaiseen asioiden käsittelyyn. Koska molemmat tapahtuvat samanaikaisesti koen että asian lähestyminen (ja sen tarinallistaminen) voi olla opettavaista ja kiinnostusta herättävää tehdä tällä tavalla.

Tämä aivan pintataso ei ole kuitenkaan turha.

On selvää että Turusen agumentaatiossa on jotain omituista. Sama teksti
1: Tunnustaa is -ought -argumentin virhepäätelmäksi. "Moraalisten velvoitteiden johtamista luonnossa esiintyvistä ilmiöistä kutsutaan filosofisessa kirjallisuudessa naturalistiseksi virhepäätelmäksi (naturalistic fallacy), tai "is–ought" –virhepäätelmäksi. Selkokielellä tämä tarkoittaa: Siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä miten asioiden pitäisi olla." ... "Luonnossa esiintyy esimerkiksi kannibalismia, joidenkin eliölajien emot syövät poikasiaan, rukoilijasirkka naaras puolestaan surmaa uroksen parittelun jälkeen jne. Kaikki tämä on "luonnollista", koska sitä esiintyy luonnossa. Mutta tämä ei vastaa kysymykseen siitä miten ihmisten tulisi käyttäytyä ollakseen moraalisia."
2: Että kuitenkin vetoaa siihen mikä luonnossa on olisi kuitenkin sitten jotain joka kertoisi siitä mikä on oikein ja ei. "Toinen tapa tarkastella ”luonnollisen” käsitettä on viitata luonnossa havaittavaan rakennesuunnitteluun. Tällöin ei ainoastaan havainnoida jotain tosiseikkoja luonnossa esiintyvistä asioista, vaan järjen avulla tehdään päätelmiä niiden rakenteellisesta tarkoitushakuisuudesta." ... "Lasinsirut eivät ole ravintoa vain siksi, että niitä voi syödä. Vastasyntyneiden silmien puhkominen ei olisi luonnollista, vaikka luonnossa esiintyykin eliöitä, joilla ei ole silmiä. Tämän määritelmän mukaan ”luonnollista” siis on se, mikä on sopusoinnussa havaitsemamme rakennesuunnittelun kanssa. Näin tarkasteltuna sillä mikä on luonnollista / luonnon vastaista voi joissakin tapauksissa olla myös moraalisia implikaatioita." Turunen toki korostaa että tämä on erilaista näkökulmaa. Mutta tämäkin tömähtää naturalistiseksi virhepäätelmäksi.

Turusen "temppu" onkin tavallaan lähinnä siinä miten hän näkee että "kaikki luonnollisuus ei ole samanlaista". Osasta ei saa vetää moraalisia päätelmiä ja osasta saa. Taustalla on tietenkin oletus siitä että Turunen tietää mikä on Jumalan alkuperäinen tarkoitus ja mikä on synnillistä turmellusta jossa imitoidaan ja väärinkäytetään alkuperäistä tarkoitusta. (Palaan tähän seuraavassa aliluvussa.)

Naturalistiseen virhepäätelmään liittyvän Humen giljotiinin argumenttiperinteen ja avoimen kysymyksen argumentin taustalla olevan argumenttiperinteen vahvuus on siinä, että se ei koske vain luonnonilmiöitä vaan kaikkea olemassaoloa. Se, että luonnossa on jokin rakennesuunnitelma ei tarkoita että rakennesuunnitelman toteutuminen on moraalista. Ellei sen taustalle oleta että sen on tehnyt joku joka tietää mitä hyvä on ja joka myös osaa tätä hyvyyttä tavoitella. Samoin se, että Jumala on olemassa ei johtaisi automaattisesti siihen että hänen tahtonsa olisi todella hyvä. Jotta moraalisuuspäätelmä vedetään joudutaan aina ottamaan metaeettisiä perustelemattomia taustaoletuksia. Ilman näitä törmätään tilanteeseen jota klassisessa syllogismissa on kutsuttu virhepäätelmäksi nimeltä non distributio medii. Se, että käyttää implikaatio -sanaa ei tarkoita juuri mitään siitä että tehty asia todella on implikaatio sanan täydessä tai oikein missään mielessä.

Turunen ei oikein tuo näitä piilo-oletuksien mielivaltaisuuspuolta esille tekstissään.  Mutta hän onkin tunnetusti ajamassa agendaa. Ja hän näyttää muutenkin demonstroivan sitä että ne ihmiset jotka osaavat metaetiikkaa tekevät sitä yliopistolla, ja ne jotka eivät osaa sitä opettavat sitä herätysliikkeiden yhteydessä olevissa instituutioissa. Hän korostaa miten metaetiikka todistaa että naturalisti joutuu ottamaan oletuksia ja tätä kautta heidän moraalillaan ei olisi perustaa (foundation). Hän unohtaa että metaetiikassa ne ongelmat jotka johtavat olemassaolemisesta etiikkaan koskevat kaikkea, myös Jumalaa. Ja näin ollen kristinusko ei ole ratkaisu. Ei vaikka kristityt saavat tunteen että Jumala jotenkin paikkaa jotain. Logiikka on tässä mielessä julmaa. Premisseistä joko seuraa johtopäätös ilman tyhjiä maailmankuvallisia premissejä tai ei. (Ja valitettavasti vastaus on aina se "ei".) Olen kuitenkin sillä kannalla, että metaetiikassa on tämän vuoksi syytä aina antaa löysää. On hyvä nähdä että Sam Harrisin naturalistisessa etiikassa on järkeä, kunhan vaan olettaa että moraali todella syntyy ihmisyhteisöissä ihmisten kesken jne. Ja tätä kautta Turusellekin on annettava tilaa.

Seuraava vaihe onkin sitten katsoa vaihtoehtoja.

Juha Leinivaaran, jo aiemmin linkkaamani teksti, korostaa monifunktionaalisuutta. Tekstin sisältö vaikuttaa kiitettävän paljon sellaiselta että siinä olisi ns. vaikutteita omasta "fucktionaalista" -tekstistäni. Tässä kohden voisin kuitenkin haluta korostaa sitä että argumentaatiota voisi lähestyä sitä kautta että se ei olisikaan ateistisesta lähteestä.

Suomessakin on ollut aika paljon ID -henkisiä kristittyjä. Tässä yhteydessä on mainittava etenkin Michael Behen esitykset. Behe on ID -liikkeen puolella USA:ssa selittänyt sitä miten funktion filosofia on hyvin ongelmallista. Behen pääpointti on se, että jos mietitään miksi jokin esine on valmistettu ja miksi se on siinä missä se on on aina jotain johon voidaan antaa useita erilaisia vaihtoehtoisia selityksiä. Ne eivät ole hänestä tieteellisiä tai tietoa.

Tämä oli tärkeää koska Intelligent Design korosti että se ei ole uskontoa juuri siksi että se vain tunnistaa "designiä". Se ei ota kantaa "designin" suunnittelijaan, ei siihen millä tavalla "design" on toteutettu eikä sitä mikä on "designin" tarkoitus. ID -liike nojasi toisin sanoen siihen että Turusen rakennesuunnitteluargumentti on täynnä filosofisia aukkoja. Itse asiassa tässä mielessä heidän analyysinsä olivatkin suunnilleen niin hyviä kuin voi olla. Behe korosti esimerkiksi sitä että funktio on hyvin vaikeasti erotettavissa siitä että jotain voi tehdä ja jostain vain yleensä seuraa jotain. Tämä iskee melko vahvasti siihen miten Turunen joutuu olettamaan tapahtumista ties mitä. Kun hän miettii seksiin liittyvistä sairastumisriskeistä tai raskauden syntymisistä on selvää että hyvä ja paha on paitsi se, että jotain tapahtuu säännönmukaisesti niin myös sitä että nämä väritetään eettisillä taustaoletuksilla tavoiteltaviksi tai ei-tavoiteltaviksi.

Itseäni huvittaisikin että tehtäisiin suuri debattitilaisuus jossa olisi mukana Tapio Puolimatka jonka ego ja maine sidottaisiin ID -liikkeen kannattamiseensa ja siihen miten ID:n perusteesi kaatuu jos rakennesuunnitteluargumentti on tosi. Häntä vastaan laitettaisiin Turunen jonka maine sidottaisiin aluksi siihen että hän puolustaa rakennesuunnittelua ja tässä Behen mainitsemia filosofisia aukkoja tulisi peitota. Emme näe tämänlaista keskustelua koska kristityt ovat harvoin kiinnostuneita Totuudesta. He kokevat tärkeämmäksi sen, että he voivat taistella yhteisen ideologian puolesta. Siksi emme näe Puolimatkaa vääntämässä Turusen kanssa, vaan näemme miten kristityt kokoavat voimiaan saadakseen vastustettua yhdessä homoseksuaalejen avioliittoa ja vastaavia asioita.
1: Toki minua huvittaisi tuoda keskusteluun myös ID -liikkeen perusasioita. Turunen ja Behe molemmat olisivat varmasti kiusaantuneita siitä tiedosta että ID -liike on tarkasti kuvannut bakteeriflagellaa, bakteerin siimamoottoria. Se on karkeasto sanoen sairauksia aiheuttavan ripulibakteerin persemoottori. Kun otetaan ID -liikkeen, eli Church of Butt Propellorin, rakennesuunnitelma nähdään siinä hyvin hieno design jolla on rakennesuunnitelma joka aiheuttaa tauteja. Ja taudinaiheuttaminen vaatii hienostuneita järjestelmiä. Ei vain sitä että "on helppo rikkoa eli aikaansaada tauteja ja vaikea rakentaa". Mitä moraalisia implikaatioita tästä voidaan tehdä? Jos Beheltä tai Turuselta kysyy että jos löytää käytävältä giljotiinin, eikö siitä voi päätellä että siinä on rakennesuunnitelma jonka tarkoituksena on teloittaa ihmisiä, molemmat ovat kiusaantuneita. Mutta eri syistä.. Jos tässä ei näe rakennesuunnittelua on pakko hylätä ID:n ja Turusen teesi siitä että voimme luonnossa olevista asioista ylipäätään nähdä funktioita... Lisäksi on tietenkin moraalikysymykset jotka ovat kiusallisia. Beheä fanittavalle Puolimatkalle kiusallisia siinä mielessä että hän joutuu tunnustamaan funktion ja tarkoituksen tunnistamisesta jotain. Mutta Turuselle ongelmat ovat sitä että luonnon rakennesuunnitelmien moraali viittaa "aika tietynlaiseen Jumalaan". Pahan ongelma tulee rakennesuunnitelmassa takaportista.

Fucktionaalista -tekstini nojasi aika vahvasti Behen näkökulmaan. Toki minun tavallani muokattuna se menee paremmin läpi esimerkiksi ateistisiin blogisteihin. Se on kuitenkin lähinnä sitä että vastustetaan osoittamalla reikiä vastustajan päättelyssä. Se on jo astetta filosofisesti haastavampi kuin aiemmassa väliluvussa oleva pelkkä argumentaatiossa olevan ristiriidan havaitseminen. Se ajattelee jossain määrin "laatikon ulkopuolelta" siinä mielessä että se valjastaa (herätys)kristillisen argumentaatioperinteen (herätys)kristillistä argumentaatioperinnettä vastaan.

Mutta tämä on kuitenkin vielä jotain joka tapahtuu argumentaatioiden alkuperäisten tarkoitusperien tasolla. Niitä vain käytetään eri yhteyksissä. Kun otetaan kristittyjen domeenispesifisti käyttämiä argumentteja ja näitä käytetään ei-domeenispesifisti, tämä vihjaa että monesti kristitty näkee vain sen mihin argumentti on tarkoitettu. Ja täten hän voi samanaikaisesti kannattaa keskenään ristiriitaisia argumentteja. Eikä hän välitä tai huomaa tätä koska hän käyttää niitä eri tilanteissa. Ja tärkeintä on saada pointteja omalle agendalle. (Se nähdään Totuudeksi joten sitä ei viitsitä tai haluta selvittää. Mikä on suora viittaus blogauksen alussa mainitsemaani Turusen perusolemukseen.)

Kun Leinivaara tekee oman rakenneanalyysin hän kirjoittaa siitä että "Näyttäisi siltä, että sieltä löytyvä elin on aivan kuin tarkoituksella edessä ja käsiemme ulottuvilla. Meillä miehillä homma toimii aivan kuin käsi olisi muotoiltu funktiota varten viritetyn elimen stimuloimiseen. Naisilla sama toiminto saadaan aikaan myös sormin. Onko se muka sattumaa, että penis sujahtaa kouraan niin sujuvasti tai sopiva määrä sormia liukuu tiedätte kyllä missä? Ei! Se on rakennesuunnitelmaa!"

Tämä on jotain josta Behe olisi ylpeä. Sillä Turunenhan väittää että se, että homoseksistä saa helposti sukupuolitaudin kertoo siitä, että homoseksuaalisuus on huono asia. Vaikka voitaisiin nähdä että kenties se on tavoite. Osa kristillisestä moralismiperinteestä taas on nojannut siihen että e-pilleri ja kondomi ovat ikäviä asioita koska ne opettavat että olisi "sin without consequences". Lapsi nähdään myös rangaistuksena synnistä. Lapsi tuntuukin monelle ihmiselle rangaistukselta. Joten miksi se ei olisi syy harjoittaa muunlaista seksiä? (Esimerkiksi meidän talossamme harrastetaan ehkäisyä ja mielenkiintoisia seksintoteutusvaihtoehtoja sen vuoksi että niistä ei tule lapsia. Kristityt moittivat homoja mutta eivät minun runsaita suihinottojani. Johon palaan seuraavissa tämän blogauksen alaluvuissa.) Haluan kuitenkin täydentää asiaa vielä pidemmälle, loppuun asti, Ihan sen vuoksi ettei pää jäisi (käteen)vetävän käteen.

Aina roiskuu kuin raiskataan.

Turunen puhuu rakennesuunnittelussa "imitaatiosta" ja "aidosta asiasta". Tämä on mielestäni se asia johon Turunen on panostanut ja joka Leinivaaran kirjoituksessa ohitetaan. Mielestäni Turusen lisäämi twisti on filosofisesti kiinnostava. Ja vaikka en koe että se oikeasti ratkaisee tai poistaa "Behe-Leinivaara -argumentaatiolinjan" osoittamia maailmankuvallis-olettelullisia premissiaukkoja, niin se on kuitenkin hieman mielenkiintoinen lisä hänen oman rakennsuunnitteluargumenttinsa kannalta.

Haluan ottaa Turusen argumentaation ja katsoa mihin se vie. Masturbaatio on mukavaa, mutta se jättää syrjään Turusen pääsanoman. (Ehkä siksi että se ei paikkaa logiikkapuutteita.) "On siis täysin luonnollista, että samaa sukupuolta olevat parit eivät voi keskenään saada omia biologisia jälkeläisiä. Kuitenkin homoseksuaalinen akti, toisin kuin heteroseksuaalinen, on rakennesuunnittelun valossa vastoin luontoa. Rakennesuunnittelusta johtuen homoseksuaalinen akti kykenee ainoastaan imitoimaan rakennesuunnittelun mukaista heteroseksuaalista luonnollista aktia." ... "Heteroseksuaalisen parinmuodostuksen luonnollisuus ei perustu siihen, että jokaisen yhdynnän seurauksena on oltava lapsia. Ikääntymisestä tai sairaudesta johtuva lapsettomuus (tai edes ehkäisy) ei katkaise biologisen rakennesuunnitteluun perustuvaa luonnollista periaatteellista yhteyttä suvunjatkumiseen, niin kuin ei iästä tai sairaudesta johtuva näön heikkeneminen tai menetys tarkoita, että silmien luonnollinen tarkoitus ei olisi näkeminen." ... "Tätä havaintoa ja sen merkitystä ei lainkaan heikennä se havaittava tosiasia, että kaikissa yksittäisissä tapauksissa mies ja nainen eivät jostain syystä saa jälkeläisiä. Kyse on poikkeuksesta, joka vahvistaa biologisen säännön. Samaa sukupuolta olevat parit eivät voi muodostaa sellaista ruumiillista ja elimellistä yhteyttä keskenään, jonka seurauksena edes periaatteessa olisi mahdollista saada jälkeläisiä. Lapsettomuus samaa sukupuolta olevien parien kohdalla on biologinen sääntö ilman ainuttakaan tunnettua poikkeusta."

Turunen lainaakin J. Budziszewskia "Jos ihmisellä ei ole Jumalan antamaa naimattomuuden lahjaa, mieheltä puuttuu jotakin, jonka vain nainen voi antaa, ja naiselta puuttuu jotakin, minkä vain mies voi antaa. Tämä on kaikkein ilmeisintä fyysisellä alueella. Kaikkien muiden paitsi yhden biologisen toiminnan alueella tarvitaan kulloinkin vain yksi ruumis toiminnon suorittamiseksi. Ihminen pystyy sulattamaan ruuan itse käyttäen ainoastaan omaa ruuansulatuskanavaansa. Hän pystyy näkemään itsenäisesti käyttäen vain omia silmiään. Sama pätee kaikkiin hänen toimintoihinsa ja niissä käytettyihin elimiin. Kukin meistä pystyy toteuttamaan jokaisen elintärkeän toiminnon itsenäisesti, paitsi yhden. Ainoa poikkeus on lisääntyminen."

Masturbointi on selvästi siitä hauska esimerkki että voidaan nähdä että jos sydän ja kaikki ruumiin toiminnot ovat sellaisia että vain yksi ruumis riittää niihin niin masturbointihan on hyvin analoginen näiden ruumiillisten toimintojen kanssa. Tartun toki mielelläni kikkiin. Mutta Turunen voi sanoa että kun seksi redusoituu siten että rakennesuunnitelman kannalta seksi=lisääntyminen, masturbointi on vain imitointia. Masturbaatio on siis hieman kuten lasinsirujen syöminen tai sorsien homosuhteet tai lehmien laajakirjoinen keskenään lesboilu. (Joka muuten on asia. Jos agrologin tutkintoa hankkiessani opin jotain nautojen seksuaalisuudesta niin tämän...)

Mutta otetaan Turusen premissit ja katsotaan mihin ne vievät ; Ensinnäkin Budziszewski osoittaa että hänellä on omituinen aukko logiikassaan. Miksi lisääntyminen voi olla rakennesuunnittelua mutta naimattomuus on Jumalan antama lahja? Se on argumenttina sama kuin vapaaehtoinen sokeana eläminen olisi jotain erityistä Jumalan lahjaa. Rakennesuunnittelu päin vastoin vihjaa että selibaatissa on jotain suunnitelman vastaista. Sillä selibaatissa eläminen on jotain jossa lapsettomuus on biologinen sääntö ilman ainuttakaan tunnettua poikkeusta.

Selibaattilupauksen pettäminen kun vertautuu lesbojen muumimukimenetelmään. Voisiko lesbojen muumimukimenetelmä olla vastaus? Luultavasti ei. Sillä seksissä on monta erilaista funktiota jotka kaikki tapahtuvat samaan aikaan, tai potentiaalilsesti samaan aikaan. Muumimukia itse asiassa käytetään juuri siksi että hedelmöittymiseen liittyvät intiimit ja sosiaaliset puolet tuntuvat kiusallisilta siinä yhteydessä. Muumimukimenetelmä voi siis olla sekin imitaatio. Kunhan Turusen premisseille vain annetaan lupa olla - paitsi mielivaltaisia ja maailmankuvallisia jota ne ovatkin - niin myös hyväksyttyjä.

Turusen ongelmaksi tuleekin muutaman asian kombinaatio. Ensimmäinen on se, että se selvästi koskee nimenomaan homojen avioliittokysymystä. Se on se poliittinen konteksti jossa teksti ilmenee. Kuitenkin hänen rakennesuunnitteluargumenttinsa ei kiistä haaremeita. ; Hyvin järjestetyssä haaremissa ei leviä sukupuolitautejakaan. Koska sukupuolitaudit syntyvät kontaktissa ulkopuolisiin ja haaremi on sisäpiirijärjestelmä. Samoin jos haluaa harrastaa irtoseksiä neitsyiden kanssa, tämä on täysin hyväksyttävää koska Turusen mainitsemat tautiriskit puuttuvat. Avioliitto ei liity lisääntymiseen. Avioliiton lakkauttaminen ei lopettaisi lisääntymistä. Toisin kuin heteroseksin lopettaminen tyystin. Avioliittoasia ei siis oikeastaan mitenkään liity tähän.

Syvempi ongelma on siinä että Turusen argumentaationsa rakennesuunnittelusta ei ole teologisesti uusi. Katolisessa perinteessä sen varaan on nojattu paljon kun on tuomittu ehkäisyn käyttö. Kun mietitään kondomia, niin sehän voidaan nähdä joksikin joka on keinotekoista. Ja keinotekoista nimenomaan siten että sillä yritetään poistaa lisääntymiselementti yhtälöstä. Näin ollen e-pillerien ja kondomin kanssa paneminen on samaa kuin muuttaisi rakennsuunnittelu-lisääntymiskoneisto -pimppiseksin samanlaiseksi vääristyneeksi ja luonnottomaksi imitaatioksi kuin homojen peppuseksin.

Toisin sanoen jos Turunen on argumentaationsa kanssa johdonmukainen, hänen on todettava että rakennesuunnitteluargumentti näyttää että
1: Irtosuhteet, moniavioisuus ja haaremi ovat irrelevantteja paheita rakennesuunnitelman antaman viestin kanssa, joten sen torjuminen vaatii jotain rakennesuunnittelun ulkopuolelta tulevia premissejä. Toisin sanoen jos olet oletuksellisesti mies sinua viehättää threesome tai laajempi kimppakiva tai creampie surprise (naisen vaginaan laukeaminen ilman lupaa) niin sinun tulee vain tarkistaa että et saa seksitauteja, koska ainut rakennesuunnitelmiin liittyvä kritiikki joka näissä esiintyy perustuu kasvaneseen tautiriskiin. Ja tautiriskiä voi kontrolloida monella tavalla. (Näistä sallituista seksuaaliaktioista voi muotoilla naisiin aivan vastaavat toiminnot. Pahoittelen sukupuolikeskittynyttä argumentaatiotapaa. Se on tällä kertaa "mutkattomampaa näin". Vahvistaa viestiä kristillisien miesten piireihin.) Rakennesuunnitelma ei sodi näitä tapoja vastaan. Moralisointi rakennesuunnitelman pohjalta on tästä kohden irrelevanttia.
2: Sen sijaan relevantteja syntejä ja rakennesuunnitelmaa vastaan rikkomisia ovat homoseksuaalisuus, suihinotto, persepano, tissipano, käteen vetäminen, handjob, facial (kasvoille laukeaminen) tai keskeytetty yhdyntä niin ne ovat kovia syntejä jotka sotivat rakennesuunnitelmaa vastaan.

Joku voisi nähdä että rakennesuunnitelma hyväksyy ikävämpiä ja perverssimpiä ja moraalittomampia seksinharjoittamisen muotoja kuin mitä se vastustaa. Lisääntymiskeskeisyydessä masturbointi, homoseksuaalisuus ja kondomin käyttö näyttävät ilmiselvän "imitaatioluonteensa", tavalla joka puuttuu monista kovina perversiona pidetyistä asioista. Voisi jopa sanoa että rakennesuunnitelma-argumentin kannalta on niin että jos kondominkäyttö on ilmiselvä imitaatioksi latistuminen niin ei ole ollenkaan ilmiselvää että raiskaaminen olisi paha juttu - kunhan olettaa että raiskaaja laukeaa raiskattuun eikä ehdottomasti käytä kondomia.

Ja osa voisi nähdä että tämä on osoitus siitä että moraalijärjestelmä on huono koska "moraaliargumentti antaa moraalittomia hyväksymisiä ja tuntuu puuttuvan moraalittomuudessaan joko neutraalien tai triviaalinoloisten" asioiden kohdalla. Nämä merkitykset ovat kuitenkin maailmankuvallisia. Joten kenties vika ei olekaan argumentissa vaan argumenttien johtopäätösten analysoijassa. (Ylipäätään jos argumentaatio hylätään siksi että se antaa vääriä lopputuloksia niin eikö se tarkoita sitä että lopputulos tiedetään ilman argumenttejakin joten mihin sitä argumentaatiota ylipäätään tarvitaan?) Siksi luotankin siihen että Turunen luottaa argumentaatioonsa kuin pässi sarveensa (pun and freudian joke intended). Eli toisin sanoen [lisää otsikko tähän].