Näytetään tekstit, joissa on tunniste remediation. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste remediation. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. syyskuuta 2009

Spontaanin nautinnan peruskurssi.

Koulussa oppilaita kannustetaan arvioimaan esimerkiksi elokuvia ja kirjoja. Tätä tehdään ihan lapsesta asti. Ainakin minä kirjoitin aluksi, jossain ekaluokalla, jonkinlaisia juonireferaatteja. Huonolla käsialalla. Myöhemmin mukaan tulivat myös kuvaukset siitä pidinkö siitä vai en. Tai tottakai pidin, koska vain niistä on syytä kirjoittaa. Lisäksi lukemiseni oli erilaista. Esimerkiksi kirja tarkoitti tapahtumia ja hahmoja. Juoni on tässä keskeinen. En edes miettinyt onko juoni tai hahmot onttoja. Riitti että ne olivat uusia.

Tein tätä vielä lukiossakin. Esimerkiksi kirjoitin elokuvasta Clint Eastwoodin hyvästä länkkäristä "Unforgiven" arvioinnin. Se oli eräänlainen juonireferaatti. Käsialani oli yhä huono. Tein arvostelun siitä koska pidin elokuvasta.

Tätä voisi katsoa spontaaniksi nautinnaksi, jossa saavutetaan pinta. Tällöin pitäminen ja juonen pintamuoto ratkaisee.

Myöhemmin mukaan on tietenkin tullut tulkinnan riemut. Etsitään juonesta tyypilliset rakenteet, etsitään metaforia, symboleja ja rinnastetaan sitä erilaisiin filosofisiin järjestelmiin. Tämän jälkeen mietitään minkälaista interkontekstuaalisuutta tai remediaatiota teoksessa on. Jo varhain kuvioon tulevat lauseen eri tulkinnat. Onko mukana ironiaa, sarkasmia. Ja ovatko sen eettiset implikaatoit mitäkin.

Kirjoittelin esimerkiksi "Unforgivenin" juttuuni lännen maailman julmuudesta. Otin esimerkin, jossa paha mies oltiin juuri ammuttu huussiin. Sitähän siinä elokuvassa oltiin siihen asti tehty. Kirjoitin kuinka ampuja siirsi aiheen siihen kuinka tämä oli ansainnut tämän. William Munnyn kommentit kuinka "Kaikki me sen ansaitsisimme" oli tulkinnassani eräänlainen lupa. Opettaja raapustikin marginaaliin, että eikö se voisi olla myös kannustin muuttua paremmiksi. Että ei oltaisikaan pahoja ja tehtäisi tekoja jotka kaikki ansaitsisivat, vaan tehtäisiin niin että itse ei ansaitsisi.

Tässä tulkintatavassa olen kohdannut mielenkiintoisen ongelman. Sitä kutsutaan elitismiksi. Se on sitä ilmiötä, joka television kohdalla esittää halveksuntaa. On ihan OK sanoa että ei katso televisiota lainkaan. Mutta entä jos sanoisi että ei lue kirjoja? Tässä elitismissä elokuvan tai korjan kohdalla spontaania katsomista ei pidetä kovinkaan suuressa arvossa. Vasta kun osaa heittää lainauksia Shopenhauerista ja puhua siitä punaviinin ääressä, on hyvä tulkitsija.

Tähän taas liittyy arvovalta. Itse asiassa kahdenlainen. (1) Se korostaa "hienostuneisuutta" mallilla jolla kliseetarinoiden rikkaat käyvät oopperassa tai (2) "taiteellisuutta" sekä "intellektuelliutta" mallilla jolla kliseiset köyhät hampuusitaiteilijat ja humanistisia aineita sekä äärikommunismia opiskelevat tekevät pariisilaisissa kahviloissa pienessä sievässä hengaillessaan ja pummaillessaan toisiltaan ristiin kuin skientologien verkosto.

Tätä kautta siitä tulee haluttua ja mukaan tulee myös teeskenneltyä elitismiä. (Tai sitten minä olen ekslusivisti, joka haluaa rajoittaa eliittiä, jotta se olisi "oikea eliitti", ja viittaan samalla olevani korkeammalla.) Siinä yritetään imitoida elitismiä, mutta sen sijaan että "syötäisiin kaviaaria", "mussutetaankin hiilellä värjättyä riisipuuroa":
1: Henkilö voi kehua katsovansa vain hienoja klassikkoelokuvia ja lukevansa vain arvostettuja kirjoja, mutta joka samalla sanoo että ei voi lukea samaa kirjaa kahdesti koska sen jälkeen "siitä on jo saatu kaikki". Samoin elokuvissa sankarin puhtoisuus voi samalla ratkaista. Sankarihahmojen on oltava tietynlaisia, ja edustettava juuri tiettyä arvomaailmaa.
2: Lisäksi osa tuntuu keksivän yhteyksiä aina yhteen tai kahteen suosikkiteemaansa asiasta riippuen, ja usein jopa tavalla joka tuntuu "after the fact" -liimaamiselta. Silloin tulkinta tuntuu kuluneelta leimasimelta.

Kertakatsominen tai lukeminen taas viittaa nimen omaan spontaaniin kuluttamistapaan. Mielestäni syvemmät tasot vaativat aikaa, katselukertoja ja miettimistä. Ensimmäisellä kerralla mieleen jää katsomisen tunnetila, jännitys kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi elokuvan voi helposti katsoa spontaanisti vain kerran. Ehkä tarina pitääkin nauttia ensimmäisellä kerralla spontaanisti.

Esimerkiksi "Unforgivenissä" on melko brutaalia väkivaltaa, johon ensimmäisilä kerroilla reagoin melko voimakkaasti. Kun on kokemuksia siitä mitä on olla lyömisen kohteena, se ei välttämättä ole mikään erityinen ihme. Tarina on myös hieman yllättävä, ja tätä kautta siinä on tulitaisteluja ja muuta jännää. Ensimmäisillä kerroilla ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, joten sankareita kohtaan tuntee erilaista suojeluhaluista jännitystä, joka esimerkiksi viidennellätoista kerralla puuttuu.

Tunteiden analyysi voi olla jopa erityisen vaikeaa. Ja siitä voisi tehdä jopa arvosteluja. Jos esimerkiksi esittää yleisfiilistä, jonka sai elokuvasta. Miettimättä mikä elokuvan sanoma tai sisältö tai teema on. Kertoisi vain, miltä tuntui ja erittelisi tätä esimerkiksi kohtausten kohdalla. Tämän, kuten tulkinnankin, voi tehdä pliisusti. Kaikki tulkinnatkaan eivät ole hyviä. Itse asiassa tunteiden käsittelyn kohdalla hyvän ja laadukkaan tuotoksen tekeminen voi olla jopa vaikeampaa. (Jota taas pidetään tasojen analysoinnin hienouden takaavana voimana. Tulkitseminen nähdään tällöin taidollisena ajatteluprosessina, ei kokemusta syventävänä tunneprosessina.)

Kirjoitin "Unforgivenistä" koska siinä kostoteema, minun lempiaihe. Ja siinä ammuttiin haulikolla kulmasta, jossa katsoja samaistui uhriin. Sain arvioinnistani numeroksi 8½. Ehkä ansaitsemisella ei ollut juuri mitään tekemistä asian kanssa. Se oli huonolla käsialalla kirjoitettukin.

perjantai 28. elokuuta 2009

Hassu.

Huumorissa tärkeitä ovat erilaiset koomiset hahmot. Nämä hassutteluelokuvien päähenkilöt tai hauskat sivuhahmot voidaan karkeasti jakaa kahteen luokkaan:
1: Hahmot ovat "erikoisen tavallisia", eli ne korostavat ja liioittelevat yleisesti tunnettuja tai oletettuja konventioita, sekä lainaavat kliseitä toisista elokuvista. Tästä esimerkkejä ovat vaikkapa "Mies ja alaston ase" tai "Scary Movie" -elokuvat, joissa remediation, toisesta tahosta lainaaminen, toimii tärkeänä huumorin lähteenä: Ne vaativat siis jonkin verran taustatietoa tietyistä elokuvista ennen kuin niistä saa kaiken irti. Komedian punkkari on siis "punkkarimpi kuin elävät punkkarit", ja siksi tietenkin tosi koominen. Kun hahmosta luodaan karrikatyyri, voidaan nauraa totutulle. Parhaimmillaan jopa itselle ja omille odotuksille. Tästä syntyy vapauttavaa naurua.
2: Erikoislaatuiset taas ovat yleensä hulluja, vammaisia, ylilihavia tai muuten "omituisia". Tässä nauretaan ylemmyydentuntoista naurua, jossa huumorin lähde on oma paremmuus ja toisen kummallinen toiminta. Tässä syntyy ylenkatseellista naurua, joka kumpuaa tabuista, mahdollisesti niitä vahvistaen. Älyllisen viihteen huipentuma eli "Nuija ja tosinuija" sisältää toki muutakin huumoria kuin tätä. Mutta jokainen chilinsyöntikohtauksen nähnyt tietää että tällä on tärkeä rooli.

Mielenkiintoiseksi tilanne tietysti muuttuu siitä, että yleisesti ei pidetä hyvänä vammaisille nauramista. Siksi karrikatyyrikin yrittää nauraa tavallisille. Kuitenkin tästä hyvästä tavasta voi tulla tabu, jolloin vammaisille nauraminenkin olisi vapauttavaa.

Sitten on tietysti tapauksia, jossa dekonstruktio epäonnistuu. Takana on tietysti Jussi Halla-ahon blogi. Siellä hän otti sanomalehdestään lukeman jutun, jossa tutkimukset viittasivat suomalaisilla olevan geeni joka yleistää alkoholin vaikutuksen alaisena ärhentelyn. Tämä ei ollut rasismia. Tai ainakaan sitä ei pidetty rasismina. Jussi Halla-aho sen sijaan yritti osoittaa että "tekstin tarkoituksena oli käsitellä sarkastiseen sävyyn sananvapautta ja sitä, että viestimet ja viranomaiset asettavat ihmisiä eriarvoiseen asemaan." Ja teki tilannetta hämmentävän tempun. Hän vaihteli sanoja keskenään artikkelista ja sai aikaan lopputuloksen, jonka mukaan ulkomaalaiset ovat geneettisesti "verovaroilla loisimisen olevan somalien geneettinen erityispiirre." Ideana on tietysti se, että "jos ensimmäinen ei ole, ei ole toinenkaan". Jos toista rotua kohdellaan eri tavalla, kyseessä on kaksoisstandardi. Ja tälläisiä ei yleensä pidetä minään "etiikan mallisuorituksena".

Hän kuitenkin unohti yhden asian: Luonnontieteellisen faktan mainitseminen ei ole rasismia. Olipa kyseessä sitten havaittu yhteys alkoholin vaikutuksen alaisena örveltämisestä tai mustasta ihonväristä. Sen toteaminen on luonnontieteellinen fakta. Tätä kautta pelkkä sanojen vaihtaminen ei välttämättä toimi: "Verorahoilla loisimiseen" kun ei ainakaan toistaiseksi ole onnistuttu yhdistämään yhteenkään geeniin. Kun pelkkä "ryhmän määritelmä+havaittu piirre" ei geenien käytöstutkimuksessa riitä. Muutenhan mustalaisetkin havaintojen mukaan "geneettisesti pukeutuisivat" tietynlaisiin kansallispukuihin. Samoin tietyt kulttuuripiirit voitaisiin samalla tavalla yhdistää "geneettisesti hindulaisiksi" Tämänkaltaista systeemiä ei tietenkään kannata kukaan luonnontieteilijä. Geneettisiä piirreyhteyksiä selvittäessä otetaan huomioon tämän kaltaisia kulttuurillisia vaikutuksia, korrelaatiot yritetään rakentaa kulttuuripiirin sijasta genomiin, jossa on ulkomaalaistenkin sisällä tietysti variaatiota. Näin voidaan ulkomaalaistenkin tai suomalaistenkin ryhmä jakaa "niihin joilla on geeni X ja niihin joilla ei". Ja näiden välille pitäisi saada eroa.

Toisin sanoen minusta näyttää siltä, että Halla-aho yritti rakentaa argumenttia, mutta epäonnistui siinä. (Mutta hei, kun filologi, taidemaalari tai lähes mikä muu tahansa toimija lähtee leikkimään alansa ulkopuolelle asennemielellä, on tietenkin rillumareitä ja virheitä odottettavissa.) Vaikka Halla-aho onkin syystä tunnettu poleemisuudestaan ja kärkkäistä näkemyksistään, juuri se juttu josta hänet pääasiassa haastettiin oikeuteen, oli sellainen että hän vaikuttaa syyntakeettomalta. Mikä muu tahansa hänen juttunsa vaikuttaa minun silmiini ilkeämmältä ja loukkaamistarkoituksellisemmalta. (Kantaa ottamatta siihen "miten paljon ne sitä ovat".)

On vaikeaa nähdä, kenelle pitäisi nauraa. Missä on stereotyyppinen hahmo ja missä hupsu pelle. Olo on hieman kuin olisi Charles Chaplinin äidillä, joka näkisi kun Charles imitoi vammaisen konkaamista. Antaisi kotiarestia pojalle ja nauraisi sitten samalla liinaansa, kun on niin hauskaa se vammaisen matkiminen. (Tälläisen tarinan olen kuullut, mutta en ole onnistunut varmentamaan sitä missään. Että Charles Chaplinin hassukävely olisi lainattu vammaiselta. Eettistä, neiti kaksipalaa.)

Yritän kuitenkin olla nauramatta, koska olen joskus itsekin tehnyt vahingossa argumenttivirheitä. Ja kerran lähetinrappeutumisen matematiikkaa koskevan kommentin sähköpostiin, otsikolla reteästi "kreationistien rappeutuminen". Ikään kuin kreationistit olisivat olleet ne, jotka rappeutuivat. Ei ollut kumminkaan puolin hauska huomio tuo sanaleikki..

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Monessa yksi : Yhtenäistyminen ja yksilöityminen.

Kristinuskon kolminaisuudessa "kolme on yksi". Hieman samaan tapaan puhutaan myös mediatutkimuksen piirissä. Siinä ideana on medioiden yhteensulautumiseen ja yhteenliittymiseen. Eri mediat nappaavat elementtejä, aiheita ja tekijänoikeuksien alaisia hahmoja toisiltaan ja sulauttavat niihin jopa uusia ideoita. Sulautettavien elementtien viemistä mediasta toiseen kutsutaan nimellä remediation. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi suosikkisarjan hahmot esiintyvät peleissä tai toisin päin. Esimerkiksi "Soulcalibur" -pelit ovat tunnettuja siitä että niissä viitataan toisten pelien hahmoihin: "Soulcalibur II":sessa seikkailee "Zeldasta" tuttu Link, "Tekkenistä" lainattu Mishima Heihachi, ja sarjakuvista tuttu "Spawn"... Kyseessä on siis eräänlainen spin-off toiseen mediaan.

Uudelleenmediaatio tavallaan luo hahmoille historian. Ne ovat "jo tuttuja". Ideana on historiallisuus. David Bolter ja Ricard Grusin ovat rakentaneet tälle pohjalle idean siitä että ne luovat historiaa. Eräällä tavalla voidaan kutsua provenienssin antamiseksi: Tutun hahmon kohdalla tavallaan "jo tiedämme" miten se on siinä. Toki tätä samaa voidaan tehdä myös taustatarinoiden luomisella, tai nämä voidaan yhdistää. Voidaan sanoa että tuttu hahmo luo autenttisuutta ja tuttuutta peliin tai muuhun mediatuotteeseen. Näin siitä huolimatta, että Link seikkailee "Zelda" -universumissa, joka sisältää tavallisesti "kerää tavaroita puzzletunneleissa" -tyylisissä seikkailupeleissä, kun taas "Soulcalibur" on perinteinen "1-1" -tappelupeli.

Tässä on tietysti taustalla taloudellisia intressejäkin: Jos sinulla on tekijänoikeus hahmoon ja rojaltit napsahtavat tilillesi aina kun sitä käytetään, sinua ei haittaa jos se sama hahmo on televisiossa, kengissä, konsolipeleissä, pizzerioiden ikkunoissa, kellotauluissa, kalentereissa, internetissä... (Ja minä listasin vain sitä missä muistan nähneeni nähnyt Mikki Hiirtä tämän kuukauden aikana..)

Tietenkin media voi olla erilainenkin: Otetaan vaikka pokeripeli. Olen pelannut sitä lapuilla, internetissä, tietokonepelinä, ja olen pelaillut tätä rahasta, tulitikuista. Ja onpa strippipokeriakin tullut kokeiltua. Kaikkia näitä melko huonolla menestyksellä. (En ole todellakaan mikään pokerihai.)

Onkin hyvä huomata, että medioissa toimii eräänlainen ristiriitainen paine: Ensinnäkin asian täytyisi olla tuttu ja osittain uusi, jotta se olisi kiinnostava. Kuitenkin yhtä tärkeää on myös samaistuvuus-erillisyys -akseli: Mediassa katsotaan jotain kanavaa pitkin johonkin sen näyttämään asiaan. Toisin sanoen katsomme mediaa sekä sen näyttämän todellisuuden vuoksi, että katsomme mediaa sen median itsensä vuoksi. Näiden keskittyminen tietenkin vaihtelee.

Tässä kohden on jännittävää huomata, että "irrottavia" elementtejä on paljon. Esimerkiksi monissa nettipeleissä tallentaminen vie paljon aikaa. Kuitenkin joissain nettipeleissä tälle viiveelle on annettu "tarinallinen selitys" - esimerkiksi tallennusviive rinnastetaan leirinrakentamiseen. Ehkä syynä on se, että tämä viive on toki irrottava, mutta myös tahaton. Tätä ideaa onkin sitten vaikeampi sovittaa vaikkapa elokuvien tai pelejen alkuteksteihin. Ne ovat tahallisia ja suunniteltuja, mutta ne eivät tuo asioita "todellisemman tuntuisiksi". Mutta voidaan ajatella että pelejen alkutekstit remedioivat TV ja elokuvamaailmaan. Kysymys tässä vaiheessa siirtyykin siihen, miksi elokuvissa on niitä? Yksi vastaus voisi olla että tekijät haluavat mainetta. Mutta jos tarjolla olisi elokuvia joissa tekstiä ei olisi, ja katsojat eivät haluaisi niitä, niin näiden pitäisi menestyä tästä syystä hieman paremmin. Mistä voidaan vetää esimerkiksi kysymys: "Jos savuttomat kapakat olisivat niin tarpeeseen, miksi ne pitää rakentaa laeilla?" Ehkä sen vuoksi että vaikka klassinen talousteoria muuta olettaakin, markkinat eivät välttämättä ole "tyydyttyneet". Siksi esimerkiksi maaseutuelinkeinojen neuvojana voi opettajani Jukka Korhosen mukaan törmätä tyyppeihin, jotka "kiertävät kaupungin ympäri ja keksivät tässä matkalla liikeidean, joka menestyy siellä". Nämäkin perustelut ovat hieman vaikeuksissa sen kanssa, että peleissä ollaan irrallisia. Esimerkiksi tallennuspaikkojen metsästys on tärkeää. Pelaaja, tai ainakin taidoiltaan huonompi pelaaja, kuten minä odottaa irrottavia elementtejä ja toivoo niitä. Ja silti pitää siitä pelaamisesta. Selvästi jotain tarvetta irrallisuuteen on.

Tietenkin tätä voidaan viitata silläkin että televisiossa, elokuvissa ja muissa on väkivaltaa ja tuskaa. Niiden irrallisuus itsestä on tärkeää, koska täysi samastuminen actionsankarin tai hänen kohteidensa tuskaan olisivat "aika erikoisen mielen vaativia". Siksi "Kuolin" -lausuma joka peliä pelatessa tulee vastaan ei tarkoita sitä että henkilö olisi jotenkin kokenut tuhon. Samoin into, joka "Tekkenissä" tulee vaikka puolison päihittämisessä ei kerro halusta perheväkivaltaan.

Tätä voisi verrata Umberto Econ pornografiasta kertomiinsa kokemuksiin. Hän huomauttaa että pornoelokuvissa on tyypillisesti erityisen paljon ajamista paikasta A paikkaan B, hotelleihin kirjautumisia ja muita vastaavia. Syy on siinä että kenenkään psyyke ei kestäisi 2,5 tuntia suoraa toimintaa. Nämä erittävät elementit, joita yleensä rinnastetaan "tekosyiksi koska ne on tyhjiä ja ne antavat vain tekosyyn yhdyntään". Samaa sanotaan pelien taustakertomuksista ja muista vastaavista elementeistä. Kuitenkin niillä on suuri merkitys. Voidaan sanoa jopa että niiden moittijat aliarvioivat kuluttajia ja pitävät heitä muodon ja pinnan tavoittelijoina vain siksi että he edustavat normia.

Mutta entä jos "yleisesti hyväksytty" ei aina olekaan "tyhmää"? Ainakin demokratian kannattajana toivoisin että näin ei olisi. Vaikka toki populismin tietyt vaarat myönnänkin. Olihan jo vanhassa "Batman" -telkkarisarjassa jakso jossa Batman pyrki pormestariksi vetämällä asiaa, kun taas Pingviinillä oli miellyttäminen, leipä ja sirkushuvit aseinaan. Esitti tietysti kovan haasteen ja pärjäsi hyvin. Mutta Batman ei hävinnyt. Ei vaaleissa eikä mediasta.
Jamie Whyte kritisoi "Crimes against logic" -kirjassa sitä että kolme ei ole yksi. Asiaa voidaan kiertää esittämällä että identiteetti on transitiivinen ominaisuus. Mutta tällöin otetaan käyttöön sääntö että jos A=B ja B=C, se tarkoittaa että A=C. Hän muistuttaa että teologit yhdistävät Pojan Isään ja Pyhän Hengen Isään, mutta kiistävät että Pyhä Henki olisi sama asia kuin Poika. Tämä on loogisesti mahdotonta. Mediatutkimus ei tähän törmää, koska "kaikki ovat yhtä", eikä tiettyjä yhteyksiä erotella. En jaksa viitata tähän tätä alakommenttia enempää.