Jos katsotaan monia medioita, nähdään että niihin kertyy luetteloja merkittävistä teoksista. Niiden tunteminen on joskus jopa jonkinlainen kulttuurivelvollisuus ; Suomalaisen olisi pitänyt lukea "Tuntematon Sotilas" ja vähintään tuntea "Kalevalan" sisällöstä jotain. Vaikka kirjoja onkin ilmestynyt valtavasti ja yleissivistyksellisesti tärkeitä teoksia on niin paljon että käytännössä kukaan ihminen ei ole ehtinyt lukea niitä kaikkia, niin käytännössä on erilaisia kirjanlukulistoja vaikka sadasta tärkeästä kirjasta ja niistä sitten raksitaan kuinka monta on luettu. Ja tämä on jotain jota kunnioitetaan.
Elokuvilla on hieman sama. Ja jopa televisiosarjoilla. Kuitenkin tietokonepelejen kohdalla tilanne näyttää olevan enemmän sen suuntainen, että ne ovat vain tyhmää ja tarpeetonta ajanvietettä. Jotain josta ei saa kulttuuritekomerkintöjä.
Kuitenkin muistin ja grafiikan kehittyminen on johtanut siihen että moni peli on elokuvaistunut. Jopa siinä määrin että on sellaisia pelejä kuin "The Order 1886" joka on käytännössä yhdellä istumalla läpikäytävissä oleva keskinkertainen ihmissusielokuva jota on koristeltu Quick-Time-Effecteillä. Eli välissä pitää osata painella oikeita nappuloita jotta elokuva jatkaa eteenpäin. Tätä pidetään pellenä, toisin kuin keskinkertaisen ihmissusikirjan lukemista, joka on sentään aikuista tapaa haaskata aikaansa.
Tässä tulee mieleen se, että pelien käsikirjoitus ei usein ole kovin poikkeukellista. Mutta sama koskee keskivertoa kirjaa. Jostain syystä tietokonepelien kohdalla näyttää olevan niin että tietokonepelit otetaan esiin keskitason mukaan mutta kirjallisuudessa ja elokuvissa keskitytään siihen että lajityyppi ansaitsee arvonsa parhaimmistollaan. Ja tässä prosessissa unohtuu se, että kirjallisuudessa keskiverto julkaistu ja suosittu kirja on aikamoista roskaa. Jos kirjallisuus tuomittaisiin kioskikirjallisuuden, "Harlekiini"- ja "Herttasarjan" jne. mukaan niin niiden tuomio näyttäisi hyvin samantapaiselta kuin tietokonepelien saamat arviot.
Olen itse läpikäynyt tietokonepelejä hyvin samanlaisella otteella millä "pikkusormi-ihmiset" läpikäyvät kirjallisuutta ja elokuvia. Tietokonepelien ei jostain syystä aina katsota olevan tämänlaisen näkökulman arvoisia. Tämä tarkoittaa sitä että tietokonepelit tuomitaan kategorisesti. Tässä asenteessa ei voi olla kyse siitä että tietokonepelien sisällöllä olisi merkitystä. Sillä muutenhan ei voitaisi tuomita pelejä kategorisesti. Vian täytyy siis olla mediassa itsessään. Väline tekee median.
Tämä näkökulma on hyvin erikoinen, jopa epäuskottava.
Itselleni on vaikeaa lähestyä tietokonepelejä edes kategorisesti. Sillä itselleni pelin genrellä ja muulla vastaavalla on väliä. On toki mahdollista lähestyä tietokonepelejä näppiurheiluna jossa pelataan nopeammin korkeammalle ja voimakkaammin. (Tai nopeammin, tarkemmalla ajoituksella ja pidemmälle.) Mutta itse en ole kiinnostunut suorittamaan jotain avaruusväistelypelejä tai Tetristä joissa ei ole oikein mitään varsinaista sisältöä tai sanomaa. Itse olen aika vahva tarinapelaaja. Eli katson että "peli on pelattu läpi" sitten kun sen pääjuoni (ja mahdollisesti sivujuonet) on pelattu läpi.
1: Puolisoni on tosin kompletitionisti, eli hänestä pelin läpipeluu
tarkoittaa sitä että kerää kaikki peliin liittyvät "Trophyt". Olen siksi
esimerkiksi itse pelannut "One of Us"
-pelin kaksi kertaa läpi. Mutta puolisoni mukaan en ole pelannut sitä
kertaakaan läpi koska kahdesta läpipeluukerrastani huolimatta minulla on
alle 10% kaikista pelin Trophyistä.
Itse pelaan kohtuullisen väkivaltaisia tarinapelejä, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti sotapelejä, ja voidaan nähdä että se voi olla jopa jonkinlainen osa PTSD -itseterapointia. Eli pelaaminen auttaa minua purkamaan asioita joita minun on tarpeen purkaa.
On selvää että tarinallisiin peleihin voi soveltaa samanlaista tarinankerronta-analyysiä kuin elokuviin. Osittain sen vuoksi että pelien ja elokuvien raja on monin paikoin purkautumassa niin että tulevaisuudessa on olemassa pelejä joiden erottaminen elokuvista on mahdollisesti hyvinkin vaikeaa. (Paina △ jatkaaksesi.) Minusta teos on aina tuomittava partikulaaristi sekä sisällön eikä kansien mukaan. Eli ei tuomita "sarjakuvia" tai "televisiosarjoja" tai "tietokonepelejä" kategorisesti. Tälläinen dikotomisuus on mielessäni asenteellisuutta joka vaatii lähinnä psykologisen vastauksen. (Ja muunlaiset annetut vastaukset ovat vääriä.)
Eli on kysyttävä "mitä tietokonepelit/sarjakuvat/kirjallisuus on tehnyt sinulle väärin". Mikä kokemus asian parissa on johtanut vastenmielisyyden tunteisiin. Vai tuomitaanko asia ilman että on esimerkiksi pelattu läpi ainuttakaan nykyaikaista peliä. Eli tuomio perustuu ennakkoluuloon ja tuntemattoman pelkoon ja vanhoillisuusänkyröintiin jota on kätevää levittää mukavana muutaman lauseen kannanottoina, ilman tieteellisiä lähdeviitteitä joissa väitetyt asiat olisivat todella tutkitusti olemassa.
Mutta sen taakse saadaan kuitenkin jotain.
Marshall McLuhan on tullut kuuluisaksi siitä että hän on miettinyt sitä miten media ei vain välitä viestejä ja asioita. Vaan välitystapa päinvastoin luo ja vaikuttaa vahvasti. "Väline on viesti." Hänen kauttaan saadaan erikoisia puolia tietokonepelikeskusteluun.
McLuhan keskittyi siihen että kirjat ovat erilaisia kuin vaikka televisio-ohjelmat ja elokuvat. Ja hän oli siitä viisas, että hän ei keskittynyt niihin eroihin jotka tuntuvat olevan katoamassa. Ennen kirjat tehtiin paperista ja elokuvat olivat erityisellä filmillä. Nykyään niin kirjat kuin elokuvat ovat monesti digitaalisia tallenteita. Eikä tämä tallennusmuoto tunnu pilaavan sisältöä. Ihmiset eivät esimerkiksi välitä siitä että olen lukenut "kulttuurisia teoksia" digikirjoina. (Itse en tosin pidä digitaalisista kirjoista koska laitteet ovat kenkkuja eli en käytä niitä kovin sujuvasti.)
McLuhan luokitteli sen sijaan eri mediat sen mukaan olivatko ne kylmiä (cold) vai kuumia (hot). Tämä luokittelu voi toki sanavalinnoiltaan muistuttaa modernia "hot/not" -meininkiä. Mutta kysymys ei ole siitä onko jokin media suosittua tai ei-suosittua. McLuhania kiinnosti, sinänsä aidosti merkittävä kysymys, siitä miksi kirja ja samasta tarinasta tehty elokuva, tuntuvat keskenään usein hyvin erilaisilta. (Joka on myös merkittävä siinä mielessä että historia näyttää demonstroivan sen, että jos tietokonepelistä tehdään elokuva, niin tämä elokuva on erityisen huono elokuva. Toki moni elokuva on onnistunut samaan tapaan pilaamaan kirjan.)
McLuhanin mukaan kylmä ja kuuma media tunnistettiin/luokiteltiin sitä kautta, että kuuma media on "high definition", se tarjosi paljon ärsykkeitä yhdelle aistille. Se vaatii harjoittajaltaan vähemmän osallistumista. Kylmä media taas vastaavasti oli "low definition" ja vaati paljon osanottoa ja keskittymistä.
McLuhanin maailmassa esimerkiksi radio oli "hd". Tätä voi olla vaikeaa kuvitella nykyaikana jolloin HD nimenomaan ärsyttää kaikkia mahdollisia aisteja niin että virtuaalitodellisuus ikään kuin luodaan ihmisen mieleen. Mutta radio käyttää kuuloa ja tarjoaa uutisia ja viihdettä. Vastaanottajalla ei ole valtaa siihen minkälainen viesti kulkee läpi. Radiotoimittajat ja muut radion puolella tekevät hoitavat suurimman osan asioista heidän puolestaan. Radionkuuntelija tulee "puhtaaseen pöytään". Jopa uutisissa vastaanottaja on passiivinen vastaanottaja jonka "päähän kaadetaan tietoa".
Symbolista tulkintaa vaativa media taas on aina kylmää. Näin ollen esimerkiksi vanhojen käsikirjoitusten tulkitseminen ja keskustelu on viileää. Ne vaativat osallistumista (involvment) tai ne eivät toimi. Tähän eroon saadaan tietysti kunnioitusta ja arvostusta. Tässä mielessä viileyteen voidaan saada aikaan kulttuurisuutta. Kun vastaanottaja tekee jotain aktiivisesti asioita tulkiten, on selvää että hän ottaa osaa eri tavalla. Ja tätä kautta kaikki mediat eivät ole samanarvoisia. Toki McLuhan itse ei tuominnut medioita roskamedioiksi tai laatumedioiksi samaan tapaan kuin mediakriitikkoa leikkivät änkyrät. Mutta tätä voidaan käyttää pohjana sellaiseen pienillä moraalisitoumuksilla.
Tietokonepelien kohdalla onkin eritystä kiinnittää huomiota siihen miten vanhat "Roguelike" -pelit ovat itse asiassa jotain jotka ovat "käpylehmiä" verrattuna nykyajan grafiikkaan. Kun perusargumenttina tuntuu olevan se, että pelien harjoittajilla on vähän mielikuvitusta koska tietokonepelien maailma simuloi heille tapahtumia, he eivät ehkä mieti sitä että jos jossain "ADOM" -pelissä on ruutu jossa pitää oikeasti kuvitella että vihreä D -kirjain on lohikäärme ja ruskea r rotta ja # kuvaa seinää, niin seuraaja joutuu tekemään aika ankaraakin symbolista tulkintaa saadakseen kuvatusta tilanteesta selvää. Tämä vaatii jonkinlaista mielikuvitusta.
Toisaalta muutenkin tietokonepelit tuntuvat muutenkin olevan "vaativia" (involvment). Tietokonepelit nimittäin toimivat useilla eri tasoilla. Niissä on kuvaa, niissä on ääniä. (Peräti usein taustasoundtrack jossa on musiikkia, ääniefektejä ja keskusteluja. Näitä voidaan pyörittää päällekäin joten seuraaminen johtaa siihen että vastaanottaja ottaa vastaan aika paljon dataa samanaikaisesti. Valikoinnista ja keskittymisistä eri puoliin syntyy osallistujan roolin aktiivisoituminen.)
Lisäksi pelaaja joutuu oikeasti osallistumaan tapahtumiin jotta nämä etenevät. Ja tässä osallistumisessa voi epäonnistua. Lisäksi monia osallistumisia voi säätää niin että seurauksena on erilaisia tapahtumia. Esimerkiksi "Skyrimissä" ja monissa muissa isoissa avoimen maailman peleissä pelaaja joutuu usein tekemään vaikeita valintoja jotka vaikuttavat siihen mitä hänen ympärillään tapahtuu jatkossa. Tietyt valinnat voivat myös avata monenlaisia alitapahtumia jotka ovat toisiaan poissulkevia. Näistä valinnoista ja niiden seurauksista syntyy kuvaus jotka ovat yleensä niin koherentteja että niistä syntyy jonkinlainen kuvaus siitä millä asenteilla kyseinen maailma toimii. (Esimerkiksi "Red Dead Redemption" on täynnä tilanneironisuutta, jossa seuraukset ovat jotain hyvin muuta kuin mitä tekoa tehdessä on tavoiteltu.) McLuhanin hengessä tietokonepelejen aistiärsyke (stimulation) vaatii vahvaa sitoumusta ja läsnäoloa (involvment) osallistujalta.
Toisin sanoen
Tietokonepelejä tulisi kunnioittaa eikä halveksua jos kategorisia luokitelmia haluaa esittää. Jos tietokonepelin haluaa tuomita, on tuomittava sen käyttötapa. Näin ollen onkin kenties sanottava että jos halutaan tuomita tietokonepelejä, on tuomittava vaikka sitä miten pelejä käytetään opetuksessa tavalla joka ei opeta. Tai miten tietokonepelien sisältö on liian usein huonosti käsikirjoitettua. Tai miten tietokonepeleissä esitetään moraaliltaan kyseenalaisia asioita joita tulee tuomita vain siksi että tälläistä tapahtumaa ei saa kuvata missään mediassa vaan tälläiset tulee moralisoida ja sensuroida.
Tälläisestä tosin saattaa saada moralistin maineen. Etenkin jos haluaa oikeasti vain dissata tietokonepelaajia koska on jostain syystä päättänyt että tämänlainen ulkoryhmä (outgroup) on hauska tapa luoda itselle identiteettiä sitä kautta että mitä ei ainakaan ole itse. Ja tälläinen partikulaari torjunta ei voi koskaan tuottaa sellaista sisältöä jossa tuomitaan kaikki pelaaminen ja kaikki pelit. Siinä sen sijaan asetetaan haasteita jotka tietokonepelit voivat vähintään teoriassa ylittää.
Ehkä kysymys ei olekaan mediasta vaan elämäntavasta.
Tietokonepeleissä onkin usein kyse siitä että maailma asettaa tietynlaisia ihanteita ihmisille. Ja hämmentävissä määrin hyvä ihminen on aktiivinen tavalla joka sisällyttää ulkoilua ja sosiaalisuutta. Ja tätä kautta ekstroverttiutta pidetään positiivisena. Toki tietokonepelit voivat sotkea tätäkin jaottelua ihan sillä että joku "Pokémon Go" vaatii ulkoilua. Tässä mielessä tietokonepelikritiikki voidaan liittää osaksi nörttien elämätavan halveksuntaa. Joka on hyvin yleistä, etenkin vanhemman polven harrastamaa.
Sellaisten jotka voivat vittuilla sinulle junassa siitä että keskustelet somessa australialaisen evoluutiofilosofin kanssa siitä miksi kielet ovat tai eivät ole kieltä sen sijaan että olisit aidosti ja keskittyneesti läsnä ja katsoisit sitä iänikuista maisemaa joka on nähty miljoona kertaa ja keskustelisit aidosti ja vastavuoroisesti jonkun sellaisen vanhan käniskön kanssa josta on erityisen mukavaa mainostaa muille olevansa nuorekas ja aktiivinen hyvä ihminen koska keskustelee elävästi ja spontaanisti nuorison kanssa.
Suurimmalta osin tietokonepelikritiikki kohdistuukin elämäntapaan. Nähdään että tietynlainen rooli muistamiseen ja keskittymiseen ovat hyviä ja toiset huonoja. Tässä kohden näkökulma ei ole McLuhanin mallista vaan viittaa enemmän Nioholas Carriin. Hän on tuonut "The Shallows" -kirjassa esiin sitä miten media vaikuttaa ihmisten muistiin. Carr on sitä mieltä että lukeminen pinnallistuu ja ihmisistä tulee tietokoneiden vuoksi keskittymiskyvyttömiä. Ja tämä estää mediaa käyttävien ihmisten intellektuellisoitumista. Carrilla tuntuu olevan aika vahva asenne siitä että vaikka esimerkiksi internet tarjoaa yhä enemmän ja enemmän tietoa niin ihmiset ovat silti yhä tyhmempiä ja tyhmempiä.
Osittain tämä on tietenkin harha. Vertauskohtana ei ole Herttasarjan kirja ja kissavideot vaan kissavideot ja James Joycen "Ulysses". Osittain tässä on myös siitä että kysymys on jostain muusta. Olen itse asiassa jopa hieman Carrin kannalla. Media vaikuttaa varmasti siihen minkälainen muistiprofiili on kannattava. Ja tämä taas on yhteydessä siihen miten käytämme aivojamme.
Ero ei ole kuitenkaan välttämättä samaa kuin tuomittavuus. Carrilla on toki sellaisia ajatuksia että tulevaisuudessa ihmiset lukevat nopeasti ja hajanaisesti erilaisia asioita. Tämä estää heitä keskittymästä pitkäjänteisesti. Näin ollen uhkana on se, että tulevat sukupolvet eivät enää osaa esimerkiksi keskittyä siihen että lukisivat kokonaisen kirjan. Itse taas näen että tietokoneet ovat jo nyt "tuottaneet suunnilleen sen mitä ne tuottavat". Ja kokonaisuus näyttää olevan se, että maailmassa on paljon eklektisia nörttejä. Jotka ovat peräti arvostettuja.
Kenties tässä onkin tapahtumassa muutossuuntaa myös eri suuntaan. Ennen on tarvittu enemmän ulkoamuistamista. Nykyään on kenties järkevämpääkin ulkoistaa yksittäiset faktat. Niiden pänttääminen sellaisenaa on jotain jolla on käyttöä vain pubin tikkakisoissa. Sen sijaan ainakin itselleni on kehittynyt aivan erityinen "älyllisen työn tekemisen malli" jossa keskityn enemmän siihen että opin sen missä jokin tieto on. Ja loppu on sitten perustelun ja päättelyn mekaniikkaa eli sitä miten faktoja voi yhdistää toisiinsa. Tätä kautta minulle on syntynyt tekemisen tapa joka täyttyy Carrin tuomitsemasta hampsimis-keräily -asenteesta jossa ulkoluku on halveksittua ja faktantarkistus arvossaan. Heuristiikka ennen sisältöä -ajattelutapa ei mielestäni ole epä-älyllistävää.
1: Tosin minulla onkin hirveän huono työmuisti. Kognitiotieteen luennoilla tehtiin joskus sanamuisteluasioiden demonstrointeja ja työmuistini oli koko luokan huonoin. Ja ikävä kyllä jos tässä oli mukana häiritsemistä niin tulokseni romahtivat tästä surkeasta tilastollisesti enemmän kuin terveillä vaikka heillä oli enemmän mistä pudottaa..
Kenties tässä onkin asenteena se, että pessimistiset konservatiivit ovat aina esittäneet kritiikkiä uutta teknologiaa vastaan. Elokuvat olivat halveksittuja siihen asti kunnes älyköt ottivat alan haltuunsa ja käsittelivät sitä järkevästi. Tämä valittaminen uusista medioista on niin kaikenkattavaa ja yleistä että ei huomata että ne vanhat pelonaiheet ovat paljastuneet hoopoiksi. Esimerkiksi nykyään meillä on televisiosta huolimatta ihmisiä joista hyvin pieni prosenttiosuus on lukutaidottomia. Menneisyydessä on ollut tilastollisesti useammin lukutaidottomuutta. Joten tosiasiassa trendit eivät ole, kaiken mediakanavien lisääntymisestä huolimatta, ole sen suuntaisia että oltaisiin menossa kohti jotain hedonististen dementikkojen aivokääpiölandiaa. Todellisuus ei kuitenkaan ole "idioluutio" -elokuvaa.
Todellisuus on enemmän sitä että media vaikuttaa siihen mitä meidän kannattaa tehdä itse. Esimerkiksi itse en laske yhtään mitään päässä. Suhteeni matematiikkaan on se, että opettelen kaavoja ja keskityn siihen miten asioita todistetaan kuin siihen että osaanko laskea kivasti yhteen ja kertoa päässä. Kertolasku tehdään laskimella. (Ennen on ollut laskutikkuja joilla on itse asiassa "huijattu" samalla tavalla. Viisas pääsee vähemmällä ja keskittyy siihen mitä ei voi teknologistaa niin että hänen tuotoksensa ovat mahdollisimman hienoja.)
Toki itse kukin voi saada itselleen egoa siitä että edustaa viimeistä aitojen älyköiden sukupolvea. Tässä on varmasti itseriittoisen ihanaa viittailla johonkin Neil Postmanin "Huvitamme itsemme hengiltä" -asenteiseen. Hänen mukaansa kulttuuri rappeutuu koska ihmiset menevät viihdemedioihin. Tosiasiassa voi olla kuitenkin niin ettäkirjallisuudesta tulee yhä vähemmän merkittävää kun mietitään miten sivistynyt ihminen on. Todellisuus näyttää enemmänkin siltä että lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee.
Ennen köyhälistö kaivoi ojaa tavalla jossa he eivät näkyneet älymystölle eivätkä varsinkaan jättäneet ajatuksenkulkujaan talteen ihmisten nähtäväksi, nykyään tyhmälistö lukee "suoralla kielellä ja rehellisellä puheella" täytettyjä roskajulkaisuja tai viihdetähtien toilailuista kertovia hupijuttuja ja kirjoittavat näistä asioista tekstimuodossa internettiin. Kun kirjat voi julkaista ilmaiseksi blogeissa, kuka vaan voi tehdä ja kirjoittaa. Kun kirjat vaativat kustannustoimittajan ja kirjailija statusta, ei köyhälistön mielipiteitä nähty. Nykyään suuri osa ihmisistä mieltää itsensä internetajattelijaksi. Tosiasiassa on uskottavaa että laadukasta ajattelua ei ole sen vähempää kuin ennenkään. Voi olla että älyllisyyttä on aivan sama
osuus ihmiskunnasta ja kulttuuri ei kokonaisuudessaan ole sen rappeutuneempaa kuin
ennenkään. Sen sijaan laaduton materiaali vain näkyy paremmin ja enemmän. Tässä mielessä internet ei tosiasiassa luo massatyhmyyttä vaan enemmänkin levittää sitä tehokkaammin ympärilleen niin että tämä tyhmyys demonstroituu ja häiritsee. Tosin tämä vaatii sen että tyhmälistö on luku- ja kirjoitustaitoista joten he ovat tässä mielessä huomattavasti älyllisempää tyhmälistöä.
Uskallankin sanoa että tietokonepelien halveksunnassa on kysymys älyllisyysidentiteeteistä ja elämäntapakriitikoista. Itse näen että tässä on klassinen ajatus johon törmää usein kirjallisuuden kohdalla ; Laatu ei ole sitä onko teos suosittu tai klassikkoainesta vaan siitä että tarvitaan joku älykkö jolla on status sanomaan että tämä on hyvä teos. Ehkä tietokonepelitkin saavat tulevaisuudessa jotkut Peter von Baghinsa. Sitä ennen joudutaan kuuntelemaan paljon sitä että joku tuottaa asenteellisen höpölyhärin jossa pitää pelaamista höpöjuttuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti