borne of your own desires

Elizabeth Liddlen "The Skeptical Zone" -blogissa muistutetaan Intelligent Designin luonteesta. Hän kritisoi ID -kannattajien näkemystä siitä että erilaiset vaatimukset joita tieteen nimissä vaaditaan ovat rajoitteita. Ei saisi olla rajoittunut koska ne ovat määrittelijän omia ongelmia. Hän otti esiin Uncommon Descentissä olleen esityksen Intelligent Designin luonteesta. Ja jossa oltiin keskitytty siihen minkä vuoksi ID -vastaiset strategiat olivat ohiampuvia. Esiin nousi syytäs että ID:ltä vaaditaan ja odotetaan liikaa. "You may be disappointed that ID doesn't identify the designer. You may complain that ID doesn't provide a bright-line definition of mind, or consciousness or other things that scientists and philosophers have struggled with for centuries. You may be frustrated that ID doesn't provide more answers than it does. But these are frustrations borne of your own desires and expectations, not a problem with ID itself. ID is not theory of everything."

Liddle korostaa että hän ID -kriitikkona ei suinkaan vaadi sitä että ID olisi kaiken teoria. Hän korostaa sitä, että ID:n, ollakseen tiedettä, olisi operationalisoitava aihepiiriään jotenkin. Ja tämä vaatii jonkinlaisen määrittelyn. "An operational definition defines something (e.g. a variable, term, or object) in terms of the specific process or set of validation tests used to determine its presence and quantity. That is, one defines something in terms of the operations that count as measuring it." Liddle ei siis vaadi hiustenhalkomisia tai edes ratkaisua esimerkiksi tietoisuuden ongelmaan. Vaan että jos väitetään että jossain on jotain, niin sitten tämä olemassaolo ja määrä on voitava osoittaa jotenkin, ettei jäädä pelkän tunnevaraisen inttämisen tai uskonvaraisen väittämisen tasolle. "if ID is to be regarded as a testable scientific hypothesis. In order to test a hypothesis in science you need to operationalise it, and to operationalise it, you need an operational definition of the terms used to express that hypothesis, in this case, words that include "design" and "plan" and "intent" and "purpose"." ... "what I think is a more fundamental flaw in ID: the fact that it is a default conclusion without a specific hypothesis."

Kommentaattorit tietysti jatkoivat esitystä ja esittivät että ID:ltä ei vaadita mitään mitä kriitikko esitti. "ID is crucially separate from science, where evolution is part of the overall, integrated framework. The problem is not that ID is incomplete, but that it is not integrated with the rest of science, that it does not avail itself of the rest of the hard sciences stack that does make up the "theory of everything" so far as we have it." Onkin totta että ID ei ole konsilientti teoria ; Se ei nosta uusia tutkimusohjelmia esiin ja sen hypoteesien pohjalta ei synny ja rakennu uusia tieteenaloja. Se on korkeintaan itseään jälkikäteen tieteeseen sovittava ja paikoin jopa tiededenialistinen järjestelmä.

Tämänlainen on kuitenkin melko tavallista. ID -läisten rooli keskustelussa on se, että jos heitä kritisoidaan he selittävät että heiltä ei saa vaatia erilaisia asioita, koska ne ovat naturalistien sisäitä peliä. Kun ID:läiset eivät itse luota noihin naturalistien kriteereihin, eivät he tietysti noudatakaan niitä. Heidän teoriansa "ei ole sellainen teoria". Falsifiointikriteerien ja vastaavien vaatiminen on ID:läisistä turhanpäiväistä koska ne ovat vain naturalistien sisäistä peliä.

On kuitenkin hyvä huomata että "avomielisyysroolit" kääntyvät helposti nurinpäin. "The Skeptical Zone"n juttu metodologisesta naturalismista poiki tähänliittyviä kommentteja. Tässä selitetään miten naturalismi on monista "non-starter". Tässä esiin nousee esimerkiksi Plantingan tyytymättömyys. Naturalismilta vaaditaan taetta tai vapautumista metafysiikasta tyystin. Liddle korostaa sitä, että metodologisen naturalismin vaatimukset havaittavuudesta ja esimerkiksi mekaanisen kokeilun ja toistamisen vaatimuksesta on kaikkea muuta kuin epäonnistunutta "And methodological naturalism, as in the working assumption that scientists make about the world in order to predict things, isn’t failed at all." Naturalismiin tytymättömistä tämä on kauheaa, koska tiede ei paljasta kaikkia metafyysisiä salaisuuksia vaan tekee joistain aiheista tutkimattomia. (Liddlehän toistuvasti korostaa sitä että ID ei ole väärä siksi että se tutkisi jotain tabuaihetta vaan siksi että se yrittäessään hakea asiaa tekee tiedevirheitä.) Esimerkiksi se, mitä vaaditaan on eksakti ja yksimielinen määritelmä naturalismista "maybe you should post a valid and accepted definition of methodological naturalism. That way we are talking about the same thing." Liddle korostaa että tieteellisyyskysymys voidaan kaikista määritelmien erimielisyyksistä huolimatta jakaa jollekin alueelle josta ollaan melkoisenkin yksimielisiä "However, in practice, what scientists actually do, I suggest, is what I have said: they make predictions on the assumption that nature is, at least probabilistically, predictable. In fact, I'd go so far as to say that science is basically a prediction method. People used to use entrails and astrology, but now we use science. It's very successful. And because it is so successful we can make a provisional conclusion about the world: that it seems to work according to a few discoverable basic laws. So much of science involves constructing theories about what caused what, and why, and using those theories to derive their predictions." Näin ollen metodologiselle naturalismille on karkea määritelmä, joka taas on juuri sitä mitä ID ei tarjoa ja johon liittyvät seikat sen parissa ohitetaan.
1: Jostain syystä tämänlaiset esitykset eivät kelpaa ID:läisille vaan he vaativat kriteerit aina sillä tasolla että löytyy edes yksi naturalismin nimellä kulkeva joka on erimielinen - ja tämä erimielisyys leimataan epämääräisyydeksi ja joksikin jonka jälkeen mistään naturalismista ei muka voitaisi edes puhua. Tämänlainen täsmällisyysvaatimus näyttää varsin kummaisalta kun muistaa että ID:läisten mielestä tieteenteko ei mitään määritelmiä tarvitse, ja että sellaisten odottaminen on vain jotain joka vaatimuksena pelkästään omasta tunteistosta kumpuavia vaatimuksia, eivätkä ole mikään ongelma kritisoitavalle mallille.

Se ei tietysti ole metafysiikatonta. Mutta naturalismi ei ole sellainen teoria. Liddlen huomioista voidaankin huomata, että hänen suhtautumisensa määritelmiin ja kriteereihin on koko ajan sama. Liddle tiivistääkin koko ID -keskustelun roolin mallintamisen, mallinnettavuuden ja ylipäätään työn tekemisen välille. "It seems to me that this lies at the heart of the non-connection between IDists and ID critics. It's not that science can't investigate intelligent causes (it can) or infer intelligent causation (it can), or that ID doesn't posit a supernatural designer necessarily, it's just method for detecting design. It's that ID proceeds by drawing a conclusion from lack of an alternative explanation. In other words, it is based on rejecting a null hypothesis that it does not model."

ID vaihtaa asenteitaan, se vaatii avomielisyyttä itselleen mutta ei osoita sitä toisille. Minusta tämänlainen kaksoisstandardien vetäminen ei ole ollenkaan asiallista. ID -läisten kohdalla olisi reilua ja kohtuullista huomauttaa vain ja ainoastaan se, että esimerkiksi Plantingan warrant vaatimuksena tieteenteon ja rationaalisuuden minimivaatimukseksi on vain jotain uskovaisten sisäistä peliä. Vaatimukset metafysiikattomuudesta ja vastaavista ovat vain "borne of your own desires". Ja samalla tavalla pitäisi kohdella kaikkea "anna mulle määritelmä" -kikkailusaivarteluja joita ID -läiset harjoittavat standardina.

Liddle ei vaihda kriteerejään, ja niiden parissa hän hyväksyy ja torjuu asiat aina ja kaikkialla. ID:piirit käyttävät kaksoisstandardeja joissa evoluutiolta vaaditaan jotain joka ei ole empiirisesti mahdollista samalla kun itse voidaan ratsastaa pelkkänä nollahypoteesina ilman ainuttakaan varmistusta voittajana kotiin. Ja jos ID:ltä vaaditaan jotain, tämä leimataan maailmankuvalliseksi vainoksi, sorroksi, dogmaattiseksi kriteerien pakkosyötöksi...

Ainut mikä tarvitsee muistaa on se, että mikä on mallinnettavuuden suhde tieteeseen. Metodologinen naturalismi on maailmankuvavapaata juuri siksi että se ponnistaa alueella josta ollaan yksimielisiä. Edes Plantinga ei ole kiistämässä empiirisen havainnoinnin metodeja, hän päinvastoin selittää innolla että se on ehdottoman luotettavaa "koska Jumala" on meille antanut aistit ja logiikan. Naturalismi ponnistaa yhteisestä pohjasta. ID kieltäytyy tästä. Tämän huomion jälkeen on selvää että kysymys ei ole mistään keskustelusta. Miten voisi olla kun avomielisyyttä vaaditaan siihen että ei saisi kritisoida ID:tä yhtään millään tavalla missään koskaan. Sen sijaan ID:n parissa tehdyt identtiset vaatimukset eivät ole avomielisyyden puutetta tai dogmaattista maailmankuvaan sitoutumita vaan kriittistä analyysiä ja keskustelua jossa osoitetaan evoluution ja naturalismin heikkous ja huonous.

---

Liddle sai juuri totaalisen bannin Uncommon Descentistä vaikka hän ei ollut asiaton keskustelija. Näin keskustelullisuuden osoitukseksi kävi näin. Mikä ei ole uutta, vaan PR -puheissaan aina keskusteluun valmiin ID -piirin vakiokäytänne.

Masturbointia naisella

"Sinkkuelämää" -sarjassa on jakso jossa Carrie nappaa juutalaismiehen. Mies on kaupungissa vain vähän aikaa, ja tämä huolestuttaa Carrieta. Hän haluaisi pikku hiljaa vakaampaa suhdetta. Kontrastina tälle on tietysti se, että Carrien ystäväkin on menossa naimisiin ja juutalaismies on itse asiassa kaupungissa näiden häävalmistelujen vuoksi. Mies tarjoaakin sitten Carriel elämän huonointa seksiä ja Carrie pelastautuu tilanteesta selittämällä että kyseessä oli vain yhden yön juttu. Carrie saa siksi maineen seksuaalisena hurjastelijana - mikä ei muu sarja huomioon ottaen ole välttämättä väärä luokitelma, mutta tällä kertaa se ei ole ansaittu syystä. Ystävälleen Carrie sitten kertoo että miehen seksi oli ollut masturbointia naisella. Hän siis korosti seksin sosiaalista luonnetta. Usein sosiaalisuus liitetään seksiin nimellä rakastelu. Mutta jopa rajumaineisessa "panemisessa", jossa antaudutaan omien halujen vietäväksi totaalisesti, on jotain joka ylevöittää sen tämän naisella masturboinnin yläpuolelle.

Vaikka "Sinkkuelämää" -sarjaa ei parhaalla tahdollakaan voi nähdä seksuaalikielteisenä sarjana, nimenomaan tässä jaksossa esiin nousee perinteinen ajatus siitä, että rakkauselämä voi tahrautua himon kautta ; Tämä näkemys on tuttu esimerkiksi William Blaken runosta, jossa hän symbolisesti kertoo miten kaunis ruusu tuhoutuu koska toukka rakastaa sitä ja kokee sen ihanana. Tässä ajatuksessa ideana on se, että likainen lähtökohta kontaminoi. Seksuaalisuus muuttuu huonoksi jos omat halut vääristävät sen ja taivuttavat sen egoistiseksi.

Seksissä onkin mukana vahva vietti, joka tässä aiheessa tietysti liittyy jollain tavalla viettelyyn. Ihminen välineellistää toisen helposti tämän vietin synnyttämän halun kohteeksi. Toinen nähdään haluttavana. Ja näin toisesta tulee helposti lähinnä väline omien tavoitteiden saavuttamisessa. Kantilaisessa maailmankuvassa tämä lähestyy rikosta. Jos seksissä alistaa toisen pelkän halun täyttämisen kohteeksi, niin vaikka toinen olisi suostuvainenkin, on teko silti vain piirun verran eettisempää kuin suoranainen raiskaus (jota voidaan pitää naisella masturboinnin alhaisimpana muotona).

Mutta välineellistäminen tulee mukaan myös romanttiselta kalskahtavissakin asioissa. Platon kertoo "Pidot" -kirjassaan myyttisen tarinan sukupuolten synnystä. Tarinassa ihmiset olivat alussa pyöreitä, heillä oli kaksi selkää, pyöreä kaula ja sen varassa pää jossa oli kaksi naamaa. Tästä syntyi yhteisvoima, hybris, joka pelotti jumalia. Siksi hahmot jaettiin kahtia. Irtoamiskohta oli navassa. Rakastelussa mies ja nainen saivatkin siksi palaamisen hengen. Kyseessä oli kadotetun eheyden palauttaminen. (Tämänlainen on efektinä vahva ; Nostalgian ja uutuudennälän yhdistyminen on voimakas kokemus.) Ihminen löytää siis osan itsestään. Tämä tuntuu tietysti hyvin herttaiselta. Mutta tässä ajattelussa seksi toisen puoliskon kanssasi on eräänlaista masturbointia. Ja toinen ihminen välineellistetään hyvin omituisella tavalla. Toisen persoonalliset ominaisuudet riisutaan ja puetaan itsen ylle, imetään toinen itseen. Toista ihmistä ei haluta enää eroavuuden ja kiinnostavuuden vaan samuuden kautta. Hän tarjoaa sinulle pääsyn itseesi. Siksi "komplete me" -näkemys on sekin hyvin voimakasta välineellistämistä.

Joku voisi nähdä tämän tietysti osoituksena siitä että kenties välineellistäminen ei olekaan niin paha asia kuin Kant esittää. Kenties tässä onkin jonkinlainen "puolitien keino" jossa raiskauksen ja täydentämisten välistä löydetään sopiva keskitie. Kenties "naisella masturboimisten" välistä löytyisi jonkinlainen keskitie? Ainakin Nietzschen mukaan tämä olisi varmasti mahdollista.

Jos otetaan lähtökohdaksi se, että hänen mukaansa unelmat ovat yleensä heikkoutta ; Ne ovat mielikuvia jotka jäävät toteutmattomiksi. Tämänlaatuinen unelmointi passivoittaa. Hänen "kahden maailman opissaan" ali-ihmiset ajautuivat nihilistiseen passiivisuuteen osittain unelmiensa painamana. Nietzsche korosti että ne kasvattavat sellaisenaan kuilua ihanteen ja oman itsen välissä.

Tästä seuraisi esimerkiksi se, että rakastetusta unelmointi voi johtaa joko henkiseen tai jopa ruumiilliseen naisen (mielikuvan) masturboimiseen - tai vähintään toisen ajatuksesta tehdään väline omille tunteille ja niiden rakentamiselle. Unelmointi johtaa jonkinlaiseen himojen tyydyttämiseen. Tässä käy Nietzschen mukaan helposti kuitenkin niin, että unelmat ikään kuin antavat siivet mutta katkaisevat jalat. ~ Tämä ajatustapa määrittelee ainakin rakkauteen liittyvän haikailun potentiaalisesti vaaralliseksi. Jos töissäkin ajautuu unelmoimaan rakkaudesta ilman että sitä lähtee tavoittelemaan, on kaunis ja ihanteellinenkin pehmounelmointi varsin vaarallista ja haitallista pitkässä tähtäimessä. Voi jopa olla, että tyhjä unelmointi johtaa minäkuvan murskautumiseen ja lopulta ihminen pelkää yrittää koska unelmat asettavat mahdottomat vaatimukset joissa ei voi kuitenkaan onnistua. Ja unelmat itsessään tyydyttävät suuren osan itse halusta.

Hänen yli-ihmisensä sen sijaan kykenisi yhdistämän elämänsä ja unelmansa niin että kuilu kaventuisi. Tämä vaatisi kovaa taistelua ja työtä. Näin hänen unelmansa oli rakennettava sellaiseksi, että ne olivat myös toteuttamiskelpoisia. Nietzschen haaste olikin se, että jokainen eläisi elämänsä siten että hän voisi toistaa sen tyytyväisenä. Jopa ne aamun hetket kun keität kahvia ja petaat sitä iänikuista sänkyä. (Joka on itselleni henkilökohtaisesti kenties turhauttavin toimi, jonka mielelläni jätänkin tyysti tekemättä.) Nietzschen mukaan elämänsä mihin tahansa hetkeen palaamaan valmiit ovat itsensä hallitsijoita. He näkevät maailman sellaisena kuin se on, koristelemattomina ja intensiivisinä. Fantasioinnista vapautunut kykenee luomaan, olemaan originelli, eksentrinen ja julkea. Nietzschen mielestä tämä oli vaivan arvoista.

Eipä ihme että Nietzsche kannustikin sublimaation ajatusta. Hänestä himo ei välttämättä tuhoa rakkautta. Vaan hänestä kysymys on siitä miten himoa käyttää. Hänen filosofiansa tuntee ressentiment -käsitteen, jolloin himojen kieltäminen ja torjuminen on vääristävä elementti. Näin ollen rakastelu voidaan nähdä "orjamoraaliseksinä", paneminen "sublimoituna seksinä" ja naisella masturbointi "ressentimentseksinä". Näin ollen Carrien uhrautuminen oli varsin suuri. Ja todennäköisesti se juutalaismies ei sitä ansainnut sitten pätkääkään.

Jumala taiteena.

"I am certain of nothing but the holiness of the heart's affections and the truth of imagination - what the imagination seizes as beauty must be truth - whether it existed before or not."
(John Keats)

Tuomas Akvinolainen ja monet muut teologit olivat korostaneet järjen ja logiikan käyttöä uskonnon oikeuttamisessa. Tätä kautta erilaiset logiikkapohjaiset Jumalatodistukset näyttelivät tärkeää roolia. Kristinuskon rationaalisuutta korostettiin.

Sitten tuli vuosisata, jolloin perusteluihin ilmestyi jumalattomuutta : Asioita selitettiin sujuvasti ilman Jumalaa. Filosofian puolesta läytyi Ludwig Feuerbachista Friedrich Nietzscheen. Tieteen puolella ilmestyi Charles Darwinia ja Sigmund Freudia. Yhteiskuntaa käsiteltiin Karl Marxin voimin. Nämä kaikki selittivät asioita joiden käsittely oli aikaisemmin kuulunut teologien omaan alueeseen ja he esittivät erilaiset näkemykset. Sellaiset joita monien oli vaikeaa yhdistää Jumalaan. Tätä kautta löytyi intoa ateismiin.

Uskonnon puolella tämä synnytti reaktioita. Kaikkia yllä mainittuja intouduttiin esimerkiksi kritisoimaan. Kuitenkin yksi näkemys on - ainakin minun blogissa - jäänyt melko vähälle.

Romanttinen linjaus nimittäin astui vastustamaan rationalismia ja tiedeintoilua yleisemminkin. Se korosti tunnetta järjen yli. Romantikot olivat pohjasävyltään samanlaisia kuin mystikot. Heillä näkökulma oli kuitenkin astetta lähempänä taiteita, kuin puhdasta mystistä kokemusta. He korostivat intuition ja kuvitteellisen arvoa. He olivat runoilijoita ja novellisteja enemmän kuin askeetikkoja tai muita mystikoita. Uskonto perusteltiin sillä että sen avulla saatiin kaunista ja koska uskonto vaati mielikuvitusta. Ei sillä että se olisi ehdoton Totuus.
1: Rationaalisuuden luopumiselle haettiin syitä. Osa niistä oli jopa omalla tavallaan rationaalisia. Esimerkiksi runoilija William Blake korosti sitä että ihminen oli täysin langennut. Näin ollen hän oli erehtyväinen. Hän voi olla järkevä millään tasolla vasta huomattuaan tämän puutteen - eli sen että hänen järkensä oli erheeseen altista. Perisynti oli tätä kautta tärkeä symboli sille että ihmisten ajatuksenjuoksu ei ole kovin kummaista. Blake sotikin valistuksen henkeä vastaan. Ja hän toisaalta moitti myös kristittyjen suosimia näkemyksiä, koska siinä oli normeja joilla ihminen eristettiin heidän tunteistaan ja ihmisyydestään.
2: Toki tämä ei ollut "ihan tiukkaa". Esimerkiksi Schliermacher haki synteesiä jossa oli järkeä ja tunnetta. Hänestä tunne oli tärkeää, mutta ei vienyt loppuun asti. Hän korosti sitä että uskonto oli tunne joka viittasi itsensä ulkopuolelle. Tästä syntyy asenne jossa henkilö kokee toimivansa suhteessa johonkin joka ei ole hän itse.

Kenties kiinnostava tähän linjaan laitettava on Schopenhauer. Sillä hänessä ei ole sitä "pörröisyyttä", jota romantiikkaan ja tunteisiin keskittyminen tavallisesti tuo. Schopenhauer oli äksy pessimisti ja hänen filosofiansa oli lähes yhtä äksyä ja pessimististä kuin hän itse. Samanaikaisesti hän oli vahvasti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden perään. Hänestä niissä oli hienoa se, että niissä korostetaan maailman illuusionomaisuutta - eikä Jumalakaan ei ollut konkreettinen tai ainakaan kovin merkitsevä. Taide ja musiikki tarjosivat oikein käytettynä keinon saavuttaa sisäinen rauha.

Näkijät.

"Anna unta näkijän / talo tuultenmurtajan / revontulten repijän / ja taivaista-alasastujan"
(CMX, "Revontulten repijä")

Useissa - ellei useimmissa - kulttuureissa harjoitetaan jonkin tapaista mystiikkaa. Niissä olennaisessa osassa ovat erityiset "ylimääräiset aistit" ja keinot, joilla voidaan suoraan saada lopullista tietoa, jota ei tarvitse koetella empiirisesti. Näkemysten sisällöt ovat erilaisia ja ne ovat eri uskontojen takana. Nämä tiedonhankinnat perustuvat yleensä jonkinlaiseen muuntuneeseen psykofyysiseen tilaan:
1: Uniin, eli nukkuessa saatuihin tietoihin.
2: Meditaatioon, jossa henkilö keskittyy ja saavuttaa tätä kautta erikoisia mielentiloja.
3: Hallusinaatioihin, jotka saavutetaan esimerkiksi huumausaineilla.
4: Tunteisiin ja muihin tuntemuksiin.
5: Jonkun tietäjän kirjoja tutkimalla.

Kaikille näille tyypillisiä piirteitä ovat subjektiivisen ja objektiivisen sekoittaminen. Eli joko yksilön tai jonkun muun kokemukset otetaan ikään kuin autenttisina faktoina; Subjektiivista ja objektiivista ei eroteta, ne ovat sama asia. Tätä subjektiivisuuden aitoutta ei koetella, niitä vain käsitellään kuin neo lisivat sitä.

Tyypillistä tapa toimia tässä kohtaa on "spekulointi", eli kokemuksille keksitään erilaisia "voi olla" selityksiä joita ei testata ja joita ei voida testata. Ei ole mitään itsekriittistä testiä, joka esimerkiksi falsifioisi, kumoaisi tuon väitteen. Väite voidaan vain joko uskoa tai ei uskoa, eikä ole mitään koettelutapaa jolla näitä voitaisiin pistää paremmuusvertailuun.

Tyyppiesimerkki tästä on Carlos Castanedan huumausaineiden kokeiluihin liitetyt selostukset, joissa selitetään kuinka hallusinaatiot ja muuntuneet näkökulmat ovat nimen omaan tosiasiapohjaisia. shamaanien maailmaan, joka sisältää toisenlaisen havaitsemisjärjestelmän olemassaolon. Hänestä maailma on ensisijaisesti energiaa, jossa tietäjät ovat tavallista ihmistä kovempia; Heillä on tehokkaampi havaitsemisjärjestelmä, joka rakentuu harjoiteltuun intentioon, joka kehittyy "moitteettomalla elämällä". Hänestä tämä intentio on kaiken takana oleva abstrakti voima joka on läheisesti kiinnittynyt ihmiseen.

Castanedasta tavalliset ihmiset ovat ikään kuin sokeita, ja shamaanien havainnot ovat aivan yhtä autenttisia kuin kaikkien normaalien ihmisten saamat havainnot tuoleista ja pöydistä. Mystiikassa tyypillinen suhtautuminen skeptikoihin on halveksunta. Kriitikot ovat "alempia", heillä on alkeellisempi värähtelytaajuus tai jotain muuta vastaavaa. Heitä kuvataan usein erilaisissa tarinoissa, ja heidät kuvataan aina epämiellyttävinä ja tyrannimaisina. Kuitenkin mystiikan kirjoissa usein muistutetaan kuinka skeptikoilta puuttuu rakkaus ja hyväksyntä erilailla ajattelevia kohtaan. Ja he ovat tietysti väärässä ja huonompia. Tämä on osa laajempaa "pyhäin ylpeyttä". Ja se on ymmärrettävissä ihan normaalin ryhmäkäyttäytymisen perusteella. Vihamielisyys "muita" kohtaan on ihmiselle aivan tavallinen reaktio. Ja kertomusten ad hominem -luonne kertoo ainoastaan siitä että kannanotolle ei ole rationaalisia perusteita.

Kuitenkin suhde rationaalisuuteen on hieman laajempi ; Yleisesti näkijät suhtautuvat rationaalisuuteen, skientismiin ja muihin asioihin kahdella tavalla:
1: "Emanuel Swedenborgin tapaan", jossa näkemykset ovat ehdottoman objektiivisia, siis ikään kuin tieteellisiä. Tätä näkemystä voidaan kutsua "skientistiseksi" sillä tavalla, että se luottaa rationalisointiin, ja käyttää sitä mielellään. Heistä joko asiasta on tietoa tai siitä ei tarvitse välittää. On selvää että tässä kannassa nimen omaan mystikolla todistustaakka, kuten kaikilla muillakin objektiivisten asioiden kannattajilla.
2: "William Blaken tapaan", jossa näkemykset hyväksytään subjektiivisiksi. William Blake korosti mielikuvitusta järkeilyn sijaan, ja hän rinnasti luovuuden uskontoon. Blaken maailmassa ihmisen luovuus oli ikään kuin Jumalallista. (~ Ihminen=Jumala & Kristinusko=Taide.) "The Marriage of Heaven and Hell" -runoissa Blake jopa kritisoi Swedenborgia nimeltä mainiten. Blake oli individualisti äärimmäisyyksiin asti, ja hänelle Swedenborgin toimintatapa edusti kaikkea "konventionaalista" ~ muuttumatonta ja epäluovaa. Tässä näkemyksessä ei ole todistustaakkaa, koska se ei väitä olevansa perusteltua. Tämä tavallaan tunnustaa iloiten ja ylpeästi olevansa epätieteellistä uskontoa.

Sitten on tietysti niitä, jotka eivät oikein osaa päättää. Minusta tästä saa malliesimerkin "Kabbala Tänään" -ilmaislapusta joka minulle tyrkättiin tänään Helsingin asematunnelissa. Tässä julkaisussa kerrotaan kuinka "Kabbala on eksakti metodi, jolla tutkitaan sekä määritellään ihmisen asema maailmankaikkeudessa". Siinä kerrotaan myös kuinka "Kabbala ei ole teoriaa - vaan käytäntöä." Kerrotaan myös kuinka henkisessä maailmassa ei ole sanoja henkiselle maailmalle, joten tarvitaan maallista "oksien kieltä", joilla he kuvaavat henkisiä kokemuksiaan. Tämän lisäksi meille tietenkin opetettiin metafysiikan "mekanistista rakennetta", jonka Kabbalan osaajat osasivat paljastaa. Meille kerrotaan parzufeista eli "henkisistä rakenteista" ja näiden koostumuksesta ja jakautumisesta osiin. Tämä taas on teoria. Toisaalla meille kerrotaan kuinka kabbala on "tiede", joka taas ei ole mahdollista ilman tieteellistä koettelua, joka taas ei ole mahdollista ilman teorioita, jota kabbala ei siis ollut. Samoin tarinoissa kerrotaan kuinka tarve viittaa totuuteen: Elokuvissa joissa mies ymmärtää naista viittaa siihen mitä Kabbala hakee, ja Harry Potterin tarinoiden vetoaminen johtuu siitä että se pistää kysymään tärkeitä kysymyksiä, joihin kabbala vastaa. (Ikään kuin halu tai vetoovuus kertoisi siitä että kabbala olisi totta. Toki se minustakin kertoo miksi kabbala menestyy: Se tekee kuten kaikki uskonnot - vetoaa tiettyihin haluihin ja saa tätä kautta suosiota.) Tässä näkemyksessä Swedenborg ja Blake ikään kuin "lyövät kättä". Valitettavasti tämä tarkoittaa automaattisesti sisäistä ristiriitaisuutta ; Jokin ei voi samanaikaisesti sekä olla että ei olla perusteltua tiedettä.

---

^{Kuva: William Blake, "The Marriage of Heaven and Hell", 1790-1793.}