Se ei ollut "keskustelu" joka epäonnistui, se oli "kristikunta" joka epäonnistui.

Sami Koponen on kristitty roolipelaaja. Hän on kirjoittanut kommentaaria vanhaan "Lauantaivekkariin". Kirjoitus on mielestäni tarpeellinen, vaikka osassa kohdissa olen hyvin erimielinen tai "twistaan" samanmielisyyden muotoon joka ärsyttänee Koposta itseään. Ja siihen kommentoinnin kautta nostan esiin jotain joka mielestäni koskee myös tätä päivää, kenties vahvemmin kuin voisi ajatella. Rinnastan asiaa maahanmuuttokeskusteluun. Molemmissa on kysymys "huolestuneiden kansalaisten" luomasta ilmapiiristä jossa sitten toimii mielenkiintoisia yksittäistapauksia.

Aluksi Koponen kuvaa ytimekkäästi pätkän. Ja syyn miksi kirjoittaa siitä nyt. "Rooliskenessä on viime aikoina linkitetty paljon Ylen Elävän arkiston pätkää vuoden 1997 Lauantaivekkarista. Siinä toimittaja Susanne Päivärinta, Larppaaja-lehden päätoimittaja Esko Vesala ja huolestunut äiti Anna Lintunen keskustelevat roolipelaamisen vaaroista." Tartun tässä lähinnä konseptiin josta laajennan ihmisryhmän "huolestunut kansalainen".

"...on todettava että 1990-luvulla moni roolipeliharrastaja koki olevansa ahtaalla. Painostus ulkopuolisten taholta oli tuntuvaa ja jotkut roolipeliyhdistykset järjestivät jopa ohjeistusta siitä, miten roolipelaamisesta pitäisi puhua ei-harrastajien kanssa. Päätellen siitä, miten paljon kyseinen Lauantaivekkarin liki 20 vuoden takainen pätkä on saanut huomiota skenessä, aihe on edelleen herkkä. Lienee liioiteltua puhua traumasta, mutta kyllä aikakausi silti jätti jälkensä moneen harrastajaan. Luulen, että iso osa ropeskenen kristinuskovastaisuudesta kumpuaa juuri näistä kokemuksista." Tämä on mielestäni oleellinen huomio. Kun roolipelaaja suhtautuu kristittyihin negatiivisesti kannattaa pitää perusoletuksena että syynä ei ole liian vähäinen kristittyjen kohtaaminen vaan liiallinen "kristittyjen" kohtaaminen. Aivan varmasti suuren osan roolipelaajista suhde kristinuskoon tulee siitä miten kristityt heitä kohtelevat. Yllätys. Toki en ymmärrä miten ilmiö-valtakuntatasolla voitaisiin olla oikeasti traumatisoituneita. Yksilötasolla vihjaan että Koponen puhukoot vain omasta puolestaan. Roolipelivainot ovat olleet juonteena lähipiiriini osuneessa itsemurhatapauksessa. Ja sillä on tätä kautta jonkinlainen vaikutus myös omaan suisidaalisuuden sävyttämään vuosituhannen alkupuoliskooni. Kysymys ei ollut vain keskustelusta vaan siitä että ihmiset tekivät erilaisia asioita "suojellakseen" ja "suojautuakseen".

"1990-luvulla nimittäin Suomessa pelättiin saatananpalvonnan ja siitä aiheutuvien hirmutekojen yleistyvän (ks. Titus Hjelmin ansiokkaan väitöskirjan tiivistelmä) ja roolipelit erheellisesti niputettiin samaan syssyyn. Saatananpalvojia eivät pelänneet vain herätyskristilliset saarnamiehet, mutta varsinkin jälkikäteen juuri heitä on pidetty pahimpina syyllisinä." Tämä on hyvin oleellinen. Olen huomannut että saatanapaniikkia kohdellaan hyvin usein strategialla "fragmentoi ja denialisoi". Ilmiön relevanttius halutaan kyseenalaistaa. Joskus viattomalla ihmettelyllä ja toisinaan siitä että tämä kyseinen fragmentti on pieni. Näin esimerkiksi Rockmusiikkia koskenut saatanapaniikki irrotetaan fantasiakirjallisuutta koskeneesta saatanapaniikista ja tätä pidettiin ihan eri asiana kuin roolipelaajien kohtaama. Joka oli eri asia kuin päiväkotilasten turvallisuuteen keskittynyt pelko saatananpalvontarituaaleista ja lapsikaappauksista. Joka taas oli aivan eri asia kuin se yleinen huolestuneisuus saatananpalvonnasta.

Kysymys oli kuitenkin laajasta ilmiöstä. Tässä ilmiössä mukana on niin saatananpalvonnasta uskonnollisesti kohkaantunut Ahorinta, kuin Lintusen tapaiset "äitylit". Toisaalta aikakausi tuli tutuksi siitä että entisiä saatananpalvojia oli jopa enemmän kuin oikeita saatananpalvojia. Kaikenmaailman Päivi Niemet ja Anni Pönnit kertoivat. Ja kirkko otti osaa "Saatana kutsuu minua" -videolla. Asiaa on käsiteltävä nimenomaan yhdessä. Omiin silmiin fragmentoiminen onkin oleellinen osa vastuunpakoilun ilmapiiriä. Fundamentalisteista ei laajassa mitassa tykätä joten heihin on kätevää sysätä syyllisyyttä. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain heitä. Mielestäni myös maltilliset kohkautujat tulisi saattaa vastuuseen. (Tai häpeään, se riittäisi minulle. Jos oikeus ei toteudu niin kosto/kostautuminen on melkein yhtä maukas asia.) Fragmentoiminen on irrationaalista ja se vain saa ilmiöt näyttämään pieniltä ja harmittomilta. Jos samaa tehtäisiin nykyaikana selitettäisiin että "matu tappaa" ja "mamu raiskaa" -argumentit olisivat ihan eri genreä joilla ei olisi mitään tekemistä keskenään.

"Roolipeliharrastuksen edustajat puolestaan eivät tuntuneet ymmärtävän kasvattajien huolta lapsista. Sen sijaan, että huoli olisi kohdattu vakavasti ja asiaa olisi käsitelty, tyypillinen puolustuspuheenvuoro korosti roolipelaamisen ihmistä kehittäviä ominaisuuksia. Harrastajat siis erehtyivät puhumaan roolipelaamisesta sinänsä, kun vastapuoli puhui yksittäisistä harrastajista." Ja pukinkasvoisen Baphometin kellit. Tässä nousee esiin huoli ties mistä asioista. Nähdäkseni tässä Koponen tekee oleellisen virheen. Roolipelaajat ymmärsivät, jopa minä ymmärsin, että pelottelupuheet johtuvat siitä että ihmiset pelkäävät. Tämä ei ollut relevanttia tai tärkeää huolta. Ja siihen tarttumisesta ei edes tule mitään. Sillä tosiasiassa tässä on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta joka on tapahtunut maahanmuuttokeskustelussa. On nimenomaan virhe luulla että yksittäistapauksia pidetään yksittäistapauksina. Kun ihminen huolestuu hän puhuu yksittäistapauksista mutta laajentaa tämän kokonaisiin ihmisryhmiin. Itse pidän yksittäistapauksiin tarttumista huolestuttavana ja se viittaa enemmänkin että tässä ei ole asia josta huolestunutta pitää kuunnella vaan että tässä on riski yhteiskunnan turvallisuudelle joka pitää kontrolloida. Muutos on tärkeä. Sillä uhkapuheella on yhteys siihen että tulee "yksittäistapauksia". Tämä demonstroituu erikoisessa kreationismin ja tappouhkailun välisessä yhteydessä, josta kirjoitin uuden suomen teksteihini taannoin.

"Äitylin" tunnekohkaus on ymmärrettävissä, ja sen voi ymmärtää ainoastaan oikein. Saman oikean kokemuksen saa aina kun perhearvoista höyryävä irrelevantti ja arvoton lajitoveri iskee pöytään "eikö kukaan ajattele lapsia" -kortin. Se synnyttää automaattireaktiona kaksi asiaa (1) huomio tunteisiinvetoavuudesta joka herättää kysymyksiä siitä voinko minä alkaa käyttämään vaikka natsikorttia asiallisena tervehdyksenä ja huomiona järkevässä keskustelussa menettämättä kunnioitustani ja (2) syvä huoli siitä onko tämä "lapsien ajatteleminen" sitä stereotypioivaa pedofiilianmakuista. Koska ilmeisesti muutkin saavat tämänlaisia stereotypioita vedellä tunnepohjalta niin sen täytyy olla asiallista ja järkevää. Ja loppuaika onkin keskusteltava siitä huolesta onko tämä "lapsikortin" vetänyt suulla varustettu limbinen järjestelmä henkilökohtaisesti yksittäistapaus josta ei muka saa yleistää. (Koska arvostan vastavuoroisuutta jne. Ja oletan että keskustelija määrittää omilla sanomisillaan asiallisen kielipelin ja sen rajat harjoittamalla keskustelua. Ja nämä koskevat heitä itseään.)

Sillä esimerkiksi itse jaan maahanmuuttokriitikot kahtia. On sellaisia joihin suhtaudun jonkinlaisella ymmärryksellä. Ja sitten on niitä jotka näen aivan suoraan saatanapaniikin, sen jälkeisen ateismivastaisuuden jatkumoksi. Ennen maahanmuuttajia maassamme haettiin "sisäisiä vihollisia". Jotka kohtasivat suunnilleen samaa uhkailua ja painostusta kuin maahahmuuttajat ja maahanmuuttomyönteiset nykyään. (On tavallaan irvokasta että saatanapaniikki iski vahviten nimenomaan "nuorisokulttuuriin" sen monissa muodoissa ja vieraannutti monia ihmisiä kristinuskosta. Ja sitten kun nämä ahdistetut olivat uskonnottomia ja ateisteja niin sitten heistä luotiin se seuraava vihollinen. En ihmettele niitä ateisteja jotka ovat iloisia maahanmuuttokritiikin tuomasta rauhasta. Että on edes joku muu kuin he itse kohteena taas. Itsekästä mutta ymmärrettävää.)
1: Halla-aholainen maahanmuuttokriittisyys puhui ilmiöistä. Siinä viitattiin tilastoihin ja yli- ja aliedustuksiin. Tämä on sellaista että vaikka sen kanssa olisi erimielinenkin niin voi kuitenkin jotenkin ymmärtää huolta. Siksi esimerkiksi "Roba" -sarjaan voitiin laittaa Halla-aholaisia ajatuksia puhunut poliisi ja että tämä ei muuttunut suoraan vihulaiseksi. Pystyn kunnioittamaan tätä ihmisryhmää.
2: MV -lehtityylinen maahanmuuttokriittisyys taas on huolestuneiden kansalaisten huolipuhetta joka viittaa yksittäistapauksiin jotka joko ovat todella tapahtuneita tai eivät. Näistä syntyy demonstroivia tarinoita joista synnytetään assosiaatioita koko ilmiötä kohtaan. Tässä yhteydessä voi syntyä jopa ajatuksia "hyvästä väkivallasta" ja tilanteista joiden kohdalla "ei ole mitään syytä uskoa että näin ei voisi käydä". Kuten käy esimerkiksi mahdollisesti jalkansa satuttaneen koiran tapauksessa. Koska alueella on Matuja, partikulaari kaljapullo on islamistimatujen heittelemä ja tämän vuoksi voidaan rynnätä maahanmuuttokeskukseen tönimään ensimmäisiä vastaantulevia maahantunkeutujia. Tätä pinnan palamista ja sen toteuttamista pidetään arvostettaana. (Tosin, oikeasti. Ei tuota kuvattua hyökkäystä ole tapahtunut. Siitä olisi saatu poliisijuttuja ja maahanmuuttomyönteiset olisivat revitelleet sitä demonstraationa mielivallasta jossa tunnistetaan syylliset ja yleistetään tämä tekijästä ihmisryhmään.) Kun yksittäistapaukset nousevat esiin ei oikein mitään voi tehdä. Tarinoiden kumoaminen on vaikeampaa kuin niiden keksiminen. Valheeksi paljastunut tarina ei haittaa koska se kuvaa henkeä joka on tosi koska on jokin muukin vastaava kertomus jota ei ole kumottu. Ei voi vedota yksittäistapaukseen siitä miten itse on asiallinen ja edustaa tätä ryhmää koska puhutaan lieveilmiöistä. Ja kuten Koponen huomauttaa, ilmiötasolle meneminenkin nähdään ohipuhumisena. Tässä ei voi onnistua keskustelussa. Virhe on aloittaa keskustelu in first place. Sama koskee tätä "huolestunutta äityliä".

Roolipeli liittyi saatanapaniikkiin koska saatananpalvonnan vaaroja pidettin todellisina ja relevantteina. Se oli se asia jonka nähtiin uhkaavan yhteiskuntarauhaa. Saatananpalvonnan kiistäminen tai sen merkityksen vähättely oli näille ihmisille "terveen järjen vastaista". Vaikka tosiasiassa ainut epäterve järki oli näillä saatanapanikoituneilla ihmisillä

Ilmeisesti Koponen ei huomaa näitä. Joka johtunee siitä että hän ei ole saanut kokea kunnollista painostusta elämässään. Sellaista voi toki maassamme tapahtua, joss sattuu olemaan kristitty. Itse ennustankin että muutaman vuoden kuluttua maahanmuuttokeskustelu on maassamme lopahtanut. Ja siinä vaiheessa postuumisti marginalisoidaan ilmiötä. Se muuttunee prosessissa pelkäksi äärioikeistolaisten mellastukseksi. Ei puhuta tavallisista ihmisistä ja "huolestuneista äityleistä" jotka ovat luoneet ilmapiiriä. Huomion saa vain joku "Suomen vastarintaliike" ja VOK -polttopullottelu. Huvittavinta asiassa on tietenkin se, että tällä hetkellä maahanmuuttokriittiset korostavat miten se on tavallista normaalien "huolestuneiden kansalaisten ja muiden äityleiden" hommaa. (Joka on se totuus joka unohtuu sitten kun sitä on postuumisti itselle noloa ja inhottavaa katsoa.) Kun taas maahanmuuttokriittisyyskriittiset ovat tällä hetkellä korostamassa ääriliikehdintäyhteyttä tarpeettoman kovasti niin että he luovat sitä (epätotta) kuvausta asioista josta tulee vallitseva mielikuva tapahtumienkulusta tulevaisuudessa... Relevanttia on tajuta että saatanapaniikki oli yleistä ja tästä pitää syyttää laajaa kristikuntaa. Heidän ainoa roolinsa prosessissa on kompensoida aiheuttamansa vahinko, pyytää ja anella armoa. Jota tuskin ainakaan minulta saavat, koska minä kohtelen kuten minua on kohdeltu.

Tässä mielessä onkin hyvä nähdä miten Koposella on kristittynä hieman hankalaa ymmärtää roolipelaajien kokemuksia. Hänellä on liian suuri kiire valkopestä historiaa. Hän lopettaa tekstin tavalla joka on tuttu monien uskonnollisten tekstien pehmennyksestä.

"Roolipelaajiin kohdistuneita syytöksiä käsiteltäessä pitää muistaa tutkia myös roolipelikulttuuria itseään. 1990-luvulla kotimaisessa roolipeliskenessä oli kaksi suosittua peliä: Cyberpunk 2020 ja Vampire: the Masquerade. Molemmissa peleissä pelihahmot tapasivat olla anarkistisia maailmantuskan sotureita, joilla ei ollut mitään selkeää kiinnekohtaa elämässään. Hahmojen väliset suhteet perustuivat enemmän vallankäyttöön kuin rakkauteen. Väkivalta tai vähintään sen jatkuva uhka kuului näihin peleihin. 30-vuotiaat roolipelaajat puhuivat siitä, miten roolipelaaminen kehittää empatiaa eläydyttäessä erilaisten ihmisten elämään ja miten hahmojen väliset ihmissuhteet ovat keskeistä pelisisältöä. Tämä varmaan kuvasi heidän omia kampanjoitaan, mutta veikkaan, että nuorempien kundien peleissä väkivalta, irtosuhteet, angstailu ja yleinen sekoilu oli paljon yleisempää. Tämä on ikäkausikysymys: samalla tavalla kirjallisuus- tai leffamakukin tapaa muuttua elämänkokemuksen karttuessa."

Kysymys on ; Miksi tämä on relevanttia? Miten tämä liittyy aiheeseen? Itse tunnustan että omat teiniroolipelini olivat enimmäkseen random encountereita vastaan taistelua. Ei niissä mitään kovin jaloa ollut. Pelimekaniikkaa ja sen realisointia mietittiin enemmän kuin hahmoihin samastumista. Yksi ryhmämme roolipelaajista oli tunnettu ruleslawyer joka nillitti siitä että kaikki meni viimeisen päälle peliteknisesti oikein ja tarinankerronta sai mennä jos se oli sääntöjen vastaista. Toinen ryhmän jäsen taas osti kirjan, sulkeutui laskimensa kanssa kammioonsa ja selvitti kaikki sisään solahtaneet epäreilut epätasapainot ja porsaanreiät pelissä jotta voisi munchata maksimaalisesti. Puolisoni taas pelasi "Vampire: the Masqueradea". Oliko tämä Saatananpalvontaa? No ei. Joten se tuskin puuttuu siihen että onko roolipelaaminen saatananpalvontakytkettyä tai ei. Joten en ymmärrä miksi tämä lopetus on haluttu tekstiin laittaa.

Tai tavallaan ymmärrän. Retorisena ratkaisuna jossa tasapuolisuutta luodaan rakentamalla pehmennys jonka kautta saatanapaniikki oli ymmärrettävää ja vikaa olisi nimenomaan roolipelaajien puolella. Valitettavasti näissä panikointiasioissa viat ovat olemassaollessaankin irrelevantteja ; Toki tv:stä väkivaltaviihdettä katsovia voisi syyllistää samoista teemoista kuin roolipelaajia. Sama väkivaltaisuus yhdistettynä uhrifantasiointiin ja itsemarttyrisointiin koskee muuten myös "Raamattu" -aiheisia elokuvia. Mutta tämä unohtuu koska anstaavissa nuorissa on jotain joka tekee uhasta uskottavaa ja relevanttia. (Toki saatanapaniikki on jollain tavalla psykologisesti ymmärrettävä. Koska se tapahtui. Tämä selitys tuskin vaan on sellainen joka viehättää. Massakohkailun psykologia on ymmärrettävää ja inhimillistä. Mutta se on myös perseestä. Ja ideologia joka ei suojele sellaisilta vaan massatuottaa niitä yhden toisensa jälkeen on jotain jota ei halua yhteiskunnan ytimeen. Paitsi jos se on omien pahimpien vihollisten yhteiskunta jossa ei elä itse. Ja sattuu olemaan tunteeton sosiopaatti itse kaupan päälle, jotta voi toivoa tälläistä pahimmille vihollisilleen.)

Itselleni se luo lähinnä mieliyhteyksiä Keijo Ahorinnan "Saatananpalvonnan monet kasvot" -teoksen. Hänellä oli siinä luettelo epäilyttävistä piirteistä, joihin esimerkiksi Jouni Vilkka on tarttunut. Ja angstaaminen ja vastaavat asenteet olivat tässä luettelossa mainitut. Ehkä Koposella on kristillisen yhteyden kautta aika vahva näkemys siitä että roolipelaamista olisi hyvää ja huonoa. Ja että tämä olisi ideologiasidottua niin että hyvää roolipeliä on samastumista ja kristillisiä arvoja korostavat pelit. Ja siinä muussa voi sitten olla jotain epäilyttävää. Joka vihjaa siitä että arvomaailma jolla saatananpalvonta liitettiin roolipeleihin ei ole kuollut, todellakaan. Ja että jos on kristitty voi sellaista harrastaa vaikka on itse ollut viiteryhmässä joka on aiemmin kohdannut tätä mielivaltaa. Tämä vihjaa että jos samastumiskykyä mitataan niin Koponen ei kykene samastumaan edes oman viiteryhmänsä sisällä oleviin ihmisiin jos heillä on uskonnollinen erimielisyys. Ja minä kykenen samastamaan roolipelaajat, ateistit ja maahanmuuttajat yhdeksi ryhmäksi jotka kohtaavat ja kokevat samantapaisia asioita. Mutta minä olenkin se tunnetusti mihin tahansa kykenevä tunteeton sosiopaatti. Tai näin minulle usein kerrotaan.

---

Olen laittanut alkuun "Last of Us" -musiikkia koska tämä aihe vaatii minua käärimään sen ympärille kauniita asioita jotta voin sen kestää. Toisaalta siinä selvitään ihmisille vihamielisten zombieiden täyttämässä maailmassa. Tulkitsija saa miettiä ovatko nämä zombiet representaationa sille miten saatananpalvojien uhkaa nähtiin jonain joka kääntää tavallisia ihmisiä vihollisiksi. Vai ovatko nämä zombiet niitä kristittyjä jotka ovat oman ajattelukykynsä menettäneitä limbisiä järjestelmiä jotka ovat nyt ja aina hyökänneet niitä vähiä ei-zombie -ihmisiä vastaan pyrkien tartuttamaan/käännyttämään heidät.