Nietzschen haaste : Jossa Helvetti on muut ihmiset.

Nietzsche kirjoitti yli -ihmisyydestä. Tässä olennaista oli olla "hyvän ja pahan tuolla puolen". Siinä missä ali -ihminen seurasi orjamoraalia, jossa tottelee muita, yli -ihminen onnistuu elämään itse.

Tässä eräs suosittu näkökanta korostaa sitä, että yli -ihminen keskittyy tekemään asioita hyvin. Tätä voidaan kuitenkin painottaa toisenlaisellakin tavalla. Nimittäin sillä, että jos ennen moraali on perusteltu viitaten vaikkapa Raamattuun, ja tämä hylätään, on koko arvojärjestelmä katsottava uudelleen lävitse. Eli toisin sanoen on katsottava asia kerrallaan, ovatko yksittäiset asiat hyviä vai huonoja. Erilaisuushan ei tarkoita erimielisyyttä kaikessa, mutta ei myöskään samanmielisyyttä kaikessa.

Eli etiikka tulee oikeuttaa jotenkin, erotakseen nihilististä yli -ihminen joutuu perustelemaan tekonsa jotenkin. Ja Nietzsche oli huolissaan nihilismin peikosta, arvottomuudesta, "ihan sama" -hengestä.
1: Samaa huolestuneisuutta saadaan tietysti vaikkapa niiltä kristityiltä, joista maallistuminen tarkoittaa sitä että ihmisistä tulee moraalittomia. Tämä korostaa perisyntiä, jossa ihminen ilman ideologiaa on paha. Samalla asialla leikittelyä löytyy tietysti myös Hikipedian puolelta: Se sanoo "sikojen terhometsään laskemisessa" : "Onneksi lakimiehillä, noilla yhteiskunnan velvoittamilla ammattieetikoilla, on valmis ratkaisu tähänkin pulmaan. Mihin me tulisimmekaan ilman heitä, jotka tietämyksellään valaisevat ihmisen moraaliset ongelmat viitaten kirjoihin? Mitä voisimme tehdä, jos meillä ei olisi tälläistä absoluuttia tahoa johon viitata teon oikeuttajana? Olisimme ihan taikauskon ja teologien mielivallan alla."

Nietzsche ei kannattanut isoja ideologioita, ne hän näki orjamoraalin lähteenä. Hän vaikutti kuitenkin henkilöön, joka oli "vähintään natsimielinen", ellei sitten ihan "täysi natsi". Hän on Heidegger.

Yli -ihminen on eräänlainen omaa polkua aggressiivisesti raivaava sankari. Myös Heideggerille ihmisyydessä korostui sankaruus. Hänellä korostuu aitous. Hänestä ihmisen olemiseen, daseiniin, liittyy sijainti, aika ja historiallinen konteksti. Hänestä meitä rajoittaa olemassaolomme rajallisuus, ja tätä kautta itseymmärryksemme ja päätöksemme muokkaantuvat. Haluamme muokata näillä tiedoilla, odotuksilla ja rajoituksillamme daseinia, olemistamme. Heideggerin sankari siis vahvisti daseiniaan, ja tätä kautta ihmisestä tulee tulevaisuutensa ohjaaja ja rakentaja, aktiivinen passiivisuuden sijasta.

Tämän vastakohta Heideggerille oli erilaisten naamioiden käyttö ; Otamme mukavuudenhaluisesti käyttöön rooleja, jopa stereotyyppisia sellaisia, ja täytämme muiden odotuksia ja vaatimuksia. Heideggerillä mukana oli tämän kokeminen "tyhjyyttä vasten". Ihmiselle kaikki ilmenee rajallisuutena, ja siksi vastuu on yksilöllä. Aito ihminen siis muovaa, johtaa, antaa suuntaa ja ottaa vastuun toimistaan.

Heidegger korosti vanhempana sitä että ihminen näkee intentionaalisesti asiat välineellisenä. Näin ideologia tai tarkastelutapa antoi muodon, raamit, joita hän kutsui tätä nimellä gestell. Ymmärrämme asiat sitä kautta mitä ne merkitsevät jonkun asian kannalta. Näin maailmaa muokkaavat erilaiset tarkoitusperät. Näemme itsemme helposti tätä kautta myös sitä kautta, mikä arvo meistä on muille. Tämä päivitys auttanee ymmärtämään alkuosaa.

Heidegger oli oikeistolainen. Hän vaikutti vahvasti vasemmistolaiseen henkilöön. Ranskalaiseen, joka luki saksalaista filosofia vankilassa ollessaan sotavankina saksalaisessa "Stalag 12":ssa. Hän oli Sartre.

Myös Sartrea kiinnosti Heideggerin kaltaiset naamiot. Hänkin korosti sitä, että yksilöt yrittävät elää lyhytaikaisessa elossaan ja yrittävät luoda järjelliset puitteet sille. Hän keskittyi siihen että miten voidaan olla aidosti kiinni maailmassa sen sijaan, että oltaisiin toisten ohjauksessa. Sartre korosti sitä, että lopullista oikeutusta on vaikeaa saada, koska satunnaisuus, lyhytaikaisuus ja herkkä muuttumaan muiden toiminnalle. Eikä ole mitään ehdotonta josta saisi varmuuden oikealle tai väärälle.

Esille nousi ajatus siitä että on olemassa aktiivista, itsetietoista ja ajattelevaa, joka on "olemassa itselleen". Ja persoonattomia materiaalisia olentoja, jotka ovat "olemassa itsessään" : Tässä jaetaan itse asiassa erikseen mieli ja materia. "Oleva itselleen" ei liity lujaan fyysiseen todellisuuteen ja tämä voi pelottaa ihmistä. Tätä pelkoa seurataan helposti ja hyväksytään jotain joka näyttää sellaiselta kuin se olisi "olemassa itsessään" - esimerkiksi stereotypia. Se kun on mallinnettu ja tätä kautta se esiintyy ihmiselle kuin se olisi objektiivinen. Tästä seuraa itsensä kieltämistä, ja tätä kautta ihminen tuotteistuu ja lakkaa olemasta yksilöllinen, tai on ainakin hieman vähemmän yksilö. Sartre kuvaa "olevaa itsessään" inhottavaksi. Se on jotain, joka on kuin niljakasta (limaa), joka tuntuu joustavalta mutta kun luulet saaneesi siitä otteen, oletkin sen vallassa.
1: Kenties kiinnostavaa on se, että Sartre yhdistää tähän sukupuolisia analogioita. Naiseus edustaa "olevaa itsessään" ja mieheys on "olevaa itselleen". Tämä tarkoittaa sitä että feminiiniä ei tarvitse vapauttaa, sillä naiset ovat jo vapaita. Maskuliinin sen sijaan tarvitsee taistella vapautuakseen että suojellakseen naisten vapautta. Tämä luokittelu on tietysti sellaisenaan stereotypia. (Joskin esimerkiksi Irigaray näyttää pitävän siitä.) Mutta ehkä kyseessä on "vain vertaus" jonka osuvuus tulee sen ajan yhteiskunnan antamista "itsestäänselvistä rooleista" miehelle ja naiselle.

Kuuluisa iskulause julisti "Eksistenssi edeltää essentiaa". Eksistenssi on Kierkegaardilta peräisin oleva käsite, jossa korostetaan ihmisen olemassaoloa joka ilmenee toimiessa, etenkin valitessa. Hän korosti rajatiloja, erityisiä valinnan hetkiä. Essentia taas oli ihmisen objektiivinen, yleispätevä kuvaus. Iskulause siis sanoi että jokainen sai rakentaa itselleen mitä haluaa ja elää valitsemansa elämän. Näin keskiöön eksistentialismissa nousikin huono usko, mauvaise -foi. Se ei suinkaan ollut doktriinien hylkäystä, vaan itsepetosta. Ihminen tanssi muiden pillin mukaan, eikä omansa.

Naisten kanssa elosteleva filosofi korosti sitä miten yksilö löytää itsensä. Miesten kanssa elosteleva ja miehet täysin hylkäävä filosofi sijaan korosti että yksilöt saavuttavat itsensä ja merkityksensä vain ympäristön ja muiden ihmisten kautta. Hän oli Michel Foucault. (Sartre joutui myöntämään kritiikin alla, että ihmisen vapautta rajoittavat ulkopuoliset voimat. Tämä tapahtui "Dialektisen järjen kritiikissä".)

Foucault kutsui tuttuja asioita nimellä valta. Yhteiskunnalla oli erilaisia valtarakenteita. Sanat ovat intersubjektiivisia, eli jaamme ne keskenämme. Ihmiset ovat yhteiskunnallisia, eivät lauma individualisteja.

Foucaultille yhteiskunta ja kieli muokkaavat käsityskykyämme, ja kuinka kielenkäyttäjät vaikuttavat kieleen. Näin syntyy kulttuurillisia teemoja, jotka vaihtuvat ajoittain. Hän tutki tällä tavalla esimerkiksi mielisairautta. Hän huomasi, että hulluutta voidaan eri aikoina pitää erityisenä ja mahdollisesti jopa kunnioitettuna havaitsemisen tapana, syntisyytenä eli pahuutena, ja sairautena eli passiivisena vastaanottajana. Ilmiö on sama, se millä se selitetään ja miten tähän reagoidaan on olennaisesti eri. Foucaultille ajattelu antoi mahdollisuuden muuttaa toimintaansa, joka tarkoitti mahdollisuutta vapautua näistä ohjauksista. Kuitenkin ajattelu samanaikaisesti luo toiminnasta kohteen ja käsittelee sitä välineellisesti, ongelmana.

Foucault jakoi kontrollin muuna kuin esitettynä intentiona. Esimerkiksi humaanisuudella, auttamisella ja hyvyydellä on oikeutettu mielisairaiden ikävää ja julmaa kohtelua. Foucault näki sielun ruumiin vankilana, ja yhteiskunta on vankila joka ohjaa sielua ja näin pitää ruumiita vankilassa. Vapaus oli tätä kautta ruumiillista vapautta. Tästä voidaan ajatella jopa niin että tekemisenvapaus korostui jopa ajattelunvapautta korkeampana asiana. Tämä näkemys korostuu siinä miten hän käytti antiikin kyynikoita esimerkkinään. He esimerkiksi masturboivat julkisesti. Foucault arvosti sitä että he eivät nähneet vapautta teoretisoinnin vapautena, vaan siinä että ihmisen oma elämä ja elämäntapa on koetinkivi.