Miekanvalmistuksen erikoisuuksia

Jos mietitään traditionaalista miekanvalmistusta, on siinä täytynyt lähteä aivan pohjalta. Raaka-aineesta asti. Tässä mielessä on kenties hyvä katsoa elokuvia. Sillä elokuvissa teräksisiä miekkoja valetaan muotoon. Nestemäinen teräs kaadetaan muottiin ja sitten sitä taotaan niin että kipinät sinkoilevat.

Tämä sinänsä ikoninen kuva on siitä kiinnostava, että taottavan terän kipinöinti viittaisi siihen että raakametallissa on paljon epäpuhtauksia. Toisaalta taas metallia sulatetaan juuri siksi että sitä kautta päästään irti epäpuhtauksista.

Itse asiassa jos haluaa tuottaa raudasta terästä on kaikista helpoin tapa tehdä tämä se, että metalli sulatetaan. Kun aine on nestemäistä, siihen muodostuu kerroksia. Kerrokset johtuvat siitä, että eri aineilla on eri tiheys. Näin epäpuhtaudet kerrostuvat pintaan ja ne voidaan joko kaapia pois tai sitten leikata irti siinä vaiheessa kun koko klimppi on jähmettynyt. Tämänlaiset menetelmien on ajateltu olleen käytössä nykyisen intian alueella ja näitä on sitten myyty myös muihin maihin. Ja kenties tämä on voinut olla yksi syy tai osasyy sille miksi ULFBERHT -miekat ovat olleet hyvin laadukkaita verrattuna muihin sen ajan saman alueen miekkoihin.

Kuitenkin näin kuumaksi saaminen on itse asiassa vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Jos mietitään esimerkiksi sitä miten japanilaiset miekanvalmistajat ovat tehneet miekkoja, ei prosessissa mennä missään vaiheessa niin kuumaksi että metalli tekisi muuta kuin pehmenisi. Tämä on hyvin merkittävää. Sillä japanilaiset miekanvalmistajat joutuivat käyttämään rautahiekkaa. (Suomessa ainakin tarinaperinteessä taas puhutaan suomalmista.) Modernina sähkömagneettien aikana tämänlaisen puhdistaminen varsin hyväksi raakaraudaksi onnistuu. Mutta siihen aikaan tälläisiä keinoja ei ollut.

Sen vuoksi katananvalmistuksessa onkin käytetty taivuttelumenetelmää. (Ja samasta syystä myös euroopassa on erilaisia kuvioteräksentuottamisprojekteja.) Prosessi on hyvin kiinnostava. Sillä kun japanilaiset ovat ryhtyneet takomaan miekkoja he ovat käyttäneet siihen samanaikaisesti erilaisia teräksiä. Tämä on ollut varsin nokkelaa. ; Kaiken takana on tavallaan hiili. Tavallaan kyse on myös nanoteknologiasta. Tavallaan.

Sillä kun mietitään rautaa, se on melko pehmeää. Kun siihen lisätään epäpuhtauksia, sen ominaisuudet muuttuvat. Yleensä malmista halutaan saada pois epäpuhtauksia. Esimerkiksi pii ja rikkiyhdisteet huonontavat lopputulosta. Mutta hiili on siitä erikoinen aine, että hiiliatomi tavallaan mahtuu "rauta-atomien sekaan". Kun sekaan saadaan hiiliatomeita, rauta-atomit voivat liikkua vähemmän. Ja näin kokonaisuudesta tulee kestävämpi. Puhutaan teräksestä. (Olette kenties kuulleet tästä aineesta.) Miekanteossa teräksisyyden saaminen miekkaan on noin karkeasti ottaen oikein toivottava asia.

Taivuttelua tarvitaan koska monet aineet yhtyvät happeen ja palavat pois. Kun teräs on kuumaa, tämä hapettuminen pääsee tapahtumaan syvemmällä. Kun metallia taivutetaan ja litistetään, eri kohdat tulevat tarpeeksi lähelle pintaa. Tätä kautta monet yhdisteet kaasuuntuvat ja poistuvat teräksestä. Siitä tulee puhtaampaa. Tämä on erityisen hyödyllistä juuri jotta kestävyyttä haittaavat epäpuhtaudet saadaan pois. Ja tätä kautta katananvalmistusprosessissa suurin osa onkin nokkela keino kiertää sitä että metallia ei osattu sulattaa ja epäpuhtauksia erottaa tätä kautta.

Valitettavasti myös hiili muuttuu hiilidioksidiksi. Siksipä nokkelat japanilaiset käyttivät miekantekoprosessissa yhtenä osana sitä mitä pohjanmaalla kutsutaan pajansitaksi. Muut käyttävät siitä sellaisia nimiä kuin takkirauta. (Or pig iron, if they speak english.) Tämä on jossain määrin kuonaa. Mutta se on siitä kiinnostavaa että takkirauta on tehtävä ihmisen toimesta. Ja kun sitä syntyy prosessissa, on oikeastaan aika nokkelaa pistää sitä mukaan kokonaisuuteen. Sillä takkiraudassa on liikaa hiiltä. Sen hiilipitoisuus on niin suuri että siitä ei voi sellaisenaan tehdä esineitä. Mutta kun sitä sekoitetaan mukaan prosessiin jonka sivutuotteena hiiltä katoaa hiilidioksidiksi ja lopputuloksessa halutaan olevan hiiltä, on hyvä laittaa sellaista lähtötilanteeseen. Koska valmista tuotetta ei kuitenkaan ole tehty takkiraudasta kun sen hiilipitoisuus on pienentynyt.

Toki on syytä huomata että jos hiili on epäpuhtaus joka ei katoa niin täsmälleen sama koskee muitakin aineksia. Itse asiassa japanilaisia katanoita ja niiden koostumuksia on tutkittu. Oikein kuuluisan katanan tutkimuksessa on havaittu että siinä on epäpuhtauksia. Ja niistä suurin osa on oksideja. Mikä on siitä ovela huomio että palaminen on aineen yhtymistä happeen. Ja jos jokin on jo oksidi, se sanoo että se on jo palanut. Eikä sellaista enää voi polttaa uusiksi. Tätä kautta lopputulos olisi parempi jos teräkselle olisi annettavissa "sulatuskäsittely". Mutta kun sellaista ei ole, on tämä oikein hyvä tapa käsitellä ongelmaa.

Toki näiden epäpuhtauksienkin kohdalla on syytä huomata että leipominen tekee niille hyvin tärkeän asian. Se sekoittaa ne tasaisemmin muun teräksen sekaan. Ja tästä on hyötyä. Sillä miekan terässä heikoin kohta on se josta se helpoiten katkeaa. Ja katkeamisen kohdalla oleva herneen kokoinen piisiru johtaisi aivan helposti siihen että se olisi hyvä lähtökohta murtumiselle. Kun teräs on tasalaatuinen tämänlaisia - eikä pienempiäkään - murtumista helpottavia kohtia ole. Eli jäljelle jäävä epäpuhtaus haittaa mahdollisimman vähän.

Toki karkaisullakin on oma osansa. Ja kun olen puhunut hiilestä, on syytä jatkopuhua hiilestä. Sillä kun miekanterä on kuumana, sillä on tietynlainen kiderakenne. Se on austeniittia. (Austeniitti ei ole magneettista joten on helppoa havaita milloin rauta on tarpeeksi kuumaa ollakseen austeniittia. Jos se tarttuu magneettiin se on liian viileä. Magneettia tuntemattomat joutuvat arvioimaan lämpötiloja silmämääräisesti ja silloin puhutaan vivahduksista siniseen ja vastaavista.) Kun metalli jäähtyy, se ei enää kykene sitomaan itseensä yhtä paljon hiiltä kuin austeniitti.

Ja tämä on ongelma. Sillä kun kuuma teräs on imenyt itseensä runsaasti hiiltä, se tunkee sitä kideväleistään pois. Ja tämä hiili joutuu menemään jonnekin. Ja tämä "jonnekin" ei ole miekan ulkopuolelle ilmaan tai maahan. Siksi jos miekanterän annetaan jäähtyä, syntyy perliittiä. Siinä on kysymys paitsi kiderakenteista niin myös kiderakenteiden kombinaatioista. Siinä vuorottelee ferriitti ja sementiitti erilaisina mikrokuvioina. Ferriitissä on kysymys hyvin normaalitilaisesta raudasta normaalilämpötilassa. Sementiitti taas on sitä osiota johon hiiltä on "tungettu".

Tämä on se syy miksi miekkoja karkaistaan. Kun miekan terä jäähtyy oikein nopeasti, ei hiiltä "ehditä tunkea" yhtään mihinkään. Tämän vuoksi hiili jää tasaisemmin raudan sekaan ja tuottaa martensiittiä. Joka taas on hyvin kovaa ja kelpaa esimerkiksi työkaluihin kuten viiloihin. (On erikoista että teräksinen viila toimii raudan viilaamiseen. Syy on siinä että martensiitti on hyvin kovaa.)

Martensiitti on kovaa mutta haurasta. Ja tämän vuoksi ei voida tehdä kokonaista miekkaa martensiitista. Se kun murtuisi sirpaleiksi hyvin helposti. Itse asiassa jos teräksen jäähdyttää liian nopeasti, niin karkaisun yhteydessä teräs voi sirpaloitua. Joka johtuu juuri siitä että kova ja hauras ovat tässä tavallaan yksi ja sama. Martensiitti on jämäkkä eikä anna periksi helpolla. Mutta kun martensiitti antaa periksi, se ei jousta vaan menee pirstoiksi. (Tässä suhteessa se muistuttaa kovasti lasia. Etenkin niitä turvalaseja jotka on suunniteltu hajoamaan pieniksi murusiksi. Niiden sisällä on hirveästi jännitteitä ja painetta. Ja se on kovaa. Mutta kun siihen tulee särö, se lähtee leviämään koska lasi on täynnä erilaisia jännitteitä.)

Siksi asiaan on pari eri reagointitapaa. Jos nykyään tehdään eurooppalaisia miekkoja harrastetaan yhden teräslaadun ajatusta. Silloin preferoidaan sitä, että tehdään miekka jousiteräksestä. Tämä tehdään siten että on karkaistu teräs joka lämpökäsitellään. Lämpökäsittelyssä terää kuumennetaan mutta ei niin kuumaksi että se muuttuisi austeniitiksi. (Eli jos magneetti lakkaa tehoamasta terään on lämpökäsittely pilattu ja pitää palata takaisin karkaisuun.) Kun terän annetaan tästä jäähtyä tasaiseksi, martensiitissa olevia jännitteitä purkautuu. Ja lopputuloksena on jousiteräs joka ei ole yhtä kovaa kuin martensiitti mutta joka taipuu ja palautuu takaisin muotoonsa. (Toki jousiterästä on "haasteellista" etsiä keskiajalta. Mutta jousiteräs on todella erinomaista materiaalia miekoille.)

Japanilainen katana taas tavoittelee sekarakennetta. Jota haettiin laittamalla terään etenkin taakse savea ennen karkaisua. Tämä hidasti karkaistumista niin että koko terä ei muutu martensiitiksi. Niissä vain aivan terävimmässä kohden on martensiittiosio. Ikään kuin "kova kuori". Sen takana on sitten perliittiä ja takana ja ytimessä jopa aivan pehmeää rautaa. Tämä rakenne on siitä nokkela, että ilman sitä katana menisi sirpaleiksi. Nyt taas käy niin että katanaan tulee helposti säröjä. Mutta nämä säröt eivät leviä. Näin ollen katanamiekka säröytyy mutta ei sirpaloidu. Ja toisaalta kun katanamiekka taipuu, se taipuu eikä palaa muotoonsa.

Onkin hyvä huomata että aidossa katanassa sanotaan olevan terässä raita. Tämä viittaa siihen että on koettu tärkeäksi että siinä on yksi kova ja leikkaava terä. Kun martensiitti loppuu, muutoksen raja näkyy paljaalla silmällä kiilotetusta terästä. Tällekin on olemassa syy. Joka on hyvin omituinen siinä mielessä että taustalla olevia asioita ei näe paljaalla silmällä. Ja ihmiset jotka eivät osanneet sulattaa rautaa ovat silti voineet käsitellä näitä nanotasoisia asioita. Niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin veteen dippaamisilla.

---

Itse koen martensiittikuorrutteen olevan erinomainen koska miekan halutaan olevan kova. Toisaalta jos sitä vertaa jousiteräkseen, se on jossain määrin "overkill". Jousiteräkselläkin voi leikata raajoja irti, joten on vaikeaa nähdä mihin näitä lisätehoja tarvitaan. Etenkin kun jousiteräksellä saadaan aikaan joustoa ja sitä kautta miekka saa aivan uudenlaisia todella hyödyllisiä ominiaisuuksia menettämättä "sitä että se on ihan riittävän kova silpomaan ihmisiä). On tietenkin jotain erityistä tehdä niin kova ja leikkuuvoimainen terä että sillä voi leikata usean ihmisen halki yhdellä iskulla. Ja katana on spesialisoitunut ase muutenkin, kun taas pitkämiekka on enemmänkin "jack of all trades". Ja toisaalta jousiteräsvertailu on vähän epäreilu siinä mielessä että jousiteräs on modernin teknologian tulos kun taas katananvalmistuken hienoudet johtuvat juuri siitä että tätä modernia teknologiaa ei ollut ratkomassa niitä ongelmia mitkä piti hanskata muutoin. Joten ehkä katanan moittiminen ei ole tarpeellista. Paitsi tietysti siinä mielessä että monet pitävät sitä kyseenalaistamattomasti maailman parhaana miekkana joka kykenee lähes taikavoimaisiin asioihin.

Pieni ajatus "halpamiekoista"

Moni ostaa miekkansa muuten kuin sepältä. Tämä on aivan järkevää. Etenkin kun osa sepistä on laajentanut toimintaansa oppipojilla jolloin on vaikeaa sanoa missä vaiheessa siitä tulee tarkalleen ottaen "tehdasmaista toimintaa". Esimerkiksi itse olen hankkinut Pavel Mocin miekan. Mutta hänellä on oppipoikia ja avustajia jotka luonnollisesti lisää tuotantoa, vähentää lopputuloksen mestaruutta ja laskevat valmiin tuotteen hintaa. Minun aseeni on juuri tuollainen "oppipoikamiekka". Se ei ole huono.

Mutta monien tarpeeseen sopivia miekkoja saa muutenkin. Ja melko edullisella hinnalla. Näissä on hieman erilaisia strategioita. Ja esittelen niistä tässä kaksi. Siksi että ne jossain määrin edustavat keskenään päinvastaisia ratkaisuja siinä miten miekkoja voidaan myydä halvalla. Kuvaukset voivat näyttää moitteelta, mutta ne eivät ole. Kysymys on enemmänkin strategiasta. Ja siitä että halpa hinta johtuu yleensä jostain. Jotta miekkoja voidaan ylipäätään myydä halvalla on pakko keksiä joku temppu joka alentaa em. hintoja.
1: Suomessa "Rautaportti" on taannut menestystä "Windlass Steelcratftsin" miekoille. Ne ovat ihan hauskoja. Niiden kädensijat ovat ihan hyviä. Aseiden terät kestävät hyvin taivuttamista ja ne palaavat takaisin. Periaatteessa aseet ovat muotoiltu historialliseen malliin, tavalla joka on "good enough". Valmiit tuotteet ovat kuitenkin useimmiten hitusen liiankin keveitä ja ohuita. Lisäksi niitä ei teroteta ja valmiin miekan hiominen muuttaa tasapainoja ja muita. Tämä ei haittaa jos haluaa hienon miekan kanniskeluun tai seinälle. Tai jos haluaa harjoitella kevyttä kontaktitekniikkaa jollain joka on normaalin harjoitusmiekan ja täysivaltaisesti teräväksi hiotun miekan välillä. (Sitä miksi joku haluaisi tehdä näin en tosin käsitä. Mutta eihän kaikkea tarvitsekaan käsittää.) Kevyttä miekkaa on yleensä miellyttävä kuljettaa. Ja niillä leikkiminen on hauskaa juuri keveyden vuoksi.
2: Jos sitten taas pitää takapihalla huitomisesta on tarjolla tietenkin "Cold Steel". Sen kädensijat ovat yleensä hieman löysiä, jopa uusina. Ja niissä ei ole mainittavaa terän ohenemaa (distal taper). Niiden terät ovat usein juuresta hitusen liian ohuita ja kärjestä hieman liian paksuja. Tämä tekee niistä hieman painavampia ja rautakankimaisempia kuin aivan täysimääräinen miekka. Tämä kuitenkin sopii sellaiselle joka haluaa leikkiä macho bullshitin kanssa. Painava ja teräväksi valmiiksi hiottu miekka tuntuu miehekkäältä, toisin kuin joku keveämpi ja ketterämpi ase. Itse näen tämän tosin hieman sitä kautta että tämänlaisesta viehättynyt haluaa enemmän näyttää miekan käyttäjältä ja tuntea itsensä sellaiseksi kuin oikeasti käyttää sellaista. Jokainen kuitenkin voi tarvita joskus machoiluboostia.

Teräasekompromisseja ; Koko juttu on kaksiteräinen miekka

Eräässä sanontoja käsittelevässä keskustelussa nousi esiin väite siitä että yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välinen ero on siinä että yksiteräinen miekka olisi niille jotka katsovat vihollisen asetta ja jotka haluavat suojata itseään. Ja miten kaksiteräinen miekka taas on sellaiselle joka katsoo vihollista ja joka ei välitä itsen suojaamisesta. Ajatus on jotain jota vain kielestä kiinnostunut voi kehittää. Se nimittäin sopii hyvin sanontaan "kaksiteräinen miekka". Itse kuitenkin harjoittelen pääasiassa pitkällä miekalla. Joka on kaksiteräinen miekka sillä tavalla millä miekat ovat kaksiteräisiä.

Jotenkin ajatus on myös ymmärrettävä. Onhan miekassa yksi terä koko ajan itseä kohden. Joten teoriassa miekan voisi painaa itseä vasten ja näin teloa itseä omalla aseella. (Harva ihminen ajattelee kuitenkaan että yksiteräistä katanaa käyttävät samurait ajattelevat vihollisen miekkaa ja olisivat ensisijassa defensiivisiä.) Tämä ei kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta kovin relevantti uhka. Sen sijaan on katsottava miksi jotkin aseet ovat yksiteräisiä ja kaksiteräisiä.

Täydellinen lippu ISIS -järjestölle
Valitettavasti Essex on ehtinyt
viedä sen ensin.

On hyvä aloittaa sapeleista. Ne ovat yksiteräisiä aseita. Niiden viilto-ominaisuuksia on korostettu kaarevalla terällä.
* Sapelin terän kaarevuus on hyödyllinen sillä siihen saadaan pitkä leikkauspinta jolla saadaan viillettyä tehokkaasti. Terään saadaan myös massaa kärkeen asti jolloin iskut ovat sielläkin voimakkaita ja tehokkaita.
* Tämä tehdään uhraamalla pisto-ominaisuuksia. Toki kaarevan sapelin kärkeen voidaan jättää pitkä "leikkaamaton" piikkikin. Tämänlaisella terällä pistäminen on hämmentävää ja vaarallista. Mutta tällöinkin pisto on heikko verrattuna suoran aseen pistoon. Sillä suorassa aseessa voima välittyy suoraan. Kaartaessa osa voimasta "vuotaa" aivan muualle.
* Sapelin toista puolta ei teroteta. Tämä on järkevää sillä viiltävän terän ei ole hyvä taipuilla hirveästi. Jotta terästä saadaan tarpeeksi nasakka voidaan takareunasta tehdä riittävän paksu. Ja sitten muu osa miekasta voidaan teroittaa tähän. Ja näin saadaan tehtyä loivempi teroituskulma. Joka sekä keventää asetta että mahdollistaa sen, että aseesta tehdään hyvin terävä.
* Tosin niissä on usein aavistus kahdesta terästä : Kärjestä on usein leikattu osa pois ja tätä "leikkauspintaa" on teroitettu. Näin mukaan on saatu jonkin verran toistakin terää. Mutta näin ei ole tehty aina. (Se vain muistuttaa että yksiteräisen ja kaksiteräisen aseen välinen ero on osittain harmaasävyinen.)
* Toisaalta osa yksiteräisistä aseista on tehty sen vuoksi että niitä on helpompi tehdä. Silloin kyseessä ovat enemmänkin messerin kuin sapelin tyyliset aseet. Kaksiteräisiä aseita on ollut vaikeampi tehdä.
* Jos pitkää miekkaa verrataan sapeliin voidaan sanoa että suoran kaksiteräisen kohdalla on kyse enemmänkin siitä että etenkin aivan terän kärkiosan viilto-ominaisuuksissa annetaan hieman periksi sapelille. Ja pisto-ominaisuudet otetaan vahvemmin mukaan yhdeksi vaihtoehdoksi. Joskus tosin on myös sellaisia kaksiteräisiä miekkoja jotka ovat hyvin kärkipainoisia. Niiden pisto-ominaisuudet eivät ole hyviä. Niillä on viilto-ominaisuuksia hyvin kärkeen asti ja ne ovat itse asiassa usein nimenomaan "kaksi kaarevaa terää jotka kohtaavat keskellä". Ne ovat kuitenin tämän ratkaisun vuoksi kokoonsa nähden hyvin painavia.
* Tärkein ero yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välillä on se, että iskua "palauttaessa" kaksiteräisen kanssa ei tarvitse kääntää rannetta ja yksiteräisen kanssa on pakko. Kääntämättä toiminta on pikkiriikkisen nopeampi. Ja toisaalta on vaikeampaa ennakoida seuraavia tekniikoita kun variaatiota on enemmän.
* Pistomiekka onkin sitten erikoinen. Sillä niissä on "kolmiteräisiä aseita" joissa on tavallaan kysymys vain piikistä. Sapeliin verrattuna voidaan huomata että pisto-ominaisuudet ovat oikeastaan täysin korvanneet viilto-ominaisuudet. Joku voisi sanoa että jotkut pistomiekat jotka ovat hyvin pitkiä ja keveitä ovat vaatineet hollow-grind -ratkaisun. Ja niissä on tavallaan kolme terää. Mutta niiden viilto-ominaisuudet ovat hyvin heikkoja ja nopeasti levenevä terä johtaa siihen että haavat ovat väkisinkin hyvin pinnallisia. Näin ollen niiden kanssa huitominen on suunnilleen yhtä tehokasta kuin ohuella oksalla piekseminen. Eli niillä annetaan enemmän selkäsaunoja kuin surmataan vihollisia. Niiden koko funktio on siinä että on mahdollisimman pitkä pistoase ja muu rakenne vain tukee tätä pistoa.

Kaiken kaikkiaan teräaseissa on aina kysymys kompromissista. Tekemisen vaikeus, aseen keveys, iskun voima, aseen ketteryys, pisto-ominaisuudet, viilto-ominaisuudet ja efektiivinen ulottuvuus näissä kaikissa ovat sellaisia että kun otat jotain lisää joudut käytännössä väkisin uhraamaan jotain muuta. (Jos haluat lyödä tehokkaasti joudutaan usein siirtämään painopistettä kauemmas joka hidastaa asetta ja tekee siitä vähemmän ketterän ; Jos teet terästä ohuen se kevenee mutta taipuu helposti viillossa jolloin viilto-ominaisuudet heikkenevät. Jos teroitat terän tylsäksi, ase kestää enemmän...) Moni hakee "täydellistä miekkaa" mutta kyseessä on yleensä kompromissista.

Pieni asia : Hyvä miekan kädensija

Ensimmäisen miekkani kädensija on hyvä. Olen itse asiassa ostanut sen pääasiassa tämän yhden piirteen vuoksi. Miltei kaikki miekkaa ostavat puhuvat kädensijan merkityksestä. Ja kaikista on tärkeää ostaa miekka joka tuntuu hyvältä. Ja siksi minun olikin hämmästyksekseni todettava että hyvin monet tuntuvat pitävän hyvänä kädensijana jotain aivan muuta.

Nimittäin ihmiset tuntuvat kiinnittävän enemmänkin huomiota siihen miten ase on painotettu ja kutsuvat sitten tätä samaksi kuin sitä että miekka sopii hyvin käteen. Tämä tosin johtaa siihen toiseen ongelmaan. Nimittäin siihen mikä on "hyvä painotus". Itse asiassa myös painotus on tärkeä asia miekkaa. Mutta ihmisillä on tässä hieman yksioikoisia käsityksiä. ;

Lisäksi joidenkin validien
kädensijojen muoto
on eriskummallinen.

Karkeasti ottaen jos aseen painopiste on kaukana kädensijasta tämä tuomitaan "huonoksi painotukseksi". Tämä on sinänsä järkevä ajatus että jos aseen painopiste on lähellä kädensijaa, aseen kärkeä on nopeaa siirrellä. Ja näin aseeseen todellakin syntyy sellainen tuntuma että sitä on helppoa käsitellä. Valitettavasti nimenomaan monet taistelukelpoiset aseet on tarkoitettu muuhunkin. Niillä on esimerkiksi haluttu lyödä ihmisiä lujaa. Jos aseella täytyy pikatökkiä ystäviä ja kerätä pisteitä kädensijaa lähellä oleva painopiste on tärkeä. Mutta jos pitääkin lyödä viholliselta irti raajoja, on hyödyllistä siirtää painopistettä kärkeä kohden. Äärimmäisessä päässä tätä logiikkaa on kirves jota on syystä käytetty sota-aseena. Niiden tasapainopiste tekee niistä toki hitaita ja moni kokisi miekassa asian niin että siinä olisi "huono painotus". Tässä kohden painotuksen on tietenkin sovittava miekan muuhun rakenteeseen ja siihen miten sitä on tarkoitus käyttää. (Se ei ole siis "pelkkää sattumaa" tai "puhdas mieltymys".)

Tosin koristeellisia
aseita voidaan tehdä
aivan funktionaalisiksi.

Aseen painopiste ei kuitenkaan oikeastaan ole kädensijan ominaisuus. Tai oikeastaan se ei ole pääosaltaan kädensijan ominaisuus. Tässä on kenties helpompaa miettiä sitä mikä kädensijasta tekee hyvän tai huonon. Osa kädensijoista on huonoja melko triviaalilla tasolla ilmiselvistä syistä. Ne ovat esimerkiksi liian ohuita kestääkseen käyttöä. Toisaalta niistä voi saada tikkuja tai niihin on voitu kietoa rautalankaa huonosti, sellaisella tavalla että punos pureutuu käteen ja aikaansaa haavoja. Myös erilaiset hienot kiviupotukset on vaikea tehdä sellaisella tavalla että ne eivät olisi muuta kuin kädensijaa huonontavia. ~ Useimmiten noita ominaisuuksia on kuitenkin vain koristemiekoissa, joiden kohdalla on oikeastaan omituista pitää kiviupotuksia ja vastaavia virheinä. Tosin samoin niiden kohdalla on melko triviaalia miettiä painotuskysymyksiä.

Mutta jotkut ratkaisut tuovat ongelmia. Osa käyttää joko liian massiivista tai läpileikkaukseltaan pyöreää kädensijaa. Ongelmana on se, että kädensijaa täytyisi voida käyttää mukavasti. Ja toisaalta hyvän kädensijan on syytä olla terän suuntaan littana. Useimmiten muodoksi päätyy soikeahko. Tämä on tärkeää sillä kädensijaa on helpompi painaa sormilla kämmentä vasten. Ja lisäksi se antaa idean siihen missä suunnassa terä on. Pelkällä kosketuksella. Olen laittanut kuitenkin tähän viereen kuvan lapinleu'ustani. Siinä tämä kahvan soikeus on tehty. Siinä on itse asiassa jopa kätevä syvennys joka sopii etusormella puristavaan otteeseen erinomaisesti. Se on tältä osin muotoiltu todella hyvin. Siinä on kuitenkin ongelmia. Ongelmia jotka johtuvat siitä että se on työkalu eikä taisteluase. Jos sillä nimittäin tekee kunnollisia iskuja joissa on työntäviä viiltoja (pull cut), sileäksi lakattu hieno kahva luistaa sen verran että ote liukuu kohti terää. Ei ole mukavaa lyödä itseään sormille ja kämmeneen omalla aseella. Ja koska leukuun ei ole laitettu väistiä tai muuta joka estäisi fyysisesti käden liukumisen, juuri näin voi käydä. Kahva ei ole huono edes taisteluaseeksi, mutta se kieltämättä rajoittaa sen käyttöä.

Oman ensimmäisen miekan erinomaisuus on itse asiassa kiinni vielä muustakin. Siinä on useita hyviä ratkaisuita. Se on ovaali ja soikea. Se on päällystetty sellaisella nahalla joka ei luista. Väisti estää käden liukumista. Kahvassa ei ole teräviä kulmia. Pommelissakaan ei ole kulmia vaan päin vastoin se on sen muotoinen että siihen pystyy hyvin tarttumaan tarvittaessa toisella kädellä. Ja sitten näiden "vakiovarusteiden" lisäksi nahka on ommeltu saumalla joka on juuri sopivan paksuinen. Sauma on sen verran pystyssä että sen tuntee mutta ei niin korkea että se painaisi. Ja se on suoraan terälinjassa niin että sinut voidaan sokaista ja tiedät tasan tarkkaan missä terän linja on. Ja sitten se sopii juuri minulle. Minulla on hyvin pienet kädet. Kahvassa on ensin pieni paksuntava rengas ja sen jälkeen se lähtee ohentumaan kohti pommelia. Tämä on juuri sen paksuinen että kun otan miekan käteen, vako jää keskisormen ja pikkurillin väliin. Ohentuma on jo pikkusormen puolella. Kahvan voi näin ollen oikein sovittaa juuri omaan kämmeneen. (Mikä on yksi syy siihen että suosin sitä että käyn itse ostamassa omat miekkani.)

Veriurista - ja siitä miten kolme terää on yksi terä

Jos katsotaan erilaisten kaksiteräisten miekkojen rakennetta, on tavallista että terän läpileikkaus on nelikulmio (diamond cross-section). Toki äärimmäisen littana nelikulmio. Tällöin terä on molemmista päistä terävä ja paksunee kohti terän keskikohtaa. Joskus näihin aseisiin on kuitenkin lisätty veriura (fuller), jolloin läpileikkaus ei enää olekaan neliömäinen. Tätä kutsutaan veriuraksi, ilmeisesti sen vuoksi että hyvin levinnyt ja globaali uskomus kertoo että tämä ura olisi terässä sen vuoksi että veri virtaisi sen kautta hyvin haavasta. Tämä ei kuitenkaan ole se oikea ja tosiasiallinen syy sille miksi näitä uria on rakennettu.

Helpoiten ymmärrettävä seikka on siinä, että veriuran kohdalla miekasta poistetaan terästä. Se keventää miekkaa ja vaikuttaa miekan tasapainopisteeseen ja muuhun vastaavaan. Hieman vaikeampaa on sen sijaan ymmärtää että veriura on itse asiassa myös rakennetta tukeva innovaatio. Tämä perustuu epäintuitiiviseen fysiikkaan. Perusperiaate on toki sen tyylinen että sitä on helppoa kokeilla kotonakin. Jos otat ohuen siivun pahvia, pidät sitä suorassa ja asetat sen reunan seinää vasten, pahvi taipuu melko pienellä voimalla. Jos taivutat tästä samasta pahvista U:n muotoisen, se taipuu paljon vaikeammin - kunhan vain se U:n muotoinen kaari on seinää vasten. Pyöreä vesapaperirullan jämäkartonki jonka O painetaan seinää vasten on sitten hyvin nasakka vaikka sekään ei ole mitään oleellisen kestävää pahvia. Sitä saa rutata kämmenselällä seinää vasten melko lujaa ennen kuin rakenne murtuu.

Onkin hieman yllättävää että veriura estää lappeensuuntaista taipumista. Se tekee aseesta jämäkämmän pistoille. Tätä tarkoitusta varten miekkoihin on käytetty myös sellaista muotoilua jossa ei olekaan tehty veriuraa, vaan aseen terää on hiottu siten että keskikohta on korkealla ja terät yhtä kaukana kuin muutoinkin. teräosat vain kaartuvat miekan keskustaa kohden. Näin syntyy terävänä alkavat ja ekspontenttikäyrää muistuttaen kaarevasti keskikohtaa lähenevän mallinen teräprofiili (hollow ground cross section).

Asiaa ei kuitenkaan ole jätetty tähän. Jos otetaan smallsword ja estoc -tyylisiä miekkoja, voidaan huomata että niissä on kolmikulmainen terä. Terät näissä miekoissa ovat hyvin usein kolmioita joiden kaikki kolme tasoa on kaareutettu (triangular hollow ground). Smallsword on kohtuullisen pieni yhden käden ase kun taas estoc on todella massiivisen pitkä piikki. Tätä ratkaisua on käytetty koska molempien aseiden viilto-ominaisuuksista ei ole oikeastaan juurikaan välitetty. Tämänlainen teräratkaisu ei johda hyvään leikkaavaan terään. Mutta se tarjoaa hyvän eston terän taipumiselle. Jos halutaan pistää vastustajaa, on hyvä muistaa että taipuisa pisto ei ole kovin haluttava. Tavoitteena on saada terä uppoamaan vastustajaan ja jos kärki taipuilee, se voi helposti vääntyä pois vahingoittamasta. On järkevää hakea painoonsa ja pituuteensa nähden mahdollisimman napakkaa ja taipumatonta terää nimenomaan pistoaseisiin. Tällöin ase ei kuitenkaan enää oikein mitenkään ole viiltoase.

Pieni ajatus riimukirjailluista taikamiekoista

Roolipeleissä klassinen tapa merkitä taikaesine taikaesineeksi on tehdä siitä riimukirjailtu. Tapa on tietysti klisee ja taikauskoa. Mutta sen taakse voidaan kuitenkin nähdä hitusen järkeä. Mieleeni nimittäin juolahti seuraavaa.

Esineisiin on klassisesti kaiverrettu kuvioita lähinnä jos ase on seremoniallinen statusesine. Ja tässä mielessä taikaesine on aina paitsi taikaesine, myös mahtiesine. (Monessakin mielessä.) Näin kaivertamisen vaivassa on jotain merkitystä. Ne vaativat työtä ja vaivaa.

Toinen asia on se, että monissa historiallisesti tunnetuissa miekoissa on omistuskirjoituksia. Esimerkiksi Leedsin Royal Armoureissa on näytteillä vanha gladiusmiekka. Se on ensimmäisen vuosisadan aikainen roomalaisen miekka. Hän on naputtanut sen terään oman nimensä, ilmeisesti jonkinlaisella kovasta materiaalista tehdyllä piikillä jota on sitten hakattu (ei raaputettu) terää vasten. Näin on syntynyt kirjaimia "pisteillä". Toisaalta Oslon museosta löytyy viikinkimiekka johon on kaiverrettu että miekan omistaa "Thormund". Miekan omistaminen on merkittävää jos se on kuulunut tärkeälle ihmiselle. (Kuten roolipelien taikaesineistössä usein onkin. ADOM tuntee esimerkiksi kirveen nimeltä "Rolf's Companion".) Ja toisaalta jos miekka on nimeämisen arvoinen se vihjaa että sillä on jonkinlainen laatusuhde aseen omistajan varallisuuteen nähden. Joka vihjaa laadun suuntaan.

Kolmas, kenties erikoisin, asia on kuitenkin se, että monesti miekoissa olevat kaiverrukset ovat seppien tunnuksia. Ja tätä kautta ne ovat brändileimoja. Riimukirjailun ihailu taikamiekassa voi tältä osin olla jotain joka viittaa "mainontaan hurahtamiseen". Brändääminen on tunnettu kauan. Tästä kenties vakuuttavin esimerkki on viikinkien +ULFBEHR+T -miekat. Ne olivat aikansa vahvin brändi. Niitä on löytynyt useista maista. Ja niille on ollut olemassa jopa väärennöksiä. Brändi on ollut niin vahva että on nostanut miekan hintaa jos on teeskennellyt olevansa ehta ULFBEHRT. Alan Williams on tutkinut ULFBEHRT -miekkoja ja huomannut että kaiverruksissa ei aina noudatettu oikeinkirjoitusta. Siihen aikaan kirjoittamista ei oltu standardoitu nykymalliin. Joten sanan ilmeneminen eri muodoissa ei välttämättä olisi ihme. (Ei etenkään kun tämän brändin kirjoitusmuoto on hankala. Itsekin typotan sen kanssa helposti.) Williams on kuitenkin analysoinut myös käytettyjä teräksiä. Ja hän on huomannut että jos brändin logossa on kirjoitusvirhe, se on koostunut todennäköisemmin huonolaatuisesta teräksestä kuin jos teksti on tavallisimmassa muodossa. (Mikä tulee mieleen jokaiselle joka on joskus ostanut kirpputorilta ADIDOS -merkkisiä verryttelyhousuja joiden persaus on revennyt.)

Itse asiassa ULFBEHRT -miekkojen teräslaatu johtaa kuitenkin vielä jatkomietintään. Ja nimenomaan sen kautta että joskus brändi on laadun tae eikä pelkkä hinnanlisä. (Kuten usein kuitenkin on.) ULFBEHRT -miekkojen parhaimmisto on tehty huippulaatuisesta korkeahiilipitoisesta teräksestä (wootz). Sen avulla syntyy kovia ja sitkeitä miekkoja jotka kestävät röykyttämistä. Väärennöksistä voidaan kuitenkin tehdä hämmästyttävästi saman näköisiä. Ilman näitä laatuominaisuuksia. Miekkaa ostava ei omalla silmällä pysty näkemään eroa näiden kahden välillä. Ja siksi piraattikopion ostanut saattoi joutua pulaan kun hänen ostamansa miekka onkin särkynyt käytössä. Itse asiassa jos piraattikopioita on muotoiltu ja hiottu samalla tavalla kuin ULFBEHRT -miekkoja joiden rakenne oli suunniteltu siten että se otti hyötyjä siitä että teräs oli hyvää. Tämä ratkaisu on tietysti perusteltua, mutta piraattikopioissa helposti kopioidaan juuri nämä piirteet koska ne näkyvät päällepäin. Ja koska teräs on ollut huonoa, se on kestänyt huonosti näitä rakenteellisia ratkaisuja. Ja on ollut huonompi kuin tavallinen miekka.

Kun oikeasti joutuu tilanteeseen jossa on kaksi aivan samannäköistä miekkaa joista toinen kestää ties mitä ja toinen särkyy sirpaleiksi suunnilleen ensimmäisessä kahakassa, ei voi oikeasti miettiä muuta kuin että aseiden laadun tulisi johtua jostain näkymättömästä maagisesta essenssistä. Ja näin ollen säilyneiden ja jäljellejääneiden riimukirjailtujen miekkojen laatua voisi kutsua taikuudella tuotetuksi. (Vaikka oikeasti se on "vain" metallurgiaa.)

Käärmeterä

"Beowulf" kuvaa miten hallitsija antaa lahjaksi hienon miekan. Englanninnos kertoo että "so was on the surface of a bright gold with runic letters rightly marked, set and said for whom first was wrought the sword, the costliest of iron, with twisted hilt and variegated like a snake." Toisaalla "Kormac's saga" kertoo Skofnung -miekasta, jonka terään hengittämällä näkyy miten käärme kiemurtelee terässä. Kuva haihtuu pian ja tätä pidetään jonkinlaisena taikuutena.

Tämänlaiset vihjeet kertovat suoraan ns. damaskiteräksestä tehdyistä aseista. (Tai laajemmin puhutaan pattern weldingistä, mutta damaskiteräs on käsitteenä useille tutumpi.) Valmistusprosessissa erilaisia metallilaatuja kiedotaan ja taotaan yhteen. Syntyy kerrosmainen rakenne jossa voi olla kovia ja joustavia kerroksia peräkkäin. Tämän katsotaan luovan hyvälaatuisen terän.

Menetelmä on työläs, ja sitä on käytetty esimerkiksi japanissa katanamiekkojen valmistamisessa. Toisaalta sen laatu on ymmärretty myöhemminkin. Ranskan hallituksen hyväksymä miekkatehdas Chatelleraultissa käytti 1819 sitä tehdessään miekkoja. Kerrostamisen määrät oli tarkasti standardoituja. Kahdeksantoista kerrosta terästä, joita käänneltiin kolmekin kertaa. Tällä luotiin hyvää ja kestävää terästä. Ja mikä merkittävintä, viikinkien on tiedetty tunteneen tämän valmistusmekaniikan. Esimerkiksi Sutton Hoon viikinki-laivahaudasta löydetystä miekasta on jäljellä vain ruostetta, mutta sen röntgenkuvien kautta tiedetään että se on valmistettu tämänlaisesta metallista.

Mutta jos katsotaan käärmekuviointia, niin esille tulee jotain muutakin. Kerrostamiseen on useita eri tapoja. Kaikista yksinkertainen tapa on se, että kerroksia taotaan littanaksi. Ja käännetään ja taotaan littanaksi. Ja käännetään. Tässä syntyy pintakuviointi joka muistuttaa hieman puuta. Mutta tätä prosessia voidaan tehdä monella tavalla. Terästä voidaan käännellä ja vääntää mutkille ja yhdistää näitä. Lopputuloksena syntyy erikoisia kuvioita. (Miekkafanaatikoissa on jopa hifistejä joiden mielestä folding, eli pelkkä taittelu ei ole mitään pattern weldingiä. Se on teknisesti kuitenkin yksi, se yksinkertaisin, pattern weldingin muoto.) Käärmeen tyylinen siksakkuvio vaatii tämänlaisia hieman mutkikkaampia tekniikoita. Ne ovat siis esteettisiä. Ja ne ovat lisänneet aseen arvoa koska niitä on ollut vaikeampi tehdä.

Aseiden kuviointi ei kuitenkaan jää tähän. Periaatteessa näiden aseiden kanssa on voitu tehdä kahta eri strategiaa. Ensimmäisessä valmiin aseen terää käsitellään jollain hapolla. Tämä tuottaa erilaisia patinoituneita kerroksia joiden värisävyissä eri kerrokset näkyvät selvästi. Patinan väri riippuu käytettävästä haposta. Kullanvärinen patina onkin varmasti ollut suosittu. (Se on suosittu nykyäänkin.) Mikä tekee kullanvärisen raudan Beowulfin seikkailuissa hieman uudella tavalla järkeväksi. Toinen vaihtoehto on ollut nimenomaan hioa terä aivan sileäksi, jolloin pintakuviointi ei mainosta itseään. Mutta hengittämällä terään pintakuviointi tulee kuitenkin esiin. Joka taas on tismalleen se mitä Kormacin saaga kertoo. (Itseäni juuri tämänlainen piiloluksus viehättää.)

Itse kuitenkin otan taistelukäyttöön tarkoitetut tämän tyyppiset viikinkimiekat pienellä varovaisuudella. Tähän on muutamia syitä.
1: Ensimmäinen asia on se, että huonosti tai vajaasti tehty "kerrosteräs" on itse asiassa hauraampaa kuin käsittelemätön. On itse asiassa vaikeaa valmistaa miekkaa jossa ei olisi jossain kohdassa kahden kerroksen välillä jonkinkokoinen rako. Esteettistä terää voi kuitenkin käyttää edustustehtävissä vaikka sen sisärakenne olisikin vähän huonompikin. Ennen teknologia ei ollut sillä tasolla että onnistuminen olisi jotenkin välttämätöntä. On uskottavaa että epäonnistuneempikin miekka on kaupattu, jos vaikka sitten hieman halvemmalla hinnalla. (Ja jos vika on terän sisärakenteessa se ei välttämättä näy ulospäin mitenkään joten tämä voi olla kannustava ostos.) Tätä kautta jokaista laatumiekkaa kohden on voinut olla useitakin astetta epäonnistuneempia miekkoja.
2: Aseita on tiettävästi annettu perinnöksi sukupolvelta toiselle. Ja miekkojen kohdalla on ymmärrettävä että taistelukäytössä niihin tulee stressiä ja ne hajoavat. Edustusmiekat sen sijaan voivat olla ikuisia.
3: Kuka haluaa riskeerata kalliin edustusmiekan taistelussa jos suunnilleen saman surmaamistehon saa edullisestikin? Siis vaikka ase olisi toiminnallinenkin. Soturi voi omistaa montakin eri miekkaa, yksi on edustustilaisuuksiin ja vallan ja mahdin osoittamiseen. Toinen taisteluun. (Vaikka toki käyttömiekkakin voi olla edustava ja hienolla aseella voi pätkiä päitä.)

khopesh

Karkeasti ottaen miekka ei ole erikoinen innovaatio. Tavallaan se on kuin erittäin pitkäteräinen tikari. Paitsi jos menee katsomaan asiaa historian kautta. Egyptiläisillä oli khopesh -miekkoja. Aseita jotka ovat niin vanhoja että on esitetty että aseen nimi olisi ns. onomatopoeettinen, eli aseen käyttöääntä, viuhuvaa lyöntiä, imitoiva.

Ja tämän aseen syntyhistoriasta on keskusteltu paljon. Eräs sittemmin hylätyistä teorioista korosti että khopesh olisi itse asiassa sirppi joka olisi kasvatettu sotakäyttöön. Mutta tämän puolesta ei oikeastaan puhu muu kuin miekan aivan silmämääräisin muoto. Sillä sirpissä terä on kaaren sisäpinnalla kun taas khopeshissa terä on kaaren ulkoreunalla. Se on tässä mielessä lähempänä sapelia kuin sirppiä.
1: Tämä sama keskustelu tavallaan toistuu kukrikeskustelussa. Osa uskoo että nepalilaisten kukreihin on otettu vaikutteita khopesheista. Mutta ne ovat sitten tiivisti sirppimäisiä. Itse asiassa ne voivat olla jonkinlainen sirpin jatkokehitelmä. Itse tosin luotan enemmän siihen että Aleksanteri Suuren sotajoukon mukana yleiset falcata - ja kopis -miekat ovat vaikuttaneet kukrejen kehitykseen. Niissäkin on kaareva, hieman vesurimaisesti kaartuva terä jossa terä on juuri kaaren sisäpuolella eikä khopeshin tai sapelin tapaan ulkoreunalla. Ja näin on aivan uskottavaa että kukri on näiden miekkojen pohjalta tehty veitsiversio.

Mutta on kuitenkin järkevämpää sanoa että sapeli olisi khopeshin myöhempi kehitelmä. Sillä khopeshin taustalla on todennäköisesti kirves. Niin sanottu "epsilon axe". Kun ajatellaan että olisi D:n muotoinen kirveenterä, joka ensin valetaan kokonaan pronssiin ja jota sitten kevennetään ottamalla terän takaa tarpeettomaksi jäävä varsiosa pois, jää jäljelle ) -kaari. Ja tämä nähdään khopeshin kehittymistieksi.

Muoto on toisaalta välttämättömyys. Sillä pronssi on hauraampaa kuin rauta tai teräs. Aseesta pitäisi tehdä sen painoinen että se ei paina älyttömästi. Ja siihen pitäisi saada kuitenkin pituutta. Mutkan tekeminen on vahvistanut rakennetta.

Toisaalta rakennetta on tukenut myös sen ajan tekniikka. Khopesh -miekkoja ei nimittäin niinkään taottu kuin valettiin. Eli sulaa pronssia kaadettiin muotteihin. Tätä kautta niihin saatettiin valaa tarkkojakin yksityiskohtia. Näin erilaiset "veriurat" ja erilaiset tukirakenteina toimivat paksunnokset saatiin liitettyä aseeseen vaikka niiden liittäminen muutoin voisikin olla haasteellista. Tämän vuoksi niissä onkin tukirakenneratkaisuja jotka alkoivat yleisinä palata teräsaseisiin vasta paljon paljon myöhemmin.

Tämä ajatus on tärkeä yhä kun mietitään vaikka miekkojen painopisteitä. Länsimainen miekkahan on usein painotettu lähelle kahvaa. Khopesh kuitenkin muistuttaa että jokin joka voidaan laskea melko selvästi miekaksi voi olla myös kärkipainoinen. Se on samalla kuitenkin myös pistoase, eli sen pisto ja iskuominaisuudet ovat hyviä. Euroopassa taas on korostettu enemmän pisto ja viilto-ominaisuuksia ja jos on haluttu erilaisia puolia, on käytetty sitten kirvestä.

Pommelin kiinnittämisestä

Hyvin useissa miekoissa on jonkinlainen pommeli. Sillä on monenlaisia funktioita. Se toimii jonain jolla lyödään, jonain joka tasapainottaa asetta muuttaen sen painopistettä ja sen avulla kahva pysyy yleisesti ottaen kasassa. Tämän vuoksi jos on vaikka ostamassa itselleen miekkaa, on pommelin tarkastaminen erityisen tärkeää. Melko moni ostaa "löysiä tai löystyviä" miekkoja sen vuoksi että asiaa ei ole tullut katsotuksi. Ja se on oikeastaan melko helppoa tehdä.

Osa halpamiekkojen pommeleista on melko järkyttäviä. Pahin johon olen törmännyt on ollut se, että pommeli on ollut pallo jossa on piikki. Tämä piikki on sitten kulkenut pitkän matkaa ohuena "rotanhäntänä" kahvassa ja se on juotettu kiinni terään melko lähellä väistiä. Olisi paljon mielekkäänpää että terä jatkuisi yhtenä osana koko kahvan läpi ja pommeli olisi se paikka johon terä sitten kiinnitetään. Luultavasti koristemiekaksi tehty vemmel oli vain haluttu siistin näköiseksi. On tavallaan esteettistä kun pommelin päässä ei ole mitään rumaa juotospalloa vaan saumaton täysin sileä pallo. Tästä opitaan se, että ei välttämättä pidä ostaa pommelia jonka kiinnitysmenetelmää ei näe. (Tai vähintään on kysyttävä miten se kiinnitys on tehty. Onko päällä lisäkuorrutuksena ohut metalli vai mikä temppu on taikuuden takana.)

Asiallisempia kiinnitystapoja onneksi on. Ja niiden tunnistaminen on kohtuullisen helppoa.

Ensimmäinen tapa on se, että pommeli on vähän kuin mutteri ja miekan terän kahvan läpi tuleva osa on kuin ruuvi. Eli molemmissa on kierteitä. Tai sitten pommelin jälkeen on mutteri jossa on kierteet. Tapa on moderni mutta siinä on puolensa. Ja puolensa. Tärkeimmät edut ovat siinä että tämä ratkaisu tarkoittaa sitä että joitain perusmuutoksia pystyy tekemään itse. Näin esimerkiksi kahvaosaa voi vaihtaa toisesta aseesta ja kaikki mitä muutokseen tarvitaan on jonkinlainen mutterinväännin. Tämä johtaa siihen että joitain perushuoltoja voidaan tehdä itse. Ja toisaalta jos kahva löystyy, korjaukset pystyy tekemään itse kiristämällä mutteria. Ei tarvitse ottaa seppään yhteyttä tai omistaa mitään monimutkaista. Ongelmallisena puolena on se, että ajan mittaan tällä ratkaisulla tehdyt kahvat myös tulevat löystymään. Ja jos asetta käytetään paljon, ja korjauksia joudutaan tekemään usein, niin kierteet tulevat kulumaan. Lisäksi ajan mittaan saattaa tulla yllättäviä ongelmia. Kahvan puuosat voivat ajan mittaan litistyä paineessa ja lopulta pommelin päästä pilkistävä mutteri on epäesteettisesti esillä. Ja jossain vaiheessa itse puukahvakin saattaa halkeilla tai jopa mennä rikki. Lisäksi moni pitää tätä ratkaisua huonona koska se ei ole historiallisesti autenttinen. En kuitenkaan syvästi halveksi tätä ratkaisua. Se on funktionaalinen, ja sopii modernille tee-se itse -miehelle.

Toinen yleinen kiinnitystapa on se, että mutteria ei ole, vaan läpi tuleva piikki litistetään pommelia tai jopa vain kahvaa vasten. Tämä johtaa varsin kestävään kahvaan. Tämä kiinnitystapa harvemmin läytee löystymään tai kiristä kahvan puuosia rikki. Lisäksi litistetyn osan voi periaatteessa muotoilla niin että siitä tulee koristeellinen osa pommelia. Ongelma on siinä että jos kahvaa pitää korjailla, siihen sitten tarvitaan erityisapuvälineitä. Teoriassa jos kahvaa ei ole tehty kaiken taiteen sääntöjen mukaan, puuosat voivat yhä kutistua kahvassa ja näin pommelin ja kahvan osiin syntyy ylenmääräistä ja ehdottoman eihaluttua löysyyttä. Vaihtoehdoksi saattaa jäädä raon tilkitseminen jollain vähän epätyydyttävillä ratkaisuilla. (Itse olen joutunut kietomaan pikilankaa tai jopa ohutta nahkahihnaa rakoon jotta kahva olisi taas tiivis ja kasassapysyvä.) Tämä tapa on kuitenkin taatusti historiallinen.

Kolmas tapa on sitten se jota voi aika rehellisesti sanoa parhaaksi tavaksi tehdä asia. Siinä pommeli kiinnitetään kahvaan kuumana. Tällöinkin asettelu on ujuttelua. Kun pommeli sitten jäähtyy, myös siinä oleva aukko kitistyy. Ja näin pienimmätkin rakoset peittyvät ja pommeli on sen jälkeen sikalujasti kiinni. Tosin jos kahva tämänlaisessa aseessa hajoaa, se pitää rakentaa uudestaan kahvan ympärille sen sijaan että kahva menisi sen läpi. Muut tähän liittyvät vaikeudet ovat sitten "sepän ongelmia". Eli hän joutuu miettimään miten pommeli asetetaan ilman että kahvan puuosat käristyvät. Näiden onglemien kiertäminen on haaste. Mutta pommeli sitten kuitenkin selvästi tällä menettelyllä on lujasti kiinni.

Toki sitten voi aina huijata. Kun tein kaavakuvaa isälleni, siitä voidaan huomata että tosiasiassa pommeli ei siinä lainkaan pidä kahvaa kiinni. Kahva on kiinnitetty "keittiöveisten tapaan" siten että kahvan läpi menee kiinnitystappeja. Pommel on tälläisessä lähinnä vastapainona. Kahvan lujuus ja pommelin kiristäminen eivät tässä kontekstissa ole niin merkittäviä. (Halusin tosin tietoisesti tehdä siitä mahdollisimman suuresti sellaisen että sen pystyy tekemään olematta miekkaseppä.)

Koristemiekat ovat erikseen

Ostin Ropeconista itselleni uuden miekan. Tai tavallaan en. Se on puhtaasti koriste. (Se on myös kuvassa, ja se ei ole todellakaan tikari. Sillä se on sen verran iso että tätä erehdystä voi tehdä vain valokuvasta josta ei näe esineen kokoa. Ilman mittakaavaa tämänlainen illuusio saattaa syntyä.) Se on sen tehneen sepän ensimmäinen miekka. (Hän on vielä kisällinä, joskin takonut tietysti muunlaisia esineitä.) Ja ostin sen siksi että se on hieno. Minulla on käyttömiekat erikseen, enkä suinkaan väheksy sitä että miekanmuotoisia koriste -esineitä tehdään. Sehän osoittaa vain hyvää makua - Sitä paitsi minulla on wallhangereita ennestäänkin.

Sen avulla voi kuitenkin demonstroida muutamia tapoja joita katsomalla voi erottaa "koristemiekkoja" "oikeista". Otan tässä vain sellaisia piirteitä jotka tässä kyseisessä ostoksessa erottavat sen oikeista miekoista. (Siksi en esimerkiksi ota kantaa kahvan ja kiinnityksen rakenteisiin. Tässä miekassa on rakenne periaatteessa aivan oikein. Terä on siinä jatkumo joka jatkuu kahvan läpi pommeliin asti. Tässä on suurimmaksi osaksi kyseessä kahvan rakenteesta, ja tässä esineessä tämä asia on häkellyttävällä tasolla kunnossa. Se on kuitenkin koriste -esine.)

Tarkoitukseni ei ole pilkata seppää joka on kuitenkin tehnyt sen mitä on tavoitellutkin, eli ulkonäöltään hienon esineen. (Ja joka oli lisäksi proaktiivisesti esitti heti kättelyssä että älä sitä vain käyttömiekaksi katso, koska se ei toimi sellaiseen. Valitettavan moni seppä "vastaa vasta kun kysytään" ja arvostan tätä rehellisyyttä.)

Ensimmäinen asia on valmistusmateriaali. Tämä miekka on tehty kovasta mutta hauraasta metallista. Se ei ole rautaa, joka olisi liian pehmeää. Sen sijaan se on tehty hiiliteräksestä. Nämä voivat särkyä miekkailussa tai osuessaan vaikka kypärään tai muuhun suojausmateriaaliin. (Zombieapokalypsiin se itse asiassa kelpaisi tämän vuoksi aika hyvin, koska zombeilla ei ole haarniskaa ja ne eivät laita kovia aseitaan torjumaan iskuja.) Tämä on niitä asioita jotka on hivenen vaikea nähdä suoraan aseesta. (Sitä voi toki kysyä.) Yleensä ostaessani käyttömiekkaa tarkistan jollain tavalla sen että se kestää taipumista josta se palaa takaisin. Rauta taipuu mutta ei palaa ja hiiliteräs ei taivu. Toki tämä on huono testi jos ase on lyhyt, kuten kuvassa.

Tässä aseessa on aika paljon paksuutta ja sen teräprofiili on "hivenen" omituinen. Normaalisti miekoissa on terässä tietynlainen rakenne.
* Tässä aseessa terä kapenee kärjestä ja kärkeä kohden. Tämä profiilin kaventuminen (profile taper) kertoo että se ei ole kirves. Tämä on se jota usein katsotaan miekoissa ja jotka antavat sille sen ulkonäön. Luonnollisesti tämä vaikuttaa aseen käyttöominaisuuksiin. Jos ase on tarkoitettu koviin iskuihin sen pääosa saattaa olla jopa leveämpi kuin kahvan lähellä. Se tekee siitä hitaan ja vaikuttaa tasapainopisteeseen. Pistoaseissa kaventuminen on kaiken a ja o. Tämä ase, kuten suuri osa pistoon ja viiltoon kelpaavista miekoista, on tässä tervehenkinen kompromissi.
* Sen sijaan jos katsotaan terän paksuutta ja sitä miten "se osa joka miekassa on terä, mutta jonka paksuus ei vaikuta sen ulkonäköön". Ja ennen kaikkea katsotaan sen kapenemista (distal taper) voidaan huomata että terä on täsmälleen yhtä paksu kärjestä kuin kahvan kohdalta. Tämä kertoo siitä että miekantekijällä on ollut taitoa. Terä on sileä, suora ja hieno. Ja koriste-esineelle tämä ratkaisu on ehdottomasti oikea. "Käyttömiekoissa" on sen sijaan hyvin tavallista että terä nimenomaan kapenee kärkeä kohden. Sillä tämä on hyvä keino vaikuttaa aseen painopisteeseen. Mitä lähempänä kahvaa painopiste on, sitä näppärämpi sitä on liikuttaa. Ja juuri terän paksuutta käsittelemällä painopistettä voidaan siirtää ilman että aseen viilto-ominaisuuksista tarvitsee luopua niin runsaasti. Eli ilman että tarvitsee vähentää terästä leveyttä. (Toki kaikki massa iskun takana vaikuttaa iskuominaisuuksiin. On turhaa leikkiä että impakti ei olisi kovempi jos tätä ohentamista ei tehtäisi. Ero on siis suhteellinen.)

Myös kahva on tärkeä. Tätä ei voi millään tavalla vähätellä. Kyseisen miekan kahva on ulkonäöltään hieno. Sellaisella macho bullshit -tavalla. Se antaa mielikuvan viikinkityylisestä tosimiehen lelusta. (Se toki tuntuu vähintään yhtä barbaariselta.) Se on myös malliltaan tähän sopivasti esteettinen. Ja se on coolin näköinen. Käyttöesineelle ratkaisu ei olisi kuitenkaan kovin hyvä ; Jos aseen ottaa käteen, voi huomata että se on vain pönkkä puuta ja metallia.
* Pommel ottaa helposti käsiin epämiellyttävän tuntuisesti. Kahvaa ei ole selvästi muotoiltu siten että se olisi käteen sopiva.( Ja tätä ei voi vähätellä. Itse olen itse asiassa - tosin jo luontaisesti - jopa ylikorostanut kahvan mukavuuden tärkeyttä. Aseen on tunnuttava hyvältä tai unohtakaamme kaupat saman tien. Käyttömiekkaa hankittaessa kysymys ei saa olla rahasta tai siitä että hintaa vähennetään, tässä asiassa ei voi joustaa. Samoin kuin aseen valmistusmetallista ja perusrakenteen kestävyydestä. Nämä kun ratkaisevat onko asetta turvallista käyttää. Ergonomiassa vaarannetaan pitkässä tähtäimessä omat kädet ja hauraassa ja huonosti kestävässä aseessa vaarannetaan harjoittelukaverien terveys. Kumpikaan ei saa olla vaihtoehto. Että minkä vuoksi kukaan missään seppä saisi hinnoitella tämäntasoisia asioita ja diilata niillä?) Miekka on esine jota käytetään paljon ja sen on siksi oltava mukava kädessä. Kysymys on siitä mitä nykytyöelämässä puhutaan kun puhutaan työergonomiasta.
* Ja tosiasiassa tämä ei ole vain tätä. Sillä etenkin keskiaikaisessa miekkailussa, jossa ei metsästetä osumia ja pisteitä, on muistettava että miekan iskussa syntyy impakti. Ja Newtonin fysiikan lakien mukaan voimalla on vastavoima. Miekassa isku osuu kohteeseen mutta samalla kohde iskee sinua. Ideana onkin se, että vastustaja muuttuu impaktin voimasta, ja itse sen sijaan johdat impaktin voiman luidesi kautta perimmiltään maahan asti. Voiman jakautuminen on se ero joka saa yhden menemään halki ja toisen pysymään ehjänä. Miekan terä toki jakaa voiman pienemmälle alueelle, mutta kahvalla ja sen muotoilulla on tärkeä tehtävä. Se vaikuttaa siihen miten paljon impakti vuotaa sormien ja ranteen kohdalta. Jos isku vuotaa paljon, se imee paljon myös siitä voimasta mikä kohdistuu viholliseen. Ja toisaalta se voi johtaa siihen että paitsi että teet tehottoman iskun, niin myös satutat ranteesi ja sormesi prosessissa. (Moni takapihamiekkailija venäyttää ja satuttaa ranteitaan ihan koska ei ymmärrä tätä.) Tässä aseessa kahvan muotoilu ei mitenkään erityisesti tue. Joten et saa impaktia ajettua kämmeneen ja sormiin siten että sen voi sitten tukea kyynärspään ja hartian sormiin. Tai voi, mutta ei yhtä sulavasti kuin voisi.

Siksi onkin syytä muistaa että jotkut aseet ovat itse asiassa lähinnä jonkinlainen muokattu rautatanko joka on litistetty ja johon on laitettu kädensija. Ja toisin kuin tämän rehellisen sepän kohdalla, liian moni näistä rakentelijoista ei ole rehellisiä. Moni haluaa miekkaa ostaessaan ostaa itselleen jonkinlaista warrior charismaa. He saattavat tuntea tasapainopisteen merkitsevän jotain mutta eivät katso sitä kontekstissa ja miekanostos näyttääkin heillä hieman hassulta minun silmiini. (Itse en mittaa käyttöaseessa vain painopistettä, vaan katson enemmänkin onko ase suora ja ravistan asetta tietyllä tavalla joka kertoo paljon sen käyttäytymisestä. Itse en osaa kuvata tätä muulla kuin sillä että onko "ase elossa" vai ei. Tämä on jonkinlainen kombinaatio kädensijan muotoilusta, aseen painopisteen manipuloinnista miekan teräprofiilin kaikkien elementtien kanssa. Sekä siitä onko ase aseeksi tarpeettoman paksu vai sen kestämisen takaamisen kannalta naurettavan ohut. ; Esimerkiksi tämä ase on totaalisen kuollut. Niin kuollut että se ei ole edes sotanuija.) Ja osa sepistä tietää että tosiasiassa tälläinen backyard fighter ei koskaan käytä asettaan mihinkään, paitsi korkeintaan leikkeihinsä, joissa ei koskaan paljastu mitään. Ja näin tietyistä asioista vaikeneminen on heille kannattavaa. Se on hyväksi kassavirralle.

Siksi tämä rehellisen sepän tekemä hieno miekka saa toimia opetusvälineenä. Sitäpaitsi tämä rehellisyys oli yksi syy joiden vuoksi ostin sen. (Halusin siis että rehellisyyskin kasvattaisi kassavirtaa.) Siis sen lisäksi että se on kaunis esine, ja oli hinnaltaankin ns. varsin edullinen. (Se on niitä miekkoja joista olen maksanut vähiten, koskaan. Olen ostanut kalliimpia tikareitakin. Ne tosin ovat olleet ns. aseita. Toisin kuin tämä esine.) Toivonkin kaikesta sydämestäni sepälle menestyksekästä tulevaisuutta. (Enkä vähiten siksi, että hänen ensimmäisen miekan ostajanaan tämän esineen arvo nousisi hänen maineensa vuoksi kenties älyttömän suureksi.)

Miten miekan kahvoja on rakennettu?

Jos katsotaan vaikka ylläolevaa miekankahvaa, voidaan huomata että se koostuu monista osista. Ja myös moni kaupasta ostettava lelumiekka koostuu monista osista. Ja yksi tärkeimmistä eroista joita näiden välillä voidaan tehdä on se, että koristemiekassa terä saattaa loppua siihen mistä kahva alkaa. Oikeat miekat vaativat sitten jotain vahvempaa kiinnittämistapaa.

Hyvä eurooppalainen tapa on ollut se, että terä on jatkunut koko miekan läpi. Se kaventuu ohueksi kohdassa joka ujutetaan väistin ja kädensijan läpi. Ja sitten se jollain lailla kiinnitetään pommeliin. Moderneissa nykyaikaisissa miekoissa viimeksimainittu tehdään usein ruuvikierteillä. Pommeli kiristetään terän läpi menevään tappiin (tang) pyörittämällä se paikalleen. Menneinä aikoina piikki taottiin lättänäksi pommeliin kiinni ja näin saatiin aikaan vastaavanlainen kiinnitysjärjestelmä. Tämä on luonnollisesti hyvä. Jotta terän saa irti kahvasta, pitää tämä ydinpiikki jotenkin katkaista. Ja se on varsin vaikeaa. Kokonaisuudesta tulee vahva.

Tämä ei kuitenkaan ole ollut ainut tapa. Japanissa katanamiekoissa terä meni vain vähän matkaa kahvan sisällä. Autenttisessa katananvalmistuksessa kädensija siis lisää aseen pituutta, toisin kuin eurooppalaisessa miekassa. Tässä ei tietysti voi käyttää samanlaista kiinnitystapaa kuin yllä esitin. Tätä varten katanassa on osa (nakago), joka menee kädensijan sisällä. Se ei ole piikkimäinen vaan miltei yhtä leveä ja paksu kuin muukin terä. Tässä on sitten pieniä reikiä (mekugi ana). Kädensija vedetään tämän päälle ja kiinnitetään tapeilla jotka menevät kädensijan ja näiden reikien läpi. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. (Menetelmä on varmasti monille tuttu ihan kotoisista keittiöveitsistä.)

Tämän lisäksi on mainittava se, että esimerkiksi itämaisia sapeleita valmistettaessa ei ole käytetty pommelikiinnitystä eikä reikien avulla kiinnitystä. kahvaan on tehty reikä joka ei ole yltänyt aivan koko kahvan läpi. Teräosa on sitten tähän sopivan kokoinen ja karkea. Reikään on laitettu tulikuumaa pikeä ja terä on painettu tiiviisti tämän avulla kahvaan. Tuloksena on liimattu kahva. Ja kiinnitystapa joka on melko lähellä eurooppalaista tapaa. Mutta ei kuitenkaan johda siihen että miekan terä jatkuisi koko kädensijan läpi, joka taas tuo mieleen japanin ratkaisun.

Pikiliima on tosin sittemmin tuottanut pientä riesaa museoille. Piki kovettuu yllättävän kestäväksi, mutta muutaman sadan vuoden jälkeen se alkaa murenemaan. Siinä vaiheessa kun terä hölskyy kahvassa tiedetään joka tapauksessa se, että kyseessä on enää koriste-esine. Jos sekään. Mutta kyllä liimattu ase on vähintään yhden ihmisen eliniän kuitenkin kestänyt.

Mitä hyvin tasapainotettu miekka tarkoittaa?

Miekan tasapainokysymys on jotain joka saa paljon näkyvyyttä. Jos katsotaan vaikkapa elokuvia tai katsotaan mitä ihmiset tekevät kun he ostavat miekkoja keskiaikatapahtumissa, he katsovat ja puhuvat tasapainosta. Tämä puheenaihe on tietyllä tavalla yliarvostettua.

En esimerkiksi ole kuullut vastaavaa keskustelua valmistusmateriaalista. Hävettävintä on se, että tasapainosta puhuva nörtti saattaa oikeasti ostaa kromatun ruostumatonta terästä olevan lelun joka ei yksinkertaisesti ole tarkoitettu käyttöön. Ruostumaton teräs on käytössä lyhytikäistä, ja se on hyvä miekkamateriaali koska se vaatii vain vähän huoltoa. Joten tasapaino on sekin epäoleellinen koska wallhangerissä ratkaisevaa on ulkonäkö. Aseisiin laitetaan piikkejä, omituisia mutkia ja epäkäytännöllisiä kahvoja kallokoristein sen vuoksi että ne näyttävät hauskoilta seinillä. - Sen sijaan jos ostaa käyttöaseen täytyy ostaa hiiliterästä ; Itse asiassa hiiliteräkselläkin on tarkempaa väliä.
1: Hiiliteräksen tulee olla laadultaan esimerkiksi välillä AISI 1000 - AISI 1099. (Luku kertoo hiiren määrästä. Esimerkiksi AISI 1070 0.70% on hiiltä ; Suurempi luku tarkoittaa sitä että teräs on kovaa mutta haurasta ja pieni että teräs ei murru mutta on pehmeää.) Sellaista joka koostuu raudasta, hiilestä ja mangaanista. Tällä välillä miekka kestää.
2: Toinen vaihtoehto on AISI 5160 jossa on kromia ja piitä, jotka tekevät aseesta kovan, kestävän ja korroosionkestävän. Tämä on tarpeen sillä tavalliset "AISI tonnin" sarjassa terä kerää syvälle etsaantuvia ja äärimmäisen vaikeasti poistettavia mustia tahroja esimerkiksi siitä näpelöinnistä jota aivan kaikki haluavat miekoille aina tehdä.

Mutta on hyvä mainita jotain tasapainosta.

Mutta tasapainolla on jotain väliä siitä huolimatta että se on jonkinlainen yliarvostettu piirre joka mainitsemalla halutaan antaa itsestä taitava ja osaava kuva. On kuitenkin hyvä katsoa mitä se tarokoittaa. Jos otamme tästä maksimaalisen kuvaavan esimerkin "Pirates of the Caribbean : The Curse of the Black Pearl" siinä tarinan seppä antaa lahjaksi miekan jonka painotusta elokuva kuvaa täydelliseksi. Tätä täydellisesti painotettua miekaa demonstroidaankin siten että on selvää että miekan kädensija-kahvaosa painaa täsmälleen saman verran kuin sen terä. Näin miekkaa voi pitää tasapainossa siitä mistä kädensija loppuu ja terä alkaa ja miekka pysyy tasapainossa. ; Tämä tarkoittaa sitä että miekka on äärimmäisen ketterä. Tämä on erityisen hyvä asia pistomiekalle.

Heikkouksiakin sitten on.
1: Tätä on sitten helposti tehty siten että aseen terää on joko jouduttu keventämään. Silloin sen kestävyys on asetettu kyseenalaiseksi. Toinen tapa ratkaista asiaa on lisätä kahvaan painoa, joka taas tekee siitä raskaamman. Mutta kenties sepän erityistä taitavuutta korostaakin se, että hän kykeni tekemään toimivan mutta silti tämänlaisen tasapainotetun miekan näistä haitoista huolimatta.
2: Toinen puoli asiaa on se, että tämä painotusratkaisu on melko paljon poissa vahingosta. Esimerkiksi taistelukirves jonka painopiste on kaukana kädestä on hidas mutta iskevämpi juuri sen vuoksi että sen painopiste ei ole siinä missä "miekan hyvä tasapaino on". Toki miekan painoa poistamalla voi tulla lisää vahinkoa, sillä impaktin fysiikassa kaikessa on kysymys siitä että massalla on nopeus joka sitten siirtää energiaa tietylle pinta-alalle. Mutta joka tapauksessa tasapainopisteen laittaminen elokuvan esittämään paikkaan tarkoittaa sitä että miekka on spesifisti pistomiekkailu-kikkailuase. Mutta sitten kun sitä käytetään elokuvassa sitä käytetään enemmän heilutamis-viuhtomiseen. Johon sen tasapainotus on by definition mahdollisimman huono. Tältä osin tasapainotus on "joltain kohdin ja osittain mieltymyskysymys", kysymys on siitä mitä haluaa aseella tehdä.

Tosiasiassa kysymys on vielä syvempi kuin tämä.

Sillä jos olette nähneet mitä tapahtuu kun minä ostan itselleni miekkaa, vaikkapa keskiaikamarkkinoilla, käytän ensinnäkin pitkähihaista puseroa ja pidän asetta kättäni vasten jotta pystyn tarkistamaan onko terä suora. Materiaalin kysymisen jälkeen voin testata sen taipumiskykyä ja "sointia" sillä ne kertovat paljon terän ominaisuuksista. Ja sitten todellakin tarkistan sen mitä minä pidän oleellisempana miekan tasapainona. Eli en suinkaan yritä tasapainotella miekkaa (tahraavine sormineni) sormella ja katsoa missä se kiikkuu itsekseen. Sen sijaan enemmänkin "ravistan" sitä muutaman kerran. Tämä nimittäin paljastaa jännittävän seikan.

Jos sinulla on joku pitkä teräase, ja vaikkapa kohtuullisesta pahvista tehty tötterö, voit kokeilla miltä osin miekka iskee tehokkaiten. Kun naputat pahviputkea kevyesti ja lähdet kärjestä ja naputat eri kohdilla terää, huomaat varsin pian että kärjellä lyötäessä vauhti on helposti kova mutta osa voimasta tuntuu "vuotavan" impaktista ohi. Sitten hieman terästä kahvaa päin mentäessä iskut ovat voimakkaampia. Ja jossain kohdassa miekkaa tehokkuus näyttää heikkenevän kahvaa kohti mentäessä koska voimaa ja nopeutta ei enää ikään kuin välity. Miekka on perimmiltään voimansiirtovipu. ja siksi aivan kahvan lähellä lyöminen on voimatonta.
1: Toki miekalla voidaan iskeä-vetää tai iskeä-työntää jolloin sen viilto-ominaisuudet maksimoituvat ja ei ole mitään väliä siitä mihin kohtaan impakti alkaa.. Mutta tässä nimenomaan yritetään välttää tätä.

Ravisteleminen on yksinkertaisesti keino löytää tämä kohta. Itse asiassa tätä asiaa voi tapailla missä tahansa vähän pidemmässä kappaleessa. Sen ei tarvitse olla miekka, vaan vaikkapa katuharjakin kelpaa. Jos otat esinettä hyvin rennosti ylhäältä kiinni ja heiluttelet sitä vaakasuunnassa, näyttää siltä että tietyssä kohdassa on "nollapiste" jonka kohdalla heiluminen näyttää olevan vähäistä ja se kohta pysyy paikallaan. (Itse asiassa se temppu jossa kevyellä kädellä ravisteltu kynä näyttää kiemurtelevan kuin käärme.) Tämä kohta on se jossa miekan isku on voimakkain. (Jos se olisi miekka eikä katuharja.) Tämä on mielestäni se oleellinen tasapainopiste. Sillä se kertoo siitä millä kohdalla toiseen kannattaa osua. Se on oleellinen tieto.
1: Lisäksi tällä ravistamisella tarkistetaan tosin se, että miekka tuntuu hyvältä kädessä. Jos se on vähänkin epämukava, on hankittava toinen. Hyvä miekka on sellainen että sitä ei halua päästää käsistään. Kädensija on tässä kohdin jotain jossa sekä kahvan muoto, valittu materiaali että miekan kokonaisrakenne, paino ja painon jakautuminen tekevät siitä miltei mystiikkaa. Mutta jokainen kyllä tietää kun se itselle hyvä osuu kohdalle.

Askarteluohjeita teräasefanaatikoille.

Isäni on menossa jonkinlaiselle puukontekokurssille. Hän asetti riman melko korkealle ja pyysi minua antamaan jonkinlaisen mallin miekalle. Ajatuksena tämä on tietysti hieman haasteellinen, sillä hyvän miekan tekeminen on melkoisen vaikeaa. - Ja tämän lisäksi miekkojen teko eroaa muista käsitöistä siten että ei ole mitään suosittuja ja avoimia miekantekijöiden blogeja joissa jotenkin vaihdellaan jotain yksityiskohtaisia valmistusohjeita.

Haaste on minusta turhan kova. En kuitenkaan halua (a) olla epäkunnioittava saati (b) menettää mahdollisuutta saada lisää teräaseita, joten pienen miettimisen päätteeksi sain (1) kaivettua jotain joka ei vaadi supertaitoja (2) rakenneltua siihen jonkinlaiset karkeat ohjeet itse. Kun jotain ei ole, se voidaan tehdä itse. Kun jotain ei voida tehdä, voidaan modifioida jotain joka voidaan tehdä.

Sisältö ennen muotoa

Lopputuloksesta voi nähdä, että se on jonkinlainen messer. Siinä on epätyypillinen väisti ja se on hieman kaareva, joten sitä on modifioitu sapelin suuntaan. Muotokieltä on haettu myös falchionista. Myös väisti on erikoinen kompromissi sapelien nyrkin yli menevän täyden kaaren ja messerin lyhyen suoran väistin väliltä; Tarkkaavainen voi huomata, että tämä sekasikiöase on malliltaan on sen tyyppinen, että sitä ei tavallaan voida sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan. Se on epätyypillinen, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään kovin eksoottinen. (Ja se itse asiassa on mallinnos eräästä aivan oikeasti löydetystä historiallisesta aseesta.)

Itse asiassa tuossa aseessa viehättää se, että messer on koettu rahvaan aseeksi. Antamani ase on juuri sellainen joka on ollut kenties käyttöase ja sitten muokattu hieman sotaisampaa käyttöä varten. Kädensuojaa kasvatettu hieman ja niin edes päin. Muotokieli huutaa "hieman barbaarista funktionalismia". ;
1: Minulla onkin viehätystä tämän tyyliseen aseeseen, sillä olen tutustunut Alfred Huttonin ajatukseen siitä miten tietynlaiset aseet ovat kunniaa ja toiset velvollisuutta varten. "The Small Sword is the Call of Honour, the Back Sword the Call of Duty" Ja minulla on jo kunnia-ase. Joka ei ole teknisesti ihan small-sword, mutta joka täyttää erinomaisesti vastaavan funktion. Vähän karkeampi, rujompi ja brutaalimpi malli taas sopii konkreettisuuteen, välttämättömyyteen ja velvollisuuteen. Eli siihen josta on hyötyä vaikkapa zombieinvaasiossa. (Mikäli zombieinvaasiossa tarvitaan kaksintaistelumiekkaa, zombiet ovat niin älykkäitä ja kompetentteja, että kohtalomme olisi jokatapauksessa jo sinetöity.)

Sen muotoilu ei sen vuoksi ole ollut niin tarkkaa. Päädyin valikoimaan juuri tuon mallin sen vuoksi että se ei ole kovin herkkä virheille. Kun joku tekee ensimmäistä teräasettaan, ei ole reilua antaa työstettäväksi mallia jossa pitäisi onnistua aivan tarkasti. ; Koska kyseessä on tyylipuhtaasti yhden käden ase, joka ei ole kovin painava, painopistekysymyksiä ei tarvitse miettiä niin tarkasti. Puukkokurssilla messerin tekeminen ei myöskään ole mitenkään erityisen kummallista, sillä esine on "lyhyt miekaksi joskin pitkä puukoksi".

Samasta syystä en ole spesifioinut kahvan (ruskeat pätkät) tai väistin (sininen kaari/reikäneliö) materiaalia. Niiden kautta tekijä voi sitten antaa haluamansa lopullisen luonteen aseelle.
* Kädensija voi olla luuta, puuta, tai jopa terästä. Kahvan kiinnittäminen pulteilla reiästä läpi on kohtuullisen yksinkertaista. ja ne kiinnittävät väistin paikalleen. Väisti on täten lujasti kiinni siinä missä terä loppuu ja toisella puolella liike estetään sillä että siinä on kahvanpäällysmateriaali. (Paitsi jos hitsaa väistin kiinni terään, mikä ei ole välttämätöntä mutta mahdollista.) Kädensija on muodoltaan sellainen että siitä ei ikään kuin miltei mitenkään tule pyöreää. (Kahvan on hyvä olla jotain muuta kuin pyöreä koska silloin tunnet suoraan kämmenessä, missä terälinja on. Tietokonepelit ja fantasiaelokuvat eivät näytä kunnioittavan tätä jaloa periaatetta. Tässä mallissa tulee lähes väistämättä "pyöristetty laatikko" tai "soikio", jotka toimivat hyvin. Kädensijaa on siis hyvin vaikeaa tehdä aivan väärin.)
* Väisti voi olla messinkiä, kuparia, takorautaa tai terästä. Se voi olla vain oikeanmuotoinen palikka tai sitten koristeltu. Kahvassa tärkeintä on, että käsi mahtuu sisään. (Ja se joko suojaa kaikki sormet tai sitten ei suojaa. Itse en ole varma suojasiko alkuperäisessä aseessakaan kaikkia sormia. Se on mahdollista ja luvallista.)
* Merkittävää on myös se, että en ole spesifioinut terämetallin paksuutta. Syynä on se, että tässä hyvänä rajoitteena on ns. terve järki. Yleensä yksiteräiset aseet ovat hieman jykevämpiä kuin kaksiteräiset.

Jossain määrin tämän kautta voi opetella myös miekan rakennetta.

Tärkein asia on tietysti siinä, että terää ei liitetä kahvaan, vaan terä on osa metallia joka menee koko esineen läpi. Näin se ei murru. Samoin voidaan nähdä miten esine kootaan osista, väisti tuetaan kahvalla. Tässä kyseisessä mallissa pommel on miltei koriste, mutta pienessä määrin se toimii vastapainona. Se voidaan joko ruuvata kiinni terän perään tai sitten kiinnitys tehdään siten että pommel lähinnä niitataan kahvaan siten että sen läpi kulkeva piikki "hakataan naulaksi" lyttyyn kahvan perään.

Samoin ohjeista voi huomata sen, että teräosa on tarkemmin kaavoitettu kuin kahva. Joka johtuu siitä että kyseessä on yhden käden aseesta. Kahvan perusideana on se, että se mahtuu käteen. Terän mitta on sen sijaan rajattu tarkemmin. Ja mitta rajautuu pääasiassa käyttäjän kädenmitan mukaan. (Yhden käden miekat rajoittuvat määrättyihin mittoihin ihmisen rakenteen vuoksi. Kun terän pituutta lisää, aseen pyörittelymekaniikkaa olisi muutettava.)

Kenties erikoisin osa on se, miten ase on teroitettu. (ohuet Kaaret siinä ylemmässä kuvassa.) Ase on pääosin hiottu kuin yksiteräinen sapeli. Eli siinä on selvästi "tylsä ja teroittamaton toinen puoli". Kuitenkin sitä katsoessa voi huomata, että kyseessä ei ole tyylipuhdas sapeli joka teroitettaisiin pelkästään ulkoreunalta. Tässä aseen pisto-ominaisuuksia on korostettu hiomalla terää myös kärjen läheltä. Samasta syystä ase näyttää hieman "katkaistulta sapelilta", eli kaarta ei ole jatkettu pitkälle. Sen sijaan lapepuoli "katkeaa" ja kääntyy pistäväksi kärjeksi, ja tämä "murrettu osa" on sitten hiottu teräväksi jotta pisto on maksimaalisen tehokas. (Tämä oli mielestäni hauska innovaatio siltä kuka tämän aseen sitten olikin tehnyt.) Speli on pelkkä viiltoase, mutta tämä on selvästi muotoiltu sekä viiltämiseen että pistämiseen. Tämän vuoksi miekka sellainen, että pistävä kärki on suorassa linjassa aseen yläreunan kanssa. Näin pistäessä on suora linja kärjen ja kahvan välillä ja pistoa ei tarvitse mitenkään yrittää kaivaa jollain ranteen vippaamisella.

Tämä on tässä ratkaisussa luultavasti se vaikein kohta. Siksi piirsin sen hieman erikoiseen kohtaan ruudukkoa. Kärjen ja terän suhde on se miksi "katkaisu" on tehty. Muu ase on tavallaan rakennettu tämän "piston ympärille" mikä on minusta hauska tapa rakentaa ase. Ei kahvasta kärkeen, vaan siten että kärki on kaikista tärkein osanen. Ja mitä lähemmäs kahvaa mennään, sitä enemmän tekijällä on vapauksia.

Poet in Steel.

Minulla ei ole kokemuksia sepäntaidoista, joten tässä on käsitelty miekan rakennetta pintaraapaisunomaisesti, eli toisin sanoen olen kertonut joitain asioita jotka on "good to know" vaikka vain käyttäisi miekkoja, sen sijaan että valmistaisi niitä itse. Toivottavasti osaavien seppien arvostus samalla hieman kasvaa..

Miekassa ei riitä pelkkä muoto ja tasapainotus, vaan lisäksi miekan on kestettävä melko kovaa rasitusta. Tämän saavuttaminen ei ole kovinkaan helppoa: Esimerkiksi itse olen muutaman kerran nähnyt, kuinka karkaisuvirhe on johtanut siihen, että miekka kirjaimellisesti sirpaloituu. - Karkaisuhan tehdään "säikyttämällä" kuuma teräs kastamalla se joko veteen tai öljyyn, jolloin se jäähtyy nopeasti. Tämä kovettaa rakenteen. Kun terä on väärässä karkaisussa muuttunut kauttaaltaan kovaksi ja joustamattomaksi, siitä on tullut samalla hauras. Karkaisematon miekka taas saa syviä lovia, ja jos terä vääntyy, se jää kyseiseen vääntyneeseen asentoon. Lisäksi huolimaton karkaisu voi johtaa siihen, että miekka murtuu erikoisesti: Jos miekka on ollut esim. vinossa, kun se on kastettu karkaisussa, se hajuaa tuon pinnan suuntaisesti, vaikka isku muutoin kohdistuisikin hieman eri tavalla.

Hyvä miekka ei sen sijaan murru, eikä väänny. Se palautuu suoraksi taivutuksen jälkeen. Paineen kestokin on toki tärkeä ominaisuus, mutta vielä tärkeämpi on terän kyky palautua muotoonsa.

Metallin rakenne riippuu siitä, miten paljon hiiltä rautaan on sitoutuneena;
1: Hiilipitoisuus takorauta, jota voidaan jälleen pehmentää kuumentamalla. Jos hiiltä on alle 0,5%, lopputulosta kutsutaan kankiraudaksi. Tätä ei voi karkaista, koska siinä ei ole riittävästi hiiltä.
2: Hiilipitoisuus 0,35% - 2,5% on terästä. (Hiiliteräksellä, jossa ~2.1% hiiltä on kiteinen mikrorakenne)
3: > 2,5% hiiltä on valurautaa. Teräksen ja takoraudan vastakohtana valurauta ei muuta muotoansa kuumetessaan.

Lisäksi vaikuttaa lämpötila: Esimerkiksi yli 723°C :n lämpötilassa raudan kiderakenne muuttuu pintakeskeiseksi kuutiolliseksi, austerniitiksi, ja siihen voi sitoutua 2.1% hiiltä. On tärkeää, että hiili ei vain ole teräksen seassa, vaan on siinä oikein, koska muutoin terään voi jäädä grafiittisuomuja, joiden vaikutuksesta syntyy jännitehuippuja, jotka hajottavat terän jos - ja miekkojen kohdalla kun - siihen kohdistuu rasitetta. Jos hiiltä on seoksessa liikaa, on lopputulos automaattisesti se, että osa jää sitoutumatta. Tämä taas muodostaa suomuja. Jos austerniittia jäähdytetään hitaasti, austerniitti muuttuu ferriitiksi, ja hiilen ylijäämä muodostaa kovaa ja haurasta sementiittiä, rautakarbidia. Jos tätä kuumennetaan riittävän kauan, rakenne muuttuu sitkeämmäksi. Myös karkaisu perustuu lämpötilan muutokseen: Nopea jäähdyttäminen muuttaa austeniitin martensiitiksi. Tämän kiderakenteessa on koloja, joiden väliin sopii ylimääräistä hiiltä. Jos lämpötilaa lasketaan hitasti, hiili karkaisi, mutta nopealla jäähdytyksellä hiili jää osaksi rakennetta. Tämä rakenne voidaan tuhota lämmittämällä ja jäähdyttämällä lopputulos hitaasti. Tällöin hiili karkaa väleistä. Martensiittinen teräs on kovaa mutta haurasta.

Näyttäisi siis siltä, että miekan terä on joko kova ja hauras, tai sitkeä ja pehmeä. Kuitenkin tämä ei ole se, mitä halutaan. Halutaan kovaa ja sitkeää rakennetta. Ratkaisu ongelmaan on yhdisteleminen. Jos lopputulos tehdään oikein, halutut ominaisuudet saadaan aikaiseksi:

Oikea terän rakenne saadaan hallitsemalla kaikkia elementtejä, jolloin miekan terässä on eri kovuisia alueita. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että terälle tehdään sama, kuin monille puukoillekin tehdään: Ydin on pehmeää terästä ja sen päällä on ikään kuin kovempi kuori. Tämä saadaan oikealla karkaisulla, jossa ydin jäähtyy hitaammin kuin pintakerros, jolloin syntyy kova pinta ja joustava ydin, eli lyhyesti, miekka jonka pinta kestää impaktia, mutta joka ei murru - ja joka lisäksi palautuu muotoonsa vääntymättä. Toinen, kalliimpi, joskin lopputuloksen kannalta vielä tehokkaampi tapa on tehdä terästä damaskiteräksinen, jolloin siinä on sekoitettuna erilaisia teräslaatuja. Damaskointi eli ahjohitsaus on tehtävä tarkasti ja oikeissa lämpötiloissa. Lopputuloksena on kova ja sitkeä rakenne, joka lisäksi loistaa siten että siinä vivahtavat sateenkaaren värit. Hieman samantapainen tyyli on pattern wielding, jota usein myös kutsutaan damaskoinniksi vaikka kyseessä on eri tekniikka. Siinäkin otetaan erilaisia teräslaatuja, ja niitä väännellään ja käännellään jotta saadaan aikaan oikea rakenne - ja siinä sivussa hieno pintakuviointi. Systeemi otetaan erilaatuisia teräksiä, joista taotaan levy, joka taivutetaan kahtia, joka taotaan ohueksi levyksi joka taas voidaan taivuttaa kahtia. Kun tämä tehdään oikein, syntyy erittäin hienojakoinen kerrosrakenne. Tyypillisesti nämä happokäsitellään, jotta pintaan syntyy silmin näkyvä pintakuviointi. Tosin on mahdollista jättää pinta myös happokäsittelemättä, jolloin pintarakenne näkyy lähinnä silloin kun terä on öljytty. Sekä damaskiteräs, että pattern wielding ovat hienostuneita, työläitä ja vaikeita menetelmiä. Siksi niistä tehdyt miekat ovat luonnollisesti erittäin hinnakkaita.

Hyvän miekan ostamisen jälkeen on tietysti syytä muistaa oikeanlainen teroitus. Tämän tärkeyttä ei juuriaan voi aliarvoida. Ensin on muistettava, että miekan on oltava jonkin verran terävä, koska tylsään terään osuessaan terä vastaan terä, lopputulos on liukuminen, ja jos terävät terät kohtaavat, "they stuck", eli kontakti ei liu-u. Vaikka tyypillisesti kontakti onkin se, että "voittajan" terä osuu "häviäjän" lappeeseen ja saa tätä kautta toiesn terään paremmin kontrollin, tätä yksityiskohtaa käytetään joissain tekniikoissa hyväksi. Tämän jälkeen muistetaan että lämmittäminen muuttaa teräksen rakenteita. Tämän jälkeen muistetaan että rakenne on tärkeä ja että oikeaan rakenteeseen on nähty paljon vaivaa, aikaa ja rahaa. Sitten muistetaan että jos vääränlainen hiominen parantaisi laatua, se olisi valmistajalla luultavasti "osana proseduuria". Toisin sanoen: Miekan terä hiotaan siten, että se ei kuumene. Minusta tämä tarkoittaa sitä että jos sinulla on kunnon miekka, et hio sitä millään koneellisella hiomakoneella. Tietenkin viiden dollarin katanan voi hioa vaikka rälläkällä, koska niiden kohdalla rakenteeseen ei ole kiinnitetty huomiota. "Wall hangerit" näyttävät tyypillisesti koreilta, niissä on usein kromattu pinta kiiltävyyden korostamiseksi. Mutta niiden terän rakenne on huono, ja jos tälläisen ottaa käyttöön, lopputulos on joko sirpaleita tai vääntynyttä rautaa.

Miekan valmistukseen liittyen löysin myös muutaman videopätkän. Jos niiden mainosluonteen ja mielikuvanluontiyritykset kykenee suodattamaan, niistä voi huomata myös ihan oikeita asioita:
1: Albion Swordin mainosesittely.
2: Windlass Steelcraftsin mainosesittely