Syystä, seurauksesta ja vapaasta tahdosta

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi.

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.

En itse ole libertarianisti vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Spinozan maailmassa on syvä järjestys. (Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti".) Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. (Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.) Asenteeni on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. (Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle.

"En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

Kompatibilistin haastaminen etiikalla

Ihminen haluaa olla vapaa, mutta kaikkialla hän on kahleissa. Hyvin monet näistä kahleista tuntuvat olevan pään sisäisiä. Ja monet tuntuvat vapailta mutta ulkopuolinen tarkastelija voi huomata että ne ovat hyvinkin kaavamaisia ja vaistomaisia. Joidenkin ajatusratojen lopettaminen on yhtä mahdotonta kuin on olla käskystä ajattelematta valkoisia jääkarhuja.

Kun katsomme ympäröivää maailmaa, etenkin fysiikan "makrotasoa" on asiallista puhua syy-seuraussuhteista. Ja koska syy (cause) määrää (necessitate) seurauksen (effect) ei seuraus ole vapaa. Tämä johtaa todellisuuteen jossa kalvinistin maailmassa vain Jumala on vapaa. Koska se on alkusyy jolla ei ole aiheuttavaa syytä. Meidän muiden elämään sitten voidaan viitata motiivein ja haluin jotka sitovat ja pakottavat toimintaamme. ; Siksi on luontevaa ajatella että aivotkin olisivat makrofyysinen kappale joka määrää meitä tekemään mitä sitten teemmekin. Olisimme deterministis-naturalistisina olentoina aivan yhtä kahlittuja kuin joka ikinen kalvinisti.

Tämä ajatus on etenkin klassisena aikana kiinnostanut. Luonnonlakeja ei haluttu nähdä tilastollisina vaan määräävinä. Kvanttifysiikan indeterminismi olisi ollut tuossa ilmapiirissä ei-selitys. Sattuma ei tässä rajoittuneessa näkökulmassa olekaan enää jotain jolla on matemaattiset ominaisuudet vaan selityksen vastakohta.
1: Tätä "sattuma-allergiaa" tapaa nykyään erityisesti monissa jotka eivät ajattele kovin filosofisesti. Heille sattuma ei ole selitys ja siksi heidän mieleensä ei tule se että jos joku sanoo että lotossa on voiton odotusarvo jonka mukaan lottoa ei kannata pelata. Heitä vastaan se yksi tutun tuttu joka voitti lotossa on argumentti tätä vastaan. Ja he voivat olla innostuneita niille jotka ennustavat lopputuloksia ja myyvät lottomestarikirjoja. Joissa hämmästyttävää on että nämä kirjat on kirjoitettu sen sijaan että niiden kirjoittajat vain voittaisivat lotossa ihan sikana koko ajan.

Mutta determinismin vaikutus on kuitenkin kiinnostava ja yhä nykyäänkin relevantti mietittävä. Etenkin kun maailma näyttää tiedon puolelta kallistuvan usein Eaglemanin kannattamaan suuntaan. Suuntaan jossa asioille löytyy aivojensisäisiä hyvinkin sitovia syitä. Jossa useat tapaukset viittaavat että tietyssä paikassa oleva aivokasvain herättää vastaansanomatonta ja "entisen persoonallisuuden vastaista" murhanhimoa. ; Itse edustan tässä samaa suuntausta kuin Hume. Hänestä mieli on vapaa niin kauan kuin ihminen itse päättää asiansa. Näin ollen tahto on vapaa kun se on oma. Jos mekanismi jolla vapaata tahtoa toteuttaa on deterministinen niin sitten se on.

Immanuel Kant taas oli tässä kohden erimielinen. Hänestä vaihtoehtoja tarvittiin että voitaisiin olla ollenkaan moraalisesti vastuussa. Kantin argumentti on erikoinen. ~ Hän perusti argumenttinsa siihen että:
1§ jos emme ole vapaita meillä ei ole lainkaan vastuuta. Moraalisuus siis vaatii (entail) sitä että voisimme toimia monella tavalla ja valitsemme näistä vaihtoehdoista. Tämä potentiaalisia tekoja karsiva prosessi oli hänestä tarpeen. Tai moraali tuhoutuu.
2§ Tämän jälkeen Kant  korosti jaotteluaan noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Fenomenaalinen maailma on yksinkertaisesti maailma siten miten me aistimme sen. Noumenaalinen taas on sitä miten maailma on olemassa itsessään (an sich) siitä huolimatta miten aistimme sen.
3§ Kantin mukaan maailma jonka koemme on kenties deterministinen mutta on kuitenkin mahdollista että noumenaalinen maailma on toisenlainen. Ja se onko meillä vapaa tahto vai ei riippuu oleellisesti siitä miten asiat perimmiltään ja syvimmiltään ovat. Ja koska noumenaalinen maailma on täysin ihmisen tiedon ulkopuolella, on ihmisellä ikään kuin tämän mahdollisuuden vuoksi riittävän hyvä syy vain uskoa moraalisuuteen.

Oma ongelmani on tietenkin siinä että olen kompatibilisti mutta tunnen jonkinlaista perverssiä viehtymystä Kantin moraaliseen malliin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä että eettinen kalvinisti on oksymoroni. Ja esimerkiksi suuri osa ihmisistä ei ole eettisiä vain sillä että he eivät lyö toisia. Koska he eivät osaa. Itse taas olen eettinen juuri sen vuoksi että minulla on kyky, ja usein myös halu, lyödä ihmisiä. Se että minulle tulisi hyvä mieli turpaan tinttaamisesta ja voisin tintata mutta en tee tuntuu tärkeältä. Se on niitä peruskokemuksia joiden varaan sidon oman eettisyyteni. Minulla on mahdollisuus ja jopa yllykkeitä toimia epäeettisesti. Mutta valitsen toimia toisin. Tähän jännitteeseen minulla on kaksi syytä:
1: Olen kompatibilisti löyhästi. Eli en sano että vapaa tahto vaatisi determinismiä. Tai että maailma on deterministinen. Vaan että vapaa tahto ei ole ristiriidassa determinismin kanssa. Eli jos determinismi olisi totta ei se falsifioisi vapaata tahtoa.
2: Huonona puolena Kantin argumentissa on tietysti se että se on sitten perimmiltään toiveajattelua. Itse asiassa se on enemmänkin argumentti jossa kritiikki torjutaan siirtämällä se aluelle joka on määritelmällisesti tiedon ja perustellun kyseenalaistamisen tuolla puolella. (Minulle Kantin jaottelu on hyvä, mutta pidän noumenaalisia kysymyksiä vessanseinäkysymyksinä. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Elän kuin empiiriset aistikokemukset ja testailukokeet ja vastaavat olisivat perimmiltään tosia.)
   2.1: Jos katsomme että korostan kokemusmaailmaa niin oma kantani on hyvin erilainen kuin Kantin. Kantin kokemusmaailma on kahlittu. Itse taas punnitsen vaihtoehtoja ihmisten tinttaamisesta. Toki tämä voi paljastua päänisisäiseksi illuusioksi myös minun maailmani aivotutkimuksella tai muulla tieteellä. Joten minulla on empiiris-fenomenologinen ja emotionaalis-fenomenologinen maailma. Tämänlainen hiustenhalonta on joistakuista nautittavaa. Kenties he ovat pakotettuja miettimään näitä ja kirjoittamaan muka vapaan assosioinnin tuottamia oivalluksiaan blogeihinsa, kuin neurokemiallispakkomielteen sortama orja.

On kuitenkin hyvä huomata että kompatibilismin kritiikki perustuu useimmiten moraaliin. Ja nimenomaan vastuuseen. Esimerkiksi Pereboom on esitellyt kompatibilismin kritiikkiä varsin kattavasti tuottamalla erilaisia ajatuskokeita. Näissä ajatuskokeissa varioidaan erilaisia tilanteita. Ajatuskokeiden taustalla on toki kompatibilistisia malleja. Niillä kartoitetaan esimerkiksi sitä että (a) Humen tapainen ajatus siitä että jos tahto on vapaa silloin kun impulssi tulee agentin itsensä sisältä. (b) Frankfurtin ajatus siitä että tahto on vapaa jos se nojaa siihen että hänellä on suora halu asiaan, eikä siihen että hän haluaa jonkun haluamista tai hän haluaa jotain välineenä jollekin aidolle halulle. (c) Ravizzan ajatus siitä että tahto on vapaa jos ihminen on vakuuttunut päätöksestään jostain perusteista.

Ajatuskokeiden käyttö on toki kiinnostavaa. Voimme miettiä vaikka sitä että jos professori asettaa jonkun päähän laitteen joka nappia painamalla ärsyttää tiettyä aivoaluetta kuin siinä olisi aivokasvain. Aivokasvain joka saa tappamaan muita ihmisiä. Molemmissa tunteet voivat olla tekijälle hyvinkin aitoja. Toisaalta jos joku vuosia aikaisemmin manipuloi päähän ideologian ja tämä sitten ajaa ihmisen tappamaan tietyn kansanryhmän ihmisiä, niin onko vastuu tässäkään yhtään suurempi. Toisaalta jollakulla on voinut olla onneton lapsuus joka ohjaa hänet murhaajan tielle. Joku voi myös elää maailmassa jossa hän oppii egoistisen perustelumallin ja elämäntavan ja murhaa tämän vuoksi.
1: Voimme tästä saada itsereflektioon materiaalia. Ajatuskokeen miettiminen voi olla hauskaa sinällään. Esimerkiksi itselläni on hyvin vahva taipumus ajatella että "tottelin vain käskyjä" ei ole mikään vastuuvapauslauseke. Samoin jos joku tekee ideologisista syistä pahaa niin jos uskonto käskee tekemään jotain sen pahempi uskonnolle. Jos uskovainen tottelee tätä uskontoa niin sen pahempi uskovaiselle. Ja jos joku pahoinpitelee niin potkin tätä deterministisesti haaruksiin riippumatta siitä onko hänellä ollut ankea lapsuus vai ei. Mitkä kaikki ovat varmasti jossain vähemmän banaalissa versiossa yleisiä kaikille niille kompatibilistille jotka eivät ole nihilistejä.
2: Voimme koota ison kasan tämänlaisia ajatuksia ja huomata että jossain tilanteissa kompatibilistit haluavat nähdä teon vapaana ja joskus emme. Ja että tämä ei aina ole suoraan koherentti minkään yllä olevan määritelmän kanssa. Tai sitten näkemyksemme on koherentti.
3: Voimme miettiä vaikka sitä miten tämänlaisilla tilanteilla on syvällinen suhde Kantin maailmaan. Moni esimerkiksi pitää rasismia suurempana pahana kuin samanlaista syrjintää joka tehdään uskonnon vuoksi. Sillä uskonto saadaan valita, ihonväriä ei. Tämä on varmasti hyvä syy sillekin miksi homoseksuaalisuus on tärkeää saada biologiseksi jos siihen liittyviä lakeja kannattaa. Ja miksi jos sitä vastustaa uskonnollisista syistä ja poliittisin tavoittein on tärkeää korostaa miten homous on valinta josta voi eheytyä.
4: Ja voimme lähteä tällä vendettaan ja selittää että kun intuitiomme kieltävät moraalista vastuuta kaikissa tai liian useissa ylläolevissa niin sitten kompatibilismin on oltava väärässä ja maailman on oltava joko indeterministinen. Tai sitten ihmisellä on sielu joka ei ole tästä maailmasta.

Itse kuitenkin näen että kompatibilismikysymys on liiaksikin moraaliasian läpitunkema. Näen toki että jos maailman - ja ennen kaikkea mielen toiminnan - deterministisyys tai indeterministisyyskysymys ratkaistaan vahvasti jompaan kumpaan suuntaan, on selvää että se vaikuttaa syvästi moraaliteorioihin. Mutta nämä ovat seurauksia eivätkä perustaa. Moni tuntuu kaivavan asiaa väärään suuntaan. Eli näkemyksenä on jokin hyvin Kantin tapainen. Se, että moraalisuus otetaan itsestäänselvyytenä. Tämä on hyvin erikoista. Itse näen että maailma on sellainen kuin on riippumatta ihmisten toiveista. Maailma voi olla toiveidemme mukainen. Tai sitten ei. En lähde tässä halaamaan suoraan nihilismiä, mutta korostan että nihilismille on annettava mahdollisuus. Ei voida vain a priorisesti päättää että maailma on toiveajattelujemme mukainen. It is not good enough. Ja siksi Kantin temppu piilottaa vapaus mahdollisuudeksi kaiken kritiikin ulkopuolelle ei ole mikään riittävä syy olla moraalinen. (Tämä iskee mutkan takaa moneen objektiivisen moraalin malliin. Niihin joissa objektiivinen moraali on perimmiltään transsendentti.)

Tässä mielessä olenkin jopa valmis menemään niin pitkälle että kun kompatibilismin kritiikki näyttää useimmiten koostuvan juuri siitä että se on haaste moraalille ja vastuulle, niin se vihjaa että kompatibilismin kritiikki ei ole kovin hyvällä tolalla. Vapaa tahto kun ja eettinen vastuu kun ovat kuitenkin hieman eri kysymyksiä. Siksi on erikoista että kysymys vapaasta tahdosta ja determinismistä siirtyy siihen että puhutaan determinismistä ja syyllisyydestä ja vastaavista kysymyksistä.

Kompatibilismi : Mielenfilosofiaa varovaisuudella

Hyvin moni kannattaa vapaan tahdon mallia joka vaatii indeterminismiä. Heistä ihmisellä sekä on vapaa tahto että ihminen ei voi olla vapaa jos hän on "ennaltamäärättyjä rutiineja tuottava robotti". Ajatus on varsin järkeenkäypä ja se luultavasti vastaa useimpien arkikokemusta ja vielä useamman intuitiota siitä miten elämä kulkee. Tämä niin sanottu libertaristinen (ei sama kuin poliittinen libertarismi) näkemys on toisin sanoen inkompatibilistinen. Että se ottaa kantaa minkälaisella mekanismilla vapaa tahto perimmiltään toimii.

Itse olen kuitenkin kompatibilisti. Eli näen että determinismi ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. En kuitenkaan mene tässä niin pitkälle että väittäisin että ihmisen mieli on deterministinen. Tässä kohden otan toki mielelläni esiin Eaglemanin joka keskittyy siihen miten paljon varsin mekaanisia ja esitietoisia ratkaisuita ihminen tekeekään, ja miten neurologia on paljastanut tämänlaista toimintaa runsaasti. Hänestä vapaa tahto kutistuu yhä pienempään ja pienempään tilaan. Ja että tämä pitäisi ottaa huomioon myös lakejen säätämisessä jossa teolle annettu mekaaninen selitys on usein nähty vastuunpoistamisena ja lieventävänä asianhaarana. Olen tässä varovainen hieman samaan tapaan kuin inkompatibilisti Robert Kane. Hän on tunnettu siitä että hän hyväksyy että monet ratkaisumme ovat kausaalisia. Mutta että silti olisi olemassa myös aitoja valintoja. Ja että näissä on vapaa tahto. Joten näissä tapauksissa vaaditaan indeterministinen elementti.

Tässä kohden Kanen asenne on toki hieman kuin joillain kristityillä. Niillä jotka kannattavat jonkinlaista aukkojen Jumalaa jonka tila koko ajan kutistuu ja kutistuu, mutta jotka silti luottavat että näiden jäljellä olevien aukkojen kohdalla tilanne olisi erilainen kuin niiden aiempien aukkojen kohdalla jossa tieto on täyttänyt aukon. Mutta olen tässä kuitenkin valmis antamaan indeterminismille mahdollista tilaa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että fyysinen maailma todella näyttää tarjoavan mahdollisuuden ns. aidolle indeterminismille. Joten mitään fysiikalle mahdotonta tässä ei tapahdu. Inkompatibilisti Balaguer on minusta tässä hyvillä jäljillä koska hän korostaa että aivojen deterministisyys ja indeterministisyys on avoin mutta tieteellisesti ratkaistava kysymys. On yksinkertaisesti katsottava onko vapaan tahdon toiminta "makrotason fysiikkaa" jossa kvanttitapahtumat joukkona ovat käytännössä lainomaisia ja deterministisiä vai "mikrotason fysiikkaa" jolloin indeterminismi pääsee vaikuttamaan lopputulokseen.

Mutta olen kuitenkin kompatibilisti siitä huolimatta että olen yllä antanut tukea varsin nimekkäille inkompatibilisteille. Syynä on tavallaan se, että kun puhutaan vapaasta ja tahdosta, on käsite jossain määrin jännitteinen. Kenties termi on klassisessa kaikista libertaarisimmassa muodossaan jopa perimmiltään oksymoroni. (Tahto sitoo, vapaus laajentaa.) Pereboom on tässä mielestäni kiinnostava koska hän esittää että jotta voimme sanoa että jonkun kohteen päätökset ovat vastuullisia niin se tarkoittaa sitä että tämä agentti on päätöksensä lähde. (Hänellä on tosin argumentteja kompatibilismia vastaankin.) Ja vapaa tahto liittyy valitsemiseen ja vastuuseen. Muutoinkin jos sanomme että meillä on jokin tahto joka on vapaa niin viittaamme että tällä tahdolla on jotain ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet ovat tämän agentin ominaisuuksia. ; Pereboomin ajatuksessa ei keskitytä Kanen tapaan siihen että "henkilö olisi voinut toimia toisin" vaan siihen että onko henkilö päätöksen ja teon lähde. (Vastuukysymys on etiikkaa mutta ei ole lainkaan tavatonta että moraaliteoriat pukkaavat mielenfilosofian puolelle tällä tavalla.)

Pereboom korostaa että jos indeterministinen toiminta on se miten mieli toimii niin tässä tapauksessa mieli ei olisi lainkaan valinnan lähde. Ja näin ollen indeterministinen mieli ei olisi lainkaan vastuulllinen. Tahto olisi satunnainen eikä vapaa. Päätökset eivät olisi tahdon ominaisuuksia. Olen tässä kohden hänen kanssaan erimielinen. Esitän esimerkiksi niin hulluja asioita että kvanttitason indeterministiset ilmiöt ovat kvanttien ominaisuuksia. Edustan tätä kautta koulukuntaa jossa satunnaisuus ja mielivaltaisuus ovat eri asioita. Sillä sattumalla on matemaattiset todennäköisyysominaisuudet joita sitten mallinnetaan ja tiivistetään tilastollisiksi ilmiöiksi kuten jakaumaksi ja keskiarvoksi. Mielivaltaisuutta taas ei voitaisi kuvata matemaattisesti. Jos meidän on mielekästä puhua kvanttien tiloista ja pitää näitä kvanttien ominaisuuksina. Ja puhua aaltofunktion romahtamisista ja muista vastaavista. Jos voimme tehdä näitä on meidän periaatteessa mahdollista kuvata täsmälleen samoja ilmiöitä ja tapahtumia aivojen kohdallakin.

Olen siis toisin sanoen niitä ihmisiä joista vapaan tahdon kannalta ei ole tärkeää onko aivotoiminta perimmiltään determinististä vai indeterminististä. Tärkeää on katsoa indeterminismin ja determinismin lähde. Se minkä ominaisuuksia nämä indeterministiset tai deterministiset elementit ovat. Itse asiassa en ota kantaa siihen onko mieli perimmiltään deterministinen vai indeterministinen. Sillä tämä kysymys on minusta tällä hetkellä avoin tieteellinen kysymys. Siis kysymys joka kyllä luultavasti ratkeaa tieteellä mutta jota ei ole vielä ratkaistu tieteellä. Aivot on sidottu tietoisuuteen kaiken kaikkiaan niin vahvasti että tieteen tehokkuus on melko selvästi tärkeässä osassa. Aivojen rakenne ja toimintaperiaate ja mutkikkuus ovat kuitenkin haasteita joita ei ole vielä onnistuttu ylittämään. Olen siis pelkästään kompatibilisti.

Tässä mielessä jos joku kysyy minulta että onko mekaaninen robotti vapaa, en kysy onko siinä jossain kohden jotain satunnaisgeneraattoria. Sen sijaan keskityn siihen kysymykseen siitä onko sillä tietoisuutta.