"Pervonormatiivinen"

Tapio Puolimatkan kirjoituksessa "Ideologian vaikutus avioliittokulttuuriin" hän esittää termin "pervonormatiivinen ; "Ydinperhemalliin perustuvan avioliittonormin paikalle monet keskustelijat haluavat asettaa suvaitsevampana pitämänsä pervonormatiivisen (queer normative) näkemyksen, jonka mukaan kaikki erilaiset vapaaseen valintaan perustuvat romanttiset ja seksuaaliset kiintymyssuhteet ovat samanarvoisia ja niitä tulisi kohdella samanarvoisina lainsäädännössä, kasvatuksessa ja kulttuurissa yleensä."

Pervonormatiivinen ei ole sanana käytössä. Termi on jännittävä sillä usein suluissa oleva englanninkielinen käsite viittaa käytössä olevaan vakiintuneeseen termiin, jonka suomennokset voivat olla epätäsmällisiä. Queer normativea ei tiedemaailman akateeminen kirjoittelu tunne. (Queer theory on sitten tuttu ja se viittaa tietynlaisiin feministeihin - joita taas homoseksuaalien avioliiton puolustajat eivät läheskään aina ole.) Käsitepari on tuttu lähinnä erilaisten internetajattelijoiden mielipideblogeista. Kun termiä ei löydy englanninkielisestä wikipediasta mutta se löytyy tumbrlista, tietää että tässä ollaan "mielenkiintoisen feminismi-ideologian analyysin ytimessä"...

Miksi Puolimatka kääntää-maahantuo tämänlaisen termin tämänlaisessa muodossa ja juuri tällä tavalla käännettynä juuri nyt? Uusien käsitteiden luominen on monesti tarpeellista. Tässä kohden onkin hyvä miettiä että mitä tässä on tehty. Rehellisesti sanoen pikatiivistykseksi uskallan sanoa heti aluksi että Puolimatka on tehnyt tässä jotain jota hänen ei olisi kannattanut tehdä. Sillä selvästi ideana on tuottaa poliittista materiaalia päätöksiin joita tehdään eduskunnassa pian. (Puolimatka onkin aktivoitunut aina lähinnä kun asiasta on tehty poliittisia päätöksiä. Itse jauhan itselleni arvokkaista asioista jatkuvasti. Puolimatkalle kysymys on ideologiavallasta ja strategiasta joten hän ajoittaa asioita sen mukaisesti. On vaikeaa ellei mahdotonta nähdä hänen toimintaansa ymmärrettävänä ilman että takana olisi demagogisia motiiveja.)

On toki selvää että termillä halutaan luoda mielikuvaa siitä että tämä olisi asiallinen termi jota käytetään rationaalisesti. Tätä vahvistaa se että Puolimatka on rinnastanut termiä heteronormatiivisuuteen "Heteronormatiivisuudella ymmärretään käsitystä, jonka mukaan naisen ja miehen välinen pysyvä ja muut seksuaalisuhteet poissulkeva avioliitto on normi, jonka valossa kaikkea seksuaalielämää tulisi arvioida."

Tämä on melko erikoinen määritelmä koska heteronormatiivisuus käsitetään sanaa viljelevien parissa karkeasti ottaen niin, että nähdään että (1) ihmiset oletetaan heteroseksuaaleiksi (2) tämä usein sidotaan seksuaalisuuden lisäksi siihen että sukupuoli on binaarisesti mies ja-tai nainen ja (3) tämä ero johtaa siihen että ihmisten käyttäytymisten ja mieltymysten ja pukeutumisen ja ties mikä muu vastaava lokeroidaan joko naiselliseksi ja miehekkääksi ja sitten sekin tulee paketissa mukana. (+) Sen sijaan siinä ei tavallisesti ole korostettu kovin vahvaa sidosta ydinperheeseen. Varsinkaan niin että tämä olisi se päällimmäisin ja ensimmäisin asia keskusteluissa. Mutta vastustajiensa argumenttien tunteminen ja niiden huomiointi ei tosin ole koskaan ollut Puolimatkan vahvoja puolia. Hän tykkää enemmän nimetä vihollisensa ja määritellä aatesisällönkin heidän puolestaan. Virhe on tässä mielessä jatkoanalyysin kannalta tarpeeton mutta jatkoanalyysin lopputuloksen kanssa se on oireellinen.

Mutta tämä outous ei ole se mikä eniten pistää silmään.

Puolimatka luo rinnastuksen jossa analogisuus asiallisen sanan kanssa tekisi termistä perustellun. Samaa tukee jo aiemmin mainitsemani sulkurakenne joka on sivistynyt, hienostunut ja hyvien ihmisten käyttämä. (Toisin sanoen : Käytän sitä itse aika usein.) Sillä luodaan muotokieltä joka luo akateemisen ja rationaalisen keskustelun sävyjä.

Mutta se mitä tässä sitten tehdään on hyvin asenteellista. Kun ihminen luo akateemisesti valideja termejä, on tavattu että ne ovat (1) joko sellaisia että kohderyhmä itse käyttää niitä itsestään ja myös määrittelee sen sisällön itse (2) neutraaleja, sellaisia joissa nimeäminen ei itsessään toimi argumenttien sijaan ja muuta mielipiteitä. (+) Ideologisessa mellastelussa ja demagogiassa on sen sijaan suosittua ottaa ei-vihollisten itsestään käyttämiä nimityksiä ja tehdä niistä jollain tavalla loukkaavia. Kun katsoo sanaa "hetero" ja "pervo" voi ymmärtää minkälaisia konnotaatioita keskusteluun otetaan mukaan. "Hetero" ei ole loukkaava. "Homo" on loukkaava ehdoin. Mutta "pervo" on vain hyvin harvassa kontekstissa neutraali.

Konnotaatio on tässä kohden tärkeä sana. Sillä voidaan sanoa että sanoilla on usein sisältömäärittely, denotaatio, joita sitten täydennetään mielikuvia ja tunnelatauksia sisältävillä konnotaatioilla. Assosiatiiviset sivumerkitykset painavat retoriikassa ja siinä kun mielipiteitä halutaan manipuloida johokin suuntaan. Historia tuntee tämänlaisesta nimittelystä monia esimerkkejä ; Äärimmäisin on varmasti se miten Ruandan kansanmurhassa hutut kutsuivat tutseja "torakoiksi". Mutta vastaava ei ryhmän itsensä nimeämä mutta ei sisällöltään neutraali nimitys on yleinen muutenkin. Maahanmuuttokeskustelussa vastaan on tullut esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin suuren maahanmuuttajamäärän tulemista kutsuttiin ihonväriin ja halveksuntaan liittyen "mutavyöryksi". On selvää että takana voi olla aivan todellinen ilmiö, pakolaisaalto, mutta on selvää että tämä nimitys levittää asian kuvauksen lisäksi asennetta. Maahanmuuttokriitikot ovat toki rehellisiä ja kutsuvat tätä räväkkyydeksi ja asioiden sanomiseksi niiden oikeilla nimillä. Ja tässä mielessä he todella ovat  rehellisiä eivätkä kaksinaamaisia asennevammojensa piilottelevia. Asenteet ja niiden vammat tulevat kyllä kaikille seuraajille hyvin selviksi.

Tässä mielessä Puolimatka tekee jotain joka näyttää olevan hänelle hyvin leimallista. Ja joka tekee hänestä silmissäni huonomman ihmisen kuin "mutavyöry" -sanaa käyttävistä maahanmuuttokritiikistä ehkä tarpeettomalla mittakaavalla innostuneista. Hän näyttää tiedostavan ilkeilynsä mutta sen sijaan että lopettaisi häijyläisyyden hän peittelee sitä sivistyssanoilla. Vastustajaa voidaan leimata ilkeästi kunhan termit ovat sellaisia kuin olisi jokin YK:n ihmisoikeusraportoija joka vain kuvaa hirveää vihollista. Negatiiviset konnotaatiot jäävät siivoamatta.

Puolimatka tietää että pervo -sanaan liittyy mielikuvia jotka ovat harvoin positiivisia. Tämä on sinänsä erikoinen valinta että aiheena on kuitenkin homoseksuaalisuus ja homoseksuaalisuuden suhde avioliittoinstituuttiin. Se on pervoa lähtökohtaisesti vasta jos sen sellaiseksi määrittelee. Tai tavallaan keskustelussa on kyse juuri siitä että ne jotka ovat suopeita homoseksuaalisuudelle eivät yleensä pidä sitä pervona kun taas asian vastustajista se on pervoutta. Itse saattaisin huomauttaa että esimerkiksi itse olen heteroseksuaali mutta olen luultavasti pervo ihan sen takia että olen sadomasokistinen libertiini ja sodomiitti puolison armosta. Perversiot eivät usein ole hetero vs. homoseksuaalisesta suuntautumisesta kiinni. (Katsoo vaan eräidenkin heteroiden puolisoja. Ja peiliin mahdollisesti jos on seksuaaliselta habitukseltaan minun kaltaiseni.)

Kikka on osa Puolimatkan (ala)kulttuuria.

Puolimatka on pitkän linjan Intelligent Design -puolustaja. Tässä piireissä haluttiin esittää että evoluutioteoria on enemmän maailmankuva kuin tiedettä. Ja tässä käytettiin apuna keinoja jotka ovat tuttuja postmodernismista ja siihen liittyvästä relativismista. Robert Pennock onkin kuvannut sitä miten ID -liike oli nimenomaan kreationismia jossa oli tehty postmoderni käännös. (Tämä on kytköksissä Puolimatkan kannattamaan pluralismiin.) ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kuvasikin Intelligent Designiä evoluutioteorian dekonstruoinniksi. Ja tässä ilmiössä ajateltiin että kieli ei vain kuvaa todellisuutta vaan myös luo sitä. Ja siksi evoluutioteorian kannattajia alettiin kutsumaan darvinisteiksi (darwinism) ja evolutionisteiksi. Konnotaatiot olivat vahvoja ja pelkkä ismi -pääte loi mielikuvia siitä että asia oli primaaristi ideologinen ja tiedettä korkeintaan sekundaarisesti. (Tämäkin oli siitä kuvaava termi että siitä tunnisti keskustelun osapuolet hyvinkin todennäköisesti ; Jos joku käytti sanaa darwinismi, hän oli käytännössä (ID)kreationisti. Huomaatteko tässä jonkin kaavan?)

Toki astetta häijymmin kävi kun evoluutiokeskustelu lopahti Doverin oikeudenkäynnissä tulleen tappion jälkeen. (ID lopahteli Dembskin pieruäänivideoihin.) Silloin esiin nousi uusi vihollinen, uudenlaiset ateistit. Nämä ateistit itse välttivät itsensä erilaiseksimäärittämistä, itse asiassa sen kannattajat, kuten Richard Dawkins, yrittivät esittää ateismia kirjoissaan jonain yleisenä ateismina joka oli "kissojen paimentamista" enemmän kuin lokerointia joksikin uudenlaiseksi. Monet kaipasivat että tämä uudenlainen internet-naturalismi kaipaisi uutta nimeä koska se erosi vahvasti perinteisinä pidetyistä kommunistisista ja eksistentialistisista ateismeista. He käyttivät neutraalia termiä uusateismi. ID -puolustava Conservapedia ja muut vastaavat tahot sen sijaan alkoivat puhumaan militantista ateismista. Mikä sai tietenkin koomiset mittasuhteet koska levitetyt konnotaatiot eivät osuneet kuvattuun kohteeseen oikein mitenkään.

Mutta temppu oli sama kuin "pervonormatiivisuudessa". Käytetään termiä jota vihollinen ei käytä itsestään, määritellään tämä sisältö häijysti ja yritetään sitten laventaa tätä tuotosta mahdollisimman monen väärää mieltä olevan ylle. Tätä on vaikeaa nähdä järkevänä tai perusteltuna. Ihan siksi että on paha nähdä viisautta siinä että niputetaan ja tiivistetään yhteen heittoon useita argumenttivirheitä - päällimmäisenä straw man ja ad hominem -argumenttivirheet. Ja se toimi! Äärimmäisen monet kristityt olivat iloissaan ja innoissaan ja pitivät militanttia ateismia relevanttina terminä käyttää keskusteluissa, jopa aivan joka väliin vedettynä.
1: Tosin tämä koskee laajasti uskonnottomuutta ja ateismia. En ole kertaakaan törmännyt kristittyyn joka on yrittänyt saada minut määrittelemään omaa identiteettiäni, kyllä siihen on heitetty lähteettömiä väitelauseita pöytään heti kättelyssä. Uskovaiset pahastuvat jos he eivät saa itse määrittää itseään kristityiksi ja määritellä mitä kristillisyys heistä tarkoittaa. Uskonnottomat ja ateistit kuvataan alisteisena uskonnoille ja jopa pastorit keskusteluissa määrittelevät innokkaasti puolestani mitä kaikkea mieltä minä mistäkin asiasta olenkaan. Toisaalta sävynä on tuntunut olevan se, että ei minua haluta kuulla tai asioista keskustella koska tärkeämpää on että olisin väärässä ja paha ja tämä tehdään tavalla minulle ei anneta mitään mahdollisuutta olemalla, tekemällä tai sanomalla mitä tahansa. Joku voisi hakea tähän selitystä ties mistä.

Puolimatkankin takana on juuri se, että kun hän puhuu vihollisista ideologian vallassa olevina, hänen kannattajansa pitävät asenteellisuutta ei-neutraalina ja huonona tieteenä. Mutta kun tämä ideologia onkin kristillisyys niin totuuden puolustaminen on tietenkin sopusoinnussa tieteen kanssa ja siksi jos asenteellisuuden vuoksi ryhdytään tuomitsemaan Puolimatkaa niin hän onkin vainottu ideologiansa vuoksi. Tämä kaksoisstandardi on se jonka vuoksi Puolimatka voi olla asenteellinen ja syyttää muita asenteellisuudesta niin että hänen kannattajansa ovat aina hänen puolellaan.

Näille ihmisille ei ole taatusti mitään ongelmaa siinä että kannattavat "pervonormatiivusuus" -nimityksiä ja vastustavat sitä että Intelligent Designin kannattajia kutsutaan kreationisteiksi vaikka ID -läiset kovasti kiistävät tätä yhteyttä itse eli kuvausta ei ole hyväksytty aatteen sisällä. Analoginen reagointitapa Puolimatkan tempulle olisi se että heitä kutsuttaisiin "IDiooteiksi" tai "kretiineiksi" (cretins) ja näitä myytäisiin neutraaleina tieteellisinä termeinä. (Olen toki joskus kiukuspäissäni livauttanut näitä sanoja mutta en ole väittänyt niitä rationaalisiksi tai myynyt niitä tieteellisinä termeinä. Minulla ei ole Puolimatkan häijyyttä ja pokkaa.)

Ja luulen että Puolimatka tiedostaa tämän. Hän ei mainitse heteronormatiivisuudessa sitä että heteronormatiiviset ajattelisivat sen olevan suvaitsevaisempi. Sen sijaan hän puhuu "muut mallit poissulkevasta". Toki tässä käy ikävä köpähdys. Jotta queer olisi kunnolla normatiivinen sen tulisi poissulkea heteroseksuaalisuus. Nähdäkseni keskustelun alla ei ole heteroavioliiton kieltäminen vaan homojen avioliiton salliminen. Ja tätä asiaa se Puolimatkakin tietysti haluaa politisoida. Mutta peittää prosessissa omaa maailmankuvallisuuttaan vähintään yhtä suurella innolla kuin kaivelee sitä siivilällä evoluutioteorian kannattajista.

Intelligent Designin kannattajat viimeisten aikojen ihmisinä

"I told them I was a postmodernist and deconstructionist just like them, but aiming at a slightly different target."
(Philip Johnson)

"Nietzsche lyhyesti" -blogissa on tuore kirjoitus jossa mietitään Nietzschen ennustamia yhteiskunnan etiikkakäsitysten muutoksia. Sitä lukiessa päällimmäinen olo ainakin itselläni oli juuri se että Nietzscheä koviten kritisoivat tuntuvat ottavan siinä mainittuja asioita hyvinkin tosissaan. On jännittävää huomata miten Nietzschen mukaan ensin kristillinen moraali luo kriittisen moraalia arvioivan ilmapiirin joka tuhoaa kristillisen Jumalan. Josta seuraa kyymistymistä koska "Kärsimys on pahasta, joten maailma on paha. Seurauksena on masennusta ja yleistä kyynistymistä. Kyse ei ole kuitenkaan vielä nihilismistä, pikemminkin schopenhauerilaisesta pessimismistä, jolloin arvot rakentuvat negaation ja pettymyksen kautta. Arvoja ohjaa tällöin edelleen kristillinen maailmankatsomus." Nietzschen ihanteessa tätä seuraa syvä negatiivinen ja huono nihilismi "Kolmas ja ratkaiseva vaihe on syvän nihilismin vaihe. Kolmannessa vaiheessa ihmiset eivät enää langeta tuomiotaan maailmalle, vaan ottavat sen vastaan sellaisena kuin se on. Tässä vaiheessa ei jakseta enää reflektoida, koska reflektointi on lähinnä turhaa. Elämä yleensäkin muistuttaa lähinnä vitsiä, jolle pitää jaksaa naureskella tai jos ei naureskella, niin pitää jaksaa ainakin jotain, koska pitää vaan jaksaa. Tässä vaiheessa aidot päämäärät tuntuvat katoavan." josta yli-ihminen sitten ponnistaa yli, noustaan hyvän ja pahan tuolle puolen. "Nietzschelle tuo kolmas vaihe degeneratiivisen kehityksen päätepiste, mutta samalla eräänlainen kriittinen välivaihe, joka saavutetaan väistämättä. Tämän kehityskauden jälkeen kristillinen maailma tuhoutuu Nietzschen mukaan omaan mahdottomuuteensa ja Zarathustran viitoittama uusi aika alkaa."

Tätä kaikkea lukiessani mieleen tuli se, mitä dekonstruktio tarkoittaa filosofialle. Tässä erityisenä kimmokkeena on se, miten asioiden sisältö voidaan tuoda esiin vähemmän negatiivisen kuuloisena kun niitä kutsutaan eri nimillä. "Nietzschen kuvaaman nihilismin ilmentymiä voi peilata nykyaikaan jaottelemalla nihilismin käsitteen pienempiin osiin. Jaotellaan nihilismi siis neljään eri osioon, jotka ovat: Epistemologinen nihilismi: kieltää tiedon ja totuuden mahdollisuuden olemassaolon. Poliittinen nihilismi: kaikkien vallalla olevien poliittisten, sosiaalisten ja uskonnollisten järjestelmien tuhoaminen toimii tulevaisuuden edistyksen ehtona. Eettinen nihilismi tai moraalinen nihilismi: torjuu absoluuttisten moraalisten tai eettisten arvojen olemassaolon. Eksistentiaalinen nihilismi: elämällä ei ole tarkoitusta, merkitystä tai arvoa." Monia näitä asioita kutsutaan relativismiksi, jota taas pidetään lempeytenä. Puhutaan maailmankuvallisuudesta.

ID, dekonstruktiosta oikopolkua pitkin nihilismiin.

On tavallaan yllättävää huomata että relativismia usein moittivista kristityistä löytyy jotain jännittävää. Jos katsotaan Intelligent Designiä, voidaan suoraan sanoa että se on perustaltaan kreationismia joka on siirtynyt skientismistä dekonstruktiota ja maailmankuvallisuutta soveltavaan näkökantaan. Ennen kreationistit selittivät että luonnontieteet eivät tunne evoluutiota. Nykyään taas korostetaan että evoluutio nojaa darwinismin maailmankuvaan. Ja mikä jännittävintä, tätä tehdään aivan avoimesti. Phillip Johnson, Intelligent Design -liikkeen perustaja, onkin kertonut dekonstruoineensa darwinismia. Ja siksipä hänen "Darwin on Trial" -kirjansa arvioinneissakin kehutaan myötämielisesti että "Over the course of 213 pages, Johnson systematically deconstructs the key arguments proffered in favor of the causal efficacy of natural selection and random mutation (to the exclusion of agency) while subjecting the underlying naturalist philosophy to similarly withering critique." Dekonstruktio esitetään positiivisessa sävyssä. Tämä on sinänsä yllättävää että viimeksi eilen luin ID:n kannattajan kyselevän etiikkakysymyksissä että eihän keskustelukumppani ole sentään relativisti. Sävy oli negatiivinen. Vaikka ID dekonstruoi darwinismia nimenomaan maailmankuvana joka on laajempi kuin pelkkä kysymys evoluutiosta. Mikä on hyvä esimerkki siitä miten nykyään kritisoidaan korostetusti identiteettejä eikä homoudessa tai muussakaan enää moitita itse aktia vaan tämä laajennetaan jonkinlaiseksi kokonaisemmaksi elämäntavaksi. Sitä voi kutsua ihmisten kokonaisvaltaisemmaksi kiusaamiseksi. Darwinisti ei ole vain tyhmä ja väärässä, hän on myös paha. itse asiassa ID on hyvin suurelta osin nimenomaan eettinen kannanotto. Kuten Hector Avalos korostaakin "One understands nothing about creationism unless one understands that it is meant to be a system of ethics. That is why the assault on evolution has always included a lengthy history of moral judgments against evolution. Perhaps none of these judgments has been more accusatory than the idea that Darwinism led to the Holocaust. Such an idea is trumpeted in many creationist venues, including books and blogs." Jos tätä ei tiedosta, koko argumentaatio tästä seikasta voisi näyttää turhalta ; Sehän olisi oikeassa ollessaankin vain puhdas ad hominem jossa johtopäätöksen toivottavuus määräisi lopputuloksen toivejatteluna. Ja jossa idea on väärässä koska sen kannattajilla on epämiellyttävä habitus. Vain kun käsittää että kysymys on maailmankuvista ja identiteetistä voi käsittää suunnilleen mitään siitä miksi mitäkin tapahtuu.

Tämä johtaa tietenkin siihen että evoluutiota arvioidaan juuri siksi että se on moraalisesti epämiellyttävää. Tämä ei viittaisi nihilismiin vaan siihen että oltaisiin hyvinkin vahvasti siinä aivan ensimmäisen järkytyksen vaiheessa. Siinä jota "Nietzsche lyhyesti" -blogissa on kuvattu sanomalla että "Tieteellinen omatunto sanoo, että ihminen on apinan jälkeläinen, ikuista sielua ei ole olemassa, ihminen leijuu mittaamattoman avaruuden laidalla ja kaikkeuden viimeinen piste entropia, ei ikuinen paluu. Tieteellinen omatunto on paljastanut, että totuus on ruma. Olisi kivempi kuulla olevansa maailmankaikkeuden napa, joka elää ikuisesti. Antagonismi piilee juuri tässä. Emme voi ilman varauksia ja psyykkistä prosessointia hyväksyä elämämme viimekätistä merkityksettömyyttä, mutta emme voi samaan aikaan hyväksyä kreationistisia taruja Jumalan ihmistä varten luomasta maailmasta."

But it got worse. Asia nimittäin liittyy siihen miten Barbara Forrest on analysoinut ID:n epistemologiaa. Maailmankuvan korostaminen on käytännössä väistämättä johtanut relativistiseen suuntaan, postmoderni "non-epistemology" paistaa läpi. Jonka ei pitäisi yllättää ketään sen jälkeen kun tiedostaa sen että Derridan dekonstruktioajatus on postmodernismille tyypillistä. Ja (ID)kreationistit tunnetusti osaavat varsin mallikkaasti huutaa sen heikkouksista ja nihilismistä. Kunhan kritiikin kohteena on vaikkapa liberaali ajattelutapa tai feminismi. Robert Pennock onkin kirjoittanut aiheesta otsikolla "The Postmodern Sin of Intelligent Design Creationism". Se alkaa hauskalla huomiolla siitä mitä naturalismin kritiikki yhdistettynä dekonstruktioon perimmiltään tarkoittaa "That Intelligent Design Creationism rejects the methodological naturalism of modern science in favor of a premodern supernaturalist worldview is well documented and by now well known. An irony that has not been sufficiently appreciated, however, is the way that ID Creationists try to advance their premodern view by adopting (if only tactically) a radical postmodern perspective." Myöhemmin hän kertoo että "Why a ‘‘bastard’’ child? Because IDC is the offspring of an illicit affair. Given their views about the exclusivity of religious truth, for most ID Creationists (IDCs), creationism and postmodernism were co-habitating but never truly married; this was a match that could never be made in heaven"

ID -opilta on luonnollisesti turhaa odottaa sisäistä ristiriidattomuutta. Siksi darwinismia moititaan maailmankuvalliseksi käyttäen postmodernia välineistöä. Kun taas omaa oppia kuvataan hyvinin objektiivisesti. Dekonstruoinnissa vältetään usein sitä että korostetaan tämän prosessin postmodernia puolta. Hienot termit ja informaatio -sanan ylikäyttö antavat teknis-tieteellisen kuvan. Samanaikaisesti dekonstruktio tekee sitä mitä se kreationistien itsensä tietämien mukaan tekee feminismissä ja monessa muussakin. Se tarjoaa keinoja aktivismille ja siihen liittyvälle kohkaamiselle. Ja tekee sitä sellaisella tavalla joka vaikuttaa rationaaliselta. Olenkin aikaisemmin kuvannut sitä miten ID suorittaa haukkumista piilottamalla ad hominemit sivistyssanojen taakse. Tämä on sitä osoita jota tehdään postmodernismin keinoin. Ja jos minua ärsyttää feminismissä tietyt piirteet, niin ne johtuvat siitä että niissä tehdään tätä samaa.

Asiaa voi kenties demonstroida hieman erikoista kautta.

Jos otamme William Lane Craigin "God Command Theoryn" tarkastelun alle, voidaan huomata että hän on hyvinkin jotain joka kuvaa sitä ensijärkyttyvää tunnelmaa jota Nietzsche kuvasi. Että ateismin suhde moraaliin on musertava. Hän korostaa objektiivisen moraalin tärkeyttä. Ja korostaa että jos ateistit ehkä käyttäytyvätkin moraalisesti niin heidän moraalillaan ei ole perustaa (foundation). Metaeettinen pohja naturalisteille puuttuisi. Hän sitoo tämän ajatukseen Jumalallisesta käskystä. Jumala komentaa asioita ja ihmiset tietävät tämän. Ja näin teistisellä ihmisellä on objektiivinen moraali kun taas ateisti joutuu pitämään moraalisuuttaan jonain irrationaalisena puolena elämässään ja kokemusmaailmassaan.

Tämä ajatus on ID:n kannalta melko musertava. Sillä se ensinnäkin korostaa että sen tieto ei ole empiiristä. Se on tietoa termin laajimmassa mielessä. William Dembski on arvovallallaan selittänyt että "As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering." Behe taas on kuvannut Doverin oikeudenkäynnissä että tiede on hyvin laajasti määritettyä "Under my definition, a scientific theory is a proposed explanation which focuses or points to physical, observable data and logical inferences. There are many things throughout the history of science which we now think to be incorrect which nonetheless would fit that - which would fit that definition." Naturalistien vika on siis lukkiutuminen ja rajoittuneisuus. Tietoa pitää siis käyttää laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Joka on luonnollisesti juuri se mihin maailmankuvallisuuden korostaminen ja pluralismi -sanan ylikäyttö viittaavat. Ollaan juuri postmoderismin ytimessä.

Mutta mikä onkaan ID:n tärkein perusteesi? Niitä on kaksi. (1) Intelligent Design ei ota kantaa siihen mikä Suunnittelija on. Se voi olla jokin Jumala. Se voi olla jopa avaruusolento. (2) Designin havaitsemisessa ei tiedetä mikä on Suunnittelijan intentio. Se on pelkkä todennäköisyyteen liittyvä arvio josta ei voida sanoa yhtään mitään siitä mitä Suunnittelija on tavoitellut tai halunnut. Tämä estää tietysti naureskelut siitä miten maailma on epätäydellinen tai paha. Näihin ei oteta kantaa joten tämänlaiset ongelmat voidaan ohittaa "ei ID:n kannalta relevanteiksi". Joten nämä kysymykset eivät sitten vaivaa kreationisteja kun niitä ei tavallaan saa kysyä.

Sen seuraus God Command Theoryn kannalta on järisyttävä. Jos ID:n perusväitteet ovat tosia, se esittää että käsitys siitä mikä Jumala on kyseessä ja mitä tämä haluaa eivät ole tietokysymyksiä. Näin ollen moraali voi olla metafyysisesti objektiivista mutta ID:läisillä ei ole mitään pääsyä tähän. Se ei ole tiedon kysymys joten kaikki sortuu elämän kannalta moraalirelativismiin. Ei ole tiettyä uskontoa tai mitään moraalisuutta joka voitaisiin tietää moraaliseksi. Näin siis jos uskotaan ID:n väitteet ja toistetut kannanotot sen sijaan että heitä pidettäisiin valehtelevina koijareina. (Mikä on nähdäkseni varsin kyseenalainen premissi.)

On jännittävää miten Craig on ollut muodissa ID -kreationistien parissa. Se on tietysti tarjonnut välineen jonka avulla on voitu moittia evolutionisteja nihilisteiksi ja arvotyhjiöpaskiaisiksi jotka ovat joko moraalittomia tai sitten uskovat eiempiirisiin asioihin. Tämä kätevä lelu on innostanut niin paljon että ei ole haluttu ajatella mitä se tarkoittaa oman ideologian kannalta. (Osasyy on varmasti se, että moni ID:läinen on de facto nuoren maan kreationisti jolle dekonstruktio on vain strateginen PR -kikka. Mikä on muistutus siitä kyseenalaisesta premissistä jonka aiemmin mainitsin.)

Mutta kenties tässä on jotain.

Olen ollut noin yleensä huomaavinani sen että ihmisten ideologia painaa yllättävän vähän. Temperamentti näyttää painavan enemmän. Kusipää ateisti kääntyy kusipäiseksi kristityksi - tai toisinpäin. Ideologioita korostetaan mutta ne näyttävät olevan aika merkityksettömiltä. Tästä näyttää kuitenkin olevan kaksi poikkeusta. ID -kreationistit ja kalvinistit. Näistä ihmisryhmistä ei käytännössä koskaan tule muuta kuin kusipäisiä kakaroita. (Riippumatta heidän iästään.) Nuoren maan kreationisteista on mahdollista löytää asiallisia ja leppoisia ja jopa mukavia tyyppejä. Kaikki ID:läiset sen sijaan vaikuttavat olevan jonkinlaisia ihmislajin virhekappaleita. (Ilman ainuttakaan poikkeusta, joka minun otoksellani alkaa olemaan hämmästyttävää!)

Olen ajatellut tämän johtuvan siitä että ID olisi ytimeltään kieroiluideologia. Että sen jäsenet eivät ole nuoren maan kreationisteja. Paitsi ne jotka ovat. Kuitenkin voidaan nähdä että on aivan mahdollista että kyseessä todella on ihmisjoukko joka uskoo mitä sanoo. Että he vilpittömästi ja rehellisesti eivät pidä esimerkiksi uskoa Jeesus Kristukseen Jumaluutena tieteellisesti perusteltuna millään niissä sanan tieto ja tiede laajoissa merkitysksissä joka heillä on käytössä muutoin.

Ehkä he todella uskovat että Jumalan tahtoa ja armoa ei ole perusteltu, että ne ovat eitiedettyä sosiaalis-maailmankuvallista illuusiota. He uskovat että ihmiset ovat koneita. Ja jos darwinistit uskovat että ihmiset ovat eläimiä, he uskovat että ihmiset ovat koottavia masiinoita. Jotenkin tämä on vielä eksistentiaalisesti onttouttavampaa. Apinan kiduttamisesta tulee sääli. Mutta jos ihminen vertautuu taskukelloon tai autoon, voi mieleen tulla "Uncommon Descentiin" ID -tieteen portinvartijaksi hyväksytyn Dave "DaveScott" Springerin sanoja "Actually it makes me feel like doing some pain experiments on PZ Myers. I don’t believe he feels pain. All the blood and screaming from my fists pounding his face to a pulp would be nothing more significant than an automobile engine leaking oil and bearings making noise from lack of lubrication." Tämä on uskottavaa jos ID koostuu vilpittömistä ja rehellisistä protestiajattelijoista jotka haluvat dekonstruoida ja kyseenalaistaa vallitsevia oppeja ja pistää niiden eettiset sisällöt jyrkkään uudelleenarvioon tavalla jossa niiden ideologisuus nostetaan selkeästi esiin.

Joko näin tai sitten ID on todella noussut hyvän ja pahan tuolle puolelle. Tilaan jossa on pelkkä yli-ihmisen "der Wille zur Macht". He purkavat tätä tahtoa sitten esimerkiksi pyrkimyksissään vaikuttaa kouluopetukseen. Tämä teoria on uskottava heti jos ID on valehtelijoiden kerho. Vaihtoehtoja näille kahdelle ei oikein näytä olevan. Joka on melko kiinnostavaa jos ajatellaan että Nietzsche todella ennusteli tulevaa tilaa. Kun jopa aktiivikristityt näyttävät tälläisiä nihilismin tai yli-ihmisyyden merkkejä se vihjaa että Nietzschen ennustuksissa oli jotain oleellisesti oikeaa.

---

Ironisinta lienee se, että ID -läiset moittivat darwinismia. Ja myös Nietzsche moitti sitä liian apollonisena oppina. Hän näki sen liiaksi kristinuskoa korvaavana maailman ymmärrystä ylikorostavana oppina, ei kristinuskosta vapautuneena tai ideologiattomana. Myös ID korostaa että darwinismi on maailmankuva joka yrittää korvata ei-naturalistisen ihanuuden jonka nimeä he eivät suostu sanomaan ääneen Jeesus Jeesus.

Jumala ensimmäisenä filosofiana.

Alister McGrath voidaan ymmärtää kommunistiseen ateismiin pettyneenä. Hän oli ottanut asian itsestäänselvyytenä. Ateismi oli automaattisesti järkevä ja perustui luonnontieteelle. Hän onkin kertonut että hän tajusi että vaikka siinä vedottiin koko ajan luonnontieteisiin, se oli kuitenkin myös ajatusjärjestelmä. Ja nyt hän yhdistää kaiken ateismin siihen hänen nuoruutensa ateismiin. Ja saa tästä nostalgiantunteita jotka jotenkin todistavat hänen kantansa.

Tieteenfilosofian tulisikin opettaa tämänlainen asia. Se, minkä looginen positivismi meille opetti, oli se, että metafysiikkaa ei voi välttää. Skientismin periaatteet eivät ole skientistisesti todistettuja. Teologia nähdään tälläisenä "ensimmäisenä filosofiana". McGrathinkin ideana on siinä että kun tehdään metafysiikkaa, se voidaan saman tien tehdä mahdollisimman hyvin.

Sen sijaan McGrath on tässä kohden ottanyt käyttöön kaksi asiaa:
1: Hän on lähtenyt Swinburnen tielle. Hän ajattelee että uskonto tuntuu järkevältä ihmisestä. Luonnon taipumus järjestykseen saa selityksen ensimmäisestä teologiasta. Kysymys on siis tae -argumentaation kautta monille tutuksi tulleesta reformoidusta epistemologiasta. Sen kohdalla on huomattava että "make sense" ei ole samaa kuin asian todistaminen. Voisimme kuvitella ilkeän Jumalan joka tuottaisi maailmaan epäjärjestystä, ja joka antaisi meille huijaavat aistit ja petollisen järjen. Uskovaiselle ihmisille tämä vaihtoehto ei vain tunnu relevantilta. Minulle se sen sijaan tuntuu niin tärkeältä että Jumala "don't really make sense" tässä mielessä. Pitäisi arpoa juuri tietynlainen Jumala ja tämä on mielivaltaista, vaikka sen tekisikin kuinka mututuntumalla.
2: McGrath vetoaa tavallisesti siihen että tieteen metodit eivät voi ratkaista ollenkaan Jumalakysymystä. Hän on siis tässä kohden samaa mieltä kanssani tuosta ylemmästä kohdasta. Hän ei myöskään pidä kreationisteista joille Jumala on todistettava, luonnontieteen osoittama, asia. McGrath on tässä kohden aika ikävä, hän ei vastaa vaihtoehtoihin joissa Jumala voisi olla empiirinen kysymys ja päätyy vasta -argumenttien sijaan vain toistelemaan sitä miten "Science cannot simply extend its legitimate methods to adjudicate the issue of God’s possible superintendence of nature. We neither affirm or deny it: we simply cannot comment on it as scientists." Tämä kohta on olennaisesti mielenkiintoinen. Ensinnäkin se sanoisi että tiede ajaisi agnostismiin ilman lisäoletuksia. Jos tuo asia on fakta, maailman tarkkailu johtaa agnostismiin, johon ateismi tai uskovaisuus ovat lisäoletuksia. McGrath kuten hänen ystävänsäkään eivät tähän kannusta. Ja sitten on toinen asia ; Tähän kohtaan liittyy Robert Pennockin tekemä virhe. Hän nimittäin väitti että Jumala olisi falsifioimattomissa. Elliot Sober oli huomannut että jos meillä on Jumala joka haluaa tehdä kaikesta olevaisesta purppuraa on kumoutunut. Pennock huomauttaa että joku voisi ad hoc selittää että maailma on oikeasti pohjimmiltaan purppuraa, mutta ihmisten havainnointi on vääristynyt emmekä aina näe sitä sellaisena. Tapa kiertää tämä vasta -argumentti on tietysti rakentaa oletus Jumalasta joka luo sellaisen maailman jossa kaikki ilmenee kaikille purppurana. Tämä Jumala on selvästi falsifoitavissa ja falsifioitu. Kaikki Jumalakäsitykset eivät siis ole automaattisesti tieteen tutkimusten ja tulosten ulkopuolella. McGrath siis väittää että Jumalaa ei voi tutkia, mikä tarkoittaa sitä että hän vain suoralta kädeltä kiistää tämänlaiset vaihtoehdot. Kuitenkin falsifiointi on hyvin tiukkana pidetty tieteellisyyden kriteeri. Selvästi tässä on jotain mätää. Etenkin kun teologia ottaa vaikutteita maailmasta, kehittyy arkeologisten löytöjen mukana. Ja esimerkiksi teologisia näkemyksiään tehdessään YEC kreationistit ennustavat että maailman ikä olisi vain jotain ~10 000 tms. vuotta vanha.

Tämän jälkeen onkin hyvä katsoa miten McGrath käsittelee luonnontieteitä. Hänestä luonnontieteet ovat puutteellisia ja niitä täydennetään jollain ensimmäisellä filosofialla. Hän käyttää tässä kohden toisinaan analogiaa rakennukseen ; Luonnontieteet ovat sellaisenaan rauniot, kun maailmankuva on koko talo.

Tämä onkin se ongelma. Hän moittii Dawkinsia siitä että Dawkins pitäisi uusateismin pohjaa metafysiikattomana. Tosiasiassa Dawkins on kuitenkin luonnontieteiden ystävä, ei looginen positivisti. Uusateistien kriitikot eivät tätä eroa halua oikein korostaa. Mutta nostan asiaa esiin sitä kautta että valtaosalla uusiateisteista on falsifiointifiksaatio. He ovat fallibilisteja. Koko kumoamisen peruste taas on rakentunut Popperin varaan. Enkä malta olla muistuttamatta mitä hän sanoi filosofian rappeutumisesta: "Filosofisten koulukuntien rappeutuminen on puolestaan seurausta virheellisestä uskomuksesta, että on mahdollista filosofioida ilman, että on pakko filosofoida filosofian ulkopuolisista asioista.. Aitojen filosofioiden juuret ovat aina filosofian ulkopuolella, ja ne kuolevat jos juuret lahoavat. Juuret unohtuvat helposti filosofeilta, jotka tutkivat filosofiaa sen sijaan että ei-filosofisten ongelmien paine pakottaa heidät filosofiaan." Selvästi Popper falsifikaatioperiaatteineen tunnusti metafysiikan läsnäolon ja arvon.

Uskallan väittää, että uusateistit, kuten Dawkins, ovat luonnontieteiden kannattajia. Tämä on heidän ensimmäinen filosofiansa. Ja siinä Jumala voi olla ja täytyy olla empiirinen kysymys. Tai sitten Jumala on "olematon kysymys". Tämä tila on totaalisen koherentti Dawkinsin ensimmäisen filosofian kanssa. Raunioesimerkki onkin itse asiassa harhaanjohtava. Siinä luonnontiede esiintyy metafysiikasta vapaana, rauniona. Metafysiikan kautta on talo. Kuitenkin luonnontieteelliselle ajattelussa on pakosti metafysiikkaa - tämän looginen positivismi meille erehdyksessään opetti. Näin ollen Eli luonnontieteellinen maailmankuva voi olla talo. Toki siinä etiikkaa käsitellään hieman erikoisesti, ottaen tiettyjä apuoletuksia (jotka uusateistit tosin näyttää kiistävän, mutta siellä ne ovat), etiikka tiivistyy jonkinlaiseen lajinmukaiseen käytökseen.

Siinä on metafysiikkaa ja ensimmäinen filosofia. Metafysiikkaa pyritään tekemään mahdollisimman hyvin. Siinä mielessä Dawkins voi pyrkiä minimoimaan metafyysisiä entiteettejä. Empirian metodit hän toki olettaa. Mutta tämä ei ole mikään ongelma, sillä kuten moni uskovainen jaksaa muistuttaa. "Me emme siis voi välttää ensimmäistä filosofiaa ja metafyysistä asennetta. Jopa skientistinen väite itsessään ei ole tieteellinen, vaan meta-tieteellinen väite." Minä en voi sanoa muuta kuin "jepjep." Sillä se todistaa että McGrathin oletus Jumalan epäempiirisestä luonteesta on sekin metafyysinen oletus.

Tämä Jumalan eiempiirisyyden olettaminen selittää väitteen toiston erimielisyystilanteissa. Se ei tosin selitä sitä, miksi muut eivät saa olla erimielisiä tästä asiasta. Sehän on ensimmäistä filosofiaa ja joku toinen voi tehdä sitä eri oletuksilla ja lähtokohdilla ja ehdoilla. Näin ollen:
1: Minua itse asiassa, näin laajasti ottaen, ihmetyttääkin se, miten Jumala näyttää olevan aina ensimmäistä filosofiaa mutta sitä pidetään silti rationaalisena. Kuitenkin perinteisesti on ajateltu että logiikassa alkuoletuksien kasaaminen ei ole vahvuus. Rationaalinen liittyy johtopäätöksiin. Toki tämä tarkoittaa sitä että joudumme aina olemaan jossain määrin oletuksenvaraisia ja tätä kautta puutteellisia. Mutta Jumalan pitäminen "automaattisesti ensimmäisenä filosofiana" tarkoittaa sitä että Jumalaan uskominen ei ole rationaalista vaan puhtaasti oletusksenvaraista.
___1.1:Ja kuten oma vastaesimerkkini näytti ; Ei en suinkaan usko että tämä olisi välttämätöntä. Nykytodistusten perustelukeinot ovat vain riittämättömiä.
2: Lisäksi keskustelua hämärtää se, että kaikki eiteistinen toiminta liitetään logiikalla looginen positivismi=skientismi=empirismi=luonnontieteellinen maailmankuva. Mikä on tietysti aikamoinen hyppäys, ja vakavasti ottettavasti sanoen virhe, jopa olkiukon makuinen sellainen. Tällöin Jumala olisi ikään kuin ainut sallittu "ensimmäinen filosofia". Tämä taas on jo aika kovaa.
___2.1: Tämänlainen ajattelu tuntuu vallitsevan ainakin silloin, kun moititaan ns. "vanhaa ateismia". Niissähän teologien moitteena on se, että Jumalan kuolemasta on tehty presuppositionalistinen, Jumalan olemassaolottomuus on alkuoletus, ja muu on koherentisoitu tämän oletuksen ympärille. Kriitikkojen mukaan tämä tarkoittaa sitä että ateismi ei ole johtopäätös vaan alkuoletus. Jolloin ateismi ei ole rationaalista vaan ateismin irrationaalisen olettamisen ympärille on rakennettu rationaalinen maailmankuva. McGrathin tapa lähestyä asioita tekisi näistä varsin järkeviä näkemyksiä. Tästä vanhan ateismin ehdottomasta järkevyydestä emme kuitenkaan kuule sanaakaan tämän viisaan teologin suusta. Mietityttääkin se, miksi ihmeessä ei.
___2.2: Itse asiassa uusateismi ei kannanottona olekaan "ensimmäinen filosofia", joka rakennettaisiin a priori. Sen sijaan se on rakennettu a posteriori. Tämänlainen perusteluketju voidaan rakentaa. Ideana on yksinkertaisesti se sama millä uskovaiset muistuttavat että "maailma on järjestyksessä". Meillä on tietoa todellisuudesta. Tätä kautta voidaan tehdä a posteriori -päätelmiä. Ja näin esimerkiksi metodologinen naturalismi on "empirialla vahvistettua empiriaa". On toki selvää että tämä ei koskaan muutu "a priori" -tasoiseksi. Mutta tätä kautta ateistinen näkemys on vahvistettu, sitä voidaan pitää "riittävän hyvin perusteltuna". McGrath ei tietysti huomaa tämänlaista näkemystä koska hän kiistää sen järkevyyden olettamalla että Jumala on pakosti metafyysinen ja totaalisti tieteen ulottumattomissa. Kun asian sallitaan olevan vain "a priori" -näkemys, näyttää tästä poikkeaminen samalta kuin virhe. Koska huomaamatta jää että argumentti on itse asiassa "a posteriori" -mallinen. Stephen Law on asiasta maininnutkin McGrathille.
3: Eniten minulle on kuitenkin jäänyt auki se, että jos ihminen on kuten McGrath, joka itse asiassa uskoo että ateismi ja uskonto ovat molemmat erilaisia ajatusjärjestelmiä, jossa molemmilla on luonnontieteiden raunioiden ympärillä omanlaisensa talot, että asiasta voitaisiin jotenkin debatoida. Kuin eri metafysiikat olisivat arvioitavissa. Käsittääkseni tämä taas tarkoittaa sitä että olisi sittenkin keino päästä "ensimmäisestä filosofiasta" eroon. En usko että on samanaikaisesti mahdollista irrottautua ensimmäisestä filosofiasta ja nojata ensimmäiseen filosofiaan.

Kaiken kaikkiaan: Tästä kaikesta herää sama peruskokemus mikä nousee kaikesta teologiasta. Miksi siitä tulisi välittää niin kovasti? Mikä siinä Jumalassa on niin vastaansanomatonta että eiteistisyys nähdään automaattisena moraalittomana peikkona? Jos kannattaisin psykoanalyysiä, voisin jopa kysyä että onko kaikilla kristityillä McGrathin kaltaisia nuoruustraumoja jotka ovat kenties jääneet käsittelemättä? Sillä minulla on vastakkaisia traumoja ja ne saavat minut aina sössöttämään kaikenlaista yleisasenteeltaan tuonkaltaista, eri kantilta vain.

Tieteenfilosofisten periaatteiden alkuperästä.

Demarkaatiota, eli tieteen erottamista epätieteestä, on lähestytty monella tavalla. Siihen on erilaisia näkökulmia. Kysymys on itse asiassa paitsi demarkaatiosta itsestään, myös siitä minkälainen demarkaatiokriteerin on itse asiassa oltava. Asiassa on ääripäitä tiukasta erottelusta, jossa kovat säännöt määräävät että jokin asia on sellainen että "luonnontieteet eivät tunne" relativismiin jossa käy oikeastaan mikä vain.

Kuitenkin ehkä vaikeiten arkimielen tajuttavissa on Larry Laudan. Hänen tulkitsemisensa on tärkeää jokaiselle kreationismiaiheen kanssa pyörineelle. Hän nimittäin itse vastustaa kreationismia. Intelligent Designin kannattajat kuitenkin kannattavat häntä. ja esimerkiksi Robert Pennock vastustaa Laudanin näkemyksiä.
1: Ytimessä on se, että Laudanista kreationismi ja Intelligent Design ovat epäonnistunutta tiedettä "bollocks", eivät mitään demarkaatiokriteerin poisampumaa tiedettä imitoivaa pseudotiedettä. Tosin Laudan on paljon kreationisti/Intelligent Designkriittisempi kuin Pennock tai häntä siteeraavat uskaltavat kenties myöntääkään. Pennock näyttää näkevän Laudanissa postmoderneja piirteitä ja tulkitsee häntä tämän filtterin läpi. Tosin samaa tulkintakenttää näyttävät käyttävän myös Intelligent Designin ystävät. Tämä on kenties "spoileri", mutta tämä on se juttu johon tämä minun blogaus itse asiassa keskittyy..

Itse yritän tulkita Laudania - ja pyrin jopa laittamaan Laudanin tulkintoja hieman kontekstiin joka on tietysti mielenkiintoisempi mutta riskialttiimpi projekti. Laudanin näkemyksestä saa hyvän kuvan ainakin seuraavasta kolmikosta "Science at the bar-Causes for concern", "More on creationism" ja "The demise of the demarcation problem". Toivottavasti vuosikausien ajanhaaskaukseni Intelligent Design -hupsuttelujeni parissa ovat auttaneet ja minulla olisi jotain mielenkiintoistakin sanottavaa aiheesta..

Välttämätön vai riittävä ehto.

Mielestäni Laudania on tulkittava "kahden tien kulkijana". Hän ei usko mihinkään yhteen kriteeriin ; Laudan ei väitä että mikä tahansa voisi olla tiedettä. Hän on enemmänkin sitä mieltä että pelkkä välttämätön kriteeri tai pelkkä riittävä kriteeri eivät johda siihen että voitaisiin tehdä hyvä demarkaatio. Käsitteet ovat ikään kuin epäsymmetrisiä:
1: Jos meillä on jokin jossa on ehto, joka sanoo että jokin ominaisuus on tieteessä välttämätön, sen ehdon täyttävä ei välttämättä ole riittävä. Eli ehdon täyttänyt näkemys ainoastaan voi olla tiedettä. Sen sijaan tällöin voimme rajata ulos tieteestä.
2: Jos meillä on riittävä ehto, tiedämme että se on varmasti tiedettä, mutta kriteerin rikkominen ei vielä tarkoita sitä että kyseessä olisi epätiede.
→ Molemmissa tapauksissa demarkaatio on puutteellista ja vajavaista. Sama kriteeri ei "ota sisään ja aja ulos". Se ei tarkoita sitä että emme voisi kutsua jotain näkemyksiä tieteellisesti epäonnistuneiksi. Laudan itsekin moittii kirjoituksissaan kreationismia yllättävän paljon.

Jos esimerkiksi otetaan fallibilismi, tässä on tunnistettavissa kaksi osaa. On falsifiointikriteeri. Ja on korroboraatio. Falsifiointikriteeri sanoo että jos jotain ei voi kumota aineistolla se ei sisällä itsekriittistä elementtiä eikä kyseessä voi olla tiede. Tiedämme kuitenkin että osa falsifioitavissa olevista näkemyksistä on osoittautunut virheellisiksi, ne on kumottu, joten voimme sitä kautta tietää että jokin ei ole tiedettä. Korroboraatiossa taas on kyse testeissä selviämisestä. Korroboraatio on riittävä syy jotta jotain voidaan sanoa tieteeksi. Sitä on testattu ja se on niistä selvinnyt. Kuitenkin falsifioitavuus ja korroboraation puute vihjaa kuitenkin enemmän sen suuntaan että teoriaa ei ole vielä testattu. (Olisi kenties aika?)

Työn sankaruus.

Itse asiassa Laudania voidaan varsin hyvin pitää työn kannattajana. Hän ei rakasta abstrakteja ja helppoja päätelmiä asioissa. Siksi tieteellisyyteen ei voi olla puhtaan rationaalista elementtiä. Ei ole dogmaa joka ilman tutkimusta päättäisi että asia on tiedettä tai ei ole. Sen sijaan hän painottaa sievistelyn ja rationaalisuuden ylikorostamisen sijasta sitä että otetaan testiaineisto esiin ja katsotaan muten hyvin teoria tekee testattavia ennusteita ja miten hyvin tämä selviää niistä. Näin ollen koko kysymys siitä onko jokin tästä prosessista selvinnyt aidosti tyydyttänyt jonkun tieteenfilosofisen demarkaatioehdon on tavallaan muuttunut matkan varrella merkityksettömäksi. Tätä kautta on ymmärrettävää miksi Laudan puhuu pseudo-ongelmasta.

Perustelen tätä "työn ystävä" -asenneväitettäni a priori - a posteriori -asetelmalla. Usein metodologista naturalismia pidetään a priori -väitteenä. Laudanin mukaan tilanne on kuitenkin enemmän niin, että aluksi meidän ei tarvitse välittää siitä onko metodologinen naturalismi totta vai ei. Jos metodologisen naturalismin kannattajat tekevät paljon tutkimusta, se vahvistaa sitä. Tämä antaa sille a posteriori -tukea. Tämä vahvistuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä että metodologinen naturalismi olisi erehtymätön. Se on vain hyvä teoria siitä miten tieteellistä tutkimusta saa kivasti tehtyä. Osa voi kokeilla jotain muuta. Ja jos heille käy huonosti, ja metodologinen naturalismi tuottaa edelleen paremmin tutkimusta, se vahvistaa metodologista naturalismia a posteriori -periaatteena. Laudanin mukaan onnistuminen ei kuitenkaan tee siitä jumalaista a priori ehtoa.

Kreationismin epäonnistumisesta

Toisin sanoen Laudan ei vain hylkää kriteereitä joita tieteenfilosofit käyttävät. Hän onkin itse asiassa hyväksynyt ne ja käyttää niitä yhdistelmänä. Hän ottaa esiin kreationistien väitteitä ja huomaa että ne väittävät tosiasioita tietynlaisiksi. Sen jälkeen hän katsoo nykytieteen sanomaa aiheista ja huomaa että kreationistien ennusteet eivät ole onnistuneet. Eli he ovat epäonnistuneet siinä mitä he ennustavat. Joten kyseessä on roska. Hän ei kumoa kreationisteja sanomalla esimerkiksi että "teidän tulisi olla testattavia" vaan katsoo että "teidän pitäisi olla testattavia ja täyttää lupauksenne, missä onnistutta vain ensimmäisessä, sorry."
1: ~ YEC -kreationistit sanovat että maa on 6000-10000 vuotta vanha mutta nykygeologien mukaan maa on miljoonia vuosia vanha. Siksi YEC -kreationistit joutuvat turvautumaan valehtelu/vainokorttiin ja vetoavat omiin auktoriteetteihinsa jotka eivät saa tiedemaailmassa suosiota. YEC on selvästi tiedemaailmalle erillinen systeemi. Joku voisi sanoa "kilpaileva maailmankuva". Ja tätä kautta voidaan sanoa että YEC on tiedettä samalla tavalla kuin muslimit ovat hinduja. Molemmat ovat kenties uskontoja, mutta...

Laudanin mukaan kreationismia lähestytään "molempia kautta". Kysymys ei siis ole enää pelkästään siitä onko kreationismi falsifioitavissa vaan siitä täyttääkö se nämä lupaukset. Tämä on aivan eri asia kuin kannattaa relativismia tai että tiede olisi maailmankuvien välinen kilpakenttä joka tuottaa valtapelitarinoita. Itse asiassa Laudanin näkemys voidaan siirtää vaikkapa maakeskisen maailmankuvan käsittelyyn (jolloin henkilökohtaiset maailmankuvalliset sokeutumiset häipyvät kauemmaksi) Pennock taatusti hyväksyy sen, jos sanotaan että maakeskinen näkökulma ei epäonnistunut siksi että epäonnistuisi tieteen välttämättömissä syissä. Se esittää aivan yhtä testattavia, falsifioitavia tai whatever ehtoja kuin aurinkokeskinenkin maailmannäkemys. Sen sijaan se epäonnistui siksi että se oli huono tutkimusohjelma. Se epäonnistui testeissä. Tätä kautta on helppoa nähdä että miksi Laudan ei ole vain mistään "henkilökohtaisista syistä kreationisteja vastaan". Tai ristiriitainen väittäessään samalla että (1) tieteen ja epätieteen erottamisehtoja ei ole ja että (2) jokin ei ole tieteellinen näkemys.

Tässä onkin eräs mielenkiintoinen ongelma. Nimittäin monet kreationismin vastustajat ovat keskittyneet filosofisiin kriteereihin. Intelligent Desingin kannattajat ovat innolla viitanneet Laudaniin. He ovat huomanneet siitä tämä korostaa sitä että kreationismia pitäisi kohdella kuin epäonnistunutta tutkimusohjelmaa. He ovat poistaneet monia kreationismin selkeitä empiirisiä väitteitä ja viivanneet käsittelyssään sanan "epäonnistunut" pois. He loukkaantuvat kun heiltä vaaditaan "välttämättömiä kriteereitä" ja esittävät että heitä tulisi kohdella tutkimusohjelmana. Tämä strategia on itse asiassa hieman outo. Mutta niin kauan kuin keskustelukenttä on fiksoitunut tässä kohden, se itse asiassa toimii yllättävän tehokkaasti. Ei sen takia että Intelligent Design olisi tieteellinen tutkimusohjelma. Vaan sen takia että keskustelu ei tavallaan siirry käsittelemään tutkimusohjelma -aihetta.

Laudanin lukijoiden älyttymisestä.

Laudan on kuitenkin helppo "älytä väärin". Syynä on se, että testeistä selviämisen ehtokin on itse asiassa eräänlainen kriteeri. Tätä kautta kokonaisuus falsifoitavuus+testattavuus yhdistetään helposti kombona demarkaatiokriteeriksi. Laudanilla on kieltämättä jotain joka pakottaa tunnistamaan hyvän tutkimusohjelman. Muutenhan mikään näkemys ei voisi saada a posteriori -tukea.

Itse asiassa on varsin tavallista että demarkaatiokysymystä lähestytään monen eri elementin kautta ja tämän summan jälkeen tunnistetaan jollakin tavalla epäonnistuminen, jota kutsutaan pseudotieteeksi jos näkemys väittää epäonnistumisesta huolimatta itseään tieteelliseksi. Eli ei ole mitään yhtä ehtoa joka rajaisi tieteeseen ja tieteestä ulos. On erilaisia kriteereitä joista jotkut estävät kokeilun itsessään, toiset epäonnistuvat niissä kokeissa jotka niillä voidaan tehdä. Kriteerejä ja niissä epäonnistumisia on hyvin monenlaisia. Tutkimusohjelman hedelmällisyys voidaan asettaa demarkaatiokriteeriksi ja siitä usein tehdäänkin sellainen.

Tätä kautta Pennock ja Laudan eivät itse asiassa ole kovinkaan isosti erimielisiä. He ovat pikemminkin ymmärtämässä koko demarkaatiokysymyksen eri vinkkelistä. Laudan ei siis ole itse asiassa väittämässä mitään sellaista että tieteen kriteeristö olisi vain mielivaltaisuutta, että tieteen ja uskonnon toisistaan erottaminen olisi mahdotonta. Tai että tieteen ja jalkapallon välille ei voitaisi tehdä erotusta. Tämänlainen olisikin hieman typerää.
1: Esimerkiksi Pennock on ollut hyvin kriittinen Laudanin näkemykselle. Pennock on korostanut demarkaatiokriteerin kokonaisvaltaisuutta. Hänelle tilanne on yksinkertaisesti se, että jos ei ole demarkaatiokriteeriä, ei voida erottaa tiedettä uskonnosta. Hänestä Laudan jopa pelaa kaksoisstandardeilla koska Laudan esittää että kreationismi on empiirinen ja epäonnistunut tässä. Tällöin tieteellä on tunnistuskriteerit ja vaatimukset.
2: Toisaalta myös Intelligent Design -puolella Laudania kannatetaan kovasti. Heidän mukaansa Laudan korostaa sitä että tieteen määrittely on valtapeliä. Ja että Intelligent Designiä ei voida kutsua epätieteeksi koska tieteellä ei ole mitään kriteereitä.
→ Tässä mielessä Intelligent Designistit tulkitsevat Larry Laudania tietyllä tavalla. Heillekin demarkaatio on kokonaisuus, jossa on kyseessä siitä onko tiede ja epätiede erotettavissa toisistaan. Molempien tulkinta johtaa siihen että Laudan ajaisi relativismia, jossa tutkimuksen logiikka on ideologista, maailmankatsomuksen määrittämää. Ja Pennock käyttää samaa tulkintatapaa kuin Intelligen Designin kannattajat. Tätä kautta Pennock on argumentatiivisesti kommunikatiivisempi ja aikaansaavampi Intelligent Designin vastinparina kuin Laudanin vastinparina vaikka aiheena onkin Laudanin sanomiset. Pennock on ikään kuin reagointi siihen mitä Intelligent Designin kannattajat sanovat Laudanin sanovan kuin Laudanin itsensä käsittelyä.

Tavallaan Laudan on kuitenkin nähtävissä vain henkilönä jolle annetaan kysymys "Voivatko filosofit kertoa eron tieteen ja epätieteen välillä?" ja Laudan sanoo yksinkertaisesti "Ei." Siihen kun tarvitaan empiiristä tutkimusta, tiedemiestä. Tätä kautta sanassa "filosofia" on piilo -oletus siitä että filosofi ei ole tutkimuksien kautta asiaa lähestyvä empiristi. Ydinkysymys onkin Laudan -tulkinnassani tavallaan tieteenfilosofian ja tieteenteon rajanmäärittelystä johtuva. Itse tieteen ja epätieteen tunnistaminen on isoilta linjoiltaan sitä että asiasta ollaan yksimielisiä.

Ongelmia tiedemaailman ulkopuolella.

Laudanin näkemyksen kanssa on tietyssä määrin hyvin vaikea olla erimielinen. Etenkin hänen tapansa suhtautua metodologiseen naturalismiin on mielestäni varsin hyvä. Kyseessä ei siis ole mikään dogmaattinen mielipide, vaan lopputulemana järkevä näkemys. Se on kuitenkin samalla juuri samantapainen kuin muutkin a posteriori -heuristiikan tuomat tiedot, kuten tieteelliset teoriat. Ne eivät ole koskaan absoluutteja. Mikään metodologiakaan ei siksi ole keino joka sanoo "ikuisen ja lopullisen varmuuden Totuudesta".

Kuitenkin tässä kohden mukana on myös ongelma. Ja se koskee enemmänkin tiedeyhteisön ulkopuolista maailmaa. Nimittäin esimerkiksi parapsykologiaan liittyviä asioita on yritetty tutkimusohjelmaistaa. Niitä on siis yritetty lähestyä empirian keinoin. Tulokset ovat olleet laihoja, mutta parapsykologian kannattajat ovat pitäneet jo sitä että asiaa tutkitaan todisteena siitä että asia olisi erityisen vakavastiotettava.
1: Tätä kautta tilanne vertautuu siihen, kuin SETI -avaruusolentojen metsästyksessä olevan keinon olemassaolo, eli se että olisi jokin keino tutkia onko avaruudessa elämää, olisi sama asia kuin se että maan ulkopuolinen äly olisi jo löydetty. SETI:n piirissä näin ei tietysti uskota. Mutta ihmiset näyttävät tekevän tämänlaisen logiikkaloikan varsin keveästi.

Tätä kautta Laudanin tapainen lähestymistapa, jossa mille tahansa annetaan mahdollisuus, itse asiassa minimoi kynnyksen saada oma tutkimusohjelma. Näin monenlainen eitieteentodistama ilmiö saisi helposti arvovaltaa. Toki asiassa on mukana myös tiedepoliittinen näkökanta : Määrärahoja on rajatusti joten on järkevää keskittää valtaosa tutkimuksesta niihin jotka nykytietämyksen nojalla näyttävät todennäköisiltä. Tämä ei tietysti tarkoita sitä että osaa ei voitaisi ohjata varsin marginaalisiin ja epätodennäköisiinkin kohteisiin.

ID tikkua Laudanta.

"The crank usually is content with defending the point of view in its original, undeveloped, metaphysical form, and he is not at all prepared to test its usefulness in all those cases which seem to favor the opponent."
(Paul Feyerabend, "Realism and instrumentalism")

Historiassa tietämistä on korostettu. Jo Sokrateen esiinnousussa oleellista oli huomata, että hän korosti argumenttia auktoriteetin sijaan. Sokrates yritti erottaa bullshitin oikeasta asiasta. Eikä hän luottanut retoriikkaan, vaan sisältöön. Tämä perinne soveltui empiriaan ja tätä voidaan kutsua vanhahtavasti "luonnonfilosofiaksi". Sitä tarkkaileva filosofia taas on tieteenfilosofiaa.

Tieteenfilosofiassakin on yritetty erottaa hyvä perustelu huonosta. Tässä, demarkaatio -ongelmassa onkin itse asiassa hyvin monimutkainen ongelma. Tässä on voimakkaasti erimielisyyttä. Popper esitti falsifiointia, toiset korostavat esimerkiksi toistettavuutta. Osalla on pragmaattinen väite siitä että tieteenteon helppous ja hedelmällisyys on tieteelle olennaista. Sosiologiankin kautta asiaa on lähestytty ; Tiedettä on mitä tahansa mitä tiedeyhteisö tekee ja mitä se sanoo tieteelliseksi. Tämäkin on yksi, joskin erikoinen, keino vetää demarkaatiolinjoja. Jopa Paul Feuerabend, joka tuli tunnetuksi "anything goes" -lauseena erotti aidon ja laadukkaan tieteen tekijät niistä joita hän kutsui nimellä "crank". Hän korosti asennetta.

Yksimielisyyttä ei ole tullut. Esimerkiksi Larry Laudan on kutsunut sitä suoranaiseksi "pseudo -ongelmaksi". Hän on esimerkiksi maininnut "The demise of the demarcation problem" -issa seuraavaa että pseudotiede sanana tulisi poistaa sanakirjoista, koska se on vain tyhjä fraasi, joilla manipuloidaan tunteita ikään kuin poliitikkojen tapaan.

Tämä keskustelunaihe liittyy vahvasti kreationismiin.

Kreationismin kohdalla demarkaatiokysymyksestä tuli vaikeuksia ; Ruse oli ahkerasti oikeudessa asti todistamassa kreationismia vastaan. Hän korosti tieteellisen teorian falsifioitavuuden tärkeydestä ; Hän siis muistutti että hyvä teoria on sellainen, joka voitaisiin kumota jollain vastaesimerkillä. Koska Jumalaa ei voi kumota empiirisellä aineistolla, se ei ole tieteellinen teoria. Ruse ja kumppanit nostivat siis esiin demarkaatiokysymyksen, sen mikä on tiedettä ja mikä ei. Ajatus oli se, että jos jokin ei täytä tieteen ehtoja, se ei ole tiedettä.

Intelligent Design voidaan varsin helposti nähdä vastaiskuna kreationisminvastaisille strategioille. Rusen argumentaatiotapa oli yksi asia, johon reagoitiin. Intelligent Design teki tässä kohden postmodernin käänteen. Johnson aloitti ilmiön nostamalla esiin vasta -argumentin Ruselle. Se perustui siihen, että kyseessä olivat erilaisten maailmankuvien kilpailut. Vallitseva teoria antaa myös säännöt. Hänestä evoluutioteoria oli maailmanselitys, joka taisteli arvovallastaan. Tämänlainen ajattelu huipentui siihen, että kiistan kulminoineessa oikeudenkäynnissä, "Kitzmiller v. Dover", Intelligent Designiä puolustava linja vetosi Larry Laudaniin. Larry Laudan taas vastustaa demarkaation hakemista. Laudanin mukaan ei ole mitään tiettyä ehtoa, jolla voitaisiin erottaa epätieteet ja tieteet toisistaan.

Siksi ei olekaan ihme, että evoluutiopuoli onkin vastannut maailmankuvahaasteeseen viittaamalla siihen, että demarkaation ja maailmankuvan sijasta ID/kreationismi onkin itse asiassa varsin tyhjä. Lähestymitapa on itse asiassa myös Laudanin reagointitapa ; Hän korosti "Science at the bar-Causes for concern":ssa että kreationismin tila ei ole demarkaatiokysymys joka on irrelevantti pseudo -ongelma. Sen sijaan kreationismi on huonoa tiedettä. Hän kirjoittaa listan kreationistien testattavista väitteistä, joiden hän esittää olevan kreationismin seurausväitteitä. Hän kuvaa niitä seuraavasti "these claims are testable, they have been tested, and they have failed those tests." Jostain syystä tämänlaiset asiat tuppaavat unohtumaan kun kreationistit referoivat Laudania.
1: Tämä Laudanin lausunto on toki siitä mielenkiintoinen, että se sivuaa demarkaatiokysymystä. Siinähän rajataan jotain huonoksi ja turhaksi tieteeksi. Tämä kysymys muistuttaa hieman demarkaatiokysymystä ja se vihjaa vähintään siihen suuntaan, että kysymystä voidaan ihan oikeasti lähestyä.

Esimerkiksi Pennock on korostanut sitä, että Intelligent Designin kohdalla kysymys ei ole enää edes demarkaatiosta. Intelligent Design -sanaparin kohdalla tilanne on Sahotra Sarkar:n mukaan seuraava: "In the case of intelligence, there is no positive specification at all. In the case of design, there is no coherent specification." Intelligent Designin ongelma on siis yleinen konseptittomuus. Sen ongelma ei ole se, onko se epätiedettä vai ei. Siinä ei ole mitään johon tutkimusohjelma voisi tarttua. Intelligent Designin epätieteellisyyden sijasta on siis keskitytty siihen että Intelligent Design on tutkimuksellisesti tyhjä. Näin ei ole väliä onko kyseessä maailmankuvakiista vai ei.

Jos Intelligent Design olisi tiedettä, se on tiedettä sellaisissa määreissä, joissa tiede ja epätiede sopii mihin vain. Jolloin tieteellisyyttä tai epätieteellisyyttä ei kannata -tai oikeastaan voida- mitenkään ottaa puheeksi. Ja jos se on tiedettä, se on tiedettä ilman tutkimusohjelmaa. Konseptittomuuden vuoksi se on tuomittu tähän tilaan, kunnes tilanne korjataan. Keskustelun sävy on siis siirretty ID:n kannattajien toivomuksesta demarkaatiokysymyksestä tutkimusohjelmakysymykseen. Eli ei puhuta tieteestä tai epätieteestä, vaan tehokkaasta ja tehottomasta tutkimisesta. Jos demarkaatio on tylsä kysymys, pitäisi koko kysymyksessä lähestyä sitä, miksi ID olisi tieteellisesti laadukasta, kiinnostavaa, tärkeää ja hedelmällistä.

Minulla on aiheeseen lisäksi kaksi lisähuomautusta.
1: "Pseudo -ongelmaksi" leimaaminen on myös aika kova ylilyönti Laudanilta. Sillä filosofiassa on miltei kaikessa hyvin suuria luokitelmaeroja. Filosofian harjoittajia leimaa ylipäätään se, että luodaan erotteluja, koska se tarkentaa näkemyksiä. Parhaimmillaan tämä johtaa valtaisaan määrään erilaisia luokitelmia. Esimerkiksi elämän määritelmästä debatoidaan ja siihen on valtavasti erilaisia näkemyksiä. Kukaan ei kuitenkaan väitä että moniäänisyys ja se, että mikään määritelmä ei ole "lopullinen, dominoiva ja voittanut" ei tarkoittaisi että tämä kysymys olisi "pseudo-ongelma". Demarkaatiokysymyksen kieltämisen seuraus on itse asiassa problematisoinnin kieltämistä ; Se väittää että ei ole mitään oleellista lisäarvoa analyysillä. Sehän ei kuitenkaan ratkaise tätä asiaa. Sehän sanoo että "jäljitelmää" ja "aitoa" empiiristä tietoa ei voi erottaa toisistaan. Laudan itsekin kuitenkin selvästi pitää tärkeänä sitä, että hyvä ja huono tiede voidaan kaikesta huolimatta erottaa toisistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että demarkaatiokysymys on kenties "rajanvetokysymys", jossa kysymys on siitä milloin se tiede on roskaa. Mutta ei suinkaan mikään pseudo -ongelma.
2: Intelligent Designin ei kannattaisi pelata asioita Laudanin kautta. Sen parissa esimerkiksi suhtaudutaan hyvin "antilaudanmaisesti" evoluutioteoriaan. He pitävät evoluutiokritiikkiä keskiössä. Tässä ytimessä on se, että he vaativat esimerkiksi "evoluution heikkouksien esilletuomista". Tälläinen kritiikki kuitenkin rakentuu pakotetusti jonkinlaisen demarkaatiota lähestyvän argumentaation varaan. Jokin asia on huono, siis heikompaa tiedettä, koska se on jossain suhteessa joihinkin normeihin. Jos kyseessä olisi vain puhe eri maailmankuvista, jossa pseudotieteeksi leimaaminen olisi mahdotonta, ei evoluutiotakaan voitaisi tuomita pseudotieteeksi. Tätä kautta Intgelligent Designin suhde demarkaatioon onkin hieman ambivalentti. Käytännössä kreationistit ovat pakottaneet oman asenteensa värittämään keskustelukenttää : He pitävät oman näkemyksensä ja vaativat tietynlaisia keskusteluolosuhteita jossa erimielisille asetetaan rajoitteita ja kieltoja. Tätä kautta tilanne on muodostunut sellaiseksi, että jos evoluutikko esittelee jotain kritiikkiä, Intelligent Designisti viittaa siihen, että nämä perustelut nojaavat evoluutikoiden maailmankuvien perustaan, ovat vain "naturalistien sisäisiä sääntöjä". Ja siksi ne ovat valtapeliä. Mutta Intelligent Designisti esittää kuitenkin evoluutiokritiikkiä eikä evoluutikko voi vain sanoa että ne ovat jotain "Ingelligent Designistien sisäisiä sääntöjä", joita evoluutikon ei tarvitsisi kuunnella.

Asia on sinänsä hieman vanhentunut, koska sittemmin Intelligent Design -piirit ovat vastanneet ongelmiinsa vaikenemalla. He ovat selvästi siirtäneet keskustelukenttänsä kohti uusateistien esittämiä kannanottoja. Nykyisin Intelligent Design onkin nähtävissä ensisijassa uusateismia sekä aktiivisesti että reaktiivisesti kritisoivana tahona. Siinä mielessä siitä on tullut kannaltani epäkiinnostava. Tässä taistelussahan kyseessähän ei ole enää tieteenfilosofia. Sen sijaan siinä on kaksi poteroa, joiden lähestyminen olisi enemmän "sosiologien hommaa".

Toisiin takertumisesta.

"I can see it in your face, the fear, the conflicted yearnings. A subconscious desire to find fulfillment through another. Intimacy through co-dependency."
(X files, "How the Ghost Stole Christmas")

Ihmiset ovat laumaeläimiä. Me tykkäämme kokoontua samanmielisten keskuuteen. On myös mukavaa kehitellä näitä yhteisiä ajatuksia. Tätä kautta poliittiset puolueet ja kirjakerhot ovat sellaisia että hakeudumme mielellämme niihin. Mukana on toki muutakin.

John Pieret kirjoitti käytännön tapaukseen viitaten siitä miten konservatiiveillä on vahva taipumus kiinnittää huomiota sanojaan sanottavan asian sijasta. Liberaaleja lähteitä ei tarvitse ottaa vakavasti, koska ne ovat liberaaleja. Täsmälleen sama ajatus löytyy toki muualtakin: Juha Leinivaara kirjoittelikin homeopaatikoista. Homeopaatikkojen strategia on tiivistettävissä tokaisuun : "Jos tiede ei todista homeopatian ihmeitä, niin tieteen täytyy muuttua." Ja miten "Siinä samalla sanotaan, että ihotulehdus johtuu vauvalle annetusta rokotteesta. Sitä ei tarvitse erikseen selittää, sillä homeopaattien parissa rokotteet ovat kyseenalaista toimintaa, joka liittyy allopaattiseen lääketieteeseen."

Tämä liittyy vahvasti rypäytymiseen. Erilaiset näkemykset eivät ole ihmisillä satunnaisesti, vaan yksi mielipide ikään kuin ohjaa ottamaan toisista asioista mielipiteitä. Se, mikä jää ehkä huomaamatta on se, että tässä muodostuu ideologinen oppijärjestelmä. Siinä on intressejä.

Intressistä syntyy oikeaoppisuuskäsitys, ja tähän liittyy vahvasti taistelu vääräuskoisia vastaan ; Toisin sanoen itseen kohdistettua kritiikkiä otetaan vainona, mutta toisiin suhtaudutaan vihamielisesti. Kysymys on tällöin oikeaoppisuudesta. Tämä on tavallaan loikkaus menneisyyteen. Sillä katolinen kirkko vastusti Galileo Galileitä koska hän keskittyi teorioihin ja testaamiseen, empiriaan, sen sijaan että olisi kiinnostunut siitä onko asia kristillisteologisesti oikeaoppinen vai ei.

Nyttemmin kaikki pseudotieteet käyttävät postmodernistisia ajatuksia. Vastustajat dekonstruoidaan ja kiinnitetään huomiota pelkästään heidän intresseihinsä ; Ikään kuin se, että henkilöllä on vakaumus estäisi häntä olemasta oikeassa. Omaan näkemykseen tätä dekonstruktiota ei tietenkään tehdä. Sillä erilaiset tulkinnat olisi hyväksyttävä. Pennock onkin huomauttanut tämän strategian erikoisesta piirteestä. "shows in a striking manner how radical postmodernism undermines itself and its own goals of liberation. If there is no difference between narratives - including no differ- ence between true and false stories and between fact and fiction - then what does liberation come to? Are scientific investigations of human sexuality really no more likely than the Genesis tale of Eve’s creation from Adam’s rib? Those original goals - the overthrow of entrenched ideologies that hid and justified oppression - that motivated the postmodern critique were laudable." Itse sanoisin saman siten että kun postmodernismi on kehitetty taistelemaan ideologioita vastaan, ja keskittyy suvaitsemaan erilaisia tulkintoja, vedetään tieto pois mahdottomana tavoitteena ja jäljelle jää pelkkä valtapeli. Sillä tulkinnantekijä ei välttämättä keskity tutkimukseen vaan tulkinta voi syntyä pelkästään oikeaoppisuutta tavoittelemalla. Näin ollen postmodernismi ei onnistukaan olemaan "Galileimainen" valtapelien murskaaja vaan sen avulla palataan esi -Galileilaiseen aikaan jossa on vain ja ainoastaan erilaisia dogmia, jotka ovat ideologisia, eivät tietoa vaan pelkkiä uskontoja ja niiden dogmaattisia oppijärjestelmiä.

Oppijärjestelmä on siitä hyvä, että sen kautta voidaan tavallaan etsiä mitä jo valmiiksi tiedetään. Näin oppirakennelma hioutuu havaintoaineistojen edessä jos sille tulee vaikeuksia jolloin sitä paikataan ad hoc -oletuksin tai muuten anomalioita keräämällä. Mutta se on silti näidenkin jälkeen sisäisesti koherentti. Tälläiset dogmaattiset oppijärjestelmät kun eivät välitä itsekritiikistä - ja vielä vähemmän falsifioinnista joka mahdollistaisi näkemyksen kumoutumisen. Tätä kautta niitä voidaan rakennella koherentiksi ikuisesti. Ne kestävät minkä tahansa vastaesimerkin.

Näin kritiikin perinteet kokevat ison muutoksen. Siinä missä ennen on varottu huolimattomuutta, virhettä tai valehtelua, antaa postmodernismi luvan varoa kerettiläisyyttä ; Jokaisellahan on lupa tulkintaan, ja kaikki tulkinnat ovat samanarvoisia. Näin kriitikon moite voidaan aina lakaista alas sillä että kriitikko edustaa argumentoijalle kerettiläisyyttä, jotain joka on "suppeakatseinen", kun ei hyväksy Oikeaoppisuutta.
1: Minunlaiseni skientisti tietysti on sitä mieltä että tulkinnat ovat kiinnostavia vain jos ne luovat tutkimusta. Pelkkä "perinteeseen sopiminen" itsessään on hyvin epäkiinnostavaa, tulkinnoilla saivartelu on enemmän kuin väärin - se on turhaa. Tämä ei toki kiellä oletuksia: Esimerkiksi fysiikka nojaa oletuksiin, kuten esimerkiksi foundationalistiseen oletukseen jossa ulkopuolellamme on maailma jonka jaamme samanlaisena muiden kanssa. Tämä on kuitenkin "mielenkiintoinen työhypoteesi", joka on merkittävän hyvä koska se tuottaa paljon tutkimusta.

Asia on melko suuri ja näkyvä. Ilmankos olen kirjoittanut tämänkaltaisesta toiminnasta aikaisemminkin - joskin aiheen rajaus oli aiemmin erilainen. Ja Unkurissakin kirjoitetaan puolileikillisesti käsityksistä sivistyksen kuolemasta, jossa on huomattu miten "humanistit ovat osoittautuneet aurinkokuninkaan lipeviksi hovimiehiksi, jotka heittelevät kulttuurin kirjavia palloja toisilleen ja kumartelevat taidokkaasti. toisilleen. jää nähtäväksi, kaipaako uusi sivistys heitä narrikseen." Toki tämä kertoo enemmän kulttuurin tekijöistä ja sivistyneistöstä kuin kulttuurista ja sivistyskestä itsestään. Mutta käyttötapa ja toiminta on kuitenkin hyvä nostaa esiin. Sillä ne liittyvät olennaisesti niihin pelottaviin intresseihin.

Haluaisin kuitenkin jatkaa tästäkin vielä eteenpäin : Sillä laaduntarkkailu on aina jonkinlaista sensuuria. Tätä kautta päädytään esimerkiksi siihen, että jos pseudotieteilijä haluaa "Nature" -lehteen, hän voi yrittää. Kun vertaisarviointi ei mene läpi, saa tästä kokemuksen sensuroimisesta, ja tämä tuntuu helposti vainolta: Paperiin laitettuun asiaan on sidottu omaa identiteettiäkin, jolloin julkaisun torjunta tuntuu hieman samalta kuin oman itsen torjunta.

Se, mikä innostaa pseudotieteilijöitä tähän toimintaan on merkityksen saaminen elämään. Kirjakerho tuo yhtenäisyyttä ja hallinnan tunnetta. Kokemus ymmärtämisestä joka on "niin paljon parempi kuin tiedemiehillä" sisältää pakosti aimo annoksen itseriittoisuutta ja ylpeyttä. Tämän vuoksi tulee luontevana systeeminä vaatia julkaisukäytännön muuttamista. Sehän on vain vainon poistamista. Huomaamatta jää kuitenkin se, että "Nature" -julkaisulla on väliä koska se on laadukas lehti. Ihmiset pitävät "Natureen" pääsyä saavutuksena ja luottavat että siinä julkaistu materiaali on hyvää. Jos sen laaduntarkkailuun puututaan, muuttuisi samalla juuri se asia, jonka vuoksi "Natureen" pääseminen on ollut tärkeää in first place. - Ellei julkaisija sitten tunnusta että halu päästä "Natureen" johtuu vain siitä, että siinä olevia arvostetaan ja julkaisu halutaan tehdä ensisijassa valtapelillisistä syistä, se olisi omalle ideologialle hienoa PR:ää ja mainosta. Tätä kautta voidaan tehdä vaikkapa seuraava tulkinta taustalla olevista piilevistä ideologioista : "'Cause you're a lonely man. A lonely man chasing paramasturbatory illusions that you believe will give your life meaning and significance and which your pathetic social maladjustment makes impossible for you to find elsewhere."
(X files, "How The Ghosts Stole Christmas")

Tarkkaavainen huomaa, että teen dekonstruktion dekonstruktion, ja käytän samoja psykologisoimisen keinoja kuin näissä tiedevastaisissa puheissa. Jos argumentaatiotapa toimii, on tämäkin pakko hyväksyä. Ja jos ei hyväksy ajattelutapaa on reiluuden vuoksi kohdeltava muitakin samaa ajattelutapaa käyttäviä samalla tavalla.

---

Kuvan ylämaski kuvaa sitä miten oikeaoppisuus varustaa niin että asiat nähdään rajoitetusti. Samoin kuin metallihansikas takaa että toiseen ei tarvitse koskea paljaalla kädellä, vaan kovaa metallilla, jolla voidaan tarttua "viholliseen", vääräoppiseen. Molemmat ovat samanaikaisesti suojautumista varten. Intressin sisällä opiskelukin on lähinnä oman kuoren vahvistamista ja vastustajaan tutustutaan vain jotta tämä voitaisiin päihittää.

Kreationismipuheen sävytys : Troijan hevosen uudet vaatteet.

Intelligent Designin kriitikot ovat hyvin perinteisesti korostaneet ID:n ja kreationismin analogisuutta. Samanlaisuuksia onkin paljon. Joka ikinen Intelligent Designiä puolustava argumentti sekä voidaan soveltaa että sovelletaan kreationismissa. Ja monet Intelligent Designin argumentit ovat samoja mitä kreationistitkin käyttävät. Ja ID -henkilöt ovat käytännöllisesti katsoen aina kreationisteja. Poikkeukset ovat vähässä. Toki Intelligent Designin kannattajat itse muistuttavat että he ovat esimerkiksi tuoneet esille uusia versioita Paleyn kelloseppäargumentista. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että kreationistit eivät olisi voineet tehdä ja tavoitella ihan samanlaisia asioita, hekin olisivat mielellään hioneet näitä argumentteja.

Kenties leimaa antavin, tai ainakin paljon palstatilaa saanut, kuvaus on Barbara Forrestin lausunto siitä että Intelligent Design on troijan hevonen, jonka sisällä on kreationismi. ID hakee hänestä lupaa uskonnonjulistusmentaliteettiin.

Tätä kautta ID on itse asiassa "suppeutettua kreationismia" ; Se on epämääräisempi versio kreationismista. ID sisältää samat väitteet mitä kreationismi, mutta kreationismi tekee sen lisäksi lukuisia väitteitä esimerkiksi maan iästä, Jumaluuden luonteesta ja monesta muusta asiasta. Se siis esittää enemmän asioita, ja on tätä kautta asioita ennustavampi. Tätä kautta ID on kreationismia josta on riisuttu sisältö(ä).

Robert Pennock on tuonut tähän mielestäni tärkeän muistutuksen. Pennock korostaa sitä, miten ID käyttää postmodernistissävytteistä kieltä. Hän korostaa Phillip Johnsonin merkittävää roolia tässä. Hän ei ollut aluksi merkittävä voima - muutosprosessi alkoi ennen häntä. Mutta hänestä tuli nopeasti "johtotähti". Hän taas korosti postmodernistisen puheen käyttöä.

Kreationismissa vallalla taas on ollut enemmän luonnontieteellinen kielenkäyttö. Intelligent Design on siis enemmänkin filosofioitua kreationismia. Se ei enää elä tieteellisellä puhetavalla, vaan sen sävy on enemmän teologis-filosofinen.

Omasta mielestäni ID:n postmodernistisuus on ollut "itsestäänselvyys", samoin kuin kreationismin luonnontieteellisen terminologian käyttö. Mutta yleinen kreationismia vastustava diskurssi ei näytä sitä kovin laajasti tuntevan - tai ainakaan käyttävän. Tämä rakentaa epäanalogiaa kreationismin ja Intelligent Designin välille. Toki tässä on hyvä huomata että argumentit ovat rakenteellisesti monin paikoin identtisiä (esim. evoluutio ei voi / ei tiedetä miten luonnonlait voisi = Jumala Älykäs Suunnittelija), mutta kysymys onkin tavallaan tukirakenteista. Kreationistien tukirakenne korostaa tutkimuksen laatua. ID korostaa "eri maailmankuvien tulkinnallisuutta" ja monia muita vastaavia postmodernistissävytteisiä asioita.

Sosiologisesti asiaa lähestyen on muistettava että menestyvissä pseudotieteissä on pakotetusti käytetty vaikuttamisen menetelmiä tehokkaasti. Kun arvovaltaa saa vaikkapa tieteellisellä terminologialla, sen käyttö yleistyy. Ei välttämättä siksi että kieroilevat pseudotieteilijät tahallaan manipuloisivat, vaan enemmänkin siksi että vain iskevimmät ja vaikuttavimmat saavat seuraajia. Vain oikeanlaista kieltä käyttävät saavat rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Näin ja vain näin niistä tulee "yksittäistä ja naureskeltua hullua" laajempia ilmiöitä. Siksi näiden kielenkäytössä on käytännössä pakosti auktoriteettia rakentavia, populistisia ja manipulatiivisia keinoja. Pseudotieteiden menestys syntyy reseptillä "paskasta ei saa konvehtia, mutta sen saa käärittyä kuin konvehdin" Sisällön sijasta voidaan turvautua retoriikkaan panostamiseen.
1: Eli kun suosio ei tule tiedeyhteisöön kuulumalla, on tavallaan pakko käyttää muita keinoja, jotta "oltaisiin merkittäviä". (Siksi on hyvä kikka vaikkapa väittää että kuuluttaisiin tiedeyhteisöön, jos ne vain päästäisi sisään.)
__1.1: Tässä kohden argumentaatiotavan vaihto kreationistista Intelligent Designiin ajoittuu mielenkiintoisesti. On hyvä muistaa että teismissä ja deismissä on jo vuosisatoja viitattu anonyymimpään Jumalaan. Niihin viittaavaa puhetta on otettu kuitenkin käyttöön vasta tiettyinä vuosina. Klassinen esimerkki tässä on "Of Pandas and People" -kirjan eri versioihin tehdyt muutokset, jossa "kreationismi" -sana muutettiin copy -paste -menetelmällä "Intelligent Designiksi", sattumalta juuri sen jälkeen kun kreationistit hävisivät ratkaisevan oikeudenkäynnin joka esti kreationismin esittämisen kouluopetuksessa. Keksimiseen viittaaminen on tavallaan turhaa, koska aiheena on sosiologisen ilmiön yleistymisen syy. Satoja vuosia on ollut, ja juuri tietyn sosiaalisen tilanteen kohdatessa se yleistyy räjähdysmäisesti. Kun ideologiset tavoitteet on varsin helposti ymmärrettävä ja jopa lähetyskäskyn muodossa "Raamatusta" tavattavissa, tuntuu erikoiselta uskoa että kyseessä olisi jokin ihmeellinen sattuma.

Tässä erilaisuudessakin on siis tavallaan yksi samanlaisuus: Lainataan uskottavuutta lisäävää kielenkäyttöä. Lainattu kielenkäyttö on kuitenkin erilaista. Tätä kautta ID:llä on jotain omalaatuisiakin piirteitä. Se käyttää olennaisesti erilaista kielenkäyttöä. (Postmodernismin hyväksyminen tarkoittaa tietysti Intelligent Designin hyväksymistä samalla tavalla kuin luonnontieteiden hyväksyminen tarkoittaa kreationismin hyväksymistä.)