Puoliksi takana

Täytin eilen 35 vuotta. Tiedostin tämän koska facebookin nimipäiväkalenterin avulla moni minulle hieman tuntemattomampikin ihminen lähetti seinälleni viestintää joissa tuntui toistuvan fortuna, etunimeni ja vanhenemiseni. Osa haki sen varmaan facebookin päivityksistä ja osa hieman vastaavasta, joskin tallennukseltaan erehtyväisemmästä, sisemmästä muistista.

Sain lahjaksi uuden tietokoneen. Sen jonka olisin tarvinnut jo silloin kun Anttila meni konkurssiin. (Maksoimme, emme saanet. Anttila antaa laskun, Anttila ottaa tulotasoon nähden merkittävän arvoisen kannettavan tietokoneen, tuntemattomia ovat Anttilan tiet.) Sen päivittämiseen meni tiettävästi noin 6 tuntia. (Kiitos windows 10!" Kiitetty on Windows 10 nimi!) Eroottisin koskaan elämäni syntymäpäivä. (Mad Man -episodin aikana lataus prosentit saattoivat nousta 10%sta 17%!!!! Ilmassa oli puhdasta ekstaasia!)

Kone oli uutena ostettu. Sen kanssa toimiminen on ollut ällistyttävää. Edellinen "matolaatikkoni" (se oli koneen nimi, vaihdettu suoraan kovalevyn nimeksi) oli itsellä viitisen vuotta. Ja sen hankin Martoilta, käytettynä. Kun marttaseura kokee tietotekniikan vanhentuneeksi, minä otan sen käyttöön kuin uuden pelin. Pitkäksi aikaa. Tällä uudella koneella voi katsoa esimerkiksi areenalta videoita ilman että tietokone kaatuu.. Minkälaiset mahdollisuudet syvään tiedostumiseen ja entistä graafisempaan poroon minulle avautuikaan!? (Olen porografian suuri ystävä. Tarkat kuvat antavat mahdollisuuden zoomata pikseleitä syvälle. Jokainen sarvenpätkä, karva ja täi näkyy uhkean poron pinnasta.)

Hyvä lahja. Asiat toimivat, kunhan ovat ensin latautuneet. (Windowsilla asioiden käynnistyminen vie kauemmin kuin linuxilla.) Syytän laitetta kuitenkin modernista teknologiuudesta, joka on luonnollisesti synti. Jatkossa odotettavissa ainakin muutama vuosi räyhäämistä perinteisellä mallilla mutta nopeammilla tehoilla. Kaiken kaikkiaan on hyvä olla 35. Kari Hotakaista mukaillen; Aika on jo ajanut ohi, mutta toisaalta ei ole vielä varmuuden vuoksi peruuttanut päälle.

Pelleistä ja pamputtamisesta

Takkiraudassa kirjoitettiin katupartioista ja Loldiers of Odinista. Olen tässä hyvin samaa mieltä siitä että natsiaatteen sijaan syynä on uhkan kokeminen. "Katupartiot ovat merkki siitä, että hallintoalamaisten turvallisuudentunne on heikentynyt ja he kokevat, ettei valtion väkivaltakoneisto enää kykene sitä turvaamaan." (Tämä ei tietenkään lupaa hyvää. Olen huomannut uhan kokemisen olevan usein peruste aggressiolle. Ja minulla on ID -liikkeen kohdalla asiasta ns. "henkilökohtaisiakin kokemuksia".)

Samoin minusta on oleellista huomata että katupartio on laaja käsite. Ja laajana se itse asiassa ei ole vaarallinen tai edes vastustettava asia. Sitä kritisoidaan usein sen suppeammasta käsitteestä. Ja toisaalta taas tämän suppean käsitteen mukaiset ryhmät hakevat oikeutusta juuri siitä että kukaan ei voi kieltää kaduilla kävelyä. Katupartiot määrittelevätkin itseään juuri tämän laajan kautta. Tosiasiassa keskustelu ei ole siitä mikä on kiellettyä vai sallittua vaan siitä mitä nämä katupartiot ovat ikään kuin olemuksellisesti. On selvää että on puolueellista kysyä asiaa katupartiolaisilta itseltään. Samoin kuin pelkästään heidän vastustajiltaan.

Siksi onkin kenties terveellisempää kiinnittää huomiota siihen mikä signaali katupartiot ovat joka tapauksessa. Ja historiallisesti katsoen tiedetään että ilmiö on signaali hyvin huolestuttavista asioista. Onkin huvittavaa ajatella että moni ihminen joka arvostaa slippery slopea siinä että homoseksuaalien avioliitto johtaisi väistämättä moniavioisuuteen ja eutanasia mummomurhiin ja eugeenisiin projekteihin, ovat usein juuri niitä joilla on syviä vaikeuksia nähdä että katupartioiden normalisoiminen on  askel kohti sitä että yhteiskunnan turvallisuuden takaaminen hoidetaan poliisille rinnakkaisella järjestelmällä. Josta taas ei ole menneisyydessä seurannut mitään kovin hyvää. Sillä jos järjestelmä toimii pro bono, sen oikeuttamisena on jonkinlainen aatteen palo. Joka ei johda reiluuteen. Lisäksi katupartioiden kohdalla haasteena on se, että ne helposti johtavat korpilakiin joka taas rikkoo Montesquieun vallan kolmijakoa kohtaan. Joka taas on käytännössä sama kuin länsimaisen sivistysvaltion totaalinen hylkääminen ja jengivaltaan siirtyminen.
1: Samoin on turhaa uskoa että katupartiot olisivat täysin riskittömiä. On selvää että Soldiers of Odin ei ole valinnut nimeään ja jäseniään sattumalta. Tiedetään että viinkinkeihin liitetään tiettyjä mielikuvia väkivallasta. Samoin on selvää että viikinkimyytillä oli tärkeä osa natsiaatteessa. Ja samoin tässä johtohahmojen väkivaltarikoshistoria on sekin arvokas vihje siitä millä asenteilla, arvomaailmalla ja keinoilla asiaa edistetään.

Pelleistä:

Mielenkiintoisempaa onkin kenties katsoa sitten Loldiers of Odinia. "Ehkä yksi typerimpiä reaktioita on tullut vasemmistolaiselta LOLdiers of Odin -pelleryhmältä, joka on yrittänyt suhtautua katupartiointiin aggressiivisen vihamielisesti, riitaa haastaen sekä provosoiden. Ruukinmatruunassa tuo porukka herätti vain hirvittävän vaivautumisen tunteen: he eivät tiedä, minkä kanssa he pelleilevät. Pellet yrittivät provosoida Tampereella Soldiers of Odinin jäseniä muun muassa heittämällä tulipalopakkasessa nestettä partioijien päälle."

Olen itse ollut Loldiersejen kohdalla jotain muuta kuin vaivautunut. On toki kiinnostavaa katsoa sitä miten sanavalinnoilla voidaan vaikuttaa asioihin ns. argumentoinnin ohi. Onkin ollut kiinnostavaa huomata miten ennen "poliittisen korrektiuden" vastutajat ovat korostaneet sitä miten sananvapaus on tärkeää. Että ei saa vaientaa. Ja tässä voidaan käyttää monenlaisia keinoja. Nyt keskustelu on mennyt siihen että vaaditaan poliittista korrektiutta, jopa hyvin vahvaa sellaista. Tätä oikeutetaan kansan vallalla. Josta tehdään demokratiaa sillä ajatuksella että selitetään että demokratia olisi typistettävissä vain ja ainoastaan enemmistön vallaksi. (Millä on toki jännittäviä yhteyksiä tiettyihin nimeltään ylikäytettyihin poliittisiin ilmiöihin. Minkä ei pitäisi yllättää ketään.)

Mielestäni itse pelleily ei ole ongelma. Ongelmana on se mikä tuntuu vaivaavan useita vasemmistolaisia muutenkin. Siinä missä katupartio hakee oikeutustaan sitä kautta että et voi kieltää useaa ihmistä kävelemästä yhdessä kadulla, Loldiers tekee siitä performanssin. Kriittinen performanssi muuttuu taas hyvin helposti mielenosoitukseksi. Ja sellaiset pitäisi ns. ilmoittaa etukäteen. ; Tässä mielessä en ole ottanut kovin vakavasti sitä että poliisia on syytetty epäreiluksi vaikka sen vuoksi että se ottaa kiinni sellaisia ihmisiä jotka ovat ottaneet osaa ei-ilmoitettuun mielenosoitukseen mutta ei ota kiinni sellaisia ihmisiä jotka ottavat osaa periaatteessaan arvomaailmaltaan vastenmielisempään mutta ilmoitettuun mielenosoitukseen. Poliisin ei tule vahtia mielipiteitä vaan toimintaa.

Ja luultavasti tässä onkin se isoin ongelma. Nykyaikana asioita katsotaan vain identiteettien kautta. Ja tästä poikkeaminen johtaa omituisuuksiin. (Ja yleensä vain vastapuolen omituisuudet nähdään. Sama tyyppi joka ihmettelee miksi feministiaktivistit välttelevät taharrush gamaeta voivat olla samoja tyyppejä jotka vaikenevat aivan yhtä aktiivisesti VOK -vandalismista ja muusta polttopullojen heittelystä. Jokainen joka tekee näin on idealistinen idiootti. Ilman ainuttakaan poikkeusta. Ja valitettavasti on vaikeaa sanoa koskeeko tämä poikkeuslausunto itse asiassa koko Suomen Kansaa. Vai pelkästään sitä idealististen idioottien määritelmää...)

Jos katsotaan vaikka "Kansan Uutisten" näkemystä, on selvää että heitä oikeutetaan asialla. Tämä jesuiittamainen päämäärä oikeuttaa keinot -ajattelu on hyvin huolestuttavaa. ; Onkin mielenkiintoista huomata miten Kari Hotakaisesta leivotaan natsien ns. "hyödyllinen idiootti". Kertomalla että katupartioiden väkivaltaisuus on 1:1 äksyimmän maahanmuuttoa koskevan vihapuheen kanssa. Samalla voidaan unohtaa että pakkasilmalla kastelu on kaikkea muuta kuin harmiton huvittava pieni temppu. Se on vaarallista.

Toki tässä on syytä varoa liiallisuuksiin menemistä. Se on helppoa. Takkirautakin hulahtaa tästä läpi. "No, vasemmistolaiset ovat tunnettuja siitä, että he lällättelevät vakavilla asioilla, kaivavat verta nenästään ja haastavat riitaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden heidän ei pitäisi. Jos joku tästä pellejengistä saa a) pampusta b) dunkkuunsa, ruukinmatruuna lupaa katsoa toisaalle." Sepäs oli buddhalaista. Sepäs oli sivistysvaltiohenkistä. (NOT.) Poliisin ei tule olla mielipidepoliisi. Ja myös vasemmistolaisiin kohdistuva väkivalta on väkivaltaa. (On toki mielenkiintoista ja enemmän kuin hieman huolestuttavaa huomata miten maahanmuuttokeskustelu on muuttunut siten että yhä useampi puhuu siitä miten myös "suvakkeja" tulee rangaista samalla tavalla. Eli kyse ei ole enää valkoisesta suomesta siinä mielessä että ajettaisiin suomen kansalaisten asiaa. Vaan valkoisesta suomesta siinä 1918 -teemoituksessa.)

Sivuun katsomisen lupaaminen kertoo siitä että tässä arvotetaan. Itsekin ymmärrän että jos vinoileee nakkikioskissa yöllä voi seurauksena olla turpaansa saaminen. Tämä odotettava seuraus ei kuitenkaan ole kaikki. Itse asiassa näen että jos joku pelle saa S.O.O. -jengiläisen tai vastaavan provosoitumaan ja lyömään tätä kyseistä pelleä, niin se näyttää että miten tämä turvaajajoukko ei kenties stressinsietokyvyltään olekaan kovin riskitön ilmiö. Samalla se demonstroi miten ylilyöntejä ja väkivaltaa voidaan oikeuttaa vaikka keksimällä sille oikeutuksia ja selityksiä. Se että kaivaa verta nenästään johtaa varmasti veren nenästä vuotamiseen. Mutta tämä on ns. paljastavaa. Ja paljastuksen kohde ei olekaan se hakattu vaan se joka (a) lyö (b) katsoo sivuun (c) lupaa katsoa sivuun.

Mieleen tulee vertaukseksi lähinnä vanha Prideen kohdistunut kaasutteluisku. Se, miten moni selitti että kulkue on provokatiivinen. Ja jossa korostettiin esim Uusitalon voimin sitä, miten hassunhauska ja harmiton asia kaasuttaminen on. On aivan selvää että Soldiers of Odin on provokatiivinen mutta sen jäsenten päälle ei silti saa heittää nesteitä pakkasessa. Samoin Loldiers of Odin on provokatiivinen mutta heitä ei pidä hakata. Jos he tekevät rikoksen, on poliisin tehtävä sakottaa tai heittää putkaan. Dunkkuun vetäminen on rikos. Ja itse asiassa pahoinpitelytilanteessa sivuun katsominen on sekin itse asiassa sellainen että se rapsuttelee teemoja joita varten on varattu Suomen rikoslain 21 luvun 14 §.

Minä lupaan että jos joku pieksee Ruukinmatruunan, niin tämä uskonnoton moraaliarvotyhjiötyyppi ei katso sivulle vaan vähintään kutsuu ambulanssin paikalle. Tätä en tee maailmankuvan vuoksi vaan siitä huolimatta. Vedoten johonkin yleiseen ihmisarvoon ja elämän kunnioittamiseen. Ihan siksi että kuvittelen että tätä tarkoittaa se, että on länsimaisen sivistysmaan ihminen ja kansalainen. Jos haluaisin tukea muunlaista toimintaa voisin saman tien avata maan ISIS -järjestölle. (ISIS tosin osaa polttaa taloja vähemmin mokailuin ja vie asenteet niiden johtopäätökseen järkähtämättömämmin ja toimivat pitkäjänteisesti ja järjestelmällisesti ja muutenkin älykkäämmin. Vertaukseni ei tässä mielessä ole täysin asiallinen.)

Missing Think

"Mielestäni satanismi on saatananpalvontaa. Mitä järkeä muuten olisi käyttää juuri nimeä "satanismi", jos asialla ei todellisuudessa nähtäisi yliluonnolista ulottuvaisuutta? Levyn kirkkokin on nimeltään "Saatanan kirkko"! Pikemminkin tämä on nähtävissä sielunviholllisen tavanomaisena taktiikkana, missä asiat esitetään sekoittavasti, uskotellen, että satanismi muka olisi jotain vaaratonta, ihmisen hyvien ominaisuuksien esiin tuomista. Kovin läpinäkyvää! Jeesus Kristus on tullut tekemään tyhjäksi tällaiset saatanan juonet."
("Santtu")

Ylläoleva sitaatti huvitti minua eilen suunnattomasti. Toki tässä oli mukana voimakas ajatus siitä, onko tämänlaiselle lausumalle nauraminen enää jotain jota saa tehdä ; Lausuntoa antavat ihmiset kun ovat vähän helppoja maaleja huumorille. Vähän kuin Johanna Tukiainen, joka on sellainen että jos vain heittää ilmaan ajatuksen vitsistä, hän suorastaan juoksee aktiivisesti sitä päin. Päätin kuitenkin nauraa.

Sitten lakkasi naurattamasta. Kyseinen lausuma on toki idioottimainen. Mutta se on silti samanaikaisesti mainio esimerkki siitä mikä ero on reflektiolla ja perustelulla. (En nyt katso sitä että hän on kyvytön kirjoittamaan LaVeyn nimeä oikein. Sellaiseen tarttuminen olisi halpamaista grammarnatsiutta kun sisältö tulee kuitenkin ilmi.)

Lausuma on nimittäin ilmiselvästi reflektio mutta ei perustelu ; Santtu kuvaa melko tarkasti kuvauksen jossa on yhteys joka selvästi vakuuttaa hänet itsensä. Tämän perusteella hän sitten vetoaa muihin ihmisiin. Kuitenkaan hän ei tässä sinällään pedanttisen tarkassa ajatteluprosessinsa ilmituonnissa tee mitään joka ohjaisi muita tekemään niin. Toki pintatasolla voisi näyttää että hän olisi perustellut, asettanut argumentin. Mutta tämä on illuusio.

Rakenteellisesti kyseinen selitys nimittäin kiistää ideologian normit ja käytänteet ja katsoo pelkästään nimilappua. Logiikassa tämä tarkoittaa sitä että hän ei katso määritelmää vaan määritelmän nimilapuksi valittua merkkiyhdistelmää. Logiikassahan on kysymys siitä että katsotaan lauseiden rakennetta ; Olennaisena on konnektiivit ja muuttujaviittauksille ja vakioille annetaankin yleensä jopa abstrakteja nimiä kuten "A", "B" jne. Tämä vakioiden ja muuttujaviittausten abstrakti nimeäminen on mahdollista koska sillä tasolla ei ole merkitystä.

Olennaista on se, että jos premissit ovat tosia, ja operaatiot (AND/OR...) ovat määritellyt, siitä seuraa tiettyjä asioita. Logiikan voima on juuri siinä että jos "A":n korvaa sanalla "Perkele" tai "Kissa" tai "Kahvikuppi", niin jos premissit ovat yhtä todet, on perustelukin yhtä tosi. Santtu ei tätä tajua ja hän tuijottaa pelkästään määritelmän nimilappua sen sijaan että toimisi kuten kunnon argumentoija ja katsoisi määritelmän sisältöä ja perustelun rakennetta.

Heti kun hypähtää termin "nimilapun taakse" ja tajuaa että argumentti on hieman kuin hillopurkki, jossa etiketti ei kerro kaikkea, ja että perustelu on nimen omaan sitä että käydään maistamassa, huomaa mistä on kysymys ; LaVeyn ideologiassa ei ole selvästi sisällöllisesti ole kysymys saatananpalvonnasta. Se esittää että saatana on vertauskuva. Vertauskuvallisuus on hyvin tärkeää ; Se kontekstoi määritelmän. Kysymys on itse asiassa sen tajuamisesta, että vaikka Jeesus eräässä vertauksessaan puhuikin leivisköistä (raha) ja niiden maahan hautaamisesta ja niillä kaupankäymisestä, hän ei oikeasti tarkoittanut sitä että kristityn tulisi olla kaupankävijä, kauppamies ja muutenkin rahan perään. Jeesuksen vertaus ei ollut kannustus taseen ja voittojen maksimointiin. Se oli vertaus sananlevittämisestä. Leiviskä oli vakaumuksen symboli, eli ei konkreettinen vakaumus.

Maallisemman esimerkin tästä saa ottamalla Johnny Deppin saaman mediaongelman. "Santtu" on päättelyvirheineen samassa virheessä missä mediakin. Julkkisjuoruilijajurnalistit ohittivat kielikuvan "mediajulkisuus raiskaa" ja ottivat esiin aidon raiskaamisen. Tämän jälkeen he leikkivät että lausuma halveksi raiskattuja. Eihän muuten olisi järkeä käyttää kyseistä sanaa, jolla on tietty merkitys. Kontekstointi on tärkeää. Nimilappu sai liikaa huomiota, ja siitä vedettiin jotain jota siinä ei sisällöllisesti ollut. Tämä tarkoittaa sitä että juorujournalistit olivat typeriä ja pinnallisia.
1: Tämänlaiseen ajatteluvirheilyyn ajautuvien olisi kenties positiivista heittäytyä geenipoolin ulkopuolelle, se, että he eivät levittäisi suttuisia aivojen rakenteeseen ja toimintaan vaikuttavia geenejään olisi palvelus ihmiskunnalle.

LaVeyn valitsema nimitys johtuu oikeasti todennäköisesti aivan puhtaasta huomiohuoraamisesta. Provokatiivinen nimi lisää kiinnostusta. Mediajulkisuus tuo jäseniä ja tämä taas tuo mainetta ja varoja ideologian päämiehelle. Suoraan sanoen, strategia on toiminut.
1: Ja itse asiassa tästä tulee hieman samanlainen fiilis minkä Hotakainen kuvaa "Jumalan sana" -kirjassaan rokkarista nimeltä Evil. (s. 292) "Paha ei koskaan esittäydy, paha on piilossa, paha kytee. Hyvä on esillä, hyvyyteen kääriydytään ja hyvyyteen vedotaan. Rokkari hakee nimellään uskottavuutta, joka katoaa heti kun tuonlainen nimi otetaan käyttöön." ... (s. 296) "Evil on söpö, mutta hän ei tiedä sitä. Evil haluaisi olla rankka, mutta hänestä ei ole siihen. Evil on riippumaton ja marginaalinen taiteilija, joka on viimeksi antanut haastattelun maan suurimpaan aikakauslehteen, jonka kannessa hän seisoi vinossa ja sanoi viihtyvänsä keskiluokan ulottumattomissa. Evil on herttainen."

Satanismin ideologia kuitenkin sisällöllisesti korostaa yksilöä ja kiistää eksplisiittisesti kaiken yliluonnollisen. Ulkopuolisen voiman palvonta ei tule esiin myöskään ideologian sisällöstä. Itse asiassa satanismista saadaan saatananpalvontaa vain määritelmän sisällöt vaihtamalla ; Prosessi tässä on sama, jolla esimerkiksi juoksusta saa epäjumalan. Mikä tahansa jolla on arvo ja merkitys muuttuu Jumalaksi tai nimetään Pyhäksi, jolloin kyseessä on eräänlainen epäjumala ja tätä kautta juokseminen ja LaVeyn kristinuskosta poikkeava arvomaailma määrittyy saatananpalvonnaksi. Tämänlainen sanakikkailu on kuitenkin typerää. Pohjimmiltaan siinä nimittäin ohitetaan mitä toinen sanoo ja tarkoittaa, ja hänen sanomisensa sisältö määritellään uusiksi omien mieltymysten mukaan ja sitten väitetään että toinen tarkoittaa oikeasti tätä. Argumenttivirhelistauksessa tämänlainen arkikielessä "kusipäisenä ohipuhumisena" tunnetua ilmiötä kutsutaan asiallisemmalla nimellä olkiukko. Se on argumenttivirhe, ei perustelua vaan manipulaatiota, vetoamista.

Tämänlainen nimilappuun tuijottaminen saa voimansa abstraktiokyvyttömyydestä ; Pohjimmiltaan nimilapun sana tarkoittaa jossain jotakin, johon on liitetty konnotaatioita jotka välitetään sitten itse asiaan. Tämänlainen terminsiirtäminen on typerää (kuten yllä olen osoittanut). Silti se on uskonnollisissa piireissä hyvin paljon käytetty. Koska se vetoaa ihmisiin jotka eivät osaa erottaa reflektiota perustelusta ja vakaumusta varmistetuista tosiasioista tai tuntemuksia ja ennakkoluuloja havaitsemisesta.

Tätä kautta olen esimerkiksi kohdannut ihmisen joka oli sitä mieltä että nimi "missing link"/"puuttuva linkki" tarkoitti jo nimenä sitä, että evoluutio ei voi olla totta. Hänestä ihmisen ja apinan välimuotoja ei ole. Kuitenkin lehdistökin usein provokatiivisesti kutsuu uutta välimuotoa "puuttuvaksi linkiksi", koska termin sisältö ei ole se, mitä siinä olevissa sanoissa on. Jouduinkin ennen kreationistisen Lubenowin "Myytti apinaihmisestä" -kirjaa kamppailemaan sen kanssa että ihmiset väittivät että puuttuvia linkkejä ei ole. Tai että niitä on niin vähän että ne mahtuvat pöytälaatikkoon. Lubenow onneksi sattui tuossa kirjassa kuvaamaan määrää runsaaksi. Näin "puuttuva linkki" -määritelmän etikettiä sisällön sijasta tuijottaminen on jäänyt vähemmäksi.

Ja tietysti tämä nimeämisen kautta tehty ilmiö on olennaisena osana Intelligent Designiä. Esimerkiksi Dembskin tapa jaotella maailmaan perustuu siihen että hän määrittelee että on kolme osiota. Sattuma, Lainomaisuus ja Suunnittelu. Hän väittää että Suunnittelu on jotain joka jää kun kaksi muuta eliminoidaan. Hän, kuten kaikki ID -piirissä, kieltäytyvät virallisella tasolla puhumasta mekanismeista ja luonteesta. "Älykkyys" ei siis ole mikään määritelty sisältö, vaan nimilappu ; Emme esimerkiksi tiedä liittyykö siihen sellaisia asioita kuin "tietoisuus", "intentio"... Nämä asiat eivät ole mukana määritelmäsisältönä tai jontain joiden mukanaolo "Suunnittelu" -luokassa olisi pakosti läsnä. Näin ollen ajatus siitä että Suunnitteluun liittyisi mikään aktiivinen agentti johtuu siitä että termin nimeen on valittu sana, jolla on arkikäytössä tietty sisältö denotaatioineen ja konnotaatioineen. Ja nämä sitten salakuljetetaan koko ideologian ytimeen. Ja ihmiset eivät oikeasti huomaa tätä, koska yllättävän harva osaa erottaa reflektoimisen ja perustelun toisistaan. Manipulointi ja vetoaminen tuntuu monista samalta kuin todistaminen ja perustelu. Tämä on huolestuttavaa.

Ironia on kuollut - kauan eläköön ironia

>Kari Hotakaisen "Jumalan Sanassa" kuopataan ironia. "Ironian hautajaisissa oli harras tunnelma. Vainaja oli monille länsimaalaisille läheinen ystävä, vähintäänkin puolituttu. Tämän vuoksi hautajaiset järjestettiin Netissä. Pappi korosti Ironian merkitystä ja tähdensi, että vaikka Ironian vanhemmat, Huumori ja Ahdistus, eivät koskaan virallisesti lastaan tunnustaneet, tänä herkkänä hetkenä olisi toivottavaa, että he myöntäisivät olevansa ainakin osavastuussa vainajan maallisesta vaelluksesta."

Ironian kuolemassa on eräässä mielessä jotain hyvin olennaista ajastamme. Tietyssä mielessä yhteiskunta on ajautunut parodiahorisonttiin. ~ On mahdotonta erottaa totena esitettyä vitsistä ja jonkun asian parodisoinnista. Vaaditaan syvää ihmistuntemusta, aikaa ja analyysiä jotta voidaan erottaa että Niilo Paasivirran "Oikeat Mielipiteet" ovat olennaisesti ytimeltään huumoria kun taas Jouko Pihon profetiat ovat vakavalla naamalla esitettyjä. Parodioidut muistuttavat parodioijia. ~ Tämä näkyy esimerkiksi huumorilehti "Pahkasian" tuhosta. Tekijöiden lausunnon mukaan maailma oli muuttunut niin omituiseksi että sen ironinen käsittely oli mahdotonta. Vitsi ja tosimaailma muistuttavat liikaa toisiaan, parodiointi on muuttunut imitaatioksi.

Kuitenkin asian voi nähdä myös hieman toisin.

Ironian ongelma on se, että se on rakastettu hengiltä. Toki se on perinteisestikin sekoittunut sarkasmiin, jossa ahdistus on korvattu omalla moraalisella närkästyksellä ja vittuuntuneisuudella. Mutta nykyään ironiaa halutaan kaikkeen. Postmoderni filosofia itse asiassa tekee asioiden kyseenalaistamista sarjatulella. Koomikkoja ei tavallaan tarvita, kun mannermaiset filosofit tekevät juurikin saman ja aivan vakavalla naamalla.

Nykyäänhän muotikin on ironiaa. Esimerkiksi minun hattuni nähdään "ironisena cowboyhattuna" vain siksi että siinä on lierit, mutta se ei kuitenkaan ole "Stetsonin muotia". Minua ei toki harmita tämä tulkinta, koska se tukee yleistä surrealistisen narrin identiteettiäni. Hattu ei kuitenkaan ole valikoitunut ironisena päätöksenä. Tässä mielessä hattuni on ajautunut parodiahorisonttiin koska monet hipsterit käyttävät "ironisia kenkiä". He ovat dekonstruoineet ajatuksen "pinnallisista muotikengistä" ja tehneet pinnallisuuden käyttämisestä pinnallisuuden tukemisen sijasta pinnallisuuden kritiikin.

Toisin sanoen ironiaa ei ole suinkaan haudattu. Ironia ei ole kuollut, vaan se on kaikkialla. Ironia on niin kaikessa, että se on muuttunut näkymättömäksi. Sen poissaoleminen vaatisi erityishuomiota, joten ironiasta on tullut kiinnostavan ylellisyystuotteen sijasta ylitarjottu hyödyke, ja täten ikävystyttävä.

Tämä ei välttämättä sinällään yllätä, koska esimerkiksi Camus korosti että ateismi tarkoittaa absurdin hyväksymistä osana maailmaa. Maailman syvä naurettavuus tekee kaikesta ironista. Ei ole muita kuin ironisia kenkiä ja ironisia hattuja. Sartren mukaan uskon menetyksen hetkeen taas liittyy angst, ja ahdistus taas on "Hotakaisen tapaan" toinen ironian vanhemista. Nämä ateistit ovat tärkeitä, koska yhteiskunta on sekularisoitumassa. Uskon menetyksen henki kiertelee vetten päällä ja ironia näkee että tämä oli hyvä.

Ironian tarkka hyvinvointialue.

Siinä missä "pystysuunnassa" Ironia on sarkasmin ja klovnerian välimaastossa, on se vaakatasossakin asetettavissa paikalleen. Ironialla tuntuukin menevän hyvin silloin kun se on jossain uskonnon ja postmodernistisen filosofian välimaastossa; (1) Mystiikka itse asiassa tekee omien lähtökohtien kritiikkiä. Näyistä ei voi sanoa varmaa. Onko viesti Jumalalta, CMX:än pojilta vai omasta päästä - vai peräti Saatanasta. Eroa ei esitetä tiedettäväksi, jokin vain valitaan ja siihen heittäydytään. Tätä kautta uskonto on vitsi joka ei naurata. (2) Postmodernismi taas kieltää vitseyden itsessään. Naurettavuudesta tehdään vakava asia, jotain jossa on taustalla ensisijassa vallankäyttöä, kahlintaa ja muuta inhimillistä julmuutta.

---

Ironia on hieman kuten tuo auto. Levinnyt holtittomasti ympäriinsä. Ja juuri siksi rikki.

Poromies

"Porot eivät eläessään tiedosta joutuvansa taljoiksi ja käristykseksi, eivät ne aavista, että niiden sarvista tehdään avaimenperiä tai ne kiinnitetään saunan pukuhuoneen seinälle merkiksi siitä, että talon isäntä on säilyttänyt kosketuksensa luontoon."
(Kari Hotakainen, "Jumalan sana" sivu 7-8)

Kuten monet ehkä tietävät, olen luonnonsuojelumiehiä. On vaikeaa olla "pikku naturalisti" ja loikkia luonnossa ilman että tätä kautta syntyy jonkinlainen kiintymysside. Olen kuitenkin samalla ajamassa ihannetta jonka minulle opetti "Ihmemies MacGyver" erityisesti puunkaatojaksossa. Hänhän oli sekä metsureiden että luonnonsuojelijoiden puolella.

Uusimmassa WWF:än jäsenlehdessä, "Pandan polku (syksy 2011)" pitää esipuheessaan seuraavanlaisia esityksiä. "Erilaisista totuuksista syntyy ristiriitoja. Ensimmäinen edellytys niiden ratkomiseen on yrittää asettua toisen asemaan. Poromiesten käsityksiä muovaa tarve puolustaa omaa elinkeinoa." ... "Entä ahma itse? Emme kykene näkemään maailmaa sen silmin. Tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että eläimet eivät pysty viekkauteen, julmuuteen tai pahuuteen, ne vain toteuttavat lajilleen tyypillistä käyttäytymistä." Tässä on voimakkaan fenomenologialta maistuva lähestymistapa. Pinnallisesti se voi näyttää Angus MacGyverin viitoittamalta tieltä, diplomaattiselta.

Kuitenkin asia on luonnollisesti mutkikkaampi. Lausunto on nimittäin kokonaisuutena varsin erikoinen. Ensinnäkin se näkee poromiehen vain yhdestä kulmasta. Ja se on klassinen luonnonsuojelijoiden näkemä kuva ; Luonnonsuojelijat näkevät että he välittävät eläimistä ja elämästä ja että poromiesten puolella takana on elinkeino, kaupallisuus ja raha. Tämä kuvaa tietysti kaikkea tuotantoeläinkritiikkiä. Mutta nimenomaan poromies on jotain, jossa tämän näkemyksen yksipuolistava voima on helpotein nähtävissä.

Kaupallisuuskulma on latistava. Siinä ihminen leimataan yhdellä kuvalla. Valitettavasti tämä kuva ei perustu samastumiseen poromiestä kohtaan. Sen sijaan poromies nähdään symbolina ja mielikuvana.
1: Sama kohtalo on tosin tullut myös luonnolle ; Vaikka Antti Lappalaisen "Suden jäljet" luokittelee historiallisesti kelvolla tavalla dokumentoidusti että susi on tappanut yksin Suomessa valtavasti ihmisiä, on vallalla silti näkemys "ei yksikään koskaan missään". Näin on tehty siksi että susi ja ahma halutaan erottaa petoluonteesta ja nähdä pelkästään viattomana luontona. Niiden luonteeseen ekologinen fakta, saalistaminen ja siihen liittyvä hurme ja väkivalta, etäännytetään.

On erikoista että luonnonsuojelijalle nähdään suhde eläimeen. Kuitenkin suhde poroon on nimen omaan poromiehelle. Ulkopuoliselle se on hieman kuten lomakuva julkkiksen koirasta ; Sen kanssa ei eletä ja olla. Siihen on kaukosuhde ideatasolla. On hyvä huomata, että vaikka poron domestikaatioaste on kiistämättä matala, ja tällä tavalla vapaana elävä eläin ei taatusti synnytä samanlaisia tunteita kuin sika jota päivittäin ruokkii ja hoitaa naskista teuraalle asti. Kuitenkin on selvää että tästä huolimatta poromiehelle poro on hieman muutakin kuin tapettava elikko ja omistuksen kohde. Eläimien kanssa touhutessa syntyy aina jonkinlainen suhde.
1: Jopa maataloissa oikeasti tapahtuvissa julmissa eläinsuojelukysymyksissä tilanen ei yleensä johdu sadismista, vaan siitä että töitä on liikaa ja kenties tilan 1600 -luvulta asti jatkunut perinne on liian painava jotta sitä kehdattaisiin katkaista. Ja niin viina korvaa eläintenhoidon ja lopputuloksena on tietysti väistämätön katastrofi sekä eläinten että ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Poromies on kuitenkin myös elämäntavan kuvaaja. Itse asiassa poronhoito on lappalaiskulttuurin syvärakennetta. Eläinsuojeluliikettä tahraa aktivismi, jonka kohdalla on käynyt kuten pinnallisen ja muodikkaan monikulttuurisuuden kohdalla on käynyt. Monikulttuurisuushan ei käytännössä monesti ole monikulttuurisuutta, vaan jotain jossa vieraat kulttuurit typistetään pelkäksi pintatasoksi, jolloin jää pinnallista pukeutumista, musiikkia ja kitchiä. Nämä sitten liimataan oman kulttuurikuvan syvärakenteen päälle koristeeksi ja keikaroidaan ymmärtämisellä. Tämä kuva toisesta kulttuurista ei tietysti yllä pinnallisuutta syvemmälle. Samoin luontoaktivismia kuvaa nimenomaan se, että sitä harjoittavat urbaanit luonnosta etääntyneet ihmiset ; Olen aiemmin rinnastanut heitä Jim Carreyn urbaaniin "Ace Ventura" -hahmoon.

Poromies kuvaa tietynlaisen, hyvin lähellä luontoa olevan, kulttuurin syvärakenteen jäännettä. Se on tässä mielessä kenties yhtä nykyaikaista kuin noitarummun paukuttelu tai tuntureilla joikaaminen. Mutta sen maailma kumpuaa samasta lähteestä. Onkin selvää, että poromies on paitsi ammatti, myös elämäntapakysymys. Tässä mielessä urbaani ihminen on luultavasti hyvin huono samastumaan ja ymmärtämään poromiestä. Syynä on kaupunkikulttuurin ammattikuva, joka enemmänkin sirpaloittaa ihmisen. Ammatti ei enää ole elämäntapa, vaan jotain jota teet jotta saisit rahaa siihen elämäntapaasi. Ammatin kysyminen ihmisiltä ei siksi ole kaupungissa kovinkaan olennaista. - Erilaiset alakulttuuriin kuulumisasiat ovat ne, joita ainakin minulta kysytään.

Toinen asia, joka on jännittävä, on miettiä asiaa poron kannalta. Poromies ja ahma ovat tälle hyvin samanlaisia. Joku tulee ja joku tappaa. Poroa tuskin hirveästi kiinnostaa se, jääkö sen luut haaskaksi vai tehdäänkö niistä potenssilääkettä. Kun prosessi on tässä vaiheessa, se on kuitenkin jo kuollut. Eläinten hyvinvoinnin kannalta poro joka kuolee ahmaan on yhtä kuollut kuin se joka jää ihmisen käsiin. Siksi tarvitaankin omituinen "julmuusulottuvuus" jossa eläinten väkivaltainen ja muuten samanlainen toiminta pestään synnistä viittaamalla intentioon. Tämä on keino tehdä poromiehestä syyllinen ja ahmasta syytön.
1: Samalla ihminen nostetaan luonnon yläpuolelle ja väitetään että ihminen olisi jotenkin irti luonnostaan. Onhan julmuus ja juonittelukin ihmisessä luonnon rakentamana potentiaalina, kykynä joka voi aktivoitua. Ajatus ihmisestä luonnon ja itsensä herrana on jotain jonka voisi luulla kuvaavan esimodernia aikaa. Aikaa ennen kuin Freud rikkoi ihmisen viimeisen hegemonisen diskurssin, ja esitti että ihminen ei ole herra edes omassa mielessään. Hän ei välttämättä ollut oikeassa, mutta hän tajusi että asia ei ole ilmiselvä. Ja tämän kyseenalaistamisen tiellä olemme nykyään, olimmepa sitten psykoanalyysistä mitä mieltä tahansa.
2: Temppu on vähintään kyseenalainen ja se rakentuu "luonnollisen ja luonnottoman" määrittelyyn. Jota taas yleisesti ottaen pidetään aika vahvana valtapelinä jopa postmodernistien puolella. Eli vaikka et kannattaisi postmodernismin menetelmien kritiikkiä, niin niiden seuraamisesta johtaisi sama.
3: Eläinten hyvinvoinnin kannalta tällä ei ole mitään väliä. Tämä korostuu tietysti porossa, koska ne elävät melkoisen vapaasti. Niitä ei kahlita mihinkään pieneen karsinaan toisin kuin vaikkapa sikoja. Onkin selvää että kysymys on inhimillisistä arvostuksista joista tehdään keinotekoisia ihmislähtökohtaisia oikeuksia. Oikeuksia jotka eivät ehkä eläimelle merkitse mitään, mutta joita puolustetaan koska ihmisen maailmankuva asetetaan tärkeimmäksi ja eläin - ja poromies - latistetaan tämän mielikuvan välineeksi, symboliksi joka on oman merkityksentunteen väline. Eläin on siis primaaristi sitä varten että eläinsuojelija saisi kokea olevansa parempi ihminen.

Itse vetäisin tässä puheet nimenomaan syvätasolle. Kulttuurirelativismi tosin joudutaan tässä heittämään syrjään. Tämän jälkeen aiheeksi nousee enemmän se, missä ja millä ehdoin ihmisellä on osa olla luonnoneläimen kaltainen. Suden ja ahman oikeudet olisivat tällöin rinnakkain ihmisten oikeuksien kanssa. Tämä tosin vaatii sen käsittämistä että poromiehestä tulee petomies.

"Nyt sellaista luontoa ei olekaan, josta joku ei voisi lähettää kiusallista kännykkäkamerakuvaa etelän lehtiin. Ei puhdasta, arvaamatonta, luontoa ole, on vain luonnonsuojelualueita, vaellusreittejä ja karttaan tarkasti merkittyjä metsähallituksen majoja, joista tapaa etelästä lentäneen vaeltajan, joka ehdottaa yhteisiä nokipannukahveja."
(Kari Hotakainen, "Jumalan sana", sivu 54-55)

Tiedon Kajo : Löytäminen mahdollisimman vähällä (mutta ahkeralla) etsimisellä.

Elämme informaatiotulvan aikaa. Tätä kautta mukaan tulee sama, mikä itsepuolustuksessa on tärkeää: Kun esimerkiksi minä sanon että jokin tekniikka on tehokas, se ei välttämättä tarkoita maksimaalista tuhoa. Vaan sitä että homma saadaan hoidettua niin että itse ponnistellaan mahdollisimman vähän. Kysymys ei siis ole maksimaalisesta destruktiivisuudesta muuta kuin ääritapauksissa: Useimmiten kysymys on pikemminkin laiskuudesta joka kuitenkin saa homman hoidettua.

Vastaava logiikka on tietysti kustannustehokkuuden maailmassa. Yhteiskunnassahan työnantajaa kiinnostaa paitsi aikaansaannosten määrä, myös käytetyt resurssit ja työtunnit. Itse asiassa yllä oleva "laiska ahneus" on yhteiskunnassamme hyvin läpitunkevaa.

Sama on tietysti asioiden löytämisen kanssa. Nykyään kirjoja ja muuta tekstiä tulee valtavasti. Kaikkea ei ehdi lukemaan. Löytäminen on kuitenkin tärkeää. Tästä on esitettävissä ainakin kaksi tapaa:
1: Delegointi. Esimerkiksi sisareni on useiden mielestä hyvä löytämään mielenkiintoisia kirjoja. Hän esitti konstiksi sen, että hän katsoo kirjastossa pikalainahyllyä. Tätä kautta tulvaan on jonkinlainen konsti - tässä kirjastonhoitajan työ ja ammattitaito tavallaan käytetään hyväksi.
2: Aktiivinen oma toiminta : tutustuminen ja sensuuri: Lauri Järvilehto kirjoitti tästä uutistulvan kohdalla. Hän keskittyy siihen että altistutaan runsaalle ja hyvin erilaiselle aineistolle, josta turhat heitetään pois. Ideana on se, että luetaan paljon lehtiotsikoita, ja kiinnostavimpien alkukappaleet luetaan ja jos sekin tuntuu kiinnosvalta, luetaan koko höskä. Tämä tarkoittaa sitä että valtava määrä aineistoa analysoidaan nopeasti, ja suurin osa saa "tylsänä monoa".

Molemmissa näistä keinoista tuntuu olevan järkeä. Eikä kuilukaan ole suuri. Kirjastonhoitaja on tavallaan Järvilehdon osoittama toimija. "Unkuri" kirjoitti tästä aiheesta viitaten Robert Musilin "Mies vailla ominaisuuksia" -kirjaan. Kirjastonhoitaja ei ollutkaan lukenut ainuttakaan kirjaa kirjastosta, mutta osasi luokitella ne oikeaan paikkaan sisälysluettelojen ja muiden vastaavien tietojen avulla. Järjestely onnistuu metatiedolla kirjoista, ei lukemisen kautta saadusta kokemuksesta kirjan sisällöstä.

Minäkin tutustun usein luotettaviin ja hyviin lähteisiin. Syynä on se, että en ole kovinkaan kiinnostunut "knoppitiedosta". Eli sellaisesta jolla pärjää tietovisoissa. Eli että yksittäiset faktat ovat hallussa. Minua ei kiinnosta tietää kymmenen korkeimman vuorenhuipun metrimääriä tai sitä mikä on jonkun tietyn kalalajin keskipaino. Sen sijaan haen ymmärrystä, sitä joka liimaa nuo asiat yhteen. Tätä kautta faktojen on tietysti oltava kunnossa, mutta ei sen enempää. Knoppitietoa saa paljon lukemalla täysin satunnaisesti kaikkea ja tankkamalla ne mieleen.
1: En siis pidä "kunnon sivistyksenä" sitä mitä monessa kulttuurissa arvostetaan. Eli ulkoa muistamista. Joku voi ihmetellen kertoa muinaisesta viisaudesta jossa ihminen osasi ulkoa laulaa Kalevalan. Enkä sitä että joku ilmoittautuu Islamilaiseksi lukeneeksi joka osaa Koraanin ulkoa. Mielestäni tämä vaivaa vaatinut näyte on vain osoitus siitä miten hukkaan aikaa on heitetty. Toki annan heidän pitää sitä tärkeänä ja olla ylpeitä. Onhan se kieltämättä saavutus. Mutta ei mitään sellaista jota itse haluaisin tai hakisin itselleni.

Tämä tarkoittaa sitä että jos lukee tiedelehteä, ei tarvitse yhtä kovin seuloa mitkä tutkimukset ovat hyviä ja huonoja. Vertaisarvioija on tehnyt sen jo puolesta. Kaunokirjoista taas klassikkostatukset on hyvä tietää. Niihin tutustuminen on ensisijalla verrattuna tuntemattomiin teoksiin. Ja kirjastossa jos haluan tehdä tietystä aiheesta, on hyvä olla asiaan kuuluvan hyllyn kohdalla. Jos dekkari sisältää juttuja kvanttifysiikasta, en laita niitä yhteen fysiikkahyllyn tavaran kanssa. Ellen sitten tee skeptikkonörtiltä maistuvaa tutkimusta siitä miten massaviihde käyttää fysiikkaa ja miten sen tulkinnat ovat tieteenmukaisia - tai oikeastaan miten ne ovat tieteenvastaisia.

Kuitenkin myös satunnaistaminen tuntuu järkevältä. Esimerkiksi itse olen yrittänyt rikkoa omia raja -aitojani lukemalla satunnaisesti tavaraa kirjastoissa. Eli selailen useita eri kirjoja, ja lueskelen hyvinkin erilaisia kirjoja saman päivänkin aikana. Näin ollen sattuma yhdistää asioita eteen, ja näitä "ulostulemia" voisi olla vaikea itse pyörittää. Useimmiten kohtaamiset ovat outoja, typeriä ja hedelmättömiä. Mutta ideana onkin se, että huonoille annetaan aktiivisesti monoa ja hyvät säilytetään.

Tässä kohden luotan siihen että altistukset ovat mustia joutsenia. Nassim Talebhan käyttää niitä pörssimaailman ja muun maailman kuvauksessa. Ne ovat epätodennäköisiä asioita, joiden seuraukset ovat tärkeitä. Hänen ohjeensa on, että jos on pörssissä panostamassa, ei kannata varata niiden varaan kaikkea varojaan. Eikä kannata tuudittautua turvallisuuteenkaan, koska maailma muuttuu. Paras keino on se, että osa panostetaan mustiin joutseniin. Sellainen osa, jonka häviäminen totaalisti pois ei vain käytännössä haittaa tai merkitse yhtään. (Jos ei osaa hävitä, ei pidä pelata.)

Tätä kautta minäkin panostan valtaosan siihen että käytän lähdekriittisyyttä ja "valitsen delegoimalla". Se on turvallinen tie. Sitten jonkin verran kulutan aikaa ihan satunnaiseen lukemiseen. Tätä kautta saan tuotettua välttävällä vaivalla jotain pientä sarjakuvista osuvan sitaatin johonkin vakavan filosofiseen yhteyteen. Ja joskus syntyy ihmeellisiä törmäyksiä joiden tuotos on yllättävää.

Toki joskus riskit epäonnistuvat, ja syntyy kokeellisia juttuja, jotka joskus räjähtävät käsille, ja tuloksena on yrityksestä ja ensikokemuksista huolimatta jotain huonoa. Näin ollen silmissäni voidaan onnistua:
1: Onnistumiskeskeiset eivät ole aitoja onnistujia, he tuottavat paljon konventionaalista ja tylsää. He tavallaan uudelleenkirjoittavat jo olemassa olevaa, ja tekevät asioita jotka ovat kulttuurissamme helppoja. Luovuutta puuttuu.
2: Haihattelijat eivät ole aitoja onnistujia. He ovat hyvinkin luovia ja satunnaisia ovat unohtaneet kriittisyyden ja tätä kautta he tuottavat paljon turhaa. Tätäkään ei ole vaikeaa tehdä. Kysymys on vain kohtaamisten määrästä.
3: Pessimistit eivät ole onnistujia koska he ovat usein lannistuneet jo ennen yrittämistä. He tuottavat "ei mitään".

Mutta maksimionnistujalle on kuvaus: Se löytyy Kari Hotakaisen kuvauksesta, jonka kohteena on Markus Kajo: "Markus Kajo ei myy, ei yritä, ei edes aina onnistu, mutta jokin selittämätön voima hänessä on. Luulen hänen olevan kotoisin nuotiotulilta, ajalta ennen televisiota, ajalta ennen miellyttämistä."

Taivaan tuijottajat.

Philippe Henarejoksen kirjassa "Yötaivaan opas" kerrotaan että paljain silmin voidaan nähdä taivaalta noin 6000 tähteä. Jos olemme yhteen paikkaan sidottuja, emme tietenkään näe koko taivasta, esimerkiksi meiltä pohjoisen ihmisiltä jää etelän risti näkemättä, jos emme matkusta etelämmäksi katsomaan. Tietenkin näkemisen laatu riippuu lisäksi omasta näkökyvystä sekä tarkastelupaikasta. Markus Hotakaisen "Tähtitaivas" kertoo esimerkiksi että tarvitaan pimeä ja avoin paikka. Pimeä ei täyty helposti kaupunkejen lähellä, koska kaupungin valot häiritsevät. Olisi hyvä etsiä paikka, jossa valosaaste olisi pohjoiseen päin. Kuitenkin myös tehtaiden tuottama lämmin savu muuttaa ilmakehän tiheyttä ja vaikuttaa havaintoihin sotkevasti. Tämän jälkeen kannattaa ottaa avuksi teknisiä apuvälineitä. Kiikarilla näkee paremmin (kunhan muistaa ottaa linssinsuojuksen pois) ja kaukoputkella tietysti vielä paremmin.

Kaukoputken kehitti ensimmäisenä tiettävästi anonyymiksi jääny silmälasikauppias 1608. Yksi nimeltä mainittu ehdokas on Hans Lippershey, tosin monia muitakin nimiä on ehdotettu. Kaukputkea epäillään myös paljon tätä vanhemmaksi keksinnäksi: Roger Baconin huhutaan rakentaneen kaukoputken mainittua aikaisemmin, jo niinkin aikaisin kuin 1200 -luvulla. Kaukoputkella katseltiin aluksi maallisempia kohteita. (Kuten vaikka "tipujen tiiraamiseen", (c)ornitologiaan.) Galileo Galilei keksi kuitenkin tarkatella sillä tähtitaivasta 1609. Hänen kaukoputkensa suurensi noin 30x, eli se ei ollut mikään hirveän hyvä. Kaukoputkilla oli kuitenkin apua. Tähtitieteessä alettiin tarvitsemaan kaukoputkia. Kehitysketju huipentui teleskooppeihin, jotka olivat erityisen voimakkaita. Tälläisen ensi kertaa Christiaan Huygens 1600-luvun puolivälissä.

Aluksi kaikki kaukoputket olivat linssikaukoputkia. Niissä toiminta perustui siihen, että linssi taivuttaa valoa, kuten suurennuslasi. Kaukoputkia käytettiin ennen kuin niiden toimintaperiaate ymmärrettiin: 1611 Kepler kehitti kaukoputken optisen periaatteen. Tämän avulla voidaan koota valoa. Kun haluttiin lisää tarkkuutta, piti kasvattaa peilin kokoa. Toinen ongelma oli linsseistä tuleva värivirhe. Koska lasi taittaa valoa, seurauksena on samaa ilmiötä, joka nousee vahvasti esille prismassa. Tämän vuoksi linsseistä piti hioa vähemmän kuperia. Tämän seurauksena polttopiste etääntyi, mikä tarkoitti entistä pidempiä putkia. 1733 värivirheen korjaamiseksi Chester Hall liitti kaukoputkiin koveria linssejä. Värivirhe on tosin yhä edelleen halvemmissa linssikaukoputkissa. Tyypillinen heitto on sini-puna -heitto, jossa esimerkiksi planeetan toisessa reunassa näkyy sinistä ja toisessa punaista väriä.

Toinen tapa suhtautua värivirheeseen oli peilien käyttö. Peilissähän jokainen valonsäde taittuu samassa kulmassa, missä se tulee, joten väri ei vääristy samaan tapaan kuin linsseissä. Kokoavien peilien avulla saadaan rakennettua peilikaukoputki, reflektori. 1668 Isaac Newton rakensi ensimmäisen peilikaukoputken. 1672 Laurent Cassegrain teki tähän parannuksia. Tämäkään ei ollut täydellinen ratkaisu, koska apupeilit heijastavat ja synnyttävät helposti taipumisrenkaita. ; Linssikaukoputkessa suurempi määrä valosta tulee perille asti. Apupeilien metalliset kiinniketelineet poistavat näkökentästä kohtia ja aluksi peilit olivat sen verran himmeitä, että kuvista tuli suttuisempia ja epäselvempiä. Peilikaukoputkien valmistaminen oli kuitenkin paljon halvempaa. Peilikaukoputkissa peilejä on toteutettu puolipallomaisilla ja parabolin mallisilla peileillä. Parabolinmalliset peilit toimivat paremmin.

---

Ohessa erilaisten kaukoputkien hieman yksityiskohtaisempia toimintaperiaatteita.

800023-31881036

"Niin paljon teitä / jotka vievät harhaan. / Niin paljon polkuja / joiden päätä ei näy. / Niin paljon liittymäkaistoja / joista ei ota selvää. / Niin paljon tasoristeyksiä, / joissa ihminen hätääntyy. / Niin paljon tunnetta, niin vähän ohituskaistoja."
(Pauli Kohelo, "ohessa tilinumeroni")

Pauli Kohelon salanimellä kirjoitettu kirja "ohessa tilinumeroni." on herättänyt arvailuja. Tyylin vuoksi sitä arvioidaan Kari Hotakaisen tekemäksi, mutta muitakin arveluja on. Itse en mieti tätä. Sen sijaan lukaisin sen. Se ei ole paksu, lukemiseen ei mene kauaa. Kirja oli "itsekasvukertomus". Salanimi viittaa melko selvästi Paulo Coelhoon, joka on kenties kuuluisin elämäntapaohjeistaja, joka kirjoittaa yleisten arvioidenkin mukaan "vaikeatulkintaisesti".

En yleisesti ottaen pidä "itsehoito -henkisyys - itsekasvu" -kirjoista, joka on yleisesti ottaen ovat henkisyyden kaapuun naamioitua näennäisfilosofiaa, jotka eivät ole syvällisiä niinkään asian käsittelynsä tai ideoidensa uutuuden tai edes niiden esilletuomisen kautta, vaan pelkästään sen vuoksi että niissä mainitaan nimeltä jännittäviä, eksoottisia, uskonnollisia ja spirituaalisia aiheita.
1: Sisältöä joko ei ole, jolloin kirja on kooste jossa välitetään tunnelmia. Ne voivat kyllä puhua henkisyydestä ja enkeleistä, mutta niitä on silti vaikeaa pitää edes teologisina tutkielmina.
2: Sen sisältö on sellaista, että se mukailee odotettujen lukijoiden näkemyksiä. Kun tämä kirjoitetaan aforistisessa tai runollisessa muodossa, lukijan mielipiteet vain kirjataan sivistyssanoin. Tällöin kirjailija luonnolliseti tuntuu tietysti tämän vuoksi "älykkäältä"(koska on samaa mieltä kuin lukija eli ei ole väärässä) ja "sivistyneeltä"(kun se käyttää niin kaunista kieltä ja hienoja sanoja.)
3: Kirjassa levitetään jotain uskonnollisia tai ideologisia näkemyksiä, jotka perustellaan tunnelmakuvauksin ja muuten tunteisiin vaikuttavasti.

Muunlaiset ovat kokemuksieni pohjalta harvinaisia poikkeuksia. Niitäkin voi kuitenkin olla. (Tuleeko Teille muka nimeltä mieleen yhtään?)

Coelhon ja vastaavien teokset saavat usein valtavan menestyksen, koska elämänviisaus - tai ehkä oikeammin elämänasenne - kumpuaa kirjoittajan omista kokemuksista. Kirjoittaja itse uskoo niihin, ja ne antavat voimaa ja luottamusta myös muille samankaltaisille ihmisille. Mielestäni näitä kirjoja tulee arvioida genren sisältä "positiivisesti" juuri tätä kautta; Ne ovat nimen omaan elämänohjeita ihmisiltä ihmisille, eivät "perinteisesti katsoen filosofiaa, syvällistä ajattelua tai viisautta". Kun genre tulkitaan tältä kantilta niillä on arvo jopa kaltaiselleni kyynikolle.

Tosin se tarkoittaa samalla myös sitä, että itsehoitogenre on tulkittava eräänlaisena "uskonnollis-hengellis-sosiaalisena toimintana". Eli ne ovat eräänlaisia uskonnon heijastumia. Ja tätä kautta niillä kieltämättä onkin tavallaan ansaittu paikka ihmisten elämässä. (OK, joidenkin muiden kuin minun elämässä.) Tosin tässäkin on mukana päivänselviä huijareita, jotka näkevät sen mitä uskonnoissa on valitettavasti aina nähty ja osattu hyväksikäyttää - Sillä voi ohjata ihmisiä, eli saada valtaa, ja ennen kaikkea saada heiltä rahaa. Mutta tästä ei kai voi syyttää koko lajityyppiä. Tai uskontoja.

Myönnän miltei auliisti tässä kohden että nostan Coelhon tuntemieni vastaavien kolleegojensa yläpuolelle. Syynä on esimerkiksi miehen asennemaailma : Mainitsen nyt vain sen, että hän jakaa itse omien kirjojensa piraattiversioita ja ylläpitää blogia, jossa on linkkejä hänen omien teostensa laittomiin versioihin. Coelhon kustantajat ja kääntäjät eivät ole antaneet lupaa ilmaiseen verkkolevitykseen, joten tässä asetelmassa on minusta vain jotain "tosi siistiä". Silkasta rahanhimosta ei tällöin voida olla toimimassa. Muitakin syitä on, mutta ei niistä sen enempää. (Joku vielä alkaa luulla pehmoksi, etenkin tämän sulkuhässäkän jälkeen.)

Mutta siihen Kohelon kirjaan.

Teos on lajityypiltään satiiria lajityypistä, eli se tekee kohteesta naurettavan ja pyrkii kritisoimaan ja ottamaan kantaa asiasta, joka on konkreettisesti maailmassa ilmenevä itsehoitoliike ja/tai sitten se on parodiaa eli se jäljittelee itsehoitokirjallisuuden lajityyppiä, tehden sen matkimisen ja korostamisen kautta naurettavaksi. (Merkityserot ovat sekoittuneet, mutta karkeasti pitää sanoa että satiirinen kirja käsittelisi jotain yhteiskunnallista ilmiötä tai henkilöä, kun taas parodinen kirja käsittelee jotain toista kirjaa tai lajityyppiä.):
1: Siinä missä Coelhon kirjan kannessa myyntiä lisätään sanaparilla "Kansainvälinen bestseller", Kohelo tekee saman myynninedistämisen jo nimessä: "Ohessa tilinumeroni."
2: Coelho kirjoittaa omien kokemustensa kautta. Myös Kohelon teos on "omaelämänkerta", jonka kirjoittaa Ristijärveläinen metsuri, joka muuttuu matkan varrella kirjailijaksi, valaistuneeksi ja luennoitsijaksi. Ryysyistä rikkauksiin -teemalla, jossa arkielämästä saadaan syvällinen ja hengellinen viisaus, jota koristellaan sopivasti sivistyssanoin ja yliluonnollisin ja uskonnollisin mausteilla.
3: Kirjassa kerrotaan kasvukertomus metsurin omista kokemuksista, joka muuttuu opiksi. Tämähän on lajityypille normaalia: "Olin harhautunut kunnes löysin itseni alastomana". Kirjailijan on täytynyt olla joko "henkisesti tyhjä" tai "skeptikko", koska muutenhan hän ei olisi uskottava. Tai ainakaan kasvukertomusta ei saataisi aikaiseksi. Ja sitähän lajityyppi tarjoaa: Itsekasvua hakevat vain ne, jotka haluavat kasvaa. Tämä taas vaatii tyytymättömyyttä johonkin ja halua johonkin. (Moni voi ajatella että tavoitetta ei ole, vain pelkkä tyytymättömyys, mutta ihmisellä on tällöin tavoitetila poistua tästä tyytymättömyydestä. Hän ei vain tiedä miten sen tekisi. Niin, tämä sulkulause kuulostaa kieltämättä "itsekasvuoppaalliselta".) Sekä ennen kaikkea vertaistukea joka antaa tukea ja sanoo että "minäkin tein sen, sinäkin voit". Tosin Kohelo löysi itsensä kirjaimellisesti alastomana, koska hiha juuttui klapikoneeseen. Mutta tässäkin konkreettisessa tapauksessa henkinen tila on sama kuin muissakin itsekasvuoppaissa. Tästä alkaa kasvu, jota jarruttavat jotkut maalliset elementit kuten Suhosen veljekset. Mutta joka kuitenkin kasvoi kohti valaistumista ja huipentui luentosaleihin.
4: Henkisyyttä tavoitellaan patalappua päässä pitämällä, koska myös henkisyyden ulkoiset tunnusmerkit ovat tärkeitä. Samoin henkisyys johtaa siihen, että S -marketissa ei erikseen tilata norjalaista lohta, koska sen pitää näkyä jo kasvoista. Itsehoito -oppaatkin tarjoavat parempaa elämänlaatua, joka heijastuu muuhunkin kuin pelkkään sisäiseen tilaan. Ei ole tavatonta että samalla luvataan "menestystä ja vaikutusvaltaa" sekä työelämässä, että muutenkin.
5: Lajityypille normaali konkreettisen ja tunnelman sekoittaminen ja arkisen elämän ja sivistyssanarykelmän yhteensidonta on sekin koko ajan vahvasti läsnä. Esimerkiksi talon ostamisessa Kohelo sanoo seuraavalla tavalla: "Talo on paitsi rauhan ja levon tyyssija myös eräänlainen heijastus asujan sielusta. Tämän vuoksi normaalit talomallit eivät aivan kohdanneet meidän sisämpäämme. Lopulta löysimme Kastellin Härdelli-mallistosta erään talon, jonka arkkitehti Eeva-Kaarina Lindberg tuunasi meille sopivaksi. Juttelimme Eeva-Kaarinan kanssa kuusitoista tuntia, joimme yrttiteetä ja otimme yhteyksiä Kaikkeen Olevaiseen ja Pizzeria Bambuhouseen, joka oli juuri avannut ovensa ristijärveläis-turkkilaisin voimin. Ristimme talon Häikäistykseksi, koska sen kuparinen päätyseinä heijastaa mystistä valoa luonnonkiviselle terassille. Talossa on seitsemän makuuhuonetta, oleskelutila, kirjasto, kodinhoitohuone, talonhoitohuone, omahoitohuone, yleishoitohuone, torni sekä talomme ydin, jota kutsumme Vapaaksi tilaksi. Tämä jugend-joonialainen tila on varattu mietiskelyyn, joogaan ja avaraan ajatteluun."
6: Jopa Kohelosta levitetty kuva "opiskeluvuosilta" on parrassaan ja laseissaan tyypillisen näköinen esimerkki siitä minkä näköisiä itsehoito -oppaiden takakansissa olevat kirjailija -ihmiset usein näyttävät. Satiiri yltää siis tällekin tasolle.
7: Kirja korostaa myös matkantekoa, ja siihen liittyviä kielikuvia ja mielikuvia. Kuten monet -eli lähes kaikki - muutkin itsekasvuoppaat. Esimerkiksi Coelhohan kirjoitti pyhiinvaellusmatkastaan Santiago de Compostelaan. Kohelolle taas riittää matka Ristijärveltä Tuurin kyläkauppaan.
8: Samoin "itsekasvuoppaiden tyypillinen diskurssimalli", ajatuksien vaihtamisidea jossa korostetaan sitä (sinällään minusta tosiasiaa) kuinka tavallisilta ihmisiltäkin saadaan paljon, näkyy kirjassa aika erikoislaatuisella tavalla: "Esimerkiksi Suhosen Kaleville jos annat Sören Kierkegaardin ajatuksen, saat vaihtarina Kake Randelinin ajatelman, jonka Kalervo on plokannut Kaken sinänsä ansiokkaasta iskelmätuotannosta."

Kaiken kaikkiaan kirja vihjaa vahvasti siihen suuntaan, että sen irvaama genre on suurelta osin huijausta, näennäishenkisyyttä, syvällisyyttä joka syntyy siitä että vaikutetaan mysteerisiltä ja korostetaan "henkisyyden ulkoisia piirteitä". Ja kuten kaikki hyvä satiiri ja parodia, tämäkin korostaa huijauksen paljastamista:
1: Liioittelulla ei tällöin vain korosteta ominaispiirteitä, jolla syntyisi vain kohteensa olkiukko. Tälläisen tekeminen olisi halpaa ja helppoa - eikä itse asiassa läheskään yhtä hauskaa.
2: Sen sijaan, kuten onnistunut satiiri yleensäkin, se nostaa esiin todelliset piirteet sellaisena kuin ne ovat, mutta sellaisessa kontekstissa, että virheellisen logiikan rakenne tulee esiin ja osoittaa, miten niiden logiikka pettää. Tämä tehdään esimerkiksi näyttämällä miten tälläisten rakentelu on mahdollista. Ja että "samalla argumenttirakenteella juttu on ihan vitsi". Eiparodisessa muodossa tätä virheellisyyttä ei vain huomaa. Syynä on usein konteksti; "Sehän on oikeassa ja viisas, kun on samaa mieltä kuin minä", jolloin kirjalta ei vaadita perustelua, kun ollaan jo valmiiksi samaa mieltä. Tässä lajityypin tyypillisten argumentaatiovirheiden esiintuonnissa teos onnistuu itse asiasa melko hyvin ; Santiago de Compostela vain tuntuu jopa minulle henkisemmältä paikalta kuin Tuurin kyläkauppa. Vaikka matkanteon sen kai pitäisi ratkaista.

Ja lisäksi: Kirja on yksinkertaisesti pirun hauska. Se oli minulle todellakin "Graalin malja ja iso tuoppi." Tuo arvostelu kertoo sisällöstä ja huumorin luonteesta paljon. Tosin olen varma että kaikki eivät pidä. Ja juuri ne eivät pidä, joiden pitäisi. Ja ne pitävät joiden ei pitäisi. Näinhän se näiden "uskonnollisuuden kritiikin" kanssa on tietysti muutenkin. Siksi en ihmettele, jos joku minua "herkistyneempi/henkistyneempi" tai sitten toisaalta enemmän lajityypin tuhoa kaipaileva lukija sanoo Pentti Linkolaa lainaten, että "Tuskin siinä mitään filosofiaa on ollut takana. Jos se olisi ollut suunnitelmallisempi ja tehokkaampi, niin ehkä sitten."

Kirja ei kuitenkaan ole "niin ilkeä" kuin voisi ehkä luulla. Tai minkälainen se olisi jos minä olisin sen kirjoittanut. Sen voi lukea ihan viihteenäkin, jos siis sattuu pitämään niistä itsehoitokirjoista. Heitä voinen lohduttaa sillä, että kirjan sentään tunnistaa lajityypin satiiriksi/parodiaksi. Tiedän sellaisiakin aatteita ja ilmiöitä, joissa pyörii vakituisesti ja usein sen verran villejä esityksiä, että parodisoijan ja vakavalla naamalla esitetyn kannanoton erottaminen toisistaan on käytännössä mahdotonta, tai se onnistuu vain tekstin kirjoittajan tarkkaan tuntemalla. Minulla itselläni onkin sellainen kriteeri, että siinä vaiheessa kun lajityypin parodiaa ei voi erottaa toisistaan, ollaan astuttu "tietyn rajan yli". Itsehoito -oppailla voi siis vielä olla toivoa. Itsekasvun ystävienkin toivon kuitenkin soveltavan seuraavaa Kohelon ajatusta em. lajityyppiin. Runossa kun aforistisesti tiivistyy sekä oikotie kahden ajatuksen välissä, että tajunnantila jossa tulkinnassa on mukana koko tulkitsijan elämänkokemus:

"Saat sen mistä luovut. / Luovut siitä minkä saat / Sen menetät minkä haluat. / Sen haluat minkä menetät. / Palauta se minkä otit. / Niin saat takaisin trimmerisi, / jonka olit unohtanut Ristijärven Shellille."
(Pauli Kohelo, "ohessa tilinumeroni")