Viime päivinä on puhuttu melko paljon feminismistä. #metoo -kampanjan ympärillä kulkeva keskustelu on johtanut monenlaiseen. Muun muassa vitsailuun on liittynyt ajatus jossa tavallinen seksi menisi lomakekikkailuksi. Tässä näkökulma on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Eli puheeseen nousee aina ajatus siitä että miehelle seksi on riski kun nainen voi haastaa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta.
Takana on tietenkin tunne siitä, että mies olisi jotenkin riskissä aina harjoittaessaan seksiä. Että mitä tapahtuu jos toinen seksin jälkeen vain veisikin asian poliisille. Vaikka olisi aivan normaali yhden illan suhde. Tässä kohden moni tietenkin sanoo että näin vakavasta asiasta ei kukaan laskisi leikkiä tai tekisi syytettä ilman perusteita. Mutta tämä nojaa ajatukseen naisten kaikenkattavasta hyvyydestä; Tosiasiassa ihmiskunta on sen verran suuri että joukkoon mahtuu kaikenlaisia menijöitä, myös naisissa.
Vastakkain on siis naïvi teoria jossa kaikki naiset ovat reiluja. Ja tätä taas vastustaa kyyninen ajatus jossa feministit eivät tosiasiassa vastustaisi raiskausta vaan miessukupuolta ja seksiä. Kysymyksellä on jännittäviä ulottuvuuksia.
Otetaan esimerkiksi takavuosina keskustelua herättänyt ”PIV is rape” -juttu. Eli väite jossa aina kun penis menee vaginaan kyseessä olisi raiskaus. Tämä on hyvin tiukka näkemys jossa asenne on samantapainen kuin monilla tavallisilla ihmisillä – joskin jyrkempi. Tavallisestihan ihmiset ovat sillä tavalla moralisteja että he eivät katso ihmisyksilöiden sopivuuden rajoja vaan luovat universaaleja sääntöjä. Tässä näkemyksessä keskustelussa on sen tyylisiä ajatuksia kuin että onko jonkun pussaaminen pettämistä vai ei.
Tämä PIV -artikkeli on hyvä esimerkki siitä miten kaikki ihmiset eivät ole maltillisia. Näin voi käydä vaikka feminismiäkin esitetään usein teoriana joka ajaa tasa-arvoa. Ja sen ajaminen ei voisi koskaan olla äärimmäistä. On oikeasti olemassa aina yksilöitä jotka ovat niiden pahimpien syytösten mukaisia. Tai joitakuita jotka tuottavat tämän tyylistä materiaalia siten että ne vaikuttavat olevan tälläisiä yksilöitä. Tämä osoittaa että naïvi teoria siitä että kukaan ei vaan vihaa miehiä ja miesten harjoittamaa seksiä kategorisesti on virheellinen. Sen perusta on vain siinä että suurin osa naisista ja feministeistä on täysin tervejärkisiä yksilöitä. Tästä sitten vain luodaan liian tiivis yleistys.
Toisaalta tässä on hyvä tiedostaa että usein ilmenee myös ihan sitä että syyttelijät ovat hekin olkiukottelemassa ja levittämässä näitä asioita liian pitkälle. Ja usein tämän takana on niinsanotusti kyvyttömyys ymmärtää luettua. Tästä reagointitavasta yksi varmasti helpoimmista on Catherine MacKinnon. Häntä on usein syytetty siitä että hänestäkin miehen ja naisen välinen seksi olisi aina jotain joka rinnastuisi raiskaukseen, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen ahdisteluun. Hän on ollut tämänlaisten syytösten takana usein.
Hänen väitettiin sanoneen että ”All sex, even consensual sex between a married couple, is an act of violence perpetrated against a woman.” Tässä kohden Catharine MacKinnon on itse kiistänyt sanoneensa koskaan mitään tämänlaista ja esimerkiksi Snopes on ansiokkaasti näyttänyt että syytös on uutisankka, keksitty syytös. Lainauksen heittäjät eivät myöskään onnistu sitomaan näitä lainauksiaan, tietenkään, mihinkään MacKinnonin sanomiseen suoraan. Se on aina sitä että lainataan jotakuta joka sanoo hänen sanoneen jotain. Mutta missään ei ole dokumenttia, lehtihaastattelua tai kirjaa joka on MacKinnonin kädestä ja jossa olisi todella tuo mainittu asia. Ei edes kontekstista irrotettuna.
On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää mistä tämä näkemys on syntynyt. Ihmisten idiotiasta. Ihmiset ymmärtävät vaikeasti harmaita alueita. Kun joku sanoo jotain harmaalta alueelta se tulkitaan hyvin helposti dikotomisesti mustaksi tai valkoiseksi. Tätä voidaan jopa puolustaa hienoilla ajatuksilla joiden mukaan kategoriointi on tarpeen jotta voidaan ylipäätään ymmärtää mitään. Joka on toki totta, mutta tässä unohtuu se, että vääristely, olkiukottaminen ja tarkasti määritellyn asian sisällönmuuttaminen kieltämällä alue jossa se toimii on itse asiassa kategorisen ja loogisen ajattelun antiteesi.
MacKinnonin teoksista löytyy enemmänkin ssellainen sävy että patriarkaattisessa kulttuurissa naiset opetetaan ja sovitetaan passiiviseen rooliin jossa vain miesten seksuaalisuus on aggressiivista ja aktiivista. Ja tästä syntyy asetelma jossa miehet kerjäävät ja ottavat ja naiset suostuvat tai tulevat otetuiksi. Tämä keskittyy helposti ja usein miehen halun ympärille. Tämä ei ole sama kuin se että MacKinnonista heteroseksi olisi aina raiskaus. Edes patriarkaatissa. aan se tarkoittaa sitä, että patriarkaatisa kaikkia seksiaktioita on katsottava tarkemmin. Niissä on aina epäilyttävyyttä.
Sillä ei ole mitään väliä onko MacKinnonin päätelmistä samaa tai eri mieltä. Patriarkaattiteoriaa ei tarvitse kannattaa jotta voi ymmärtää että on kaksi aivan eri asiaa (1) ymmärtää mitä MacKinnon sanoo ja olla tämän kanssa erimielinen niin että pitää käytettyjä argumentteja heikkoina kuin (2) olla tajuamatta mitä hän sanoo ja sovittaa hänen sanomisensa johonkin olkiukkoon jossa yhteistä edellämainitun kanssa on vain se, että suhde MacKinnoniin ja hänen johtopäätöksiinsä on antagonistinen.
Tässä mielessä voisikin olla tiedostavaa tajuta että seksissä on harmaasävyisiä vaihtoehtoja asiallisen seksin ja raiskauksen lisäksi. Sellaisia jotka eivät ole kumpiakaan. Esimerkiksi John Gardner on kirjoittanut siitä miten ihanteellinen seksi on kiinnostava mietittävä. Hänestä seksuaalikeskustelussa on sokeita pisteitä jotka johtuvat juuri siitä että vain tietyt näkökulmat ja niiden dikotomiat ovat vallanneet keskustelukentän.
Gardnerin juttu on herättänyt moitetta. Osittain juuri siksi että hänen huomautuksensa ovat niin osuvia. On helppoa olla dikotominen moralisti joka voi ääliömäisesti pitää joko tunteettomana tai vastaavasti epämääräistäjänä ja hyvän tekemisen vaikeuttajana jos hakee näkökulmia jotka peittyvät sen taakse kun ihmiset vääntävät siitä onko jokin partikulaari seksiaktio hyvä vai paha, hyväksyttävä vai kiellettävä. Pahaa mieltä on synnyttänyt etenkin se, että Gardner on esittänyt aivan suoraan, että naisia voimauttava politiikka on nostanut esiin aseman joka on jontanut siihen että naisia jatkuvasti esitetään jonain joilla ei ole seksuaalista agenttiutta. Josta voidaan ajatella että hän alleviivaa enemmän sitä että tämä voi jarruttaa naisten seksuaalista vapautumista. Mutta tietenkään tätä ei ole nähty tällä tavalla. Koska sehän vaatisi pyshtymistä ja ajattelua. Joka ylittäisi sen, että oma asia ja omat tavoitellut johtopäätökset on sidottu niin vahvasti yhteen että jos vastustaa ideologiaa ja sen käyttämiä keinoja vastustaisi sitä johtopäätöstä…
Itse näen että on hyvin relevanttia tiedostaa että seksiä on; (1) ihanteellista seksiä jossa on molempien suostumus ja halukkuus (2) huonoa ja indifferenttiä seksiä jossa on suostumus mutta seksi on esimerkiksi huonoa. Tai suostumus on esimerkiksi säälipanon kaltaisessa kontekstissa. Tämä ei ole raiskaus eikä ihanteellista seksiä mutta suostumuksenalaista se on ja tuomittavaa se ei myöskään ole. Vielä vähemmän kiellettävää. (3) Epämääräistä seksiä joka on kenties teoriassa suostumuksenalaista tai ainakaan ei-vastusteltua mutta takana on manipulointia ja painostusta joka ylittää reiluuden. Tätä on vaikeaa kriminalisoida, usein. (4) Sitten on raiskauksia joita tehdään tiedottomaksi juotetuille tai väkivaltaa apuna käyttäen. Tai muuta vastaavaa.
Usein harmaasävyisyys liittyy kolmoskategoriaan. Tämä on se jonka pitäisi kannustaa kaikkia. Sillä suurin osa erimielisyyksistä johtuu siitä mihin tätä kategoriaa laajennetaan ja lavennetaan. Tämä on siksi eniten debatoitu kategoria. Mutta se haittaa kokonaisuuden ymmärtämistä koska kategoriat katoavat kun ei tajuta että yleensä sitä kuitenkin ollaan samaa mieltä kolmesta neljäsosasta kategorioita..
Lähteet:
Samuli Suonpää, "Suonpää: Suostumuslomakevitsit kertovat maailmasta, jossa mies ruinaa ja nainen suostuu"
Radical Wind, ”PIV is always rape, ok?”
Renessanssimies, ”Uskottomuus (elostelua vai pettämistä)”
Snopes, ”Rape Seeded : Did feminist Catherine MacKinnon state that 'all sex is rape'?”
Catharine MacKinnon, ”Toward a Feminist Theory of the State” (1989)
John Gardner, ”The Opposite of Rape” (2017)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste metakeskustelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste metakeskustelu. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 21. maaliskuuta 2018
sunnuntai 11. helmikuuta 2018
Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?
Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.
Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.
Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.
Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..
Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.
Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.
Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.
Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.
Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.
Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]
Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.
Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.
Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..
Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.
Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.
Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.
Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.
Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.
Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]
tiistai 24. helmikuuta 2015
Muistilappu itselle
Ajatuksenvaihdossa ei ole edullista jos molemmat osapuolet ovat filosofeja jotka kutsuvat itseään filosofeiksi. Tällöin usein esitetään kysymys joka ei ole kysymys ja siihen annetaan vastaus joka ei ole vastaus. Sitten näitä kysymyksiä ja vastauksia punnitaan tavalla joka ei ole punnitsemista vaan kiertelyä. Syntyy keskustelu joka ei ala mistään ja joka ei ainakaan pääty mihinkään. Ja joka kenties juuri tämän vuoksi voi kestää tuhansia vuosia.
Sen sijaan kannattavampaa on keskustella niiden filosofien kanssa, joiden mukaan he eivät tee lainkaan filosofiaa vaan tiedettä. He koettelevat näkemyksiään ja ovat aina valmiita kokeilemaan ja kehittelemään asioita. Sillä heillä parhaat palkinnot eivät tule siitä että on toistanut perinnettä ja kehittänyt näkemyksiä jota voi toistaa sellaisenaan sadan vuoden päästä. Vaan koska luo uuden paradigman joka kumoaa vanhoja näkemyksiä. Tai luo löydön jota voidaan parantaa ja yrittää kumota vielä sadan vuoden päästä.
Sen sijaan kannattavampaa on keskustella niiden filosofien kanssa, joiden mukaan he eivät tee lainkaan filosofiaa vaan tiedettä. He koettelevat näkemyksiään ja ovat aina valmiita kokeilemaan ja kehittelemään asioita. Sillä heillä parhaat palkinnot eivät tule siitä että on toistanut perinnettä ja kehittänyt näkemyksiä jota voi toistaa sellaisenaan sadan vuoden päästä. Vaan koska luo uuden paradigman joka kumoaa vanhoja näkemyksiä. Tai luo löydön jota voidaan parantaa ja yrittää kumota vielä sadan vuoden päästä.
torstai 15. marraskuuta 2012
Änkyrä
Nettipuheessa on käytössä paljon erilaisia negatiivisia termejä. Usein niitä on hauskakin käyttää. Käytössä on esimerkiksi sanoja kuten trolli, peelo, flamettaja ja vandaali jotka viittaavat monisäikeisesti keskustelun asenteeseen jolla on vaikutusta sen laatuun. Lisäksi on oman joukon erinomaisuutta tukevia vastustajan alentavia termejä kuten hörhöjä ja hihhuleita, jotka viittaavat tietynlaiseen mielipidejoukkoon jonka aihe on esimerkiksi hihhulin kohdalla uskonnollinen ja hörhön kohdalla enemmänkin kemiallinen. Näille on olemassa sisältö jonka minäkin jotenkin ymmärrän.
Kuitenkin "änkyrä" on termi jota en ole oikein sisäistänyt. ; Ilkka Wiio otti tätä esille joukolla kysymyksiä jotka joko ovat kyseisen termin kriteeriattribuutteja tai eivät ole. Tai joukon kriteeriattribuutteja jotka voivat olla pohjimmiltaan implisiittisiä kysymyksiä siitä että onko tässä todella termin määritelmä.
"1. Änkyrä on ihminen, jolla on periaate tai mielipide, jota enemmistö ei jaa.
2. Änkyrä on ihminen, jolla on periaate ja mielipide. Hän on mielestään vain ja ainoastaan oikeassa ja kaikki muut väärässä.
3. Änkyrä on ihminen, joka ei edellä mainituista syistä suostu hyväksymään kenenkään muun mielipiteitä tai uskoa.
4. Änkyrä on ihminen, joka ei suostu muuttamaan kantaansa, vaikka se todistettaisiin vääräksi.
5. Änkyrä on ihminen, joka ei ole valmis rakentavaan ajatustenvaihtoon.
6. Änkyrä ei kunnioita muita paitsi niitä, jotka jakavat hänen kanssaan saman uskon ja maailmankatsomuksen."
Nähdäkseni tässä on jotain olennaista siistä minkä vuoksi jotakuta kutsutaan änkyräksi. Nähdäkseni änkyryyttä korostetaan muutamanlaisessa hieman erilaisessa alatyypissä:
1: Änkyrä edustaa jotain äärimmäisenä pidettyä mielipidettä, on marginaalia mutta ei suostu poistumaan omiensa luo vaan kuluttaa aikaa asiasta kinaamiseen. (Äärimmäisyys voi siis olla sitä että on koko kansan kannalta äärimmäinen. Mutta se voi olla myös seurasta kiinni, eli jokin jossain normaali perussuomalaisuus voi olla änkyryyttä vasemmistonuorten kokouksessa ja vasemmistonuori on Perussuomalaisten metsästysklikissä se änkyrä.) Änkyrä on tällöin sosiaalisesti vääränlaisessa paikassa oleva erimielinen jolla on kuitenkin tiukka mielipide josta hän ei luovu seuran paineen alla. Nähdäkseni tämä on hyvin yleinen syy kutsua jotakuta änkyräksi. Väärän mielipiteen kanssa väärässä paikassa pyörijälle käy mielestäni juuri kuten Jouko Piholle kävi Punk in Finlandin sivuilla. Tässä ensimmäisessä mielessä Piho olisi änkyrä. Ongelmana tässä on vain se, että näen tämän Pihon toiminnan jopa piristävänä. Jos änkyryys olisi tätä sosiaalista väärässä paikassa olemista, se voisi olla jopa kaunista.
2: Änkyryys on vihaisuutta ja huonoa käytöstä. Tässä kyky debattiin ja mielipiteenmuutokseen ei olisi niin tärkeää kuin asenne jolla se tehdään. Tässä mielessä änkyräksi voidaan kuitenkin kutsua myös hyvin taitavaa ja analyyttistä ja itsekriittistä kirjoittajaa. Sillä vihaisuus on kuitenkin pohjimmiltaan retorisella ja sosiaalisella tasolla.
3: Änkyryys on epäkeskustelullista eli siitä että ei suostuta muuttamaan omaa mielipidettä, eikä anneta merkitystä erilaisille itsestä poikkeaville näkemyksille. Tässä mukana on usein ajatus siitä että olisi myös se Yksi iso Ajatus joka sitten laitettaisiin mukaan vain aivan kaikkeen. Tällöin änkyrä voisi olla jopa leppoisa ja huumorintajuinen tyyppi, "mukava mies/nainen". Samoin vahva vakaumus muuntuu tällöin automaattisesti änkyryydeksi. (Osan mielestä tämä vahvistaa että tämä kohta on oikein, toisista se on tietysti merkki siitä että tämä olisi väärin.)
Näkisin että änkyryys vaatiikin jonkinlaisen useamman kuin yhden kohdan mukanaolon jotta se olisi riittävää. (Mielenkiintoista on että jos Pihoa voidaan pitää marginaaliutensa mutta arvoissaan pysymisen vuoksi änkyränä, niin pyös häntä pilkanneet punkkarit saisivat änkyrä -leiman koska he eivät kestäneet poikkeavaa ajatusta.) Änkyrä -termissä on nähdäkseni hyvin negatiiviset konnotaatiot, eli syytös on tavallaan vakava ja kutsumanimenä tai kuvauksena se on erittäin negatiivinen. Kuitenkin änkyrä -sanaa käytetään varsin paljon. Näin ollen se joko on määritteenä lievempi kuin se, mikä mielikuvissani on. Tai sitten sitä ylikäytetään jolloin sille on käynyt hieman kuten "psykopaatti" -sanalle ; Sekin on vakava termi jota vakavuudesta huolimatta heitetään ympäriinsä varsin kevytmielisesti.
Olenkin tämän "änkyrä" -sanan edessä äimänä. Se tuntuu olevan sana jonka merkityksen kaikki muut paitsi minä tietävät.
Kuitenkin "änkyrä" on termi jota en ole oikein sisäistänyt. ; Ilkka Wiio otti tätä esille joukolla kysymyksiä jotka joko ovat kyseisen termin kriteeriattribuutteja tai eivät ole. Tai joukon kriteeriattribuutteja jotka voivat olla pohjimmiltaan implisiittisiä kysymyksiä siitä että onko tässä todella termin määritelmä.
"1. Änkyrä on ihminen, jolla on periaate tai mielipide, jota enemmistö ei jaa.
2. Änkyrä on ihminen, jolla on periaate ja mielipide. Hän on mielestään vain ja ainoastaan oikeassa ja kaikki muut väärässä.
3. Änkyrä on ihminen, joka ei edellä mainituista syistä suostu hyväksymään kenenkään muun mielipiteitä tai uskoa.
4. Änkyrä on ihminen, joka ei suostu muuttamaan kantaansa, vaikka se todistettaisiin vääräksi.
5. Änkyrä on ihminen, joka ei ole valmis rakentavaan ajatustenvaihtoon.
6. Änkyrä ei kunnioita muita paitsi niitä, jotka jakavat hänen kanssaan saman uskon ja maailmankatsomuksen."
Nähdäkseni tässä on jotain olennaista siistä minkä vuoksi jotakuta kutsutaan änkyräksi. Nähdäkseni änkyryyttä korostetaan muutamanlaisessa hieman erilaisessa alatyypissä:
1: Änkyrä edustaa jotain äärimmäisenä pidettyä mielipidettä, on marginaalia mutta ei suostu poistumaan omiensa luo vaan kuluttaa aikaa asiasta kinaamiseen. (Äärimmäisyys voi siis olla sitä että on koko kansan kannalta äärimmäinen. Mutta se voi olla myös seurasta kiinni, eli jokin jossain normaali perussuomalaisuus voi olla änkyryyttä vasemmistonuorten kokouksessa ja vasemmistonuori on Perussuomalaisten metsästysklikissä se änkyrä.) Änkyrä on tällöin sosiaalisesti vääränlaisessa paikassa oleva erimielinen jolla on kuitenkin tiukka mielipide josta hän ei luovu seuran paineen alla. Nähdäkseni tämä on hyvin yleinen syy kutsua jotakuta änkyräksi. Väärän mielipiteen kanssa väärässä paikassa pyörijälle käy mielestäni juuri kuten Jouko Piholle kävi Punk in Finlandin sivuilla. Tässä ensimmäisessä mielessä Piho olisi änkyrä. Ongelmana tässä on vain se, että näen tämän Pihon toiminnan jopa piristävänä. Jos änkyryys olisi tätä sosiaalista väärässä paikassa olemista, se voisi olla jopa kaunista.
2: Änkyryys on vihaisuutta ja huonoa käytöstä. Tässä kyky debattiin ja mielipiteenmuutokseen ei olisi niin tärkeää kuin asenne jolla se tehdään. Tässä mielessä änkyräksi voidaan kuitenkin kutsua myös hyvin taitavaa ja analyyttistä ja itsekriittistä kirjoittajaa. Sillä vihaisuus on kuitenkin pohjimmiltaan retorisella ja sosiaalisella tasolla.
3: Änkyryys on epäkeskustelullista eli siitä että ei suostuta muuttamaan omaa mielipidettä, eikä anneta merkitystä erilaisille itsestä poikkeaville näkemyksille. Tässä mukana on usein ajatus siitä että olisi myös se Yksi iso Ajatus joka sitten laitettaisiin mukaan vain aivan kaikkeen. Tällöin änkyrä voisi olla jopa leppoisa ja huumorintajuinen tyyppi, "mukava mies/nainen". Samoin vahva vakaumus muuntuu tällöin automaattisesti änkyryydeksi. (Osan mielestä tämä vahvistaa että tämä kohta on oikein, toisista se on tietysti merkki siitä että tämä olisi väärin.)
Näkisin että änkyryys vaatiikin jonkinlaisen useamman kuin yhden kohdan mukanaolon jotta se olisi riittävää. (Mielenkiintoista on että jos Pihoa voidaan pitää marginaaliutensa mutta arvoissaan pysymisen vuoksi änkyränä, niin pyös häntä pilkanneet punkkarit saisivat änkyrä -leiman koska he eivät kestäneet poikkeavaa ajatusta.) Änkyrä -termissä on nähdäkseni hyvin negatiiviset konnotaatiot, eli syytös on tavallaan vakava ja kutsumanimenä tai kuvauksena se on erittäin negatiivinen. Kuitenkin änkyrä -sanaa käytetään varsin paljon. Näin ollen se joko on määritteenä lievempi kuin se, mikä mielikuvissani on. Tai sitten sitä ylikäytetään jolloin sille on käynyt hieman kuten "psykopaatti" -sanalle ; Sekin on vakava termi jota vakavuudesta huolimatta heitetään ympäriinsä varsin kevytmielisesti.
Olenkin tämän "änkyrä" -sanan edessä äimänä. Se tuntuu olevan sana jonka merkityksen kaikki muut paitsi minä tietävät.
torstai 30. elokuuta 2012
Tervetuloa ajatusoksentamooni!
Tämä on 3300 julkaistu kirjoitus tässä blogissa. Olen tavannut kirjoittaa sataluvun taitteessa jotain kirjoittamisesta. Tämä on tietysti hieman samanlaista kuin se, että laulajat säveltävät laulujen säveltämisen vaikeudesta ja laulavat niistä sitten. Tai runoilijat runoilevat runoilusta.
Tämä on tavallaan vastaus kysymykseen jota ei koskaan esitetä. Hännikäinen on korostanut että usein kirjoittavilta ihmisiltä kysytään syytä. "Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat." Hänestä suurin osa selityksistä on vain sanahelinää. Kirjoittaja esimerkiksi oikeuttaa oman toimintansa keksimällä hienostuneen tekosyyn toimilleen. "Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin asiasta perillä. On myös niin yliviritetyn korkean moraalin kehittäneitä kirjailijoita, jotka eivät voi hyväksyä toiminnalleen mitään alhaisia motiiveja, ja joutuvat siksi keksimään pötypuheita itselleen ja muille."
Tämä kertoo siitä että minulla on ilmeisesti jonkinlainen tarve (a) selittää, (b) oikeuttaa ja (c) puolustaa blogaamisharrastustani. En ole tässä varmasti niitä poikkeuksellisia ja hyviä selittäjiä. Pääasiassa kirjoitan siksi että se on hauskaa, enkä oikeastaan voi muutakaan kuin kirjoittaa.
Toki asiaa voi psykologisoida mielin määrin ; Blogaamiseen saa helpon syyn kun vähänkin katsoo persoonaani. Minulla on selkeää taipumusta, tarvetta ja halua yleiseen pätemiseen. Itse asiasa en edes yritä torjua tätä kulmaa itsestäni. Se on niin leimallinen että sen piilottaminen ei yksinkertaisesti onnistuisi, joten aintu tapa jolla oikeasti voin päteä on se, että naamioin pätemisestä avoimen kertomisen tavaksi, jolloin ihmiset tulkitsevat sen nöyryydeksi. Jolloin en oikeasti muka pätisikään yhtä paljon vaan olisin itselleni naurava ja vähemmän itseriittoinen. Tosiasia on kuitenkin se, että minulla nimenomaan on vähintään kaupungin kokoinen ego ja haluan näyttää sen. Blogaaminen tarjoaa lisäksi helpon pääsyn vallankäyttämisen äärelle. ; Tämä egoilu ja päteminen, niin luonteenomaista itselleni kuin se onkin, ei selitä kirjoittamistani kokonaan.
Nimittäin ihan sen vuoksi että en mainosta blogiani enkä saa tätä kautta juurikaan responssia. (Pääosa debateistani ja aivotyöstä käydään ehdottomasti muualla kuin blogin parissa.) Moni toki ajattelee että blogaaminen on sama asia kuin sananvallan käyttäminen ja vaikuttaminen asioihin. Aivan vakavasti uskon että vaikutusvalta on juuri se, joka ei liity tähän blogiin - tai oikeastaan kovin muuhun toiseenkaan blogiin. Moni toki saattaa ajatella että kirjoittaminen julkisuuteen on samaa kuin vaikutuspanos. Mutta tosiasiassa internet on täynnä blogeja, ja ihmiset joka tapauksessa lähinnä etsivät keinoa vahvistaa sitä mielipidettä joka heillä on jo valmiiksi. Näin ollen blogi ei oikeastaan nosta mitään muutosta asiantiloihin. En yksinkertaisesti usko että tämänlaisella on merkittävästi valtaa, toki aina kun kaksi ihmistä kohtaa vaikkapa erimielisyyden nimissä, niin tapahtuu jotain johon liittyy hieman valtaa. Mutta uskoisin että jos haen maksimaalista vaikutusta yhteiskuntaan, tätä on haettava työpaikkani kautta yhteiskunnasta.
Päänavaus internettiin on siis lähinnä mielen tyhjentämistä. Netti on lähinnä yleinen "ajatusoksentamo", joka jopa passivoi siinä mielessä, että ihminen joka kirjoittaa nettiin tuohtumustaan saattaa kokea vaikuttavansa ja jättää oikeat ja vaikuttavat muutosteot tekemättä. ; Itse asiassa sosiaalisen median ja blogimaailman vaikutusvaltaa nimenomaan liioitellaan. Esimerkiksi "Voima" -lehdessä mietittiin sitä, miten vapaa informaationlevitys nähdään aivan liian usein samaksi asiaksi kuin demokratian ajaminen. "Jack Dorsey, Mark Zuckerberg ja heidän aseveljensä ovat jatkuvasti etenevän demokratia-ja-ihmisoikeudet-armeijan kenraaleja ja me kaikki twiitteinemme ja Facebook-viesteinemme olemme sen sotilaita. Media ja viesti ovat yhtä - ja digitaalisten viestimien viesti on, että informaatio on nyt paljasta ja että silmiemme edessä aukeaa uudenlainen vallan ja universaalien ihmisoikeuksien topografia." Näin rakennetaan omituista teknokraattista gloriaa vaikkapa facebookaktivismiin. Kuitenkin käytäntä on aivan toinen. Kun esimerkiksi tarkastellaan Iranissa tapahtunutta turhautumista ja tästä seurannutta yhteiskunnan murrosta, on sosiaalista mediaa usein korostettu merkittäväksi vaikuttajaksi. Kuitenkin tosiasiassa tilanne on toinen ; "Al-Jazeeran mukaan Teheranissa oli vain kuusikymmentä aktiivista Twitter-tiliä. Siksi mielenosoitusten järjestäjät turvautuivat enimmäkseen sellaisiin häpeällisen vanhanaikaisiin joukkotiedotuskeinoihin kuin puheluihin ja naapureiden ovien koputtamiseen. Samaan aikaan autokraattisen Iranin nokkelat johtajat, jotka ovat netin käyttäjinä yhtä taitavia kuin poliitikkoina armottomia ja häikäilemättömiä, etsivät Facebookista vihjeitä tunnetuista toisinajattelijoista ja käyttivät löydöksiään eristääkseen, pidättääkseen ja neutralisoidakseen potentiaaliset kumousjohtajat – ja nitistääkseen kansanvallan haasteen autokratialle (jos sellaista koskaan voi olla) alkuunsa."
Facebookin voima onkin siinä, että se tarjoaa valtavan hyvän lähteen erilaiselle tiedustelulle. Ihmiset tekevät tämän vapaaehtoisesti ; Itse asiassa oma strategiani tähän onkin ollut se, että laitan facebookini ja muut paikat täyteen erilaista informaatiosurinaa, joka peittää alleen monia asioita joita en halua näyttää. Kun ne näkemykset joita haluan julkisesti tunnustaa pukkaavat ylivahvasti esiin, ne asiat jotka haluan oikeasti kätkeä ovat vaikeammin löydettävissä.
Siksi minulla ei olekaan blogini pitämiseen mitään kunniallista tekosyytä. Ja näitä 100 -lukuartikkeleita kirjoittelen siksi että olen aina jotenkin viehtynyt rekursioon ; Muistan kuinka jo lapsena Keravalla eläessäni meillä oli jokin lastenkirja jonka kannessa oli kuva jossa lapset riitelivät kirjasta jonka kannessa he myös riitelivät kirjassa. Yhä pienempänä olivat he siinä. Teini-ikäisenä olin kiinnostunut ja viehättynyt fraktaalien ulkonäöstä ja halusin luonnollisesti tietää miten niitä voi itsekin tehdä. (Ja itse asiassa käsittelin yllättävissä määrin fraktaaleja, kuten jotkut kenties muistavat esimerkiksi erilaisista pienistä lasku- ja koodausprojekteistani joita pyörittelin tuolloin.) Nykyään olen sen verran rapistunut että rekursio esiintyy lähinnä metailuna. Minua viehättävät laulut laulamisesta ja runot runoilusta. Siksi on luontevaa että metailen blogeja blogaamisesta.
Perimmäinen syyni on siis esteettinen suhde tietynlaiseen ajattelujärjestelmään.
Joku voisi kutsua rekursiivisuutta luovimpana mahdollisena itseriittoisuuden muotona, eli meta olisi jonkinlaista itsefellaatiota. Mutta tässä muistutan vain, että pikkumaiset muutokset lähtötilassa saavat aikaan suuria muutoksia itseensä käpertyneissä ajattelujärjestelmissä. Jos joku kysyy miksi kaikesta huolimatta harjoitan itsefellaatiota, vastaukseni on sama kuin kysymys siitä miksi koirat nuolevat pallejaan.
Tämä on tavallaan vastaus kysymykseen jota ei koskaan esitetä. Hännikäinen on korostanut että usein kirjoittavilta ihmisiltä kysytään syytä. "Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat." Hänestä suurin osa selityksistä on vain sanahelinää. Kirjoittaja esimerkiksi oikeuttaa oman toimintansa keksimällä hienostuneen tekosyyn toimilleen. "Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin asiasta perillä. On myös niin yliviritetyn korkean moraalin kehittäneitä kirjailijoita, jotka eivät voi hyväksyä toiminnalleen mitään alhaisia motiiveja, ja joutuvat siksi keksimään pötypuheita itselleen ja muille."
Tämä kertoo siitä että minulla on ilmeisesti jonkinlainen tarve (a) selittää, (b) oikeuttaa ja (c) puolustaa blogaamisharrastustani. En ole tässä varmasti niitä poikkeuksellisia ja hyviä selittäjiä. Pääasiassa kirjoitan siksi että se on hauskaa, enkä oikeastaan voi muutakaan kuin kirjoittaa.
Toki asiaa voi psykologisoida mielin määrin ; Blogaamiseen saa helpon syyn kun vähänkin katsoo persoonaani. Minulla on selkeää taipumusta, tarvetta ja halua yleiseen pätemiseen. Itse asiasa en edes yritä torjua tätä kulmaa itsestäni. Se on niin leimallinen että sen piilottaminen ei yksinkertaisesti onnistuisi, joten aintu tapa jolla oikeasti voin päteä on se, että naamioin pätemisestä avoimen kertomisen tavaksi, jolloin ihmiset tulkitsevat sen nöyryydeksi. Jolloin en oikeasti muka pätisikään yhtä paljon vaan olisin itselleni naurava ja vähemmän itseriittoinen. Tosiasia on kuitenkin se, että minulla nimenomaan on vähintään kaupungin kokoinen ego ja haluan näyttää sen. Blogaaminen tarjoaa lisäksi helpon pääsyn vallankäyttämisen äärelle. ; Tämä egoilu ja päteminen, niin luonteenomaista itselleni kuin se onkin, ei selitä kirjoittamistani kokonaan.
Nimittäin ihan sen vuoksi että en mainosta blogiani enkä saa tätä kautta juurikaan responssia. (Pääosa debateistani ja aivotyöstä käydään ehdottomasti muualla kuin blogin parissa.) Moni toki ajattelee että blogaaminen on sama asia kuin sananvallan käyttäminen ja vaikuttaminen asioihin. Aivan vakavasti uskon että vaikutusvalta on juuri se, joka ei liity tähän blogiin - tai oikeastaan kovin muuhun toiseenkaan blogiin. Moni toki saattaa ajatella että kirjoittaminen julkisuuteen on samaa kuin vaikutuspanos. Mutta tosiasiassa internet on täynnä blogeja, ja ihmiset joka tapauksessa lähinnä etsivät keinoa vahvistaa sitä mielipidettä joka heillä on jo valmiiksi. Näin ollen blogi ei oikeastaan nosta mitään muutosta asiantiloihin. En yksinkertaisesti usko että tämänlaisella on merkittävästi valtaa, toki aina kun kaksi ihmistä kohtaa vaikkapa erimielisyyden nimissä, niin tapahtuu jotain johon liittyy hieman valtaa. Mutta uskoisin että jos haen maksimaalista vaikutusta yhteiskuntaan, tätä on haettava työpaikkani kautta yhteiskunnasta.
Päänavaus internettiin on siis lähinnä mielen tyhjentämistä. Netti on lähinnä yleinen "ajatusoksentamo", joka jopa passivoi siinä mielessä, että ihminen joka kirjoittaa nettiin tuohtumustaan saattaa kokea vaikuttavansa ja jättää oikeat ja vaikuttavat muutosteot tekemättä. ; Itse asiassa sosiaalisen median ja blogimaailman vaikutusvaltaa nimenomaan liioitellaan. Esimerkiksi "Voima" -lehdessä mietittiin sitä, miten vapaa informaationlevitys nähdään aivan liian usein samaksi asiaksi kuin demokratian ajaminen. "Jack Dorsey, Mark Zuckerberg ja heidän aseveljensä ovat jatkuvasti etenevän demokratia-ja-ihmisoikeudet-armeijan kenraaleja ja me kaikki twiitteinemme ja Facebook-viesteinemme olemme sen sotilaita. Media ja viesti ovat yhtä - ja digitaalisten viestimien viesti on, että informaatio on nyt paljasta ja että silmiemme edessä aukeaa uudenlainen vallan ja universaalien ihmisoikeuksien topografia." Näin rakennetaan omituista teknokraattista gloriaa vaikkapa facebookaktivismiin. Kuitenkin käytäntä on aivan toinen. Kun esimerkiksi tarkastellaan Iranissa tapahtunutta turhautumista ja tästä seurannutta yhteiskunnan murrosta, on sosiaalista mediaa usein korostettu merkittäväksi vaikuttajaksi. Kuitenkin tosiasiassa tilanne on toinen ; "Al-Jazeeran mukaan Teheranissa oli vain kuusikymmentä aktiivista Twitter-tiliä. Siksi mielenosoitusten järjestäjät turvautuivat enimmäkseen sellaisiin häpeällisen vanhanaikaisiin joukkotiedotuskeinoihin kuin puheluihin ja naapureiden ovien koputtamiseen. Samaan aikaan autokraattisen Iranin nokkelat johtajat, jotka ovat netin käyttäjinä yhtä taitavia kuin poliitikkoina armottomia ja häikäilemättömiä, etsivät Facebookista vihjeitä tunnetuista toisinajattelijoista ja käyttivät löydöksiään eristääkseen, pidättääkseen ja neutralisoidakseen potentiaaliset kumousjohtajat – ja nitistääkseen kansanvallan haasteen autokratialle (jos sellaista koskaan voi olla) alkuunsa."
Facebookin voima onkin siinä, että se tarjoaa valtavan hyvän lähteen erilaiselle tiedustelulle. Ihmiset tekevät tämän vapaaehtoisesti ; Itse asiassa oma strategiani tähän onkin ollut se, että laitan facebookini ja muut paikat täyteen erilaista informaatiosurinaa, joka peittää alleen monia asioita joita en halua näyttää. Kun ne näkemykset joita haluan julkisesti tunnustaa pukkaavat ylivahvasti esiin, ne asiat jotka haluan oikeasti kätkeä ovat vaikeammin löydettävissä.
Siksi minulla ei olekaan blogini pitämiseen mitään kunniallista tekosyytä. Ja näitä 100 -lukuartikkeleita kirjoittelen siksi että olen aina jotenkin viehtynyt rekursioon ; Muistan kuinka jo lapsena Keravalla eläessäni meillä oli jokin lastenkirja jonka kannessa oli kuva jossa lapset riitelivät kirjasta jonka kannessa he myös riitelivät kirjassa. Yhä pienempänä olivat he siinä. Teini-ikäisenä olin kiinnostunut ja viehättynyt fraktaalien ulkonäöstä ja halusin luonnollisesti tietää miten niitä voi itsekin tehdä. (Ja itse asiassa käsittelin yllättävissä määrin fraktaaleja, kuten jotkut kenties muistavat esimerkiksi erilaisista pienistä lasku- ja koodausprojekteistani joita pyörittelin tuolloin.) Nykyään olen sen verran rapistunut että rekursio esiintyy lähinnä metailuna. Minua viehättävät laulut laulamisesta ja runot runoilusta. Siksi on luontevaa että metailen blogeja blogaamisesta.
Perimmäinen syyni on siis esteettinen suhde tietynlaiseen ajattelujärjestelmään.
Joku voisi kutsua rekursiivisuutta luovimpana mahdollisena itseriittoisuuden muotona, eli meta olisi jonkinlaista itsefellaatiota. Mutta tässä muistutan vain, että pikkumaiset muutokset lähtötilassa saavat aikaan suuria muutoksia itseensä käpertyneissä ajattelujärjestelmissä. Jos joku kysyy miksi kaikesta huolimatta harjoitan itsefellaatiota, vastaukseni on sama kuin kysymys siitä miksi koirat nuolevat pallejaan.
torstai 1. joulukuuta 2011
"Vain semantiikkaa" ja muita kokkausfantasioita.
Hyvin usein semantiikkaan suhtaudutaan hieman alentavasti. Jos joku kertoo jonkin asian olevan "vain semantiikkaa" se kertoo että takana olisi vain sanasaivarteluja. Tämä ei tietysti ihmetytä, kun tajuaa että sanasaivartelut ovat esimerkiksi internettrollien arvokkaimpia työkaluja. (Siksi minä olenkin siinä niin hyvä!)
Semantiikka on kuitenkin samalla myös hyvin tärkeää. Sillä sanamerkityksistä puhuessa on todellakin hyvä täsmentää mitä tarkoittaa.
Kävin tässä esimerkiksi keskustelun jossa oli aiheena altruismi ja välineellistäminen. Asia lähti siitä että seurueessa yksi ja sama aina kokkaa, on tässä hyvä miettiä että pitääkö hän kokkaamisesta vai onko hänet orjuutettu. Vai peräti molempia. Tämä johti yllättävään tiukkaan keskusteluun jossa esitettiin esimerkiksi lausumia siitä, että työnantaja ei voi sortaa työntekijää jos hän antaa siitä palkkaa ja toinen suostuu sen tekemään. Toiset taas olivat sitä mieltä että alipalkkaus on sortamista, jossa käytetään hyväksi toisen heikkoa tilannetta. Ja toisaalta taas esitettiin että työn tekemisen odottaminen ja palkanmaksun odottaminen ovat molemmat välineellistämistä, jolloin työntekijä on orjuutettu tekemään työtä ja työnantaja on orjuutettu maksamaan palkkaa. Vastavuoroisuus vain piilottaa välineellistämisen.
Pohjimmiltaan päädyimme siihen että ihmisten käsitykset itse välineellistämisestä ja altruismista olivat hyvin erilaiset. Osan mielestä "orjuuttaminen" edes lainausmerkeissä ei onnistu jos toinen haluaa itse jotain tehdä, eli näkemykset olivat vaihtoehtoisia. Osan mielestä asiat voivat tapahtua yhtäaikaisesti. Osan mielessä kaikessa on jonkinlaista valtapeliä ja tätä kautta "jossain määrin orjuutusta" on kaikkialla. Lopputuloksena oli se, että ihmiset itse asiassa olivat määritelleet koko peruskäsitteet aivan eri tavoilla.
Tästä tilanne meni luonnollisesti metakeskusteluun. Kun tämä asianlaita huomattiin, tilanne siirtyi määritelmän objektisointiin ; Määritelmien ydin on olla jaettava, joten jotta asiasta debatoidaan on voitava keskustella asiasta. - Hän jatkoi tästä siihen että määritelmistä voidaan keskustella. Että esimerkiksi vasemmistolaisessa ajattelussa altruismin ajatus voidaan kiistää mahdottomana, kun otetaan esille esimerkiksi se, että joku kokkaa siksi että siitä tulee iloa tai statusta jonka avulla saadaan itselle vastapalveluksia jossain muualla. Hänestä tämä oli altruismin kiistämistä ipso facto. Ja että tätä kautta koko keskustelu muuttuu siksi, että lopputulos on valmiiksi selvä ja sitten vain analysoidaan miten tämä tapahtuu. Presuppositionistinen ajattelu siis puskisi esiin tämänlaisen konseptin takaa. Ja että tämänlaisella määritelmällä tulevat tulokset ovat "määritelmän sisällä tosia mutta käytännössä epärealistisia".
Tämä onkin asiantila usein. Ihmiset määrittelevät asiat ja tästä määrittelystä itsestään rakentuu jonkinlainen "asiantila" joka on ikään kuin itsestäänselvyys jota ei kyseenalaisteta, ja johon sitten vain liitetään erilaisia selittelyapparaatteja jotka muokkaavat havaintoja niin että niistä tulee tämä tietty lopputulos.
Näin sanamääritelmien kautta päädytäänkin todellakin saivartelulliseen umpikujaan, koska toisaalta jos esität toisella tavalla että altruismia tapahtuu tietyillä ehdoilla, on sekin kannanotto asiaan. Jonkinlaista ymmärrystä asiasta saadaan tietysti sitä kautta että tajutaan että määritelmät ovat erilaiset. Silloin tiedetään mitä toinen tarkoittaa käsitteillään ja määritelmistä tulee jaettava. Valitettavasti tätä kautta eri määritelmien rinnastaminen olisi ekvivokaatio -päättelyvirhe - homonyymejä kun ei saa käyttää synonyymeinä. Näin asian ratkaiseminen jäisi auki ja joutuisimme jonkinlaiseen relativismiin. Siinä riittää että aluksi kertoo mitä määritelmät ovat ja sitten käyttää tätä yhtä määritelmää koherentisti koko keskustelun ajan.
Näin käykin jos turvaudumme pelkkään rationalismiin. Toki empiristinen näkemys ei auta ratkaisemaan tämänlaisia sortamisen ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä koska vastaan tulee humen giljotiini ennen kuin ehdit sanoa "ipso facto". Kuitenkin eettistenkin määritelmien kohdalla keskustelu mukaan, voidaan jopa eettisesti sävytettyjen määritelmien rakennetta intersubjektisoida keskustelun kautta esimerkiksi demokraattisella äänestysmentelmällä. Tällöin sanamerkitys ei tietysti ole ikuinen ja muuttumaton, mutta se kuitenkin auttaa ratkaisemaan ongelmia ryhmien sisällä (yksinään ihminen saa sitten olla niin relativistinen kuin huvittaa).
Lopputulos : "Aina sama tyyppi" kokkasi. Minä tiskasin, eli "aina sama tyyppi" tiskasikin. Kukaan ei toivon mukaan tajunnut että yritin vain livahtaa siitä iänikuisesta tiskivuorosta..
Semantiikka on kuitenkin samalla myös hyvin tärkeää. Sillä sanamerkityksistä puhuessa on todellakin hyvä täsmentää mitä tarkoittaa.
Kävin tässä esimerkiksi keskustelun jossa oli aiheena altruismi ja välineellistäminen. Asia lähti siitä että seurueessa yksi ja sama aina kokkaa, on tässä hyvä miettiä että pitääkö hän kokkaamisesta vai onko hänet orjuutettu. Vai peräti molempia. Tämä johti yllättävään tiukkaan keskusteluun jossa esitettiin esimerkiksi lausumia siitä, että työnantaja ei voi sortaa työntekijää jos hän antaa siitä palkkaa ja toinen suostuu sen tekemään. Toiset taas olivat sitä mieltä että alipalkkaus on sortamista, jossa käytetään hyväksi toisen heikkoa tilannetta. Ja toisaalta taas esitettiin että työn tekemisen odottaminen ja palkanmaksun odottaminen ovat molemmat välineellistämistä, jolloin työntekijä on orjuutettu tekemään työtä ja työnantaja on orjuutettu maksamaan palkkaa. Vastavuoroisuus vain piilottaa välineellistämisen.
Pohjimmiltaan päädyimme siihen että ihmisten käsitykset itse välineellistämisestä ja altruismista olivat hyvin erilaiset. Osan mielestä "orjuuttaminen" edes lainausmerkeissä ei onnistu jos toinen haluaa itse jotain tehdä, eli näkemykset olivat vaihtoehtoisia. Osan mielestä asiat voivat tapahtua yhtäaikaisesti. Osan mielessä kaikessa on jonkinlaista valtapeliä ja tätä kautta "jossain määrin orjuutusta" on kaikkialla. Lopputuloksena oli se, että ihmiset itse asiassa olivat määritelleet koko peruskäsitteet aivan eri tavoilla.
Tästä tilanne meni luonnollisesti metakeskusteluun. Kun tämä asianlaita huomattiin, tilanne siirtyi määritelmän objektisointiin ; Määritelmien ydin on olla jaettava, joten jotta asiasta debatoidaan on voitava keskustella asiasta. - Hän jatkoi tästä siihen että määritelmistä voidaan keskustella. Että esimerkiksi vasemmistolaisessa ajattelussa altruismin ajatus voidaan kiistää mahdottomana, kun otetaan esille esimerkiksi se, että joku kokkaa siksi että siitä tulee iloa tai statusta jonka avulla saadaan itselle vastapalveluksia jossain muualla. Hänestä tämä oli altruismin kiistämistä ipso facto. Ja että tätä kautta koko keskustelu muuttuu siksi, että lopputulos on valmiiksi selvä ja sitten vain analysoidaan miten tämä tapahtuu. Presuppositionistinen ajattelu siis puskisi esiin tämänlaisen konseptin takaa. Ja että tämänlaisella määritelmällä tulevat tulokset ovat "määritelmän sisällä tosia mutta käytännössä epärealistisia".
Tämä onkin asiantila usein. Ihmiset määrittelevät asiat ja tästä määrittelystä itsestään rakentuu jonkinlainen "asiantila" joka on ikään kuin itsestäänselvyys jota ei kyseenalaisteta, ja johon sitten vain liitetään erilaisia selittelyapparaatteja jotka muokkaavat havaintoja niin että niistä tulee tämä tietty lopputulos.
Näin sanamääritelmien kautta päädytäänkin todellakin saivartelulliseen umpikujaan, koska toisaalta jos esität toisella tavalla että altruismia tapahtuu tietyillä ehdoilla, on sekin kannanotto asiaan. Jonkinlaista ymmärrystä asiasta saadaan tietysti sitä kautta että tajutaan että määritelmät ovat erilaiset. Silloin tiedetään mitä toinen tarkoittaa käsitteillään ja määritelmistä tulee jaettava. Valitettavasti tätä kautta eri määritelmien rinnastaminen olisi ekvivokaatio -päättelyvirhe - homonyymejä kun ei saa käyttää synonyymeinä. Näin asian ratkaiseminen jäisi auki ja joutuisimme jonkinlaiseen relativismiin. Siinä riittää että aluksi kertoo mitä määritelmät ovat ja sitten käyttää tätä yhtä määritelmää koherentisti koko keskustelun ajan.
Näin käykin jos turvaudumme pelkkään rationalismiin. Toki empiristinen näkemys ei auta ratkaisemaan tämänlaisia sortamisen ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä koska vastaan tulee humen giljotiini ennen kuin ehdit sanoa "ipso facto". Kuitenkin eettistenkin määritelmien kohdalla keskustelu mukaan, voidaan jopa eettisesti sävytettyjen määritelmien rakennetta intersubjektisoida keskustelun kautta esimerkiksi demokraattisella äänestysmentelmällä. Tällöin sanamerkitys ei tietysti ole ikuinen ja muuttumaton, mutta se kuitenkin auttaa ratkaisemaan ongelmia ryhmien sisällä (yksinään ihminen saa sitten olla niin relativistinen kuin huvittaa).
Lopputulos : "Aina sama tyyppi" kokkasi. Minä tiskasin, eli "aina sama tyyppi" tiskasikin. Kukaan ei toivon mukaan tajunnut että yritin vain livahtaa siitä iänikuisesta tiskivuorosta..
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Kun keskustelun puute on parasta keskustelua?
""It was like I stepped out of my body and saw myself actually listening to this man's worthless drivel-but it wasn't him who looked like a moron, it was me," Richman said. "I was nodding my head like an asshole and saying ridiculous things like, 'Right,' and, 'I see your point, Dave,' when I should have just said, 'Dave, your idea isn't good and you are wasting our time and you need to shut up right now.'""(Onion, "Open-Minded Man Grimly Realizes How Much Life He's Wasted Listening To Bullshit")
Unkurissa kaipailtiin kunnollisen poliittisen keskustelun perään. Hänestä provosoiva pupunpuhujakin on parannusta tilanteeseen, jossa ihmiset välttävät keskustelua ; Suomessa valitetaan enemmän liioista mielipiteistä, kuin välitetään niiden käsittelystä. Keskustelussa on läsnä usein lähinnä metataso, jossa vältetään riitaa. Eli aiheeksi otetaan mielipiteen provokatiivisuus ja tästä itsessään tehdään syy hiljentää keskustelua. Sen sijaan että mietittäisiin sitä miksi mielipide olisi järkevä tai typerä, mietitään vain sitä, miten joku voisi loukkaantua.
Suomessa mielipiteenvapaus ilmeneekin siten, että mielipiteitä kunnioitetaan niin, että niistä ei tykätä keskustella. Tämä on toki eräänlaista kunnioittavaa suojelua. Lopputuloksena on se, että on tärkeää että on mielipiteitä, mutta ei yhtä tärkeää että niillä on perustelut. Kaikista vähiten tärkeää on ilmaiseminen. Tässä asetelmassa mielipiteenvapaus ja sananvapaus ikään kuin muuttuvat toistensa kilpailijoiksi sen sijaan että niistä tulisi toisiaan tukeva "keskustelumoottori".
Itse törmäsin tässä. Kuulin että USA:ssa uskontokeskustelu on huonolla tasolla. Ja että sen maahantuonti on huono asia. Aiheena kyseisellä henkilöllä oli sekä uusateismin että kreationismin maahantulo. On toki selvää, että nämä näkemykset ovat populistisoituja ja polarisoituneita, eivätkä oikein tunnu osuvan suomalaiseen uskontokeskustelukulttuuriin ; Itse asiassa kreationistit ja uusateistit ikään kuin rakentavat keskustelukentän toisilleen ; Suomessa kummassakaan ei ole oikein järkeä ilman toisen olemassaoloa, mutta toisen ilmaannuttua toisesta tulee eräänlainen välttämättömyys.
Kokonaisuutena Suomessa ei ole "kunnollista uskontokeskustelukulttuuria" ; Vaikka meillä onkin paljon uskonnonopetusta, se ei aja kohti uskontokeskustelua. Enkä usko että edes kohti omaa maailmankatsomusta. Tämä yleinen uskontokeskustelutajuttomuus on kenties se syy sille, miten populistisempi uskontokeskustelu on saanut meillä suosiota ; Sen laaduttomuutta ei tajuta.
Asiallisen keskustelun vaikeutena on tottumuksen lisäksi laiskuus ; Asiallinen tosiasiapohjainen keskustelu vaatii työtä. Laiskuus on helppo kätkeä kohteliaisuudeksi. Toisaalta myös asiallisen keskustelun odotus voi tuottaa turhaumia, joiden lopputulos on sama. Tämä keskustelun työläys taatusti vaikeuttaa asioita runsaasti. Tätä kohtaamisstressiä voisi kutsua "Linkin Park" -efektiksi, koska kappale "In The End" sopii siihen sanoituksiltaan erinomaisesti. Kyseessä on yksinkertaisesti vaihtoehtojen paradoksi ; Valinnanvapauden lisääminen tuottaa tietyssä määrin stressiä
Riskinä on, että keskustelu voi ajautua hyvästä huonoksi. Populismi ja karrikatyyrinen ajattelu on tähän yksi varmimmista teistä. Kuitenkin se voi olla rakentava voima ; Jos keskustelu pitää puhdistaa elitismistä ja poistaa tilanne keskustelun puuttumisesta.
Mutta koska olemme alkutekijöissä, kysymys on siitä, onko huono keskustelu parempi kuin ei keskustelua ollenkaan. Meillä ei ole vielä sitä valintaa, jossa olisi vastakkain (julkinen) hyvä ja huono uskontokeskustelu.
lauantai 13. helmikuuta 2010
Kupit on kuin olisi häät.
Paholaisen Asianajaja nosti esiin sensuuriasiat. Takana on seuraava: Australiassa suhtaudutaan vakavasti pedofiliaan. Tämän vuoksi monenlaisia asioita halutaan sensuroida. Näissä aiheissa rajanveto on yleisesti ottaen vaikeaa. Siksi Australiassa syntyi ehkä erikoisin pornosensuurin rakenne. "pienrintaiset naiset luokitellaan sopimattomaksi materiaaliksi. Pienet tissit luovat vaikutelman lapsipornosta." Myös Tommi Paalanen on kirjoittanut tästä aiheesta.
Mielenkiintoiseksi asian tekee tietysti se, että täysi -ikäisiä on sensuroitu sen vuoksi että heidän sanotaan näyttävän joltakin. Lapsiporno ei enää olekaan alaikäiseen sekaantumista, tai edes tietyssä seksuaalisessa vaiheessa oleva. Se on tietynlaiselta näyttävään sekaantumista. Joku voisi sanoa että tässä mennään hieman yli.
Tässä on tietysti melko paljon ironiaa. Sillä pornoteollisuutta syytetään usein siitä että se lietsoo tietynlaista naiskuvaa jossa odotetaan tiettyä varustusta. Suuririntaisuuden esittäminen on siis paha asia, mutta pienirintaisuus tulee kieltää. Tämä viittaa siihen että oikeasti kysymyksessä ei ole se, onko pornografia hyväksyttävää. On jo päätetty että se ei ole hyväksyttävää - päälle liimataan vain tilannekohtaisesti vaihtuvat perustelut sille miksi näin on. Tämä on toki OK, kun tämä sanottaan suoraan. Tällöin yksilön kanta on selvä ja syy ilmiöön on kaikkien julkisesti tuntema. Mutta yllättävän usein asia halutaan "kätkeä mutkan taakse". Koko perimmäisen tavoitteen olemassaolo vaietaan. Se vain vaikuttaa argumenttivalintoihin. Tämä on vähemmän OK.
Takana on tietysti se että pedofilia on vakava ongelma. Sen vastustamisessa onkin siksi paneuduttava tehokkuus mielessä. Näin voimavarat saadaan mahdollisimman hyvin käytettyä. Toki joka ikinen tapaus on liikaa. Mutta kun realismin pitää mielessä on selvää että vain täysi totalitarismi mahdollistaisi nollatoleranssin - ja silloinkin jos ja vain jos "vartijoiden vartijoiden ... vartija" -ongelma vain onnistuttaisiin vielä ratkaisemaan. Siksi on oltava mahdollisimman tehokkaita.
Olennainen asia on siinä että epäolennaiset keinot kohdistavat voimavaroja väärään suuntaan. Jos ne kohdistetaan epäolennaisiin asioihin - kuten laillisesti ja julkisesti esitettävään pornografiaan joka on tunnetusti hoitanut tähtiensä tunnistamisen - sen sijaan että muistettaisiin että pedofiilit pyörivät ei_niin_julkisessa "underground -pornossa". Valvonnan kohdentaminen ei siis ole kovin kustannustehokasta.
Lisäksi tämä kohdistaa huomioita väärin. Tästä mallista Hankamäki on näyttänyt prosessimallisen systeemin. Keskustelu siirtyy helposti metakeskustelutasolle, jossa ensin voidaan lähteä pedofiliasta ja pian keskustelussa pedofiilit mellastelevat vapaasti ja keskustellaankin pienistä rinnoista. Hankamäki käyttää tässä taidemaailmassa ollutta tapausta valaisevana esimerkkinä. Se on liian herkullinen jätettäväksi linkin taakse: "Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sitten lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa tehtävässään näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri."
Kun keskustelu ajautuu tällä tavalla pois uriltaan, voimavaroja tuhlataan irrelevanttiin sepeämiseen. Samanaikaisesti itse asia, joka vaatisi ratkaisua, jää hoitamatta. Pseudotieteiden kohdalla tämä tarkoittaa usein sitä että keskustelu siirtyy avaruusolentojen todistamisesta siihen miten hallitus voi piilotella asioita, ja mitä tieteenfilosofisia todistamisasioita siihen liittyy.
Strategiana tämä on tietysti red herring, jossa asian perustelusta aletaan selittämään miksi hyväksyttäviä perusteluja ei ole. Ja tietysti joskus tämä on ihan aiheellistakin. Se kuitenkin harhaannuttaa helposti keskustelun johonkin aivan muuhun.
Tämän sepeämisen sallin, ja osallistun kinaamiseen ilolla. Koska uskon että avaruusolennot ovat itse asiassa melko irrelevantti asia ratkaistavaksi. UFO -jen kannataminen ei ole mielessäni priorisoitunut kovin korkealle tuhoamisen ansaitsevana juttuna. Se on harmitonta höpöä, joten sen ympärillä voidaan harmittomasti höpöillä.
Mutta oikeasti vakaviin ja ratkaistaviin asioihin on minusta suhtauduttava välineellisemmin.
Mielenkiintoiseksi asian tekee tietysti se, että täysi -ikäisiä on sensuroitu sen vuoksi että heidän sanotaan näyttävän joltakin. Lapsiporno ei enää olekaan alaikäiseen sekaantumista, tai edes tietyssä seksuaalisessa vaiheessa oleva. Se on tietynlaiselta näyttävään sekaantumista. Joku voisi sanoa että tässä mennään hieman yli.
Tässä on tietysti melko paljon ironiaa. Sillä pornoteollisuutta syytetään usein siitä että se lietsoo tietynlaista naiskuvaa jossa odotetaan tiettyä varustusta. Suuririntaisuuden esittäminen on siis paha asia, mutta pienirintaisuus tulee kieltää. Tämä viittaa siihen että oikeasti kysymyksessä ei ole se, onko pornografia hyväksyttävää. On jo päätetty että se ei ole hyväksyttävää - päälle liimataan vain tilannekohtaisesti vaihtuvat perustelut sille miksi näin on. Tämä on toki OK, kun tämä sanottaan suoraan. Tällöin yksilön kanta on selvä ja syy ilmiöön on kaikkien julkisesti tuntema. Mutta yllättävän usein asia halutaan "kätkeä mutkan taakse". Koko perimmäisen tavoitteen olemassaolo vaietaan. Se vain vaikuttaa argumenttivalintoihin. Tämä on vähemmän OK.
Takana on tietysti se että pedofilia on vakava ongelma. Sen vastustamisessa onkin siksi paneuduttava tehokkuus mielessä. Näin voimavarat saadaan mahdollisimman hyvin käytettyä. Toki joka ikinen tapaus on liikaa. Mutta kun realismin pitää mielessä on selvää että vain täysi totalitarismi mahdollistaisi nollatoleranssin - ja silloinkin jos ja vain jos "vartijoiden vartijoiden ... vartija" -ongelma vain onnistuttaisiin vielä ratkaisemaan. Siksi on oltava mahdollisimman tehokkaita.
Olennainen asia on siinä että epäolennaiset keinot kohdistavat voimavaroja väärään suuntaan. Jos ne kohdistetaan epäolennaisiin asioihin - kuten laillisesti ja julkisesti esitettävään pornografiaan joka on tunnetusti hoitanut tähtiensä tunnistamisen - sen sijaan että muistettaisiin että pedofiilit pyörivät ei_niin_julkisessa "underground -pornossa". Valvonnan kohdentaminen ei siis ole kovin kustannustehokasta.
Lisäksi tämä kohdistaa huomioita väärin. Tästä mallista Hankamäki on näyttänyt prosessimallisen systeemin. Keskustelu siirtyy helposti metakeskustelutasolle, jossa ensin voidaan lähteä pedofiliasta ja pian keskustelussa pedofiilit mellastelevat vapaasti ja keskustellaankin pienistä rinnoista. Hankamäki käyttää tässä taidemaailmassa ollutta tapausta valaisevana esimerkkinä. Se on liian herkullinen jätettäväksi linkin taakse: "Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sitten lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa tehtävässään näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri."
Kun keskustelu ajautuu tällä tavalla pois uriltaan, voimavaroja tuhlataan irrelevanttiin sepeämiseen. Samanaikaisesti itse asia, joka vaatisi ratkaisua, jää hoitamatta. Pseudotieteiden kohdalla tämä tarkoittaa usein sitä että keskustelu siirtyy avaruusolentojen todistamisesta siihen miten hallitus voi piilotella asioita, ja mitä tieteenfilosofisia todistamisasioita siihen liittyy.
Strategiana tämä on tietysti red herring, jossa asian perustelusta aletaan selittämään miksi hyväksyttäviä perusteluja ei ole. Ja tietysti joskus tämä on ihan aiheellistakin. Se kuitenkin harhaannuttaa helposti keskustelun johonkin aivan muuhun.
Tämän sepeämisen sallin, ja osallistun kinaamiseen ilolla. Koska uskon että avaruusolennot ovat itse asiassa melko irrelevantti asia ratkaistavaksi. UFO -jen kannataminen ei ole mielessäni priorisoitunut kovin korkealle tuhoamisen ansaitsevana juttuna. Se on harmitonta höpöä, joten sen ympärillä voidaan harmittomasti höpöillä.
Mutta oikeasti vakaviin ja ratkaistaviin asioihin on minusta suhtauduttava välineellisemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)