Karkea katsaus miltei kaikkeen.

Tämä on 1100 blogijuttuni. Rituaalinani on aina ollut leikitellä blogailuun liittyvillä teemoilla. Nytkään en ajatellut tehdä poikkeusta. Tällä kertaa ajattelin nostaa esiin taustamotivaatioideni luonne. Tämä ei ole kovin vaikeasti arvattava. Taustalla pyörii ajatus "renessanssimiehestä".

Tätä kautta tämä blogi on eräänlainen kooste, jonka tavoitteena olisi ikään kuin täyttää Douglas Adamsin otsikko "Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki." Näin kysymykset käsittelisivät sitä, mitä maailmassa on, miten se toimii, ja miten asiat ovat olleet, miten ne tulevat ja miten ne menevät.¹ Ja missä kaikessa ihmiset ovat onnistuneet mokailemaan, sekoilemaan, häröilemään ja oppimaan matkan varrella.² Kuinka maailma on täynnä suuria kysymyksiä, joihin on tarjolla useiden viisaiden tuottamia vääriä tai puutteellisia vastauksia. Ja kuinka kaikki tämä on sitten muka jotenkin ollut sen arvoista. Matkalla hihaan tarttuu tietysti kaikkea erittäin hyödyllistä, kun selvät faktat yhdistyvät toisiinsa ja niiden tuloksena on vaikutus, jonka impakti ihmisten elämään on valtaisan mullistava.³

Toki historia tuntee renessanssimiehiä. Ensimmäinen niistä oli Aristoteles. Hän aloitti ties kuinka monta erilaista tieteenalaa. Hänestä on kuitenkin mahdotonta tehdä tiivistelmää. Sillä siinä missä esimerkiksi Platon käyttää yhtä systeemiä, ideamaailmaa, kun hän lähestyy mitä tahansa asiaa etiikasta kivien putoamiseen, Aristoteleellä selitystasoja ja selitystapoja on monenlaisia. Aristoteles oli siis renessanssimies ennen renessanssia, hän oli aikaansa edellä. Leonardo da Vinci taas oli renessanssimies renessanssiaikaan, hän oli aikansa hermolla. Nykyisin jos yrität olla renessanssimies, olet tietysti jälkeenjäänyt. Syynä on tiedon lisääntyminen ja tiedon sirpaloituminen. Se, mitä Platonin oppilas Aristoteles aloitti, sirpaloittaminen, on jatkunut nykyisin siihen asti että jos yrittää tarttua kaikkeen, ruokkii vain omaa multidiletantismiaan. Asiantuntematon harrastelija tunkee nokkaansa kaikkeen, osaa vähän kaikkea mutta ei mitään kunnolla.

Olisi siksi typerää luulla että en olisi sisäistänyt ylläolevaa.⁴ Blogini sisältö on "Large amount of uncountable factions, which all are extremely unlike to be of use to anyone." Mutta diletantismin kautta se pääsee kuitenkin kurkistamaan kahteen minulle keskeiseen asiaan: (1) Asioista on voitava ottaa selvää ja pähkäillä. Onnistumisen mahdollisuus tai vaikeus ei tarkoita samaa kuin matkanteon lopettaminen. Silti voidaan yrittää ihan täysillä ja naama irvessä. Ja (2) ihmisen täytyy saada leikitelläkin, jotta elämä ei ole aina turhantotista vääntämistä.

Tätä kaikkea kuvaa tietysti erittäin hyvin termi swashbuckling. Se yhdistetään elokuvagenreen joka käsittelee renessanssimiekkailijoita. On muskettisotureita ja/tai piraatteja. Kuitenkin minulle se on keskiaikainen juttu, jotain joka ei siis ihan vielä ole kypsynyt renessanssiaikaiseksi. En siis ihan onnistu. Mutta se ei haittaa. Koska asenne on kuitenkin suoraa niistä elokuvista - ja tämä taas ei kovin hyvin sovi keskiaikaiseen näkemykseen siitä mitä ihmisen tulisi olla ja tehdä. Tätä taustaa vasten on ihan luontevaa ja täysin ilmiselvää tehdä nimen omaan ja juuri taistelulaji-filosofiablogia.

---

1 Kun syö paljon parsakaalia, virtsa voi muuttua vihreäksi. Näin kävi Tiberiuksen pojalle, joka piti parsakaalista niin paljon että söi vain sitä. Ja lopetti vasta kun virtsan värimuutokset tulivat mukaan kuvioihin.
2 Periytyvien ominaisuuksien merkityksestä opittiin alkaptonuria -nimistä taudista, jota Garrod esitti periytyväksi. Tauti on varsin tylsä, se aikaansaa muun muassa korvavahan kummallista väriä. Tauti oli niin tylsä, että löytö ei noussut esiin. Geenitutkimus olisi voinut harpata kymmeniä vuosia eteenpäin, jos Garrod olisi tutkinut jotain tautia joka olisi rakenteeltaan mielenkiintoisempi.
3 Tiesitkö että rooman keisari Caligula (Oik, nimi Gaius Caesar Augustus Germanicus) sai lempinimensä - josta hänet tunnetaan paremmin kuin oikeasta nimestään - koska hänet vietiin lapsena sotakentille katsomaan paikkoja. Hän oli sotilaille eräänlainen maskotti, joka oli puettu pikkuisiin sotilaan varusteisiin, aina sotilassaappaita myöten. Nimi "Caligula" tarkoittaa "pikku kenkää". Suomenkielinen sana, joka kuvaa tätä sanaparia on "Lipponen". Nyt siis voimme arvailla mitä "Paavo" on latinaksi. "Gaius" oli aika yleinen nimi, joten se on tuskin hirveän huono.
4 Päin vastoin, tämän vaatimattoman huomion ole sisäistänyt itsereflektion kautta perustuen korkeimman omakohtaisiin elämänkokemuksiini. Ensin ajattelin kirjoittaa aivan kaiken, mutta kun olin kirjoittanut luomakunnan historiasta ensimmäiset tuhat vuotta ja tekstiä oli miljardeja sivuja tiivistä luonnontiedettä ja kvanttimystiikkaa, päätin että yhteiskunnan tarjoama rahallinen tuki ei riitä projektini rahoittamiseen - vaikka projektia olisikin tekemässä kaltaiseni erityislaatuisen nerokas olento, joka ei tietenkään tee mitään rahan vuoksi vaan sen vuoksi että pääsisi näyttämään sivistystään ja pätemällä tukea kaikkien muiden kehitystä kohti parempaa. Prosessissa jossa ihmiskunta hienostuisi blogin kirjoittajan kaltaiseksi. Koska olen muiden hyveideni ohella pitkämielinen, en päättänyt heittää hanskoja tiskiin vaan päätin ainoastaan karsia asioita. Lähtötuomion saivat kaikki turhat asiat. Muun muassa Latvialaiset kansantanssit, siivoaminen, reseptit ja onnellisuus. Samoin kuin julmalla kädellä karsin kaiken joka oli typerää, liian epäkoherenttia, ja tietenkin kaikki josta olin erimielinen, josta en pitänyt ja joiden kirjoittajiin olen kokenut tunteenomaista raivontunnetta. Näin jäljelle on jäänyt vain olennaisimmat viisauden hedelmät. Muuhun ei ole jäänyt aikaa. Toki kaiken tämän muunkin ehdottoman varmasti tiedän todeksi.
* Kuva on manipulaatiolla tehty yhdistelmäkuva, jossa on Leonardo da Vincin kuuluisa "Vitruviuksen mies" yhdistettynä Fiore dei Liberin kuvaan jossa kuvataan miekkailun hyökkäyslinjoja.

Elämän säie.

Ihmiset ovat taatusti aika kauan tienneet perinnöllisyydestä. Siitä, että lapset syntyvät jotenkin vanhemmistaan. Tähän on liitetty ajatusta henkien sekoittumisesta, henkien avusta siihen, että nainen on ikään kuin "pelto", johon isä laittaa "siemenen", ja lapsi on siksi olennaisesti enemmän isän kuin äidin: Isä on aktiivinen laittaja ja äidin kohtu kasvattaja ja vastaanottaja.

Mutta en ainakaan vielä tarkemmin kirjoittele näistä näkemyksistä, koska ajattelin sen sijaan kirjoitella siitä "tieteellisemmästä perinnöllisyydestä", jonka kulminaatiopisteenä on geeni ja laajemmin näiden yhteenliittymä, DNA. Geeni nimen vaihtoehtoina voisivat olla seuraavat: biofori, faktori, gemmula, id, idantti, pangeeni ja plastitudi. Tuntemamme kuitenkin vakiintui.

Ensimmäinen perinnöllisyyden todistettu lainomaisuus tuli Gregor Mendeliltä, munkilta jonka nimi oli alkujaan Johann. Hän oli köyhän perheen lapsi, jonka opiskelut olivat niin kalliita, että oma perhe ei voinut niitä maksaa, ja niinpä hän hommasi itselleen rikkaamman mesenaatin, luostarin. Hänestä tuli veli Gregor, hän ei ollut erikoisen uskovainen mies: Hänen kirjoituksissaan toistuu hyvä ruoka useammin kuin Jumala. (Hänellä oli koekammo, joten opiskelut eivät sujuneet kovin hyvin. Aikalaiset olivat tosin sitä mieltä, että hän luisti kokeista koska ei osannut.) Mendelin suurin saavutus ei ollut se, että hän tuki eräästä kuorolaisesta, Leos Janàcekista, Brünnin kuoronjohtajan. Hänen suurin saavutuksensa oli se, että hän leikki herneillä. Itse asiassa hän leikki herneillä massiivisesti ja organisoidusti. Hän huomasi, että jotkut ominaisuudet seuraavat tiettyä kaavaa. (Hän on taatusti tehnyt esikokeita, koska hän valikoi herneistä sellaisia ominaisuuksia jotka ovat yhden geenin tuottamia.) Hän keksi että ominaisuudet riippuivat vanhempien ominaisuudesta, ja keksi lisäksi resessiiviset ominaisuudet, jotka olivat näkymättömissä dominoivan ominaisuuden alla, ja jotka kuitenkin saatiin esiin takaisinristeytyksellä. Hän osoitti että perinnöllisyys oli jotain "kiinteää". (Ronald Fisher osoitti, että Mendel harjoitti ns. "kynätutkimusta", eli hän manipuloi koetuloksia tiettyyn suuntaan. Koesarjasta tuli yllättävän hyvä. Ilmeisesti Mendel huomasi jo laskelmia tehdessään mitä lainomaisuuksia ominaisuudet seurasivat.) Mendelin tuloksista ei kuitenkaan paljoa levitelty. Esimerkiksi Karl Wilhelm von Nägeli vinoili Mendelille ja pyysi häntä toistamaan kokeensa keltanoilla. Mendel epäonnistui keltanoiden kanssa - mikä ei ole ihme, koska niillä on erityinen lisääntymistapa, jossa siemenen syntyyn vaaditaan siitepölyä, mutta siitepölyn sisältämää perimää ei kuitenkaan liitetä kasvisolun tumaan. Ei siis ihme, että tulokset eivät sopineet yhteen. Mendel siirtyi tutkimaan mehiläisiä, joilla myös on poikkeava lisääntymistapa. (Eikä koekammokaan tehnyt tilannetta Mendelin kannalta helpoksi.)

Toisesta päästä tilannetta lähestyi Charles Darwin. Jo hänen isoisänsä Erasmus oli ajatellut eliölajeja sukulaisiksi. Darwinilla tästä sitten jalostui evoluutioteoria, tai oikeastaan se oli teoria luonnonvalinnasta. Darwin oli varma että perinnöllisyys liittyi vereen. Hän puhuikin verenperinnöstä. Hänen ajattelussaan vanhempien nesteet liittyivät yhteen. Perimän luonne oli siis nestemäisempi. Fleeming Jenkins keksikin "naulan evoluution arkkuun". Hän ilmoitti ja perusteli että jos perinnöllisyys olisi nesteiden sekoittumista, evoluutio olisi mahdotonta : Jos valkoinen mies lisääntyisi mustien kanssa, ei koskaan syntyisi valkoista heimoa, koska se laimenisi mustien joukkoon, eikä valkoista voisi erottautua erilleen ; Nesteissä erot laimenevat siten että ne eivät ole erotettavissa. (Erosta voidaan puhua analogisen ja digitaalisen informaation erona. Mendelin kokeet näyttivät digitaalisen informaation suuntaan, kun taas Darwinin näkemys oli analogista, ikään kuin maalipurkkiin verrattavissa olevaa, jossa kun punaista ja valkoista maalia sekoitetaan yhteen, saadaan vaaleanpunaista.)

Mendelismi yllätti evoluutikot. Eikä hyvällä tavalla. He huomasivat enemmän sen, että se erosi Darwinin näkemyksestä, eivätkä huomanneet että se korjasi Jenkinsin havaitseman ongelman. Jopa muuten äänekkäänä tunnettu Huxleykin oli vain hiljaa Jenkinsin vastaansanomattoman argumentin edessä, ratkaisematta sitä. (Richard Dawkins kirjoittikin kirjassaan "Viesti miljardien vuosien takaa" kuinka evoluutio vaatii digitaalisessa muodossa olevaa informaatiota. Tämä yksinkertaisesti tarkoittaa sitä että evoluutioteoria ennustaa kyseisen kaltaisen perimän : Jos evoluutio on totta, perimän on pakko olla "digitaalisessa muodossa". Jenkins oli siis oikeassa, ja Darwin väärässä. Mutta evoluutioteorian eduksi.) Evoluutikoista ainoastaan William Bateson hyväksyi Mendelismin. Hän teki näin, koska hän kannatti saltaatiota: Näkemystä jossa evoluutio harppoo isoja loikkauksia, joissa "liskon munasta syntyy kana." Kun asia myöhemmin huomattiin, Bateson hylkäsi mendelismin, vaikka hän oli ensimmäisenä kääntänyt kyseisen kokeen ja yritteliäästi puolustanut sitä. Keskiverrot evoluutikot eivät ottaneet Batesonia vakavasti, ja kun mendelismi liitettiin höyrypäisimpään evoluutioteorian piirissä pyörineeseen hypotetisointiin, ei mendelismi saanut aluksi hyvää mainosta ja luotettavuutta. Asia kuitenkin korjautui. Kun Hermann Muller vielä huomasi, että geenejä voitiin mutatoida, jolloin ne saivat uusia ominaisuuksia, evoluutioteoriaan täysin erityisen hyvin sopiva perimä olikin "koko lailla siinä".

Nämä kuitenkin olivat vain kuvailevia teorioita siitä, minkälaisia tapahtumia perimä aikaansaa. Näitä oltiin testailtu hienosti, mutta olennaista oli, että ei tiedetty mikä toimi. Tiedettiin kyllä miten se tuntematon aikaansaaja sen teki.

DNA erotettiin ensi kertaa vuonna 1869. Friedrich Mieshcer erotti sen sotilaan verisistä kääreistä. Hän arveli että se voisi liittyä perinnöllisyyteen jotenkin. Tuohon aikaan kuitenkin ajateltiin että proteiinit olivat olennaisempia: Niitä oli niin paljon erilaisia. DNA:n ajateltiin olevan liian yksinkertainen ja samanlainen ollakseen vastaus. Vuonna 1902 Archibald Garrod esitti laajemman ja tarkemman ajatuksen DNA:n toiminnasta. Hän piti sitä proteiinien rakennusohjeena. Hän päätteli tämän, koska eräs tauti, alkaptonuria, oli ilmeisesti perinnöllinen, ja siihen liittyi se, että tietty väriaine ei hajonnut. Tämän seurauksena korvavaha ja virtsa olivat erikoisen värisiä. Hän ei testannut näkemystään.

19 -vuotias varhaiskypsä "filosofi joka tunsi jonkin verran biologiaa" James Watson ja 35 -vuotias "ei vieläkään väitellyt, mutta joka tiesi fysiikasta" Francis Crick sitten keksivät DNA:n toiminnan. He lähestyivät jopa sen koodin avaamista, mutta he epäonnistuivat. Heidän pilkuton koodinsa ei ollut oikea, siinä oli nelikirjaiminen koodi (eli neljä eri nukleiinihappoa muodostivat neljän jonoja koodatessaan tiettyä ainetta.) ja toistoryhmät olivat lopukkeita, ja näin saatiin oikea määrä sarjoja proteiinin osasille. Vuonna 1961 nojatuolifilosofointi aiheen parissa loppui ja kokeellinen tutkimus alkoi ; Marshall Nirenberg ja Johann Mathaei pistivät sarjan urasiilia koeputkeen ja saivat fenylalaniinijonon. Pilkuton koodi tuli kumotuksi. Koodauksia tutkimalla selvitettiin että perimän koodi on nelikirjaimista (Neljä nukleiinihappoa kolmen jonoissa symbolisoi tiettyä aminohappoa.)