Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.