Herroista, orjista ja niiden ylittämisestä

Nietzschen moraalikäsitys on tunnettu mutta paljon vääristelty asia. Asiaa ei helpota se, että Nietzschen tyyli oli hyvin sekava – ja rehellisesti sanoen modernein termein jopa trollaava. Kuitenkin on selvää että vain hyvin harvaa filosofia on niin paljon tahallaan väärinymmärretty ja tulkittu. Lainaus-virhelainaus -suhteeltaan hän on hyvin ainutlaatuinen filosofi. Ehkä siksi että vääristeltyä Nietscheä on kätevää käyttää poliittisena lyömäaseena.

En itse ole Nietzschen ajatusten kannattaja. Vielä vähemmän yli-ihminen, olen tähän aivan liian kaunainen, pömpöösi ja moralistinen hahmo. Mutta tästä huolimatta olen sitä mieltä että jos jotain näkemystä haluaa käsitellä, se olisi syytä tehdä edes oikeansuuntaisesti; Nietschestä on tunnetusti lukuisia eri tulkintoja. Mutta tästä yksiselitteisesti oikeain tulkinnan puutteesta huolimatta jotkin tulkinnat ovat yksiselitteisesti vääriä. Ja ne tuppaavat olemaan niitä kaikista tunnetuimpia ja levitetyimpiä tulkintoja.

”Ecce Homossa” Nietzsche esittää että maailmassa on tavattu kahdenlaista moraalia. Herramoraalia ja orjamoraalia. Tämä jaottelu on hyvin keskeinen ja sen ymmärtäminen on tavallaan helppoa. Nietsche näkee että moraalin kohdalla on katsottava niiden syntyä. Ja katsottava sitä nimenomaan käytännöllisyyden kannalta. On katsottava herrojen ja orjien elämää. Elämää aikana jolloin herrat olivat vapaita tekemään ja komentamaan ja orjien oli toteltava kuuliaisesti. Nämä ihmisryhmät ovat tarvinneet elämässään eettisiä ohjenuoria ja ne ovat tätä kautta rakentaneet itselleen keskenään hyvin erilaiset moraalijärjestelmät. Herramoraalissa moraalinen hahmo tiivistyy pärjääviin herroihin itseensä. Orjamoraalissa olla hyvä tarkoittaa sitä että on hyvä orja.

Nietzsche toisin sanoen näkee että moraalisuus on syntynyt tietynlaisissa olosuhteissa käytännön ympärillä. Ja sitten nämä muodot ovat jatkaneet olemassaoloaan sen jälkeen kun herrat ja orjat ovat lakanneet olemasta. Näin ollen moraali on irronnut käytännöllisyydestä, mutta se ei ole kuitenkaan irtautunut juuristaan.

Herramoraalissa on katsottava sellaisen ihmisen elämää joka vapaasti tekee mitä haluaa milloin haluaa ja kenelle tahansa haluaa. Tämänlaisen ihmisen on kätevää katsoa moraalisuutta vallan ja vallantahdon kautta. Herralle hyvää on se mikä on hänelle haluttavaa ja tavoittelemisen arvoista. Vallan säilyttäminen tarvitsee tuekseen monenlaisia keinoja ja näihin liitettävissä olevat hyveet kuten rohkeus taistelussa ja muussa toiminnassa ovat tässä käteviä piirteitä. Varakkuuden näyttämiseen liittyy myös tyyliin ja estetiikkaan liittyviä asioita. Näin herramoraalissa on kysymys ylevien piirteiden esittämisestä toisille hallitsijoille. ; On selvää että herramoraalissa ei ole kysymys siitä että nämä asiat olisivat itseisarvoisesti hyviä itsenään. Sen sijaan ne ovat hyviä koska ne ovat itselle miellyttäviä, ne ovat muiden herrojen hyväksymiä ja ne ovat käteviä vallan säilyttämisessä ja tavoittelussa. Herramoraalissa ytimessä pahuus ei yleensä ole sitä että jokin asia on jotain. Pahuus on yleensä jonkin asian puutetta. Esimerkiksi pelkuri ei näytä herran ylevää ihannetta ja on lähinnä rohkeuden puutetta. Herramoraalissa pahuus on hyvyyden puutetta.

Orjamoraalissa elämä on herrojen dominoimaa. Nietzschen mukaan orjien on luontevaa nähdä herrat pahoina ja julmina sen vuoksi mitä herrat helposti tekevät orjille. Toisaalta orjan elämässä on kätevää esimerkiksi olla herättämättä huomiota ja totella. Orjamoraalissa vastaan tulee Nietzschen tärkeä konsepti ressentment, kaunaisuus. Orjan moraalikuvaa rakentuu helposti kätevyyden ja kaunaisuuden varaan. Hyvyyskin nousee orjamoraalissa esiin tätä kautta; Paha on hyvän vastakohta. Herra on julma ja orja on heitä vastaan. Joten kaikki mikä on herrojen haluamia asioita vastaan on pahaa. ; Tätä kautta esimerkiksi nöyryys on hyveellistä sitä kautta että hyvä orja on kuuliainen ja toisaalta ylpeys on herrojen hyve jota vastaan on syytä asettua.

Nietzsche näkee että nykyään orjamoraalia näkee monessa paikassa. Ja koska herroja ja orjia ei enää ole, on herran paikan usein ottanut ei-inhimillinen taho. Poliittinen toimija tai uskonto. Erityisesti kristinusko sai Nietschen silmissä vastaavan arvon. Herramoraalia on kuitenkin vähemmän tai ainakaan sitä ei arvosteta puheissa. Epäsuosiostaan huolimatta se ei välttämättä ole huonompi. Me olemme usein tilanteessa jossa intuitiomme ovat kiistassa keskenään. Esimerkiksi arvostamme nöyryyttä mutta haluamme olla myös ylpeitä. Nietzsche näki että orjamoraalissa oleva kaunaisuus on lannistavaa ja että tämä ei ole hyvä tapa elää hyvää elämää ja siksi se usein siirtääkin hyvän elämän pois maallisesta elämstämme jonnekin tuonpuoleiseen. Siksi vapaus ja muu voi olla hyvinkin hyvä lähtökohta koska sen avulla voimme elää meitä miellyttävällä tavalla.

Nietschen ajattelussa onkin tätä kautta helppoa tunnistaa vivahteita joita löytyy modernin ajattelun puolelta hyvinkin monesta eri paikasta. Puhutaanpa sitten kristittyjen uusliberaalien kapitalistien kalvinisminsävyttävästä maailmasta jossa erinomaiset ovat predestinoituja rikkauteen. Tai kommunistien asenteista. Tai anarkismista. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Nietzsche haluaa antaa moraalista kokonaiskuvan jossa on kolikon molemmat puolet. Ja kaikesta sapekkuudestaan ja epäkäytännöllisen maineestaan huolimatta Nietschen moraaliajatusten ytimessä on sympatia ja asettuminen – tai ainakin yritys asettua – ihmisen asemaan ja tilanteeseen.

Tässä mielessä herramoraali ei ole moraalitonta tai nihilismiä. Orjamoraali pitää sitä pahuutena, mutta sillä on omia moraalinäkemyksiään. Moraalilait eivät saisi tulla jumalalta mutta tämä ei tee Nietzschestä nihilistiä. Toisaalta asia on hankala. Sillä Ecce Homossa on monia esseitä. Ja herramoraaliin tukeutuminen nojaa pelkästään ensimmäiseen esseeseen. Itse asiassa jos luet teoksen muita esseitä voidaan huomata että Nietzsche halusi vielä enemmän kuin epämuodikkaaseen herramoraaliin siirtymistä.

Nietzschen teksteissä on ajatus siitä että moraali on tavallaan kielellinen ja kulttuurinen konsepti. Hallitsijat ovat kuvanneet itseään hyväksi ja pahaksi. Ja orjat ovat käsittäneet että he voivat saavuttaa moraalisen ylemmyyden kääntämällä moraalisen puheen ympäri. Kuitenkin itse jaottelutapa ja asenne säilyy muuttumattomana. Dikotomia pysyy, ainoastaan suunta muuttuu. Siksi olisi syytä nousta koko moraalijärjestelmän ulkopuolelle.

Tällä kaikella on hankalasti tulkittava suhde yli-ihmiskonseptiin joita Nietzschen Zarahustra ajaa. Toisaalta yli-ihmisyyttä kuitenkin kuvaa ajatus hyvän ja pahan tuolle puolelle menemisestä. Tämä vihjaa siihen että Nietzsche on itse asiassa tavoitellut tässä herra- ja orjamoraalin tuolle puolelle menemistä. Nietzsche puhuu kaikkien moraaliarvojen uudelleenarvioinnille. ; Olisikin hylättävä dogmaattinen moraalijärjestelmä ja . Ei tarvita ulkopuolisia ehtoja hyvälle elämälle. Ihmiset eivät muutu tätä kautta nihilisteiksi vaan oman moraalinsa iloisiksi luojiksi. Tätä kautta Nietzschen suhde moraaliin onkin hyvin lähellä taiteilijan suhdetta taiteeseen; Hyvä taiteilija luo autenttisesti. Ja vain kalsea kaavamainen estettikko voisi sanoa että ollakseen kaunista tai taiteellista teoksen tulisi noudattaa tietynlaista kaavaa. Olipa tämä kaava sitten köyhän kansan maun mukainen koiranpentukitch tai eliitin postmodernin taiteen ihannointi.

Julmuus tai nihilisti ei ole kunnolla vapaa. Sillä syvä vapaus vaatii Nietzschelle syvää introspektiota. Ja Nietzschen mukaan puhdas egoistinen asenne ei ole tuottanut hänelle kovin suurta iloa. Sen sijaan hän korosti ihannehahmojaan. Niiden joukosta löytyy esimerkiksi Michel Montaigne, joka kohtasi elämässään suruja mutta joka ei lannistunut niistä vaan oli kuitenkin perussävyltään utelias, tiedonhaluinen ja iloinen. Julma pomottaja sortuu tottelemaan herramoraalin lokeroa ja ankea teiniangstaaja taas on ressentimentin läpitunkema. Hedonistiset sohvaperunat taas ovat pienten nautintojensa hämmentämiä passiivisia viimeisten aikojen ihmisiä. Tässä mielessä Nietzschen yli-ihmisyys on hyvin hankalasti saavutettava asia.

---

Lähteet:
Friedrich Nietzsche, ”Ecce homo: Wie man wird, was man ist” (1888) [suom. ”Ecce homo”]
Friedrich Nietzsche, ”Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen” (1891) [suom. ”Näin puhui Zarathustra”]

Rohkeus ja pelko

Kun puhutaan rohkeudesta, esiin tulee "huimapäinen rohkeus" joka voi olla hallittujen riskien ottamista tai puhdasta uhkarohkeutta. Ja sitten "ei-huimapäinen rohkeus" joka tulee enemmän pelon voittamisesta.

On hyvä miettiä että vaatiiko rohkeus pelkoa. Näyttää siltä että jollain tavalla vaatii. Ei välttämättä pelkoa sillä itse teon tekijällä, mutta jonkun pelkoa tunnutaan vaadittavan siihen että asian tekeminen koetaan rohkeaksi.

Ainakin näyttää siltä, että rohkeutta ei tuoda esiin ellei joko teon tekijä ole voittanut itseään tai sitten hänen tekemänsä teko pelottaa "suurta yleisöä" tai "pientä yleisöä".

Sokraattinen meteli

Sokraattisessa metodissa on kyse viisauden kätilöimisestä. Sokrates kysyi mitä joku tarkoitti jollain asialla tai mitä tämä asia tarkoitti. Toinen vastasi. Ja Sokrates tarjosi tälle vastaesimerkkiä.

Esimerkiksi jos katsottiin sotilaallista rohkeutta voi vastauksena olla, että sotilaallinen rohkeus tarkoittaa sitä, että ei pakene. Sokrates voisi vastata tähän, että joskus sotilaiden täytyy paeta vaikka uudelleenjärjestäytymisen tai paremman aseman sijasta.

Tämä on hyvin erikoinen projekti. Sillä käsiteanalyysissä näitä vastaesimerkkejä koskee hyvin erikoinen piirre ; Voidaan sanoa että tuo alkuperäinen pakeneminen pätee yhä koska sanotaan nyt vaikka niin että "rohkea sotilas ei koskaan pakene, joskus hän tosin suorittaa taktisen perääntymisen". ; Syynä on se, että kun Sokrates ottaa esimerkin, siinä esiintyy esimerkiksi termi "pakeneminen". Ja tähänkin voidaan periaatteessa liittää Sokraattinen käsittely.

Tästä päästään oikeastaan siihen, että mikä on Sokraattisen menetelmän ydinteesi. Ei ole ihme että Platon käytti Sokratesta dialogeissaan. Tai oikeastaan että Sokrateen hahmo tunnetaan lähinnä Platonin kautta.

Kätilöinti vaatii sitä että määrittely on puutteellinen mutta itse käsite on itse asiassa tunnettu. Filosofiointi ei ole sitä että keksitään miten maailma on. Vaan sitä että kieli täsmentyy kohti käsitettä joka on jo alun perin selvä. ; Filosofian osuus muuttuukin tässä prosessissa omituiseksi. Filosofia ei oikeastaan onnistu löytämään tai tekemään totuuksia. Sen sijaan ennakko-oletuksesi ja niiden valossa luomasi filosofiat voivat osallistua puutteellisiksi kun vastaesimerkki kumoaa ne. Filosofiaa tarvitaan enemmän filosofiakritiikkiin kuin totuuden löytämiseen. ; Ei ihme, että Platonin ideamaailma oli ikuinen ja muuttumaton ja kaikki maanpäällinen vain tämän idean epäonnistunutta muotoutumista.

Ilman tätä tasoa Sokraattinen metodi johtaa sanasaivarteluun ja sofismiin. Jota vastaan Sokrates hahmona usein asetetaan, ikään kuin viholliseksi joka hakee viisautta eikä ovelaa retorista voittoa.

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.

Mitä botnaajat opettavat historiasta?

Katsoin botnaamista. Se onkin hauskaa seurattavaa. Siinä on vauhtia ja mäiskintää. Ottelut kestävät melko paljon ja vaatii varmasti rohkeutta kestää sitä. Lisäksi se, että röykyttää ja tulee röykytetyksi historiallisissa panssareissa vaatii taatusti hyvää kuntoa.

Laji näyttää olevan hyvin varustekeskeinen. Varusteisiin kuluu paljon varoja. Haarniskat, toisin kuin miekat, vaativat usein ja helposti kustomointia niin että massaostot ovat haasteellisempia. Miekkoja voi tusinatuottaa, panssareihin on syytä jättää modifiointitilaa. Se ei ole "taistelua", saati "historiallista taistelua" ja siksi HEMA -piireissä botnaajiin katsotaan joskus hieman karsaasti.

Nähdäkseni botnaajat kuidenkin demonstroivat yhden asian joka on aivan oikeasti opetus joka koskee myös historiallista miekkailua. He nimittäin demonstroivat että haarniskat toimivat. Kun pelkällä hakkaamisen riemulla ei voi voittaa panssaroitua vihollista, on joillakuilla varmasti motivaatiota opetella niitä historiallisiin aineistoihin tallentuneita tekniikoita joilla vastustajan panssari ei ole este vaan hidaste.

Poliitikkojen ääntenhankinnasta ; Vanhan reseptin soppa

Vaalikausi on alkanut. Ns. "piritorillakin" on ollut pystyssä erilaisia hernekeittopatoja. Äänestäjien kosiskelussa on sellainen mielenkiintoinen puoli, että ainakin minulle niistä tulee yleensä lähinnä mieleen se, että miksi näitä rokkapatoja ei näy keskellä vaalikautta. Muutoinkin eduskunnan toiminnassa on viime päivinä säädetty edestakaisin. Omia päätöksiä on ensin tehty ja sitten hylätty. Lisäksi poliittisilla broilereilla näyttää olevan syviä vaikeuksia suhtautua esimerkiksi ns. tavallisten ihmisten tulotasoon, ja omiin palkkoihinsa.

Joskus olen haaveillut siitä että poliitikkoja käsiteltäisiin Platonin opeilla. Platonhan piti tärkeänä että viisaat miehet ovat vallassa. Näitä filosofiruhtinaita kuvasi kuitenkin äärimmäinen askeesi. Jos poliitikko ei voi tienata työllään ja päätöksillään, häntä ei motivoi raha. Eikä hän suhmuroitsisi. Tässä sinänsä riemukkaassa ratkaisussa ei tietenkään ole muuta vikaa kuin se, mikä on kaikessa alipalkatussa orjatyössä. Poliitikoilla olisi innostus hankkia edes säällinen tulotaso korruptiolla. Ja toisaalta elinkeinoelämä joka kykenee maksamaan ministerille rahaa on usein jotain jota kannattaa tukeakin noin yhteiskunnan tasolla. Lisäksi jos poliitikkojen työ olisi alipalkattua, olisi todennäköistä että sinne ei hakisi suurin osa niistä nykyisistä pikku sosiopaateista, jotka tuottavat ongelmat. Joten ansaitun rangaistuksen tuntukin karisisi todennäköisesti.

Hernerokkaa vedellään vanhalla reseptillä koska kenties parempaakaan ei ole. Siksi olisikin kenties riemukkaampaa lähestyä asiaa vielä vanhemmalla reseptillä.

Näkisin että nykyjärjestelmässä on monen vuoden kaudet ja päätökset ovat joustamattomia siksi että toimitaan hyvin suurissa klustereissa. Tehdään puoluepolitiikkaa. Eikä vain sitä. Sen lisäksi hallitus täytyy jotenkin rakentaa. Joku kenties muistaa miten edellisten vaalien jälkeen hallituksen muodostaminen oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Syynä on keskusohjautuvuus. Hallitus muodostaa valittujen puolueiden lisäksi suuremman kokonaisuuden. Päätöksenteko tälläisessä varmasti tasapainoistuu mutta myös vaikeutuu.

Olen kuitenkin huvitellut astetta vakavammin siitä että jos minä saisin tehdä sen mikä pitäisi. Eli heittäisin nykyiset puoluepoliitikot sikatilalle. (Osa töihin, osa rapsuttelemaan sikoja kun ei heistä muuhun ole, ja osa tietysti itse sioiksi koska he ovat jo nyt siinä niin hyviä.) Ja aloittaisin alusta. Tällä kertaa kunnolla.

Saattaisin soveltaa "tasavaltalais-ajan" roomalaista järjestelmää.

Siellä ei ollut puolueita. Siellä oli sen sijaan yksilöitä. Yksilöt sidottiin jonkinlaiseen hyvin löyhään suvuntapaiseen konseptiin. Menneisyydessä menestyneet sukulaiset kertoivat että suvulla oli takana maineikkaita tekoja. Ja tämä toi uskottavuutta yksilölle. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti kahlinnut yksilön toimia.

Roomassa järjestelmä oli rakentunut hyvin vahvasti sen varaan että yksi henkilö ei oikein voinut saada  pysyvää valtaa. Valtaa käyttävät konsulit olivat tasavallan ylimpiä toimeenpanevia viranomaisia. He olivat roolissaan vuoden kerrallaan. Ja heidät saatettiin valita uudestaan kymmenen vuoden välein. (Tosin esimerkiksi Marius valittiin 5 vuotena peräkkäin sotatilan vuoksi.)

Konsuli toimi arvovallallaan jota voidaan kuvata kolmella roomalaisella hyveellä ; Dignitas, Pietas ja Virtus.
1: Dignitas kuvasi arvokkuutta joka vaati ennen kaikkea pelotonta ja rauhallista esiintymistä. Olemuksen piti heijastaa arvokkuutta ja se vaati kunnioitusta. Ulkonäkö, tavat ja sisäiset ominaisuudet muodistivat kokonaisuuden hyvin monisäikeisellä tavalla.
2: Pietas oli eräänlaista hurskautta. Uskonnollisten tapojen lisäksi tuli olla osana roomalaista kulttuuria. Eli täytyi tuntea roomalainen tapaetiketti, kunnioittaa perhettä oikealla tavalla. Laki tuli myös tuntea ja sitä tuli noudattaa jotta voisi olla kunnolla hurskas. Kokonaisuus on jonkinlainen epätäsmällinen mutta kuitenkin jotenkin myös arvioitavissa oleva hyvä kansalaisuus.
3: Virtus taas käsitteli urheuden ja sotilastaitojen tapaisia hyveitä. Urheilullisuus, miekkailutaito ja kyky johtaa sotilastaitoja yhdessä luonteenpiirteiden ja käyttäytymisen kanssa rakensivat eräänlaisen miehuullisuuden. Tämäkin oli hyvin monisyinen hankittujen taitojen, sisäisten ominaisuuksien ja temperamenttityypin summa.

Ne kaikki käsittivät ihmisen mainetta ja kunniaa, hänen hyveellisyyttään. Maineikkuus ja karismaattisuus kasvoivat saavutusten mukaan ja toisaalta seksiskandaali saattoi seurata koko elämän ajan. Julius Caesar esimerkiksi sai päälleen huhun homoseksuaalisesta suhteesta, jossa hän oli peräti vastaanottavana osapuolena. Tämä varjosti hänen mainettaan ikuisesti, vaikka asia olikin huhu.

Olisi mielenkiintoista elää kulttuurissa jossa Mika Niikko saisi toistuvasti kuulla siitä että "käsilaukkuvaras ottaa kantaa arvokeskusteluun, mielenkiintoista." Olisi innostavaa jos yksilön hyveellisyys yhdistettynä hyvään palkkaukseen ja lyhytaikaiseen virkaan yhdistyisivät. Ote kansaan olisi pakko säilyttää, ja kova kilpailu takaisi sen että yritteliäitä ihmisiä olisi koko ajan tungussa. Toisaalta tässä järjestelmässä on huonona puolena se, että konsulilla ei ole oikeastaan intressejä muuhun kuin palkan vetämiseen. Suurimmat saavutukset ja poliittiset teot eivät olisi konsuleiden vaan konsuleiksi pyrkivien harteilla.

Lisäksi tällä tavalla on erikoinen suhde demokratiaan. Puoluejärjestelmän hyvä puoli on se, että samanmieliset ihmiset eivät syö toistensa ääniä. Jos kaksi ihmistä ovat keskenään hyvin samaa mieltä ja he ovat yksilöinä, he kilpailevat samoista ihmisistä. Ja usein juuri tavallisten ihmisten mielipiteitä olisi tarjolla useammalla ehdokkaalla koska ... no, näitä mielpiteitä kannatetaan yleisemmin. Näin ollen yksilöjärjestelmässä olisi enemmän hajontaa. Valtaan pääseminen ja sieltä poistuminen olisi enemmän onnenkauppaa. Erikoinen mielipide voi voittaa vain siksi että suositilla näkemyuksellä on 12 karismaattista ehdokasta. Tämä tilanne vaatisi ennen kaikkea muista samanlaisista irtautumista. Puoluejärjestelmä taas tukee yhteistyötä ja vähentää poliitikkojen keskinäistä kilpailua, etenkin samaa mieltä olevien kesken.

Mutta sopalla lahjontaa katsellessa tämä kaikki saattaa tuntua pienen hetken viehättävältä.

Kuolemisen pelko ja kuoleman pelko

Internetissä kiertää lehtileike jossa on "mummo gallupissa". Lausunto on "Minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä täällä tapahtuu. Olen ollut uskossa 20 vuotta, eikä minulla ole edes kuoleman pelkoa." Tämänlaisesta lausunnosta ei tietenkään voi muuta kuin heilutella peukaloita. Siinä on eeppistä don't give a fuck -asennetta jota voi aina toivoa lisää ihmisiltä. (On hyvin vaikeaa olla stoalaisesti välittämättä sortumatta kyynisyyteen tai nihilismiin.) Samanlaista stoalaista asennetta tavataan usein deterministisissä kulttuureissa joissa ajatellaan että kohtalo on jo säädetty.

Mutta tässä kohden kysymys kuoleman pelosta on jännittävä. Mummo edustanee espanjalaisen Miguel de Unamunon tyylistä asennetta. Hän kun kuvasi elämää siten, että jos häntä ylläpitävä ruumis kuolee, ja jos tämä tarkoittaa sitä että elämä palaa absoluuttiseen tiedottomuuteen, ja jos sama koskee kaikkia ihmisiä niin kovaonninen ihmissuku on vain haamujen synkkä kulkue matkalla tyhjyydestä tyhjyyteen. Ja tällöin inhimillisyys olisi maailman epäinhimillisin asia.

Itse toki näen että tämänlainen on toiveajattelun värittämää. Maailmaa jossa murha, maailman inhimillisin asia, olisi epäinhimillistä siksi että se ei ole toivottavaa tai miellyttävää. Ihminen ei ole läpeensä hyvä, ei toki läpeensä pahakin. Ihminen on perimmiltään kaikkea. Mutta kuitenkin on oleellista tiedostaa että Erityisen Monet uskonnot tuovatkin lohtua juuri tätä kautta. Tuonpuoleisesta puhuminen ja siihen liittyvä toivo ovat kristinuskon kenties vetoavimpia myyntiartikkeleita. Kuolema halutaan muuttaa illuusioksi, ja tämä prosessi sitten tuo rohkeutta ja voimaa ihmisten elämään. Kuolemanpelko katoaa.

Tässä kohden argumentaatio on kuitenkin siitä erikoinen että se on tavallaan hyvin absurdi asia.
1: "Gallupmummonkin" lausunto kiertänee siksi että se on yllättävä eikä tyypillinen. Se on harvinaislaatuisen epic cool. Usea kuitenkin tähtää tuonpuoleisen lisäksi tämänpuoleiseen. Ja tämän seurauksena he ovat vähemmän uskomattoman mahtavia kuin "gallupmummo".
2: Ateistisiin perinteisiin kuolemanpelko on osunut vain melkoisen harvoin. Jo antiikin Epikuros esitti että jos kuolema on olemattomuutta ei siinä ole mitään pelättävää. Ei ole tuskaa eikä kärsimystä. Joten kun on kuollut ei koe mitään mitä tarvitsisi pelätä.

Dilemmoja kuolemasta.

Kuolema on siitä erikoinen asia että siihen suhtaudutaan tietyillä tavoilla. Tietyt ideologiat harjoittavat tiettyjä argumentointitapoja. Ja niissä on sellaisia huomioita että kuolemanpelosta vapautuneet jotenkin erityisesti vastustavat kuolemista kaikissa sen eri muodoissaan. Tässä on selvästi jännitteitä.

Kun katsotaan ateismikritiikkiä onkin yleistä että kuvataan että uskonto tuo lohtua ja kuolemanpelkokin katoaa. Mutta samalla selitetään että ateistin elämä on sellaista että ateistien tärkein kysymys on se että miksi he eivät tee itsemurhaa. Ja tässä Camusin kysymys muutetaan nimenomaan siihen muotoon että "miksi et vaan vedä itseäsi kiikkuun, ateisti". Vaikka Camus ei näin tarkoittanutkaan, vaan nimenomaan korosti että itsemurha on huono ratkaisu. (Toisaalta jos kuuntelee hetken näiden "sy-väl-li-li-ha-i-ses-ti i-han it-te a-jat-te-te-te-le-vi-en" juttuja hetken niin kysymys muuttuu kyllä relevantiksi. Mutta ei sillä tavalla jota kysyjä olettaa.) Ajatus on hieman omituinen jos ateismi tarkoittaisi kuolemanpelkoa. Ja että siksi esimerkiksi sodassa kaikki sotilaat kääntyvät kristityiksi eikä juoksuhaudoissa ole ateisteja.

Toisaalta sama dilemma on myös eutanasiakeskustelussa jos sitä verrataan itsemurhakeskusteluun. Itsemurhan kohdalla usein esille tuodaan argumentteja siitä miten elämä voi tulevaisuudessa tarjota paljon. Eutanasian kohdalla tämä on muuttunut melko irrelevantiksi. (Siinä on pakko vedota jo jonkinlaiseen ihmeparanemisen tapaiseen konseptiin.) On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi itsemurhan toivoargumentti olisi vakuuttava jos sen sovelluksen heikkeneminen ei muuta asennoitumista. ; Kun sama ihminen yhtä suurella innolla taistelee itsemurhaa ja eutanasiaa vastaan on selvää että tämä toivoargumentti ei muuta heidän asennettaan. Josta ei voi päätellä muuta kuin että todelliset syyt ovat jossain muualla eivätkä he itsekään usko tuohon argumenttiinsa. Jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä että miksi he esittävät sitä ylipäätään?

Voidaankin nähdä että kuolemisprosessi on syytä pilkkoa tarkemmin osasiin.

Terveyskeskuksissa
voi nähdä ylläolevaa
julistetta. En tiedä
onko tämä sitä paljon
puhuttua uskomushoitoa,
mutta jotenkin tähän
tarkoittamani kiteytyy
jotenkin oleellisesti...
Usein tosin kerrotaan
että vaivat paranevat
taivaassa, joten sinne
kaikki menisivät sitten
terveinä. Mutta sitten
toisaalta kummitukset
ovat sieluja mutta
usein päättömiä tai
jotenkin muutoin
yläosattomissa...

Näkisin että nämä jännitteet muuttuvat ymmärrettäviksi jos tiedostetaan että niissä itse asiassa puhutaan eri hetkissä hieman eri asioista. On ikään kuin eri asia puhua itsemurhasta prosessina kuin kuolemasta tuonpuoleisena. Yritän selventää sitä mitä tällä tarkoitan.
1: Avuksi voidaan ottaa ateistinen näkemys kuoleman pahuudesta. Thomas Nagel on korostanut että kuolema olisi paha asia sen vuoksi että ihminen saa elämässään hyviä asioita ja kuolema on este tälle. Eli välillisesti kuolemasta seuraa hyvien asioiden puutetta. Tässä mielessä kuolemanpelko voidaan saada prosessiin. Mutta se on itse asiassa menetyksen pelkoa.
2: Toisaalta eutanasiakeskustelussa on tullut vahvasti esiin se että monet ateistit eivät pidä kuolemisen prosessista. Pelkona ei olekaan kuolema vaan se että sitä edeltää helposti tuskaisuus. Jotkut ovat jopa niillä linjoilla kuin Juice Leskinen "elämä on kuolemista". Rappeutumisen ja vanhenemisen prosessit tuovat elämään kipuja ja tuskia. Eikä tämä välttämättä tee elämästä arvokasta. ; Tämä elämäntuska-eutanasiakulma voidaan nähdä jopa jonkinalaiseksi Nagelin argumentin täsmennykseksi tai lisäehdoksi. Jos elämältä ei ole odotettavissa kuin terminaalisyövän kipuja, kuolema ottaa ne pois ja se muuttuu hyväksi asiaksi. Eikä joksikin joka olisi ristiriidassa sen kanssa.

Tätä kautta voidaan huomata että ajatus kuolemasta on pilkottava osasiin. On kuolemanpelkoa ja kuolemisen pelkoa.
1: Ateistille kuolemisen pelko on ideologisen oikeaoppisuuden kannalta hyvinkin luonteva tila. Gallupmummolle ei. Uskovalle tuska on väliaikaista ja sen jälkeen seuraa tuonpuoleinen. Ja tuonpuoleistoivo auttaa puremaan hammasta kuolintuskissa niin että ei sorruta määräämään elämästä ja kuolemasta luonnottoman mekaaniseen elämän lyhentämiseen elintoimintoja väkisin ylläpitävien laitteiden off -nappulaan koskemalla.
2: Toisaalta tämä voi johtaa lisähuomioon. Ollakseen pelottava kuoleman tulee tarjota jotain päheämpää kuin tyhjiin raukeaminen. Näin ollen kuolemanpelko on nimenomaan uskontojen sarkaa. (Jos siis ajatellaan niin epäuskottavasti että ihmisten emootiot tottelevat jotain ideologista konstruktia. Mikä on kyllä absurdi oletus, mutta leikkikää mukana!) Uskovaista voi painaa ajatus Helvetistä. Tämä kertoo siitä että kuoleminen nähdään hyvinkin pelottavana.

Kokonaisuus on siitä ikävä että ateistin tietoisen kokemusmaailman kannalta kuolemanpelosta vapautuminen tarkoittaa lähinnä sitä että vapaudut illuusiosta. Kuoleminen on sen sijaan heille hyvinkin todellinen asia. Se minkä he todella elävät. He ovat todellakin kuolemalla kuolevia. Uskovainen taas vapautuu kuolemisen pelosta mutta heidän maailmassaan pitää priorisoida iäisyysasioihin, joten he vapautuvat pelosta joka koskee heidän kannaltaan irrelevantimpaa aluetta. Näin ollen sama filosofinen prosessi joka vapauttaa tietystä pelosta myös korostaa että tämä pelon osa-alue ei ole relevantti. Vaan juuri se toinen joka tehdään samoilla filosofisilla argumenteilla relevanteiksi. Tämä ei ole miellyttävä huomio.

Kenties tämä tekee gallupmummon kuolemasuhteesta siistin. Se on harvinainen ja vaikea. Harva uskovainen pystyy samaan eeppiseen mahtavuuteen kuin gallupmummo. Näkisin että ateistille tämä ei ole yhtään helpompaa. Kenties tälle tielle saa kuitenkin apuja lukemalla lisää sitaatiksi kiteytettyä hienoutta. CMX:än kysymyspalstalta. Kun siellä mieltä kaihertaa kysyjän kuolemanpelko ja siitä selviäminen, on vastaus "Mitä väliä sillä on, kuoleeko pelottomana vai paskat housussa. Ei sitä kuitenkaan pääse päättämään putoaako flyygeli päähän sunnuntaikävelyllä, vai menehtyykö satavuotiaana vanhuuden vaivoihin Sabbath Bloody Sabbath -levyn takakannen maisemissa. Ei kuoleman miettiminen ole mikään tapa elää. Olithan ennen syntymääsikin nykylaskelmien mukaan yli kolmetoista miljardia vuotta olematon. Miksi siis huolehtia jostain, josta on jo niin pitkä kokemus." Don't worky-be happy!

Paheksuntaa omien himojen rajoissa?

Töissämme keskusteltiin asiasta jonka olin maininnut blogissani vähän aikaa sitten. Itse olen ollut asiasta diskreetti ; Minua ei viehätä keskustella asiasta johon liittyy ihmisiä joita tunnen ; He saavat luvan olla paikalla jos ovat sosiaalipornon kohteina. (Tuntemattomista sen sijaan kyllä puhun selän takana ties mitä. En ole pyhimys. Muita sitten pyrin haukkumaan päin naamaa ja kehumaan selän takana. Se on lyhytjänteisesti huono mutta pitkällä tähtäimellä erittäin hedelmälliseksi osoittautunut tapa.)

Syynä oli se, että tästä Naturan opiskelijajärjestön hyväntekeväisyysseinäkalenterista oli tehty juttu iltalehteen. (Myös "facebookystäväni" nimi oli mainittu siinä aivan nimeltä.) Asiasta keskusteltiin muutoin työpaikallamme. Ja minulla oli varsin erikoinen hetki kun tajusin että olin asialla ennen iltalehteä. Olotila on varsin kummallinen koska siinä oli mukana samanaikaisesti "omaa ajankohtaisuutta" hivelevä ennen. Että sitten se iltalehti, joka ei lähteenä nyt niin hirvittävästi kannusta.
1: Tunnustan tilanneeni kalenterin, sillä sellainen on mahdollista tehdä. Tämän lisäksi olen tilannut juuri tuoreesti mikroskoopin. Joka ei liity näihin kuviin mitenkään, mutta asia on silti hauskaa mainita. Suurennuslasi olisi tosin vielä hauskempi kuin mikroskooppi.

En ottaisi asiaa muutoin esiin, mutta työkavereideni ilmapiiri oli hyvin kannustava. Keskustelun aiheena ei itse asiassa ollut kalenteri. Se oli metakalenteripuhetta. Sillä keskustelua herätti ennen kaikkea ne ihmiset jotka paheksuvat tätä kalenteria. Niitäkin on ollut. (Itse osasin odottaa tätä, koska vaikka tämänlainen onkin mielestäni kusipäistä niin ihmiset ovat usein kusipäitä ; heck, olen itsekin monessa kohden sellainen.) Moni ajatteli että on turhaa paheksua. "Ei tässäkään työpaikassa ole varmaan ketään neitsyttä töissä." Ja että moni varmasti ajattelee niinkin että haluaisi uskaltaa mutta ei ole sitten jotenkin rohjennut.

Tässä keskustelussa työkaverini nosti esille ajatuksen jonka laitoin tämän blogauksen otsikoksi. Hänen mielestään moitteissa korostuu helposti juuri se että asia jotenkin selvästi innostaa. Eli tässä ei paheksuta kalenteria vaan niitä tunteita joita tämä kalenteri näissä ihmisissä ja heidän housuissaan herättää. Tälle asenteelle annettiin jopa symboli joka oli minusta mainitsemisen arvoinen koska se oli aika hauska. (On toki epäluovaa lainata toisten ideaa sellaisenaan, mutta miksipä ei jos idea on hauska?) Esimerkiksi asetettiin "Tom of Finland" -postimerkeistä tehty parodiakuva jossa Päivi Räsänen on editoitu mukaan kuvaan. Kuva on tehty pieteetillä : Räsänen on kuvassa hyvin Tom of Finlandin piirrostyylisenä. Värimaailma on sama. Räsäsen asemointi on hyvä. Ja joko kuva on tehty jostain hänen valokuvastaan tai siihen on muuten hyvin onnistuttu jotenkin vangisemaan oleelllisen hyvä "päiviys". Kuvassa Räsäsen katse on arvioiva tavalla jossa on hieman vaikeaa sanoa onko kyseessä inho, paheksunta vai himo. Luultavasti ne kaikki.
1: Myönnän : En ole itsekään aivan immuuni tämänlaiselle housutunnetiloille. Olen monessa suhteessa yllättävän "ujo koulupoika". Joskin rivomielinen ja rivopuheinen sellainen. En kuitenkaan tee tästä muiden vikaa. Ja kenties siksi en moralisoi vaan panikoin näiden tekijöiden puolesta. ; En tavallaan halua että he kärsivät siitä että maailmassa on sellaisia ihmisiä kuin minä. Että he eivät kenties ole miettineet loppuun asti ja toimivat spontaanisti ignoranssissa ja eiharkitusti. Eli he eivät olisi rohkeita asioita harkitsevia ihmisiä. Mikä on tavallaan loukkaavaa epäilyä. Mutta kertoo koko lailla paljon siitä miten ajattelen ihmislajista noin ylipäätään.

En ole yleisesti ottaen hirvittävän innostunut tämänlaisista rakenteista. Ne ovat jonkinlaista argumentiksi naamioitua asennevammaisuutta ; On helppoa sanoa että "jos moittii vitsiä se on osuva" tai "jos haukkuu kristinuskoa uskoo oikeasti Jumalaan". Mutta jossain laajennetussa mielessä näissä ajatuksissa on usein jotain perää. on pakko sanoa että jos provosoituu vitsistä niin se vitsi jotenkin loukkaa joksikin tärkeäksi näkemää asiaa. Ja jos moittii kristinuskoa niin siinä uskonnossa näkee joko yhteiskunnallisen tai asenteellisen vian jota pitää tärkeänä. Ja jos reagoi opiskelijakalenteriin niin se kertoo jostain, ei välttämättä erektiosta vaan kenties vain siitä että jotkut moraaliarvot kiristävät sädekehää päässä monta astetta liikaa. ; Että kyllä siitä jotain voi rajata. Moralismi kertoo aina jotain moralistin ihmiskuvasta.

Kuinka suuresta osasta ei-pornoa halutaan tehdä sellaista

Taidemaalarit ovat varmasti kautta aikojen olleet vaikeuksissa sen kanssa mikä on taidetta ja mikä erotiikkaa tai peräti pornoa. Tästä ääripäinä on renessanssiylimys joka tilaa maalauksen jossa on tarkoituksellista alastomuutta, jolloin taiteilija haluaa kenties tehdä taidetta mutta tilaaja määrää sisältöön itselleen jotain joka on vähintään hyvin lähellä pornografista materiaalia. Tai sitten taiteilija haluaa tehdä taidetta mutta tilaaja on joku vähän niuhompi renessanssipaavi joka pitää vaikkapa alastomuusasioita paheellisina ja syntisinä.

Mutta asialla on konkreettisempiakin ulottuvuuksia. Sellaisia jotka eivät jää enää jonkun taidekriitikon ja filosofisen luokittelijan maailmaan. Vaan jonain joka vaikuttaa jopa relevantimpiin maailmanasioihin kuin kirjaston luokitusnumeroon. (Joka on konkreettinen ja yllättävän tärkeä asia.) Sellaiseen joka teoriassa saattaa vaikuttaa hyvinkin laajasti siihen mitä ihmiset voivat jatkossa tehdä ja miten häntä kohdellaan tämän jälkeen.

Itse näkisin että maailmassa on olemassa "yhteiskunnan seksualisoitumista" koskeva käsite. Jossa on kaksi puolta. Ensimmäinen on se, että erilaista vähäpukeista ja sisällöltään seksuaalista materiaalia on hyvin paljon saatavilla. Toinen taas on se, että moni normaali ja eiseksuaalinen asia väännetään seksuaaliseksi. Esimerkiksi äitien imetys on aikaisemmin aivan varmasti ollut normaalia ; Ei ole ollut mitään tutteleita ja vauvat on ruokittava. Nykyisin se koetaan hyvinkin helposti rinnan näyttämisenä, joka taas nähdään erotisoituna. ; Suomessa on toinenkin yhteys joka näyttää olevan erotisoitumassa. Nimittäin sauna.

Eräs facebookystäväni (omituinen käsite, myönnän) on ottanut osaa hyväntekeväisyyskalenteriin joka on sauna -aiheinen. Se ei ole sisällöltään eroottinen. Mutta siinä on aiheen vuoksi alastomuutta. Toki rajatusti. Mistään rintojen heiluttelusta ei ole kysymys. Mutta toisaalta juuri tämä tuottaa jossain määrin ongelmia. Koska sitten näin tämän em. facebookystäväni alasti, tein kuten jokainen kunnollinen mies tekee nähdessään sievän naisen paljasta pintaa internetissä. Eli kirjoittaa aiheesta kommenttia privaatisti.

En ole tässä mikään moralistikukkahattusetä. Tai ainakaan en kovin vahvasti. Luonnollisesti toivon hyvää onnea hyväntekeväisyyskalenterille. En koe myöskään että pornoa tai erotiikkaa itsenään tarvitsisi kieltää. En paheksu ihmistä sen vuoksi että hän riisuu hyväntekeväisyyden puolesta. En edes silloin kun se on selvästi tätä mainittua saunakalenteria erotisoidumpaa - kuten monesti näkee turkista vastustavissa kampanjoissa joissa alastomia naisia käytetään huomionherättäjinä.

Saunan eiseksuaalinen luonne on nimittäin jotain joka on siitä hankala että se on hyvin helppoa erotisoida ja seksualisoida kysymättä ihmiseltä itseltään lupaa. Konteksti on hyvin helppoa häivyttää. Tämä liittyy oleellisesti siihen mistä kirjoitin aikaisemmin. ; En pitänyt julkkisten vuodettujen eroottisten kuvien katselemista sopivana. Sen sijaan korostin että ammattilaisten tekemä porno on - jos ei täysin eettistä niin ainakin huomattavasti vähemmän epäeettistä - koska kuvatut ovat antaneet luvan siihen että heidän kuviaan käytetään juuri tämänlaisessa kontekstissa.

Koska saunakalenteri oli selkeästi ei-eroottinen on siinä riskejä tämänlaisiin ongelmiin. "Rehti eroottinen kuva" on siitä suora että konteksti on selvä. Ja tässä mielessä kuva on selvästi tiettyyn tarkoitukseen tehty ja sitä on mahdollista käyttää sellaiseen. Mutta koska kyseessä ei ole eroottinen kuva joka olisi tehty sellaiseksi, on riskinä se että kuvaa käytetään johonkin jota varten ei ole annettu lupaa ei niin kuvaajalta kuin ennen kaikkea kuvatulta mallilta (tai kuvassa olevalta kohteelta, tai ihmiseltä, miten tämän sitten haluaakin ilmaista). Alastomuus on helpohkoa viedä pois kontekstista. Ja tämä on se ongelma ja riski.

Esitinkin kampanjaan esittäneelle kysymyksen siitä että mitä jos hänen kuvaansa käytetään jollain kamalalla tavalla. Enkä tässä tarkoita sitä että joku teinipoika masturboi kalenterikuvan päälle, vaan siitä että jos joku vaikka ottaa kuvan talteen ja se vuotaa julkisuuteen ennen vaikka presidentinvaalikampanjoita. Kuvana josta on vaikka taktisella rajauksella ja kalenterikontekstin hämärtämisellä tehdään skandaali jossa tämä henkilö sitten on joku jolla on "kyseenalainen ja irstas menneisyys". Tämä konteksti olisi tietysti valehtelua. Mutta se olisi melko helppoa tehdä.

Ja tiedän että jos tämänlainen tilanne sattuu osumaan omalle kohdalle niin se iskee yllättävän vahvasti.
1: Yhdessä aikaisemmassa työpaikassani eräs nuori nainen oli ollut aivan oikeissa eroottisissa kuvissa. Nämä kuvat eivät olleet mitään merkittävän rajua materiaalia ja kohtuullisen hyvällä maulla tehtyjä. Kun tieto asiasta työpaikalla levisi kädestä käteen kiertävien kuvien kautta, nuori nainen sai tietysti kohdata ilmeitä ja katseita. Joiden syyn hän joko tiesi tai sitten ei. Sosiaalinen asenne oli varmasti raskasta kantaa. Olin vihainen hänen puolestaan. En sääli sitä että jollain riittää kehoa tämänlaisiin kuviin. Mutta paheksun siitä että mahdollisesti palkan tai seikkailun takia takia tehdystä projektista tehdään jonkinlainen ihmistä luokittava ansa. En ole mikään kovin ihana ihminen, mutta on jokin raja jolla ihmistä saa kohdella ja missä ei.
2: Samoin pornokuvaistaminen on muutenkin ase. Puolisoni kohtasi tätä koulussa kun hänen naamaansa leikkaa-liimattiin ammattilaispornonäyttelijöiden vartaloihin ja pistettiin koulun oppilaiden parissa kiertoon. Oli selvää että tämä iski sekä itsetuntoon että vaikutti ammatissa tarvittavaan karismaan ja auktoriteettiin. Tämänlaisesta tempusta olin sen verran vihainen että en vieläkään tiedä tekijän sukunimeä. Etunimen tiedän. Sukunimen paljastuminen saattaisi olla vakavahenkisen kaksintaistelun paikka.

Oikeastaan tässä saunakuvassa ongelmana onkin oikeastaan juuri se että vaikka sukupuolella, iällä ja ulkonäöllä ei pitäisi tämänlaisissa asioissa olla jotain merkitystä, sillä ei ole. ; Minä miehenä ja korkeintaan kohtuullisen näköisenä voisin patsastella aivan umpimunasillani samassa kalenterissa ja tätä kuvaa ei kukaan missään ikinä väittäisi pornografiseksi menettämättä kasvojaan. (Olen toki tällä hetkellä komeimmillani ikinä, mutta se johtuu enimmäkseen siitä että olin karsean näköinen teini.) Mutta kun nuori sievä nainen on paljon tätä rajatummin ja vähemmän paljastavasti kuvassa, on riski tämänlaiseen olemassa. Tasa-arvoisessa maailmassa jossa sukupuolia kohdeltaisiin tekojensa mukaan tätä ei tapahtuisi. Mutta tässä kohden on selvästi olemassa jokin hyvin relevantti ero.

Facebookystäväni oli toki siinä rohkea että hän esitti että hän ei murehdi tämänlaisista asioista. Koska hän ei tee väärin vaan oikein. Ja jos pelkää mahdollisia ongelmia ei oikein saa tehtyä mitään. Että internet on vähän kuin ase, että aseet eivät tapa ihmisiä vaan ihmisten intentiot. Hän on tässä mielessä rohkeampi kuin minä. Enkä tarkoita rohkeudella sitä eroottisissa kuvissa käytettyä rohkeutta. Vaan sellaista ns. aitoa rohkeutta. Ilman tämänlaista rohkeutta meillä olisi tarjolla vain riskitöntä taidetta ja riskittömiä projekteja. Ilman tämänlaista rohkeutta ei tarvittaisi lainkaan perinteistä sensuuria koska kaikki hoitaisivat kaiken ennakkosensuurilla.

Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda

"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)

Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)

"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.

Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.

Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.

Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.

Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.

Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.

Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.

Sininen on naamansa sen

Viime päivinä on puhuttu skotlannin itsenäistymisestä. Olin itse melko varma siitä että muutos tapahtuisi - koska jos asia ei olisi erityisen varmalla pohjalla sitä tuskin lähdettäisiin yrittämään. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut. (Ei ole ensimmäinen kerta kun minä olen väärässä politiikassa.) Uutinen oli sen veran näkyvä että lähteistä tärkeimmät, "lehti" ja "hikipedia" käsittelivät aihetta. Muutos - jos se siis olisi toteutunut - olisi saattanut vaikuttaa esimerkiksi Britannian "Union Jack" -lipun uudistamiseen. ; Ehdotuksia oli useita mutta yleinen teema oli sinisen värin poistuminen.

Siniselle värille voidaan keksiä ties mitä symboleita. Jukka Kuoppamäen laulajanura rakentuu osittain tämän tosiasian varalle. Sininen voi olla analoginen jonkin sinisen kohteen kanssa. Sininen voi symbolisoida jotain asiaa, ja symbolit ovat sopimuksenvaraisia. Skotlannin kohdalla tärkeää on kuitenkin hakea neuvoa jalkapallohuligaaneilta jotka maalaavat naamaansa kaikenlaista.

Ja naamanmaalausaihe liittyy skotlantiin William Wallacen kautta. Elokuvassa "Braveheart" kuljetaan siniseksi maalatussa naamassa. Elokuvassa on oikeasti anakronismi. Paikka on kyllä oikea mutta aika on väärä. Tätä elokuvaa ei pidä ottaa historiallisena dokumenttina. Mutta sininen naama liittyy oleellisesti alueeseen. "King Arthur" -elokuva on tässä oikeammassa. Se liittää sinisen naamavärin pikteihin. Jotka sitten todella oikeasti maalasivat itseään pahemmin kuin katukurtisaani ja innokas urheilufani yhteensä.

Polybios on kuvannut "kelttejä" joita vastaan roomalaiset sotivat. (Nykytiedon mukaan "keltit" eivät toki olleet mikään yksi laaja kulttuuri, joten kyseessä on tavallaan roomalainen karkeistus joissa vieraita kulttuureita ei oikein ymmärretä mutta tehdään silti luokitus. Ihmisten lävistämiseen miekalla ei tarvita antropologin otetta. Riittää että ote on sellainen että gladius pysyy kädessä.) Hän kuvasi miten roomalaiset joutuivat taistelemaan sellaisiakin joukkoja vastaan joissa soturit olivat alastomia. Polybios ei täsmennä olivatko soturit ilman minkäänlaista paitaa vai aivan munasillaan. Mutta tiedetään että soturit olivat maalanneet ihoaan siniseksi.

Tämä aktio on hämmästyttävä. Sillä siihen aikaan panssarointia tunnettiin muuallakin kuin roomalaisten parissa. Teknologia oli keksitty ja saatavilla. Joten tähän vähäpukeisuuteen on muita syitä. Tärkein syy on luultavasti psykologinen.
1: Paidaton mies on varmasti aina ollut erityisen aggressiivisen oloinen. Tätä kuvastoa on sittemmin käytetty esimerkiksi homokuvastossa niin paljon että se vie uskottavuutta esimerkiksi Putinin paidattomalta hevosratsastukselta. Mutta paidattomuutta on yleensä pidetty jotenkin miehekkäänä. Toisaalta sotamaalausta on käytetty juuri tämän psykologisen vaikutuksen tehostamiseksi muissakin kulttuureissa.
2: Toisaalta ilman panssaria oleminen voi liittyä soturien itsensä rohkeuden boostaamiseen. Puunilaissotien aikana kelttejä palkattiin usein sotilaiksi ja he olivat esimerkiksi taisteluissa humalassa, jopa taistelukyvyttömän tasoisesti humalassa, koska tuon kulttuurin sotavalmisteluihin kuului toimintaa jotka poistivat pelontunnetta. Panssarittomuus on voinut olla osa tämänlaista suhtautumista.
3: Lisäksi on hyvä katsoa ihomaalia tarkemmin. Värin sinisyys tuli alunasta joita taas hankittiin liekokasveista (Lycopodiaceae). Tällä aineella oli muitakin ominaisuuksia kuin väri. Sillä on lieviä antiseptisiä ja antibioottisia ominaisuuksia. Tämä on varmasti auttanut pienempien haavojen kohdalla. Taistelukentillä kun on saatu muitakin nirhaumia kuin tappavia haavoja. Ajatusta voi tehostaa sekin että entisinä aikoina eräs tavallisimmista taistelujen jälkeisistä komplikaatioista oli se, että haavoihin oli päässyt kuituja päällä olleista vaatteista. Kun miekka tai kirves tunkeutuu lihaan, se usein ensin repii tiensä paidan tai muun kankaan läpi. Ja jos haavaan pääsee lankoja - jotka eivät taistelukentällä ole sitä hygienisintä sorttia - niin seurauksena on tulehdus jota on vaikeaa parantaa kun haava yrittää parantua ongelmapaikan ympärille. Siksi panssarin jälkeen toisiksi paras vaihtoehto onkin taistella ilman paitaa. Ja tässä kulmassa haavanhoito -ominaisuudet voivat olla pieni bonus. Toki en usko että tämä on tärkein syy sotamaalaukselle. Mutta ihmiset eivät ole tuolloinkaan olleet tyhmiä (tai sen tyhmempiä kuin nykyään) joten tämä on voinut vaikuttaa ratkaisussa.

Ei kuitenkaan ole ihme että pikteihin liittyvää symboliikkaa on sidottu "Braveheartin" aivan eri aikakauteen. Kansallistunne ei aina noudata logiikan tai historian rajoja.

Painukaa maailman ääriin asti

Kutsuin tänään Jehovan Todistajaparin sisälle asti. (Meillä on sopimus. He voivat kolkutella kunhan alistuvat täysin mielivaltani ja spontaaneiden aktioideni alle.) He toivat katsottavaksi Jehovan Todistajien DVD -elokuvan. Sen nimi, "Maailman ääriin asti" on alluusio Raamatusta, Apostolien tekojen 1 lukuun, jossa kerrotaan että "Te tulette olemaan minun todistajiani maailman ääriin asti." DVD kertoi Jehovan Todistajien Raamattukoulun, Gileadin, oppilaista ja siellä tapahtuvasta koulutuksesta.

Elokuva noudatti kaikkia klassisen propagandan muotoja. Dokumentissa on vain positiivisia kannanottoja kursseista. Vain kannattavia lausuntoja entisiltä ja nykyisiltä oppilailta. Muotokieli on ehtaa kitchiä. Olin aikaisemmin ajatellut että dokumentissa esitetään aihepiiriä monista eri näkökulmista. Ja että tämä on se mikä on tarpeen kun mietitään mitä asiassa oikein tapahtuu.

Kuitenkin nähdäkseni tämä hyvin yksipuolisesta kulmasta tehty elokuva todella nimenomaan näyttää mistä on kysymys. Enkä joudu edes tulkitsemaan. Voisin toki katsoa että mitä ei sanota. Esimerkiksi kurssien kohdalla ei kerrota kuinka vaikeita kokeet ovat. Jehovan Todistajat tulevat ryhmään, opiskelevat ahkerasti ja valmistuvat. Meille näytetään mukaantulopuheet, valmistumisjuhlat ja pänttäämisdetajeja vaikkapa juutalaisten pappien vaatteiden symboliikasta, ja miten tämä liittyy Jehovan Todistajan oppeihin. Mutta ei kerrota miten vaikeita testit ovat (eli mitataanko oppimista) tai miten epäonnistuneille käy.

Minun ei tarvitse. Riittää että katson sitä mitä siinä sanotaan. Kun katsotaan haastattelua ensimmäisestä Gilead -koulun opintoryhmästä, selvisi että kutsu tuli kirjallisesti. Siitä ei saanut puhua ihmisille, ja matkaan tuli lähteä hyvin kevyesti varustautuneena sillä hengellä että takaisin ei olla palaamassa. Ihmiset siis heittäytyvät kurssille omistaen vain yhden matkalaukun. Kyläilevä Jehovantodistajapari luonnollisesti kyynelehti miten ihana vakaumuksen osoitus tämä oli. Että kun on valmis heittäytymään noin, niin se on todella hienoa ja ihanaa. Itse taas näin että tässä on nimenomaan kovia riskejä ns. vakavalle vallankäytölle.

Toki nykyään asiat voivat olla toisella tavalla. Mutta silti näkyvin asia oli se, mitä ihmisille opetettiin. "Dokumenttiin" oli myös livahtanut aivan eksplisiittinen lausunto siitä mitä näille ihmisille ei opetettu. Ja se miten paljon vaikutusvaltaa heillä todella nykyäänkin on omasta elämästään.
1: Kurssilaiset nimittäin päättöjuhlien jälkeen saavat hyvin pian tietää minne ovat matkalla. Gilead -koulusta lähdetään julistamaan ympäri maailmaa. Päätös siitä mihin maahan mennään ei ole opiskelijan valinta. Tämä on toki siinä mielessä ymmärrettävää että muuten kaikki menisivät Havaijille. Mutta tässä kohdemaahan ei ole minkäänlaista kontrollia. Ja päätös tulee yllätyksenä. Osa tyytyväisistä oppilaista kertoikin jännittäneensä mihin he voivat joutua ja olleensa helpottuneita kun paikat eivät olleetkaan mitään malarian läpitunkemia loukkoja.
2: Mysteeriä syventää se, että Jehovan todistajien Gilead -koulussa ei esimerkiksi opetella kohdemaan kieltä ja tapoja. Dokumentissa pänttäysaiheet ovat suoraan Jehovan todistajien oppia. On vaikeaa käsittää miten näitä ... sanotaan nyt kohteliaisuuden vuoksi "hienouksia" ... oikein välitetään eteenpäin siellä omassa kohdemaassa. Jos kohdemaan kieltä opeteltaisiin Gilead -koulussa ihmiset tietysti tietäisivät ennen juhlaa että mihin he ovat matkalla. Mutta video tosiaan kertoo että Todistajat rohkeina ja täynnä intoa lähtevät ilman kielitaitoa paikallisiin Todistajien toimintapisteisiin. He ovat järjestössä. Ja ilman kieltä on luontevaa että he elävät yhteisössä. Ilman pientäkään mahdollisuutta pärjätä ilman tämän yhteisön tukea. Videoissa näytetäänkin miten ahkerat Jehovan Todistajat kuorivat perunoita ja pesevät ikkunoita osana Järjestön Hyvän Uutisen opettamista. Ja oppivat paikallisen kielen ja tapojen alkeet hyvässä Henkisessä Yhteistyössä muiden Todistajien kanssa.
3: Pesti ei ole määräaikainen. Kun maailmanloppu on tulossa ihan pian jos ei huomenna, ei kannata miettiä sellaisia aikoja kuin määräajat. Henkenä siis on että uuteen pestipaikkaan muutetaan asumaan. Poismuuttaminen onnistuu ilmeisesti terveydellisin syin ("Dokumentti" ei puhu tästä suoraan mutta jotain vihjeitä tästä oli.) Joskin malaria-alueella ollut julistaja toteaa että sairastaminen kuuluu asiaan ja parantumisen jälkeen palataan toimeen uusin voimin. Eli järjestö heittää sinut satunnaiseen paikkaan loppuiäksesi, ilman että osaat kieltäkään.

Tässä kohden en voi muuta kuin lainata erästä Gilead -koulun läpikäynyttä kyseisestä pätkästä. Hän selitti miten hän kokee tekevänsä tärkeämpää työtä kuin lääkärit. Koska lääkäri pelastaa muutaman ihmisen vain hetkeksi aikaa, kun taas hän pelastaa lukuisia ja ikuisuudeksi. Että ei mistään väliaikaisesta jutusta ole kysymys. Joku voi olla tästä tietysti syvästi erimielinen. (Voi olla että itsekin edustan juuri sitä osaa ihmisistä joista tämänlainen kertoo miten prioriteetit voidaan vääristää muutamalla varsin kaukaa haetulla abstraktilla premissillä. Ja en sano että "voi olla että en", koska se olisi valehtelua.) Mutta jos se otetaan todesta. Silloin voidaan sanoa että asiaa koskee ne pääsäännöt jotka hyväntekeväisyyttä koskevat muutoinkin.

Pääsääntönä jolla esimerkiksi uskonnollista hyväntekeväisyyttä voidaan puolustaa on se että jos joku auttaa kärsiviä ihmisiä, motiivit ovat irrelevantteja. Auttamisen ytimessä on usein seurausetiikka. Ja siinä intressit eivät ole niin tärkeitä. Karkeasti sanoen ideana on se, että jos joku auttaa vain jotta saa manipuloida ihmisiä pelleen taikauskoon, niin siitä vaan. Uskovaiset itse sitovat nämä vielä yhteen, kuten käännytystyötä tekevä Jehovan Todistajakin teki. Ylpeys omista tekemisistä kannustaa auttamaan.

Valitettavasti seurausetiikka toimii lähinnä silloin kun oikeasti autetaan. Joku voisi toki tässä korostaa sitäkin että ideologian levitys katastrofialueelle on jotain jota tehdään aivan liiankin usein. Ja että usein mitään muuta apua ei viedä. On esimerkiksi toimijoita jotka lähettävät Raamattuja katastrofialueille, mutta eivät tarjoa lainkaan humanitaarista apua. Se on periaatteessa yhtä idioottimaista kuin jos Richard Dawkins lähettelisi uusateistia tekstejä nälänhätäalueille ja kutsuisi tätä vähäosaisten auttamiseksi. Sitä pidettäisiin aika törkeänä, todellisuustajuttomana, tyhmänä ja ties mitä. Ihan siksi että se olisi.

Mutta olen tätä kulmaa paljon suopeampi. Argumentin vuoksi otan maksimaalisesti joustavan, äärileppoisan, kulman. Jos ideologia sanoo että sanalevitys ja kirjojen lähettäminen on hyvää, niin sitten se on tämän kyseisen ihmisen ja ideologian mukaan hyvä. Richard Dawkinsin kuvitteellinen kirjalähetys olisi ääliömäinen "lähinnä ideologisista ja maailmankatsomuksellisista syistä". Jos näin laaja näkemys hyväntekeväisyydestä otettaisiin seurauseettiseen tarkasteluun, meidän tulisi ymmärtää yksi asia. Ja oikaestaan vain yksi asia. Gilead -koulu opettaa lähetystyöntekijöitä. Heidän arvonsa perustuu siihen että ihmisille voidaan opettaa Jehovan ihana Hyvä Uutinen. Ja että näin monta ihmistä voidaan pelastaa. Koska Gilead on koulutusjärjestelmä, sen pitäisi tehdä tämä mitä vakavimmin. Sillä jos tavoitteena on pelastaminen, on katsottava että viesti menee mahdollisimman tehokkaasti perille. Jos kieltä ei opeteta, on selvää että julistaja ei saa opetettua yhtä nopeasti ja tehokkaasti. Koska asia on tärkeä, tämänlainen torspoilu on huolimattomuutta ja törkeää tilannetajuttomuutta. Se vertautuu aivokirurgiin joka sen sijaan että opettelisi kirurgiaa, opiskelisi ison litanjan ihmisten anatomiaa. Ja sitten hänet laitettaisiin leikkaussaliin. Ilman että hänen käteensä olisi koskaan annettu veistä.

Mutta näyttääkin siltä että Jehovan Todistajat tarvitsevat lähetystyöntekijöitä monin paikoin lähinnä symbolisiin tarpeisiin. Heidän teksteissään toistuu jatkuvasti se, miten monessa maassa heidän oppiaan tavataan. Henkenä on se että Hyvää Uutista "julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu". Huomautuksena saattaa jopa olla että tämä Matteuksen evankeliumin Raamatullinen profetia ei ennusta että kaikki ihmiset kääntyisivät, tai että edes merkittävä osa näistä kansoista kääntyisi. Että pelkkä julistuksen laajuus on merkittävä. Tämänlaisissa ennusteissa on tietysti luontevaa että maailmanlopun läheisyyden merkitystä korostava oppi "joustaa tietyissä asioissa" hyvinkin paljon.

En ymmärrä miten samassa huoneessa kanssani olleet Jehovan Todistajat huokuivat videon aikana liikutusta ja ihastusta. Minä ihmettelin koko ajan että mitä helvetin kädettömiä amatöörejä. En ymmärrä miten kukaan voi kääntyä liikkeelle myötäsukaisemmaksi tämän "dokumentin" kautta. Minua se pelotti. Kuten valtaosa yksikulmaisesta propagandakitchistä on aina pelottanut. Miksi ylipäätään pitää ihailla rohkeutta, joka johtuu siitä että ideologia tunkee ehdot niin vaikeiksi tieten tahtoen? Miten tämänlaista edes voi ihailla?

Pistomiekkailijat, nuo homot sukkahousuissaan

Erilaisilla aseilla on selvästi erilainen karisma. Tämän voi huomata melko helposti vaikkapa elokuvia katsellessa. Mielikuvissa näyttää olevan niin että miekka on miehisen machomiehen, joko väkivahvan barbaarin tai ritarin ase. Tikaria käyttävät ovat ketteriä ja väisteleviä selkäänpuukottajia. Ja rapiiri on ylhäisen naisellisen miehen ase, sellainen joka pukee homoseksuellia yhtä hyvin kuin sukkahousut. ; Mielikuvat eivät tietysti aivan täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä että jos aseen mitta lyhenee, sitä lyhyempi etäisyys kamppailussa on. Ja sitä enemmän erilaiset heitot ja lukko-otteet ja paini ovat relevantteja. Jolloin väistelyn sijasta on usein nimenomaan tervettä vääntää..

Rapiirin kohdallakin mielikuvat harhaanjohtavat. Mielikuvaa tukevat elokuvien lisäksi historialliset romaanit. Siinä missä miekkamies on yleensä sankarillinen ja miehekäs, on rapiirin käyttäjä enemmänkin ovela ja muotitietoinen herrasmies jolla on feminiinisiä piirteitä jopa homoseksuaalisuuteen asti. Rapiirimiehelle annetaan ikään kuin vähemmän kunniallisuutta, ja sitä korvataan röyhkeällä karismalla.

Se on toki kevyt ja melko pitkä ase. Näin se on selkeästi väistelevämpi kuin vaikkapa tikari. Lisäksi rapiiri oli optimoitu "siviilikäyttöön", siinä mielessä että se ei ole sota-ase. Rapiiri on tarkoitettu haarniskoimatonta kaksintaistelua varten. Ja sota on jotain johon helposti liitetään machoilua ja kunniaa, kun taas kaksintaistelu on enemmän "omien asioiden ratkomista". Sitä ei ilmeisesti myöskään juurikaan käytetty taistelukentillä.

Mutta silti jo aivan perusasioista löytyy muutama yllättävä seikka. Sellainen joka pakottanee jokaisen "sukkahousuhomokorttia" heiluttelevan miettimään.
1: Pitkä miekka ei vaadi erityistä atleettisuutta. Rapier vaatii. Toki pitkä miekka painaa enemmän kuin rapiiri. Mutta se painaa kuitenkin yllättävän vähän. Jos sinulla on voimaa nostaa maitopurkkia ilman ponnistelua, pitkä miekka ei vaadi sinulta mitään mahdotonta. Painoero on itse asiassa mitätön jo yhdellä kädellä pidettäessä. Ja pahempaa on luvassa
     1.1: Pitkää miekkaa käytetään useimmiten kahdella kädellä. Yhdelle kädelle kannettavaa jää vähemmän kuin rapiirin kanssa. Ja itse asiassa mikä tahansa miekkatyylinen yhden käden ase vaatii enemmän atleettisuutta kuin kahdella kädellä käytettävä pitkä miekka.
     1.2: Kun heikkokuntoiset aloittelijat tulevat alkeiskurssille, heillä ei ole ongelmia pitkän miekan käsittelyn kanssa. Asetta heilutellaan. Se on melko kevyttä. Koulullamme on myös rapiertunteja, mutta koska niissä joudutaan usein pitämään asetta ojennetulla kädellä pitkiäkin aikoja. Tämä on helvetin paljon raskaampaa. Jokainen pystyy heiluttamaan miekkaa kohtuullisella voimalla 60 kertaa. Mutta jos sinun pitää pitää miekkaa yhdellä kädellä käsi ojossa vain 60 sekuntia, hyvin moni alkaa tuntemaan hyvin ikävää särkyä jänteissä.
     1.3: Rapiirissa askellus vaatii enemmän ponnistelua. Pistoissa ulottuvuus on tärkein elementti ja nopeat ojentuneet liikkeet vaativat parempaa lihaskuntoa. Ja tästä huolimatta ne raastavat jalkoväliä niiltä jotka eivät laillani taivu spagaatteihin. Pitkän miekan kohdalla taas jos kykenet kävelemään harppomalla, se riittää aivan täysin. ; Pitkässä miekassa on paljon painiotteita ja vastaavia jotka vaativat samanaikaisesti voimaa, vääntöä että hyvää kehonhallintaa. Mutta jos katsotaan sitä "miekkailumiekkailuosaa" se ei vaadi yhtä monimutkaista ja haastavaa kehonkontrollia. (Tarkkaa se silti on.) Rapier on tässä mielessä atleettisuutta vaativampi.
2: Miekkailussa on toki erilaisia tyylejä. Mutta esimerkiksi Fioren mekaniikka ei nojaudu ylenmääräiseen uhkarohkeuteen. Niissä päin vastoin ollaan defensiivisiä. Koko ideana on torjua toisen hyökkäys ja toimia vasta sitten kun itse ei tulla lyödyksi. (Ja jos haarniskoidutaan, niin tämä iskuilta suojautuminen vieläpä lisääntyy.) Rapiirissa lungeihin heittäytyminen uhkarohkeammin on ikään kuin koko pelin henki.

Tämä tietysti pistää miettimään. Näkisin silti että kahdenkäden miekka on hyvin maskuliininen ase. Nimittäin muotokieleltään. Miekkoihin voi tätä kautta sopia jopa jonkinlainen ajatus siitä että niissä olisi jopa potentiaalia tarjota maskuliinisuuslisää niille jotka tarvitsevat jotain ihmistekoisia artefakteja paikkaamaan housuissa liian niukasti pullottavaa miehistä substanssia. Mutta tämä vain korostaa sitä että jotain erityisen miehekääksi koettua muotokielessä täytyy olla. Pitkä miekka onkin kookas ja painavan näköinen. Maskuliinisuuteen liitetään myöskin suurikokoisuuden ideoita.

Ja tässä mielessä rapiirissa onkin jotain äärimmäisen homoa. Ja tämä kenties jopa tukee sitä että rapier sopii rohkealle atleetille ; Olisihan melko leimaavaa, jopa häijyä, rakentaa "epähomousargumentti" sen varaan että asiassa on positiivisiksi nähtäviä attribuutteja. Kenties tämä minun koko argumenttini kohdistuikin nimenomaan siihen että jos katsotaan pelkästään aseiden käytöstä syntyviä mielikuvia (eikä pysytä vaikkapa sen sijaan ns. "todellisuudessa") niin rapiiri on ase joka sopii  (karismaltaan ja asenteeltaan) nimenomaan kaapista ulos tulevalle homoseksuaalille. Me vähemmän rohkeutta tarvitsevat heterot (tai ainakin "machoheterokarismaiset") sitten huidomme menemään ergonomisemmin ja turvallisemmin.

Kannustunut

"Täysin hengissä! Päällimmäiset tuntemukset ovat oseaaninen rauha: tämä tapahtuma kirkastaa loppuelämäni työn fokuksen. Hyksin hoitotiimien loistokas laatu, ammatillinen osaaminen ja inhimillinen kosketus ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen filosofiin. Uusia inspiroivia luentoaiheita pyörii jo mielessä suunnitteilla."
(Esa Saarinen)

Esa Saarinen ei ole koskaan edustanut minulle mitään hirvittävän erikoista ; Olen pitänyt häntä pinnallisena, koska hän vaikuttaa radikaalilta mutta sellaisella erityisellä massoja halaavalla tavalla jossa ei ole mitään haastavaa. Hän on herättänyt huomioni filosofian sijasta pukeutumisella. Hän on ollut se mies joka jossain vaiheessa pukeutui muiden suomalaisten miesten puolesta. Ja tämäkin on ollut pitkään menneisyydessä ; Hän teki tätäkin ennen kuin tämä rooli ulkoistettiin homoseksuaaleille miehille.

Saarisen puukotetuksi joutumisensa on tietysti äärimmäisen epäfilosofinen aktio. (a) Tekijällä ei ole edes järki, saati sitten viisaus, päätä pakottanut. Jos päätä pakotti jokin niin se pahamaineinen vanne. Kuukausien suunnittelun ja epäonnistumisen yhteys ei sekään lupaa hyvää teon järkevyydestä ; Jos ei tuossa ajassa osaa reflektoida teon järjettömyyttä eikä saa edes toteutusta toimimaan, on edessämme monisyinen syvä häpeämisen paikka tekijälle. (b) Saarinen on kohde ja uhri, ei siis aktiviinen toimija joka on ikään kuin heijastanut jotain filosofiaa teoillaan. (c) Puukotetuksi tuleminen ei ole filosofinen julkaisu, eikä uhri muutenkaan muutu oikeassaolijaksi. Filosofia ei parane siitä että tulee hakatuksi.

Saarisen reagointi puukotetuksi tulemiseen on sen sijaan jokin joka mukailee hänen omaa filosofiaansa. Sitä voidaan jopa pitää Saarisen filosofian soveltamisena arkielämässä. Hän on kommentoinut asiaa positiivisen kautta. Tämä ei ole mikään helppo temppu. Itse olen ollut shokissa puukotusta pienemmän väkivallan kohteenaolemisen jälkeen. (Eikä edes toisto ole parantanut tätä puolta täysin, Saarisella on ollut tässä minua vähemmän harjoittelua!) Ja siitä toivuttuani olen yleensä lähtenyt miettimään asiaa ikään kuin koston kautta. Saarisen positiivisuus ei ole mitenkään helppoa. Se vaatii kovaa rohkeutta!

Minua lohduttaa korkeintaan Jonathan Haidtin "Onnellisuushypoteesi" jossa hän viittaa havaintoihin joissa ihmiset eivät valitse optimismia ja pessimismiä kovinkaan vapaasti. Toiset, minun kaltaiseni, syntyvät "hamletin aivoilla". Sellaisilla joiden reagointi väkivallan aktioiden ja muiden ongelmatilanteiden kohdalla kertoo siitä, että hänellä on ollut huonoa tuuria kun ympäristö iskee vastoinkäymisillä - ja tämän päälle siitä että huonoa tuuria on syntynyt myös siitä että aivokemia on pessimistinen. Toiset sitten ovat kuten Nelson Mandela tai Esa Saarinen, jotka eivät kyynisty samalla tavalla. Ja tätä sivusta katsoen saattaa syntyä jopa raivontunteita siitä miten Saarinen ja Mandela ovat niin paljon parempia ihmisiä kuin mihin itse kykenee.

Olen kuitenkin Esa Saarisesta jotenkin erityisen kannustunut. Minähän taatusti pystyn kaikkeen sellaiseen mihin joku pukeutumisesta tunnetuksi tullut humanistikin! Etenkin jos peli käydään minun kotikentällä.

Tylsä nuijamies - eli terän fenomenologia

Guy Windsor (aka. minun miekkailunopettajani) kirjoitti artikkelin siitä minkälaisilla miekoilla on harjoiteltava. Se on nähdäkseni jotain joka avaa eimiekkailunharjoittajallekin puolia joita tulee harvemmin miettineeksi. Windsorin kanta on selvä. Miekka on terävä ja se siitä ; "Swords are, by definition, sharp. Anything sword-like that is not sharp is either a foil, or a percussive weapon like a club. I am a swordsman, and so I use sharp swords."

Syyt tähän ovat miekkailuteknisiä että humanistisempia. Tylsä miekka todellakin käyttäytyy eri tavoin kuin terävä. Kontaktissa tylsät aseet liukuvat, terävät vähemmän. Näin kontaktinhallinta muuttaa luonnettaan. Toisaalta terä myös lisää keskittymistä. Windsor viittaa tässä miekan vetämiseen liittyvästä iaidosta saatuun esimerkkiin. Tylsän aseen vetäminen huotrasta on helppoa. Mutta jos siihen lisää terän, niin onkin hyvin pelottavaa vetää terästä läheltä omaa vatsaa ajatellen että muutaman sentin lipsahdus tuottaa monta tikkiä vaativia vammoja. Ja että tämä lisää keskittymistä. "You behave differently when the swords are sharp; more attentive, more alert, more focussed, more careful. More alive."

Tämän kanssa on helppoa olla yksimielinen. Luonnollisesti harjoittelussa aloitetaan tylsillä aseilla, koska tehtävänä on hioa taitoja. Turvallisuusnäkökulma on nykyaikana tärkeämpi kulma opetuksessa kuin se, että oppilaat olisivat mahdollisimman pian maksimaalisen hyviä miekkamiehiä. (Oppilaskato tosin tuntuisi taatusti myös lompakossa. Elossa oleva oppilas tuo ns. rahaa katteeseen.)

Ja tämä on se hieman erikoinen puoli, joka kenties voisi olla noloa paljastaa. Mutta harrastan tämänlaista. Olen tylsä tyyppi, nuijamies.

Minähän en harjoittele, en edes suostu harkitsemaan harjoittelemista, terävillä aseilla. (Tämä on sama kuin se, että kieltäydyn kaikista tasoarvioinneista ja niiltä vivahtaviltakin aina kun se vain on mahdollista.)

Käytän tylsytettyä teräsmiekkaa. Se toki on tälläisenä(kin) vaarallisempi kuin pesäpallomaila (koska se ei ole puuta vaan terästä, ja sen kontaktipinta-ala on pienempi). Ja kun aloitin harjoittelun käytin puuta aina kun se oli mahdollista. (Joka ei normaalisti ole oikeastaan edes vaihtoehto. Kukaan. Siis tarkoitan kukaan, ei tavallisesti käytä puuaseita peruskurssilla. Koskaan.) Syynä on se, että tylsät aseet ovat aivan riittävän pelottavia. Itse en tiedä mikä voisi olla pelottavampaa kuin tylsä ase peruskurssilaisen kädessä. Kun liikkeistä näkee että toisella on vielä vähemmän kontrollia kuin itsellä ja antaa toisen silti tekniikkaharjoittelussa lyödä itseään naamaan. Se vaatii kohtuullisen paljon.

Tässä kohden on tärkeää ja oleellista huomata, että hyvin suuri osa siitä mitä sanon ja teen on jonkin sorttista traumakäyttäytymistä tai pitää sisällään siihen vivahtavia puolia. Olen saanut monta kertaa turpaani - että jossain määrin myös palauttanut palveluksia - ja sellaisella on vaikutuksia. En harjoittele siksi että olen rohkea vaan siksi että en ole. Väkivalta on jossain määrin tuttua ja tiedän ns. kykeneväni harjoittamaan sitä tilanteen vaatiessa. Mutta olisi naurettavaa väittää että tällä ei olisi varsin rajoittavia vaikutuksia elämässäni. (Ja en ollut edes ennen näitä kokemuksia mitään kovin rohkeaa tyyppiä.)

Minut kohtuullisesti tuntevat tietävät, että käytöstäni kuvaa se, että (a) mitään perusluottamusta ei ole, se ansaitaan ja (b) minuun ei kosketa ilman lupaa ja koskettamisen erillistä ilmituomista. Tähän on toki poikkeuksia, mutta se on sitä ansaittua luottamusta. (+) Kuitenkin juuri se mitä tapahtuu silloin kun käyn harjoittelemassa silloin kun peruskurssilaiset tulevat. Minulle ventovieraat ihmiset opettelevat heittämään minua erilaisissa nivellukko-otteissa betonilattialle. Esimerkiksi sitä tapahtuu. Siinä tuntee olonsa sen verran potentiaalisesti kuolleeksi, että tuntee olevansa elossa. Se on kuin Heidegger tulisi lihaksi kertomaan että elämä autenttisuudessa onnistuu vain kuolevaisuus tiedostaen.

Siinä missä moni harjoittelee toistojen tuoman meditatiivisen tunnelman vuoksi tai sen vuoksi että miekkailu antaa heille hallinnan tunteen jossa he tietävät, tuntevat ja kokevat paikkansa ja olevansa oikeassa paikassa, itse haen aivan päinvastaista. Miekkailu on jotain jota ei voi koskaan, siis koskaan, osata täydellisesti. Siinä on aina riski. Se on kuitenkin samalla jotain jonka tiedät kohtuullisen turvalliseksi. Saan tästä suunnilleen samanlaisia tunteita kuin sain lapsena niistä hurjimmista huvipuistolaitteista silloin kun niihin mentiin ensimmäisen kerran ja ne turvakaaret loksahtivat kiinni. Siinä järki sanoi että laite on ihan turvallinen. Mikään muu ei sitten sanokaan samaa.

Joku voisi tietysti sanoa että aito miekkamies on rohkea ja että tässä olisi prosessi. Zen -miekkailun filosofiassa on ajateltu että aluksi ollaan rohkeita kun ei tiedetä mitä itseä vastaan voi tulla. Sitten opitaan ja tästä seuraa pelko ja epävarmuus. Ja lopulta kun tämän pelon voittaa on valmis miekkasankariksi. Tai sanoa että ei ole rohkeutta leikkiä jollain joka ei pelotam vaan rohkeutta on juuri se että tekee jotain joka pelottaa. Mutta en pidä tästä logiikasta täysin. Tietyssä määrin pelkuri on juuri sellainen joka pelkää asioita joita muut eivät.

Ja sitäpaitsi jos asia pätisi rohkeuteen, sen pitäisi päteä myös julmuuteen. Ja tässä ei ole kovin positiivisia ajatuksia minulle tien päässä. Sillä siinä kun joku muu kertoo lyömisvitsin, hänet on helppo tulkita vitsailijaksi tai joksikin joka ei tarkoita ja ymmärrä mitä sanoo. Kun taas minä sanon saman, sanon sen ihmisenä joka tietää mistä on kysymys. Ja peräti tietää sen tasolla joka ei ole sitä että asian olisi tehnyt useasti. Vaan tietää sen tasolla jossa se on tehty itselle. Ja tästä näkökulmasta sitten toivottaa asiaa toiselle.