Nolla jakaa äärettömän omituisia ; Hupsuttelua ja "maailmankuvallista matematiikkaa"

Hikiopistossa on "uusi matematiikka" -nimen alla kokoelma "matemaattisia pulmia". Uuden matematiikan nimellä todistetaan esimerkiksi että 1=-1, että kaikki numerot ovat 0. Olen tuottanut siihen monta kohtaa ja kyseisen tuotoksen kaikki pähkinät perustuvat "johonkin muuhun kuin laskuvirheeseen". Ne tuottavat ilmiselvästi vääriä vastauksia. Pinnallinen lukija kenties oppii sen että se että on kaava ei tarkoita sitä että lopputulos olisi perusteltu. Tarkempi lukija voi ällistyä koska virhe on ilmiselvästi olemassa mutta ei välttämättä helposti huomattavissa. Se, missä virhe on, on hyvinkin haastavaa. ; Itse asiassa kokoelma on tässä mielessä hyvin oleellinen ja opettavainen. Se nimittäin kertoo esimerkiksi että jos hyväksyisimme nollalla jakamisen, tai äärettömän numeroksi, koko matematiikka menisi rikki. Se ei vain kerro, miten tämä tapahtuu. Se vain demonstroi että näin käy. (Minusta tämä on hauskaa ja vitsikästä, harva jakaa näkemykseni.)

Tämä on tarpeen, sillä arkijärjen kautta ei ole tavatonta kohdata tilannetta jossa nollalla jakaminen yhdistetään usein äärettömään. Esimerkiksi esitetään että 1/0 = ∞.

Hikiopiston käynyt saattaa kenties tiedostaa että sekaannus on selviö. Hän voi huomata, että 1/0 ei ole ääretön. Itse asiassa 1/0 ei ole määritelty meidän vallitsevassa numerojärjestelmässämme. Matemaattisesti se on merkityksetön ilmaisu. Se, että siinä on numeroita ja jakomerkkejä ei tee siitä matemaattista.

Toki tässä kohden on hyvä täsmentää että hämäännys ei kerro paljoa. On kuitenkin kohtuullisen helppoa selittää myös se, miksi 1/0 ei ole määritelty ja miten ääretön ei ole numero. ; Hikiopisto opettaa lähinnä sen että jos ääretöntä käyttää numerona, jotenkin perustavanlaatuisesti rikot sen miten aritmetiikka toimii. Syy tähän on siinä että matematiikka on aksiomaattinen järjestelmä. Moni ottaa matematiikan ulkoa opeteltavina kaavoina jossa todellisuus ikään kuin vahvistaa että 1+1=2. Intuitio ei kuitenkaan ole sama kuin aksioomien käsittely matemaattisesti.

Äärettömän numerouden kohdalla on käsitettävä mitä tarkoittaa että jokin on numero. Jos otetaan esille yksinkertaisin asia, luonnolliset luvut, kyseessä on Peanon aksioomia noudattava järjestelmä. Näiden aksioomien rikkominen rikkoo luonnollisilla luvuilla tehtävät laskelmat. Aksioomajoukko määrittelee luonnolliset numerot ja kaikki se miten luonnolliset luvut toimivat ovat seurausta näistä aksioomista. Matematiikka on tietyssä mielessä juuri taitoa yhdistää ja soveltaa näitä aksioomia ja tehdä niistä "eräänlaisia johdoksia".

Äärettömän kannalta hikiopiston ihmeellisyydet onnistuvat sillä että Peanon aksioomissa jokainen luonnollinen luku on sellainen että sille on yksi seuraava numero, ja tämä numero on kokonaisluvun verran suurempi. ∞+1 = ∞ joten ääretön ei ole luonnollinen luku. Äärettömän käsittely luonnollisena lukuna rikkoo Peanon aksioomaa vastaan ja siksi jos ääretöntä käyttää numerona, matemaattiset laskelmat menevät rikki. Et voi esimerkiksi samanaikaisesti väittää että 1+1=2 ja että ääretön on luonnollinen luku (joka on aksioomana jos ääretöntä käyttää kuin luonnollista lukua. Ette usko vai?

Koska matematiikassa tiedetään että jos  x=y, niin x+z=y+z. Olkoot z=∞, näinhän voidaan tehdä jos ääretön on numero. Ja koska tiedämme että ∞+1+1 = ∞ + 2 voimme esittää että ∞+1 = ∞, joten ∞+1 = ∞+2. Koska ääretön on numero voimme poistaa ∞ molemmilta puolilta ja jäljelle jäävä osuus on validisti 1=2. Matemaattiset säännöt kieltävät ∞ poiston juuri siksi että ääretön ei ole numero. Mutta jos ja vain ääretön on numero, niin voidaan tehdä laskelma 1/0=∞, ja jos tämä on validia matematiikkaa niin tottakai voit poistaa numeron molemmilta puolilta. Ääretöntä koskevat rajoiteet ovat matematiikassa tunnettuja, ja niiden taustasyy on juuri se, että jos ääretön olisi numero, lukuteoria menisi tyystin rikki.

Toki ylläoleva on hyvin suppeaa matematiikkaa. En oikeasti osoittanut että ääretön ei olisi jonkinlainen muunlainen numero. Numeroita kun on muitakin kuin luonnollisia lukuja. Usein Peanon aksioomia käytetään lähtökohtana, mutta jos meillä on jokin muu malli, niissäkin käytetään aksioomista koostuvaa konstruktiota. Ja aksioomajoukko määrittelee kyseisen lukujärjestelmän ominaisuudet. Ja voidaan sanoa että katsottiimpa rationaalilukuja, reaalilukuja, kompleksilukuja tai mitä tahansa, ne kaikki ovat kohdanneet saman ongelman ; Jos ääretön on numero, ne menevät rikki. Ja seuraus tästä ei ole mitään kevyttä teoreettista leikkiä, vaan sen seuraus ei ole vähempi kuin se,e ttä kaikki mitä tehdään matematiikassa kaatuu. Matemaattiset todistuskset menettävät todistusvoimansa, kaikki laskelmat menettävät merkityksensä.

Äärettömän kohdalla on tietysti paljon mutkikkuuksia, mutta sitä voidaan kuitenkin käyttää. Esimerkiksi raja-arvoissa ei ole ollenkaan epätavanomaista törmätä ajatukseen jossa lim_x→∞1/x=∞. Tämä näyttää vihjaavan juuri siihen että 1/0 olisi ääretön. Tämä johtuu siitä että raja-arvot eivät oikeastaan puhu numeroista (numbers), ne kuvaavat käyriä (curves). Joillain raja-arvoilla on trendi kohti numeroa, toisilla ei ole minkäänlaista trendiä ja jotkut lähestyvät ääretöntä. Tässä mielessä asiaa voisi valaista puujalkavitsillä jossa matemaatikko ja fyysikko laitetaan kohtaamaan Zenonin paradoksi jossa matka kuljetaan ensin puoliväliin ja sitten uudestaan puoliväliin. Kohteena on kaunis nainen. Matemaatikko kävelee pois, koska hän ei voisi oikeasti koskaan saavuttaa naista. Fyysikko sen sijaan lähestyy asiaa siten, että tällä ei ole väliä koska hän pääsee varsin pian "käytännölliselle etäisyydelle" jossa hän voi tehdä mitä sitten haluaakin. Raja-arvojen kohdalla asia on hieman samoin, mutta kaikki ovat matemaatikkoja. (Raja-arvoja soveltava lähestymistapa on fyysikon tapa, eli vitsin ja matematiikan yhteys on se, että "fyysikot ovat matemaatikkoja ja matemaatikoissa on fyysikkoja".)

Jos me mietimme käyrää y=1/x kyseessä on melko yksinkertainen kaava. Voimme seurata kaavaa x kasvaessa miten suureksi tahansa. Tämä on jopa hyvin mielekästä. Mutta mitä luvulle tapahtuu kun se lähestyy 0 on matemaattisesti eri asia kuin miettiä mitä tapahtuu kun se päätyy nollaan. Matemaatikot kuvaavat asiaa siten että niin kauan kuin x≥0, niin lim_x→0 ; 1/x=+∞. Ja jos jos x≤0, niin lim_x→0 ; 1/x=-∞. Ei selvästi puhuta numerosta vaan suunnasta. Käyrä lähestyy ääretöntä tai miinus ääretöntä, se ei vain saavuta ääretöntä. Ääretöntä siis käytetään, se on matemaattinen käsite joka liittyy numeroihin, mutta se ei ole numero.

Ääretön on toki siitä mielenkiintoinen, että sillä on joitain hyvin omituisia ominaisuuksia juuri sen vuoksi että se ei ole numero. Matemaatikkojen piirissä on eräs "hulluuden luokka" joka on matemaatikoille samaa mitä ikiliikkujien keksiminen on fyysikoille. Tämä on Georg Cantorin äärettömyyslaskelmien kritisointi. Cantorin perustodistus kun johti erikoiseen tilanteeseen jossa irrationaalilukujen määrä on suurempi kuin rationaalilukujen määrä. Molempien koko on ääretön, joten matematiikassa olisi siis keskenään erisuuruisia äärettömiä. Tämä on niin epäintuitiivista että moni ikään kuin väen väkisin yrittää keksiä miksi Cantorin todistus on väärässä. Yleensä laskelmat muistuttavat tässä kohden jotenkin hikiopiston "uutta matematiikkaa".

Sen sijaan käsittääkseni astetta vakavammin otettava on "Tieteen kuvalehti 5/2014" esiintyvä Doron Zeilbergin esitys, jossa hän yrittää rakentaa matematiikkaa jossa ääretöntä ei ole käytössä ollenkaan. Sen korvaajaksi ehdotetaan suurinta mahdollista numeroa N₀ jonka jälkeen numerot alkavat uudestaan alusta. Äärettömyyden kohdalla kysymys on siitä että se on symboli. Ääretöntä lähestytään aksiomaattisesti, kuten kaikkea matematiikassa. Kiista on toki johtanut hyvinkin suuriin kinoihin, mutta päähuomioksi kannattaisi kenties heittää sellainen huomio, että ei ole olemassa yhtä matematiikkaa. Matemaattisilla perusteluilla on aina jokin konteksti. Zeilbergin kohdalla kysymys on siitä että hyvin paljon asioita matematiikassa pitää määritellä uusiksi, eli matematiikka pitää hyvin pitkälle aksiomatisoida uudestaan ja eri tavalla. Näin ollen asioilla on lähinnä erilainen konteksti.

Esimerkiksi Peanon aksioomat ovat osa yhdenlaisen kontekstin luomista. Ja nämä eivät kaikki "päde samanaikaisesti". Esimerkiksi geometriassa on olemassa euklidinen geometria ja epäeuklidinen geometria. Ja kontekstin  (aksioomajoukon) valinta vaihtaa sen päteekö paralleeliaksiooma vai ei.

Kontekstien relevanssista on sitten käyty paljon keskustelua eikä Zeilbergin nostama kohu ole suinkaan matematiikan maailmassa ensimmäinen. Taiteilijanimi Lewis Carroll oli matemaatikko joka kirjoitti "Liisan seikkailut ihmemaassa" -teoksen siksi että hänestä matematiikka joka käsitteli kompleksilukuja ei ollut järkevien ihmisten matematiikkaa. Lasten satumaa jossa tapahtuu irrationaalisia asioita ei kuvaa huumeidenkäyttöä, vaan maailmaa joka noudattaisi "uuden matematiikan logiikkaa". Carroll itse asiassa rinnastaa halveksimansa matematiikan lapsen taikauskoiseen satumaailmaan, josta sitten kasvetaan ulos ja josta järkevä ihminen, kuten Liisakin, lopulta vapautuu. (Joskin häntä motivoi satukontekstin valinnassa varmasti myös muut asiat, herralla oli ns. pedofiilisiä taipumuksia.) Lukuja käsitellään nykyään melko standardinomaisesti, mutta tietyllä tavalla kysymys oli siitä että "kaikki aksioomajärjestelmät ovat tasa-arvoisia ja toiset tasa-arvoisempia kuin toiset".

Äärettömyyskina on tietysti siitä erikoinen, että se tuppaa saamaan teologisia seuraamuksia. Äärettömästä puhuttaessa alkaa helposti myös maailmankuvien mukaantuominen. "Tieteen kuvalehtikin" viittaa Jumalakysymykseen Zeilbergin kohdalla, vaikka ääretön on matemaattinen konstruktio, toisin kuin Jumala, joka on kenties jonkinlainen kulttuurinen konstuktio, mutta ei matemaattinen. ; Toki ajatus "ateistien matematiikasta" ja "kristittyjen matematiikasta" tuntuu ajatuksena ylen absurdilta. Ja jossain määrin se onkin juuri näin. Matematiikka on vain matematiikkaa ja erilaisten kontekstien priorisoinnissa on kysymys eimatemaattisesta relevanssikysymyksestä. Jostain, joka liittyy enemmän sellaisiin asioihin kuin "kiinnostavuus" ja "relevanssi" jotka sitten ovat maailmankuvallisia. ; Tavallaan matematiikka onkin äärettömän erikoista koska se ei oikein vastaa ihmisten intuitioita. Kaikki hämmennys voisi tiivistyä mietelauseeseen ; Matematiikka on eksaktia, mutta se ei silti ole tiettyä.

Taivaallinen Hussein, Jumalan vaunut ja haluaminen

Yleensä Jumalan olemassaolokysymykset nähdään yksinkertaisina "kyllä - ei" -kysymyksinä. Jopa ammattiteologit harjoittavat tämänlaista hyvin ahkerasti. Edward Feser esittää tähän liittyen kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan ; Hän ottaa esimerkiksi Dänikenin näkemyksen jonka mukaan eri kulttuurien Jumalat ovat oikeasti avaruusolentoja. Jos Dänikenin humanoidinäkemys osoittautuisi todeksi, se olisi hyvin vaikea Jumalan olemassaolon määrittelyn kannalta.

"Would you conclude: “A ha! Those atheists sure have egg on their faces now! Turns out the Bible was right! Well, basically right, anyway. True, God’s nature isn’t exactly what we thought it was, but He does exist after all!” Presumably not, no more than if the God of Exodus turned out to be Moses with an amplifier and some red fizzies he’d dumped into the Nile. The correct conclusion to draw in either case would not be “God exists, but He wasn’t what He seemed” but rather “God does not exist, He only seemed to.”"

Tämä korostaa sitä, mitä olen itsekin usein nostanut esiin. Usein Jumalatodistuksissa ei oikeasti ole kysymys Jumalan todistamisesta vaan määrittelemisestä. (Valitettavasti jos asia muuttuu pelkäksi määrittelykysymykseksi, se on melko epäkiinnostavaa.) Feder kuitenkin jatkaa tästä. Hän lähestyy asiaa Jumalan määrittelemisen kautta. ; Hänestä tämänlaisissa tilanteissa joissa Jumalatodistus määrittelemiskysymys, on hyvä katsoa että kysymys on haluamisesta. ; Osa kokee avaruusolento -Jumalan pettymyksenä koska he eivät halua että Jumala on tälläinen ja kieltävät tämänlaisen määritelmällisesti.

Näin ollen hän ottaakin esille sen, että miksi ateistit eivät halua olla uskovaisia. Tässä kulmassa tämä tunteenomainen lähestymistapa on itse asiassa perusteltu. (Tämä on erittäin poikkeuksellista.) Sitä kautta voidaan saada näkökulma asiaan. Feser ottaa referenssit kahteen ateistiin, Flewiin ja Nageliin. Hän korostaa että Flew on muuttanut kantaansa ateismista teismiin. Ja hän yhdistää tämän siihen jumalateoriaan ja jumalan määritelmään joka Flewillä oli ateistina ollessaan. "It should perhaps be noted here that not only the God of Islam but also the God of Christianity was originally conceived on the model of an Oriental despot - such as Saddam Hussein - insistent that his subjects should be always obedient to, and forever praising of, their master." Tämä näkemys on ollut karrikatyyri ja sen murtamisen jälkeen Flew olisi kääntynyt. Hän näkee samanlaista sävyä myös Thomas Nagelin sanomisissa. Nagelkin on toki tullut tunnetuksi myös positiivisena esimerkiksi ID -liikkeelle, mutta hän on ainakin toistaiseksi ateisti. Hänkin on maininnut että hän ei halua että on Jumalaa. "I want atheism to be true and am made uneasy by the fact that some of the most intelligent and well-informed people I know are religious believers. It isn't just that I don't believe in God and, naturally, hope that I'm right in my belief. It's that I hope there is no God! I don't want there to be a God; I don't want the universe to be like that." Feserin näkemys nostaa taatusti esiin jotain olennaisia piirteitä joita ateismin parissa liikkuu. Selvästi haluaminen on mukana ateismissa aivan kuten uskonnossakin on mukana Toivo joka Jumalan olemassaolosta ja Pelastuksesta tulee. Ateistit ovat siis ateisteja moraalisin syin. Ateismin ydin ei siis tässä kohden ole arvotyhjiö, vaan hyvinkin lujat arvot.

Lisäksi Feser korostaa että ateistit vihaavat kahta muuta piirrettä teologiassa (a) Sitä, että Jumalalle annetaan erioikeuksia. Eli se, että Big Bangin ei anneta olla alkusyy vaan sille vaaditaan syytä. Kun taas Jumala ei vaatisi syytä vaan se voisi vain olla olemassa. (b) Ja että Jumala on niin kompleksinen että Hän rikkoisi Okhamin partaveistä vastaan. (+) Nämä Feser ohittaa ottamalla käsiin sen, miten teologia on Jumalaa määritellyt. "Hence, when classical theists say that God does not have a cause, that is not because He is an arbitrary exception to a general rule. Other things require causes because they have potentials that require actualization, or parts (whether material or metaphysical) that need to be combined, or have an essence or nature that is distinct from their existence and thus needs to be conjoined to it. But God is pure actuality and devoid of potentiality, and thus cannot in principle be actualized by anything else; He is absolutely simple and thus does not have parts which need to be combined; and He is Subsistent Being Itself and thus cannot have being or existence imparted to Him." Näin ollen ateismi typistäisi teologian karrikatyyrimäiseksi. Ateismi ei pärjäisi hyvälle teologialle, eikä sofistikoitunut teologia hätkähtäisi siksi ateismin esittämän haasteen edessä.

Nähdäkseni Feserin näkemyksessä on paljon hyvää. Se nimittäin käsittelee melko hyvin "kadunmiehen ateismia" jota on ollut liikenteessä melko kauan. Siinä korostetaan Pahan ongelmaa. Sillä tämä on sitä "Taivaallisen Saddam Husseinin" asiaa. Ja tässä Jumala nähdään todellakin niin kammottavana että siihen ei haluta uskoa. Lisäksi se käsittelee muutamia hyvin toistuvia argumentteja joita kuulee tavallisilta ateisteilta.

Kuitenkin siinä on jotain melko suuria vaikeuksia. Ensinnäkin sen tapa lähestyä ateismia on hyvin omituinen. Itse asiassa voidaan sanoa että Feser tyypittää ateismin hyvinkin cherry pickaamalla ne joita hän käyttää malliesimerkkiateisteinaan.
1: Hän tekee tässä itse asiassa samanlaisen typistyksen kuin mitä Richard Dawkins tekee kun valikoi uskontokritiikissä huomiotaan vain fundamentalisteihin, kreationisteihin ja Swinburneen. Valikoimalla nämä malliesimerkeiksi määritellään uskonto tietynlaiseksi ja ohitetaan muunlainen. Teologit korostavat että tämä on latistavaa, ja että juuri tämä on ytimessä kun Richard Dawkinsin kritiikki nähdään irrelevanttina. Dawkinsin nähdään moittivan vain fundamentalisteja. Tämän kritiikin nähdään osuvan, mutta että se ei oikeastaan kosketa teologiaa.

Itse asiassa jo se, että ateisteiksi päätyy Flew ja Nagel ovat vakava indikaattori tästä. Jostain syystä on olemassa ihmisiä joista ateismi on Richard Dawkins ja nämä miehet. Dawkins nähdään räyhääjänä, ja Flewiä ja Nagelia korostetaan arvokkaina ja rationaalisimpina ateisteina. Valitettavasti ateistit itse ovat harvemmin tätä mieltä. Kun Feser otti alkusyyargumentin ja sen Jumalamääritelmän ytimeksi, ei tietoisuustutkija ja falsifikaatioperiaate-humanisti ole se taho josta asiaa pitää lähestyä. Kuka tahansa riviateisti olisi voinut viitata vaikkaoa Stephen Lawiin tämän yhteydessä. Hieman sofistikoituneet olisivat voineet mainita Sean Carrollin - tai jopa Stephen Hawkingin. Heidän kaikkien perustanaan on fysikaalinen itsesyntyminen. Se taas perustuu fysikalistiseen kvanttifysiikan luonteeseen.

Näissä on esillenostettavaa se, että osa ateistisista fysikaalisista argumenteista perustuu siihen että koko aktuaalinen-potentiaalinen -jako on väärä tapa katsoa naturalistista maailmaa.
1: Carrollista - ja Hawkingista - ensimmäisen syyn miettimisen kohdalla on ongelmana se, että kvanttilait ja todellisuus alkavat olemaan tavalla jossa ei ole "ensimmäistä hetkeä" siinä mielessä missä me sen ajattelemme. Uskovaiset ajattelevat näissä kohden väärin syy-seuraussuhteen rajoitteet, joten näinollen alkusyyargumentti murtuu koska syy-seuraus ei ole sellainen kuin teologit ovat sen jumalatodistuksessaan olettaneet. (Itse olen verrannut tätä Zenonin nuoliparadoksiin joka on väärällä liikkeen määritelmällä rakennettu asia. Ajatusketju väittää että nuoli ei voisi liikkua, mutta tosimaailmassa ne liikkuvat. Liikkumisen rajoite kertoo väärästä ajattelusta eikä todellisuudesta.) Ja heidän ytimessään on että tämä on fysikaalinen kysymys. Tässä kohden Feser joutuu vastaamaan siihen kysymykseen että miksi ateistejen argumentti olisi huono, kun se ei ole ollenkaan se mitä Feser sanoo. Ja heidän määritelmänsä on aivan erilainen kuin klassisen teismin ja se on tieteellisesti mahdollinen, joten miksi heidän ylipäätään tarvitsisi välittää klassisen teismin määritelmästä joka jää fysikaalisen tutkimuksen ulkopuolelle ja on tätä kautta huonompi kuin heidän oma testauksen ulottuvilla oleva näkemyksensä?
2: Lisäksi ei ole tavatonta törmätä ihmisiin jotka voivat hyväksyä sen, että kvanttivaahto on vain ollut ja että tämä on kaiken taustalla. Tässä omituista on se, että se johtaa helposti ajatteluun jossa on David Deutschilaisia sävyjä. Tällöin kvanttitila tarjoaa potentiaalia jossa kaikki vaihtoehdot toteutuvat jossain multiversumin universumissa. Tämä universumi muistuttaa vahvasti klassisen teismin jumalaa. Itse asiassa tämänlainen näkemys on klassisen teismin uudelleenmäärittely. Tässä vastaan tuleekin sitten se ongelma jonka Feser itse nosti esille ; Mitä järkeä on debatoida siitä onko Jumala olemassa vai ei ole, kun kummassakin tapauksessa se mitä maailmassa on nähdään samana mutta Jumalan määritelmä on eri. Miksi helvetissä riidellä määritelmäeroista? Ainut vastaus jonka tähän osaan sanoa on se, että teologia liittää "kvanttivaahtoon" kuulumattomia osasia. Kuten Jumalan rakkauden, pelastuksen, Jeesuksen, ja moraalilait. Nämä emotionaalisesti sitovat antropomorfismit ovat non sequitureja tästä klassisesta Jumalamäärittelystä (Niitä ei voi päätellä tai perustella siitä että klassinen jumalamääritelmä olisi totta).

Itseäni klassisen teismin alkusyyajattelussa painaa kuitenkin eniten se, että jos "Jumala on täysin aktuaalinen ja hän on syy-yhteyksien ulkopuolella, ja meidän universumissamme potentiaa aktualisoituu joten sen sisällä tarvitaan syyseurausta" niin miten ihmeessä Jumala on voinut Luoda universumia ollenkaan? Koska jos on liikkumaton liikuttaja jossa ei tapahdu muutosta, niin mistä potentia ilmestyi? Täysin aktuaalisessa tilassa jossa ei ole ollenkaan potentiaa (eli Jumala) ei by definition tapahdu muutosta ja joka ei muuta mitään koska se on täysin aktuaalinen jo valmiiksi. On siis kaksi tilaa, jossa on täysaktuaalinen Jumala. Ja tila jossa on Jumala ja universumi. Ja tässä universumissa potentiaa, joka aktualisoituu ajan kautta. Aika muuttaa potentiaa. Ongelmana onkin transitio. Miten pelkästä aktuaalisesta päästään (ilman muuttumista, tapahtumia) perustaltaan aivan erilaiseen tilaan jossa on lisäksi potentiaa. Jostain syystä ainut vastaus jonka olen tähän teologiasta kiinnostuneilta saanut on "en ymmärrä kysymystä". (Mikä on omituista koska se rakentuu klassisen teismin jumalakäsitykselle joka ei rehellisyyden nimissä ole kovin vaikeastitajuttava. Sekä aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden luonteiden perusteiden tuntemiselle.)

Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä että sofistikoituneen teologian puolustus ateismia kohtaan on syyttää ateismia yksinkertaistavaksi latistukseksi joka ei pysty käsittelemään sofistikoitunutta teologiaa koska on keskittynyt irrelevantteihin uskovaisiin jotka ovat vain helposti pilkattavissa ja siksi sopivia ateistejen agendalle. Tämä tehdään latistamalla ateismi valikoimalla ateismin auktoriteetit sen mukaan että ne ovat ateisteille irrelevantteja mutta jotka ovat käteviä valintoja jos halutaan ajaa uskovaisten agendaa.

Minä en halua että tämänlaista olisi olemassa. Sen sijaan haluaisin että jossain olisi hyvä ja rakastatva Jumala joka ampuisi kaikkia ateisteja ja uskovaisia perseeseen salamalla. (Mielestäni tässä ei ole mitään ristiriitaista, koska olen itse julma, ihmisiin pettynyt ja erittäin kieroutunut. NOT.) Valitettavasti haluaminen on irrelevanttia. Sillä ajatus siitä mitä Dänikenin avaruusolennot tekisivät Jumalauskolle ovat relevantteja vasta kun nämä avaruusolennot havaitaan asian tilaksi. Sitä ennen ne ovat irrelevantti keskustelunaihe. Ja löytymisen jälkeen määritelmäsolkkaus olisi irrelevanttia. Tärkeää olisi miettiä konkreettisempia seurauksia.

Itse olen esimerkiksi sitä mieltä että jos humanoidit takaavat minulle riittävästi seksiorgioita kutsun heitä mielelläni "Herraksi". Jos he olisivat vain tylsiä reissaaja-insinöörejä, niin ei siinä olisi mitään järkeä. Todellisuustajuni olisi molemmissa asiaankuuluva ja todenmukainen. Nimitys joka ei liity  siihen miten asiat ovat tai siihen mitä hyötyä nimityksistä on ovat turhaa saivartelua, joka kohdistuu paketin kuoreen eikä sen sisältöön. Tätä en pidä sofistikoituneena. Vaan epätoivoisena. Sellaisena johon turvautuvat ne tyypit joilla ei ole kunnollista substanssia koskevaa materiaalia ja argumentteja. Mutta jotka haluavat tästä puutteesta huolimatta vaikuttaa rationaalisilta.

Uskoisin että tämä on yksi syy jonka vuoksi monet haluavat olla ateisteja. He eivät halua olla tämänlaisia epätoivoisia sanasaivartelija-kikkailijoita jotka ovat Jumalansa kanssa vähän kuten tyttöystävältään epätoivoisesti seksiä vonkaavat teinipojat. Että jos nyt kuitenkin vähän saisi vaikka ei saakaan. Tytöt taas yleensä "antavat joko kunnolla tai ei ollenkaan". Hyvien todellisuusnäkemysten kohdalla on vähän sama. Saivartelua tarvitsevat vain ne joilla ei ole kunnollista tutkimusohjelmaa näkemystensä tueksi. (Kiitos.)

Askele askeleelta sinun kanssasi kulkemaan

On tavallista että kreationistit moittivat evoluutiota. Tässä keskustelussa voidaan nähdä useita eri tasoja. Alempi taso ei ole kattava näyte kaikista aiheeseen liittyvist ä argumenteista. Mutta se tarjoaa kuitenkin viitekehyksen ja esittelee hyvin karkeasti muutaman käytetyn argumentin. Jotka ovat enemmänkin esimerkkejä laajemmasta ajatteluasenteesta. Tämä keskittyy kreationismiin ja kreationistien asenteisiin, ja tästä lähtien esimerkiksi "uskovainen" tässä blogauksessa referoi heihin. (Lyhyyden ja kätevyyden vuoksi.)

Joku saattaa lisäksi pahastua siitä että osa argumenteista ohitetaan huitaisuilla ja maininnoilla. Syynä tähän on se, että olen tässä keskittynyt vain argumentteihin joita en käsitellyt aikaisemmin tai joita en ole käsitellyt aikaisemmin siitä kulmasta mistä tässä. Näin ollen huitaisu tarkoittaa sitä että kiinnostunut voi halutessaan etsiä aihepiiristä kirjoituksiani. Blogissani on hakusanapalkki juuri tätä taiturointia varten.

Evoluutiovastustus.

Karkein taso on se, että kielletään koko evoluutioteorian luotettavuus. Tällöin voidaan vaikkapa selittää siitä miten luonnonvalinta olisi tautologinen, eli kehäpäätelmä. Tällöin se ei olisi tiedettä. Tämä taso on kuitenkin itse asiassa hyvin harvinainen. Useimmiten muistutetaan että mikroevoluution todisteet eivät ole makroevoluution todisteita. Ja että kreationistit uskovat mikroevoluutioon. (Tällöin tietysti näyttää vähän hassulta moittia luonnonvalinnan ideaa, koska se on mikroevoluution ytimessä. Mutta sisäinen epäkoherenssi ei ole koskaan haitannut kreationistiliikkeen menoa muutenkaan.) Otetaan esille esimerkiksi Gittin teoria siitä, että mutaatiot eivät voisi tuottaa uutta informaatiota.

Tässä kohden ongelmana on se, että tosiasiassa makroevoluutio on varsin laadukas teoria. Esimerkiksi Michael Behe selittää kirjoissaan miten makroevoluutioon kannattaa luottaa. Enemmistö (ID) kreationisteista vetää kuitenkin tässä kohden rajan. Kuitenkin jos he keskustelevat evoluution kannattajan kanssa, he ottavat usein käytännönläheisemmän kannan. Keskustelu siirretään syrjään aiheisiin jotka ovat käännyttämisen kannalta "hedelmällisempiä". Tämä tarkoittaa tyypillisesti metautusta. Aletaan puhumaan elämän synnystä ja universumin luonnonlaeista.

Evoluutiosta luontoon

Tämä strategia on itse asiassa yleisempi kuin voisi luulla. Phillip Johnson esimerkiksi selittää "Evoluution maailmankuva" -teoksessaan evoluutioalgoritmejen toiminnasta. Hänestä evoluutioalgoritmit toimivat koska joku on ohjelmoinut ne. Niissä on siis riittävä informaatio jo itsessään. Tämä tarkoittaa sitä että makroevoluutioon ei oteta kovin tiukkaa kantaa koska kysymys ei oikeastaan tämän jälkeen enää ole "evoluutiosta" vaan "ohjatusta evoluutiosta". Tässä vaiheessa aletaan usein puhumaan esimerkiksi termodynamiikasta, joka estäisi evoluution suljetussa systeemissä. (Jossa unohdetaan että auringonpaiste tekee evoluutiosta avoimen.)

Hienostuneimmilleen tämän strategian vetää William Dembski vedotessaan Wolpertin ja MacReadyn "No Free Lunch" -teoreemoihin. Dembskin mukaan ne todistavat että universumi ei voisi laskennallisesti tuottaa riittävää informaatiomäärää joka eliöissä on. Tässä kaavassa on mukana kaikki luonnollisuus, jolloin kysymys ei oikeasti ole siitä että mitä makroevoluutio tekee. Sillä Dembskin mukaan tämä koskee luonnollisuutta. Eli jos makroevoluutio jostain syystä tapahtuisi, olisi kysyttävä mistä informaatio tähän oikein tulisi ; Tämä argumentti ansaitseekin hieman tarkastelua. Seth Lloyd on kirjoittanut "Intelligent Thought" -kirjaan tästä teoreemajoukosta. (sivut 186-189) ; Itse asiassa niiden mukaan mitään ongelmaa evoluutiolle ei ole. Dembski on väärinymmärtänyt teoreemojen sisällön, esimerkiksi sillä että vaatii että evoluutio tuottaisi elämää missä tahansa olosuhteissa. ; Lloyd argumentoi että Dembski soveltaa No-free-lunch -teoreemoja tilanteissa joissa niitä ei voi soveltaa. Dembskin laskelma kun selittää kovasti siitä, että keskimäärin mikään yksittäinen ratkaisualgoritmi ei toimi toista paremmin. Kuitenkin universumi on (olipa sitten suljettu osakokonaisuus monimaailmaa tai ei päin vastoin vain osasta luonnolaeista. Näin ollen laskelma on argumenttina "carbage in - garbage out" ; "Dembski's argument involves a misunderstanding of the situations in which the no-free-lunch theorem can be applied. First, proto-life on earth need adapt only to terrestrial enviroments, which, while diverse, are much less so than those required to apply the no-free-lunch theorem. Rather, that theorem explains why life on Earth might be poorly adapted to living on Venus; an organism such as a fern that has evolved the ability to scrounge a free lunch on Earth out of air alone would rapidly shrivel and die in the burning hot Venusian atmosphere. Second, the enviroment that proto-life faces is not random (as required by the Wolpert-Macready theorem) bit is instead highly ordered, having coevolved with the proto life itself."

Päin vastoin elämän syntyargumentin kannalta ongelmallista onkin se, että NFL -teoreemojen logiikka jota Dembski soveltaa onkin oikein käytettynä paha vasta -argumentti klassiselle elämän synnyn mahdottomuutta kuvaavalle selitykselle Pasteurista. Usein ajatellaan että Pasteur olisi tehnyt muutakin kuin kumonnut ajatuksen että rotat syntyvät räteistä. Usein ajatellaan että hän todisti että elämää ei voi syntyä ilman ihmettä mitenkään. On kuitenkin selvää että hän tutki vallitsevia maan olosuhteita. Näin ollen Pasteurin koe käsitteli ajatusta eliöiden sikiämisestä. Ja koska rotat eivät vain kehity eielollisesta materiaalista, itse asiassa vasta tässsä vaiheessa tarvitaan mitään evoluutioteoriaa in first place. Usein unohdetaan tämä olosuhdekeskeisyys eikä tajuta että jos Pasteur olisi epäonnistunut projektissaan, olisi käynyt päinvastoin niin että "makroevoluutioteoria" olisi falsifioitava, kumottava. Sillä rotta joka siiää rätistä ei taatusti ole kehittynyt bakteereista pikku hiljaa.

Universumin syntyyn

Seuraavaksi tästä vaiheesta siirrytään usein käsittelemään universumin syntyä. Tällöin vastaan nousee yleensä alkusyyargumentti ja antrooppinen periaate. Näissä ajatuksissa on useita ongelmia. Esimerkiksi jos on luvallista ajatella relevanttina vaihtoehtona muunlaista universumia kuin se, missä elämme, törmäämme siihen että multiversumille annetaan tilaa. Jos taas tätä lupaa ei anneta, eli ei ole lupaa ajatella muunlaista universumia kuin omamme, katoaa järki koko kysymyksestä että "miksi universumissa on juuri nämä luonnonlait eikä muunlaisia." ; Tämä muistuttaa, että Antrooppinen periaate nojaa pohjimmiltaan väitteeseen että universumin ominaisuudet ovat satunnaisesti toisiinsa liityviä. Ja tämä ei ole mikään tieteellisesti todistettu tosiasia. Se on enemmänkin mielipide.

Esimerkiksi Sean Carroll käsittelee molempiin universumin syntyä koskevaan argumentointiin liittyviä yksityiskohtia. Carroll on kirjoittanut myös siitä että tosiasiassa alkusyyargumentaation kohdalla kysymys on huonosta ajattelusta; Ihmiset ajattelevat että olisi jonkinlainen ehdoton ensimmäinen syy. Kvanttifysiikassa todellisuus on kuitenkin tätä joustavampi. Ensinnäkin ajatus siitä että ennen ensimmäistä asiaa ei ole mitään unohtuu ja sotkee ajattelua. Toisekseen kvanttifysiikan luonne ei ole dikotominen, ja on tavallaan väärin rajata koko "yhden alkupisteen" kaltaista konseptia. Itsekäynnistyvyys katoaa kun ajatellaan väärin. Universumin alkua lähestytään tavallisesti arkifysiikan tai mekanistisen fysiikan keinoin. Kvanttifysiikan kautta tilanne näyttää aivan toisenlaiselta. "The Prosblogion" -blogi muotoilee Carrollin argumentin seuraukset mielestäni kivasti "Carroll quickly summarizes the possible responses to 'first cause'-type cosmological arguments. It seems to me that he is on firm ground here: it is unclear whether there even is a first moment, and if there is then it is not clear that it even makes sense to ask what caused the state of the universe in that first moment, if we are looking for another cause in the series of causes. Besides (although Carroll does not make this point), classical philosophical theology does not conceive of God as one more cause in the series of causes. So the first cause argument isn't really going anywhere. I myself think that insofar as the first cause argument is tempting, this is because it gets confused with the argument from contingency: people aren't really asking what caused the first state of the universe, they are asking why was the state of the universe as it was, and it's quite clear that, if there really is a first moment, then the answer to that question could not possibly be another ordinary physical cause: either it has no answer, or it has an answer of a very different sort."

Ajatus ensimmäisestä alusta on siis samantapainen ajatusvirhe kuin Zenonin ajatus siitä että nuoli ei voisi liikkua. Pohjimmiltaan ratkaisu perustuu siihen että fysiikka ei vastaa sitä väärää dikotomisempaa fysiikkaa jonka varassa argumentti itse asiassa pohjimiltaan nojaa. Eli voidaan sanoa että paradoksi syntyy koska "väärin kysytty, väärin muotoiltu". Tämä on hyvin tärkeää muistaa, koska kysymykset "eikö tämän taakse vaadita" vaikkapa kvanttifysiikan lakeja eli jotain olemassaolevaa ovat tavallisia. Ne ovat intuitiivisesti järkeviä, mutta tässä ei puhuta mistään nojatuolijärkeilystä vaan kvanttifysiikkapohjaisen universuminsyntyteorian kriitikoiden perustelujen on tietysti nojattava kvanttifysiikkan käyttöön eikä siihen että yritetään rakentaa ristiriita teoriaan selittämällä asiaa toisenlaisen fysiikan kautta.

Loppukaneetti.

Ylläoleva kenties luettelomainen ja kenties vielä summittaisemmin käsitelty argumentaatiojoukko on näyte uskonnollisen keskustelun ongelmallisuudesta ; Tuossa on nimittäin selvästi esillä hyvin suuri joukko täysin erilaisia argumentaatiotapoja. Monet niistä ovat intuition mukaan järkeviä, mutta ne kumotaan jonkin tietyn alan tiedolla. Ylläoleva lista piti sisällään monenlaista matematiikasta termodynamiikkaan ja evoluution tuntemisesta kvanttifysiikkaan. Unohtamatta fysiikkaa ja teologiaa. Tosiasia on, että vain hyvin harva ihminen on kiinnostunut näistä kaikista aiheista.

Uskontokeskustelu onkin juuri tätä. Sinua kohti heitetään kokoelma hyvin erilaisia juttuja. Ja niiden ideana ei suinkaan ole ajaa sinua omille vahvoille alueillesi. Ideana on päin vastoin heittää sinut alueille joissa olet huono. Uskovaisen osa on tässä helppo. Hän heittää "mysteeriä", rajoitteita. Hän ei koskaan ota vastaavaa todistusvastuuta itselleen. Eli hän ei koskaan etsi aukkoja joita tieteessä on Jumalalle. Päin vastoin, aukot ovat ongelma vain muille. Sillä heille "tieteen ja logiikan aukot koskevat vain naturalisteja". Todistustaakka ja työ on aina muilla. Tai itse asiassa ei ole koska vastatodistusta ei haluta vaan käännynnäisyyttä.

Lisäksi ei ole sattumaa että laitoin argumentit esille järjestykseen. Sillä hyvin tyypillistä on että keskustelu metautetaan. Tällöin ensin saatetaan aloittaa evoluutiosta. Mutta kun se ei toimi, vedotaan elämän syntyyn ja lopulta universumin syntyyn. Tämä vaiheittainen abstraktiointi on tavallaan aiheessa pysymistä. Uskovaisten syvimpänä ideana on tässä kohden ajatella, että jos evoluutio toimii, on evoluution toimivuus selitettävä. Ja jos tätä ei selitä, niin evoluutiokin on ongelmissa. Näin ollen pohjimmiltaan tilanne voi päätyä niin omituiseen tilanteeseen että tarkempi analyysi johtaa siihen että pitkään jatkuneessa keskustleussa alkusyyargumentaatiolla suojellaan näkemystä jonka mukaan makroevoluutio ei pidä paikkaansa. (Tai evoluutio toimii vain koska tietoa on salakuljetettu, evoluutio toimii koska se on evoluutioalgoritmi, joka toimii koska universumin lait ovat tietynlaisia ja näin vastaan tulee antrooppinen periaate eli pitäisi selittää miksi luonnonlait ovat sellaisia kuin ovat, riippumatta siitä onko tämä edes perusteltu kysymys.)

Strategia on jotain josta on vaikeaa sanoa onko se enemmän
1: Red herringiä jossa keskustelu siirretään syrjään hjotta epämiellyttäville tappion kentille ei tarvitse palata vai
2: Moving the goalposts -virheellistä debatointistrategiaa joissa ehdot vaihtuvat lennosta ja joka johtaa perustelujen ristiriitaistumiseen, epäkoherentisoitumiseen ja epämääräistymiseen (kuten metautumiseen).
3: Gish galloppaamista jossa heitetään kysymyksiä ja haasteita toiselle niin että toinen ei pääse koskaan kysymään vastaan vaan joutuu olemaan reaktiivinen. Näin voidaan heittää haastetta ja horjuttaa toista kunnes jokin menee läpi. Epäonnistuneet argumentit sitten vain unohdetaan ja tyydytään siihen että päästään lopulta jonnekin sellaiselle alueelle jota vastapuoli ei osaa.

Keskustelu siis ajautuu kohtuuttomuuksiin, joissa uskovaisen ei tarvitse kuin inttää ja kysyä. Se on hyvin raskasta, rasittavaa ja ärsyttävää. Lisäksi argumentit aina pohjimmiltaan osoittautuvat vääräksi. Kokemukseni onkin se, että olen joutunut toistumiseen tekemään työn kun uskis on ollut laiskana ja ärsyttävänä kusipäänä nenäkäs. Ja minua syytetään tämän jälkeen epäkohteliaisuudesta. Kreationistiuskovaisten kanssa ei siis kannata keskustella ikinä missään. Koska he eivät osaa kohteliasta keskustelutapaa. Se on aivan vierasta jopa heidän "huippunimilleen".

Rehellisesti sanoen jokainen esitetty arugmentti jolle on löytynyt vasta -argumentti on ollut uskovaisen epäonnistuminen tai väärinymmärrys ellei sitten vääristymä tai petos. Molemmat ovat olleet minulle pettymys. Minusta ei ole mukavaa että toinen puoli on laiska, työllistää minua, on asenteellinen ja tästä huolimatta tuottaa minulle toistuvasti pettymyksiä. He ovat siis vähän kuin ne kaverit jotka ovat aina pummaamassa euroa mutta jotka eivät koskaan palauta näitä. He eivät ole kovin kivoja pitkällä tähtäimellä. Ja joskus tulee mieleen että "maksa ne kaikki velkas ensin, korkojen kanssa."

Kielikone

Daniil Harms oli venäläinen absurdikko aikana, jona Venäjällä oltiin totisia. Kommunismi korosti taiteen roolia osana systeemiä ; Syvärakenne ja pintarakenne kommunikoivat tätä kautta. Siksi haluttiin kommunismin arvojen mukaista taidetta ja runoutta. Kommunistit korostivatkin kielen reaalisuutta, utopia, fantasia ja epätosi oli heille joko typeryyttä, valehtelua tai manipulointia.

Niin kauniilta kuin tämänlainen todellisuusriippuvainen ajatusmalli kenties olisikin, olen kuitenkin Harmsin kannalla. Harms nimittäin korosti sitä että kieli on ilmaisuvoimaltaan suurempi kuin todellisuus. Hänellä on itse asiassa runsaasti pintatasolla aivan tavallisenoloisia ja arkisia tarinoita, joissa epätodellinen hypähtää kasvoille. Näen nämä pilkkana kommunismin realismi-intoilulle. Harms ei koonnut lyhyitä juttujaan yhteen, ja hänen juttunsa levähtivät pihalle melko kaaoottisesti ja niiden yhteenlaittaminen onkin ollut työlästä jo tästä syystä. Erilaiset rajoitteet eivät ole tässä auttaneet.

Daniil Harmsin työhuoneesta ei tutkijoille löytynyt hirveästi apuja. Hänellä kerrotaan kuitenkin olleen siellä koneita. Kerrotaan että joku oli udellut miksi hänellä oli kone työhuoneessa. Harms oli kertonut että työhuone ei ole työhuone jos siellä ei ole konetta konetta. Kun häneltä kysyttiin mitä kone tekee, niin Harms kertoi että ei mitään. Hän oli siis rakentanut itselleen jonkinlaisen häkkyrän joka pööpöttää ja jossa on rattaita. Konetta ei oltu tehty mihinkään tiettyyn funktioon.
1: Tämän voi toki nähdä vain kuriositeettina sisustuksesta, joka on muodissa nykyäänkin. Nurkkaan ostetaan rukki jotta siellä olisi rukki vaikka kukaan ei osaa edes kehrätä - ja siitä rukistakin puuttuu herrantähden osasia. Tämä siksi että koti ei ole koti ilman laitetta.
2: Sen voi nähdä myös kommunismin kritiikkinä, tuotantolaitoksia korostettiin ja arvostettiin liiaksi ja työ nähtiin niiden kautta. Vaikka toisenlaisiakin töitä tietysti olisi ollut.

Kuitenkin Harmsin kone on näiden lisäksi, tai oikeastaan etupäässä, samaa, mitä hän itse teki kielellä. Hän leikki ja vapautti kielen tietystä funktiosta ja arkisuudesta. Kielessä ja runoudessa ei ole kysymys totuusarvoista vaan jostain aivan muusta. Harmsille arkinen kieli ja realismi oli kätevää ja hänen työnsä kannalta relevanttia jos vain jos sillä voitiin osoittaa arkielämä ristiriitaiseksi ja tätä kautta epäloogiseksi. On selvää että Harmsille systeemin mielettömyys näkyi kielen mielekkyydessä. Ja toisinpäin ; Systeemin mielekkyys näkyi sen kielenkäytön mielettömyydessä.

Toki Harms ei ole ainut joka on miettinyt kielen suhdetta maailmaan. Konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi Chomskyn generoima hänestä sisällyksetön lause "Colorless green ideas sleep furiously." Se noudattaa englannin kielioppisääntöjä ja sen jokainen sana on sana. Tätä kautta on selvää että lauseen syntaksi, kielioppi, on oikein. Semantiikaltaan lause on sen sijaan tyhjä. Sanan mielettömyys ei tosin ole vakuuttanut kaikkia. Esimerkiksi Quinen mukaan tämänkaltaiset lauseet ovat mielekkäitä, ne ovat vain epätosia.

Toisenlaisen esimerkin saa kuitenkin Carrollin "Through the Looking-Glass, and What Alice Found There" Tässä kirjassa hän moitti matematiikan siihen aikaan uusia ilmiöitä. Hän inhosi esimerkiksi imaginäärilukuja. Carroll esitti tilanteen joka on sisäisesti koherentti, sen sisällä on esitetty relaatioita. Mutta tämä ei pidä mitään tietoa sisällään, ja kokonaisuus on pelkkää sekasotkua. Esimerkki on "the gostak distims the doshes." Gostak on siinä muutoin määrittelemätön sana, joka tekee jotain jota kutsutaan distimsiksi ja tämän toiminnan kohde on joukko jonka yksikkö on dosh ja josta muodostuu isompi ryhmä doshes. Distims on toimintaa jota Gostak kohdistaa Dosheihin. Ja Dosh on jotain johon kohdistuu tapahtuma distims, jonka toimijana on gostak. Termit noudattavat myös kielioppia, ja kokonaisuus on koherentti. Sen takana on jotain määrittelyä, joka kuvaa tosin pelkästään relaatioita toisiin termeihin, joten kokonaisuuden informaatio jää varsin olemattomaksi.

Wittgensteinin tapa jakaa huonot ja epäloogiset lauseet voi olla tässäkohden mielenkiintoinen kohde. Hän jakoi virheet:
1: Kontradiktiiviset lauseet, eli joiden sisällä on ristiriita. Ristiriitaiset lauseet ovat mahdottomia, epätosia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos meillä on käsite "näkymätön vihreä", tiedämme että lause vaatii vähintään ankaraa uudelleenmäärittelyä jossa vihreys on jossain olosuhteissa ja näkymätön toisissa. Kunnes olemme tämänlaiset lisämääritteet tehneet, kokonaisuus on ristiriitainen tavalla joka sallii sen kieltämisen virheellisenä. Kontradiktio on siis epätotta. Ateistien vitsi "Näkymättömästä vaaleanpunaisesta yksisarvisesta" on siis itsetarkoituksellisesti sisäisesti ristiriitainen lause.
2: tautologiset lauseet ovat tilanteita jotka toteutuvat joka tapauksessa. Näitä ei voida pitää epätosina vaan arationaalisina lauseina. Ne eivät informoi meille yhtään mitään asiantilasta. Carrollin koherentti lausuma informoi minimaalisesti, se kertoo relaatiosta. Mutta se on hyvin lähellä tämänlaista tilaa.

Tästä päästään sellaiseen tilanteeseen että ateistien "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" ei itse asiassa ole onnistunut Jumalanpilkkavitsi, koska Jumala on enemmänkin tautologinen kuin kontradiktiivinen käsite. Jumalassakin on Taivas niminen kohde joka on kuvattu transsendentiksi, eli siihen ei ole laitettu määritelmiä. Siellä toimii transsendentti Jumala joka on sekin kuvattu ilman propositionaalisia määrittelyjä. Ja niin edespäin, koko tuonpuoleisen teologinen määrittely kuvaa korkeintaan relaatioita, mutta Helvetin rangastuksen metodologiakin jää itse asiassa teologiassa varsin epämääräiseksi - siitä esitetään mielikuvia maallisesta kidutuksesta, mutta tätä pidetään mystikkojen symbolisena esityksenä, transsendenttia maailmaa kun ei voi kuvata sanoilla. (Carroll olisi kristittynä vihainen ja hän kääntyneekin haudassaan, jos vain saa kuulla ja tietää mihin hänen esimerkkiään julmasti käytin.)

"Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" on epätosi kappale. Teologia taas on absurdia runoutta. Teologia rakentaa jättimäistä symbolista Harmsin konetta. Siinä onkin mielestäni vain yksi vika ; Esimerkiksi mahdollisten maailmojen teologiassa keskitytään siihen että jos jonkun asian voi kuvata kielellä, se on totta. Tämä maistuu minun suuhuni pirun pahasti siltä kommunismilta jonka mukaan kielellä saa ilmaista vain tosiolevaa. Jos sen sijaan Harms on olemassa, ihminen voisi todellakin luoda jotain. Tämä on konkreettisesti ajattelevien mielestä valehtelua. Minusta se on taidetta. Uskonto ja teologia voisi olla taidetta, joka erehtyy koska se ottaa itsensä liian vakavasti. Aivan kuten ne kommunistit joille Harms koki velvollisuudekseen piikitellä.

Se, että emme voi koskaan olla ihan varmoja siitä että olemme jostain oikeassa lieventyy korroboraatiotyyppiseksi kysymykseksi välittömästi kun tajuamme sen, että joskus voimme olla ihan varmoja siitä että olemme erehtyneet. Monesti postmodernistit korostavat sitä puolta että kieli konstruoi. He tarjoavat toki periaatteessa mahdollisuuden siihen että kaikki mitä ilmaisemme ei ole totta, ja että erehtyminenkin voidaan huomata. Mutta harvemmin sitä tullaan mietittyä sitä, miten kieli konstruoimisen ja dekonstruoinnin lisäksi myös destruktoi. Ja kenties sen arvo onkin siinä, että se tekee ensisijassa tätä. Rajaa vaihtoehtoja, jotta tiedämme keskittyä siihen jäljellejäävään, jossa se tieto piileskelee.

Luonto herttakuningattarena.

"Certainty of death, small chance of success - what are we waiting for?"
(Gimli)

Sain geenimanipulointijuttuuni ihan hyvän kommentin. Tästä nousi esiin ikään kuin kimmokkeena yhteys erääseen melko yleiseen katsantotapaan. Siinä huomataan että ihmisen toiminta, esimerkiksi torjunta -aineiden käyttö, johtaa resistentteihin kantoihin ja isoihin ongelmiin. Tämän katsotaan olevan luonnon kosto siitä että sen toimintaa peukaloidaan.

Tässä on kuitenkin takana evolutiivinen ajatus, joka liittyy olennaisesti kilpavarusteluun. Siinä esimerkiksi sekä pedot että niiden saaliseläimet molemmat kehittyvät ajan mittaan nopeammiksi ja nopeammiksi. Hitaimmat kuolevat. Tästä kehittymisestä ei kuitenkaan seuraa mitään ylivaltaisuutta, vaan itse asiassa evolutiivinen kilpajuoksu johtuu siihen että populaatiot pysyvät vakaina. Nopeampien gasellejen kanssa tarvitaan nopeampia gebardeja. Hitaampien gasellien kassa pärjäsivät vähän hitaammatkin gebardit..
1: Tilannetta on joskus Lewis Carrollin "Liisa Ihmemaan" tilanteeseen jossa Liisa juoksee verenhimoista kuningatarta pakoon. Liisa joutuu juoksemaan yhä nopeammin vain pysyäkseen paikoillaan.

Kun ihminen on esimerkiksi lähtenyt myrkyttämään rottia jollain tietyillä antikoagulanteilla, ovat rottakannat muuttuneet sille resistenteiksi. Tämän jälkeen rotat leviävät eivätkä välitä myrkytetäänkö niitä tällä koagulantilla vai vedellä. Kannat leviävät. Resistentit rotat tulevat ja näyttää että "kemiallinen interventio" on johtanut rottakannan räjähdysmäiseen yleistymiseen. Siksi rotanmyrkkyjen tehoaineita itse asiassa vaihdetaankin säännöllisesti. Näin rottakannat saadaan pidettyä kurissa.

Sama tapahtuu lääketieteessä. Kun meillä on sairaus, parannamme sitä antibiooteilla. Sitten tule esimerkiksi sairaaloissa olevia sairaalabakteereita jotka kestävät antibiootteja. Niitä syntyy ajan mittaan, mutta ihminen voi tietysti nopeuttaa prosessia ylikäyttämällä pientä määrää antibiootteja ja käyttämällä vajaita kuureja. Näin evoluutio synnyttää tehostetusti resistenttejä kantoja. Oikein käytettynä kysymys on evoluutiosta ja väärinkäyttäen kyseessä on itse asiassa sama kuin bakteerien jalostaminen.
1: Jalostuksen pointtihan on tavallaan juuri siinä että evoluutiota saadaan boostattua tuotantoeläimissä.

On selvää että tässä on ihmisen toiminnan ja kehittyvien piirteiden välillä tietty suhde. Mutta se, mikä helposti jää huomaamatta, on se, että resistentin kannan syntymisen jälkeen ei synny superpetoa, vaan itse asiassa tilanne jatkuu siten kuin tätä resistenssin aiheuttajaa ei olisi laitettu. Me pääsemme tavallaan kurkistamaan siihen, mitä olisi tapahtunut jo aikaiemmin jos antibiootteja tai muita vastaavia ei oltaisi käytetty aikanaan. Resistentit bakteerit näyttävät, miten voimatonta bakteerien kanssa painiminen oli ennen antibiootteja. Tämä näyttää että antibioottien käyttö on varsin tehokas ja perusteltu lääketieteellinen toimintatapa. Se ei siis suinkaan näytä että antibioottien käyttö olisi jotain josta luonto kostaa.

Asiaa voisi katsoa vaikkapa perunoiden kautta.

"Po-Ta-Toes! Boil em', mash em', stick em' in a stew!"
(Samwise Gamgee)

Peruna oli tärkeä viljelykasvi. Esimerkiksi pienen jääkauden aikana sen erinomaisuus paljastui ja sitä kautta pelastui valtavan monta ihmistä. Irlantilaiset alkoivat viljelemään paljon perunaa. Luomuperunanviljely ilman ruiskutuksia johti monokulttuurin vuoksi siihen, että kun perunarutto tuli maahan, se iski valtaosaan sadosta. Kun viljeltiin vain perunaa, se levisi perunapellosta toiseen kuin nuhakuume lastentarhassa lapsesta toiseen. Irlannissa oli vuosina 1845-1849 valtava perunaruttoepidemia, jonka seurauksena syntyi valtava nälänhätä. Noin miljoona ihmistä kuoli nälkään ja kaksi miljoonaa lähti Amerikkoihin.

Amerikoissa perunoilla oli vitsaus nimeltä koloradonkuoriainen. Tämä oli vakava ongelma, joka aikaansai vaikeuksia - hieman kuten perunaruttokin. Tätä vastaan haluttiin tietysti taistella. Koloradonkuoriaisella on kuitenkin "mielenkiintoinen lisääntymispotentiaali", ja se onkin hyvin mukautuva otus. Koloradonkuoriainen onkin kehittänyt resistenssin ainakin 44 eri torjunta -aineelle. Kuitenkin resistenssin syntyminen näyttää aina vain sen, missä oltaisiin jos näitä torjunta -aineita ei oltaisi aikaisemmin käytetty.

Siksi sitä voisikin sanoa että ei itse asiassa ole mitään sellaista vakaata "sairaustilaa" tai "tuhohyönteistilaa" joka ei eläisi jollakin tavalla. Evoluution vaikutuksesta koko luonto ei olekaan mikään "konservatiivi", vaan kokoaikaisessa muutoksessa. Tämän vuoksi maanviljelyssä, lääketieteessä ja tuholaistorjunnassa on kysymys siitä että on osattava juosta, ja tajuttava että yksittäisten ratkaisujen perusteltavuus perustuu lyhytaikaisuuteen.

Kyseessä on kilpavarustelutilanne, ja tämän välttäminen on melko vaikeaa. Sillä oikeasti kun katsoo vaikkapa perunaa, ihmistä ja koloradonkuoriaista, kysymys on nollasummapelistä. Se mikä on plussaa koloradonkuoriaiselle on ihmiseltä pois -ja päinvastoin. Koloradonkuoriaiset, rotat, ja taudinaiheuttajat tietysti juoksevat kilpavarustelussa mukana nekin. Ne kuitenkaan tuskin esittävät ajatusketjuja joissa heidän resistentinkehittämisensä johtaisi siihen että ihmiset keksivät uusia lääkkeitä ja päättelisivät tästä että resistenssien kehittely on typerää kun se johtaa vain ihmisten vastakostoon.
1: Resistenteistä kannoista tuntuu olevan kuva kuin luonto ikään kuin "antaisi sorretuille aseet kouraan". Tosiasiassa resistenssin synty on kuitenkin sama, kuin "luonnon ihmiselle tekemä aseistariisunta". "Vastakosto" olisi se, minkä luonto tekisi jo aikaisemmin ilman että sitä vastaan oltaisiin "aseistauduttu" : Jos antibiootti olisi miekka, ei antibioottiresistenssi ole keihäs vaan enemmänkin disarmtekniikka, jolla vihollinen ottaa miekan pois.

Geenimanipuloinnillahan kasveihin usein liitetään taudinaiheuttajien kestoa tuottavia geenejä. Luontoa ei oikeasti kiinnosta, onko tämä resistenssi evoluution kehittämää "luonnollista taudinsietoa" vai siirrettyä. Kun sitä esiintyy, sille kehittyy resistenssi. Este kierretään. Evoluutioteorian kannalta este on este ja sen torjuminen on aina jonkinlaisen adaptaation paikka. Lyhyen tähtäimen kannalta koloradonkuoriaisen tuhoaminen on hyödyllistä ja pitkän matkan juoksussa tarvitaan koko ajan uusia kikkoja ja tämä vaatii tutkimusta, uusien tekniikoiden ja yksityiskohtien käyttöä. Tätä kautta erilaiset teknologiat, kuten GM ovat vain yksi tapa yrittää juosta nopeammin kuin vastapuoli. Pitkässä tähtäimessä that's the whole point in using them.
1: Tosin asiassa on toinenkin puoli. Lyhyellä tähtäimellä kuolevat ihmiset ovat vittumainen asia nekin. BigPharmaa ja maatalousteknologioita vastustavat tahot eivät ole kohdanneet tautiepidemioita ja nälänhätiä omakohtaisesti, joten ne tuntuvat kaukaisilta, abstrakteilta ja vähemmän pelottavilta kuin "tuntematon uhka" joka heidän mielissään liittyy "eiluonnolliseen tekniikkaan".

Luonnon kannalta onkin kenties hyvä huomata, että luontoäiti on paikoitellen aikamoinen narttu. Sitä kuvaa paremmin kaaoottinen ja ennalta -arvaamaton herttakuningatar joka huutaa "pää poikki", kuin se mielikuva rauhallisesta, pysyvästä ja pastoraalisesta luontoäidistä, joka koristaa esimerkiksi New Age -kuvastoja.

---

Kuva on blogaajan kreikkakorttipakasta, joissa on kaikenlaisia mielenkiintoisia viestejä. Pitää kuitenkin olla varovainen, sillä herttaisesta pinnasta huolimatta herttakuningattaren piilossa olevassa kädessä on luultavasti jokin teräase.

Pissa-Liisat ihmemaassa.

Dennis Diderot joutui aikanaan vastaamaan kysymykseen siitä, onko Jumala olemassa vai ei. Diderot käytti filosofisia perusteluja, ja esitti pitkäpiimäisiä selityksiä sille miten Jumalaa ei olisi olemassa. Matemaatikko Leonhard Euler haastoi Diderotin esittämällä jumalatodistuksen joka oli muotoa (a+bⁿ)/n = x joten Jumala on olemassa. Diderot ei ollut matemaatikko, joten hän siirtyi syrjään keskustelusta, ei hypännyt asiantuntemusalueensa ulkopuolelle.

Tosiasiassahan Eulerin esittämä jumalatodistus ei ollut edes perustelu. Matemaattisessa yhtälössä kaavalla ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Perustelu on siis tätä kautta enemmänkin absurdi. Se on likimain sama, kuin jos sanoisi että "Koska 1+1=2, ovat kirahvit vihreitä."

Strategiassa nojattiin perustelun sijasta arvovaltapeliin. Euler sai matemaatikkona käyttää lukuja filosofisesti, mutta Diderotin oli joustettava koska luvut eivät olleet hänen asiantuntemusalueellaan. Mukana on myös ad technobabble -strategiaa, jossa kaavat ja hienot sanat hämmentävät ja antavat kuvan siitä ikään kuin asia olisi totta ja hyvin perusteltu. Tätä kautta keskustelu myös siirrettiin syrjään joten kyseessä oli käsien heiluttelu. Diderotin perusteluihin ei palattu kun keskustelu.

Asia on levinnyt ikään kuin filosofisena vitsinä (-odotappas vaan, kunhan saan kertoa sen akateemisen kvanttifysikaalisen kopkop -vitsin....) Eikä tätä jumalatodistusta oteta vakavasti. Mutta sen esiintuonti on mutkan kautta olennaista. Sillä tämäntapainen valtapelin käyttö keskustelussa on valitettavasti hyvin yleinen uskovaisten käyttämä strategia nykyäänkin. Kyseessä on siis itse asiassa argumentointiperinne, joka kulkee hyvin tiivisti kristittyjen mukana vuosisadalta toiselle.

Uskovaisten rooli tieteisiin on kahtiajaettu. Kuten Einsteinin kohdalla huomattiin, muuttuu "Nero tiedemies uskoo Jumalaan, joten Jumala on järkevä asia" -lausunto hyvin pikaisesti siihen, että teologia ei kuulu fyysikon osaamisalueisiin. Kysymys siitä onko tieto sopivaa vai ei, näyttääkin määräytyvän sen mukaan onko tiedemiehellä oikea mielipide vai ei. Teologin velvollisuus on "seurata ja soveltaa tiedettä", eli lupa ellei velvollisuus toimia oman asiantuntemusalueensa ulkopuolella. Sen sijaan jos tiedemies ottaa kantaa teologisiin kysymyksiin, hänen täytyy olla Jumalamyönteinen tai luvassa on ns. vaikeuksia.

Yleisesti ottaen uskonnon ja tieteeen välisissä keskusteluissakin on niin, että teologi lainaa tieteeltä materiaalia, ja soveltaa niitä eri tavoilla. Eikä hän suinkaan korosta sitä että hänen asiantuntijuutensa olisi jossain muualla. Mutta tieteentekijän tulee huomioida tämä osaamisero. Tämä tarkoittaa sitä, että luonnontieteentekemistä pidetään helppona ja teologiaa syvällisenä. Tämä asenne vihjaa jopa eräänlaiseen halveksimissuhteeseen. Siksipä ei olekaan ihme, että uskonto on tieteentekijöille hiljenemisen aihe, john viitataan vaivautuneesti. Mutta teologi tekee kannanottoja ja tulkintoja uskostaan tieteen pohjalta vapaalla kädellä.

Käytännössä maailmassa tapahtuu yhä edelleen Diderot - Euler -keskusteluja.

Roolit ovat samat. Tästä hauskan esimerkin saa ottamalla esiin Stephen Unwinin "The propability of God" -kirjassa olleen lausunnon. Hänen laskelmansa mukaan Jumalan olemassaolon todennäköisyys on 67%. Hän käytti laskelmassa Bayesilaista todennäköisyyttä. Ideana on se, että lasketaan T_jälkeen (T_ennen * J) / ([T_ennen] + 1-T_ennen). Laskelmassa oli J:hin liitettynä erilaisia parametreja, joita Unwinin mukaan olivat esimerkiksi "Hyvyyden olemassaolo", "luontaisen pahuuden olemassaolo" ja "Ihmeiden tapahtuminen". Arviossa parametreillä oli erilaisia arvoja sen mukaan miten voimakkaasti ne vaikuttivat Jumalan olemassaoloon. Tilastotieteellisesti laskelma on helppo kyseenalaistaa, koska Unwinin laskelmissa oli subjektiivisuutta.

Unwinin arviot todennäköisyyksiin olivat arvauksia. Itse asiassa ne olivat arvauksia peräti kahdessa tasossa ; Ensinnäkin parametrien arvot eivät olleet "mitään kilogrammoja". Eli niitä ei voida objektiivisesti mitoittaa. Toisaalta myös induktiosuhde ja sen voimakkuus on arvaus. Ei ole testiä, jossa esimerkiksi jokin rukouksella parantuminen kertoisi älyllisestä toimijasta olisi laitettu samaan induktioon. Tätä suhdetta ei kuitenkaan ole testattu, vaan se on vain määritelty sellaiseksi.

Tämä muistuttaakin sitä, että uskonto on itse asiassa vakaumus. Yleisesti ottaen se perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen eikä sitä perustella matematiikalla tai empirialla. Se, että Unwinin ja Eulerin tapaisia argumentteja on, ja etenkin se, että Unwinin laskelmia jotkut kovasti arvostavatkin, kertoo siitä että logiikalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Vakuuttujat vakuuttuavat siitä, että joku sanoo "koska", eivät siitä että asiassa olisi oikeasti perustelut.

Perustelujännite

Uskonnollisten ihmisten suhde tässä kohden onkin hyvin erikoinen. Uskonto esiintyy kahdella tasolla. Ensimmäistä edustaa vaikkapa "Tieteen Kuvalehti (4/2006)" asiakaspalautteessa. Hän kritisoi Lehden numerossa 1/2006 esiteltyä Hamerin tutkimusta, jossa uskonnollisuus sidottiin geeneihin. Hän esitti että "Uskonnollisuus ei perustu serotoniinin ja dopamiinin aikaansaamiin tunteisiin vaan on vakaumus jonka taustalla on älyllinen ajattelu." ... "Jumala -uskon perustana eivät ole tuntemukset ja mielentilat vaan looginen ajattelu, älylliseen ajatteluun perustuva vakaumus, jonka mukaan maailmankaikkeutta ei voi olla ilman järjellistä Luojaa. Jumala -uskontoon ei liity mitään euforista tuntemusta." Jumala on hänestä loogisen ajattelun johtopäätös.

Toista puolta edustakoot "Metro 29/12/2010" -lehti, jonka tekstiviestipalstalle kirjoitti nimimerkki "REA". Hän kommentoi seuraavasti "Monet ei-empiiriset tosiasiat ovat väistämättömiä aivan kaikessa tieteellisessä tutkimustyössä kuten elämässäkin. Kun filosofinen ajattelu menee älyttömäksi, yritetään sillä silloin kumota saman ajattelun havaitsemia ihmiskunnan yhteisiä tuloksia. Ajattelultasi menisi tieteellinen pohja. Millä uskoa esimerkiksi matemaattisia totuuksia, jotka kumminkin pätevät kaikkialla, eikä kukaan kapinoi?" Hän edustaa näkemystä, jossa Jumalaa ei suinkaan pidetä älyllisen ja empiirisen ajattelun lopputuloksena, vaan jossa hyväksytään aksioomainen luonne. Matematiikassa ja tieteessä on perusoletuksia, joita ei ole todistettu, mutta matematiikkaan luotetaan silti, joten Jumalauskokin on järkevää. REAlle Jumala on siis epärationaalinen oletus, joka hyväksytään koska looginen positivismi on kaatunut. Tässä vain unohdetaan se ilmiselvä asia, että looginen positivismi EI ole sama kuin empirismi. Näin ollen tästä argumentaatiosta tulee pelkkä tyhjä pellen syytös, joka ei osu maaliinsa vaan on ns. olkiukko joka voi kenties hämätä tyhmiä. Tieteessä hyväksytään perusoletukset, koska looginen positivismi on kuollut. Tämä ei tarkoita sitä että tiede olisi relativistinen järjestelmä, jossa saisi sanoa mitä tahansa.

Uskontokeskusteluja tuntuukin ydhistävän outo sekoitus pluralismia JA äärimmäistä monismia. Uskovainen moittii helposti muita maailmankuvia ja vetoaa ikuiseen, yhteen, tiettyyn ja tiedettävään totuuteen. Mutta toisaalla hän selittää moniarvoisuudesta. Näin esimerkisi Tapio Puolimatkan keskustelu on sitä, että hän on toisaalla pluralisti, joka väittää että ei ole mitään yhtä logiikkasettiä ja että tätä kautta saadaan erilaisia maailmankuvia joita ei voida vain ampua alas. Ja toisaalta hän luottaa takeeseen, jonka mukaan ihminen on kyvykäs tietämään kaiken, joka tarkoittaa sitä että ihmisille onkin olemassa yksi totuus ja logiikka, jotka ovat toimivia ja aitoja vastauksia antava systeemi. Eli samanaikaisesti on moniarvoinen näkemys jossa ei ole yhtä totuutta ja joiden tulisi antaa vapaasti keskustella ilman että mitään maailmankuvaa ampuu alas irrationaalisena. Ja on vain yksi totuus, joka voidaan tietää ja että todella voidaan kieltää iso kasa maailmankuvia. Tämä onkin kätevä setti, koska sitä käytetään varsin propagandanmakuisesti: Naturalisteja voidaan ja tuleekin moittia ja haukkua epälogiikkana ja paskana maailmankuvana teologisin ennakkopäätelmin ja ehdoin. Mutta jos naturalisti tekee saman uskonnoille omista lähtökohdistaan, on kyseessä kauhea avoimuudenkielto ja suvaitsemattomuus ja valtapeli.

Kenties tästä paradoksista huomaa että REA ja "Tieteen Kuvalehden" kiukkuinen lukija ovat ikään kuin toistensa vastakohtia, mutta moni uskovainen kannattaa molempia näkemyksiä samanaikaisesti. Ja tämän kenties oppii kun huomaa että koko ajatus "matemaattisista ikuisista varmuuksista" onkin itse asiassa luonteeltaan vähemmän vakuuttava kuin moni uskoisi.

Lewis Carroll kirjoitti "Liisan seikkailut ihmemaassa" -kirjan. Moni ajattelee että se kuvastaa huumekokeiluja. Kuitenkin Carroll halusi kirjassaan kritisoida sen ajan matematiikan suuntauksia. Cracked.com vitsaileekin sillä, miten Carrollin vastahankaisuus esimerkiksi irrationaalilukujen suhteen oli hänelle kova paikka. Vakaana kristittynä Carroll uskoi yhteen järkeen ja yhteen totuuteen, jossa ei tapahdu tämänlaisia outouksia.
1: Carroll itse asiassa voitti jopa kristillisiä palkintoja, kuten "Christ Church Mathematical Lectureship" -palkinnon. Ja häntä kiinnostivat lapset, jopa "sillä lailla". On vaikeaa sanoa kumpi mieltymys vaikutti kirjan syntyyn ja luonteeseen enemmän.

Asiasta on itse asiassa kovin syvällisiä seurauksia. Mark Chu-Carroll kertookin siitä, miten itse asiassa ei ole mitään yhtä ja tiettyä matematiikkaa. Hän nostaa esiin sen, miten matematiikasta innostuneet crankit usein vetoavat matematiikan ikuisiin totuuksiin asenteellisen varmuutensa lähteenä, "The fundamental error in there is the assumption that there is just one math. That all of math is euclidian geometry, or that all of math is real number theory, or that real number theory and euclidian geometry are really one and the same thing. That’s wrong. Math isn’t one thing. It’s a toolkit. It’s a way of approaching things, a way of abstracting things in a formal way using logic. There isn’t one math: there are many different maths." ... "They're all math, and they’re all different."

Nykyään tiedetäänkin että matematiikassa tulokset ovat aksioomasidonnaisia ; Iskulause "Carbage in-Garbage out" muistuttaa, että jos lähtökohdat ovat epätodet, voi lopputulos olla rationaalinen seuraus, mutta ratkaisu on kuitenkin on hevonpaskaa. Aksioomien on ikään kuin vastattava todellisuutta.

On ikään kuin tietty setti sääntöjä joista syntyy vaikkapa euklidinen geometria. Ja jos säännöt sopivat kuvaamaansa kohteeseen, on päätelmästä tietyt seuraukset. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole matemaattista todistusta joka osoittaisi että euklidinen geometria olisi todempi kuin epäeuklidinen geometria. Näin ollen voidaan saada vaikkapa suhde paralleeriaksioomaan: Euklidisessa geometriassa on yhdensuuntaiset suorat, jotka eivät kohtaa. Mutta Elliptisessä geometriassa yhdensuuntaisia suoria ei ole, vaan kaikki samassa tasossa olevat suorat leikkaavat toisensa.

Empirian makua.

Oma lähtökohtani on se, että oletan mahdollisimman vähän. Eli aksioomia on pakko ottaa, mutta se ei tarkoita sitä että mitä tahansa saisi sanoa -joka on mahdollista jos voidaan vain ottaa alkuoletuksia aivan vapaasti ja kuinka paljon tahansa. Lähtökohtana on siis se, että oletuksia otetaan mahdollisimman vähän. Oletuksien määrä on siis mittari, joka kertoo kuinka kaukaa haettu jokin asia on. Loogisen positivismin vuoksi kaikki asiat ovat jonkin verran kaukaa haettuja. Mutta toiset ovat kaukaa haetumpia kuin toiset. Ja tätä kautta jotkut

Kuitenkin käytännössä euklidinen geometria on kätevä työväline käytännössä? Jotkut systeemit ovat selvästi kätevämpiä kuin toiset. Sovelluksissa ei voida valita ihan mitä tahansa. Kaikki matemaattiset systeemit eivät vain toimi. Syynä tähän on itse asiassa empiirinen sävy. Asiaan voi hakea ymmärrystä mesopotamiasta. He tunsivat geometrian ominaisuuksia. Esimerkiksi Pythagoraan lause oli heidän käytössään ennen Pythagorasta. Pythagoras kuitenkin todisti matematiikalla ja logiikalla sen, miksi pythagoraan lause toteutui. Mesopotamiassa sääntö oli kokemuksen kautta saatu laskuohje. Eli oltiin tehty kolmioita ja neliöitä ja mittailtu tuloksia. jos on erilaisia sääntöjä jotka antavat erilaisia tuloksia, voidaan todellisuutta ratkaista modus tollens -ajattelulla. Eli karsimalla epätoteutuneet ratkaisut pois. Tämä ei todista ehdottomasti euklidisen geometrian ehtojen toteutumista maailmassa. Mutta tämä on empiirisesti perusteltu ratkaisu toisin kuin muut vaihtoehtoiset sääntöjärjestelmät - jotka voivat sitten toimia toisenlaisissa olosuhteissa, niissä joissa niiden alkuehdot kuvaavat tilannetta.

Näin ollen onkin keino, jolla voidaan ampua alas toisia rationaalisia ja koherentteja vastausvaihtoehtoja epäsopivina ja hyväksyä toisia. Jumala ei valitettavasti ole tämänlainen asia. Siksi rinnastus siitä miten luotamme matematiikkaan itse asiassa ei toimi. Matematiikassakin hyväksytään aksioomat, mutta jos aksioomat voi valita miten tahansa, syntyy tilanne jossa mikä tahansa on mahdollista. Kun tyhjää väitettä kutsuu aksioomaksi, ei maailmankuva pelkästään tällä muutu rationaaliseksi.

Kun tätä maustaa psykologialla, onkin helppo huomata mitä tämä kaikki tarkoittaa. Aivotutkimus selventää että uskonto, kuten mikä tahansa maailmankatsomus perustuu tiettyyn aivojen toimintaan. Kysymys ei ole mistään "euforiatripistä", vaan assimilaatiosta. Suhde syntyy siten, että ihmisellä on jokin perusmaailmankuva, johon hän sovittaa havainnot. Näin ollen logiikka ei olekaan "selvitetään johtopäätös", vaan "miten saisin johtopäätöksestäni toden". Tälläinen ajattelu johtaa helposti hyvin kaukaa haettuihin asioihin. Muu on turhanaikaista ylpeyttä, joka sotii tietämäämme vastaan. "Rationaalinen ja rationalisointi" voidaan tätä kautta erotettaa toisistaan.

Psykologiamme johtaa siihen että olemme valmiit tekemään aikamoisia loogisia puolivoltteja jotta voisimme suojella rakasta maailmankuvaamme. Kuitenkin jotkut asiat ovat perustellumpia kuin toiset. Jotkut näkemykset eivät ole modus-tollens -varmennettuja ja sisältävät ylimääräisiä oletuksia, sellaisia joita ilman voidaan tulla toimeen. Ne ovat hyvin kaukaa haettuja, niissä on ikään kuin aksioomia aksioomien vuoksi. Lähtökohdista ei edetä johtopäätökseen, vaan toiminta on sitä että ensin tiedetään totuus ja sitten mietitään miten se voidaan todistaa ja jossa prosessissa unohdetaan kaikki mikä voisi olla tätä projektia vastaan. Sellaisen mainintakin on "epäavoimuutta" ja siihen suhtaudutaan automaattisen hostiilisti.

Euklideen aksioomat joihin geometria rakentuu on hyvä ja perusteltu aksioomaryhmä. Sen sijaan Jumala on iso kasa aksioomia, joita ei ole samalla tavalla "sovelluksilla varmennettu". Siksipä jumalatodistusteologia onkin käytännössä jotain johon voi reagoida nauravalla kädenpyyhkäisyllä jossa huudahtaa vaikkapa "Carbage in - Carbage out!"

Siksi uskonnon suhde järkeen onkin se, että uskova voi olla rationaalinen. Ja rationaalinen ihminen voi olla uskovainen. Mutta usko itsessään ei ole rationaalinen johtopäätös. Ja uskonto on kasa ylenmääräisiä mutkikkaita alkuoeltuksia. Sellaisia joissa yhteyksiä on keksitty - kuten vaikkapa väittämällä ilmiöitä ja liittämällä näihin väitettyjä korrelaatioita "mallia Unwin"

Perustelun eteneminen.

Lauri Järvilehto tiivisti ajatteluprosessien kuvaukset yksinkertaisin kuvauksin. Se toi mieleeni erilaisia pieniä asioita, toimi ikään kuin kimmokkeena.

Induktio ja deduktio - vaikka ovatkin tärkeitä - jäävät tällä kertaa vähemmälle. Osittain siksi että olen kirjoitellut niistä aiemmin jo aika paljon. Ja kun minua sattuu huvittamaan. Nyt keskityn kahteen viimeiseen, eli abduktiiviseen päättelyyn ja lateraaliseen ajatteluun. Sillä niiden tunnuspiirre on prosessinomaisuus. Hyppään niistä tukea ottaen "logiikan maailmasta empirian maailmaan".

Abduktiivisessa päättelyssä ideana on se, että otetaan aineisto, josta arvataan induktiivinen teoria. Tämän jälkeen tätä teoriaa tulee vielä testata siten että siitä johdetaan deduktiivisia seurauksia ja katsotaan osuvatko ne. Tämä askel muistuttaa mekaniikaltaan empirian kehittämisen alkupuolella vallinnutta ajatusta siitä että luontoon pitäisi mennä tyhjän mielen kanssa ja huomata sääntö luonnossa, ja sitten katsoa toimiiko se muualla. Eikä sen sijaan päättää mitä luonnosta löytyy ja tukea sitä sitten. Lateraalisessa ajattelussa taas otetaan vaihtoehtoja, joista rikotaan tunnettu, keksitään villejä jopa satunnaisia vaihtoehtoisia ajatuksia ja sitten ammutaan huonot pois.

Abduktiivisessa prosessissa tehdään arvauksina mahdollisia induktioita, joita testataan. Järvilehto käytti esimerkkinä Sherlock Holmesia, ja tässä on korostettava että arvauksen jälkeen tarvittiin vielä vahvistava todiste. Holmesin ajattelu on todistettu, ei silloin kun aineistosta on tehty yleistävä arvaus, vaan vasta kun juuri se arvailuista deduktiivisesti johdettava todistusaineisto saadaan, eikä tule sellaisia joita tämä arvaus kieltää.

Lateraalisessa ideoidaan useita induktioita joista valitaan uskottavia ja näitä testataan. Järvilehto vertasi tätä MacGyveriin, jonka villin arvauksen onnistuminen varmistuu vasta kun väsätty kikka myös toimii.

Tämä tuo tietysti mieleen asioita joita olen kirjoittanut hypoteesinmuodostuksen kohdalla aikaisemmin. Abduktiivista ajattelua edustaa Wilsonin prosessimainen kuvaus ja lateraalista ajattelua soveltaa de Gennesin ajatus.

Molemmissa prosesseissa on jotain olennaista. Tästä olennaisinta kohtaa kuvaa Sean B. Carrollin "Kelpoisimman valmistus" josta on löydettävissä seuraava: "Tohtorin arvon hankkiminen ja kielteisten lausuntojen esittäminen on kuitenkin suhteellisen helppoa - uusien vahvistettavien keksintöjen tekeminen on kokonaan toinen asia. Kieltäjät erikoistuvat retoriikkaan ja sitaattien kaivamiseen, eivät laboratoriotutkimukseen." He ovat kuin Holmes, joka ei odota sitä varmistavaa todistetta vaan syyttää ennakkoluulon perusteella. Tai MacGyver joka keksii villin idean, mutta ei väsää ihmeellistä ratkaisuaan vaan sen sijaan päättelee että ratkaisu on jo tehty, ja jättää värkkäyksen kokoamatta, ja jättää linkkarin taskuunsa ja eristysteippirullan avaamatta. Tämä ei vaan toimi.

Asiaa kuvaa nimittäin prosessi. Thomas Alva Edison ei onnistunut aluksi tuottamaan hehkulamppua. Lopulta hän onnistui. Hän itse kuvasi tilannetta seuraavasti "En ole epäonnistunut kertaakaan. Päin vastoin, olen onnistuneesti eliminoinut 10 000 toimimatonta tapaa valmistaa hehkulamppu." Ideana oli se, että hän ei vain tehnyt satunnaisia asioita, vaan kokeili ja kun hän epäonnistui, ei kiinnostanut pelkkä tuloksen puute, vaan hän etsi syitä miksi ja millä tavalla hän epäonnistui. Sitten hän kokeili että jos epäonnistumisen arvatun syyn joko kiertää tai torjuu, niin toimiiko lamppu sitten. Näin hän korjasi tilannetta niin että lampun kehittäminen samalla myös edistyi. Ensimmäiset yritykset olivat taatusti huonompia kun taas loppupuolella tuli enemmän "ollaan jo lähellä" -tilanteita, koska Edison oppi prosessissa koko ajan, epäonnistumisistaan ja ennen kaikkea koska silloin tällöin onnistui korjaamaan jonkun epäonnistumisen - vaikka ei niitä kaikkia korjannutkaan. Lamppu meni vähintään eri tavalla rikki. Jos Edison ei olisi tuottanut toimivaa lamppua, hänellä ei olisi nykyään merkitystä. Tavallaan vasta se yksi toimiva antoi painoa 10 000 aikaisemmalle. Hän ei vain sanonut että "pieleen meni syystä X joten tiedän miten hehkulamppu toimii". Tämä asenne olisi ollut naurettava vaikka sen olisi tehnyt sen 9 000 lamppuyritelmän kohdalla.

Sama sopii tietysti Albert Einsteiniin. Hän loi arvauksen nimeltä suhteellisuusteoria. Sen voisi huomata auringonpimennyksen aikaan, koska auringon massan pitäisi vääristää valoa. Perinteisen fysiikan ei pitänyt tätä tehdä, joten tulosten kannalta teorian A kannalta asian olisi pakko tapahtua tavalla X ja teorian B kannalta asialla Y. Eri teorian oikeus olisi johtanut erilaiseen lopputulokseen. Näin tilannetta päästään vertailemaan.

Tämä hänen teoriansa taas sisälsi villiä "lateraalista ajattelua", koska se oli uudenlainen ja perusluonteeltaan varsin epäintuitiivinen. Mutta myös "abduktiivista ajattelua" koska siinä fysikaalisen maailman joukosta tehtiin arvaus siinä olevasta induktiosta, josta johdettuja seurauksia. Hän sitten halusi lähteä testaamaan, koska se kuuluu olennaisesti asiaan. Einstein lähetti pyyntöjä eri observatorioihin. Hänellä oli tässä kohden vaikeuksia. Hän ei kuitenkaan sairastunut Galilei -syndroomaan ja alkanut moittimaan muita vainosta. Eikä tiedemaailma pitänyt teoriaa oikeana ennen kuin testin tulosten jälkeen. Ja tässä se toimi oikein.

Vainotuksi tuleminen ei ole samaa kuin oikeassa oleminen. Se, että osaa rakentaa tuekseen epämääräisen voi olla -verkon ei ole samaa kuin perustellusti oikeassa oleminen. Koeasettelu, haasteen kesto. Se onkin sitten ihan eri asia.

Kaiken kaikkiaan tästä saadaan sanottua että tieteenfilosofiaankin sopii heitettäväksi Larry Kersten -sitaatti. "Quitters never win, winners never quit, but those who never win and never win are idiots." (Tekisi mieleni kursia joukkoon muutamia kapiteelikirjaimia, mutta jätän nyt väliin.)

Pseudotieteen lähestymistavoista.

Usein tiedettä lähestytään sitä kautta että on jokin ihanne jota lähestytään, jolloin tiede näyttää kasalta normeja. Hieman tästä poiketen Kuhn korostaa sitä miten tiede tunnistetaan ikään kuin analogian kautta. Hänellä tieteentekijöillä on päässään malliesimerkkejä tieteellisistä teorioista, ja nämä exemplarsit ovat vertailukohtana. Myös esimerkiksi John Wilkins on korostanut sitä, miten tieteen ja epätieteen raja on häilyvä, asiat ovat ikään kuin harmaansävyisiä. Mutta silti voidaan sanoa että jokin toimija on hyvin tumma ja toinen hyvin vaalea. Näin hyvä tieteenteko ja roskainen yritelmä voidaan silti erotella toisistaan.

Tätä kautta päädyin miettimään sitä, miten usea helposti kokee pseudotieteen "ulosrajaavana" elementtinä. Eli se liittyy tiukasti tieteenfilosofiaan siten että jos jokin tunnistetaan tieteeksi, se on tieteellinen. Kuitenkin jos pseudotiede määritellään tieteen teeskentelyksi, on selvää että jokin analogia tai joitain analogioita saadaan. Tämä tekee pseudotieteen ja tieteen erottamisesta hyvin mutkikasta.

Kuitenkin jos pseudotieteenkin puolella on ikään kuin erilaisia exemplarseja, tilanne muuttuu. On ikään kuin korostetusti tiedettä, ei-tiedettä ja pseudotiedettä. Kun minä pelaan tietokoneella, kyseessä ei ole tiede. (Siitä tosin voidaan tehdä tutkimuskohde, jolloin se voi olla osana tieteentekoprosessia - otoksena.) Jako on joskus melkoisen helppo tehdä.
+: Selvästi meillä on jokin käsitys siitä mitä tiede on tai ei ole. Gravitaationtutkimus vaikkapa hiukkaskiihdyttimillä on tällä hetkellä tiedettä hyvin varmasti. Ja minun tietokoneenpelaamiseni taas ei.

Jason Braithwaite onkin lähtenyt esittämään pseudotieteille tyypillisiä elementtejä. Hän ei toki ole asiassaan yksin, mutta hänen esimerkkinsä ovat varsin kattavia, ja jokaisen luettavissa. Hänen esimerkkinsä ovat sekä normatiivisia että sosiologisia, joten tätä kautta "jokaiselle tiedenäkemykselle on vähän jotain vastavoimaa". Hän korostaa:
1: Dogmaattisuutta, joka tässä tarkoittaa datan sovittamista. Tutkimustulos joka on vastaan hylätään, se on automaattisesti tehty "huonolla tieteellä", kun tulos on kerran väärä.
2: Sitä että ideaa ei tarjota ja sen luonnetta kohdisteta tiedeyhteisön peer rewiew -prosessin ja tutkimusjulkaisujen läpi, vaan sitä jaetaan kaduntallaajille.
3: Ideoiden testattavuuden puute.
4: Epäselvä kielenkäyttö, joka naamioi muun muassa testattavuuden puutteen. Yksi keino on käyttää hienoja sanoja, jotka jo luonteensa vuoksi vaikuttavat arki -ihmisistä vakuuttavilta. On siis jopa enemmän uusia määritelmiä kuin uusia kokeita!
5: Valtavirtatieteen tutkimuksia pyritään saamaan omiin nimiin. Mutta samalla tiedeyhteisö kritisoi että tämä ei ole pätevää lainaamista.
6: Todisteiden valikointi. Vain "osumat" otetaan ja "ohimenneet" hylätään. On olemassa vain "samanmielistä" ja "jotain jota kristisoidaan".
7: Ajattelua ei tehdä kokeilla, vaan analogia ja vertauskuvapohjaisella logiikalla. Tätä kautta se on enemmän esimerkki rationalismista kuin empiriasta ja koettelusta.
8: Anekdootit otetaan todisteena. Näin "käyttäjäkertomukset" muuttuvat "kokemuksiksi" jotka taas ovat ikään kuin olevinaan sama asia kuin tieteellisesti kriittisen tutkimuksen alla saatu tulos.
9: Eksplisiittinen mekanismin puute. Luonnontieteissä on tavallisesti yhtälöitä, joiden sisältöä voidaan arvioida jotenkin. Kun korrelaatiota ei ole, ei ole tietysti aitoa testattavuuttakaan. Usein mekanismi, jos sellainen tarjotaan, ei perustu tunnettuun fysiikkaan vaan vaatii ikään kuin oletuksen täysin uudenlaisesta voimasta. Yleensä jos fyysikko vetoaa vahvaan voimaan, hänen on ensin luotava tälle käsite ja testi. Vasta sitten tätä tarvitsee ottaa mitenkään relevantisti. Tässä kohden käytetään jopa "fifti-fifti" -korttia, jossa vedotaan ikään kuin mielipiteenvapauteen. Asia voi olla tai ei olla, ja niihin uskominen on samanarvoista. Yleisesti ottaen tieteessä ei ole näin. Todistustaakka ja "scrutiny" ovat olennaista.
10: Erikoisuusksien vaatiminen, eli sen kannattajat sanovat että empiirinen tiedonhaku ei ole luotettava tai paras tapa tutkia. "Tiede on ollut väärässä ennenkin" -henki herättää halveksuntaa tiedettä kohtaan - samanaikaisesti kun halutaan niin vahvasti olla osana tätä "roskaa", että ollaan aina muistuttamassa miten "ollaan tieteellistä".
11: Galilei -syndroomana tunnettu ilmiö, jossa esittäjät esitetään vainottuina toisinajattelijoina. Tässä apuna käytetään usein salaliittoteorioita, jossa tiedeyhteisön katsotaan pilkkaavan ja vainoavan tätä näkemystä.

Tämä tarjoaa tunnuspiirteitä pseudotieteelle, mutta tämän puute ei vielä tarkoita tieteellisyyttä. Toki monet piirteet ovat tieteelle vastakkaisia. Eli analogisuuden korostamisen sijasta on onnistuttu löytämään myös epäanalogioita, jotka ovat pseudotieteelle olennaisia. Tämä ei ole yllättävä asia, jos pseudotiede on ylipäätään mitenkään eri asia kuin tiede. Niissä on oltava jokin ero. Tässä on siis tarjottu "olennaiset erot". (Nainen ja mies ovat monin paikoin samanlaisia, mutta heillä on eroja jotka ovat pieniä mutta olennaisissa paikoissa.)

Analogiapohjainen lähestymistapa on viety hieman pidemmälle Sean B. Carrollin "Kelpoisimman valmistus - DNA ja evoluution kiistattomat todisteet" -kirjassa. Hän ikään kuin lakkaa olemasta "normatiivista", ja muuntuu enemmän vertailevaksi lähestymuiseksi.

Siinä hän nostaa kritisoitavaksi esimerkiksi pseudotieteestä kiropraktiikan. Hän kertoo sen historiasta ja sisällöstä ja perustelee miksi se on epätiedettä. Kiropraktia perustui yksittäisille kertomuksille ja hylkäsi kaikki muut taudinaiheuttajat kuin selkärangan viat. Todisteena kiropraktikoilla oli poliohoidot, joissa oltiin unohdettu miten poliosta parannuttiin ilman hoitoakin. Ja miten tämä aiheutti poliorokote -denialismia. Toisin sanoen polioon kuoltiin koska uskottiin kiropraktiikkaan joka ikisen asian parantajana ... Ja sitten hän vertailee miten kreationismi on sen kanssa hyvin samanlaista. Tätä kautta hän ikään kuin rakentaa exemplarin pseudotieteestä, ja rakentaa analogian näiden kahden ilmiön välille.

Omasta mielestäni on hyvin hedelmällistä pitää sekä tieteelle tyypilliset piirteet ja pseudotieteelle tyypilliset piirteet erillään. Näin moni harmaa alue paljastuu. Tämä auttaa etenkin ovelimpien pseudotieteiden harjoittajien tunnistamisessa. Samalla muistuu mieleen sekin, mikä kaikissa analogioissa on. On katsottava piirteiden samanlaisuutta ja erilaisuutta, yhteisten piirteiden lukumäärän ja etenkin yhtäläisyyksien ja erilaisuuksien sijoittumisten keskeisyyttä. Analogioita voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Ja on hyvin helppoa joko "ylipäästää sisään" irrelevanttien yhtäläisyyksien tai "ylisulkea ulos" irrelevanttien erojen kautta.

Miksi seurata jänistä?

Lewis Carrollin "Liisan seikkailut ihmemaassa" alkaa sillä että Liisa lukee läksyjä ja tylsistyy. Seuraa nukahtaminen. Varsinainen kiinnostva aktio alkaa tietysti siitä kun jänis herättää Liisan huomion.¹ Liisa seuraa tätä puunkoloon, ja muun muassa pudotessaan laskee kuinka pitkän matkan putoaa, ymmärtämättä mihin se viittaa.

Liisalla on erittäin kirjaimellinen tapa lähestyä maailmaa. Hän esimerkiksi tottelee "juo minut" -kylttiä mutta tarkistaa onko pulloon kirjoitettu "myrkkyä". Hän ottaa myös eriskummalliset tapahtumat hyvin kirjaimellisesti ja konkreettisesti. Hän ei kyseenalaista jänistä jolla on kello, tai muita ihmeitä joihin hän törmää. Asiat ovat siten kuin ne tuntuvat olevan ja näyttävät olevan. Ja niissä seikkaillaan, ja tapahtumia yritetään ohjata tiettyyn suuntaan sen mukaan miten logiikka ja koulu opettaa.

Ota ensin..

Tässä on hyvä esitellä muutama apuväline. Lopun ymmärtäminen vaatii niitä.
1: Wittgensteinin mukaan suurin osa uskonnollisesta puheesta on metaforia, joiden alkuperä on unohdettu. Siksi kun joku sanoo pääsevänsä Taivaaseen, hän tavallaan kertoo vertauksen siitä minkälainen hänen elämänsä on, ja miten hän katsoo sen eläneensä. Hän on mielestään onnistunut riittävän hyvin elämään siten kuin pitää.
2: Kognitiivinen dissonanssi on epämukavuutta joka syntyy kun maailmankuvamme kohtaa sen vastaisia asioita. Tässä kohden tunteet ohjaavat valtavan paljon ajatteluamme.
___2.1: Mielemme korjaa epäkohdat joko assimilaatiolla, eli yrittämällä sovittaa uuden asian jotenkin vanhaan. Tässä apuna voi olla ad hoc, tai jopa se että asia hylätään irrelevanttina. Tästä seuraa se, että vaikka luottaisimme logiikkaan, mielemme rakentaa kokonaisuudesta koherentin. Maailmankuvamme ovi olla vaikka miten hassunkurinen tai typerä tahansa, mutta se on eheä ja näyttää lopulta loogiselta.
___2.2: Toinen tapa on akkomodaatio. Tässä mieli hylkää vanhan ja rakentaa uudenlaisen kokonaisuuden. Tämä on harvinaista ja vaikeaa, sekä usein raskastakin. (Joku voisi ajatella että järkeä ei tarvitsisi käyttää lainkaan, mutta silloin tunteet vasta saavatkin vallan. Tässä kohden empiria on minusta olennaisen tärkeää, sillä se tuo yhden tavan pakottaa assimilaatiosta akkomodaatioon.)

Voidaan ajatella että kirjaa tulkitseva voi palata maanläheisempiin tulkintamuotoihin. Voidaan katsoa että koko kirja käsitteleekin juuri sitä mitä se sananmukaisesti mainitsee. Lapsen unimaa on lapsen unimaan metafora. Tätä kautta se käsittelee lapsen mielikuvitusmaailmaailmankuvaa. Tällöin kohdatut asiat ovat unia, ja ne ovat joidenkin asioiden metaforia. Irvikissaa ei siis pidä ottaa irvikissana, vaan jonkin metaforana, sehän on pohjimmiltaan uni!

Itse tulkitsen että kirja kertoo siitä että aikuisen elämä ja maailmankuva on hyvin erilainen kuin lapsen. Jossain vaiheessa tämä tietysti muuttuu, ja kirja käsitteleekin juuri tätä konfliktia, muutosta ajattelun tilasta toiseen. Koululla ja opetuksella on tässä "heräämisessä" tai "muutoksessa" tietenkin tärkeä rooli.

Tätä kautta koko "Liisan seikkailut ihmemaassa" alkaakin näyttämään muulta kuin huumeiden ylistykseltä. Kirja näyttää miten lapsien mielikuvitusmaailma ei toimi logiikalla, ja miten eksyttävää ja hämmentävää ja turhanpäiväistä esimerkiksi opiskeleminen on tältä kannalta.

Tavallaan koko ajanhan Liisa yrittää hallita ja ymmärtää tilanteita joita hän kohtaa. Keinot ovat "koulussa opittuja". Ne kuitenkin ajavat häntä koko ajan pulaan. Ne toimivat hyvin mielivaltaisesti, ja taikamaassa olisi kenties viisainta jättää logiikka sivuun, ja käyttää jotain muuta keinoa. Jos se on logiikan kanssa yhdenmukainen, sitä voisi seurata ja jos tämän vastainen, se ei olisi syy jättää toimimatta. Liisan maailma on tavallaan transsendentti.

Koulutus ja sivistys pullottelee muutoinkin kirjassa. Esimerkiksi Hullun Hatuntekijän luona "opitaan" logiikkaa. Kirja onkin itse asiassa pullollaan sellaisia asioita, joista voi olla hyötyä vaikka filosofian opiskelijalle. Kuitenkin mitä enemmän Liisa pyristelee, hän ajautuu yhä suurempiin vaikeuksiin. Logiikka ei toimi surrealistisessa ja absurdissa taikamaassa. Vaikeudet ovat valtavia, pako taikamaasta on lopulta ainut keino jolla hän selviää.

Nyt voidaan astua mystiikan maailmaan.

Vanhassa Zen -koanissa ihmetellään sitä, miten ihmiset ovat halukkaita etsimään jotain joka heillä jo on. Tässä korostetaan sitä että ihminen on valaistumisen jälkeen luonnollinen. Samaan tapaan kuin eläin on luonnollinen ilmankin valaistumista. Ihminen siis etsii ensi sijassa itseään. Ja on usein valmis muuttamaan kauas kotoaan jonkun mestarin luo, jotta löytäisi sen. Vaikka se on tietysti koko ajan mukana. Tässä korostetaan sitä että tavallinen ihmien oppii jotain ja hänestä tulee tietäjä. Ja kun tietäjä saavuttaa ymmärryksen, hänestä tulee tavallinen ihminen.

Eurooppalainen meditaatioperinne taas edustaa vahvemmin ajatusta jossa meditaatio tuo jotain uutta. Perinteisessä tulkinnassa keskiössä on ajatus ikään kuin tiedon virtaamisesta, jossa on keskeisessä roolissa medium, välittäjä. Tässä esimerkiksi jokin jae ja tämän toistaminen tekee asiasta oppimisprosessin. Samaa näkyy ajatuksessa mikrokosmoksesta ja makrokosmoksesta, jossa shamaani ikään kuin matkustaa itseensä ja oppii samalla jotain maailmasta, koska mikro ja makro ovat yhtä. Tässä ei korosteta jo olevaa, vaan vihjataan paljon vahvemmin oppimisprosessiin, jossa mystikosta tulee tietäjä.

Japanilaiset ovat ainakin Ihmemaan Liisan kannalta ymmärtäneet jotain olennaista. Tässä tarvitaan oikeastaan mukaan vain se, että mystiikkaan liitetään aina vahvasti sana intuitio. Tämä taas liittyy tunteisiin. Tätä kautta tunnerimssut ja assimilaatio sekä akkomodaatio saadaan nyöritettyä mukaan kuvioihin.

Ehkä Liisa olisi pärjännut Ihmemaassa paremmin, jos olisi seurannut logiikankirjan sijasta sydämen ääntä? Ehkä ongelmia olisi tullut vähemmän?

Meditaatio nähdään eheyttävänä ja jo olemassaolevaa säilyttävänä. Meditaatioon liitetäänkin hyvä mieli ja eheytyminen. Yleensä ne mystikot jotka kutsuvat itseään mystikoiksi korostavat että negatiivinen mystinen kokemus johtuu ihmisen omista ristiriidoista eikä ole mystiikan vika. Ja että mystikon elämää jatkaessa nämä vähenevät ja positiiviset kokemukset ovat mystiikan harjoittamisen ansiota. Castanedankin mukaan meskaliini maistuu käyttäjältään, ja soturin tien harjoittaminen johtaa maun paranemiseen. Mystiikka on tätä kautta esitetty jonkinlaisena terapeuttisena aktiona.

Voidaankin ajatella että eheytyminen on ainakin osittain sitä että kognitiivisen dissonanssin tuoma häiriö saadaan poistumaan. Ja kun meditaatio on ensisijassa itseä, ihminen ei opi uutta maailmankatsomusta vaan eheyttää sitä mikä hän jo on. Eli mystiikka korostaa assimilaatiota.

Akkomodaatio vaatii tavallaan "maailmankuvan tuhoa". Kuolema voi olla iso tai pieni. Liisan kohdalla akkomodaatio tapahtuu, koska kognitiivinen dissonanssi käy valtavan suureksi, ongelmat ovat ahdistavia ja pelottavia. Pakeneminen on tämän hylkäämistä. Tällöin Liisasta tulee "sivistynyt aikuinen, joka on hylännyt taikahömpötykset".

Mystiikka taas on sitä että Liisa jää ihmemaahan ja tekee rauhan punaisen kuningattaren kanssa. Minä en sano mikä on oikea ratkaisu. Jokainen tehkööt sen itse.²

---

1 Muistaakseni jänis on huomiota herättävä, se kiertää puun ennen kuin livahtaa koloon. Tämä voisi tarkoittaa ensivilkaisulla sitä, että turha kierto tehtäisiin Liisan huomion herättämiseksi. Tämän kohdan voi nähdä toisella tavalla : Eräällä loruntapaisella lapsille opetetaan kengännauhojen sitomista. Siinä tehdään alkusolmu, ja tehdään lenkki. Tämä lenkki on puu. Toinen nauha on orava, jänis tai muu pikkueläin. Tämä kiertää tämän ja sukeltaa koloon. Solmu on valmis. Tämä on ensimmäisiä asioita joita meille opetetaan. Juttu toimii vaikka muistaisin tämän väärin. Muistikuva oli kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja muutoin jutun yhteyteen sopiva, että en kehdannut jättää sitä pois.
2 Disney ei varmasti kannattanut tätä esitettyä tulkintatapaa. Kirjasta tehty piirroselokuvahan alkaa laululla jossa lauletaan että "Oi Liisa, kerrohan, kuinka sä löysit ihmemaan?" Tulkintatavassani ihmemaata ei tarvinnut löytää, sillä se oli jo valmiina. Oppiminen vain tuo esiin sen että se on ihmemaa, eikä realismia. Opiskelu ja vaatimukset esimerkiksi historian opiskelusta tuovat häiriötä ja hämmentäväätietoa jotka synnyttävät kognitiivisen dissonanssin. Taikamaassa on eletty, mutta se huomataan sellaiseksi vasta tätä uutta taustaa vasten. Reaktio on ikään kuin "Luulin että se on normaalia kunnes minulle kerrottiin että se on outoa, ellei peräti perverssiä!"

Analogia.

"Analogies are often helpful for getting concepts across, but you routinely see them used by denialists as evidence."
(Mark Hoofnagle, "Logical Fallacies",2007)

Analogia(kreik analogos : järjenmukainen, yhdenpitävä) on termi joka käsittelee asioiden yhdenmukaisuutta, verrattavuutta tai vastaavuutta. Analogioiden avulla monimutkaisia asioita voidaan laittaa ymmärrettävämpään muotoon rinnastamalla niitä yksinkertaisimpiin asioihin tai rinnastamalla tämä tutumpiin ilmiöihin. Sekä sitä, mihin rinnastetaan, että rinnastamisttoimenpidettä voidaan sanoa analogiaksi.

Kun tehdään analoginen päätelmä, otetaan kaksi asiaa ja huomataan että näissä on samanlaisia piirteitä. Ne ovat näiden ominaisuuksien kohdalta samanlaisia, ja tästä samanlaisuudesta tehdään yleistys tai kuvaus:
1: Tästä voidaan päätellä se, että kun kohteilla on yhteinen piirre(joukko), tarkoittaa että niillä olisi muitakin yhteisiä piirteitä. Kun ne ovat samanlaisia asiassa A, ne olisivat samanlaisia myös asiassa B.
2: Tästä voidaan tehdä metafora, jossa mutkikkaan ilmiön Y toiminta tehdään ymmärrettäväksi vertaamalla sitä tuttuun ilmiöön X, jossa on samankaltainen mekanismi ymmärrettävämmässä muodossa. Tällöin sillä että ne ovat samanlaisia asiassa A on merkitystä. Sillä ovatko ne samanlaisia vai erilaisia asiassa B on tässä tapauksessa vertauksen toimivuuden kannalta merkityksetöntä.

Analogisen argumentaation kannalta ongelmallista on:
1: Analogia -argumenttia itsessään ei voida todistaa toimivaksi eikä toimimattomaksi : Analogian todistaminen jouduttaisiin pakotetusti tekemään esimerkillä tilanteesta jossa analogia -argumentti olisi verrannollinen. Vastaavaan joutuu myös analogia -argumentin toimimattomuutta puolustava: Pitäisi siis osoittaa analogisesti, ettei analogia voi koskaan toimia ja jos tässä onnustuttaisiin, kumoutuisi itse päätelmä. Toisin sanoen, kun vastaamme tulee analogia -argumentti, emme voi suoralta kädeltä koskaan sanoa onko yhteys järkevä vai typerä. Minun tapani selvitä tästä on että analogia ei ole automaattisesti väärin tai automaattisesti oikeassa. Ei siis olla kieltämässä tai sallimassa kaikkia analogioita, vaan sallimassa hyvät analogiat ja kieltämässä huonot.
2: Analoginen ajattelu ja vertausten käyttäminen on tehokas psykologinen keino vaikuttaa. Tarinan ja yhteyden näkeminen on universaalia ihmisellä. Ihmisellä on lisäksi kasvanut taipumus nähdä yhteyksiä sielläkin missä niitä ei ole. Tarinat tekevät asioista läheisempiä ja järkevämmän kuuloisia. Siksi ei ole mikään sattuma, että Jeesus ei esittänyt Raamatussa eksaktissa muodossa olevia moraalisääntöjä, vaan esitti "laupiaan samarialaisen" kaltaisia kertomuksia. Ihmiset muistivat ne tarinat, näkivät yhteyden helpommin ja tekivät haluista ja toiminnasta ihailtavaa. Analogia on siksi hieman kaksipiippuinen juttu: Se toisaalta tehostaa muistamista, mutta toisaalta se johdattelee uskomaan olemattomiinkin yhteyksiin liian helposti.
3: Analogioita ja epäanalogioita voidaan rakentaa mistä vain.
___3.1: Käytännössä kaikesta voidaan tehdä analogia. Esimerkiksi Lewis Carrollin "Liisa Ihmemaassa" sisältää kohdan, jossa ihmetellään, mitä yhteistä on korpilla ja pöydällä. Hullu hatuntekijä ei osannut vastata, mutta tähän vetoaminen olisi pelkkä argument from personal incredulity, eli virhepäätelmää muotoa "en keksi/en ymmärrä mitä tai miten = ei voi olla" : "Analogisuudet ovat fiksumpia kuin sinä" ; Esimerkiksi korppi ja pöytä ovat molemmat atomeista koostuvia, ja niissä valtaosa aineista on eloperäistä. Niissä molemmissa on paljon hiiltä. Molempia tavataan maapallolla ja ihmisten huoneissa, mutta kumpaakaan ei tietääksemme esiinny ulkoavaruudessa. Ajattelin molempia 7. tammikuuta 2009 tehdessäni tätä luetteloa. Itse asiassa kun asiaa miettii ja pitää mielensä avoimena, monia yhteyksiä on keksittävissä lisääkin. Tämä ei tarkoita että pöydän ja korpin vertaaminen olisi erityisen hyödyllistä ja ajattelua kehittävää; Itse asiassa on kokonainen vitsien luokka, joka perustuu epäolennaisten analogioiden etsimiseen ; "Mitä yhteistä on norsulla ja nauriilla?" (Kumpikaan ei osaa ajaa polkupyörällä.) tai "Mitä yhteistä on blondilla ja hammastahnalla?" (Kumpikin vaahtoaa kun sitä panee suuhun.) -tyyppisiä koululaisvitsikysymyksiä on isohko liuta.
___3.2: Käytännössä kaikesta voidaan tehdä epäanalogia. Jos minulla on kaksi samanlaista kuulaa, mutta niillä on hieman eri paikka, ne ovat näiltä osin epäanalogisia. Näin ollen jokaisesta esineestäkin on löydettävissä epäanalogia eikä tämä vielä tarkoita että niiden rinnastaminen olisi typerää: Lasikuulista puhuminen esimerkiksi on ihan järkeenkäypää.

Tämä tarkoittaa sitä että analogioissa on sen verran perää, että suuri samanlaisuus voi kertoa isommasta yhteydestä, mutta tosiasiassa pitäisi jotenkin pystyä selvittämään mitkä samanlaisuudet ovat merkittäviä ja mitkä turhia. Tämä taas on aika mutkikasta: Sekä ominaisuuksien määrä, niiden laatu että konteksti jossa niitä käsitellään ovat tärkeitä. ~ Vertailussa toiset ominaisuudet ovat selvästi merkittävämpiä kuin toiset eivät -ja ovat tätä vielä tilanteen mukaan ; Toiset marjat tai sienet ovat syötäviä, mutta saman näköiset marjat tai sienet voivatkin olla myrkyllisiä. Valkoisen kärpässienen herkkusienenä syönyt kuolee analogisuuden vuoksi. Olisi hassua väittää että pienillä epäanalogioilla ei olisi väliä. Toisaalta jos olet kirjoittamassa sienikirjaa, samanlaisuus herkkusienen kanssa oikeuttaa pistämään molemmat lajit samojen kansien sisään, toisin kuin puolukkaa joka jäisi kirjan ulkopuolelle.

Koska analogioissa yleistetään jostain ominaisuuden samanlaisuudesta ennuste siitä että vertailu yleisemminkin voisi olla järkevää, Analogiat ovat induktioita. Ne yhdistävät asioita. Karkeasti voidaan sanoa että analogiset argumentit ovat hyödyllisiä siellä missä on laadullisia suureita. Tavoitteena on kuitenkin aikaansaada näistä määrällistä vertailua eli korrelaatioihin perustuvaa suhdetta kahden ilmiön ja/tai suureen välillä. Korrelaatiot eroavat sillä tavalla, että puhtaasti analogisuus viittaa samanlaisuuksien etsimiseen, kun taas korrelaatiossa tarkastellaan muutoksia:
1: Korrelaation etsiminen unelmatilanteessa on se, että yhden asian muutos aiheuttaa muutoksia lopputulokseen. Silloin muutetun asian katsotaan vaikuttavan lopputulokseen, ja niiden välillä on korrelaatio. Tämä ei tarkoita että niiden välillä ei voitaisi tehdä analogisia päätelmiä: Esimerkiksi eri ruokintaryhmissä olleet siat voivat olla eripainoisia, mutta ne ovat silti sikoja ja monet asiat ovat niillä samalla tavalla, ja näistä voi olla ihan järkevää vetää yhteyksiä.
2: Analogisuudessa tarkastellaan samanlaisuuksia, joten jos tilaa muutetaan ja tulokset pysyvät samoina, niiden välillä ei ole korrelaatiota, vaan ne ovat analogisia. Tälläinen tilanne ei kuitenkaan sisällä korrelaatiota, vaan jos tälläinen tulos tulee kokeessa, päätellään että muutettu asia ei ole vaikuttanut asiaan.

Tästä seuraa se, että analogiat ovat epämääräisempiä kuin korrelaatiot: Tästä seuraa se, että siinä missä korrelaationkin tulokset törmäävät esimerkiksi induktion ongelmaan, myös analogiat kohtaavat ne. Olennainen ero on siinä että analogioilla niitä on epämääräisen luonteensa vuoksi enemmän ja olemassaolevatkin ongelmat ovat suurempia.

Kuitenkin jos selitykset eivät onnistu, filosofit käyttävät analogioita, allegorioita ja metaforioita tuodakseen asiaa esille. Analogiat voivat silloin olla paikallaan kuvaamaan ilmiöitä; Esimerkiksi se että tunteet ja ajattelu voidaan selittää aivojen toiminnalla on tällä hetkellä erittäin vahva argumenttijoukko, mutta silti aivojen vertaaminen tietokoneeseen tuo asian ikään kuin ymmärrettävämmäksi. Se, että esimerkiksi leesioiden tutkiminen ja menetelmät kuten MRI ovat tuoneet aivoteorialle paljon tukea, ja tehneet siitä kelvon tutkimusohjelman, tämä vertaus silti tuo asian ikään kuin konkreettisemmaksi. Tosiasiassa kuitenkaan esimerkiksi Putmanin vertaus jossa rinnastettiin aivot ja tietokone ei itse asiassa kerro yhtään mitään aivojen toiminnasta; Tämä vertaus ei siksi varsinaisesti todista mitään. Mutta se ei silti ole turha, itse asiassa se valottaa asiaa ja tuo käytetyt argumentit ikään kuin käsitettävämmiksi. Se on järkevä - paitsi jos sen pohjalta ruvetaan vetämään odotuksia siitä että ihmisten päiden tulisi olla nelikulmaisia.

Esimerkiksi Nicholas Fearn esittää kirjassaan "kuinka ajatella kuin filosofi", että hyvän vertauksen teho ei suinkaan ole siinä, että se todistaisi jonkun yhteyden, vaan siinä että se ohjaa ajattelua sellaisille vesille, jossa voidaan edetä niin että analogia itsessään käy turhaksi. Hyvä analogia tarjoaa enemmänkin tienviitan, joka osoittaa tiehen kuin antaa itse tien. Analogian tarkoitus on siis korkeintaan osoittaa että mistä päin kannattaa tutkia ja tarkastella enemmän. Vahva epäanalogia kertoisi että tutkiminen olisi turhaa ja vahva analogia olisi todiste siitä että asiaa kannattaisi tutkia. Ongelmana vain on se, että arvioi siitä kummasta asiasta on kyse.

Siksi esimerkiksi Platonin tapa käyttää analogista kertomusta luolasta ja sen asukkaista perustuu tarinan tuomaan mielikuvaan, vaikka hänen tarinansa sisältö on samanaikaisesti perustelemassa sitä kuinka vaikutelma voi pettää, ei ole itsensä kanssa ristiriitainen: Hänhän tuo esiin vain sen tosiasian, että vaikka varjot näyttävät luolan asukkaista järkeviltä, ne eivät välttämättä ole sitä. Hän ei väitä että vaikutelmat olisivat aina vääriä: Hänen ideamaailmansakin koostuu siitä että ihmisten tapa kokea ympyrä on järkevä vaikka ympyrä ei ole luonnossa koskaan puhtaana, vaan ainoastaan epätäsmällisenä karkeistuksena. Platon vie kuvauksellaan meidät lenkille. Hän on kieltämässä suonsilmäkkeeseen kävelyn, mutta hän ei kiellä metsäpolulla kävelyä.

Tältä pohjalta analogioiden arvon voisi tiivistää seuraavasti:

"The analogy does not stand up to a closer investigation of the facts, even though it sounds at first hearing to be a fair point. Some time it is easy to be seduced by an elegant simile that compares one thing to another erroneusly. The fact that something sounds apposite does not, of course, make it true. For this reason the Western philosophical tradition - not to mention the legal system - has emphasized the importance of logical arguments over analogies, relegating the latter to a chiefly illustrative role. The idea is that if something can be adequately demonstrated using logic and facts at hand, there would be no need for analogies."
(Nicholas Fearn, "Zeno and the Tortoise")