Ja jotain sinistä.

Pirkka-Pekka Petelius on esittänyt että huumorintaju on melko yleinen asia, joka ei välttämättä vaadi harjoittelua. Mutta huumorin keksimisen taito on hyvinkin harvinaista ja harjoittelua vaativampaa.

Huumorilla ei näytä olevan mitään erityistä ja tarkkaan rajattua muotoa, ja hauskuuttajalla on vain oltava jonkinlainen näkemys siitä mikä on hauskaa. Hänen omat yritelmänsä olivat johtaneet esimerkiksi siitä että siinä missä koulunäytelmään oltiin laitettu vuorosana "mennään piiloon tuon pensaan taa", hän oli lausunut jotain sen suuntaista että "mennään piiloon tuon pahvilavasteen taa". Vaikeuden kautta selittyy esimerkiksi "alivaltiosihteereiden" esittämä hauskuuden määritelmä: "Hauskaa on sellainen jossa on hauskoja kohtia." Lause on ympäripyöreä mutta tarkempi kuvaus olisi typistetty versio, vain osa huumorista. Sitäpaitsi tuossa muodossa määritelmä on aika hauska itsessään ja sopii siksi kohteelleen.

Huumori ei kuitenkaan ole aivan mitä tahansa.

Eettisellä tasolla huumoria on jaoteltu sen rakentavuuden kautta esimerkiksi seuraavalla kolmikannalla:
1: Halpaa huumoria on valtaakäyttävä naureskelu, jossa jotain tahoa mollataan ja tehdään ylemmyydentunnon kautta naurettavaksi.
2: Itseironisessa huumorissa terä kohdistetaan itseen, mutta koska itseen ikään kuin automaattisesti kohdistetaan myös rakkautta, on tuhoisuus vähemmän pahaa.
3: Rakentavassa huumorissa kerrotaan ikään kuin opettavaisia selviytymiskertomuksia joilla annetaan voimavaroja.

Yllä oleva ei kuitenkaan määrittele huumoria, vaan ikään kuin luokittelee olemassaolevaa huumoria erilaisiin luokkiin. Kaikki vallankäyttö ei ole huumoria, mutta osa valtaakäyttävästä keinoista ovat humoristisia.

Eri päistä.

Tavallaan huumoria pitää lähestyä ääripäiden kautta. Usein se, millä huumori rakennetaan pitää sisällään sen, että sen vastakohdatkin ovat huumorinrakentamiskeinoja:
1: Charles Chaplinin elokuvien hauskuus perustui usein surrealismiin. Tapahtuu jotain outoa, ja tämä ikään kuin huvittaa nimen omaan siinä olevan yllätysmomentin kautta. Kuitenkin myös stereotypiat ovat hyvin usein huumorin lähteenä.
2: Markus Kajo taas on eräässä haastattelussa kertonut että huumoria voidaan tehdä siten että osa huumorista rakentuu toiston varaan. Eli otetaan jokin asia, venytetään sen käsittelyä ja liioitellaan sitä. Ja jos se ei vielä tämän jälkeen ole hauskaa, niin toistetaan se. Useissa sketsisarjoissa syntyykin tälläisiä toistohokemia, joiden hauskuutta ei ole välttämättä aluksi tajunnut ollenkaan. Toisaalta osa huumorista perustuu tiivistämiseen, jossa asia kerrotaan äärimmäisen tiiviisti.
3: Huumori voi olla toiminnallista. Esimerkiksi mykkäelokuvissa huumori perustui usein jopa väkivaltaiseen ja makaaberiin slapstickiin. Niissä ei ollut kieltä lainkaan. Toisaalta esimerkiksi sanaleikit perustuvat tyystin kielelliseen leikittelyyn ilman esiintyjän fyysistä ilmaisua, näissä ei ole välttämättä sen kummempaa oivallusta kuin että sama kirjoitusmuoto on toisenkin sanan kirjoitusmuoto.
4: Usein sanaleikeissä ei ole mitään ideologiaa taustalla. Mutta usein huumoriin - sanaleikkeihinkin - kuitenkin lisätään jotain tabuja rikkovaa tai makaaberia. Tabujen rikkominen taas synnyttää usein jonkinasteista mustaa huumoria. Ja se voi joskus jopa lietsoa halveksuntaa, toimia ikään kuin ideologisena taisteluaseena.
5: Jopa nauramisen suhde huumoriin on yllättävän vaikea. Osa huumorityypeistä vaatii selvästi naurua. Etenkin vitsi joka ei naurata ketään lakkaa olemasta vitsi. Toisaalta esimerkiksi Sulevi Peltola pitää hyvinkin melankolisesta huumorista. Ja ulkomailta löytyvä humoristi Charles Chaplinkin on esittänyt että onnistunut murhenäytelmä on humoristista.
6: Hauskuus on huumorin ominaisuus, mutta tämä itse voi olla hyvinkin aikaan sidottu : "Unkuri" kertoo satiirin ja parodian lyhytaikaisuudesta "satiiri ja parodia ovat köyhiä lajityyppejä siinä mielessä, että ne jäävät useimmiten kiinni pilkkansa kohteisiin ja vanhenevat ja kuolevat niiden myötä." Toki hänkin myöntää että on ikuista ja yleisinhimillistä typeryyttä, joka tuottaa pysyvän parodioinnin kohteen. Tosin itse en yhdistä ajankohtaisuutta "köyhyyteen", vaan enemmänkin "viihdearvon lyhyeen elinkaareen". Oma ihannesatiirini muuttaisi maailmaa, olisi vaikutusvaltainen, ja tämänlainen ehdottomasti tuhoutuisi kohteensa mukana.

Itse kuitenkin uskallan lähestyä asiaa tarjoamalla huumorinrakentamiseen eräänlaisen kaavan. Itse asiassa olen jopa pistänyt tämän aikaa sitten näkysälle. Se perustuu siihen että huumori syntyy samaan tapaan kuin perinteisen häätavan mukaan syntyy morsiuspuku "Jotain uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä". Tätä kautta hyvässä vitsissä on tuttua, uutta, interkontekstuaalisuutta ja ripaus melankoliaa tai Sipuran halajamaa "sinistä ajattelua" eli "lapsenomaisia maailmanpohdintoja, joissa ei ole mitään pahaa" täydentää kokonaisuuden.
1: Tosin omalla kohdallani huumorintajuni on paikoin varsin karkea. Esimerkiksi metahuumori, eli vitseistä tai vitsinkerronnasta tehty vitsi iskee aika helposti kuin miljoona volttia. Samoin kuin kaikki neljännen seinän rikkomiset - kuten Pirkka-Pekka Peteliuksen pahvilavastekommentti. Tässä mielessä huumorintajuni vääntää esimerkiksi postmodernista filosofiasta kasan vitsejä. Tosin koska halpamainen puoliskoni naureskelee myös pseudotieteille, ei ole väliksi onko pseudotieteilijä tosissaan vai ei jotta se olisi minulle huumoria. Myös kaikki "parodiahorisonttiin ajautunut" on minusta miltei automaattisesti hauskaa, paitsi joskus ei.

Huumoria voi rakentaa joko yhden tai vähemmän elementtienkin kautta. Mutta se on jotenkin "vähemmän hienostunutta".

---

Kuvan graffiti oli Korsossa Ankkalammen lähellä. Nyttemmin sen päälle on sotkettu graffiteja paljon, mutta tuossa kuvassa se on vielä suhteellisen siisti ja alkuperäinen. Siinä on joitakin hauskoja kohtia.

Ankkalinnan kritiikki.

Aku Ankka (lehti ja sarjakuva) saa usein osakseen kovaakin kritiikkiä. Sen katsotaan usein edustavan konservatiivisia näkemyksiä. Esimerkiksi kritiikkiä esitetään sukulaissuhteille, jotka ovat hämäriä. Setiä ja tätejä on paljon. Mielestäni tässä kritiikissä on melko yksioikoinen maku. Koska jos perheet olisivat normaaleja "Isä ja äiti" -perheitä, se ajaisi konservatiivista parisuhdetta. Ja nyt kun se ei sisällä sellaisia, kyseessä on tietysti "seksuaalisuudenvastaisuus."

Toki seksuaalisuutta käsitellään Aku Ankassa melko vähän. Mutta samalla logiikalla monet lastenkirjat ovat seksuaalikielteisiä koska ne eivät käsittele asiaa. Aku Ankassa seksuaalisuutta ei kritisoida. Se on vain "poissa". Aku Ankassa lapset ovat ehkä adoptoituja, mutta jostainhan ne adoptiolapsetkin sikiävät. Adoptiolapsi on astetta eri asia kuin neitsyestä syntynyt Jeesuslapsi.

Ehkä sukulaisperheisiin on toinenkin syy. Kun muistetaan että Aku Ankka liittyy ajanjaksoihin jossa esimerkiksi toinen maailmansota oli vielä tuoreessa muistissa. Isättömiä perheitä oli varmasti paljon, ja sellainen perhe jossa asuttiin sukulaisten hoivissa ei varmasti ollut mikään harvinainen mahdottomuus. Äidin kuoleman lisäksi myös isän kuoleman aikaansaama köyhyys on voinut vaikuttaa sukulaisadoptio -ratkaisujen tekemisessä.

Silti on selvää että Aku Ankka on kuljettanut mukanaan Amerikkalaisia vaikutteita. Sehän on sävyltään yllättävän urbaani. Toki lehden sivuilla Takametsän Veli Kani ei näyttele yhtä suurta roolia kuin minun lapsuudessani. Aku Ankka on siis urbanisoitunut lisää. Mutta kuitenkin Akun Suomeen tullessa Suomi oli "lande" verrattuna Amerikkaan. Ihmiset varmasti tutustuivat lehden kautta kaupunkilaisuuteen, maailmaan joka olisi muuten ollut täysin vieras. Tätä kautta Aku Ankka on varmasti siirtänyt niitä paljon puhuttuja "Amerikkalaisvaikutteita" Suomeen. Suomessa ei välttämättä muuten olisi tiedetty esimerkiksi Drive In -elokuvateattereista. Meillä oli urbaania keskittymistä, ja Aku Ankka ideoi mitä tässä ympäristössä voi tehdä ja mitä ehkä kannattaa yrittää.

Mutta Amerikkalaisuutta ei saa brändätä oikeistokonservatiiviseksi. (Tämä on yllättävän yleistä.)

Aku Ankka on nimittäin monin paikoin enemmän liberaali kuin konservatiivi. Tässä auttaa selvästi Mikki Hiiri. Tällä ratkaisulla haluan antaa tasoitusta: Hänhän on hahmoista se konservatiivisempi hahmo, joka puolustaa järjestystä esimerkiksi auttamalla poliisia. Hän on rationaalinen ja keskiluokkainen. Aku taas on liian köyhä ja kiihkeä onnistuakseen tässä kunnolla. Lisäksi minulla on apunani kotoa löytyvä "Kahdeksan kertaa Mikki", jossa on mukana Timo Ronkaisen kirjoittamaa ajankuvaa Mikki Hiirestä eri vuosikymmeninä.
1: Laiskuus on ihan hyvä vaikutin - itse asiassa jopa Umberto Econ opinnäytetyön kirjoittamisohjeeksi tarkoitettu kirja "Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään" sisältää muistutuksen siitä että jos työn saa tehtyä kirjoilla joita on saatavilla läheltä, se on fiksua. Eli likimain voisi sanoa että hyvän lähteen ei tarvitse olla kaukana, ja hyvä tutkimus ei vaadi matkaa kauas kartan valkoisille alueille! (Ja jollekin sinun lähikirjastosikin on kaukana!) Toki teos vitsailee vakavissaan siitä miten ohjeiden tarkoituksena ei ole osoittaa järisyttävää neroutta, vaan auttaa opiskelijaa tuottamaan säällisessä ajassa ja siedettävässä työmäärässä sellainen tekele, jonka arvostelubyrokratia voi hyväksytysti ja luvan kanssa päästää lävitseen - joskus jopa kiitettävällä arvioinnilla varustettuna - niin että opinnäytetyön tekijä voi siirtyä urallaan eteenpäin.

Alkuperäinen Mikki oli absurdi slapstick -hahmo, joka toilaili ja seikkaili vauhdikkaasti. Ja Minni taas oli sen ajan muodikas ja moderni jazz -tyttö, flapper girl. Alkuaikoina sarjakuvassa oli jopa radikaaleja sukupuolisuuskuvan jännitteitä, kun Mikki yritti "vanhaan malliin" pitää Minniä kotona, mutta Minni halusikin mukaan seikkailuihin. Toki naisen aktiivisuus tässä hengessä oli 1920- 1930 -luvulla trendikäs. Mutta konservatiivit eivät tykänneet siitä. Minnin hahmo on tätä kautta ehdottomasti Amerikkalainen mutta ei kovin vanhoillinen. Hahmo oli varmasti aikanaan yllättävän räväkkä.

Ei ollut yhtään sattumaa että Mikki esiintyi komediallisena koheltajana. Siihen aikaan vakavammat ja aikuisemmat sarjakuvat olivat vielä hakusessa. Siihen aikaan suositut sarjat olivat vauhdikkaita slapstick -komedioita. Siksi tätä konseptia haluttiin toisintaa. Tottakai tällä tavalla saadaan rahaa! Muunlaisessa sarjakuvassa on riski että se ei edes voi saada suosiota.

Tätä kautta sarjakuvat olivat hyvin myyviä, tuotteistettuja, jo alusta lähtien. Eli voidaan sanoa että "Jos se ei myy, se ei ole Aku Ankassa". Eikä syynä ole pelkästään se, että ihmiset ostavat mitä Akussa on. Vaan se, että jos Aku ei seuraisi aikaansa, jossain vaiheessa se jäisi ostamatta. Tätä kautta on selvää että sarjakuva on jollakin tavalla aikansa kuva.

Mikki muuntui ajan ja ajankuvan muuttuessa. Ja aikaisemmin käsittelemääni muottiin Mikki sovitettiin "vasta" 1950 -luvulla. (Eli Mikin aikuistumiseen/kypsymiseen meni monta kymmentä vuotta.) Ronkaista lainaten: "Frank Reilly päätti tehdä Mikistä keskiluokkaisen esikaupunkilaisen perheenisän. Muutos kuvasti aikaansa: Lähiöt kukoistivat ja turvallisuuden tunnetta luova perhekeskeisyys oli voimistunut sodan kauhujen jälkeen."

Tätä kautta on ymmärrettävää että sekä konservatiivit ja liberaalit - tai suomalaisittain oikeistolaiset ja vasemmistolaiset - ovat kritisoineet Aku Ankkaa. Onhan Mikkikin "kääntänyt takkiaan". Nykyisin Minniä ei voi järkevästi pitää minään radikaalina hahmona. (Tosin ovat jazztytötkin kadonneet historian hämäriin.)

Erikoista on kuitenkin seuraava.

Aku Ankkaa on syytetty oikeistopuolelta koska se edustaa epäkristillisiä turmiollisia arvoja, kun siinä ei olla vakituisessa parisuhteessa ja jossa perhesuhteet ovat erikoisia elleivät peräti perverssejä. Tämä "epäkonservatiiviisuus" jää vasemmistolaissävytteisessä kritiikissä tyypillisesti huomiotta. Kriitikot näyttävät huomaavan Akussa vain sen, mistä eivät pidä. Lopputuloksena on tietysti ristituleen joutuminen. Ja se, että kriitikon poliittisen vakaumuksen pystyy varsin hyvin arvoimaan hänen tuottamastaan tekstistä.

Ehkä Aku Ankkojen kohtalona onkin myös niinkin yksinkertainen asia kuin se, että se on suosittu. Suosio taas tekee monien eliitinhaluisten älyköiden silmissä asian kuin asian rahvaaksi ja halvaksi. (Mikä kertoo asenteesta keskivertoihmistä kohtaan.) Bildungphilister pitää suosittua viihdettä automaattisesti huonona, ja hakee korkeakulttuuria, mutta ei siksi että korkeakulttuuri olisi erityisen nautinnollista, vaan sen takia että korkeakulttuuri on yläluokkaista ja (bildungphilisterin itsensä relevantiksi määrittämän) eliitin kunnioittamaa.
1: Toki minäkin pidän ihmistä typeränä olentona, mutta en sentään kuvittele itse nousevani tämän loan yläpuolelle. Ja vaikka lähtökohtani ovat näinkin raa -at ja makaaberit, haen ihmisistä kuitenkin samaa kuin graffiteista. Sitä vaikeasti löydettävää kauneutta. Tekisi mieleni sanoa että löytyminen on ponnistelun arvoista. Mutta tämä kuulostaisi Nietzscheltä, enkä halua että Korson taksitolpalle tulee jonoa ihmisistä jotka karttojen kanssa osoittelevat ja haluavat tietää missä ihmeessä asuukaan se Korson _cübermench .. Siksi tämä sivulausunto osoittakoon lähinnä halpamaisen ja muita orjamoraaliin kannustavan halveksunnan paikan. Paikan siitä missä on muka niin ruma graffiti että siitä ei kauneutta näe.

Olen verta ja limaa, olen ihminen.

"We still believe in love, so fuck you."
(Elbow, "Grace Under Pressure")


Ostin juuri itselleni Wappulehden. Se on tänä vuonna Julkku. Ensi vuonna on sitten taas Ävyn vuoro. Sitä myivät teekkarit, kyseessä oli helsinkiläinen teekkari, joten hän todennäköisesti oli Dipoli -insinööri diplomia vailla. Kysyin että oliko kyseessä teekkareiden ammattilehti. Olihan se. Kuulemma ainakin materiaalifysiikasta löytyi uusia tutkimuksia, jotka auttoivat pysymään ajan hermolla, tai ainakin käymään ihmisten hermoille. Opinkin muun muassa mielenkiintoisia suorastaan halki-poikkitieteelisiä asioita Votka-Mongerran mallista, jossa mitattiin erilaisia trajektoreita perseet-napanta -koordinaatistossa. (Julkku Onnennro 17/2008 s. 40) Tämä kaikki tietysti kuuluu wappuun yhtä erottamattomasti kuin valkolakki Suomielokuvan deus ex machinaksi.

Wappuun kuuluu tietenkin myös muut iloiset asiat.

Ensimmäisenä tulee mieleeni elinympäristön rauhoittuminen pitkän tähtäimen trendinä. (Hetkellisen trendihuipun seurauksena. Sillä kuten populaatiomalleista tiedämme, kantokyvyn ylitys johtaa kannan romahtamiseen.) Sillä todellisuudessa pullosta ei hierottaesta lähde henkeä, mutta juodessa pullosta voi lähteä henki. Pullon henki ei siis aina annakaan kolmea toivomusta, vaan vie toivon täyttäessään yhden toiveen. Wappu on kuitenkin niin iloista aikaa, että ajattelin tehdä juttua huumorista. Sillä teekkarit ovat tupsuine ja tempauksineen huomanneet että huumorihan sopii nimen omaan wappuun täydellisesti, koska koko juhla on ironian sävyttämästi työn juhla joka on samalla vapaapäivä. (Mikä muistuttaa tietysti kovasti utopistista kommunismia.) Ja koska olen mitä olen, ajattelin olla täydellisen humoristinen ja täydellisen tylsä samanaikaisesti.

Kykenen siihen.

Aiheena huumori ei ole pragmaattiselta tasoltaan vieras, toisin kuin etiikka. Sillä huumori, etenkin huono huumori, on aina ollut melko keskeisessä osassa elämääni. Olen jo lapsesta asti ollut henkilö, joka huonoilla vitseillä torjuu vaikeuksia. Tietenkin epäonnistuen, mutta laadunhan voi aina korjata määrällä ja lahjat ahkeruudella. Jonkinlaista tulostakin asian piirissä on tullut, koska olen tällä urallani edellyt Hikipedian ylläpitäjäaktiiviksi. Jutut eivät tästä parantuneet, eikä jo kirjoittamieni juttujen laatu parantunut, mutta toisaalta minulla on tästä kaikesta näyttää statusarvoa sellaisesta luottamustehtävästä, jota ei CV:seensä kehtaa laittaa. Hikipediassa olen konkreettisesti (en siis oikeasti oikeasti vaan virtuaalisesti oikeasti) törmännyt siihen, kuinka huumorin rajaaminen on usein vaikeaa. Asiasta ollaan erimielisiä, ja kiistoja käydään muun muassa siitä kuinka paljon taustatietoa vitsin ymmärtäminen saa vaatia. Lestadiolaiset ovat usein erimielisiä, ja kissatkin järkyttävät. Onkin siksi hyvä lähestyä näitäkin kiistoja puhtaasti argumentoiden.

Sillä tietenkin myös huumorista ja sen luonteesta on teorioita. Ne on tavattu jakaa kolmeen osaan:
1: Superiority theory, jonka mukaan huumori on vallankäytön väline. Kun joku sinua alempi henkilö on pelle, hänelle on hauskaa nauraa, yhdessä. Esimerkiksi Thomas Hobbesin mukaan nauru on ylemmyydentunteen ilmaus. Tässä teoriassa ihmiset nauravat kahdella tavalla: Joko ylentämällä itsensä tai alentamalla muut. Esimerkiksi sarkasmiin ja ironiaan perustuvat vitsit ovat itsekorostusta tai kohteen halventamista.
2: Relief theory taas ilmaisee että huumori on sellaista, jossa vitsin kuulijaa järkytetään jollakin tavalla. Esimerkiksi Sigmund Freudin mukaan nauru on ylimääräisen voimavaran purkautumista. Esimerkiksi komedioista tuttu slapstick -huumori on melko väkivaltaista, mutta se huvittaa ihmisiä. Myös sellaiset humoristit kuin taikutit Barry ja Stuart ovat tulleet tunnetuiksi makaaberin huvittavista taikatempuista. Myös Monty Pythonin "Life of Brian" -elokuvassa on vitsejä, joissa on esimerkiksi gladiaattoreiden esittämä sangen verevä "lastenmatinea". Harva ihminen kuitenkaan pitäisi gladiaattoritaisteluja kuolemaan asti kovin hauskoina, muutoin kuin näissä vitseissä. Samoin jotkut tabuja rikkovat vitsit voidaan liittää tähän kategoriaan vaikka ne eivät ole varsinaisesti väkivaltaisia tai julmia. Esimerkiksi seksiasioista voidaan katsoa tähän luokkaan kuuluvaksi. Ne ovat hauskoja lähinnä siksi että meille on jollain tasolla opetettu että ne ovat "vakavia asioita", niissä on jopa jonkinlaista "syntiä".
3: Incongruity theory taas tarkastelee asiaa toista kautta. Sen mukaan hauskuus perustuu logiikkarikkoon. Tässä näkemyksessä huvittuminen on sitä, että henkilö löytää tilanteen joka törmää yhteen odotusten ja logiikan kanssa. Tässä kohden ero ei saa olla liian ilmeinen, jotta se ei olisi tylsä. On siis osattava olla toimijan tasolla. (Lasta naurattaa kun isä tanssii luudan kanssa, koska hän juuri ja juuri osaa erottaa missä konteksteissa ihmiset ja suunnitellut esineet toimivat ja että ne ovat selvästi eri asioita. Mutta aikuisille siitä ei saa viihdettä.) Esimerkiksi ne vitsit, joissa arjesta kaivetaan Markus Kajomaisesti esiin uusia näkökulmia ja ihmeellisyyksiä, kuuluvat ehdottomasti tähän luokkaan. Toisalta myös ajatusvirtamaiset vitsit, joissa hauskuus johtuu siitä että tilanne etenee kuitenkin koko ajan melkein loogisesti korostavat tätä osaa hassusta.

Olen itse huomannut että huumori vaatii jonkinlaisen sosiaaliseen kontekstiin sitomisen. On tunnettava yleisö, sen näkemykset, jotta heitä voi ylentää. On tunnettava mistä asioista he eivät pidä, joita taas on osattava alentaa. Heidän tabunsa on tunnettava, jotta heitä voisi järkyttää ja tämä jännitys purkaa. Tai jotta voisimme purkaa jo olemassa olevaa jännitystä. Heidät on tunnettava, jotta tietäisi mitä rataa heidän logiikkansa seuraa, jotaa heitä voisi yllättää. Voidaankin sanoa että jos haluat huvittaa yleisöä, sinun tulisi tuntea se. Ja jaksaa silti tästä huolimatta huvittaa heitä, ilman että vihaat heitä. Tämä ei aina ole helppoa.

En usko kuitenkaan, että filosofioinnista on tässä asiassa kovin paljoa apua, koska inspiraatio siitä miten nämä elementit voitaisiin konkreettisesti yhdistää vaatii jotain, jota ei voi kovin hyvin opetella. Ja hauskan tunnistaa ilman filosofiaakin. (Huumorin luokittelu auttaa vain siinä, että tiedämme miksi joku vitsi on hauska. Jos filosofia luokittelee hauskaksi jonkun, joka ei tunnu oikein kenestäkään hauskalta.)

Filosofi osaa kuitenkin kertoa kuinka huumori tulee kreikan eri ruumiinnesteitä koskevasta sanasta. Hippokrateen ja Galenoksen ja muiden antiikin lääkäreiden humoraaliopin mukaan ruumiin perusnesteiden balanssi (krasis) määräsi terveyttä (eukrasis) ja sairautta (dyskrasis). Humoraaliteorian mukaan ruumiinnesteiden tuli olla hyvässä tasapainossa. Tämän vuoksi ruumiin nesteitä sitten valuteltiin ihmisistä esimerkiksi suoneniskennässä, ja tämän ajateltiin auttavan muutakin kuin kuppaajan lompakkoa. Kun humoraalit yhdistettiin Galenoksen tempperamenttikäsitykseen, humoraali liitettiin myös ihmisen ulkoiseen luonteeseen. Syntyivät luonnepiirteet, jotka olivat seuraavat:
1: Sangviininen (kreik. sangua : veri, syntyy sydämessä), "verevä".
2: Flegmaattinen (kreik. phlegma : lima; syntyy päässä), "vetelä".
3: Koleerinen (kreik. ksanthe khole : keltainen sappi; syntyy maksassa), "sapekas".
4: Melankolinen (kreik. melaina khole : musta sappi; syntyy pernassa) "synkkä".

Ja koska huumorikin pyrkii ainakin lyhyellä tähtäimellä vaikuttamaan ihmisen ulkoiseen luonteeseen, ja koska sillä on yhteyksiä humoraalioppiin, ei ole ihme että niin monet vitsit yhä nykyäänkin pyörivät eri ruumiinnesteiden valutteluasioihin.

Tosin vaikka tämän suorastaan lääketieteellisen ja kovasti perinteisen asian intellektuaalinen ymmärrettävyys vaatisikin jonkinlaista konkreettista esimerkkiä, itselleni ei kuitenkaan tule mieleen kuin ne jutut joissa eräitten valtionvaraiministerien seksiasiat ovat vuodettuaan kaikkien, etenkin naisten, huulilla. Jotain tämän tapaista hän tietysti halusikin. Mutta valitettavasti hän ei miettinyt lääkintäproseduuria kunnolla loppuun asti, joten moralistejen huumorintajun tason vuoksi humoraalit menivät tästä vakavasti epätasapainoon, ja asia vaati keskiaikaiseen tapaan senkan iskentää nenästä. Nyt sitten etsitään lehdistön avulla yhdessä jonkinlaista tasapainoa näiden asioiden välille. Ihan niin kuin wanhoina hyvinä aikoina.