Yhteiskunnan perusta, yhteiskunnan muoto ja humpuuki

Max Weberillä oli yhteiskunnallinen ajatus, jonka mukaan oli tarkasteltava erityisesti uskonnon toistuvaa roolia kaikissa yhteiskunnissa ja eri historian aikoina. Tästä on sitten kehittynyt Weberiläisiä ajatuksia joissa uskonto on yhteiskunnan toimintaa, talouselämää ja suuntaa vahviten muokkaava yksittäinen voima. Ja tätä kautta uskonto on perusta joka määrää miten yhteiskunta toimii. Tätä kautta ei ole tavatonta että uskonnottomien palstoille putkahtelee erilaisia weberiläisiä ajattelijoita jotka selittävät että jos yhteiskunnan uskonnollinen perusta unohdetaan, koko yhteiskunta romahtaa. Tässä puhutaan usein romahduksesta, vaikka jopa puhtaassa weberiläisessä ajatuksessa tilanne olisi enemmänkin mallia ”muuttuminen” ja ”erilaiseksi tuleminen”. Weber lähinnä kuvasi miten kristinusko on länsimaisen kapitalismin ydintä, eikä valtapelisignaloinut että kristinusko olisi hyveellinen ja Tosi uskonto. Mutta tämänlaiset nyanssit katoavat helposti kun pitää taistella yhteiskunnan tuhoa vastaan.

Tämä tuo mieleeni Ron Greavesin. Hänen mukaansa Islamissa on suuntauksia jotka ovat toisia aggressiivisempia ja vihamielisempiä kuin toiset. Hän asettaa ytimeksi menestyksestä julistamisen. Ron Geavesin mukaan islam, kuten kaikki uskonnot, lupaavat suuria kannattajilleen. Mutta ne myös elävät todellisuudessa. Juutalaiset ja kristityt kohtasivat vainoja ja olivat altavastaajien uskontoja pitkiä aikoja ennen kuin ne nousivat suosioon ja valtaan, Islam oli voitokas jo Muhammadin elinaikana. Tästä syntyi perusta siitä että jumala oikeasti suojeli heitä. Tästä tuli osa uskonnon dogmeja.

Nykyään muslimit elävät sitten sodassa ja tämä on luonut teologian maalaaman odotuksen väliin ristiriidan. Joka on sitten ratkaistu fundamentalistien dogmirakennelmissa siten että Allah on hylännyt heidät, koska he ovat unohtaneet profeetan opit. Siksi menestyskin palaisi jos palattaisiin matkimaan islamin alkuaikojen toimintamalleja ja asenteita ja unohdettava sen jälkeen kulttuuriin tulleet harhaopit kuten kreikkalainen filosofia. Greavesin malli selittää miksi terroristeja ja jihadisteja on eniten sunnilaisissa; He muodostivat islamilaisen imperiumin. Shiialaiset ovat saaneet valta-asemaa ja menestystä vasta 1900-luvulla, joten heille muodostui samanlainen nöyristelevä ”häviön” teologia kuin kristityillä ja juutilalaisilla oli alunperäisessä teologiassaan.

Paitsi tietenkin Max Weberillä. On toki huomattavaa että Max Weberin pääasiallinen kiinnostuksen kohde ei ollut uskonto, vaan talous. Ja hänen elossaoloaikanaan kristityt ovat olleet kulttuurisessa valta-asemassa hyvin pitkään. Ja Weberin ajatusten keskiössä oleva ”protestanttinen työetiikka” ei itse asiassa käsittele sitä ”suomessa opetettua luterilaista työetiikkaa” vaan nimenomaan kalvinistista mallia. Ja kalvinismissahan on vahva kytkös menestyksen teologiaan. Eli pelastukseen predestinoidut näyttävät elämässään siunauksellisuutta jo elinaikanaan.

Näkisinkin että Weberiläisittäin sävyttynyt kristillinen ylimielistely muistuttaakin tältä osin sitä islamin sunnilaista suuntausta; Kun uskonto on pitkään valta-asemassa – eli eivät ole leimallisesti köyhiä vainottuja marttyyreita vaan heistä koostuu enemmistö kulttuuri- tiede- ja talouselämän menestyjissä – se synnyttää tietynlaisia suhtautumisia maailmaan. ; Tätä kautta voidaan ymmärtää miksi USA:sta tulevat konservatiiviset suuntaukset joita suomessakin nykyään suuresti kopioidaan ovat sellaisia että niissä ajatellaan olevan jokin kulta-aika jona oma kulttuuri on menestynyt ja tähän halutaan sitten palata. Ja pelätään yhteiskunnan tuhoa joka on joko jo tullut tai on jo hyvin pitkälle etenemässä. USA:ssa kun on tavattu olla kalvinisteja siinä missä Suomessa on oltu luterilaisia.

Itse tuhahtelen näille näkemyksille huvittuneesti. Sillä niissä on perustavanlaatuinen ongelma; Perusteemanahan ovat yhteiskunnan romahdukset. Mutta sitten kun katsotaan romahtaneita yhteiskuntia, niihin sidotut ideologiset tarinat ovat narraatioita. Eli ne ovat tarinoita joilla tapahtumia selitetään osaksi ideologista kertomusta after the fact. Toisin sanoen juuri samalla prosessilla jonka vuoksi uskonnon teologiaan tulee lisäyksiä, poistoja ja teemoja aina sen mukaan miten tämä uskonto menestyy maallisessa maailmassa. ; Koska uskonto ei romahda kun vaino tai menestys alkaa pitkän muutoksen jälkeen, alleviivautuu se että kyseessä ei ole mikään ennuste tai jokin jonka tämä narraatio selittäisi.

Kun tutkitaan romahtaneita yhteiskuntia, esiin ei nousekaan aineistoa siitä miten muuttujana on uskonto ; Näyttääkin itse asiassa aikalailla siltä että usein yhteiskunnissa uskonnot ovat pitkälti vakioita joilla yritetään kuitenkin selittää muuttuvia asioita. Ongelmat ovat tässä kahtalaisia: Esimerkiksi rooman valtakunnassa oli ensin muita uskontoja kuin kristillisyyttä ja se menestyi. Uskonto vaihtui mutta rooman alamäki kesti useita satoja vuosia eikä mitä ilmeisemmin johtunut aiempien menestyksekkään yhteiskunnan tuoneiden uskontojen romahduksesta. Toisaalta kun kristityt nykyään kertovat että kristinuskonto on tieteen ajattelun takana he nojaavat lähinnä siihen että tieteilijät olivat kristillisessä kulttuurissa eivätkä selitä miksi kirkkoisä Augustinus ei ollut kehittämässä Galileo Galilein empiiristisiä ajatuksia vaan oli alamäessä olevassa kristillisessä roomassa ruotimassa syntistä ja dekadenttia nuoruuttaan historiallista painoarvoa sisältävässä sosiaalipornoisessa teoksessaan. ; Tämä on odotettavaa jos tärkeintä ei ole selittää vaan sovittaa omaa ideologiaa asiantiloihin olivatpa nämä mitä tahansa.

Romahtaneita yhteiskuntia tutkittaessa päädytään sen tyylisiin suuntauksiin kuin mitä löytyy Jared Diamondin ”Romahduksesta”. Menestyksessä on kiinnitettävä huomiota viiteen perusmuuttujaan; ympäristötuhot, ilmastonmuutos, vihamieliset naapurit, ystävälliset kauppakumppanit ja yhteisön reaktio välittömästi esiintyviin ympäristöongelmiin ovat ratkaisevia kun mietitään mikä romahtaa ja mikä ei. Jos Weber on oikeassa, niin uskonnon suhde näihin on lähinnä epäsuora.

Toisin sanoen tilanne on juuri kuten lukion yhteiskuntaopin opettajamme kuvasi. Hän selitti että hän opettaa yhden asian joka on sellainen että jos pitää vain yksi asia muitaa yhteiskunnasta niin se oli se. Hän puhui ideologioiden sijaan ravintoylijäämästä. Hän selitti että jos mietitään miten joku voi tehdä edes kivikirveitä, se tarkoittaa sitä että hän ei sen ajan joudu mestästämään ruokaa henkensä pitimiksi. Taidetta tekevänkin pitää opetella erilaisia taitoja jotta voisi rakentaa vaikka alkeellisen veistoksenkin. Kaikki käsityöläisyys, taiteet, ja muut vaativat harjoitteluaikaa, näkemysaikaa ja muuta sellaista tekemistä joka vaatii ravintoylijäämää. Jos mietitään miksi meillä voi valtavissa kirkkomonoliiteissa paasaavia pappeja, se johtuu siitä että he eivät ole niska limassa viljelemässä maata henkensäpitimiksi vaan he ovat saaneet ravintoylijäämää niin paljon että he ovat saaneet ohjailtua muitakin raatamaan niska limassa jotta heillä olisi pytinki jossa paasata. He eivät ole itse rakentaneet kirkkojaan omin käsinsä, joten heitä tukeva ravintoylijäämä on koskenut hyvinkin lukuisaa ihmistä.

Toisin sanoen yhteiskunnan perusasiat ovat tavallaan samoja asioita kuin Maslown tarvehierarkian perusasiat. Ja vasta kun yhteiskunnassa tietyt asiat ovat kunnossa niissä voi olla aikaa ja ravintoylijäämää miettiä näitä abstraktimpia, tarpeettomampia ja humpuukinomaisimpia asioita. Ja kun nämä ovat kunnossa niin tarvehierarkiassa astutaan seuraavalle ylemmälle portaalle. Itse olenkin aika huvittunut siitä miten esitetään että kommunistinen kollektivismi on kauheaa. Käytännössä konservatiivit ja kommunistit ovat molemmat keskushallintatalouden asialla ; Joko Stalinin tapainen hahmo tai keskusideologia ja sen perusarvot komentavat yhteiskunnassa vain aivan kaikkea. Konservatiivien ja kommunistien välisiä yhteyksiä on niin paljon että voitaisiin jopa sanoa että vaikka esiin nostetaan narraatio vapauden ja kollektivistisen kommunismin välille niin etenkin konservatiivien Weberiläisiä ja kalvinistisia vivahteita maistellessa on selvää että kommunismi on enemmän ”väärä uskonto”, ei mikään aivan erilainen vastustaja vaan nimenomaan samoilla markkinoilla liikkuva kilpailija. Asiaa toki jossain määrin yritetään hämärtää sillä että konservatiiviuden arvoperustaa myydään monesti ilman Jumalaa olevina arvoperisteina. Ne ovat käteviä koska ne ovat olleet kannatettuja menestyneissä yhteiskunnissa kauan. Eli kun menestyneet ovat kauan tehneet jollain tavalla niin se muuttuu osoitukseksi näiden kätevyydestä. ; Ei liene vaikeaa nähdä tässä vahvaa paralleeria Greavesin teesiin. Menestynyt yhteiskunta selvästi tuottaa asujaimistonsa suosikki-ideologioihinsa tietynlaisia piirteitä.

Tästä päästään tietenkin humpuukiin. Uskonto ei ole perusta vaan korkeintaan epäsuorassa suhteessa. Voidaan nähdä että jos asiaa lähestytään klassisella kommunismin asiarajauksella niin yhteiskunnalla täytyy olla ravintoylijäämää jotta voidaan tehdä tuotantovälineitä joita joku joka ei ole niitä omin käsinsä itse valmistanut voi niitä hankkia omistukseensa. Ja tämä vaaditaan jotta voi olla kapitalismia. Ja tämän tuomaa menestystä tarvitaan jotta voi olla ideologeja jotka puhuvat siitä miten tämä kapitalistinen järjestelmä on hyvä. Jotta voi olla vainonarraation sijaan menestyksen teologiaa julistavia tyyppejä joiden ideologian joku ravintoylijäämää saava Weber voi sitten huomata ideologisesti yksi yhteen vallitsevaan valtajärjestelmän kanssa yhteensopivaksi..

Tässä kaikessa ”yhteiskunnan perustana olemisesta” on toisin sanoen paljon humpuukia. Ylipäätään ajatus siitä että ideologia voisi olla yhteiskunnan perusta jota ilman se romahtaa on selvästi sellainen ajatus joka syntyy vain Maslown tarvehierarkiassa ylempien kerrosten parissa pelaavilla. Maslown tarvehierarkian perusideanahan on se, että jotta ihmiset ylipäätään kiinnittävät huomiota tiettyihin asioihin, kuten itsensä kehittämiseen, heillä tulee olla tätä ennen näitä perustavammat asiat kunnossa. Perustalla on juuri hengissä pysymisen takaava ravinto ja sen tyyliset asiat.

Tähän on tietenkin helppo liittää vihreitä arvoja. Kun ravintoylijäämä on yhteiskunnan perusta, niin resurssien riittävyys nousee helposti hyvinkin keskeiseksi asiaksi. Tämä tukee ”kieltäymyksen ja säästeliäisyyden” kulttuuria. Kuitenkin voidaan korostaa sitä että tätä taloutta on täydennettävä dekadentin Georges Bataillen yhteiskuntanäkemyksellä.

Bataille nimittäin näki, että liian usein talousajattelu yhteiskunnissa keskittyy rajoittuneeseen talouteen koka koskee säästäväisyyttä ja tehokkuutta; Säästäväisyys, kulujen leikkaaminen ja tulojen hankkiminen nähdään usein ydintalousasiaksi. Jos tätä seurattaisiin loppuun ihannevaltion kannattaisi olla ottamatta velkaa. Bataille huomauttaa että tosiasiassa yleistä taloutta kuitenkin kuvaa nimenomaan se, millä se voi kustantaa kaiken ylimääräisen ; Sodat, jättimäiset tapahtumat, panostukset kulttuuriin. Kaikki nämä ovat yhteiskunnan perustaa.

Joka tietenkin palauttaa mieleen sen, että mitä tarkoittaa se että on rakennettu kirkko jossa joku pastori paasaa joka sunnuntai triviaaleja kouralliselle paikalle vääntäytyneitä kuuntelijoita. Tämä on juuri sellaista ylijäämän kuluttamista jota voidaan pitää humpuukina. Ellei sitten tiedosta että tosiasiassa yhteiskunnat ovat tavallaan juuri sitä että on jotain jota tuhlata humpuukiin. Ilman humpuukia ei ole yhteiskuntaa. Weber oli tavallaan oikeassa kun hän kuvasi sitä että yhteiskunnalla ja uskonnolla on valtavasti yhtymäkohtia. Humpuuki on yhteiskunnan perusmuoto. Tai kuten hienostuneesti ja vähemmän pejoratiivisella synonyymillä muotoillaan ; Kulttuuri on yhteiskunnan perusmuoto. Tämä perusmuoto ei toki ole se joka pitää kaiken kasassa. Romahduksen ja kulttuurin suhde on enemmän se, että romahdus estää kulttuuria jatkamasta entisellä mallilla. Ja toisaalta menestynyt ravintoylijäämä mahdollistaa malleja joissa tätä ylijäämää kulutetaan tiettyihin asioihin.

Taloudet ovat samalla vähän kuin ihmisiä. Menestyneimmillä on velkaa enemmän kuin köyhimmillä on edes rahaa kulutuksessa. ; Monella jonka mukaan velat on maksettava ja elettävä säästeliäästi ovat hankkineet asuntolainan. Lähinnä kaltaiseni luuserit ovat eläneet koko elämänsä läpi ilman että ovat ottaneet yhtään lainaa mihinkään. (Kyllä. Minä en ole ottanut koskaan senttiäkään lainaa, edes opintolainaa.)

Jos ostaisimme vain vakavahenkisiä asioita, kansantalous todennäköisesti muuttaisi perusluonnettaan kertaheitolla. Maailmanlaajuinen talous kaupankäynnin, viihteen ja muun kannalta ovat niitä asioita jotka ovat yhteydessä siihen miten yhteiskuntarakenteissa käydään töissä ja tehdään kauppaa. Ja muita asioita. Jopa välttämättömyyshyödykkeemme ovat paljon laadukkaampia kuin mitä niiden tarvitsisi olla. Vaatteemme ovat liian hienoja, laadukkaita ja muodikkaita. Syömme ruokaa joka on joko liian laiskallesopivan kätevää tai vaihtoehtoisesti herkullista eikä vain jotain jota hankimme jotta elämme seuraavaan päivään.

On helppoa ajatella että uskonto ja konservativismi ovat humpuukia vain siksi että ne loisivat ravintoylijäämän päällä. Ne ovat toki vähän kuten älypuhelimien pelisovellukset. Eli kansantaloudellisesti merkittäviä rahavirtojen ohjauskanavia. Ja niissä on toki tiettyä pömpöösiyttä kun ne teeskentelevät olevansa yhteiskunnan perusta jonka varassa kaikki muu toimii ja tässä mielessä ne ovat vähän kuin angry birds joka sanoo hallitsevansa elämää. Paitsi että uskonto ja konservatiivi todennäköisesti syö vuorokaudesta tunteja vähemmän kuin kunnon peliin nakkiutuminen, joten kenties se angry birds todella hallitsee elämäämme. On helppoa ajatella että angry birds, uskonto ja konservatiivit ovat humpuukia koska ne ovat. Mutta on turhaa ajatella että me hakisimme yhteiskunnasta yhtään mitään muuta kuin humpuukia. Humpuukin vaihtoehtona on vain niska limassa tehty elossasinnittely jossa jopa mutakuopassa runkkaaminen on hedonistista nautiskelua vaikka riittävää säästäväisyysajattelua.

Vaihtoehtona humpuukitaloudelle onkin ajatus ihmisistä jolla ei ole paheita eikä tavoitteita ja jotka silti tekisivät asioita yhdessä ja loisivat yhteiskunnan. Itse näen että moralismi on hauskaa ja siksi on mukavaa nyrpistellä vääräuskoisille jotka kannattavat itselle vastenmielisiä ideoita, mutta tosiasiassa ihmiskunta ei luovu paheistaan. Ja jopa hyveet ovat rikkaitten luksusta. Jos rikkaus on sitä että itseen kohdistuu vapaa-aikaa jona miettiä vaikkapa moraalia eikä sitä miten ei kuole nälkään ihan juuri pian. Dekadenssi pyörittää maailmaa. Tai ainakin yhteiskuntaa.

---

Lähteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1904) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ron Greaves, ”Aspects of Islam” (2005)
Jared Diamond, ”Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed” (2005) [Suom. ”Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä”]
Kirkkoisä Augustinus, ”Confessiones” (397–398) [suom. ”Tunnustukset”]
Georges Bataille, ”La Part maudite” (1949)

Miksi edes libertaarit eivät halua että aivan kaikki on ratkaistu kaupallisuudella?

Oikeistolaiset kannattavat usein vapaata taloutta. Säätely ja yhteiskunnan osuus nähdään ongelmana. Tätä kautta esimerkiksi valtion omistama rautatie voidaan haluta myydä kun ajatellaan että se tuottaa halvemmat hinnat junankäyttäjille. Valtion mukanaolo nähdään kilpailua epäreilusti vääristävänä kommunismina joka tuottaa persnettoa myös valtiontaloudelle. Heistä paras tapa hoitaa terveydenhoitokin on se, että annetaan kapitalististen systeemeiden varmistaa paras palvelu parhaaseen hintaan. Ja koulutuksenkin kohdalla he korostavat että koulutus on investointi ja siksi jokaisen tulisi hoitaa se itse.

Kuitenkin oikeistolaiset hyvin usein antavat kaksi roolia jotka ovat yhteiskunnan hoidettavia. Nimittäin armeijan ja poliisin.

Oikeistolaiset ovat usein rikkaita ja hyvin menestyviä. Ja he eivät halua maksaa palkka-armeijoita jotka puolustavat heidän omaisuuttaan. Samoin poliisin tulee heistä olla valtion omistama. Tätä on minulle joskus selitetty sillä että köyhänkin tulisi pitää tästä ajatuksesta koska rikkailla olisi joka tapauksessa varaa ostaa vartijoita. Tämä hyväntahtoisuus on toki kiinnostavaa mutta se on epäsynkassa oikeistolaisen ajattelutavan mukaan. Miten vartijoiden ostaminen ei tuottaisi parhaan palvelun parhaaseen hintaan? Miksi juuri tässä kontekstissa ihmisiä kiinnostaa se köyhien hyöty? Kun selvästi monessa muussa asiassa tämä ei kiinosta pätkääkään eikä toimi argumenttina mihinkään suuntaan. Kysymys on että miksi poliisi ja armeija ovat synkassa oikeistolaisten käyttämien argumenttien kanssa?

Koska tosiasiassa tässä on takana se mitä vapaa markkinatalous perimmiltään tekee. Ja miten siihen vaikuttaa ihmisten psykologia. Ihmiset tekevät valintoja erikoisella tavalla. Ja se ei nojaa ajatukseen jossa ihminen olisi aina parhaita diilejä tekevä homo economicus. Tähän liittyy piirteitä joita on syytä tarkentaa erään paradoksin kautta.

Tätä kautta voidaan huomata että vastaus on siinä että oikeistolaiset eivät oikeasti aja vapaata markkinataloutta vaan tietynlaisessa tilanteessa olevien rikkaiden ihmisten asiaa. Ja tässä kontekstissa argumentaatio vaihtuu kun konteksti vaihtuu koska toisessa kontekstissa he itse menettäisivät yksilötasolla. Kysymys ei ole ideaaleista vaan siitä mitä ryhmää ihminen katsoo edustavansa. Kommunistit eivät ole sisäisesti koherentteja koska he ajavat köyhiksi ja luusereiksi samastuvien asiaa. Oikeistolaiset samastuvat rikkaisiin. Näiden ryhmien takana nykymaailmassa on tietynlaisia elämäntapoja. Ja kysymys siitä minkä valtio maksaa ja ei maksa riippuu näistä tapahtuviin seurauksiin. Oikestolaisuus ei ole ideaali joka noudattaa koherentisti arugmenttia parhaasta palvelusta ja tuotteista parhaaseen hintaan. Koska tämä iskisi joskus nykyajan rikkaita pakaraan. Ja he olisivatkin aika tyhmiä jos eivät tätä tajuaisi.

Kuvitellaan ensin valintaskenaario;

Olet käynyt sairaalassa ja lääkäri on kertonut että sinulla on tappava sairaus. Olet saanut tähän toisen mielipiteen ja tämä on yhtä synkkä. Sinulle tarjotaan tässä yhteydessä hoitoa. Tarjolla on erilaisia lääkkeitä ja erilaisia hoitoja.

Ensimmäinen lääkärisi kertoo, että valittavanasi on;
Hoito 1: 11% mahdollisuus elää 12 vuotta ja 89% mahdollisuus äkkikuolemaan,
Hoito 2: 10% mahdollisuus elää 18 vuotta, 90% mahdollisuus äkkikuolemaan.

Mieti kumpi olisi itsellesi mieluisampi vaihtoehto, riskeineen ja mahdollisuuksineen. Sen jälkeen kuuntele toista tohtoria.

Hänkin tarjoaa sinulle kahta hoitoa;
Hoito 1: 100% mahdollisuus elää sairaudesta huolimatta 12 vuotta.
Hoito 2: 89% mahdollisuus elää 12 vuotta, 10% mahdollisuus elää 18 vuotta ja 1% mahdollisuus siihen että hoito tappaa sinut välittömästi.

On selvää että valitset jälkimmäisen tohtorin. Mutta kumman hoidon näistä valitsisit? Nyt on syytä muistaa mitä vaihtoehtoja valitsit kummaltakin tohtorilta. Jos otetaan ajatus odotetun hyödyn mallista laskea asioille arvoa, voi olla yllätyksenä että tohtorien kohdalla tulisi valita sama. Eli valita molemmissa skenaarioissa joko Hoito 1 tai Hoito 2. Tämä on oikeastaan hyvin yksinkertainen asia osoittaa ; Kun lasketaan odotetun hyödyn mukaan pyyhitään yhteiset osiot vertailuissa pois. Nämä ovat ikään kuin niitä asioita joita tuotteissa on aina mukana molemmissa vaihtoehdoissa ja näin ne eivät merkitse. Kun hoitoa 1 verrataan hoitoon 2, voidaan yhteisten osien poispyyhkimisen jälkeen nähdä että odotetun hyödyn kannalta hoito 1 tarjoaa identtisen efektin verrattuna hoitoon 2.

Hyvin harva kuitenkaan tekee näin jos heille tarjotaan tämä valinta. Joka kertoo siitä että suurin osa ihmisistä ei toimi odotetun hyödyn mallin mukaan. Sen sijaan he useammin valitsevat täysin riskittömän hoidon toisen lääkärin hoidoista. Ja Hoidon 2 ensimmäisellä tohtorilla. Tämä on Allaisin paradoksi. Joka alleviivaa sitä että ihmiset eivät noudata odotettua hyötyä. Sen sijaan psykologiallamme on erityinen suhde riskeihin.

Ihmiset välttävät mieluummin riskejä kuin saavuttavat hyötyjä. Toisaalta ihmisen elämälle jossa on lyhytjänteinen riski kuolla on jotain johon suhtaudutaan hyvin vakavasti. Tätä kautta ihmisen omalle elämälle on tavallaan syvä arvo. Arvo joka ei ole pelkkää odotettua hyötyä.

Nyt sitten voidaan katsoa hieman historiaa.

Jack London on tunnettu kirjailija ja seikkailija. Mutta eräs hänen pahimmista seikkailuistaan tapahtui sivistyneessä Lontoossa. Hän kirjoitti "Kadotuksen kansa" -teoksensa vierailuistaan East Endissä. Köyhimmillä alueilla. Tästä kirjasta köyhien oloista voitiin mainita esimerkiksi se, että vaikka usein köyhät ihmiset lisääntyvät ahkerasti, oli East Endissä paljon ihmisiä jotka välttivät perhettä ja lasten hankkimista.

Oikeistolaisessa näkemyksessähän jos hommaat lapsen sinun olisi hoidettava se. Ja jos et hanki lapsia niin sitten se on sinun valintasi kunhan huomioit sen että jotenkin kykenet elättämään itsesi sitten kun olet vanha. Toisin sanoen valtion sosiaalihuolto halutaan delegoida perheille. East Endin tilanteessa ei kuitenkaan ensinnäkään ollut varaa hankkia lapsia. Ja toisaalta lapset eivät pääsisi kouluihin tai elämään ja tätä kautta lapset olisivat käytännössä tuettava kuluerä tai itseen verrattava rassukka vanhana. Joten ei se pitkälläkään jänteellä mitään ratkaisisi.

Tärkeintä oli erilainen eksploitaatio. Köyhiä saatiin tekemään vaarallista ja fyysisesti raskasta työtä juuri ja juuri syömäkelpoisella vellillä. Köyhät taistelivat sen päivän elämisestä. Ja köyhäintaloissa oli menetelmä jossa köyhät pidettiin köyhinä, varmistettiin että he olivat köyhiä ja tarjottiin sen päivän ruokaa vastaan työtä niin että köyhäintalokurimukseen päätyminen ei koskaan pääty. Köyhät päätyivät kiertämään köyhäintalosta toiseen koska monesti oli sääntönä että sama köyhä ei saanut olla useana päivänä peräkkäin samassa köyhäintalossa. Näin köyhä joutui kuluttamaan päivää siihen että kulki 15 kilometria toiselle köyhäintalolle seuraavana päivänä. Joka varmisti että ainakaan työpaikkaa ei tällä keinolla saataisi. Köyhien työllä sen sijaan saatiin rahaa köyhäintalolle.

Normaali ihminen välttää riskiä eikä mene vaarallisiin töihin kovin pienestä palkasta. Hän tekee kuten normaali ihminen tekee valitessaan hoitoa tohtorilta. Pieni mahdollisuus elää pidempään ei paina paljoa kun on pieni riski kuolla. Köyhien valinta on toinen. He elävät high risk -elämää ja nälkökuolema on joka tapauksessa niin varma, että riskityö on kohinaa. Elääkseen seuraavan päivän ollaan valmiita menemään esimerkiksi Lontoon vaarallisiin satamiin jossa raskas ja vaarallinen työ tuo riskejä joissa esimerkiksi käden murtaminen johtaa työn menettämiseen ja lähes varmaan kuolemaan. Tässä kontekstissa leipäpala riittää.

Tämä kuvaa hyvin sitä miksi oikeistolaiset puhuvat palvelujen ja tavaran hinnasta. Oikeistolaisen ajattelun koko idea on utilitaristinen. Se katsoo hyvää siten että saadaan mahdollisimman monelle mahdollisimman halvalla. Utilitaristisissa systeemeissä ollaan aina valmiita uhraamaan joitakuita. Ja vapaassa markkinataloudessa uhrattu ei usein ole vähemmistö. Vaan usein se on enemmistö.

Esimerkiksi tehdasteollisuus oli Jack Londonin ja Dickensin ajan Lontoossa valtavan kannattavaa tehtaanomistajille. Tämä ei näkynyt tehdastyöläisten palkoissa vaikka tehdastyöläiset tekivät vaarallista työtä - usein jopa lapsina. Taikatemppu tässä on tietenkin se, että kilpailu vapaassa markkinataloudessa pyrkii laskemaan tuotteen hintaa. Vapaa markkinatalous tarjoaa maksimaalisen utiliteetin kuluttajalle. Sen sijaan työläisten palkat se pyrkii leikkaamaan olemattomiin. Tässä tehtaanomistaja on yksi ihminen jonka palkka ei juuri missään tapauksessa heijsatu merkittävästi tuotteen hintaan. Hän voi tienata yksilönä hirveitä määriä ilman että yksittäisen myytävän tuotteen hinta muuttuu paljoakaan. Sen sijaan työläisiä on usein monia ja jo pienikin palkanleikkuu vaikka 10 000 työntekijältä on välittömästi iso raha. ; Jos tehtaanomistaja ottaa 10 000 itseltään palkkaa pois, se on efektinä sama kuin hän ottaisi 1 jokaiselta työläiseltä. Tämä tietenkin kannustaa tekemään leikkauksia massoilta. Etenkin jos on se joka päättää pitääkö itse 10 000 vai ottaako muilta 1 pois..

Oikeistolaiset eivät pidä siitä koska hinta nousee heti jos työläiset vaativat palkkojaan. Itse asiassa kommunismin kohdalta tärkeää on huomata että se on kammottava ideologia joka syntyi kun havahduttiin että oikeistolaisuus on yrittäjähenkisyyttä joka tuo parhaan utiliteetin kuluttajalle mutta tekee tämän normaalin suorittavan työntekijän kustannuksella.

Mutta miten asia toimii sitten vartijoiden kanssa?

Vartijoiden kohdalla ongelma on toinen. Raha on valtaa. Mutta arvaa mikä muu on valtaa? Aseet. Kun mietitään vapaata markkinataloutta, se on tehnyt kokeiluja joissa poliisi on ollut niin tehoton että se on korvautunut vartijamaisella toiminnalla. Tämä tuppaa menemään siihen että vartijat yritteliäästi luovat uusia aloja tienata. Nämä tienaamiset ovat niitä keinoja joita kautta mafia syntyy. Yksityistetty poliisi tuppaa muuttumaan mafiaksi. Ja jos valtionpoliisia ei ole, ei ole mitään joka pitäisi mafiosoja kurissa. Paitsi ostamalla toinen mafia.

Vartijat voivat tuoda tässä tilanteen jossa palvelusta saadaan hyvä hinta. Tässä rikkaat ovat tietenkin erityisessä lypsyssä. Mafia kerää suojelurahaa. Tuottavan työn tekevä työläinen tässä kontekstissa ei olekaan tehdastyöläinen vaan rikas. Ja he ovat valmiita maksamaan koska ihmiset kantavat riskit ja hyödyt siten kuin kantavat.

Koska käytännössä vapaa markkinatalous luo utilitarismia aina jonnekin uhraamalla jonkun tahon. Jokin taho yleensä pärjää eksponentiaalisen hyvin ja sitten jossain on usein hyvin suuri massa ihmisiä jotka kärsivät hyvin köyhtyneissä ja vaarallisissa oloissa. Jos poliisia ei ole yhteiskunnan valvomana, hintaa maksavat ne jotka yksilöinä tuottavat paljon rahaa työläismassoilla. Jos AY -liikettä tai minimipalkkaa ei ole, hintaa maksaa se jolla on suurin riski kuolla nälkään, köyhyyteen tai kurjuuteen.

Tätä kautta voi ymmärtää miten oikeistolaisessa koulutusargumentaatiossa jätetään huomioimatta että investointiin liittyvä riski vie toisista oloista olevia velkavankeuteen ja tätä kautta he ovat pakotetumpia jäämään ilman koulutusta riskien vuoksi. Koska tätä kautta maksimoituu se, että koulutus on varaa hankkia niillä joilla pappa betalar. Ja ilman kilpailua kouluissa pärjää paremmin tampiokin. Köyhät koulussa tuovat kilpailuja jotka maksetaan rikkaiden verorahoilla. Ja lisäksi nämä pirulaiset saavat vaihtoehtoja eivätkä elä köyhyys-kurjuusmyllyssä joka on johtajaihmisten omien tulojen maksimoinnin kannalta ideaalitilanne. Kysymys ei ole siitä että saataisiin parhaat osaajat parhaisiin tehtäviin vaan siitä että saadaan omalle viiteryhmälle parhaat massit.

Kommunismi taas on sitä että tuotetaan maksimaalinen kurjuus mahdollisimman monille, usein ympäristön hinnalla. Kommunismin tapana näyttää olevan se, että se tuhoaa ympäristön kykenemättä tuottamaan utiliteettia tuotteen hinnoille. ; Tai kuten vanha sanonta sanoo; Kapitalismi on sitä että ihminen sortaa toista. Kommunismissa se on toisinpäin..

Itse näen että ilman hyvinvointivaltiota ja poliisia joku ryöstäisi söisi rikkaat kuten Juha Sipilän seuraavana päivänä. Kenties jopa niin että Sipilä tiedostaisi tilanteen ja maksaisi heille palkkaa ja antaisi aseen jolla häntä uhataan ja jolla hänet ammutaan. Se olisi äärimmäinen oikeistolaisen vapaan markkinatalouden loppuhuipentuma. Minusta se ei olisi huono yhteiskunta. Se ei olisi yhteiskunta lainkaan.

Siksi kysymys ei oikeastaan ole siitä halutaanko valtion "kommunistinen" keskushallinto pois vaan minne sitä halutaan. Hallituksen ja siihen liittyvine yhteiskuntakontrollimekanismien olemassaolo näyttääkin itse asiassa yhdistävän kaikkia menestyneitä yhteiskuntia. Niiden puute taas kuvaa barbarioita joissa voittaja on se jolla on isoin nuija ja vähiten menetettävää.

Miekkahuoltoprojektin ääreltä

Koska olen ollut työttömänä, kärsin tylsyydestä. Koska tämänlainen tuppaa kaltaisillani persoonilla johtamaan tylsistymiseen, olen pyrkinyt järjestämään itselleni ohjelmaa. Yhtenä ohjelmana on ollut se, että olen saanut Guy Windsorilta avaimen ja pääsyn koulun tiloihin sen aikaa kun huollan "yleisessä käytössä" olevat miekat.

Itse, kuten koulun monet muutkin oppilaat, pidän omaa miekkaani oppilaiden hyllyssä. En huolla näitä yksityisomistuksessa olevia miekkoja. Sen sijaan koululla on miekkoja joita etenkin alkeiskurssilaiset - sekä ne joilla ei ole varaa tai halua ostaa omaa miekkaa - käyttävät. Koululla on myös "nurkkaämpärissä" miekkoja jotka eivät ole yleisessä käytössä. En huolla myöskään näitä.

Hinkkaaminen on meditoivaa, tavallaan. Toiminta on mekaanista. Hion teriin tulleet lovet pois (tai enemmistössä tapauksissa pyöreäsärmäisiksi niin että terässä ei ole teräviä siruja ja miekka on tylsä eikä saha.) Poistan myös ruostetta. (Pronssiaseet patinoituisivat mutta miekat ovat terästä joten ne ruostuvat.) Hinkatessa oppii sen miten käy kun ruumis tekee samaa toimintaa pitkän aikaa. Mieli vapautuu. Lisäksi oppii arvostamaan aivan uusia puolia itsessään. Viilaaminen on sen verran raskasta touhua että sitä toivoisi hyvinkin pian että olisi (vielä) kovempi runkkari kuin on.

Huonossa kunnossa?

Tässä huoltaessa voisi toki korostaa miten hieno ja tärkeä tämä projekti on. Tosiasiassa puuhaan melko mitätöntä hommaa pro bono lähinnä jotta vuorokausirytmini on edes teoreettisesti muun ihmiskunnan kanssa samanaikainen. Ja pysyn jonkinlaisessa vireessä. Windsor päästi minut tekemään tätä luultavasti aika isosti sen vuoksi, koska homma ei ole taatusti haitallista ja on ilmeisen ystävällistä antaa minun tekemään jotain joka on edes marginaalisesti hyödyttävää.

Mietteideni puoli onkin tavallaan juuri tästä. Yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa. Mutta itse asiassa ne eivät ole erityisen huonossa kunnossa. Ei siis ole niin että ne olisivat vaarallisia harjoitella ja siksi jotenkin kokisin tarpeelliseksi korjata tilanteen.

Otin tähän alkuun kuvan.
* Siinä ylimpänä on oma miekkani. (En valokuvaa muiden yksityisiä miekkoja ilman lupaa.) En ole kovin innokas huoltamaan omaa asettani. Sanovat freudilaiset mitä tahansa niin miekka ei ole mikään penis joka tarvitsisi puleeraamista joka päivä. Tässä mielessä olen "laiska perusmiekan omistaja". Osa huoltaa aseitaan tarkasti. Otan tämän esille siksi että oma miekkani ei missään nimessä edusta sitä "siisteintä osaa" oppilaiden omista miekoista.
* Keskellä on yleisessä käytössä oleva miekka. Kuten kuvasta voi näkyä se on hieman .. sanotaanko "patinoituneempi" ... kuin oma miekkani. Mutta se on periaatteessa aivan käyttökuntoinen.
* Alimpana on sitten "ämpärimiekka" joka ei ole käytössä. Se on saanut rapistua ilman huoltoa ja käyttöä. (Se on ollut ämpärissä vuosia. Se on minusta hauskan macho miekka. Painava ja muutenkin sellainen joka voisi olla hauska ostaa kotiin koska siellä sillä voisi elvistellä vieraille.)

Miekkakolmikko demonstroi jännittävää ongelmaa.

Miekkakolmikko on kolmen otos. Jokainen edustaa yhtä ryhmää. Sanoisin "silmämääräisesti" että demonstraatio kuvaa laajempaa miekkakirjoa koulullamme ainakin kohtuu hyvin. Se ei kuitenkaan niinkään todista kuin helpottaa ymmärtämään eräitä altruismin ja talousteorian dilemmoja.

Ensimmäinen asia on se, että koska julkisissa yleiskäyttöisissä miekoissa on kysymys yhteisomaisuudesta, siihen pätee itse asiassa yhteismaan tragedia. Koulu ei mitenkään erityisesti huolla näitä, sellaiseen ei ole aikaa eikä rahaa. Joten huoltoja tehdään vapaaehtoisvoimin. Tästä seuraa se, että jos et huolla yleiskäyttömiekkoja hyödyt kuitenkin jos joku toinen huoltaa. Sinun ei tarvitse ostaa jatkossakaan uutta miekkaa koska työkalut pysyvät käyttökunnossa kauemmin. Mutta jos panostat ja huollat niin kaikki hyötyvät. Joten miksi ihmeessä joku huoltaisi kun voisi sen sijaan olla vapaamatkustajana?

Yhteismaan tragedia on jossain määrin tosi. Se näkyy siinä että yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin yksityisessä käytössä olevat miekat. Kun itse ostat, maksat kohtuullisesti - tai jopa enemmän - ja käytät itse, on tässä motivaatiota pitää miekasta jonkinlaista huolta. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkälle tosi. Yleiskäytössä olevat miekat ovat kuitenkin selkeästi saaneet jonkinlaisen huolehtimisen.

Jos talousasioita lähestytään perinteisen homo economicuksen avulla, se mitä minä ja ilmeisesti jotkut muutkin tekevät miekoille on  eräänlainen mysteeri. Minun projektini on toki vain melko pientä. Mutta sama ilmiö kulminoituu majakanrakennusongelmaan ; Jos rakennetaan majakkaa, siitä hyötyy koko tienoo. Mutta sen rakentaminen maksaa paljon. Ei ole kannattavaa osallistua majakan rakentamiseen verrattuna vapaamatkustamiseen. Joten miksi ihmeessä ihmiset sitten kuitenkin rakentavat majakoita?

Jos ratkaisua tähän altruistisuuteen hakee, yksi syy voi olla maineessa. Ihmisten kannattaa pitää lähellä ihmisiä jotka tekevät asioita joiden avulla he saavat itse vapaamatkustaja. Ja jos vaihtoehtona on se, että tämänlainen toimija lähtee pois, on kenties mahdollista lahjoa hieman jotenkin. Tämä korostaa sitä, että jos hyvistä teoista saa mainetta, se voi seurata vastavuoroisuuteen joissain muissa asioissa. Kysymys voi siis olla "avoimen velkakirjan laatimisesta". Tämä resiprokaalinen altruismi on hyvä strategia jota esimerkiksi verta imevät lepakot käyttävät menestyksekkäästi. Jos ne eivät joku päivä löydä ruokaa ne voivat kerjätä kaverilta oksennusvälipalaa. Jos kaveri on avulias, tätä kannattaa auttaa jos tämä on pulassa. Ja jos kaveri ei ole avulias niin sitten tätä ei auteta kun tämä on kerjäämässä.

Itse asiassa uskoisinkin että tämänlainen ympäristö on luonut evoluutiossa yhteistyöstrategioita. Sellaisia joissa tuetaan tiedettyjä avuliaita tyyppejä koska heistä on hyötyä. Tämänlaisten arvostaminen - ja jopa pieni tukeminen - on kannattavaa kaikille, sillä vapaamatkustajan kelpoisuus nousee siitä että hänen lähellään on niitä ei-vapaamatkustajia. Vasta kun tämänlainen arvostusjärjestelmä on syntynyt, on tuntunut hyvältä auttaa. Ja vasta tässä kontekstissa anonyymi hyväntekeminen on mahdollistunut. Aito altruismi voikin olla "sivutuote" joka ei tue hyvän tekemisen ja avuliaisuuden kannattavuutta. (Aito altruismi tätä kautta "ylittääkin hyödyllisyyden" eikä ole välinearvoinen vaan itseisarvoinen.) Mutta ei sen tarvitsekaan koska maineperustainen avuliaisuus hoitaa tämän homman.

---

Kirjoittajan käsiä polttelee siinä määrin että on aivan täysin varmaa että tänä iltana heillä ei masturboida ; Näin saadaankin ohje siveyden sipuleille, kuten Päivi Räsäselle joka kuulemani mukaan haluaisi kieltää masturboinnin alle 18 -vuotiailta. On turhaa yrittää korjata asiaa kristillisellä propagandalla, Kellogg'sin muroilla, ympärileikkauksella (joka oikeasti kasvattaa lähinnä käsirasvan tarvetta ja käyttöä projektissa) ja muulla. Miekanhuolto on tärkein prinsiippi lähestyttäessä ei-itsesaastutuksellista elämäntapaa!

Turmeleeko raha kaiken?

Hyvin usein ajatellaan että raha korruptoi asioita. Tässä korostetaan usein nimenomaan eettistä kulmaa. Eli sitä että jos ihmiset toimivat kuten heidän pitääkin, on parempi että heitä ohjaa jokin ylevä hyve tai velvollisuusetiikka.

Talousmiehet ovat sitten toisaalta tässä korostaneet näkymätöntä kättä. Siinä käy tavallaan niin, että moralistien valitus muuttuu heikkoudesta voimaksi ; Raha saa asioita tapahtumaan. Ja seurauseettisesti on aivan yksi ja sama miksi asia tapahtuu, kunhan se tapahtuu. Raha ohjaa toimintaa, ja motiivit voivat olla miten likaiset tahansa, niin seuraukset kuitenkin ovat hyviä ja kestäviä. Ahne ihminen esimerkiksi voi perustaa hyvän yrityksen jossa ihmiset saavat palvelua tai tavaroita. Ja näin tapahtuu vaikka pyytettömyys ja auttamishalu olisivat kaukana. Näin useampi voi tehdä hyviä seurauksia.

Tässä talousajattelussa on kenties likaisia puolia, mutta jossain mielessä siinä on jotain äärimmäisen vapauttavaa. Vapauttavaa siinä mielessä, että hyve-etiikassa hyveet on usein nähty ihmisten omaksi asiaksi. Ihmiset tekevät hyveitä itsensä kautta. (Tämä korostuu erityisesti kristillisessä kontekstissa. Kristitty haluaa "pelastaa muita" julistamalla, mutta tosiasiassa kyseinen uskonto on oppi henkilökohtaisesta pelastuksesta. Love your neigbour and everybody for themselves.) Näkymätön käsi jättää henkilökohtaisen henkilökohtaiseksi. Seurausetiikan kannalta taas motiiveja ei pidetä niin relevantteina joten talousmaailma ohjaa sen kannalta hyvään.

Tässä mielessä huomio onkin kenties keskittynyt vääriin asioihin. Nähdäkseni hyveellisyyden tahraavan korruption sijasta pitäisi puhua muista asioista. Jos raha korruptoi jotain, niin taidot. Näkisin että nimenomaan eettisyyden kannalta ongelmalliset asiat eivät ole niitä jotka pinnallisesti liitetään ensivilkaisulla etiikkaan. Ongelmat tulevat esimerkiksi siitä että taidot ohitetaan lompakolla. Koulu joka monetarisoi arvosanansa olisi teoriassa mahdollinen. Siinä kokeet korvattaisiin sillä että saa sen arvosanan mitä maksaa. Kurssin saisi läpäistyksi tietyllä rahalla ja hyvä arvosana vaatisi enemmän rahaa. Ajatus ei ole täysin mahdoton siinäkään mielessä että USA:ssa on monia "diplomimyllyjä" joista voi ostaa tutkintoja. Tutkintoja jotka vaativat kenties muodollisen tohtorintutkinnon. Sellaisen jotka alkavat vaikka sen tyylisillä kukkasilla kuin "Hello, My Name is Kent Hovind".

Jos jokin asia pitäisi saada meriiteillä, eikä sillä että on "valinnut isovanhempansa", niin se on eettisyyden kannalta ongelma. Tätä kannattaa muistaa silloin kun kuulee siitä miten yksityiskoulujen perustamisella halutaan pitää huoli koulutuksen laadusta. Sillä taataan että ehkä yksi tai kaksi lahjakasta köyhää saa hyvän koulutuksen jollain stipendillä (ehkä) kun taas rikkaiden lapset saavat parhaan mahdollisen opetuksen, sellaisen joka ei kenties hyödytä heidän kognitiivisesti vajaita aivojaan samalla tasolla kuin vaikka keskivertoa satunnaisotannalla kadulta valittua pöljää. Mutta joka siitä huolimatta pärjää tämän koulutuksensa ansiosta paremmin kuin nämä.

Tietoisuuden ja mielen lähestymisestä

Perinteisesti ihmisen ajattelu on ollut rationaalisuuskeskeistä ja tietoisuuskeskeistä. Siksi esimerkiksi Descartesin "ajattelen siis olen" ei ole esitetty muodossa "tunnen siis olen". Vaikka taustalla olevaa ideaa voisikin soveltaa molempiin aivan yhtä hyvin.

Tästä ajattelusta on sitten syntynyt monenlaista. Talousteoriassa idea kummittelee homo economicuksessa, jossa ihminen nähdään rationaalisena voiton maksimoijana. Tämä asenne on niin kattava että postmodernismiin valtavasti vaikuttanut Derrida on aivan taatusti kunnioitettava siinä mielessä, että hän moitti kulttuuriamme logosentrismistä. Tosin humanismikaan ei ole tästä järkeis-tietoisuus -keskeisyydestä vapautunut. Esimerkiksi monissa tutkimuksissa keskitytään hyvin vahvasti haastateltavan tai haastateltavien itsereflektioon. Luotetaan että he tiedostavat omat motiivinsa ja kertovat totuuden niistä.

Jos empiirisestä tieteestä on jotain hyötyä niin siinä että tätä kuplaa on voitu purkaa. Neurologia aka. aivotutkimus sekä kokeellinen psykologia ovat tuoneet paljon tietoa siitä miten ihmisten ajatukset toimivat. Tätä kautta on saatu esimerkiksi talousteoriaan homo economicus -ajattelun tilalle behavioral econimicsin kaltaisia käyttäytymiseen ja ostopäätökseen perustuvia malleja joissa ihminen on enemmänkin, Dan Arielyä lainatakseni, "ennustettavasti rationaalinen". ; Näissä ihmistä mallinnetaan eri tavalla. Esimerkiksi Dan Hill jaottelee "Emotionomicsissa" ihmisten mielen prosessoinnin kolmeen eri osaan. Mieltä ja ostopäätöksiä on  lähestyttävä aistijärjestelmien (sensory), tunteiden (emotional) ja järkeilyn (rational) kautta. Tässä korostuu myös se, että suuri osa ihmisen toiminnasta on esitietoista. Klassinen järkeilevä rationaalinen laskelmointi kattaa hyvin pienen osan valinnoista.

Mutta asia ei jää talousasioihin.

Olen itse kiinnostunut ihmisen kognitiosta. Ja tässä yhteydessä on selvää että mielellisyydessä näkökulmat korostavat tietoisuutta, rationaalisuutta tai molempia. Tekoälystä puhuttaessa on selvää että ilmoilla on paljonkin sellaista henkeä jossa laskentateho korvaa tietoisuuden. Tämä korostuu etenkin niissä singulariteettia lähestyvissä "banaaleimmissa versioissa" joissa Mooren laki, eli laskentatehon laki, on sama kuin odotusarvoinen tietoisuuden saavuttaminen. (Itse näen että asia on enemmän niin että laatu todennäköisesti vaatii määrää, mutta määrä ei muutu sinällään laaduksi.)

Tietoisuutta onkin tekoälyn kohdalla lähestytty kogitiivisin rationaalisin suorittein. Maallikollekin mieleen tekoälystä tulee shakinpeluun kaltaiset prosessit. Tämä on varmasti sitä kautta ymmärrettävää, että ihmisille nämä temput ovat vaikeita. Loogista ajatteluakin joudutaan harjoittelemaan työläästi. Kuitenkin tekoälylle eniten haasteita ovat tuoneet hyvin "tavalliset" ja "ihmisille helpot" asiat. (Moravec's paradox.)

Toisaalta myös jos katsotaan tämän "tietokonemallin kritiikkiä", se ei ole oikein onnistunut luomaan "positiivista tutkimusohjelmaa". Se on hyvin logosentristä siinä mielessä että se on keskittynyt kritisoimaan laskennallisuutta, mutta ei tarjoa tilalle muuta kuin ajatuksen jostain mahdollisuudesta "zombiemaailmaan" joka olisi ihan kuten nykymaailma mutta ilman kokemuksellisuutta. (Mikä on johdonmukainen lopputulos ajatuksesta että mikään määrä simulaatiota ei voi korvata aitoa ymmärtämistä ja kokemusta.) Kvalioiden henki taas on tiedostetussa tietoisuudessa ja tämän kokemisessa. Tietoisuus-rationaalisuusnäkökulma on siis niin vahva että jopa sitä vastaan pyristelevät ovat sen pauloissa. Tämä on suuri haaste.

Joitain omituisuuksia

Itse asiassa tavallaan mielenkiintoisinta tässä onkin se, että kenties kaikki Hillin kuvaamat luokat ovat perustaltaan laskennallisia. Ne ohjaavat kenties enemmän ihmisen intuitioita kuin ovat mikään objektiivinen keskenään aivan oleellisesti erilainen luokittuma. ; Kun puhutaan rationaalisuudesta, mieleen tulee talouslaskelma. Ja kun ihminen noudattaa säännönmukaisia mielen heuristiikkoja, jotka eivät tuota optimaalista tulosta, kutsumme tätä helposti Arielyn tyyliin "irrationaalisuudeksi".

Asiaa ei helpota se, että suhde tunteisiin heilahtelee hyvin ankarasti. Toisaalta moni ajattelee että refleksit ja tunteet ovat esitietoisia ja siksi ne voidaan kuvata algoritmisesti. Vapaa tahto olisi tietoisessa valinnassa ja vain tätä kautta voisimme vapautua kahleistamme. Toisaalta taas esillä on ollut sitäkin, että se, että emme tietoisesti valitse vaikka kaupassa olisi osoitus siitä että emme ole rationaalinen kalkyyli. Eli vaistot olisivatkin ei-laskennallisuuden ydinmehua. (Itse näen että aivojen heuristiikat ovat jotain jotka ovat ennen kaikkea energiatehokkaita. Ne tuottavat mahdollisimman vähällä vaivalla mahdollisimman hyviä tuloksia. Ne nojaavat induktioihin. Ja tavallaan demonstroivat induktioiden voiman ; Esitietoisen ajattelun tehokkuus monissa asioissa onkin ilmiselvä. Toisaalta yhtä ilmiselvää on että ihmiset tekevät tavallaan hyvinkin yksinkertaisia mutta kuitenkin ennustettavia virheitä.)

Asiaa ei helpota se että tietoisuus sidotaan usein laskemiseen ja päättelyyn. Ja tämä objektiivinen asia nähdään tunteiden ja emootioiden vastaisena. Mutta sitten toisaalta tunteet ja emootiot liitetään kokemuksellisuuteen, joka taas sekin sitten on asetettu tietoisuuden ytimeen.

On jossain määrin ongelmallista keskittyä vain tietoisuuteen kun se on todennäköisesti jokin aivojen ja toimintamme kannalta marginaalinen, joka päältää sitä alitajuista enemmistöä. On luultavaa että ymmärtääksemme aidosti tietoisuuden, tulisi ymmärtää miten esitietoinen toimii. Se, että katsotaan vain rationaalisuutta ja tietoisuutta on tavallaan perse edellä puuhun menemistä. Latvat ovat toki innostavia, mutta on kenties tarpeen varata aikaa siihen kiipeämiseen. Jos siis haluaa sinne latvaan todella päästä.

E(rinomaisuus)myytti

Mannerheim, tuo libertaristinen yli-ihminen,
erinomainen harvinaislaatuinen lumihiutale,
kuin Gandalf - yksi harvoista,
komentaa kuuliaisia terrakottarobottiammattilaisiaan
kohti suuruutta ja erinomaisia suorituksia
ja riskialtista maksimikilpailutettua palkkaa.

Kirjoitin vähän aikaa sitten puolillaan vitsin vuoksi väännetyn tyhmän pienen blogauksen johon kuitenkin sain kiinnostavia kommentteja. Joskus tekstejä täytyy kirjoittaa tunteiden purkamiseksi. Sain siihen liittyen kuitenkin vihjeen siitä miten armeijan testituloksia on (toki anonymisoidusti) käytetty kansantalouden tutkimuksessa. Linkkinä oli Roope Uusitalon "Essays in Economics of Education". Esseet olivat periaatteessa kiinnostavia. Kommentoija oli kuistenkin myös Kysyjä. Kysyjä halusi minulta siihen liittyen jotain, mahdollisesti metodologista kommentointia. En pidä referaattien tekemisestä, joten siinä mielessä suosittelen lukemaan itse tekstin. Lisäksi valittu aihe haiskahti sen verran politiikalta, että kaltaiseni "luottavainen persoona" alkoi haistelemaan ansaa. Joka tietenkin motivoi tarttumaan asiaan entistä vahvemmin. (Palkalla minua ei motivoi yhtä hyvin kuin ansalla. Joitain kärpäsiä ei pyydetä hunajalla vaan heitä pyydetään blogikommenteilla.)

Siinä on ytimessä sellainen poliittinen kulma että miten paljon koulutuksella saa rahaa takaisin. En ole lähestynyt tietoasiaa sillä tavalla. Olen siinä mielessä idealisti. Tai oikeastaan en ole. En vain ole riittävän markkinahenkinen ja rahanahne. Pidän muita tavoitteita kiinnostavimpana. En myöskään kuulu niihin ihmisiin joiden mielestä yhteiskuntaa pitäisi ylipäätään ohjailla kuin se olisi "Monopoli". (Joskin ymmärrän jollain tasolla että on syytä miettiä että valtio ei mene konkurssiin.) En kuitenkaan näe ongelmaa siinä että joku tutkii asiaa ja tekee siitä päätelmiä. On vaikeaa olla eri mieltä esimerkiksi seuraavan lausuman kanssa : "Nature allocates people with different amounts of talent and opportunities. Nature has no need to be fair. Using such natural experiments and economic theory, some inferences on the causal relationships can be drawn." Minua ei myöskään ihmetytä osa sanotusta "In the second essay we take seriously the Becker schooling model, which states that people decide on the schooling investments based on the marginal costs and marginal benefits of education. We note that if the marginal returns vary across individuals, there is no single parameter for the return to schooling. Instead, the appropriate model is a variant of a random coefficients model."

Mutta esseiden joukosta on tietenkin vaikeaa seuloa yhtä asiaa. Päätin tarttua yhteen detaljiin. (Koska kun minulta pyytää jotain, ei koskaan tiedä saako. Ja jos tietää että saa niin ei tiedä mitä saa ja haluaako tätä.) Siinä käsitellään taidon ja palkan suhdetta. Tässä havaitaan että instituutioilla on vaikutusta. Ammattiliitot ja muut taistelevat palkkojen nousulla tavoilla jotka eivät liity taitoihin. Taitojen ja palkan suhde onkin selittänyt joskus enemmän kuin nyt. "Single-skill model performs best in explaining changes in the period from 1983 to 1989." Toisaalta vaikka nykyään korostetaan ammattitaidon merkitystä "Most interestingly, very little evidence of increasing demand for skills is found in this study. At least changes in the demand for skills do not show as widening skill related wage differences." Tämä johti minut sivupoluille. Ja tämän sivupolun tulen tarjoamaan.

Maailmassa on nimittäin muutamia myyttejä joista en pidä. Kun olin nuori, kysyin isältäni että mikä on hänen mielestään nykyajan myytti. Hän lähestyi asiaa mielenkiintoisesti. Sillä moni korostaa että uskonnonvapauteen ja vastaaviin liittyisi myyttejä. Tai että seksiin liittyy myyttejä. Mutta tosiasiassa nämä eivät ole erityisen vahvoja myyttejä koska (a) ne eivät oikeasti ohjaa elämäämme niin paljoa (b) ja niistä puhutaan aika paljon. Hänestä aikamme myytti oli se, miten tehdä rahaa. Ajatus on kiinnostava, koska yhteiskunnassamme kaikessa puhutaan rahasta. Itse asiassa jopa paljon puhuttu uskonto on puolustuksissaan uskomiseen uskomista, eli ajatusta jossa yhteiskunta tai yksilö hyötyy siitä että on uskovainen. Hyötyajattelussa on kyse rahasta tai siihen rinnastettavista asioista. Sen lisäksi jos rahan tekemisestä keskustellaan, on selvää että asiasta loukkaannutaan syvästi poliittisin syin. Joko siksi että on epäkohteliasta kertoa yrittämisestä kommunisteille. Tai kertoo siitä että sukupuolikiintiöt ja ammattiliitot johtavat siihen että palkkaa ei saada oikeastaan enää "tehdystä työstä" tai "taidoista" sanan vahvimmassa mielessä. Tai siksi että libertaristi itkee kun hänelle kerrotaan että tilastojen mukaan varmin keino rikastua ei olekaan yrittää ahkerasti ja työskennellä ja yrittää. Vaan se, että valitsee isovanhempansa ja vanhempansa joilta saa pesämunan jolla opiskella ja sosiaalisen verkoston ja siihen sopivat käyttäytymismallit.
1: Minulla oli muuten hirvittävästi hyötyä siitä että isäni on hyvä vartija. Ei pelkästään siksi että hänen nimellään saisi työpaikkoja, vaan sen takia että hän on kertoillut jonkin verran työjuttuja jotka ovat itse asiassa välittäneet tietotaitoa ja hiljaista tietoa siitä millä metodein ja millä asenteella työt tulevat hyvin tehdyksi. Vartijan hommista ei vain saa palkkaa. Ja duuni on perseestä ja sopii vain ihmisille joilla on jotain pahemman kerran vialla päässä. Kaikella kunnioituksella isälleni tämä. Idea on kuitenkin sama.

Tässä kohden mielestäni tärkeimmät myytit eivät kuitenkaan ole poliittisesti kiinnostavia. Uusitalon aiheet varmasti kiinnostaakin niitä joilla on jonkinlainen puoluepoliittinen asenne. Ei siksi että hän esittelisi poliittisesti vääristeltyä aineistoa ja pseudotiedettä. Vaan siksi että aiheet ovat niitä joita puoluepoliittisesti miettivät miettivät. Minulle tämä on hieman vierasta. Ja siksi otankin esille toiset myytit.
1: Ensimmäinen on essentialismi. Tässä on monta osa-aluetta. Ensimmäinen niistä on "älykkyysmyytti". Siinä ajatellaan että älykkyys tarkoittaa suunnilleen samaa kuin toteutuneet taidot. Lahjakkuus on kuitenkin hyvä erottaa taidosta. Niiden välillä on usein ahkeruuden kokoinen kuilu. Lahjakkuus auttaa mutta ei vie perille. Ja ilman lahjakkuuttakin voi usein päästä perille. (Joskin jalattomat amputoidut eivät voi voittaa juoksukilpailuja paitsi joissain erityisissä paralympialaisissa.) Tätä sitten levitetään sen tyylisissä sarjoissa kuin "Skorpion". Toisaalta olen ollut havaitsevinani että sama henki ympäröi myös MBTI -luokituksia. Niiden tuloksista luetaan ikään kuin suositus. "Olet INTJ joten sinulla varmasti olisi lahjoja tiedeuralle". Tämä ei kuitenkaan ole edes itse testin tarkoitus. Sosiaalisissa piireissä tämä jatkotulkinta ikään kuin liimataan päälle. Aivan samoin kuin älykkyydenkin kohdalla. Ajatus ihmisen essenssistä, joko aidosta tai kuvitellusta ominaisluonteesta, muuttuu taidoksi kuin simsalabim. Potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi vaikka nämä ovat eri konsepteja.
2: Toinen on taitomyytti. Michael Gerber on kirjoittanut kirjan "The E Myth" joka käsittelee sitä miten moni pieni yritys kaatuu. Syynä ei ole välttämättä se, että niissä tehtäisiin työt huonosti. Mutta aina se ei johdu myöskään ammattiliitoista tai muusta kommunismista. Usein yrittäjät tekevät bisnessuunnitelmia joissa ollaan liian sitoutuneita myyttiin siitä että jos yrittäjä ja hänen palkkaamansa työntekijät osaavat tehdä jotain, niin se tarkoittaisi sitä että he myös osaavat tehdä siitä bisnestä. Eli jos osaat kirjoittaa, osaat kirjoittaa tavalla josta tulee rahaa.

Pelottavaa onkin, että usein älykkyysmyytti kombinoidaan erinomaisuusmyytin kanssa. Silloin syntyy jotain sellaista jonka eetos on liiaksikin nykyaikaa. Esimerkiksi itse varmasti hämmästytän joitakuita ihan sillä miten hienosti ja kaikenkattavasti osaan alisuoriutua rahallisesti. Minulla toki on työpaikka josta tulee ihan palkkaa. Mutta toisaalta on huomioitava että kirjoitan hyvin paljon sellaista josta tulee lähinnä miinusta tilille. (Vähintään siten että työ pitäisi tuntipalkkaistaa jotenkin.) Puolisoni esimerkiksi kävi kuuntelemassa stand-uppia ja selitti että ei se oikein eronnut siitä mitä meillä on kotona koko ajan. (Hän ei korostanut sitä että olisin erityisen hauska, vaan nimenomaan sitä että stand-upin ammattilainen itse asiassa pärjää rahallisesti varsin "kohtuullisella" tai "inhimillisellä" taitotasolla.) Mutta olihan siinä valtava ero. Minä en elä paskanjauhannallani, teen sen ikään kuin omalla kustannuksellani. Minulla ei ole bisnesmallia enkä voi vain kuvitella että voisin vitsailemalla muuttaa tilanteen niin että simsalabim rahaa alkaa tulemaan ovista ja ikkunoista.

Miten 3D -tulostimet haastavat yhteiskuntamme?

Perinteinen tuotantotapa nojaa niukkuuteen. Kysynnän ja tarjonnan laissa on periaatteessa kysymys siitä että maailmassa on rajallinen määrä esineitä ja kun ostat sen, niitä on yksi vähemmän. Esineiden valmistamiseen tarvitaan resursseja. Joita ovat esineen rakenteen keksiminen, sen vaatimat materiaalit ja valmistamiseen kuluva aika.

Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.

Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)

Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.

Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.

Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.

Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.

Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in  the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.

En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.

Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)

Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.

Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.

Pieni ajatus : Naisten vallasta historiallisina aikoina

Modernina aikana on helppoa katsoa historiaan ja nähdä siellä sotapäälliköitä. Jotka ovat yleensä miehiä. Samoin muut hallitsijat ovat olleet miespuolisia. Tässä kohden on helppoa nähdä menneisyys jonain jossa naiset ovat täysin alistettuina. Mutta osittain syynä on se, mihin historiankirjoittajat ovat keskittyneet. Ja siihen että modernina aikana tasa-arvo ja valta sekoittuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Boudiccan patsas Lontoossa.
Todistaa että, kuten tavallista,
britit tekevät sen väärin.

Tässä kohden on sitten hyvä selittää naisten kyvykkyydestä. Boudicca ja Jeanne de Arc ovat tässä klassisia esimerkkejä. Nämä kuitenkin ovat hyvin vahvoja poikkeustapauksia. Ja tilastollinen epäjakauma tässä kohden ei toimi siksi kovin hyvänä argumenttina sille, että naisilla oli mahdollisuuksia. Tilannetta pahentaa se, että historian aineisto ei tosiasiassa todista että kumpikaan näistä mainituista henkilöistä olisi osallistunut taistelemiseen. He olivat kenties enemmänkin symboleita. Lisäksi, mitä todennäköisemmin, molemmat olivat henkilöitä joiden toimia ohjailtiin muiden ihmisten, sukupuoleltaan miesten, ambitioita. Tasa-arvo ei ollut tässä asiassa kunnossa. Ainakaan nykyajan mittapuilla.

Mutta tämä ei tarkoita että naisilla ei olisi ollut valtaa. Itse asiassa voidaan sanoa että menneinä aikoina poikien ja miesten kuolleisuus oli suurempaa kuin naisilla. (Joskin naisien riesana oli vaarallisempi synnytys. Mutta miehiä käytettiin sotimiseen ja vaarallisiin töihin.) Tämä tarkoittaa että historiallisina aikoina on yhteiskunnassa todennäköisesti ollut enemmän elossa olevia naisia kuin elossa olevia miehiä. Ja nämä naiset myös tekivät päätöksiä. Tasa-arvo ei ollut kunnossa mutta naisilla oli oikeaa ja relevanttia valtaa.

Tässä kohden on hyvä vilkaista vaikkapa kreikkalaista järjestelmää. Kreikkalaista taloutta kuvaava käsite oikos (οἶκος) tarkoitti kotitaloutta. Ja se piti sisällään yleensä talon korkeinta valtaa pitävä miespuolinen kyrios (κύριος) ja hänen vaimonsa, lapsensa ja usein lähisukunsa. Kysymys oli siis "laajassa mielessä kotitaloudesta". (Termi on siitä kiinnostava että myös suomen kielessä on talouden pito jossain mielessä talon pitoa.) Tämä oli kuitenkin jaettu kahtia. Ensimmäinen osa oli naisten hallitsema alue, gynaikonitis (γυναικωνῖτις) joka oli itse asiassa kotitalouden keskusta. Se keskittyi hoitamaan talousasioita oikoksen sisällä. Sitten oli andronitis (ἀνδρωνῖτις) joka oli miesten hallinta-aluetta. Miesten tehtävinä oli hoitaa diplomatiaa muiden talouksien kanssa. Eli naisen valta oli "introverttia" ja miehen valta "ekstroverttia". (Tähän voisi vitsailla sukuelinanalogioilla. Jätän mielikuvat lukijoiden päähän istutetuiksi ja valmiiksi itämään.)

Tässä järjestelmässä "naisen paikka oli keittiössä". Mutta minkälainen paikka se olikaan. Homeros kuvaa miten etenkin ylhäisillä naisilla oli melko vapaa elämä. (Alempisäätyisillä taas ei ollut valtaa olivatpa he miehiä tai naisia.) Heillä oli valtaa talon sisäisten asioiden päättämisessä. He päättivät keitä palkataan ja keitä ei. He päättivät ruokailuasioista. Mies ei voinut vain mennä tekemään ruokaa tai välipalaa mielensä mukaan vaan hänen täytyi pyytää avaimet naiselta. Nainen piti huolta ruokavarastosta ja käytti tässä mielessä melko paljon valtaa. Samoin naisten tehtävänä oli varmistaa että asiat talon sisällä sujuivat. Jos heilt puuttui ruukkuja, niitä yleensä tehtiin oikoksen sisällä. Siinä vaiheessa jos tämä ei ollut mahdollista piti miehen käydä kauppaa toisen oikoksen kanssa. Ja jos kauppa oli epäreilu, tähän diplomatiaan saattoi liittyä sotimista.

Toisaalta naiset siirtyivät usein muihin talouksiin. Valtaa pitävä mies taas pysyi paikallaan. Tämä oli ovela tapa levittää valtaa. Sillä naiset saattoivat liittoutua lähisukulaisten naisten kanssa. He saivat myös tietoa siitä mitä heidän miehensä olivat sanoneet ja suunnitelleet. Tämänlainen juonittelu on "juoruilua" jolla on voitu vaikuttaa siihen kuka naitetaan kenenkin kanssa. Ja jota usein halveksitaan. Mutta tosiasiassa tähän liittyy valtavasti myös valtaa. Se ei kenties ole "kunnioitettua valtaa", sellaista joka kiinnostaa historiankirjoittajia. Mutta se on kuitenkin hyvin voimakasta.

Tässä kohden voidaankin sanoa että naisilla oli yllättävän paljon valtaa erilaisiin päätöksiin. Tämä kuitekin paheni markkinatalouden iskettyä maailmaan aivan toisella tasolla. Naisen hallitseman alueen valta muuttui aikojen saatossa melko mitättömäksi. Jos mietimme miksi nykyään valtiot ottavat velkaa, on tulos yllättävä. Ideana on se, että ei riitä että on omaisuutta. Tämän täytyy kasvaa korkoa. Ja vieläpä korkoa korolle. Valtion velan ideana on nykymaailmassa olla jotain jota ei täysin makseta pois. Se on ikuista velkaa jonka syö olemattomiin ilmiö nimeltä inflaatio. Tämänlainen idea tekee rahakirstun päällä istuvasta nopeasti köyhän. Inflaatio syö "kasvua kasvulle" -maailmassa niin omaisuuden kuin velatkin. Kaupankäynti sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden kasvulle. Toisin sanoen tässä maailmassa vain perinteiselle miehen alueella on merkitystä.

Samoin sovittujen avioliittojen kaltainen järjestelmä on antanut naisille lisää tasa-arvoa ja päätäntävaltaa omasta elämästään. Mutta samalla se on vienyt mahdollisuuden käyttää valtaa jota perinteisesti käytiin avioliittosopimuksilla. Tässäkin osin jäljelle on enemmänkin jäänyt "lupa olla hellan ja nyrkin välissä". Mutta tämä nykytila on jotain jota ei kenties täysin pidä sovittaa menneisiin aikoihin.

Siksi on toisaalta tavallaan ymmärrettävää miksi feminismiä tarvitaan juuri modernina aikana. (Ja miksi se on ilmestynyt kuvioihin laajasti vasta modernina aikana.) Naisilla ei ennen ollut tasa-arvoa mutta toisaalta heillä oli omanlaistaan valtaa. Kun tämä valta mitätöityi oli tietenkin tarve miettiä uudestaan se että miten naiset saisivat valtaa. Ja tässä kohden tasa-arvo on hyvä keino. Naisilla ei ole enää ollut "mitään muuta menetettävää kuin kahleensa".

YouTuben milteiansaintalogiikka ; Ultimaatti vai peli

"Kaikelle rakkaudellesi kerromme, että YouTube ei ole mikään musiikinlevityskanava. Se on musiikintappokanava. Youtube tilittää jonkin millipromillen mittavista mainostuloistaan artisteille ainoastaan, mikäli artisti antaa YouTubelle luvan lisätä mainoksia musiikin yhteyteen. Siitä huolimatta YouTube liittää mainoksia videoihin myös ilman lupaa, eikä vaan jaa mitään korvauksia. YouTuben viesti taiteelle on siis: mainosta paskaa tai itket ja mainostat paskaa."
(CMX, kysy-vastaa, 28/09/2014)

Olen viime päivinä kirjoittanut jonkin verran sosiaalisesta mediasta ja rahasta. Ensinnä korostin miten näkymätön käsi ei toimi kaikkialla ja toisaalta sitten jeesustelin YouTubesta kehuen sitä ylisanoin. Kun sama paikka saa tuohon malliin kehuja ja haukkuja, syynä lienee se, että tekeillä on synteesiä. Ja sen paikka on tässä.

Kun kehuin YouTubea, henkenä oli enemmänkin tarkastella suurilinjaisesti rahan kulkusuuntaa. Tässä ei ollut käsittelyssä rahan määrä. Moitteessa taas oli kyseessä jotain joka iskee mielivaltaisesti epäonnekkaaseen vähemmistöön. Ja tämänlainen saattaa utilitaristisessa laajamittaisessa "kokonaisuudentuijottamisessa" jäädä piiloon. Kun tavoitteena on suurin hyöty, yksittäiset kärsijät ovat helposti se hinta jolla tämä kokonaisuus ikään kuin maksetaan. Ja tässä mielessä sävyerot johtuivat kulloinkin valitsemastani näkökulmasta. Joita en pitänyt samana.

Nähdäkseni yksityisen ja yleisen kohtaamispaikkaan voidaan tällä kerralla sovittaa peliteoria. Tarkalleen ottaen ns. ultimaatumipeli. Se on peli, jossa on kaksi pelaajaa. On ensimmäinen joka saa voittosumman. Hän saa jakaa sen toisen pelaajan kanssa miten haluaa. Ja toinen pelaaja joko hyväksyy jaon tai hylkää sen. Jos toinen pelaaja hylkää diilin, kumpikaan ei saa mitään. Jos toinen pelaaja hyväksyy diilin, jako toteutuu siten kuin ensimmäinen pelaaja hyväksyy sen. Peliä pelataan siten että sopimus joko tehdään tai ei tehdä. (Toistoja ei yleensä käytetä.)

Peli on näitä joista peliteoria kertoo että ensimmäisellä pelaajalla on yliasema. Teoriassa toisen pelaajan tulisi hyväksyä miten pieni voitto tahansa, koska mitätön minimiyksikön suuruinen palkkakin on suurempi kuin ei mitään. Kuitenkin käytännössä asiat menevät toisin. Kun elävät ihmiset pelaavat tätä peliä ja he ovat veto-oikeudellaan pelaajia, he itse asiassa hylkäävät epäreiluina kokemansa diilit. Tässä on jonkin verran kulttuurieroja. Mutta Joseph Henrichin tutkimuksen mukaan länsimaissa alle 20% suuruinen potti koetaan epäreiluna ja tämän suuruinen ehdotus jo yleensä hylätään. (Hylätään useammin kuin hyväksytään.) Toisin sanoen ihminen ei noudata peliteorian ehdotuksia eikä ole ns. homo economicus. Tämän tyyliset havainnot ovat yleensä ottaen jotain jotka haastavat monien talousteorioiden suosiman ajatuksen kaupantekijästä joka tekee maksimivoittoa.

Epätoivoisen pitäisi matematiikan mukaan hyväksyä huonokin raha, mutta käytännössä kun näitä jaetaan potti ota-tai-jätä -tilanteita kuvaa enemmänkin se miten tapahtuu "Maltan haukka" -elokuvassa jossa Spade jakaa tuhatta dollariaan Brigidin kansa. Femme fatalea ei pidä suututtaa ja elokuvassa muistutetaan, että Spade on varmasti antamassa vähän rahaa. Mutta jos Spade ei anna potista niin paljon rahaa kuin nainen katsoo ansainneensa, on Spaden syytä olla varovainen.

On aina miellyttävää kun taide kuvaa tosielämää paremmin kuin norsunluutornitaloustieteilijöiden loogiset rakennelmat ja strategiat. Mutta toisaalta tämä tilanne kuvaa jotain jota tarkkaan muuttujiltaan rajattu testitilanne ei tee. Tämä muistuttaa siitä että kenties peliteoria on suuremmassa linjassa oikeassa. Homo economicus ei ole toiminut tehtävissä jotka on eriytetty hyvin spesifiin ongelmaan, laboratoriossa vain tätä yhtä tehtävää ratkoessa. Ongelmia on sen sijaan ratkottu aina tosielämässä jossa muuttujia on enemmän. Ultimaatumipeli on tilanne joka arkielämässä johtaa kostoon tai myöhempien diilien kariutumiseen. (Tämä taas on jotain jota minulle opetettiin kotona. Kusettaminen toimii lyhyellä tähtäimellä. Reiluus pitkällä.) Evolutiivisesti ajatellen talousteorian koetilanteen tavoin toimineet ovat päässeet hengestään. Tai eivät ainakaan pukille. (Lopputulos on molemmissa tapauksissa evolutiivisesti sama, geneettisessä imperatiivissa epäonnistuminen, "geneettinen kuolema".) Joten ei ihme jos tuonlaatuinen strateginen käytös on epänormaalia.

Ja tätä kontekstia YouTubella ei ole. Se on ultimaattumipeliä ilman femme fatalea. Ja YouTuben ansaintalogiikka todellakin toimii siten että kyseessä on ota-tai-jätä -diili. YouTuben saamat mainostulot kokonaisuutena ovat se potti josta jaetaan. Ja kanavien sisällöntuottajat ovat niitä jotka päättävät tapahtuuko diili noilla ehdoilla vai ei. Joko he lataavat videon mainostilaksi tai eivät. Ja koska YouTube on hyvin suuri toimija, moni valitsee julkisuuden rahan sijasta. Ja näin ollen mainostulot sisällöntuottajien suuntaan voidaan nutistaa hyvin marginaalisiksi. YouTube tekee kauppaa kuten normaali ihminen ei tee. Jaa paljastaa että tässä kohden ei mitään näkymätöntä kättä ole tarjolla. Vaan kylmää kyytiä nimenomaan sisällöntuottajille. YouTuben "surunmurhaajita" tekisi mieli kysyä olisivatko he valmiita tulemaan vastaan, ns. tänne asti.

Yliopistolaisista ja innovaattoreista

Takkiraudassa kirjoitettiin taannoin siitä miten osasta yliopistotutkinnosta on tullut Veblenin hyödyke. Tämänlainen hyödyke olisi sellainen jonka hinnan kasvattaminen lisäisi niiden kysyntää. Tämä viittaa yleensä jonkinlaiseen statusesineeseen, joka ostetaan juuri sen vuoksi että se on kallis.

Toki tuossa tekstissä oltiin hieman yksioikoisia. Yliopistotutkintojen määrän kasvu ja yliopistotutkintojen hinnan kasvu liitettiin yhteen lähinnä ajallisesti. Tutkintojen hinnat ovat kiistatta sekä nousseet että yliopistotutkintojen määrät kasvaneet. Ja samanaikaisesti työmarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista ihmisistä. (Minun lapsuuteni aikana oli ilmeisesti vielä rationaalista uskoa että kun kouluttautuu niin saa hyvän työpaikan. Nykyään asia ei ole näin yksinkertainen.) Mutta toisaalta autismidiagnoosien määrä on kasvanut samaa tahtia ilmastonmuutoksen kanssa, mutta korkeat lämpötilat eivät silti suoraan korreloi keskenään.

Mutta ajatus kuvaa jotain oleellista nykyajasta.

Nassim Taleb on "Antihauras" -kirjassaan lähestynyt tätä täsmälleen samaa aihetta korostaen että nykyaikana yliopistotutkinto on muuttunut hyvin suuresti statusesineeksi. Etenkin nimekkäistä yliopistoista saadut tutkinnot ovat kuin Vuittonin laukkuja. Tutkinto on kallis, ja sen hankkiminen on osoitus siitä että päivisin on aikaa tehdä muutakin kuin kääntää McDonaldsin purilaisia vuokransa ja ruokansa eteen käytännössä kaikki valveen tunnit. Joten siitä on tullut statusesine. Tutkinnoilla voidaan pröystäillä vaikka se ei hyödyttäisikään yhteiskuntaa tai edes omia palkkasaatavia.
1: Mikä nähdäkseni korostaa sitä että yliopistotutkintoa ei enää haeta (a) klassisen sivistysihanteen mukaisen tiedon (b) työelämän tarvitsemien taitojen (c) alalle oleellisien ihmisten kanssa verkostoitumisen vuoksi. Eli niistä syistä joilla yliopisto on perinteisesti ollut kannattavaa käydä. Status on todellakin tullut mukaan kuvioihin. Ja nimenomaan yliopistojen maksullisuus on ajanut niitä tähän.

Siinä missä Takkiraudassa humanismi on se tärkein vastustettava asia, Taleb ottaa kuitenkin tärkeimmäksi moitteen kohteekseen jotain aivan muuta. Osansa saa tietenkin taloustieteet. Mutta osansa saavat myös fysiikan ja insinööritieteiden suhde. Talebin ajatukset tieteen kehittymisen historiastakin ovat varsin omanlaisiaan. ; Karkeasti sanoen Taleb on sitä mieltä että "teoriat ovat hauraita". Viisaus ja tieto voi kasautua virheistä ja näin tiede voi olla hyvinkin "antihauras" tai ainakin "elinvoimainen".

Ja Taleb on tässä kohden hyvin pragmaattinen. Hän korostaa että yhteiskunnan taloudellinen hyöty ja toimivien inovaatioiden määrä on se mihin pitää keskittyä. Teoreettinen totuus on tässä prosessissa sivutuote, jos sekään. Ja tässä kohden hän tekee sen jota useimmat pragmaatikot eivät tee. Vaikka se oikeastaan on pragmatismin kanssa se kaikista koherentein ja järkevin tapa toimia. Hän korostaa että kysymys ei ole mistään Perimmäisestä Totuudesta. Taleb ei jaa maailmaa "toden ja epätoden" kautta vaan ottaa ytimeksi vastakohdat "käytännöllinen ja jymäytettävä". ; Usein pragmatisti ei tee näin vaan hän ajattelee että Totuus on kätevää. Ja oikea maailmankuva on siis paitsi kätevä niin myös tosi. Talebin mukaan tämä ei ole ilmiselvää. Mutta jokainen joka tietää miten lapsia ohjaillaan pelottelemalla näkistä tietää että pragmaattisesti se että lapsi ei huku ei tarkoita että näkki olisi todellinen olento. Näkki vain tehoaa paremmin koska ihmisaivot luonnostaan käsittelevät riskejä eri tavoin, eivätkä aina kovin hyvin.

Tieteen norsunluutorni edelläkävijänä eikä edelläkävijöiden jälkien selittäjänä

Hän korostaa että teoreettiset fyysikot ovat usein vallanneet tieteen narratiivin tarpeettoman laajasti.
1: Hän kaivaa esille esimerkiksi lentokoneiden moottoreiden keksimisen. Usein kuvataan että kaavat olivat ensin ja näiden pohjalta sitten mietittiin lentokone. Kuitenkin tosimaailmassa ensin oli moottoreiden esiversioita, ja ne toimivat vaikka ei tiedetty miksi. Insinöörit tekivät kokemuksellaan korjauksia ja säätöjä joiden avulla moottorit rakennettiin ja hienosäädettiin toimimaan. Ja vasta kun tämä piti selittää, kaavat astuivat mukaan. Käytännöllisyyden kannalta fysiikka on siis aina jälkijunassa. Teoria voi falsifioitua havaintoaineistolla joten se on haurasta. Sen sijaan tiede ja koneet ovat jotain joita kehitetään vasta kun joko opitaan virheistä tai tehdään toimiva muutos vahingossa. Ja näin tiede on vahvempi kuin hauras teoria. Taleb nostaakin tärkeiden temppujen kärkeen innovaattorit jotka ovat ottaneet riskejä ja kokeilleet.
2: Toisaalta Taleb korostaa että tämä vaatii vapaa-aikaa. Ja siksi teollisen vallankumouksen takana eivät olleet teoreettisesti ajattelevat tiedemiehet vaan usein takana oli enemmänkin joku pastori jolla oli pöydässä aina hentusia, varallisuutta riittävän mukavaan elämään ja elämässä riittävästi vapaa-aikaa. Talebin selitys on siitä kiinnostava että hän nostaa esille kirkonmiesten suuren osuuden tuolloin, mutta tekee tämän viittaamatta uskontoon ideologiana. Samalla tulee selitettyä se miksi kirkonmiehet nykyään eivät yleisesti ottaen ole niitä jotka useimmiten kehittävät uutta huipputeknologiaa tai "pragmaattisia tieteellisiä sovelluksia".
3: Taleb huomauttaa että islamilainen tiede pärjäsi vain lyhyen aikaa ja se ajautui syvään epäonnistumiseen. Syyksi Taleb näkee sen että siinä nojattiin liiaksi teoriaan. Tärkeimmäksi muutokseksi tarvitaan syvää asennemuutosta. Esimerkiksi lääketieteessä hän mainitsee että lääkehoitoja empiirisesti kokeilleet olivat klassisessa sivistyksessä vaarallisia puoskareita, koska parantumisen keinojen oli sovittava lääketieteen teorioihin. Humoraalioppi oli kuvaus ihmisen toiminnasta ja hoidon oli sovittava tähän muottiin ennen kuin lääkettä edes kannatti kokeilla. Nykylääketieteessä onkin sitten käytössä asenteellisesti tärkeämpiä ajatuksia kuten kaksoissokkokoe, jossa teho on se joka ratkaisee. Selitys lääkkeen toimintaperiaatteesta voi tulla myöhemmin.

Minusta Talebin ajatus on huikea ...

Koska se sopii nähdäkseni siihen että kaikenmaailman puoskareilla on aina teoria. Homeopaateillakin on teoria jossa oireiden samanlaisuus ja laimentaminen ovat mekanismi, teoria, johon parannuksen on sovittava. Kaikki puheet veden muistista ja vastaavista ovat heille tärkeitä, koska he kertovat tarinaa miten heidän lääkkeensä voisi toimia teoriassa. Mutta kaksoissokkokokeita ja niistä selviämisiä sitten pidetään todellakin irrelevantteina. Samalla rationalismi, teorian ja sen sisäisen koherenssin ylipainottaminen, on varsin läpitunkevaa esimerkiksi jos katsotaan kreationistien suosimia näkemyksiä tieteen kehittymisestä. Selityksissä jää vaivaamaan yleensä se miksi tieteen vallankumous ei tapahtunut varhaiskeskiajalla ja miksi nykyajan kreationistit eivät oikein saa tehtyä valtaisan hedelmällistä tutkimusohjelmaa.

Samalla korostuu sekin että postmodernismissa korostuva intressi on oikeastaan hyvin väärässä. Korostaessaan maailmankuvia ja intressejä huomio on aina teoriassa. Joka on väliaikainen ja kumoutuva ja hauras. Tiede on kuitenkin oppimisprosessi jossa kaikki maailmankuvat ovat pidemmän päälle jarru. Teoria auttaa korkeintaan keksimään uusia ajatuksia. Niiden varmistaminen tekee asiasta tiedettä. Ja kun ideologian perusideat on kierrätetty on yhä vaikeampaa ja  vaikeampaa lypsää tästä ajatuksesta jatkossa tiedettä. Se, että teoria toimi menneisyydessä hedelmällisten juttujen lähteenä ei tarkoita että se olisi hedelmällinen huomenna ja ikuisesti. Ideologian assosiaatioita tuottava keksintöpooli kutistuu oivallus oivallukselta ja se voi estää uusien ajatusten kehittelyä. Tutkimusohjelman hedelmällisyys, ei maailmankuvan dogmejen rationalistinen tulkinta on tärkeintä. Ja jokaisen maailman pienen kreationistin pitäisi ymmärtää tämä selittäessään sankaritarinaa kristillisistä tieteen supersankareista jotka muka jotenkin takaavat sen että nykyID:n starat olisivat jotain muutakin kuin informaatiotieteen Paris Hiltoneita. Talebin ajatus on siis suurelta osin mainio.

... mutta tietyin varauksin.

Tosin otan Talebin ajatukset kuitenkin tietyllä varovaisuudella. (Vaikka pidän hänen usein moititusta tyylistään. Miehen retoriikka on asenteeltaan sellaista että sitä olisi piristävää nähdä enemmänkin.) Sillä tosiasiassa muuttujia yhteiskuntatieteiden kohdalla on aina paljon. Ja Taleb, vaikka ei pidäkään teorioista, on tässä esittämässä uudenlaista mallinnustapaa, eräänlaista "yhteiskuntatieteiden kaiken teoriaa".
1: Ensinnäkin Talebin tekniikkaa koskevat esimerkit ovat siitä jännittäviä että niissä on syviä historian kaikuja. Jos mietimme entisaikojen innovaattoreita voimme oppia että nykyään ei esimerkiksi uusia kännyköitä keksitä innokkaasti jossain takapihan verstaassa. Syynä on nähdäkseni juuri se että on tapahtunut oleellinen muutos. Nykyään se, että voi tehdä parannuksen vaatii hirvittävästi paljon enemmän informaatiota. Toki tämän kaiken voisi keksiä itse, mutta se olisi hirvittävän työlästä. Olen hieman ihmeissäni että Taleb ei nosta tätä puolta esiin. Sillä hänen esimerkkinsä ovat selvästi hyvinkin vanhoja. Ja hän toisaalta koko ajan korostaa sitä että epäonnistumisista ja yrittämisistä opitaan. Ja hän kirjassaan levittää tietoa joka vihjaa että tätä opittua voi välittää esimerkiksi kirjoittamalla teorioita tai tekemällä kuvauksia laitteista. Siksi amatööri voi päästää alan alkuun mutta ei tekemään pitkälle vietyä tutkimusohjelmaa. Alan aloittava innovaattori ei ole se joka hioo perustieteen sen hienoimpaan ja täsmällisempään loppumuotoonsa. Tieteen historia toki tässä onkin hämännyt meitä. Se palvoo kieltämättä innovatiivisia aloittajia neroina ja sankareina. Valtaosa oppimisesta on hidasta, työlästä ja tylsää perustieteen puurtamista.
2: Toisaalta jos puhutaan teoreettisesta tiedosta, ei sovellus ole välttämättä se mitä tässä ensisijassa edes haetaan. Toki norsunluutorneissa jotain fyysistä ongelmaa ratkova ei ole kovin käytännöllinen. Mutta toisaalta hän ei ole jymäyttäjäkään. Ja jymäytettävä hänestä tulee vain vaikeasti jos hän on kiinnostunut vain teoriasta ja on itsekriittinen ja pedantti. Poliittisessa järjestelmässä voidaan toki tuottaa rahalla tuettuja koijareita kuten Lysenko. Mutta tieteen kohdalla tilanne
3: Ja jos mietimme atomipommia, voimme huomata että se syntyi siksi että haluttiin rahoittaa tieteen soveltamista. Ennen radioaktiivisen hajoamisen tuntemista ajatus olisi tuntunut perin naurettavalta. Aineen ja energian säilymislaki olisi kertonut tämänlaisen olevan houkan hommaa, ellei oltaisi huomattu että atomit voivatkin hajota ja että tässä syntyy säteilyä juuri sen vuoksi että aineen ja energian säilymislaki ei salli atomin hajoamista vain siten että atomi vain hajoaisi. Sen ylijäämäenergian pitää mennä johonkin. Ja näin pommi oli edes teoriassa mahdollinen. Joskus teoria on todellakin ensin. Joskin ydinase on hieman eettisesti ongelmallinen sovellus. Mutta pragmaattiselta kannalta se on silti sovellus.

Yliopisto-opintojenkin kohdalla kysymys Veblenin hyödykkeestä on tätä kautta mutkikas. On itse asiassa selvää että sillä on monissa maissa statusesineen leima. (Ja on kohtuullisen selvää että yliopistojen kilpailuttaminen avoimille markkinoille on luonut tämän lieveilmiön. Suomen mallissa maksut pysyvät kurissa ja yliopisto on yksiselitteisesti liian halpa jotta se edes voisi muuntua statusesineeksi. Jos kuka tahansa alemman keskiluokan valkoista roskasakkia edustava rahvas voi sellaisen hankkia, se ei ole luksusta.) Mutta toisaalta myöskään yhteiskunta ei ole identtinen. Teknologia on muutakin kuin pragmaattisesti tiivistynyttä viisautta. Se myös muuttaa maailmaa.

Ja eräs tärkeimmistä tempuista jota se on tehnyt, on se että se on muuttanut sitä mitä töitä on tehtäväksi. Teknologia on iskenyt etenkin voimaa vaativaan mekaaniseen ja toistuvaan työhön. Ne voidaan tehdä roboteilla. Näin on ollut pakko kouluttautua jotta saa edes jotain työtä. Näin ollen työmarkkinoiden suurempi ja syvempi muutos on johtanut siihen että yliopistotutkinnolla ei saa välttämättä töitä. Näin ollen yliopistojen "norsunluutornius" ei kenties olekaan se joka on lopulta ajanut sen eliitististen statuskiipijöiden kohteeksi. Vaan se että ollessaan sekä "hankittavana kallis" että "elintason kannalta turha" yliopistotutkinto omaa kaikki statusesineen vaatimat ominaisuudet. Kun tämä lähtee käyntiin, ihmiset tekevät usein loput ihan itse.

Taleb on kyyninen ja opportunistinen, mutta ei tarpeeksi, tai väärällä tavalla.

Taleb on oikeassa siinä että akateeminen loppututkinto ei takaa että ihminen on pragmaattinen. Itse asiassa itse omilla opiskelukokemuksillani uskallan jopa esittää että kognitiotiede - jota pidetään innovatiivisena ja kokeilevana sateenvarjotieteenä - ei ollut niin kovin heittäytyvää. Akateemiset alat kutsuvat tässä kohden turvallisuushakuisia nörttimäisiä tyyppejä. Sen sijaan agrologikoulutuksessa kohtasi riskiäkin ottavia syvyydellä heittäytyviä tyyppejä, sellaisia yritteliäitä yleensä keskustalaisia kavereita. Maalla on jotenkin luontevampaa että kaikki yrittävät. (Suuri määrä tosin myös epäonnistuu. Paitsi jos alkoholismi lasketaan onnistumiseksi.)

Oma nyrkkisääntöni on kuitenkin kavalampi. Nykyajan maailmassa generalisti ja amatööri ei käytännössä koskaan ole huipputason kehittäjä. Tämänlaiset innovaattorit voivat toki keksiä jotain uusia juttuja ja pärjätä jollain kohtuullisen uudella alalla. Tai taiteissa. (Etenkin viihteessä.) Jos tälläistä tarvitaan sitä on pakko etsiä akateemisten joukosta. Ja heistäkin suuri osa on pielessä. Toki tämä ärsyttää kouluttamattomia anti-intellektuelleja, etenkin niitä joilla on ties mitä "kaiken teorioita". Mutta heidän omanarvontuntoaan kohottaakin kompetenssin sijasta Dunning-Kruger -efekti. Ja minä taas en nyrkkisääntöineni katso maailmaa "totuus-epätotuus" -kulmalta tai "kätevyys-höynäytettävyys" -kulmalta. Vaan katson asioita tietotaidon kautta "kompetentti-tumpelo" -akselilla. Ja tässä kohden kaikki aito kompentenssi vaatii ankaraa harjoittelua. Kaikki eivät vain saa sitä silläkään.

---

Karuus sikseen. Mielestäni itselleni eduksi on se, että en tee kuten valtaosa. Eli laita itseäni siihen "parhaiden tyyppien luokkaan". Kaikki eugeniikan kannattajat pitävät itseään huippurodun edustajina. Kristillisen tieteenhistorian kannattajat ovat itse kristittyjä ja kokevat olevansa nykyään nokkelia ja päteviä. Ja anti-intellektuellit pragmaattisuutta korostavat kokevat itse olevansa elämänkoulussa lähes kaiken oppineita. Minä taas olen generalisti amatööri, tunnettu tumpelo, tyyppi jolla on kokemusasiantuntijuutta korkeintaan luuseriuteen.

Takaisin trubaduuriaikaan : Eli miten musiikkibisnes läpikäynee täyden ympyrän

Olen harvoin tyytyväinen omiin tuotoksiini. Ne tuntuvat oivalluksina pikkunäppäriltä tai joltain joka on "korkeintaan fiksua". ; Ja älkää ymmärtäkö tätä väärin. Egoni ehdottomasti paisuu tuotosteni äärellä. Ja olen niistä ylpeä ja pidän hyvin monista niistä. Mutta vähän samalla tavalla kuin ollaan ylpeitä vammaisesta lapsesta joka on oppinut lukemaan. Ylpeys on aitoa, kuten vammaisuuskin. Eikä se taitokaan ole hirvittävän erikoinen.

Tällä kerralla sain kuitenkin "kuin salamana taivaalta" oivalluksen, joka mielestäni yhdisti monia eri asioita yhteen sellaisella tavalla, että minun miltei teki mieleni riisua vaatteet pois ja juosta ympäri Helsinkiä huutaen "Heurekaa". Oivalluksen ilo oli kova. Toivottavasti itse idea on edes puoliksi yhtä hieno. Nähdäkseni se seuraa aikaansa mutta jatkokehittää muodikkaita teorioita niin taloustieteen kuin taidekuratoinnin kuin musiikinkin alalta. Ja en myöskään tiedä että kukaan olisi sanonut ihan tämänlaista missään. (Tosin tämä on aina mahdollista. Pohjateoriat ovat varsin vakiintuneita joten joku on varmasti kehitellyt jotain tämänsuuntaista.)

Tämän blogauksen sisältö on niitä harvoja asioita jotka ovat tuoneet elämääni puhdasta valehtelematonta iloa ja riemua. Se ei pitänyt sisällään juurikaan perspiraatiota, vaan puhdasta inspiraatiota, jonka tausta jäi yllättäväksi ja mystiseksi tavalla joka tuo mieleen lähinnä vertauskuvia taiteilijoiden muusista. (Toivottavasti se ei ole aivan kaamea epäonnistuminen. Se on intoillessa aina mahdollista.)

Mutta alkuegoilusta siihen joka lässäyttää mahdollisesti odotuksenne.

"...new media art is like contemporary art - but different. New media art involves interactivity, networks, and computation and is often about process rather than objects. New media artworks, difficult to classify according to the traditional art museum categories determined by medium, geography, and chronology."
(Beryl Graham & Sarah Cook, "Rethinking Curating")

Markkinavoimista ja talousteoriasta puhuttaessa jokainen on kuullut kysynnän ja tarjonnan laista. Se on hyvin pätevä sääntö. Mutta on asioita joissa se ei toimi kovinkaan hyvin. Tai oikeastaan voidaan sanoa että se toimii hyvin, mutta hyvin epäintuitiivisilla tavoilla.

Jos esimerkiksi mietimme miksi "Mona Lisa" on arvokas, voidaan huomata miten vaikeasta asiasta on kysymys. Pelkkä ikä ei ratkaise. Sillä historiallisista esineistä oppii lähinnä sen, että niiden hintaluokka vaihtelee aivan älyttömästi. Ikä ei usein kerro edes tuotteen suuruusluokkaa, sitä kuinka monta nollaa shekkiin on raapustettava. "Mona Lisa" on myös tauluna kaunis, mutta ei maailman kaunein. Sen arvo ei ole esteettisyydestä tai edes siitä miten vaikeaa se on ollut maalata aikanaa. "Tieteen Kuvalehti historia" piti vähän aikaa sitten jutun jossa korostettiin miten medianäkyvyys joka liittyi teoksen varkauteen nosti sen arvon pilviin. Näkyvyys toi mukanaan myös mukaelmat.

Kyllä. Se, että tämä
parodiaversio on
blogissani lisää autenttisen
Mona Lisan arvoa.
Hyvin marginaalisesti toki.

Ja tästä päästään taulujen hintojen ihmeelliseen maailmaan. Karkeasti ottaen "Mona Lisa" on arvokas koska se on kuuluisa. Ja jossain määrin kuuluisuus leviää sen ikonisuuden kautta. Ja ikonisuus näkyy siinä miten paljon sitä kopioidaan. Jokainen T -paita jossa on "Mona Lisa" on eräänlainen mainos joka mainostaa Louvressa olevaa "Mona Lisaa" ja lisää sen arvoa. Tai vähintäänkin muistuttaa siitä ja ylläpitää sen arvoa. Molemmissa tapauksissa Louvre hyötyy taloudellisesti. Kopioiden määrä vähentää tietysti itse toisintojen arvoa. Niistä tulee kitchiä. Mutta originellin arvo kasvaa. Ja tämä huomioidaan kuratoidessa ja ennen kaikkea silloin kun määritetään taideteoksen arvoa.

Vastaavaa on nähty myös muissa asioissa. Juttelin esimerkiksi Guy Windsorin kanssa siitä miksi kannattaa tai ei kannata investoida aitoon historialliseen miekkailumanuaaliin. Itse olen sen verran "jalat maassa" oleva tyyppi että ajattelen että saman tiedon saa paperbackina alle kympillä. Mutta tosiasiassa tämä ei ole kirjan ainut arvo. Se on vain sen sisältämän tiedon käyttöarvo. Tosiasiassa historiallisten esineiden arvo tuppaa nousemaan, joten siitä tulee järkevä investointi. Toisaalta näiden teosten tekijänoikeudet ovat vanhentuneet joten niiden omistaja saa tehdä käännöksiä ja ottaa kuvia omiin aihetta käsitteleviin kirjoihin. Ja jokainen myyty teos joka käsittelee tätä kirjaa nostaa kyseisen kirjan jälleenmyyntiarvoa. Sillä nyt useampi tuntee sen. Eli tässä käy täsmälleen sama kuin "Mona Lisan" arvonkorotuksen kanssa.

Tämä vielä toimii kysynnän ja tarjonnan säännöillä. Mainonta tuo kysyntää ja autenttisten tuotteiden vähyys tekee tarjonnasta niukkaa. Molemmat kasvattavat hintaa. On toki jossain määrin epäintuitiivista ajatella että Mona Lisa -julisteet olisivat kopioita teoksesta jotka kasvattaisivat sen alkuperäisen arvoa. Sillä usein huomio on vain niissä julisteissa. Tarjonta vähentää näiden julisteiden arvoa. Mutta alkuperäisteos onkin tässä se johon huomio on syytä kiinnittää.

Ja tästä päästään musiikkiin.

Nykyisen musiikin kohdalla "musiikkibisnes on murroksessa", joka on kaunis tapa ilmaista käsitettä "vaikeuksissa". Syynä on se, että se on menestynyt myymällä levyjä. Ajatus levynmyynnistä ei ole typerä. Sillä kuten Nassim Taleb on huomauttanut, palkka voidaan sitoa kahdella eri tavalla työhön. Ja muusikkokin tekee työtä.

Ensimmäinen tapa mitata työtä perustuu siihen että ihminen rakentaa jotain tai tekee tietyn tuntimäärän työtä. Tämä johtaa siihen että joko suutari tekee tietyn määrän kenkiä - joka ahkerallakin suutarilla on hyvin rajallinen - tai sitten ollaan kuin trubaduureja joka saa palkkaa siitä että soittaa. Tuntipalkollinen voi ahkeruudellaan lisätä ansioitaan, mutta tämä on lineaarista.

Levymyynnin ideana on kuitenkin se, että kun työ on ensin tehty, loppu on kopioimista. Trubaduurin ansio ei olekaan enää siinä montako tuntia hän soittaa vaan montako levyä hän myy. Tässä ansiotaso ei ole sidoksissa töihin ja sen myyntijakaumat muuntuvat eksponenttilakien maailmaan. Pareton periaatteen mukaan prosentuaalisesti pieni määrä muusikoista saa enemmistön kaikille muusikoille suollettavasta rahasta. Tämän ideana on se, että kopioita on halpaa tehdä.

Piratismi taas on iskenyt suoraan tähän. Koska mitä enemmän levyä voi vain ladata internetistä, sitä vähemmän halua on maksaa tuotteesta. Aikaisemmin levy-yhtiöillä ei ollut vaikeuksia, koska laitteisto joilla kopioita voitiin tehdä oli harvinaista. Näin tarjontaa rajoittamalla tuotteen hinta saatiin pidettyä sopivana. Ja nyt tätä rajoitetta ei ole. Kopiointi on käytännössä ilmaista, tai ainakin hyvin edullista. Ja kopiointilaitteistoja on vain aivan kaikilla.

Kysynnän ja tarjonnan lain mukaan levyjen arvo pamahtaa nopeasti pohjaan. Ja tämä on se perimmäinen syy miksi muusikot ja levy-yhtiöt ovat syystäkin huolissaan musiikkibisneksen tulevaisuudesta. Kun levyjen arvo romahtaa, on mahdollista että levyn tuotantohinta on suurempi kuin se mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Tulotasot eivät enää nousekaan samalla eksponenttimäärällä. Riskit musiikin tekemiseen ovat laskeneet.

Ja asiaa voidaan vielä pahentaa. Jos mietitään mikä CD -levyllä oleva musiikkikappale on, niin se on ohje jolla tuotetaan tietyllä laitteistolla. Jos mietitään missä itse kappale on, voidaan huomata että se on esimerkiksi koneen kovalevyllä josta se änkee vaikka kuulokkeisiin. Ja sama on monessa muussakin paikassa. Ja vaikka tuorein aikaleima onkin levy-yhtiön tietokoneella, tämäkin on itse asiassa samanlainen ohje valmiiseen musiikkikappaleeseen. Bittijonot ovat itse asiassa ohjeita itse teoksen valmistamiseen. Karkeassa mielessä yksikään näistä ei ole autenttinen teos. Joka on ongelma. Sillä ilmainen piraattikappale ei kasvata originaalin arvoa. Musiikkikappaleella ei ole originaalia. "Mona Lisan" tapauksessa originaalin arvo kasvoi ja kopioiden laski. Ja CD -levyillä olevien musiikkikappaleiden kohdalla on vain kopioita joita soitetaan ja näin rakennetaan teos ajallisesti väliaikaisesti ilman värähtelyihin. Originaalia ei ole joten piratismi tuhoaa kaupallista arvoa kopio kopiolta.

Tämä asia on otettu vakavasti taidepuolella, kuratoinnissa. Bill Thompson on kuvannut modernin tekniikan avulla luotavia teoksia käyttäen esimerkkinä digitaalisia kirjoja. Kirja-ala on murroksessa, ja samoista syistä kuin musiikkibisneskin. "The process of ‘reading’ an ebook is the process of copying its bits from storage, interpreting them, and displaying them, and every time you create a perfect digital simulacrum of something that has no original." Nykyaikaa vaivaakin siis originaaliuden puute, yllättävilläkin tavoilla.

Tämä näyttää syvältä ongelmalta. Kunnes tajuaa että tosiasiassa muusikoilla on jotain originaalia. Nimittäin jos katsotaan konserttimyyntiä, niin jos jonkun muusikon kappaleita piratoidaan sikana, niin heidän konsertteihinsa tulee enemmän kävijöitä. Tätä kautta voidaan nostaa sekä lipun hintaa että siirtyä isommille areenoille. Ja lopputuloksena syntyy jälleen tilanne jossa työn tekomäärä ei ole aivan suoraan sidottuna työstä saatavaan palkkioon. Sillä tässä kulttuurissa piratoitu kappale on mainos joka nostaa kysyntää ja vaikuttaa sekä konsertissa kävijöiden määrään tavalla joka noudattaa hyvinkin pareton periaatetta. Ja myös lippujen hinnan suuruusluokka muuttuu prosessissa helposti matkalla. Näin ollen musiikkikappaleilla on originaali. Ja tässä mielessä se saattaa muuttua jopa joksikin joka muistuttaa sellaisia taloudellisia menestystarinoita kuin jalkapallo tai jääkiekko.

Musiikki onkin tässä paremmassa roolissa kuin vaikkapa elokuvat tai youtube -videot. Koska bändi voi tehdä konsertin jossa soittaa levyiltä tuttuja kappaleita (alueella jossa fanit osaavat sanat ulkoa vaikka ainuttakaan levyä ei välttämättä ole alueella myyty), ei elokuvanäyttelijä voi toistaa lavasteita ja vuorosanoja peräkkäin samalla tavalla. -Tai voi, mutta tätä kutsutaankin teatteriksi. Joka muuten on jo menestystarina. Elokuvien tekeminen teatterimainoksiksi ei kuitenkaan toimi, koska niitä yhdistää lähinnä näyttelijöiden työpanoksen käyttäminen. Musiikkialalla tämä toki johtaa pieniin muutoksiin. Kun nykyään moni muusikko ei korosta esiintymistä vaan kertoo että hän pääasiassa haluaa tehdä musiikkia, niin tulevaisuudessa voi olla niin että esiintyminen ja performanssi on se mitä kannattaa enemmän haluta tehdä. Levyt. Ne ovat vain promootiota ja mainosmateriaalia, hienosti editoituja näytteitä siitä mitä voidaan keikalla kuulla elävänä ja rosoisena massojen huutaessa ja laulaessa ympärillä. (Unohtamatta asiaankuuluvaa olutta.)