Trollologiaa ; Älyllisestä epärehellisyydestäni

Eiliseen kirjoitukseeni tuli kommentti jossa minuun rinnastettiin sellaisia termejä kuin "älyllinen epärehellisyys". "En edes tiedä miksi luen blogiasi. Saan näistä aina aivosolmun. Hullun peikon logiikka ja älyllinen epärehellisyys?" En pidä kommenttia jonain joka vastaa blogini kommenttivaatimuksia. Se ei selvästi ole kommentti blogaukseni aiheeseen ja näkökulmaan. Mutta se kuitenkin piti sisällään mielenkiintoisen asenteen. Se voidaan siirtää minusta yleiseen ja silloin aiheeksi saadaan älyllisen rehellisyyden suhde esimerkiksi "fakkiutumiseen". "Tässä asiassa eroat myös "normaaleista" ihmisistä. Fakkiudut yksityiskohtiin."

Lähdetään siitä että olen varsin tietoinen että olen jokseenkin henkisesti turskas.

Tässä mielessä blogini on varmasti miellyttävää seurattavaa jos, kuten kommentoijani, on niitä ihmisiä joista "Maailma on muuttunut mielenkiintoisemmaksi. Minua vituttaa "konsensus" jota toitotetaan joka torvesta. On viihdyttävää seurata kiemurtelua." Olen hyvä siinä mitä teen. Ja se mitä teen näyttää autokolarilta. Miten tälläistä ei voisi olla viihdyttävää seurata. Joskin katson että olen jokseenkin triviaali. Ja tätä kautta voidaan palata siihen "Marginaaliset hörhöt, kreationistit ja litteän maan hihhulit varmaan voi jättää omaan arvoonsa. Ketään ei ainakaan pitäisi kiinnostaa." Mutta miten voisi olla katsomatta kun kiemurtelua on niin hauskaa seurata?

Monin paikoin ideani ovat vähän samanlaista kuin kiemurteluni kotitöistä tänään ; Puolisoni kysyi että olenko lähdössä johonkin. Kysyin, että miten niin, ja hän vastasi että vaikutan siltä kuin olisin lähdössä johonkin. Totesin että ulos meneminen saattaa tosiaan olla kykyjeni rajoissa, mutta epäilen että tämä vaihtoehto on niitä joilla on mahdollisuus toteutua. Hän kysyi että olisiko mahdollista toteutua sellainen vaihtoehto, että siivoaisin keittiön. Totesin, että modaalisen realismin kannattajien sisällä on kovaa koulukuntakiistaa siitä, että onko olemassa sellaista vaihtoehtoista maailmaa joissa siivoaisin keittiön. Ja että tulokset ovat hyvin kiistanalaisia ja että se on kenties tärkein modaalista realismia uhkaava yksittäinen haaste. Onhan tälläinen hauskaa. (Paitsi jos haluaa että siivoan keittiön, that is.) Vaikeaa tälläistä on täysin vakavasti ottaa. Vaikka ei voi kieltää että sen sisällä on oivallus jota ilman tämä heitto olisi huumoriarvoltaan nolla. (Eikä vain lähellä sitä, kuten nyt.)

Mutta asiassa on muutakin.

Kun mietitään mitä älyllinen epärehellisyys on, voidaan huomata että siihen on itse asiassa kaksi lähestymistapaa. Niissä on sekä rehellisyydelle että älyllisyydelle osuutensa. Mutta niissä asioita painotetaan hieman eri tavalla.
1: Rehellisyyttä korostava vilpittömyysnäkökulma. Tässä Älyllinen epärehellisyys on epärehellisyyttä ajattelussa tai kommunikoinnissa, joka näkyy siinä että esittää puolustavansa sellaista näkökulmaa, jonka itse tietää vääräksi tai harhaanjohtavaksi. Tai puhuu sellaisen asian puolesta puhumista, jota puhuja ei tiedä todeksi, ja jonka todenperäisyyttä ei ole vaivautunut tarpeellisessa määrin selvittämään.
2: Älyllisyyttä korostava vääristelemättömyysnäkökulma. Tässä näkökulmassa korostetaan että älyllisesti epärehellinen ihminen ei anna omien uskomustensa vaikuttaa totuudenetsintään. Eli maailmankatsomus ja mielipide eivät ohjaa ja luokittele asioita ensikädektä vääräksi vaan analyysi perustuu logiikkaan tai empiriaan tai molempiin. Relevantit faktat on esitetty, vaikka ne olisivat omaa teoriaa ja hypoteesia vastaan. Faktat on esitetty niin että ne eivät johda harhapoluille. Ja jossa viitteet, kuten toisiin tutkijoihin viittaamiset, on tehty asianmukaisesti niin että heidän esittämiään tuloksia ei vääristellä ja että heidän työtään ei plagioida. Tätä näkökulmaa korostaa Louis M. Guenin ajatus jossa "intellectual honesty is a virtuous disposition to eschew deception when given an incentive for deception."

Se, mitä minä teen on näiden suhteen kiinnostavaa. Olen nimittäin hyvä yleissivistyksessä. Olen generalisti mutta en spesialisti. Tämä johtaa siihen että voin esittää näkemyksiä siitä mitä jonkun filosofin ajatusjärjestelmistä seuraa joissain konteksteissa. Voin esimerkiksi sanoa että mitä Aristoteleen mielestä seuraisi jossain tilanteessa ja mitä johtopäätöksiä tällä lähtökohdalla voidaan rakentaa. Kirjoitan usein kirjoituksia jotka eivät ole omia mielipiteitäni.

Näin ollen voin soveltaa että jos älyllinen epärehellisyys tarkoittaa vilpittömyysnäkökulmaa, niin olen todellakin älyllisesti epärehellinen. Olen esimerkiksi viime viikkoina kirjoittanut eksistentialistisia kirjoituksia vaikka en ole eksistentialisti, en itse asiassa edes kovin eksistentialistinen. (Käytän taitojani muutenkin esimerkiksi pahaan. Voin esimerkiksi teeskennellä eri maailmankuvallisia tyyppejä ja debatoida keskenäni jossain vauvafoorumilla ja trollata koko foorumin raivoon niin että pian minun ei tarvitse sanoa mitään yhdelläkään runsaista sukkanukkearmeijani jäsenistä...)

Toisaalta jos älyllinen epärehellisyys tarkoittaa älyllisyyttä niin sitten en ole älyllisesti epärehellinen. Sillä (a) en ole vääristellyt eksistentialistien sanomisia (b) perusteluni ja ajatuskokonaisuudet ovat melkolailla suoraan johdettavissa mainitsemieni eksistentialistien konsepteista (c) kaikki ihmiset tietävät että en ole Jean-Paul Sartre. Tätä kautta olen jopa ihailtava, nöyrästi sellainen joka antaa tilaa vaikka omat mielipiteet olisivat niitä vastaan. Olen tässä näkökulmassa kenties epärehellinen mutta en älyllisyydessä.

Rationalismin ansasta.

Ylläoleva on tärkeää. Monet konservatiivit ovat oivaltaneet vihollisistaan liberaaleista sen, että älykkäät ihmiset voivat saivarrella asioita itsensä kannalta parhain päin. Tämä onkin totta, esimerkiksi blogitekstieni syövereistä kaivan esiin kirjoituksen joka korosti sitä että pseudotieteilijöiden ja muiden hörhöjen kohdalla "tyhmyyskortti" on usein liian yksinkertainen. He eivät vain ole oikein hyväksyneet sitä että sama koskee myös konservatiiveja, ja esimerkiksi tieteen "Liberaalibias" -kortti on yksi keino tuottaa tälläistä konservatiivista saivartelua joka on sellaista sorttia että sen syntyminen vaatii asennepakkomielteen ja sen että sitä puolustaa keinolla millä hyvänsä. Tätä on ilmeisen vaikeaa myöntää, vaikka tämä on yleisinhimillinen ominaisuus.

Mikä ei tosin yllätä itseäni. Se, minkä kognitiotieteen opettelu näyttää tekevän ihmisille on se, että he näkevät että ihmiset ovat illusionaarisia ja epäreiluja olentoja. Biasteoriat näyttävät taantuvan asenteeksi jossa selitetään "Why everyone else is a hypocrite."

Itselläni ongelma on päinvastainen. Ja se johtuu juuri tuosta yllämainitsemastani. Toki tätä kautta saadaan viaton selitys sille miksi sitä voidaan pitää "sekopäisen peikon logiikkana". Ongelmana on se, että sisäinen koherenssi ei merkitse juuri vittujakaan. Tieteenfilosofit ovat jo kauan tienneet että näkemyksiä kuin näkemyksiä voidaan korjailla ad hoc -oletuksin vaikka loputtomasti. Teoriat eivät kaadu ristiriitoihinsa faktojen kanssa, vaan siihen että niiden kannattajat jäävät eläkkeelle ja tutkimusohjelma ei ole ollut hedelmällinen ja saanut nuoria tutkijoita mukaan. Koska jokainen ad hoc -lisäys tekee teoriasta epätäsmällisemmän ja virheitä kestävämmän ja tämän jälkeen sen pohjalta on yhä vaikeampaa tehdä ennusteita siitä miten asiat ovat eivätkä jollain toisella tavalla.

Kun esimerkiksi katsoin vähän aikaa sitten "Scorpions" -televisiosarjassa jaksoa jossa sarjan hakkerisankari yrittää pelastaa MS -tautiin rapistuvaa sisartaan rakentamalla tietokoneen johon voisi ladata tämän mielen, olin tyytyväinen siitä miten tälläinen out-of-box -ratkaisu oli hyvä. Näin siitä huolimatta että suhteeni mind uploadingiin on tunnettu. (Pidän sitä roskana.) Reagointitapa oli kuitenkin sisäiseltä logiikaltaan ehyt. Kun omista premisseistä omilla päättelysäännöillä todella seuraa omat johtopäätökset, siinä on minulle jotain siistiä. Nautin tämän tuovasta kognitiivisesta dissonanssista.

Olen osittain tämän vuoksi konfliktinhakuinenkin, haen addrenaliinipiikinkorvikkeita tämäntapaisesta. Kognitiivinen dissonanssi on minulle vähän kuin huvipuistoon menisi. Sitä tietää että ahdistusta ja jännitystä tulee, mutta että seuraukset ovat yleensä harmittomia. Vääriä mielipiteitä penkoessa törmää toki usein huvittavaan kiemurteluun johon ei voi oikein tehdä muuta kuin suhtautua ylenkatseellisesti. Mutta joskus sitä on väärässä (~lue: oppii jotain aidosti uutta sen sijaan että toiset toistaisivat omia mielipiteitä niin että saisin kokemuksen siitä että olen täysin valmis ja läpioppinut ja erehtymätön). Tämä on yllättävän usein vittumainen asia. (Oppimisen iloa on kai liiaksi propagoitu ja tälläisiin illuusioihin joku vielä uskookin.)

Moni ahdistuu kognitiivisesta dissonanssita eri asenteella. He saavat lähinnä stressiä ja vainotuksitulemisen kokemuksia vastaavista ja heille assimilaatio on helpompi lähestymistapa. He paikkaavat maailmankuvaa joka on heillä aina ollut. (Ja sitä indikoi sekin että he ovat vuosia identifioituneet useisiinkin erilaisiin maailmankuviin mutta eivät ole vaihtaneet niitä. Jos ajattelee rehellisesti, pitää sisällään montaa identiteettimittaria eikä niitä muuta niin aikamoinen tuuri pitää olla jos on ne kaikki valinnut kerralla oikein...)

Ja tämä assimilaatio taas johtaa "sekopäisen peikon logiikkaan" juuri siksi että siinä oma järjestelmä on sisäisesti ehyt ja ovelasti erilaisilla ad hoc -päätelmillä paikkailtu niin että se ei ole ristiriidassa ulkomaailman kanssa. Kritiikki-immunisoitu saivartelumaailmankuva on maailmankuvallisesti ehyt ja vakuuttava sille joka on kuluttanut elämänsä sen puolustamiseen.

Ulkopuolisen voi tietenkin olla vaikeaa nähdä onko joku eksistentialismiin ajautunut tyyppi joka uskoo ties mihin mind uploading -fantasioihin vai ei. Etenkin kun en tarkoituksella merkitse blogejani sen mukaan miten vakavissani olen ne tehnyt. (Jokainen saakoot ajatella itse. En edes tee tätä lukijoiden vuoksi. Se vaatisi että olisin sosiaalisesti erilaisella temperamentilla elävä ihan toisella tavalla järkeen ja vastaaviin suhtautuva.)

Tämä premissilähtökohtaisuus jossa koherenssi riittää on rationalismin ongelma. Tämä on yksi niistä tärkeimmistä syistä miksi olen empiristi. En elä maailmassa jossa mikä tahansa käy. Mutta perustelu ei voi olla se että rakennetaan omaa maailmankuvaa ja puolustetaan sitä politiikassa voittomielessä. Perustelu nojaa siihen että vertaillaan vaihtoehtoja. Ja tämä vaatii niiden reilua tunnistamista. Joka btw. vaatii myös sen että tuntee oman maailmankuvansa ad hoc -fantasiat ja osaa kertoa ne ääneen, myös kysymättä. Ja tätä voi tehdä vain empirialla. Tämä on tietenkin yksi niistä syistä jonka vuoksi olen niin usein antiikin kreikkalaisille idiootti.

En yksinkertaisesti seuraa konsensusta jonka mukaan joku kansakunnan kansantalous tai edes muiden ihmisten arvokkaina pitämät maailmankuvat sellaisenaan merkitsevät yhtään mitään. Ja että nämä ovat ne mittarit jotka ovat suhteessa siilien oksennusruokavalioon. Näen että yhteiskunta on välttämätön paha ja ongelma jonka arvoa mitataan lähinnä siinä miten paljon siitä liikenee rahaa siilien oksennustensyöntiin. Pidän niitä ihmisiä fakkiutuneina joista tämä on jotenkin ilmiselvästi triviaalia ja vääriin asioihin keskittymistä. Itse pidän ihmisiä jotka eivät tee politiikkaa tieteellä syöpänä. Mutta olen katkerasti ymmärtänyt että käytännössä yhteiskuntaa hoitavat ihmiset joita voi hämätä logiikan ongelmilla jotka ovat olleet helppoja jo 1500 -luvulla eläneille lukutaitoisille. Ja olen ymmärtänyt että tämä ei ole ongelma jota voisi korjata vaan olotila jonka kanssa on elettävä.

Triviaalin ja konsensuksen suhde.

En ole niin kovin poliittinen olento. Olen epäpoliittisuuteni vuoksi jotain jota antiikin kreikkalaiset olisivat kutsuneet nimellä ἰδιώτης, eli yksilö, yksityishenkilö, kansalainen. Sana on varmasti ymmärrettävämpi jos se kirjoitetaan tutummilla kirjaimilla : idiōtēs. Toki kirjoitan joskus politiikkaa ja jopa tuhahtelen suoria "vilpittömiä" mielipiteitäni niistä asioista. Mutta ne eivät ole niitä juttuja joissa olen erityisen hyvä. Olen tässäkin mielessä turha.

Tieteessä ei tämänlaista ajattelua ole. Ja ihmisille tämä tuntuu olevan vierasta. Tieteessä systeemi menee sillä tavalla että otetaan jokin aihe. Sitä ja siihen liittyviä ilmiöitä tutkitaan. Tuloksia arvioidaan sen mukaan miten hyvin niistä syntyy aineistoa. Saadaan esiin uutta tietoa tai vaikeasti tutkittavasta asiasta saadaan jotain tietoa. Tavallisilla ihmisillä taas on usein toisenlainen näkemys. Heillä on jonkinlainen ajatus "humpuukista".

Muistan kuinka esimerkiksi muutama vuosi sitten Suomessa tehtiin tutkimus siitä mitä siilit syövät kaupungissa. Tätä tutkimusta pidettiin arvon kansalaisten parissa nollatutkimuksena. Se ei kuitenkaan ollut sitä. Itse asiassa se tuotti uutta tietoa ; Jos arvon kadunmieheltä lähdetään kysymään mitä siilit syövät, he voivat joko ynistä tietämättömyyttään, kertoa virheellisesti että "maitoa", kertoa että "ei maitoa" tai vastata että "hyönteisiä ja matoja". Ja kun sitten kysyttäisiin, että entäs kaupungissa, niin vastaus olisi jopa minulta sitä sorttia, että "kai sitä kaupungissakin on matoja". Oikea vastaus oli kuitenkin se, että kaupungissa monet siilit saavat luonnollisen ruokavalionsa ja saamansa ihmisten harrastaman ruokinnan lisäksi kaloreita oksennuksista. Tätä vastausta et saisi ennalta kyselemällä.

On selvää että tällä tutkimuksella ei pelasteta valtiontaloutta. Ja tämä on se, joka tekee siitä monien mielessä "humpuukia". Tieteessä on kuitenkin syytä katsoa sisältöä eikä aihetta. Ja joskus yllättävistä asioista saattaa tulla myöhemmin tärkeitä. (Tuskin kuitenkaan siilien oksennuksista, myönnän.) Jos tiedepoliittisesti kansalaisten tuhahtelu voidaan jotenkin ymmärtää, niin vaikeaa on ymmärtää miksi tätä samaa tuhahtelua tulee jos itse teen ilmaiseksi vapaa-ajallani jotain vastaavaa.

Siihen ei oikeasti ole kuin yksi vastaus. Se, että fakkiutumisesta tuhahtelija on konsensushaluinen. Hänellä on "näkemys" siitä mikä on relevanttia ja mistä pitää kirjoittaa ja missä näkökulmissa siihenkin. Tämä on tärkeää ennen kaikkea jotta voidaan luoda emotionaaalis-sosiaalisia "me-muut" -rakennelmia. Jotain jossa ollaan "toisinajattelijoita" ja suhteessa "valtamediaan" täsmälleen samalla tavalla kuin jotkut kristalliparantajahipit ; Tilastollisesti sitä toki edustetaan jotain vähemmistöajattelua josta keskivertoihminen pitää typeryytenä. Mutta kuitenkin tämä asia on muodinomainen ja saa suosiota "relevanttien ihmisten" (eli kavereiden ja vastaavien) parissa. Ja tätä vähemmistöasemaa käytetään kuin se tarkoittaisi että ei oltaisi ideologista muotia apinoivia ääliöitä joilla on konsensushenki vahvoilla. Samalla logiikalla islamilaiset vähemmistöt islamvähemmistön sisällä eivät voisi harrastaa konsensushakuista uskontoa ja olla teokraattisuusasenteissaan vaarallisempia kuin mitä heidän tilasto-osuutensa voisi pinnallisessa tarkastelussa vihjata. (Ja tätä ainakin minun on hyvin vaikeaa uskoa.)

Monilla "poikkeusajattelu" on toki sitä että heillä on epäsosiaalinen asenne maailmaa kohtaan. Se taas ei ole älyllisyyttä eikä ajattelua vaan jotain sen kanssa vapausasteista. (Se ei liity niihin mitenkään joten sen läsnäolo tai poissaolo ei ole argumentti niitä vastaan tai niiden puolesta.) "Minulla on jengi ja olen sosiopaatti". No, sepä kiinnostavaa. Minullapa ei ole jengiä, en edes suostu taipumaan teidän konsensuksiinne vaikka kuinka haukkuisitte "fakkiutuneeksi". Ja olen pelottavampi ja julmempi sosiopaatti kuin Te ikinä.

Tiedän sen siitä että jokainen haluaa olla kerettiläinen toisinajattelija siihen asti kunnes pitää tehdä kerettiläisyyttä. Siinä vaiheessa kun joutuu sietämään aikamoisen kasan paskaa. Tässä vaiheessa on ymmärrettävää mutta kliseisen konsensuksenomaista itkeä siitä miten vainotuksi ja toiseutetuksi itsensä tuntee. Tunnen kokemuksen kyllä hyvin vahvasti.