Pseudotieteitä ja muita on helppoa lähestyä hölmöysteoriat edellä. Itsekin helposti sanon että jokin mielipide on idioottiutta. Tässä voi syntyä sitten ironisiakin hetkiä kun tiedostaa että esimerkiksi itse TJT itse sanoo sinulle että hän ei ymmärrä miten joku voi olla evolutionisti sen jälkeen kun on tutustunut kreationistien nerokkaisiin argumentteihin. ; Itse kuitenkin näen että matala älykkyysosamäärä ei ole oikeastaan edes se asia jota kannattaa katsoa kun mietitään sitä miksi ihmiset uskovat hölmöihin asioihin. Käytän tässä enemmänkin nelikenttää jossa tarkastellaan kahta akselia. Tähän liittyy kaksi hyvin erilaisesta ympäristöstä tulevaa konseptia.
Ensinnä katson kuinka vahvasti ihminen assimiloi tai harrastaa akkomodaatiota. Tämä on Piagetin psykologiassa oleva malli jossa, hyvin ankarasti karkeistaen, katsotaan sitä miten ihminen käsittelee informaatiota suhteessa omaan maailmankuvaansa.
1: Assimilaatiossa joka tarkoittaa uusien käsitteiden lisäämistä yksilön olemassa olevaan sisäiseen malliin. Olemassa oleva malli ei assimilaatiossa muutu, vaan pysyy entisellään. Uusi käsite liitetään siihen uutena tietona.
2: Akkomodaatiossa yksilön olemassa olevien sisäisten mallien muuttumista niiden ollessa ristiriidassa ulkoisten kokemusten kanssa.
Tämä akseli katsoo toisin sanoen sitä miten vahvasti ihminen suojelee vallitsevaa näkemystään esimerkiksi ad hoc tai post hoc -selityksin. Rakenne on tavallaan analoginen paradigmojen ja tieteen välillä. Jos tehdään muutoksia paradigman sisällä kysymys on assimilaatiosta ja jos ollaan valmiita vaihtamaan paradigmaa on kyseessä akkomodaatio. Tämä on tietenkin siitä kiinnostavaa että vaihtaminen ei ole sinällään automaattisesti kunniakasta, mutta niin ei jääräpäisyyskään.
Toinen asia jota sitten katson on sitä onko ihminen intuitiivinen vai rationaalinen. Tai Kahnemanin tunnetuksi tuomalla tavalla; Käyttääkö hän Systeemi1 vai Systeemi 2 ajattelua. Tähän liittyvän ja aika vallitsevan kaksoisprosessiteorian mukaan, ihmisen järkeily perustuu kahteen toisistaan erilliseen, mutta toisiaan tukevaan järjestelmään, joita kutsutaan arkisesti intuitioksi ja reflektioksi. Ensimmäinen tyyppi (T1) huolehtii perustavista kognitiivisista tehtävistämme. Se on nopea, tehokas ja alitajuinen, ja suurin osa ajattelustamme ja päätöksenteostamme nojaa siihen. T1 toimii automaattisesti ja säästäväisesti eikä se ole suoranaisesti tietoisen kontrollin alaisuudessa. Haitalliset kognitiiviset vinoumat (engl. bias) voivat helposti kaapata T1:n. Järkeilyn voidaan ajatella koostuvan systeemistä, joka koostuu perusteista ja niihin pohjautuvista johtopäätöksistä. Se ei ole yhtä herkkä vinoutumille, joskin sekään ei itse asiassa ole konemaisen virheetön.
Tässä ovat akselit. Joista saadaan nelikenttä.
Assimilaatio + intuitio
Akkomodaatio + intuitio
Assimilaatio + reflektio
Akkomodaatio + reflektio
Tämä skaala ei tavallaan ole loukkaava. Voidaan sanoa että niissä on tiettyjä ongelmia ja etuja. Esimerkiksi intuitio on tunnetusti tietynlaisille virhepäätelmille altis. Mutta se toisaalta on nopea ja tärkeä normaalielämässä. Se ei kuitenkaan ole idiotiaa vaan päinvastoin mahdollistaa nopean päätöksenteon. Joskus on tärkeämpää rakentaa hyvä optimointialgoritmi kuin varmistaa että on saatu juuri ehdottomasti paras mahdollinen ratkaisu.
Totuus ja objektiivisuus ei välttämättä ole selviytymisessä se tärkein asia. Intuitioihin kuitenkin liittyy tietyiltä osin voimakkaampi emotionaalinen side: intuitiomme eivät vain kerro meille sen, että me olemme oikeassa, vaan että minä olen jollakin tapaa aktiivisesti kyseisen intuition takana, jolloin intuition yhdistyy tunto kognitiivisesta kompetenssista ja erityisestä itseluottamuksesta. Intuitioilla on näin meihin lähes vastustamaton auktoritatiivinen voima. Se tuntuu kuitenkin samalla jotenkin vapaalta.
Jos nyt palataan siihen nelikenttään niin voisin sanoa että oman kokemukseni perusteella siihen miten itse karkeasti leimakirveilen kun katson pseudotieteilijöitä tarkemmin;
1: Assimilaatio + intuitio ; Tämän lokeron tyypin voisi karkeistaa tyypiksi jolle asiat ovat nopeasti ilmiselviä. He tulevat puuskahtelemaan asioita niinsanotusti arkijärjellä. Tutkimukset tukevat omaa intuitiotani tässä. Intuitiiviseen, vähän vaivaa tekeviä nopeita ratkaisuja tukeva, ajattelu on liitoksissa konservatiiviseen asennoitumiseen. Eikä siksi että konservatiivit tukisivat tälläistä ajattelua vaan nimenomaan sitä kautta että tämänlaiset ajatusprosessit johtavat helposti konservatiivisuuteen. Kun meillä on nopeaa intuitiota käyttävä ihminen jonka ajattelutavat muuten haluavat liittää uudet tiedot vanhaan tietoon syntyy monille tuttuja puuskahtelijoita jotka vahvistavat omaa maailmankuvaansa äärimmäisen vahvasti. Koska heille asiat ovat ilmiselviä.
1.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he kokevat että he ovat varmalla pohjalla. Jalat maassa. Asiasta ei tavallaan edes kannata keskustella. Tai tarvitse. Mutkikkaampi on norsunluutorneilua. Etenkin jos se tuottaa vääriä ja epämieluisia lopputuloksia. Kaikki muut tietävät nämä puuskahtelijat puuskahtelijoiksi ja he voivat ulospäin vaikuttaa jopa paljon typerämmiltä kuin he oikeasti ovat.
2: Akkomodaatio + intuitio ; Silloin kun ihminen vaihtaa maailmankuvaansa helposti ja käyttää intuitioitaan, siitä syntyy helposti hörhömäinen vaikutelma. Itselleni tästä mallista tulee mieleen esimerkiksi sen tyypin vaihtoehtoajattelijat jotka tuottavat sirpalemaisia teorioita ties mistä ja jotka saadaan helposti pienelläkin impulssilla nappaamaan teorioita. Jopa omikseen. Mielessäni on eräs okkultismista kiinnostunut elämäntapataiteilija jonka suggeroin erään kerran uskomaan teoriaan jonka kyhäsin itse persiestäni ja hän jotenkin vielä uskoi että hän itse oli kehittänyt oman teoriansa. Hän tekee tätä muutoinkin. Kuulee ideioita ja unohtaa mistä on sen kuullut ja käsittelee tätä hyvinkin intuitiivisesti.
2.1: Tässä korostuu se, että he ajattelevat olevansa luovia. Mutta toisaalta he kuitenkin päätyvät intuitiosysteemien kautta ennustettaviin lopputuloksiin. Jotka sisältävät tietynlaisia viitteitä maagisesta ajattelusta ja jo tuhat kertaa toistettujen ideoiden varianteista. Tässä tilanteessa epäsymmetria on siinä että he näkevät olevansa luovia ja vapaita ajattelijoita mutta ulkopuoliset kokevat että he eivät ole luovia – he vain vaihtavat mieltään kuin tuuliviirit. Mutta he kuitenkin ovat omalla tavallaan perinteisellä tavalla outoja ajattelijoita. Intuitioista onkin turhaa olettaa tulevan mitään out of box -ajattelua.
3: Assimilaatio + reflektio ; Tämä on nähdäkseni yleisin ja relevantein kun puhutaan taitavasti tehdystä ja tätä kautta keskustelunarvoisesta pseudotieteestä. Tässä mieleeni tulee erityisesti vanha kirjoitelma Pandas Thumbissa jossa puhutaan tortucoista. Eli sellaisista pseudotieteilijöistä jotka ovat vaivaa näkeviä ja teräviä. Heidän ongelmakseen ei nähty se että heidän päätelmänsä olisivat epäloogisia vaan siinä että he ovat puolueellisia. Heillä on perusteoria jota he kannattavat ja heidän elämäntyönsä on tämän tietyn asian todistaminen. He käytännössä tekevät pseudotieteestään niin hienon kuin se vain voi olla. Ja tämä on heille sama kuin tae siitä että kaikki muut ymmärtävät heidät väärin.
3.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he näkevät että heillä on vankasti perusteltu vaivalla rakennettu maailmankuva joka on mietitty ja harkittu. Ulkopuolinen näkee helposti pakkomielteisyyden ja maailmankuvaan solahtamisen jossa tyyppi älykkäästi ja ovelasti keksii mitä tahansa jotta ei joutuisi taipumaan tosiasioiden edellä.
4: Akkomodaatio + reflektio ; Tämä mukailee perinteistä tiedemiesihannetta. Robert Mertonin Cudos -ehdon mukainen ajattelija. Mertonin mukaan tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovat seuraavat: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja. Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta. Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa. Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.
4.1: Syvällinen analysoija joka on valmis muuttamaan mieltään tarvittaessa. Vaikuttaa myös olevan taruolento.
John Ziman PLACE -normissa taas otti mukaan sen, että käytännössä tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin. Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä. Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta. Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä. Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä. Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.
Jos päädyt tähän tieteilijän ruutuun, kannattaakin miettiä uudestaan. Jos luulet itse kuuluvasi tähän lokeroon, mieti kahdesti uudestaan. Sillä pahin asia on se, että Dunning-Kruger -efektin mukaan kaikista varmimpia itsestään ovat kaikista toopeimmat. Tällöin asenteen lisäksi saatetaan tarvita myös niitä loukkaavia älykkyyttä tai muuta kompetenssia kyseenalaistavia juttuja. Toisaalta itsen lokerointi on kenties vaikeinta. Yleensä jokainen kokee olevansa fiksu ja vain muut tietävät millä tavalla emme ole. Usein tuskastuttavallakin tavalla.
Viitteet:
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Hakkarainen, Lonka & Lipponen, ”Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä” (2004)
Daniel Kahneman, ”Thinking, Fast and Slow” (2011)
Eidelman, Crandall, Goodman & Blanchar, ”Low-Effort Thought Promotes Political Conservatism” (2012)
Pandas Thumb, ”An Ill Wind in Tortuca”
Robert Merton, ”The Sociology of Science” (1973)
John Ziman, ”Real Science: What It Is and What It Means” (2000)
Kruger & Dunning, ”Unskilled and Unaware of It: How Difficulties in Recognizing One's Own Incompetence Lead to Inflated Self-Assessments” (1999)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste CUDOS -normi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste CUDOS -normi. Näytä kaikki tekstit
perjantai 22. maaliskuuta 2019
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
Poliittisen korrektiuden synty
Aristoteles neuvoo "Topiikassa" siihen, että ei pidä keskustella kenen tahansa kanssa. (Teos käsittelee dialogi/keskustelutilanteisiin sopivaa dialektiikkaa, erityisesti väittelytilanteisiin sopivaa perustelua.) Aristoteles korostaa, että pitää keskustella vain sellaisten kanssa jotka tuntee. Tuntemista tarvittiin jotta voitiin tietää että kyseisellä ihmisellä ei ole tapana ajautua mielettömyyksiin ja häpeällisyyksiin. Ja jotta tiedetään että he eivät nojaa auktoriteettien mahtikäskyihin vaan kuuntelevat perusteluja ja perustavat omat sanomisensa niihin. Ja jotka ovat kohtuullisia. Jopa niin että voivat huomata ja tunnustaa jos ovat itse väärässä.
Tässä ei selvästi ole kysymys autoritaarisuudesta. Mutta elitistinen tämä näkemys on. Se on hyvin erilainen kuin Sokrateen lähestymistapa. Sokrates näki, että ihmiset olivat ytimeltään viisaita ja tietoa voitiin kätilöidä ulos kenestä tahansa. Sokrateelle ei toisaalta käynyt kovin hyvin, joten mitä ilmeisimmin
Aristoteleen suhtautumisessa oli takana aimo annos tilannetajuista tervejärkisyyttä.
(Tuppaan kutsua pessimistisiä, negatiivisia ja kyynisiä asioita tämäntapaisilla nimityksillä.) Moni ihminen ei mieti asioita. Ja vielä useampi ei jaksa miettiä asioita ja korvaa näkemyksen hankkimisen sillä että kerää kokoelman kunnioitettuja jotka ovat tehneet tämän heidän puolestaan. Ja pieni osa ihmisistä on pelottavalla tavalla vihaisia jo ihan yksinään - ja melko usea voidaan usuttaa laumahenkisyydellä olemaan tälläisiä.
Aristoteleen asennetta voidaan nähdä esimerkiksi Mertonin CUDOS -normistossa, jossa tieteenteon ihanteeksi asetetaan se, että tiedeyhteisö ei ole autoritaarinen vaan yrittäminen on tasa-arvoista. Onnistuminen taas sidotaan siihen että tiedeyhteisö jotenkin yhteisomistaa tieteellisen tiedon ja harjoittaa systemaattista skeptismiä. Jossa ihaillaan totuusarvoja ja niiden lähestymistä ei-yksilönäkökulmasta ei-maailmankuvapohjalta, neutraalisti viileiden yhteisten normien kautta.
Nykypolitiikassakin on hieman Aristoteleen henkeä. Politiikka esitetään usein muodossa "politiikka on yhteisten asioiden hoitamista". (Minulle se näyttää tosin koostuvan enemmän puoluepoliittisen puolueen valta-aseman säilyttämiseltä. Ja yhteiset asiat ovat vain tässä onnistumisen oletettu seuraus.) Mutta Aristoteleen asennetta varmasti tarvitaan. Sillä maailmassa on aika paljon ihmisiä jotka näyttävät seuraavan maksiimia "politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin". Ei riitä että hoidetaan yhteisiä asioita. Niitä hoidetaan keskustellen.
Edustuksellinen demokratia on tässä mielessä erikoinen, että siinä valtaan ei ole perinteisesti haluttu keskivertoisia ihmisiä. Poliitikkojen pitäisi - ainakin ihanteissa - olla jotenkin erityisen moitteettomia. Siksi valtaan ei valita keskinkertaista tyyppiä vaan tyyppejä joita keskinkertaiset äänestävät. (Tämä on tarkoituksellisen poleemisesti muotoiltu. Kun Robert Heinlein sanoi "you can sway a thousand man by appealing to their prejudices quicker than you can convince one man by logic" hän ilmoitti tämän totuuden aforismimuodossa, eikä syllogismina. Saati sosiologisena tutkimuksena.)
Tätä sivistysihannetta vastaan on tietenkin syntynyt jonkinlainen elitismi. Ei väkivaltakeskeinen elitismi. Vaan elitismi joka koskee sanavalintoja. Aristoteleen loogisuus-rationaalisuus-asiallisuuskeskeisyydellä saa aikaan hierarkian. Joka on varmasti eettisesti miellyttävämpi kuin omistamien teräaseiden ja niiden käyttämistaidon ympärille rakentunut hierarkia. (Tai tästä voin kyllä olla hieman erimielinenkin koska olisihan tuollainen järjestely itselleni kohtuullisen edullinen.) Se on kuitenkin hierarkia. Voidaan nähdä että tämän ympärille syntyy keskustelukulttuuri joka on itsessään poliittista korrektiutta.
Viime aikoina tätä on haluttu alleviivatusti purkaa.
Nykyaika on joukkoviestinten aikaa. Perinteiset taitokeskeiset mediat ovat kärsimässä. On erikoista että koulutetut journalistit ovat menettäneet tuloja siksi että amatöörijournalisteja on ilmestynyt mielipiteilemään ties mihin blogeihin. Ja tässä on puututtu nimenomaan keskustelukulttuuriin ja politiikantekoon.
Tämä näkyy melko alleviivatusti siinä miten puhutaan poliittisesta korrektiudesta ja siihen liittyvästä keskusteluvallasta. Toisaalta muutenkin kielenkäytön ympärillä käydään aika paljon keskustelua. (Kuten voidaan huomata omassa sivistyssana-kirosanalimbossani. Joka on itselleni luontevaa mutta joka ei synnytä ystäviä ja vaikutusvaltaa yhtään missään kontekstissa.) Tässä korostuu se, että sivistyksellisyydessä on aika usein kysymys siitä että sanavalinnat merkitsevät kenties liikaakin. Tätä kautta tietyt sosiaaliset ja kulttuuriset piirit saavat valtaa kun taas toisilta se otetaan pois. Kaikki saavat sanoa sanottavansa, mutta kaikkia ei kuunnella.
Schopenhauer onkin kirjoittanut siitä, miten väittelytilanteet ovat monille täynnä turhamaisuutta. Hän esitti että vastustaja helposti pahastuu hävittyään dialektisessa kisassa kuin jos häntä loukkaisi ilkeillä sanoilla ; Hävinnyt katkeroituu vaikka voittaja olisi pysynyt totuudessa ja väitellyt järkevästi ilman häijyyksiä. Schopenhauerista tämä kertoo siitä, että epäonnistuminen älyllisyydessä iskee turhamaisuuteen pahemmin. Tämä toisaalta kuvaa sitä, miten harvinainen Aristoteleen kuvaama ihmeellinen ihannekeskustelija olisi.
Tässä mielessä on hyvä tiedostaa että tarve elitismille on selvästi olemassa. Toisaalta elitismi itsessään voi olla osa tätä ongelmaa ; Siinä kun sivistyksellisyys on usein pinnassa eikä sisällössä. He eivät ole Aristoteleen ihannekeskustelijoita vaan teeskentelevät olevansa sellaisia.
Tässä ei selvästi ole kysymys autoritaarisuudesta. Mutta elitistinen tämä näkemys on. Se on hyvin erilainen kuin Sokrateen lähestymistapa. Sokrates näki, että ihmiset olivat ytimeltään viisaita ja tietoa voitiin kätilöidä ulos kenestä tahansa. Sokrateelle ei toisaalta käynyt kovin hyvin, joten mitä ilmeisimmin
Aristoteleen suhtautumisessa oli takana aimo annos tilannetajuista tervejärkisyyttä.
(Tuppaan kutsua pessimistisiä, negatiivisia ja kyynisiä asioita tämäntapaisilla nimityksillä.) Moni ihminen ei mieti asioita. Ja vielä useampi ei jaksa miettiä asioita ja korvaa näkemyksen hankkimisen sillä että kerää kokoelman kunnioitettuja jotka ovat tehneet tämän heidän puolestaan. Ja pieni osa ihmisistä on pelottavalla tavalla vihaisia jo ihan yksinään - ja melko usea voidaan usuttaa laumahenkisyydellä olemaan tälläisiä.
Aristoteleen asennetta voidaan nähdä esimerkiksi Mertonin CUDOS -normistossa, jossa tieteenteon ihanteeksi asetetaan se, että tiedeyhteisö ei ole autoritaarinen vaan yrittäminen on tasa-arvoista. Onnistuminen taas sidotaan siihen että tiedeyhteisö jotenkin yhteisomistaa tieteellisen tiedon ja harjoittaa systemaattista skeptismiä. Jossa ihaillaan totuusarvoja ja niiden lähestymistä ei-yksilönäkökulmasta ei-maailmankuvapohjalta, neutraalisti viileiden yhteisten normien kautta.
Nykypolitiikassakin on hieman Aristoteleen henkeä. Politiikka esitetään usein muodossa "politiikka on yhteisten asioiden hoitamista". (Minulle se näyttää tosin koostuvan enemmän puoluepoliittisen puolueen valta-aseman säilyttämiseltä. Ja yhteiset asiat ovat vain tässä onnistumisen oletettu seuraus.) Mutta Aristoteleen asennetta varmasti tarvitaan. Sillä maailmassa on aika paljon ihmisiä jotka näyttävät seuraavan maksiimia "politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin". Ei riitä että hoidetaan yhteisiä asioita. Niitä hoidetaan keskustellen.
Edustuksellinen demokratia on tässä mielessä erikoinen, että siinä valtaan ei ole perinteisesti haluttu keskivertoisia ihmisiä. Poliitikkojen pitäisi - ainakin ihanteissa - olla jotenkin erityisen moitteettomia. Siksi valtaan ei valita keskinkertaista tyyppiä vaan tyyppejä joita keskinkertaiset äänestävät. (Tämä on tarkoituksellisen poleemisesti muotoiltu. Kun Robert Heinlein sanoi "you can sway a thousand man by appealing to their prejudices quicker than you can convince one man by logic" hän ilmoitti tämän totuuden aforismimuodossa, eikä syllogismina. Saati sosiologisena tutkimuksena.)
Tätä sivistysihannetta vastaan on tietenkin syntynyt jonkinlainen elitismi. Ei väkivaltakeskeinen elitismi. Vaan elitismi joka koskee sanavalintoja. Aristoteleen loogisuus-rationaalisuus-asiallisuuskeskeisyydellä saa aikaan hierarkian. Joka on varmasti eettisesti miellyttävämpi kuin omistamien teräaseiden ja niiden käyttämistaidon ympärille rakentunut hierarkia. (Tai tästä voin kyllä olla hieman erimielinenkin koska olisihan tuollainen järjestely itselleni kohtuullisen edullinen.) Se on kuitenkin hierarkia. Voidaan nähdä että tämän ympärille syntyy keskustelukulttuuri joka on itsessään poliittista korrektiutta.
Viime aikoina tätä on haluttu alleviivatusti purkaa.
Nykyaika on joukkoviestinten aikaa. Perinteiset taitokeskeiset mediat ovat kärsimässä. On erikoista että koulutetut journalistit ovat menettäneet tuloja siksi että amatöörijournalisteja on ilmestynyt mielipiteilemään ties mihin blogeihin. Ja tässä on puututtu nimenomaan keskustelukulttuuriin ja politiikantekoon.
Tämä näkyy melko alleviivatusti siinä miten puhutaan poliittisesta korrektiudesta ja siihen liittyvästä keskusteluvallasta. Toisaalta muutenkin kielenkäytön ympärillä käydään aika paljon keskustelua. (Kuten voidaan huomata omassa sivistyssana-kirosanalimbossani. Joka on itselleni luontevaa mutta joka ei synnytä ystäviä ja vaikutusvaltaa yhtään missään kontekstissa.) Tässä korostuu se, että sivistyksellisyydessä on aika usein kysymys siitä että sanavalinnat merkitsevät kenties liikaakin. Tätä kautta tietyt sosiaaliset ja kulttuuriset piirit saavat valtaa kun taas toisilta se otetaan pois. Kaikki saavat sanoa sanottavansa, mutta kaikkia ei kuunnella.
Schopenhauer onkin kirjoittanut siitä, miten väittelytilanteet ovat monille täynnä turhamaisuutta. Hän esitti että vastustaja helposti pahastuu hävittyään dialektisessa kisassa kuin jos häntä loukkaisi ilkeillä sanoilla ; Hävinnyt katkeroituu vaikka voittaja olisi pysynyt totuudessa ja väitellyt järkevästi ilman häijyyksiä. Schopenhauerista tämä kertoo siitä, että epäonnistuminen älyllisyydessä iskee turhamaisuuteen pahemmin. Tämä toisaalta kuvaa sitä, miten harvinainen Aristoteleen kuvaama ihmeellinen ihannekeskustelija olisi.
Tässä mielessä on hyvä tiedostaa että tarve elitismille on selvästi olemassa. Toisaalta elitismi itsessään voi olla osa tätä ongelmaa ; Siinä kun sivistyksellisyys on usein pinnassa eikä sisällössä. He eivät ole Aristoteleen ihannekeskustelijoita vaan teeskentelevät olevansa sellaisia.
tiistai 21. helmikuuta 2012
Mortonin demoni (pseudotiede=vilpitön mieli ; denialismi=mieletön vilppi)
On tavallista että ihmisillä on mielikuva siitä että tiedemiehet ovat neutraaleja, ja että he ovat erityisen harkitsevia. Että kun kokemus karttuu, niin pää painuu. Egoilu ja voimakas asian ajaminen nähdään amatööreille. "Epiphenom" -blogissa muistutetaan kuitenkin siihen mitä tiedetään ; Koulutus itse asiassa lisää varmuudentunnetta, ja tämä vaikuttaa esimerkiksi uskonnollisissa käsityksissä ; "graduates are much more passionate about their beliefs - either religious or non-religious. Non-graduates are more likely to be in the fuzzy middle - nominally religious but not really devout." Tässä on hyvä huomata, että intuitiivinen käsitys olettaa tiedemiesten harjoittavan CUDOS -normia, mutta jokainen argumentaatiota käynyt tietää että vaivannäkö ja uhraukset ja työnteko vaativat vahvempaa käytöstä ja tiedemaailmakin tuntee kyynärspäiden ja perslihasten ja periksiantamattomuuden voiman ja siksi PLACE -normi kuvaakin paremmin tiedemiehiä.
John Wilkins viittasi tuoreeseen tutkimukseen joka käsitteli filosofeja heidän vakaumuksensa mukaan. Tässä havaittiin että ammattimaiset filosofit ovat hekin hyvin vahvasti sitoutuneita. "It seems that when one is already committed strongly to (has a high degree of confidence in, or subjective probability assigned to) some prior belief, any argument that challenges this conclusion will be deprecated, even if the argument is strong and the premises agreed upon. So theists call those who dispute arguments for God cognitively deficient and atheist return the favour in reverse" Wilkins korostaa että tässä on usein taustalla se, että vastapuoli selitetään heikoksi. Vakaumuksen on johduttava tyhmyydestä tai moraalittomuudesta ; "This is in general what I think of as the "my opponent is not fully human" strategy: if you just can't see that what I believe is true, there must be something wrong with you. You are irrational, or have some spiritual, psychological or moral lack. This is what Christians so often state outright that unbelievers are unable to experience the full range of human emotions and moral actions, and the atheists (less often) declare that Christians are child-abusers and ignorant unreasoning fools."
Filosofien kohdalla ytimessä on se, miten suhtaudutaan siihen ovatko argumentit vahvoja. Tämä on erityisen tärkeä huomata, koska monet tieteenfilosofiaan painottuneemmat filosofit ja tieteellistä ajattelua kannattavat ajattelevat filosofian arvostusta totuusarvon mukaan. Kuitenkin monissa filosofisissa ajatteluissa ollaan empiristien sijasta rationalisteja. Silloin katsotaan että onko argumentti vahva vai heikko. Jos premisseistä seuraa johtopäätös, on argumentti vahva jopa sellaisessa tapauksessa jossa se olisi ilmiselvästi väärä ja epätosi. "An argument is strong if, given that the premises are true, the conclusion is made very probably true or correct. Of course a philosopher can think that a strong argument is nevertheless incorrect or that its premises are false." Wilkinsin mukaan jopa argumentti joka osoittaisi että maailmaa ei olisi olemassa olisi sellainen että filosofi voisi arvostaa sitä siksi että siinä on jotain joka miltei toimi. Siksi olisi ymmärrettävää jos filosofeilla olisi yhtenäiset näkemykset siitä ovatko argumentit vahvoja vai eivät. Ja että totuusarvot olisivat ratkaisevammassa asemassa. Kuitenkin asenteet vaikuttavat myös siihen nähdäänkö argumentit vahvoina vai eivät.
Toki monet ovat sellaisia kuin minä ; "vahva" ilman "totuusarvoa" on asioiden ratkomisen kannalta epäkiinnostavaa. Pelkkä vahva argumentti on tässä vai yhdenlainen tapa olla väärässä "sillai ovelasti".
Ero on olennainen esimerkiksi kreationismin kannalta. Koska toiset kreationistit ovat sellaisia kuin Spetner joiden teoriat pyrkivät lähinnä tekemään vahvoja (mutta ei välttämättä tosia) argumentteja. Timo Tiainen on ottanut talteen Spetnerin yleisasenteen. Spetneristä "kreationismin puitteissa ei voida luoda tieteellistä teoriaa. Hän vertaa kreationismia lähinnä teologiaan. Kreationismilla ei Spetnerin mukaan ole paikkaa tieteellisessä keskustelussa." Joku voisi nähdä että tämä tekee Spetneristä tylsän, mutta toisaalta tämän jälkeen kritiikki voidaan kohdentaa siihen onko argumentti vahva vai halutaanko vain että se olisi sellainen. Toiset kreationistit taas korostavat että se on nimenomaan tiedettä. Kreationismia tutkinut Michael Plavcan on esittänyt "The Invisible Bible" -teoksessaan jaottelun jossa kreationismi on luokiteltavissa kahteen luokkaan. "Most creationists are simply people who choose to believe that God created the world-either as described in Scripture or through evolution. Creation scientists, by contrast, strive to use legitimate scientific means both to disprove evolutionary theory and to prove the creation account as described in Scripture." Eli monet korostavat että kreationismi on filosofiaa, jonka argumentit ovat vahvoja. Kun taas toiset korostavat että kreationismi on myös tieteellistä ja totuudenmukaista.
Tämä on hyvä muistutus siitä että asenne on kaikilla. Siksi onkin kenties soveliasta viitata Lewisiin. En ole hänen kanssaan kovin monessa asiassa samaa mieltä, mutta hän esitti että psykologista selitystä mielipiteeseen tarvitaan oikeastaan vasta kun perusteita ei ole. Eli silloin kun ollaan selkeästi väärässä. Tässä pseudotieteet ovat turvallinen esimerkkialue. Ja menenkin tätä kautta käsittelemään kreationismia. Se on erehtynyt, joten sen suhde oman maailmankuvan suojelumielikuviin, assimilaatioon, on selvä. Kun näkemys on epätiedettä, on hyvä keskittyä siihen miksi epätosia näkemyksiä kannatetaan.
Tällä on tietysti linkkejä esimerkiksi siihen kysymykseen ovatko ihmiset "tarkoituksellisia ja tavoitteellisia huijareita" vai "vain maailmankuvansa sumentamia". Timo Tiainen on tältä osin tarkastellut esimerkiksi Duane Gishiä. Hän on selvästi epäkoherentti, mutta on vaikeaa sanoa onko hän vilpitön vai tarkoituksellinen valehtelija. Tiainen nostaa esiin sen, että Gish vaihtaa monia näkemyksiään lennosta. Milloin kreationismi on tiedettä ja milloin ehdottomasti luomistiedettä riippuu kovasti tilanteesta. Hän ei myöskään reagoi saamaansa kritiikkiin, eli ota niitä huomioon. Hän on itse asiassa hyvin huono korjaamaan teoksiaan ja jättämään niissä tekemiään jo kritisoituja virheitä pois. Gish on ärsyttävä ja epätieteellinen mutta häntä on hyvä tulkita "maailmankuvansa sumentamana" koska hän puhuu lähinnä sen kautta minkä hän toivoo olevan totta ja ignoroi kaiken mikä on hänen uskonsa kanssa erimielinen. Koska Gish luottaa että uskonto on erehtymätön kun taas data voi olla riittämätöntä. "Gish on oivallinen esimerkki joko tietoisesta harkitusta harhaanjohtamisesta, tiedostamattomattomasta epärehellisyydestä tai sitten näyte siitä, mitä Mortonin demoni (omalle uskolle vastakkaisen datan mielestä blokkaava psyykkinen mekanismi) saa ihmisessä aikaan: jos tunnetut tosiasiat ovat vastoin omaa dogmaattista uskoa, sen pahempi tosiasioille."
Jossain on kuitenkin olemassa raja, jonka jälkeen on mahdollisempaa että toinen on vain manipuloiva, kuin että hän ei vain ymmärtäisi. Tämänlaisia pahantahtoisuusajatuksia syntyy esimerkiksi silloin kun tarkastellaan kahta ylisuurta kohua jotka ovat aivan tuoreesti pyörineet Richard Dawkinsin ympärillä; John Pieret on tiedottanut näistä molemmista.
1: Dawkins unohti "Lajien sinun syntysi" pitkän nimen eräässä haastattelussaan. Tämänlainen unohtelu on toki normaalia ja esimerkiksi jos kristityiltä kysytään sokkona että hänen pitäisi luetella 10 käskyä, niistä muistettaisiin yllättävän harva. Syynä on se, että aktiivisessa muistissa on yllättävän vähän muistiknoppiasioita. Asiantuntija osaa ja ymärtää asioita. Kuitenkin moni näkee että knoppitiedon osaaminen on samaa kuin tietäjyys ja tästä on syntynyt liikehdintää jossa Dawkinsin erehdystä pidetään valtavana häpeänä. "Argumentum ad Title" -pilkkanimen saanut asennoituminen on jotakuinkin sellainen että "Koska Dawkins unohti Lajien Synnyn harvemmin käytetystä kokonimestä osan, evoluutio on epätosi."
2: Dawkinsin suvun menneisyydessä on ollut orjanomistajia. Tätä pidetään jotenkin pahentavana, asiasta muistutetaan että rikokset ihmisyyttä vastaan eivät vanhene. Tätä nostetaan esiin, vaikka Richard Dawkins ei ole itse pitänyt orjia ja vaikka esimerkiksi valtaosa USA:laisista valkoihoisista etenkin tietyillä alueilla hyvinkin ollut sekä orjanomistajia että hyötyneet tästä. Toki tässä asiassa on perinne. Jostain syystä instituutioiden katsotaan olevan velvoitettuja pyytämään anteeksi tekoja joiden uhria ja tekijöitä ei ole elossa. Dawkinsin kohdalla tästä nostetaan yllättävän voimakasta ääntä.
-> On selvää että vaikka Jerry Coynen kannanotto Dawkinsin kohtaamiin hyökkäyksiin on aikamoista "winetystä", on hän kuitenkin oikeassa siinä että "People will use any excuse to attack Dawkins". Kun reagointien vahvuus ja ennen kaikkea väitökset siitä miten laajasti näiden vaikutukset pitäisi tulkita eivät ole missään mittakaavassa esitettyihin asioihin ja virheisiin, on selvää että ylilyöminen on vahvasti esillä.
Näissä taustalla on selvemmin jokin joka ei näytä enää rationalisoinneilta, vaan taustalla on strateginen ikonoklasmi ; Dawkins nähdään jostain syystä "evoluutioteorian ja ateismin profeettana". Tämä asenne näkyy tietysti esimerkiksi Wellsin toiminnassa. "Icons of evolution" on tyypillinen teos, jossa muka molempien puolien kuuntelemista ja kunnioittamista ajava ID-liike kannattaa sitä että tarkoituksella etsitään erimielisten "ikoneja" ja pyritään murskaamaan niitä samalla kun vaaditaan kunnioitusta ja rapsutusta niille omille käsityksille koska kaikki muu olisi vainoa. Koska näiden argumentit eivät ole hyviä, on selvää että tarvitaan psykologista näkökulmaa. Ja kun esimerkiksi Wells on kannattanut soluttautumisstrategiaa jossa ensin leikitään tieteentekoa tohtorintutkintoon asti ja vasta sen jälkeen aletaan kertomaan ID -tavaraa, on selvää että esityksissä ei enää katsota mitä uskotaan vaan mikä on strategisesti järkevää. "Wedge -strateginen ajattelu" onkin siksi osoitus siitä että kyseessä ei enää ole viaton maailmankuvallisiin silmälappuihin perustuva yleisinhimillinen erehtyminen, vaan tahallinen toiminta. Ei ole kovin järkevää uskoa että nämä selvästi strategiseen ajatteluun nojaavat ihmiset olisivat Mortonin demonin vallassa ja levittäisivät taikauskoista toiveajattelua vain koska eivät kykene siitä irrottautumaan.
On järkevää sanoa että he nimenomaan eivät ole Mortonin demonin vallassa. Ja se on oikeastaan se mikä heissä on pahinta. Se nimittäin tekee heistä demagogeja, kansankiihottajia. Esimerkiksi ikonoklasmiin keskittyminen on tässä järkevää koska sillä pyritään maksimaaliseen suututtamiseen ja ärsyttämiseen. Samoin nimitykset kuten esimerkiksi ihmisen kutsuminen "militantiksi" ainoastaan vakaumuksensa vuoksi. Siinä missä Gish pitää itseään ylempänä ja evolutionisteja puoli-ihmisinä, ja pitää tärkeimpänä voittamista eli kreationismin puolustamista, näillä ihmisillä keskiössä on denialismipohjainen kritiikki, jonka ydin on vastustajan totaalisessa murskaamisessa. Ja strategioiden valitseminen muuttuu tässä kohden relevantimmaksi kuin toiveajattelujen seuraaminen.
John Wilkins viittasi tuoreeseen tutkimukseen joka käsitteli filosofeja heidän vakaumuksensa mukaan. Tässä havaittiin että ammattimaiset filosofit ovat hekin hyvin vahvasti sitoutuneita. "It seems that when one is already committed strongly to (has a high degree of confidence in, or subjective probability assigned to) some prior belief, any argument that challenges this conclusion will be deprecated, even if the argument is strong and the premises agreed upon. So theists call those who dispute arguments for God cognitively deficient and atheist return the favour in reverse" Wilkins korostaa että tässä on usein taustalla se, että vastapuoli selitetään heikoksi. Vakaumuksen on johduttava tyhmyydestä tai moraalittomuudesta ; "This is in general what I think of as the "my opponent is not fully human" strategy: if you just can't see that what I believe is true, there must be something wrong with you. You are irrational, or have some spiritual, psychological or moral lack. This is what Christians so often state outright that unbelievers are unable to experience the full range of human emotions and moral actions, and the atheists (less often) declare that Christians are child-abusers and ignorant unreasoning fools."
Filosofien kohdalla ytimessä on se, miten suhtaudutaan siihen ovatko argumentit vahvoja. Tämä on erityisen tärkeä huomata, koska monet tieteenfilosofiaan painottuneemmat filosofit ja tieteellistä ajattelua kannattavat ajattelevat filosofian arvostusta totuusarvon mukaan. Kuitenkin monissa filosofisissa ajatteluissa ollaan empiristien sijasta rationalisteja. Silloin katsotaan että onko argumentti vahva vai heikko. Jos premisseistä seuraa johtopäätös, on argumentti vahva jopa sellaisessa tapauksessa jossa se olisi ilmiselvästi väärä ja epätosi. "An argument is strong if, given that the premises are true, the conclusion is made very probably true or correct. Of course a philosopher can think that a strong argument is nevertheless incorrect or that its premises are false." Wilkinsin mukaan jopa argumentti joka osoittaisi että maailmaa ei olisi olemassa olisi sellainen että filosofi voisi arvostaa sitä siksi että siinä on jotain joka miltei toimi. Siksi olisi ymmärrettävää jos filosofeilla olisi yhtenäiset näkemykset siitä ovatko argumentit vahvoja vai eivät. Ja että totuusarvot olisivat ratkaisevammassa asemassa. Kuitenkin asenteet vaikuttavat myös siihen nähdäänkö argumentit vahvoina vai eivät.
Toki monet ovat sellaisia kuin minä ; "vahva" ilman "totuusarvoa" on asioiden ratkomisen kannalta epäkiinnostavaa. Pelkkä vahva argumentti on tässä vai yhdenlainen tapa olla väärässä "sillai ovelasti".
Ero on olennainen esimerkiksi kreationismin kannalta. Koska toiset kreationistit ovat sellaisia kuin Spetner joiden teoriat pyrkivät lähinnä tekemään vahvoja (mutta ei välttämättä tosia) argumentteja. Timo Tiainen on ottanut talteen Spetnerin yleisasenteen. Spetneristä "kreationismin puitteissa ei voida luoda tieteellistä teoriaa. Hän vertaa kreationismia lähinnä teologiaan. Kreationismilla ei Spetnerin mukaan ole paikkaa tieteellisessä keskustelussa." Joku voisi nähdä että tämä tekee Spetneristä tylsän, mutta toisaalta tämän jälkeen kritiikki voidaan kohdentaa siihen onko argumentti vahva vai halutaanko vain että se olisi sellainen. Toiset kreationistit taas korostavat että se on nimenomaan tiedettä. Kreationismia tutkinut Michael Plavcan on esittänyt "The Invisible Bible" -teoksessaan jaottelun jossa kreationismi on luokiteltavissa kahteen luokkaan. "Most creationists are simply people who choose to believe that God created the world-either as described in Scripture or through evolution. Creation scientists, by contrast, strive to use legitimate scientific means both to disprove evolutionary theory and to prove the creation account as described in Scripture." Eli monet korostavat että kreationismi on filosofiaa, jonka argumentit ovat vahvoja. Kun taas toiset korostavat että kreationismi on myös tieteellistä ja totuudenmukaista.
Tämä on hyvä muistutus siitä että asenne on kaikilla. Siksi onkin kenties soveliasta viitata Lewisiin. En ole hänen kanssaan kovin monessa asiassa samaa mieltä, mutta hän esitti että psykologista selitystä mielipiteeseen tarvitaan oikeastaan vasta kun perusteita ei ole. Eli silloin kun ollaan selkeästi väärässä. Tässä pseudotieteet ovat turvallinen esimerkkialue. Ja menenkin tätä kautta käsittelemään kreationismia. Se on erehtynyt, joten sen suhde oman maailmankuvan suojelumielikuviin, assimilaatioon, on selvä. Kun näkemys on epätiedettä, on hyvä keskittyä siihen miksi epätosia näkemyksiä kannatetaan.
Tällä on tietysti linkkejä esimerkiksi siihen kysymykseen ovatko ihmiset "tarkoituksellisia ja tavoitteellisia huijareita" vai "vain maailmankuvansa sumentamia". Timo Tiainen on tältä osin tarkastellut esimerkiksi Duane Gishiä. Hän on selvästi epäkoherentti, mutta on vaikeaa sanoa onko hän vilpitön vai tarkoituksellinen valehtelija. Tiainen nostaa esiin sen, että Gish vaihtaa monia näkemyksiään lennosta. Milloin kreationismi on tiedettä ja milloin ehdottomasti luomistiedettä riippuu kovasti tilanteesta. Hän ei myöskään reagoi saamaansa kritiikkiin, eli ota niitä huomioon. Hän on itse asiassa hyvin huono korjaamaan teoksiaan ja jättämään niissä tekemiään jo kritisoituja virheitä pois. Gish on ärsyttävä ja epätieteellinen mutta häntä on hyvä tulkita "maailmankuvansa sumentamana" koska hän puhuu lähinnä sen kautta minkä hän toivoo olevan totta ja ignoroi kaiken mikä on hänen uskonsa kanssa erimielinen. Koska Gish luottaa että uskonto on erehtymätön kun taas data voi olla riittämätöntä. "Gish on oivallinen esimerkki joko tietoisesta harkitusta harhaanjohtamisesta, tiedostamattomattomasta epärehellisyydestä tai sitten näyte siitä, mitä Mortonin demoni (omalle uskolle vastakkaisen datan mielestä blokkaava psyykkinen mekanismi) saa ihmisessä aikaan: jos tunnetut tosiasiat ovat vastoin omaa dogmaattista uskoa, sen pahempi tosiasioille."
Jossain on kuitenkin olemassa raja, jonka jälkeen on mahdollisempaa että toinen on vain manipuloiva, kuin että hän ei vain ymmärtäisi. Tämänlaisia pahantahtoisuusajatuksia syntyy esimerkiksi silloin kun tarkastellaan kahta ylisuurta kohua jotka ovat aivan tuoreesti pyörineet Richard Dawkinsin ympärillä; John Pieret on tiedottanut näistä molemmista.
1: Dawkins unohti "Lajien sinun syntysi" pitkän nimen eräässä haastattelussaan. Tämänlainen unohtelu on toki normaalia ja esimerkiksi jos kristityiltä kysytään sokkona että hänen pitäisi luetella 10 käskyä, niistä muistettaisiin yllättävän harva. Syynä on se, että aktiivisessa muistissa on yllättävän vähän muistiknoppiasioita. Asiantuntija osaa ja ymärtää asioita. Kuitenkin moni näkee että knoppitiedon osaaminen on samaa kuin tietäjyys ja tästä on syntynyt liikehdintää jossa Dawkinsin erehdystä pidetään valtavana häpeänä. "Argumentum ad Title" -pilkkanimen saanut asennoituminen on jotakuinkin sellainen että "Koska Dawkins unohti Lajien Synnyn harvemmin käytetystä kokonimestä osan, evoluutio on epätosi."
2: Dawkinsin suvun menneisyydessä on ollut orjanomistajia. Tätä pidetään jotenkin pahentavana, asiasta muistutetaan että rikokset ihmisyyttä vastaan eivät vanhene. Tätä nostetaan esiin, vaikka Richard Dawkins ei ole itse pitänyt orjia ja vaikka esimerkiksi valtaosa USA:laisista valkoihoisista etenkin tietyillä alueilla hyvinkin ollut sekä orjanomistajia että hyötyneet tästä. Toki tässä asiassa on perinne. Jostain syystä instituutioiden katsotaan olevan velvoitettuja pyytämään anteeksi tekoja joiden uhria ja tekijöitä ei ole elossa. Dawkinsin kohdalla tästä nostetaan yllättävän voimakasta ääntä.
-> On selvää että vaikka Jerry Coynen kannanotto Dawkinsin kohtaamiin hyökkäyksiin on aikamoista "winetystä", on hän kuitenkin oikeassa siinä että "People will use any excuse to attack Dawkins". Kun reagointien vahvuus ja ennen kaikkea väitökset siitä miten laajasti näiden vaikutukset pitäisi tulkita eivät ole missään mittakaavassa esitettyihin asioihin ja virheisiin, on selvää että ylilyöminen on vahvasti esillä.
Näissä taustalla on selvemmin jokin joka ei näytä enää rationalisoinneilta, vaan taustalla on strateginen ikonoklasmi ; Dawkins nähdään jostain syystä "evoluutioteorian ja ateismin profeettana". Tämä asenne näkyy tietysti esimerkiksi Wellsin toiminnassa. "Icons of evolution" on tyypillinen teos, jossa muka molempien puolien kuuntelemista ja kunnioittamista ajava ID-liike kannattaa sitä että tarkoituksella etsitään erimielisten "ikoneja" ja pyritään murskaamaan niitä samalla kun vaaditaan kunnioitusta ja rapsutusta niille omille käsityksille koska kaikki muu olisi vainoa. Koska näiden argumentit eivät ole hyviä, on selvää että tarvitaan psykologista näkökulmaa. Ja kun esimerkiksi Wells on kannattanut soluttautumisstrategiaa jossa ensin leikitään tieteentekoa tohtorintutkintoon asti ja vasta sen jälkeen aletaan kertomaan ID -tavaraa, on selvää että esityksissä ei enää katsota mitä uskotaan vaan mikä on strategisesti järkevää. "Wedge -strateginen ajattelu" onkin siksi osoitus siitä että kyseessä ei enää ole viaton maailmankuvallisiin silmälappuihin perustuva yleisinhimillinen erehtyminen, vaan tahallinen toiminta. Ei ole kovin järkevää uskoa että nämä selvästi strategiseen ajatteluun nojaavat ihmiset olisivat Mortonin demonin vallassa ja levittäisivät taikauskoista toiveajattelua vain koska eivät kykene siitä irrottautumaan.
On järkevää sanoa että he nimenomaan eivät ole Mortonin demonin vallassa. Ja se on oikeastaan se mikä heissä on pahinta. Se nimittäin tekee heistä demagogeja, kansankiihottajia. Esimerkiksi ikonoklasmiin keskittyminen on tässä järkevää koska sillä pyritään maksimaaliseen suututtamiseen ja ärsyttämiseen. Samoin nimitykset kuten esimerkiksi ihmisen kutsuminen "militantiksi" ainoastaan vakaumuksensa vuoksi. Siinä missä Gish pitää itseään ylempänä ja evolutionisteja puoli-ihmisinä, ja pitää tärkeimpänä voittamista eli kreationismin puolustamista, näillä ihmisillä keskiössä on denialismipohjainen kritiikki, jonka ydin on vastustajan totaalisessa murskaamisessa. Ja strategioiden valitseminen muuttuu tässä kohden relevantimmaksi kuin toiveajattelujen seuraaminen.
lauantai 5. marraskuuta 2011
"compatible" or "combatible"
Teologiassa on hyvin yleistä törmätä argumentteihin joissa pelkästä vakaumuksesta ja tunteesta tehdään argumentti. Yleensä oman vakaumuksen laittamista peliin tällä tavalla pidetään epäsopivana. Se, että jollakulla on vahva mielipide ei tee asiasta totta. ; Yleensä tämä on "tiukan linjan" uskovaisten tapa toimia. He suosivat Swinburnen ja Plantingan argumenteista niitä jotka ovat korostetummin näitä argumentteja.1: Näin esimerkiksi esiin nostetaan se, että jos vakaumus on luja ja siihen sitoudutaan, se on vahvempi kuin jos sen voisi vain vaihtaa lennosta. Tässä logiikassa fanaattisuus muuttuu todisteeksi ja harkinnaksi. Obsessio muuttuu samaksi kuin asian voimakas harkitseminen. Sitoutuminen muuttuu vahvistavaksi argumentiksi. Tämä toki on sovellettavissa myös ateistejen intoon. Tässä yhteydessä ei usein mainita että "ateistit ovat militantteja/dogmaattisia", koska siitä seuraisi se, että heidänkin näkemyksensä olisi rationaalisempi ja vakaampi kuin jos he vain vaihtaisivat avomielisesti mieltään lennosta. Samoin 9/11 -terrorismi muuttuu tässä kulmassa Allahin todisteeksi. Olihan näkemys selvästi voimakkaasti harkittu ja tätä kautta paremmin valittu kuin jos terroristit olisivat jänistäneet eivätkä olisi heittäytyneet omaan kuolemaansa. Uhrautumisen voimahan on tässä varsin älytön, ateisti ei voi tämänlaista Jumalan edestä kuolemista pitää ollenkaan järkevänä.
2: Jumala -aistinkin kohdalla vakaumuksen selitetään olevan seuraus mystisen aistin toiminnasta. Näin vakaumus onkin määritelty aistin lopputulemiseksi. Plantingakin esittää suuresti että aistin perustelu vain "näyttää kehäiseltä" ja että tämä koskee kaikkia aisteja. Tämän kohdalla ateisti ei tietysti saa samalaista vastaiskun mahdollisuutta, koska tyhjyyttä ja olemattomuutta ei aistita sellaisenaan. Poissaolon havaitseminen vaatii tietoa siitä että jotain on jossain. Näin uskovaisen vakaumuksesta määritellään havainto ja ateisti ei voisi tätä samaa argumentaatiota käyttää. Ongelmana tässä vain on se, että aistin perustelua ei tehdä kuten normaalien aistien kohdalla ; Plantingan perustelut ovat pikemminkin sen peittämistä mikä antaa normaaliaisteille niiden voiman. Hän antaa syitä siihen miksi kaikki tai edes enemmistö ei näe Jumalakokemuksia (aisti on rappeutunut syntiinlankeemuksen vuoksi) ja miksi siinä on isosti eroja (suuri osa on "likinäköisiä" ja vain harva on Plantingan itsensä kaltainen "connoisseur" jolla on tarkka ja hienovivahteinen aisti). Se jää kehäiseksi, jolloin ateisti voi hylätä sen argumenttivirheenä.
Kuitenkin myös muissa teologian suuntauksissa ja uskonelämässä vakaumuksen muuttaminen todisteeksi on yleistä. Etenkin NoMa:n piirissä toimivat uskovaiset puhuvat valtavasti siitä että onko uskonto yhteensopiva "compatible" tieteen kanssa. Tämän keskustelun eräs yleisimpiä argumentteja on se, että moni tiedemies on uskovainen ja kristitty. Heidän perustelunsa on se, että "jos uskonto on typerää, niin miksi se ei mene pois". Tässä tiedemiesten vakaumuksen voimakkuudesta tehdään argumentti. Perustelu on hyvin omituinen, sillä se nojaa arkijärjenmukaiseen naiviin tiedemieskäsitykseen. Tieteensosiologiassa kun on huomattu että hyvät tiedemiehet ovatkin oikeasti hyvin jääräpäisiä. Paradigmanmuutokseenkin vierähtää aikaa siksi että tiedemiehet eivät käytännössä muuta mielipidettään ja noudata idealistista CUDOS -normia, ja tiedeyhteisöä kuvaakin kilpaileminen, paine ja jääräpäisyys PLACE -normi. Paradigma vaihtuu kun uuden sukupolven tiedemiehet tulevat töihin. Tämänlainen idealisaatio on samanlainen stereotypistävä argumentti mikä on esimerkiksi Lewisin trilemmassa. Näin "miksi tiedemiehet eivät käänny" on itse asiassa varsin huono todiste yhtään mistään. Auktoriteettiin vetoaminen ei muutu todisteeksi edes vakaumuksen argumentiksi muuttamisella.
Monesti tämä tiedemiesten vakaumus muutetaankin "rationaalinen ihminen voi uskoa" ja "uskonto ei ole ristiriidassa tieteen kanssa" -näkemykseen. Tiedemiehen vakaumuksesta tehdään siis ristiriidattomuus ja tieteenmukaisuus -argumentti. Tämä näkemys on itse asiassa varsin omituinen. Sillä leppeämmän mallin NoMa -uskovaiset korostavat varsin innoissaan siitä että uskontoa ei voi typistää yhteen tyyppiin. Tämä tyypittely on kuitenkin vahvasti tässä "usko on ristiriidatonta" -näkemyksen kanssa. Sillä aivan selvästi hyvin moni uskonto on suoraan ristiriidassa tieteen kanssa. Jos esimerkiksi olet kreationisti, sinulla on kanta evoluutioteoriaan. Tämä johtaa potentiaaliseen ristiriiitaan teorian kanssa. Itse asiassa jokainen uskonnollinen tosiasiaväite, kuten "Jumala parantaa sairaita joiden puolesta rukoillaan" on mahdollisesti jonkinlainen tutkimusohjelma. Larry Laudan onkin korostanut sitä että kreationismi on tutkimusohjelma joka on epäonnistunut. Se siis paitsi tekee tieteellisiä kannanottoja, myös epäonnistuu niissä.
Toki monet uskonnolliset näkemykset ovat saivartelevia ja falsifioimattomissa ja ne eivät ota kantaa tieteeseen. Nämä eivät ole "uskontoa" vaan "tiettyjä uskonnon osa-alueita". Näin "compatibility" -keskustelevat NoMa -uskovaiset joutuisivat ihan oikeasti luokittelemaan uskontoja sen mukaan mitkä ovat yhteensopivia tieteen kanssa ja mitkä eivät. Heidän kantansa on kuitenkin hyvin usein nimenomaan liberaaliteologisia ; He katsovat että mikä tahansa tulkinta teologiasta on mahdollinen ja siksi esimerkiksi kreationismi ei ole mitään kiellettyä, vaan "yksi mutta pelkästään yksi" tapa tulkita uskoa. Ei siis väärä, mutta ei ainut. Tämä tekee kokonaisnäkemyksestä varsin oudon.
Mutta jos kuviteltaisiin että "yhteensopivuus" -näkemyksestä otettaisiin mukaan luokitellusti ja hienosti vain ne jotka eivät ole ristiriidassa tieteen kanssa. Ei ole vaikeaa huomata että tällöinkin kysymys on keskustelun siirtämisestä irrelevantteihin piirteisiin."the Guardianin" artikkeli valottaa tätä asiaa hieman lisää. Sekin toki muistuttaa, että NoMa -periaatteen jako empiirisiin ja eettisiin kysymyksiin on itse asiassa keinotekoinen naamiointi ; NoMa:laiset kun kertovat että uskonto kuvaa etiikkaa kysymällä "miksi" (why) ja tiede taas tutkii prosesseja ja sanoo että miten (how) ; "Many "why" questions are really "how" questions in disguise. For instance, if you ask: "Why does water boil at 100C?" what you are really asking is: "What are the processes that explain it has this boiling point?" - which is a question of how. Critically, however, scientific "why" questions do not imply any agency - deliberate action - and hence no intention. We can ask why the dinosaurs died out, why smoking causes cancer and so on without implying any intentions. In the theistic context, however, "why" is usually what I call "agency-why": it's an explanation involving causation with intention." Kuitenkaan se ei jää tähän. Esiin nousee toinenkin asia.
NoMa -tyyppinen näkemys joka korostaa uskon ja tieteen eri maailmoja johtaa kuvaamaan muistuttaa hyvin voimakkaasti erilaisia salaliittoteorioita. Niissäkin ytimessä on saivartelu, joka ei yleisesti ottaen ole ristiriidassa tieteen kanssa. Esimerkiksi näkemys jonka mukaan kuulennot ovat USA:n kylmän sodan aikana lavastama propagandatemppu ja että kuussa ei ole oikeasti käyty, ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Mutta tätä ei silti voida laskea salaliittoreorialle ansioksi. Sillä kysymys on kuitenkin vain saivartelusta ja muutsa venkoilusta.
Siksi uskontokeskustleu pitäisikin siirtää ihan toisille urille. Ei puhuta siitä kuinka taitavasti teologit rakentavat testamattomissa olevia saivarteluja joita tukevat erilaisin ad hoc -oletuksin. Tätä ei saa pitää ansiokkaana tai rationaalisena tai ainakaan järkevänä toimintana. Emme voi antaa teologialle arvoa, koska emme voi vaan tehdä salaliittoteorioiden rakentamisesta jotain kunnioitettavaa yliopistoainetta. Sen sijaan esiin on nostettava sen kilpailukykyisyys tieteen muiden teorioiden kanssa. Tällöin on noustava saivarteluista toiminnan yläpuolelle. Otettava rehellinen epäonnistumisen riski ja menestyttävä ja onnistuttava tästä huolimatta. Teologian tulisi onnistua esimerkiksi ihmeparannusmaailmassa selkeästi. (Tavalla joka näkyy kaksoissokkokokeessa.) Ollakseen kunnioitettavaa teologian olisi yritettävä jotain samaa kuin kreationismi - mutta vain onnistuttava pyrinnöissään.
Tyhjä saivarteleva tutkimusohjelma ei ole mikään tutkimsohjelma, vaan kertoo lähinnä siitä miten pakkomielteinen "Tortuca" salaliittoteoreetikko / teologian tekijä on. Tässäkin ihmisten olisi hyvä tajuta että järkevä "skeptinen kulma" ei ole olettaa että pseudotieteilijä, salaliittoteoreetikko tai teologi olisi tyhmä. Sen sijaan he ovat todennäköisesti järkeviä ja ovelia ihmsiä, ja juuri tämä järkevyys johtaa heidät kikkailemaan ja saivartelemaan ja rakentamaan abstrakteja koettelemattomia rakennelmia joiden totuusarvoa ei ole missään vaiheessa jaksettu koetella tai kyseenalaistaa. Ja jos keskitytään "compatibleen emmekä combatibleen" annamme tähän luvan ja mahdollisuuden. Totuuden tai viisauden rakastaja ei voi tälläiseen kikkailemiseen sortumista suostua, koska tällä "skitsofreenikon logiikalla" voi selittää ristiriidattomaksi aivan mitä tahansa.
Valokuva, Erkki Hämäläinen, 2011
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Rapsutusta!
Tieteenfilosofia on perinteisesti rakentanut ihanteita. Näissä on tietenkin sellaisenaan kauniita utopioita. Mutta tosiasiassa tieteenfilosofia joka ei toimi käytännössä, se ei vaikuta. Ja tätä kautta tälläinen puhtaana ei ole kovin tärkeä asia. Tieteenfilosofialla on merkitystä vain jos sitä noudatetaan.
Tästä on aikaansaatu paljon jotain ajatuksia ja tietenkin paljon vääntöä.
CUDOS -normi.1
Sosiologi Robert Merton esittikin, että tiedemaailman sosiaalinen systeemi tarjoaa puitteet tieteenteon onnistumiselle. Tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovata seuraavat:
1: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja.
2: Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta.
3: Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa.
4: Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.
Luettelo näyttää tietysti joltain enkeli -ihmisten yhteisöltä ja muistuttaa kovasti perinteistä ihannetta ja kuvaa tieteentekijöistä. Kuitenkaan Merton ei olettanut että tiedemiehet olisivat enkeleitä. Päin vastoin. Hän ajatteli että tieteentekijä voisi tehdä vaikka mitä vilunkia. Vastuu onnistumisesta onkin hänestä valvonnalla ja ohjaavilla elementeillä. Osa on rajoittavaa ja rankaisevaa. Tästä esimerkiksi on plagioinnista tai vääristelystä kiinni jääminen. Tällöin koko tutkijan ura voi romahtaa ja hänen uskottavuutensa katoaa. Ja tietenkin osa kannustaa: Esimerkiksi julkaisemisessa tulee julkista rapsutusta tutkijoille, jolloin sitä halutaan tehdä. Samoin esimerkiksi epäily on Mertonin mielestä samanaikaisesti metodillinen ihanne että instituution vahtima asia: Liian nopea sitoutuminen tuo tutkijalle tuulihaukan tai ideologiatavoitteisen maineen. (Kun sotaan on lähdetty vaikka ei osata puolustautua, ei tähän taistelijaan enää luoteta.)
Mertonin mukaan suuri osa normeista on sisäistetyistä arvoista peräisin. Toki tutkijat lukevat myös tieteenfilosofiaa ja metodeja joilla tehdään vaikka populaatiotutkimusta hyvin. Kuitenkin osa leviää yhteisön keskellä. Tämä on olennaisesti samanlainen ajatus, kun mikä on Pascal Boyerin teologisessa korrektiudessa uskontojen kohdalla: Raamatusta saadaan tietysti kristitylle ihanteita, mutta valtaosa on "tulkintaa", eli yhteisöllä on normeja. Nämä voidaan tietysti joskus tukea etsimällä Raamatusta oikea paikka (Jokin toinen etsii eri Raamatunpaikat tai tulkitsee joitakin eri tavoin.) Usein ne ovat kuitenkin vain tapoja, jotka ovat "ilmiselviä", ja kaikki yhteisössä tietävät ne. Niitä ei vain ole kirjoitettu mihinkään. Mertonin ideassa tämänkaltainen ajattelu tarkoittaa sitä että tiedemies omaksuu itselleen roolin, jonka sisäistää. Samalla tavalla kuin uskovainen asettaa itselleen ihanteen, jota yrittää tavoitella ja siinä ehkä joskus jopa onnistuu.
Tärkeä asia on tietenkin se, että normit ovat samanaikaisesti tieteenfilosofisia ihanteita että käytäntöjä. Oikeutus niille on tultava (ja tulee) sekä tieteen päämääristä että menetelmistä joilla sitä voidaan käytännössä tavoitella. Syy on se, että ne kertovat miten ihmisiten kaltaisista olennoista koostuva yhteisö voi tavoitella tietoa ilman että romahtaa omiin teologisiin ja maailmankatsomuksellisiin kiistoihinsa ilman aseellista yhteenottoa.
Mertonin kriteeristö sai kuitenkin vastakriteerit. Ian Mitroff teki sosiologisen tutkimuksen tieteilijöistä. Tulokset perustuivat koeryhmäänsä päätyneiden tieteentekijöiden haastattelujen tuloksiin että heidän toimiensa seuraamiseen tieteellisissä konfrensseissa. Koeryhmään oltiin valittu alan huippuina pidettyjä henkilöitä. Hän otti lähtökohdaksi Mertonin ajatuksen siitä, että jos jokin asia herättää puheissa paheksuntaa, sen takana on jonkinlainen normi.
Yllättävää ei ollut se, että haastatteluista löytyi Mertonin ohjenuoria tukevaa materiaalia. Yllätykseksi paljastui se, että osa tuloksista oli aivan päinvastaisia. Esimerkiksi huippuina pidettyjä tutkijoita pidettiinkin sellaisina jotka olivat mm. "sitoutuneimpia suosikkiteorioihinsa". Hyvä tieteentekijä näyttikin olevan rohkea hypoteesin esittäjä, joka oli valmis puolustamaan ideaansa viimeiseen asti. (Siis sen lisäksi että hän oli oikeassa.) Jos henkilö ei ollut sitoutunut näkemykseensä, häntä pidettiin keskimääräistä epäuskottavampana. Samoin selvisi että juuri väitteen esittäjän arvovalta on tärkeä. Huipputiedemiehiä kuunnellaan. Lisäksi se sellittiin että käynnissä olevaa tutkimusta salattiinm ja kolleegoiden haluttiin juuri tukevan omaa ryhmää ja edesauttavan sen tutkimustyötä. Tämä ei ole kovin vahvasti arki -ihmisen intuition mukainen. Kuitenkin niitä pidettiin tieteen päämäärille suotuisia. (Osia Mertonin kriteereistä pidettiin uskottavina vain opiskelijoiden ja ei käytännössä tieteitä tekevien parissa, kun taas tieteentekijäti itse pitivät niitä sellaisina että niitä ei voida käytännössä toteuttaa.)
Michael Mulkay otti esiin ajatuksen, jossa normin lausuminen ääneen ei riitä, vaan on oltava kontrolloiva järjestelmä. Hänestä pelkkä ääneen lausuminen ei kerro kovin paljoa. Erilaisiin normeihin voidaan viitata kun kuvataan tai oikeutetaan omaa tai toisten toimintaa. (Ja etenkin jos puhe on ideaaleista ja siitä miten asiat pitäisi hoitaa.) Viittaaminen on helppoa, niiden mukaan toimiminen ei. Hänestä tieteen normien ongelmana on se, että tutkimuksissa käytetään passiivia ja tekijöistä tiedetään usein vain nimi. Tutkimuksiin yritetään tiivistää tulokset teknisessä muodossa. Vakuuttavuus, luettavuus ja käyttökelpoisuus omassa työssä ovat usein läsnä. Ellei sitten puhuta aivan terävimmästä kärjestä, ja aivan kanssatutkijoista. Heidän elämänsä ja luonteensa voi olla useallekin tiedossa. Nämä edustavat kuitenkin hyvin pientä osaa kaikista tutkijoista. Siksi Mulkaysta normit ovat vain vakiintunut puhetapa: Niihin vetoamalla voidaan toki esimerkiksi rakentaa jännitettä kilpailijoiden välille, mutta mikään ohjaava ja hallitseva nuora ne eivät ole. Eetoksen sijasta taitava tieteenteon metodin noudattaminen on keskeistä. Eetos on vain kiva väline, verbaalisia repertuaareja, joita käyttämällä muokataan muiden käsitystä joko omasta tai kilpailijan toiminnasta.
Harriet Zuckerman on sitä mieltä että Mulkay on keskittynyt liikaa palkintoon. Hänestä eetos voidaan pelastaa rankaisun kautta. Sen sijaan että onnistujia "rapsutetaan", rikkureille jaettaisiin "rapsuja". Rangaistuksilla tieteentekijät saataisiin kuriin. Tuloksien varastamisesta suuttuminen olisi esimerkki tälläisestä vahvasta sitoumuksesta. Toki tämä on samanaikaisesti itsekästä, koska tieteentekijä suojelee samalla itseään siltä että joku varastaa hänen työnsä ja saa sillä arvovaltaa - ehkä jopa alkuperäistä tutkijaa paremmin. Samoin tulosten vääristelystä suututaan, koska se uhkaa kaikkien muiden työtä. Jos olet viitannut virheeseen, se nostaa ikävyyksiä koska argumentti voi kärsiä sen seurauksena. Ja uskottavuus. Että "tuokin meni lankaan, onko fiksukaan?"
PLACE -normi.2
John Ziman taas otti mukaan sen, että normitkin muuttuvat. Kuten kaikessa muuallakin, ei tiedemaailman normistokaan ole missään tapauksessa muuttumaton. Hänen mukaansa 1960 -luvulta lähtien tiede on muuttumassa. Jos vanha tieteenteko oli akateemista, tämä on post-akateemista tiedettä. Se toimii erilaisessa kulttuuriympäristössä, joten sillä on erilainen henki. Suurin syy on rakenteellinen muutos. Vakanssi ei ole vakaa ja varma, vaan tutkija voi olla hyvinkin lyhyissä projekteissa mukana, pätkätöissä. Tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin.
1: Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä.
2: Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta.
3: Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä.
4: Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä.
5: Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.
Arki -ihmisen korvaan tämä tietysti särähtää pahasti. Kuitenkin Ziman näki tämän kaksiosaisena. Muutoksesta on tiettyjä etuja. Tutkija ei voi "paeta norsunluutorniin", eli hänen on kohdattava realiteetteja. Haittoina on tietysti se, että akateemisesti tavallisesti teoria tehdään ensin ja vasta sitten innovaatio. Ja teorian vahvistamisessakin menee aikaa. Tätä kautta edut voivat tulla vasta pitkän ajan päästä. Rahoittaja taas haluaa usein nopeita tuloksia. Samoin riippuvuus rahoittajista vie luottamusta tutkijoiden puolueettomuudesta. Kun rakkaaseen teoriaan sitoutumisen (jossa onnekkaat harvat ovat neroja ja enemmistö joko taviksia tai sitten jääräpäisiä pseudotieteilijöitä) korvaa raha. Samoin sisäisyys estää tulosten kriittisyyden. (Millä voi olla pitkässä tähtäimessä ikäviä tuloksia myös tilaajien kannalta. Huonolla tieteellä tehty laite voi ihan hyvin perustua väärään toimintaperiaateodotukseen.) Haittaa voi tulla siitäkin että tutkijan saama etu ei enää olekaan maine, vaan sovellus ja keksintö markkinoilla.
Tätä näkemystä on kritisoitu siitä, että se on liian yksioikoinen ja stereotypioita rakentava. Osa tieteentekijöistä on sitä mieltä että jako "teknisiin" ja "teoreettisiin" on hieman karkeaa. Molemmissa tehdään asioita, joista on apua prosessissa. Osan mielestä ongelmia ei ole niin kauan kuin edes osa tieteestä on akateemista. Tätä vääntöä käydään tietenkin etenkin tieteenpolitiikan alueella. (Eikä tässä itse asiassa ollut edes läheskään kaikki...)
1 CUDOS : Communism, Universalism, Disintrestness, Originality, Scepticism.
2 PLACE : Propietary, Local, Authoritian, Commissioned, Expert
Tästä on aikaansaatu paljon jotain ajatuksia ja tietenkin paljon vääntöä.
CUDOS -normi.1
Sosiologi Robert Merton esittikin, että tiedemaailman sosiaalinen systeemi tarjoaa puitteet tieteenteon onnistumiselle. Tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovata seuraavat:
1: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja.
2: Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta.
3: Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa.
4: Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.
Luettelo näyttää tietysti joltain enkeli -ihmisten yhteisöltä ja muistuttaa kovasti perinteistä ihannetta ja kuvaa tieteentekijöistä. Kuitenkaan Merton ei olettanut että tiedemiehet olisivat enkeleitä. Päin vastoin. Hän ajatteli että tieteentekijä voisi tehdä vaikka mitä vilunkia. Vastuu onnistumisesta onkin hänestä valvonnalla ja ohjaavilla elementeillä. Osa on rajoittavaa ja rankaisevaa. Tästä esimerkiksi on plagioinnista tai vääristelystä kiinni jääminen. Tällöin koko tutkijan ura voi romahtaa ja hänen uskottavuutensa katoaa. Ja tietenkin osa kannustaa: Esimerkiksi julkaisemisessa tulee julkista rapsutusta tutkijoille, jolloin sitä halutaan tehdä. Samoin esimerkiksi epäily on Mertonin mielestä samanaikaisesti metodillinen ihanne että instituution vahtima asia: Liian nopea sitoutuminen tuo tutkijalle tuulihaukan tai ideologiatavoitteisen maineen. (Kun sotaan on lähdetty vaikka ei osata puolustautua, ei tähän taistelijaan enää luoteta.)
Mertonin mukaan suuri osa normeista on sisäistetyistä arvoista peräisin. Toki tutkijat lukevat myös tieteenfilosofiaa ja metodeja joilla tehdään vaikka populaatiotutkimusta hyvin. Kuitenkin osa leviää yhteisön keskellä. Tämä on olennaisesti samanlainen ajatus, kun mikä on Pascal Boyerin teologisessa korrektiudessa uskontojen kohdalla: Raamatusta saadaan tietysti kristitylle ihanteita, mutta valtaosa on "tulkintaa", eli yhteisöllä on normeja. Nämä voidaan tietysti joskus tukea etsimällä Raamatusta oikea paikka (Jokin toinen etsii eri Raamatunpaikat tai tulkitsee joitakin eri tavoin.) Usein ne ovat kuitenkin vain tapoja, jotka ovat "ilmiselviä", ja kaikki yhteisössä tietävät ne. Niitä ei vain ole kirjoitettu mihinkään. Mertonin ideassa tämänkaltainen ajattelu tarkoittaa sitä että tiedemies omaksuu itselleen roolin, jonka sisäistää. Samalla tavalla kuin uskovainen asettaa itselleen ihanteen, jota yrittää tavoitella ja siinä ehkä joskus jopa onnistuu.
Tärkeä asia on tietenkin se, että normit ovat samanaikaisesti tieteenfilosofisia ihanteita että käytäntöjä. Oikeutus niille on tultava (ja tulee) sekä tieteen päämääristä että menetelmistä joilla sitä voidaan käytännössä tavoitella. Syy on se, että ne kertovat miten ihmisiten kaltaisista olennoista koostuva yhteisö voi tavoitella tietoa ilman että romahtaa omiin teologisiin ja maailmankatsomuksellisiin kiistoihinsa ilman aseellista yhteenottoa.
Mertonin kriteeristö sai kuitenkin vastakriteerit. Ian Mitroff teki sosiologisen tutkimuksen tieteilijöistä. Tulokset perustuivat koeryhmäänsä päätyneiden tieteentekijöiden haastattelujen tuloksiin että heidän toimiensa seuraamiseen tieteellisissä konfrensseissa. Koeryhmään oltiin valittu alan huippuina pidettyjä henkilöitä. Hän otti lähtökohdaksi Mertonin ajatuksen siitä, että jos jokin asia herättää puheissa paheksuntaa, sen takana on jonkinlainen normi.
Yllättävää ei ollut se, että haastatteluista löytyi Mertonin ohjenuoria tukevaa materiaalia. Yllätykseksi paljastui se, että osa tuloksista oli aivan päinvastaisia. Esimerkiksi huippuina pidettyjä tutkijoita pidettiinkin sellaisina jotka olivat mm. "sitoutuneimpia suosikkiteorioihinsa". Hyvä tieteentekijä näyttikin olevan rohkea hypoteesin esittäjä, joka oli valmis puolustamaan ideaansa viimeiseen asti. (Siis sen lisäksi että hän oli oikeassa.) Jos henkilö ei ollut sitoutunut näkemykseensä, häntä pidettiin keskimääräistä epäuskottavampana. Samoin selvisi että juuri väitteen esittäjän arvovalta on tärkeä. Huipputiedemiehiä kuunnellaan. Lisäksi se sellittiin että käynnissä olevaa tutkimusta salattiinm ja kolleegoiden haluttiin juuri tukevan omaa ryhmää ja edesauttavan sen tutkimustyötä. Tämä ei ole kovin vahvasti arki -ihmisen intuition mukainen. Kuitenkin niitä pidettiin tieteen päämäärille suotuisia. (Osia Mertonin kriteereistä pidettiin uskottavina vain opiskelijoiden ja ei käytännössä tieteitä tekevien parissa, kun taas tieteentekijäti itse pitivät niitä sellaisina että niitä ei voida käytännössä toteuttaa.)
Michael Mulkay otti esiin ajatuksen, jossa normin lausuminen ääneen ei riitä, vaan on oltava kontrolloiva järjestelmä. Hänestä pelkkä ääneen lausuminen ei kerro kovin paljoa. Erilaisiin normeihin voidaan viitata kun kuvataan tai oikeutetaan omaa tai toisten toimintaa. (Ja etenkin jos puhe on ideaaleista ja siitä miten asiat pitäisi hoitaa.) Viittaaminen on helppoa, niiden mukaan toimiminen ei. Hänestä tieteen normien ongelmana on se, että tutkimuksissa käytetään passiivia ja tekijöistä tiedetään usein vain nimi. Tutkimuksiin yritetään tiivistää tulokset teknisessä muodossa. Vakuuttavuus, luettavuus ja käyttökelpoisuus omassa työssä ovat usein läsnä. Ellei sitten puhuta aivan terävimmästä kärjestä, ja aivan kanssatutkijoista. Heidän elämänsä ja luonteensa voi olla useallekin tiedossa. Nämä edustavat kuitenkin hyvin pientä osaa kaikista tutkijoista. Siksi Mulkaysta normit ovat vain vakiintunut puhetapa: Niihin vetoamalla voidaan toki esimerkiksi rakentaa jännitettä kilpailijoiden välille, mutta mikään ohjaava ja hallitseva nuora ne eivät ole. Eetoksen sijasta taitava tieteenteon metodin noudattaminen on keskeistä. Eetos on vain kiva väline, verbaalisia repertuaareja, joita käyttämällä muokataan muiden käsitystä joko omasta tai kilpailijan toiminnasta.
Harriet Zuckerman on sitä mieltä että Mulkay on keskittynyt liikaa palkintoon. Hänestä eetos voidaan pelastaa rankaisun kautta. Sen sijaan että onnistujia "rapsutetaan", rikkureille jaettaisiin "rapsuja". Rangaistuksilla tieteentekijät saataisiin kuriin. Tuloksien varastamisesta suuttuminen olisi esimerkki tälläisestä vahvasta sitoumuksesta. Toki tämä on samanaikaisesti itsekästä, koska tieteentekijä suojelee samalla itseään siltä että joku varastaa hänen työnsä ja saa sillä arvovaltaa - ehkä jopa alkuperäistä tutkijaa paremmin. Samoin tulosten vääristelystä suututaan, koska se uhkaa kaikkien muiden työtä. Jos olet viitannut virheeseen, se nostaa ikävyyksiä koska argumentti voi kärsiä sen seurauksena. Ja uskottavuus. Että "tuokin meni lankaan, onko fiksukaan?"
PLACE -normi.2
John Ziman taas otti mukaan sen, että normitkin muuttuvat. Kuten kaikessa muuallakin, ei tiedemaailman normistokaan ole missään tapauksessa muuttumaton. Hänen mukaansa 1960 -luvulta lähtien tiede on muuttumassa. Jos vanha tieteenteko oli akateemista, tämä on post-akateemista tiedettä. Se toimii erilaisessa kulttuuriympäristössä, joten sillä on erilainen henki. Suurin syy on rakenteellinen muutos. Vakanssi ei ole vakaa ja varma, vaan tutkija voi olla hyvinkin lyhyissä projekteissa mukana, pätkätöissä. Tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin.
1: Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä.
2: Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta.
3: Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä.
4: Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä.
5: Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.
Arki -ihmisen korvaan tämä tietysti särähtää pahasti. Kuitenkin Ziman näki tämän kaksiosaisena. Muutoksesta on tiettyjä etuja. Tutkija ei voi "paeta norsunluutorniin", eli hänen on kohdattava realiteetteja. Haittoina on tietysti se, että akateemisesti tavallisesti teoria tehdään ensin ja vasta sitten innovaatio. Ja teorian vahvistamisessakin menee aikaa. Tätä kautta edut voivat tulla vasta pitkän ajan päästä. Rahoittaja taas haluaa usein nopeita tuloksia. Samoin riippuvuus rahoittajista vie luottamusta tutkijoiden puolueettomuudesta. Kun rakkaaseen teoriaan sitoutumisen (jossa onnekkaat harvat ovat neroja ja enemmistö joko taviksia tai sitten jääräpäisiä pseudotieteilijöitä) korvaa raha. Samoin sisäisyys estää tulosten kriittisyyden. (Millä voi olla pitkässä tähtäimessä ikäviä tuloksia myös tilaajien kannalta. Huonolla tieteellä tehty laite voi ihan hyvin perustua väärään toimintaperiaateodotukseen.) Haittaa voi tulla siitäkin että tutkijan saama etu ei enää olekaan maine, vaan sovellus ja keksintö markkinoilla.
Tätä näkemystä on kritisoitu siitä, että se on liian yksioikoinen ja stereotypioita rakentava. Osa tieteentekijöistä on sitä mieltä että jako "teknisiin" ja "teoreettisiin" on hieman karkeaa. Molemmissa tehdään asioita, joista on apua prosessissa. Osan mielestä ongelmia ei ole niin kauan kuin edes osa tieteestä on akateemista. Tätä vääntöä käydään tietenkin etenkin tieteenpolitiikan alueella. (Eikä tässä itse asiassa ollut edes läheskään kaikki...)
1 CUDOS : Communism, Universalism, Disintrestness, Originality, Scepticism.
2 PLACE : Propietary, Local, Authoritian, Commissioned, Expert
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)