Pieni huomio askartelusta.

Viikonloppuna kävimme hieman isommalla porukalla "Heurekassa", Tikkurilassa. Mukana oli muun muassa puolison sukulaisia, eikä muita. Tämähän on paikkana kenties aikuisille hieman lapsekas, mutta nuoremmat näyttivät pitävän.

Siellä oli kopio DNA:n rautalankamallista. Se oli matkitusti sellainen jonka Francis Crick ja James Watson aikanaan rakentelivat. Hehän saivat DNA:n rakenteen keksimisestä Nobelin palkinnonkin. Kuitenkin rautalanka on vain malli ; Tieteellinen työ oli kaavoissa ja empiriassa eikä siinä että he rakensivat yhteen kasan metallia. Teoksella on kuitenkin vahva ikoniarvo - jopa kopiona. Sitä vain pitää jotenkin erityisen tärkeänä -onhan siinä Nobelin palkinto kiinni ja kaikkea- kunnes huomaa että se ei ole.

Rautalankamalli näytti minulle kuitenkin sitä, että ihmisen on hyvä joskus vähän väkertää. Jopa terävimmät aivot puuhastetelevat ja rakentelevat. Kenties juuri tämä puuhastelu osaltaan pitää työvirettä yllä.

Ehkä se rautalankaviritelmä on sittenkin tärkeä.

Kuolaavia hiiriä vai ihmisiä?

"Tuokaa minulle tusinan verran terveitä vauvoja, jotka ovat kaikki hyvin kehittyneitä, antakaa minulle myös oma spesifinen maailma, jossa heitä kasvattaisin, niin voin taata, että voisin ottaa minkä tahansa heistä ja kouluttaa hänestä minkä tahansa valitsemani spesialistin - riippumatta siitä, mitkä hänen lahjansa, taipumuksensa tai kutsumuksensa ovat, taikka siitä, minkä rotuisia hänen esivanhempansa olivat."
(John Watson)

Se, onko ihminen alkujaan tietyllä tavalla toimiva, vai onko hän kasvunsa tulos on ollut kauan aikaa kiistan kohteena. Monet varhaisimmat psykologisoinnit lähtivät ajatuksesta että ihmisen piirteet kertovat, minkälainen hän on. Tästä näkemyksestä malliesimerkki on nykyisin pseudotieteeksi laskettu frenologia, jossa ajateltiin että kallon muoto kertoisi ihmisen persoonallisuuden. Muutkin tahot ovat nykyäänkin esittäneet kannanottoja siitä, että ainakin osa olisi rikollisia syntyessään, eräänlaisia "Natural Born Killereitä".

Toiset taas uskovat että kasvatus on kaikki. Tämä näkemys sai merkittävän harppauksen kun Ivan Pavlov toimi koirien kanssa. Kuuluisin koe käsitteli sitä, että kun kellon soidessa koirille annettiin lihajauhoa, nämä alkoivat kuolaamaan jo kellon äänen kuultuaan. Lenin oli innoissaan. Tosin häntä eivät kiinnostaneet koirat ; Häntä kiinnostivat ihmiset ja heidän uudelleenkoulutuksensa: Kommunistinen puoluehan kiinnostui muutenkin karaisemisesta ja uudelleenkoulutuksesta: Heillä oli biologiassa teoria jonka kehitti Trofim Lysenko. Lysenko ajatteli että kun siemeniä karaistaan kylmässä, ne siemenet karaistuvat antavat sitten parempia satoja. Se oli siis kärsimyksen kautta kasvamista. Leniniä selvästi kiinnosti kiduttamisella parantaminen laajemmassakin mittakaavassa.

Tästä seurasi sellainen erikoinen tilanne, että Pavlovista tuli maan kenties parhaiten suojeltu mies. Hänet kiedottiin niin lähelle, että esimerkiksi hänen maasta poistumisensa kiellettiin täysin. Hän sai erikoisen aseman: Vaikka hän kritisoi neuvostoliittoa ja muun muassa erosi virastaan kun kuuli että pappien poikia oltiin erotettu yliopistosta, hän sai kunnioittavaa kohtelua. Monelle muulle olisi käynyt huonommin.

Pavlov sai tutkimuksissaan selville myös muita asioita: Hän sai koirat tunnistamaan muotoja, esimerkiksi erottamaan spiraalin ympyrästä. Mutta ennen kaikkea hän sai aikaan kolme toisistaan erottavaa koulutustilaa koirilla:
1: Equivalent phase on opittu reaktiotapa, jossa koira on oppinut että se saa herkkua kun kello soi. Kun kello soi vaikka ruokaa ei olisi mailla halmeilla, koirat aloittavat kuolaamisen.
2: Paradoxical phase on opittu reaktiotapa, joka syntyy kun koirat on opetettu edelliseen, mutta sitten niille soitetaan kelloa ilman ruokaa, ja tätä toistetaan, ne käyttäytyvät satunnaisesti. Seuraus on se, että koira voi reagoida vahvasti pieneen ärsykkeeseen tai olla reagoimatta vahvaan ärsykkeeseen.
___2.1: Mielestäni tähän alatyyppinä kuuluu ehdottomasti puluilla tehty koe, jossa pulut saivat täysin satunnaisesti ruokaa. Ne alkoivat käyttäytymään erikoisesti. Ne nyökyttivät, pyörivät ja tekivät kaikkea kummallista. Vaikka mikään tietty niiden toiminta ei aikaansaanut rehun tulemista, ne toimivat ikään kuin niiden teoilla olisi todella vaikutusta asiaan - tämä on siis ainakin puluilla synnynnäinen tapa nähdä maailmaa.
3: Ultra Paradoxical phase, joka syntyi vahingossa, kun Pavlovin koirat traumatisoituivat, kun ne meinasivat onnettomasti hukkua erään vesivahingon vuoksi. Ne menettivät tämän seurauksena oppimansa kyvyt. Ne eivät kuolanneet kellosta, vaikka ne olivat Equivalent phasessa. Kun he myöhemmin laittoivat hanaa päälle vettä ei tarvittu tulvaksi asti, koirat osasivat yhdistää veden kauhuunsa. Pavlov huomasi että koirat alkoivat käyttäytyä muutoinkin epänormaalisti. Aggressiivinen ja dominoiva koira saattoi muuttua ylialistuvaksi ja kiltti koira yrittikin purra hoitajan kättä.

Pavlov oli vahvasti sitä mieltä, että S-R -kytkentä (Stimulus-Response, ärsyke-vaste) oli kaiken käyttäytymisen perusyksikkö.

Behaviorismi sai alkunsa tai ainakin voimaa Pavlovin kokeista. Sen piirissä ajateltiin että luonne on opittu tapa toimia, kun ihminen toimii palkko-rangaistus -ketjun kautta. Behaviorismin perustajana toimi yhdysvaltalainen psykologi John Broadus Watson, joka teki "Pikku Albertille" kokeellisesti neuroosin. Albert pelkäsi 9 kuukauitisen ikäisenä kovia ääniä. Niinpä Watson antoi tämän ensin leikkiä valkoisella hiirellä. Lapsi piti ja oppi pitämään hiirestä. Tämän jälkeen Skinner kiusasi lasta kovilla äänillä aina kun kontakti hiireen oli kysymyksessä. Lapselle syntyikin pelko valkoisia hiiriä kohtaan - itse asiassa tämä alkoi pelkäämään myös joulupukin partoja. Kokeen edetessä hänen kauhunsa laajeni myös muihin kuin hiireen.

Behaviorismi sai kovan kolauksen, kun tehtiin kuuluisa koe, jossa apinanpoikasille annettiin vapaus valita pehmeän emon väliltä ja kovan emon väliltä. Molemmat olivat eräänlaisia nukkeja, joten pehmeä emo ei hyväillyt poikasta sen enempää kuin kovakaan emo. Kuitenkin kovalle emolle annettiin lisäetu: Siitä sai ravintoa. Tätä ei pehmeä emo tarjonnut. Silti valinta oli selvä: Poikaset halusivat pehmeän emon. Tämä oli behavioristiselle näkemykselle ongelmallista. Apinat eivät olleetkaan tabula rasa, "tyhjä taulu", johon voitaisiin opettaa aivan mitä vain.

Selvästi eläimet sekä oppivat asioita, että niillä on synnynnäisiä taipumuksia. Ihmisten kanssa on samoin.

Elämän säie.

Ihmiset ovat taatusti aika kauan tienneet perinnöllisyydestä. Siitä, että lapset syntyvät jotenkin vanhemmistaan. Tähän on liitetty ajatusta henkien sekoittumisesta, henkien avusta siihen, että nainen on ikään kuin "pelto", johon isä laittaa "siemenen", ja lapsi on siksi olennaisesti enemmän isän kuin äidin: Isä on aktiivinen laittaja ja äidin kohtu kasvattaja ja vastaanottaja.

Mutta en ainakaan vielä tarkemmin kirjoittele näistä näkemyksistä, koska ajattelin sen sijaan kirjoitella siitä "tieteellisemmästä perinnöllisyydestä", jonka kulminaatiopisteenä on geeni ja laajemmin näiden yhteenliittymä, DNA. Geeni nimen vaihtoehtoina voisivat olla seuraavat: biofori, faktori, gemmula, id, idantti, pangeeni ja plastitudi. Tuntemamme kuitenkin vakiintui.

Ensimmäinen perinnöllisyyden todistettu lainomaisuus tuli Gregor Mendeliltä, munkilta jonka nimi oli alkujaan Johann. Hän oli köyhän perheen lapsi, jonka opiskelut olivat niin kalliita, että oma perhe ei voinut niitä maksaa, ja niinpä hän hommasi itselleen rikkaamman mesenaatin, luostarin. Hänestä tuli veli Gregor, hän ei ollut erikoisen uskovainen mies: Hänen kirjoituksissaan toistuu hyvä ruoka useammin kuin Jumala. (Hänellä oli koekammo, joten opiskelut eivät sujuneet kovin hyvin. Aikalaiset olivat tosin sitä mieltä, että hän luisti kokeista koska ei osannut.) Mendelin suurin saavutus ei ollut se, että hän tuki eräästä kuorolaisesta, Leos Janàcekista, Brünnin kuoronjohtajan. Hänen suurin saavutuksensa oli se, että hän leikki herneillä. Itse asiassa hän leikki herneillä massiivisesti ja organisoidusti. Hän huomasi, että jotkut ominaisuudet seuraavat tiettyä kaavaa. (Hän on taatusti tehnyt esikokeita, koska hän valikoi herneistä sellaisia ominaisuuksia jotka ovat yhden geenin tuottamia.) Hän keksi että ominaisuudet riippuivat vanhempien ominaisuudesta, ja keksi lisäksi resessiiviset ominaisuudet, jotka olivat näkymättömissä dominoivan ominaisuuden alla, ja jotka kuitenkin saatiin esiin takaisinristeytyksellä. Hän osoitti että perinnöllisyys oli jotain "kiinteää". (Ronald Fisher osoitti, että Mendel harjoitti ns. "kynätutkimusta", eli hän manipuloi koetuloksia tiettyyn suuntaan. Koesarjasta tuli yllättävän hyvä. Ilmeisesti Mendel huomasi jo laskelmia tehdessään mitä lainomaisuuksia ominaisuudet seurasivat.) Mendelin tuloksista ei kuitenkaan paljoa levitelty. Esimerkiksi Karl Wilhelm von Nägeli vinoili Mendelille ja pyysi häntä toistamaan kokeensa keltanoilla. Mendel epäonnistui keltanoiden kanssa - mikä ei ole ihme, koska niillä on erityinen lisääntymistapa, jossa siemenen syntyyn vaaditaan siitepölyä, mutta siitepölyn sisältämää perimää ei kuitenkaan liitetä kasvisolun tumaan. Ei siis ihme, että tulokset eivät sopineet yhteen. Mendel siirtyi tutkimaan mehiläisiä, joilla myös on poikkeava lisääntymistapa. (Eikä koekammokaan tehnyt tilannetta Mendelin kannalta helpoksi.)

Toisesta päästä tilannetta lähestyi Charles Darwin. Jo hänen isoisänsä Erasmus oli ajatellut eliölajeja sukulaisiksi. Darwinilla tästä sitten jalostui evoluutioteoria, tai oikeastaan se oli teoria luonnonvalinnasta. Darwin oli varma että perinnöllisyys liittyi vereen. Hän puhuikin verenperinnöstä. Hänen ajattelussaan vanhempien nesteet liittyivät yhteen. Perimän luonne oli siis nestemäisempi. Fleeming Jenkins keksikin "naulan evoluution arkkuun". Hän ilmoitti ja perusteli että jos perinnöllisyys olisi nesteiden sekoittumista, evoluutio olisi mahdotonta : Jos valkoinen mies lisääntyisi mustien kanssa, ei koskaan syntyisi valkoista heimoa, koska se laimenisi mustien joukkoon, eikä valkoista voisi erottautua erilleen ; Nesteissä erot laimenevat siten että ne eivät ole erotettavissa. (Erosta voidaan puhua analogisen ja digitaalisen informaation erona. Mendelin kokeet näyttivät digitaalisen informaation suuntaan, kun taas Darwinin näkemys oli analogista, ikään kuin maalipurkkiin verrattavissa olevaa, jossa kun punaista ja valkoista maalia sekoitetaan yhteen, saadaan vaaleanpunaista.)

Mendelismi yllätti evoluutikot. Eikä hyvällä tavalla. He huomasivat enemmän sen, että se erosi Darwinin näkemyksestä, eivätkä huomanneet että se korjasi Jenkinsin havaitseman ongelman. Jopa muuten äänekkäänä tunnettu Huxleykin oli vain hiljaa Jenkinsin vastaansanomattoman argumentin edessä, ratkaisematta sitä. (Richard Dawkins kirjoittikin kirjassaan "Viesti miljardien vuosien takaa" kuinka evoluutio vaatii digitaalisessa muodossa olevaa informaatiota. Tämä yksinkertaisesti tarkoittaa sitä että evoluutioteoria ennustaa kyseisen kaltaisen perimän : Jos evoluutio on totta, perimän on pakko olla "digitaalisessa muodossa". Jenkins oli siis oikeassa, ja Darwin väärässä. Mutta evoluutioteorian eduksi.) Evoluutikoista ainoastaan William Bateson hyväksyi Mendelismin. Hän teki näin, koska hän kannatti saltaatiota: Näkemystä jossa evoluutio harppoo isoja loikkauksia, joissa "liskon munasta syntyy kana." Kun asia myöhemmin huomattiin, Bateson hylkäsi mendelismin, vaikka hän oli ensimmäisenä kääntänyt kyseisen kokeen ja yritteliäästi puolustanut sitä. Keskiverrot evoluutikot eivät ottaneet Batesonia vakavasti, ja kun mendelismi liitettiin höyrypäisimpään evoluutioteorian piirissä pyörineeseen hypotetisointiin, ei mendelismi saanut aluksi hyvää mainosta ja luotettavuutta. Asia kuitenkin korjautui. Kun Hermann Muller vielä huomasi, että geenejä voitiin mutatoida, jolloin ne saivat uusia ominaisuuksia, evoluutioteoriaan täysin erityisen hyvin sopiva perimä olikin "koko lailla siinä".

Nämä kuitenkin olivat vain kuvailevia teorioita siitä, minkälaisia tapahtumia perimä aikaansaa. Näitä oltiin testailtu hienosti, mutta olennaista oli, että ei tiedetty mikä toimi. Tiedettiin kyllä miten se tuntematon aikaansaaja sen teki.

DNA erotettiin ensi kertaa vuonna 1869. Friedrich Mieshcer erotti sen sotilaan verisistä kääreistä. Hän arveli että se voisi liittyä perinnöllisyyteen jotenkin. Tuohon aikaan kuitenkin ajateltiin että proteiinit olivat olennaisempia: Niitä oli niin paljon erilaisia. DNA:n ajateltiin olevan liian yksinkertainen ja samanlainen ollakseen vastaus. Vuonna 1902 Archibald Garrod esitti laajemman ja tarkemman ajatuksen DNA:n toiminnasta. Hän piti sitä proteiinien rakennusohjeena. Hän päätteli tämän, koska eräs tauti, alkaptonuria, oli ilmeisesti perinnöllinen, ja siihen liittyi se, että tietty väriaine ei hajonnut. Tämän seurauksena korvavaha ja virtsa olivat erikoisen värisiä. Hän ei testannut näkemystään.

19 -vuotias varhaiskypsä "filosofi joka tunsi jonkin verran biologiaa" James Watson ja 35 -vuotias "ei vieläkään väitellyt, mutta joka tiesi fysiikasta" Francis Crick sitten keksivät DNA:n toiminnan. He lähestyivät jopa sen koodin avaamista, mutta he epäonnistuivat. Heidän pilkuton koodinsa ei ollut oikea, siinä oli nelikirjaiminen koodi (eli neljä eri nukleiinihappoa muodostivat neljän jonoja koodatessaan tiettyä ainetta.) ja toistoryhmät olivat lopukkeita, ja näin saatiin oikea määrä sarjoja proteiinin osasille. Vuonna 1961 nojatuolifilosofointi aiheen parissa loppui ja kokeellinen tutkimus alkoi ; Marshall Nirenberg ja Johann Mathaei pistivät sarjan urasiilia koeputkeen ja saivat fenylalaniinijonon. Pilkuton koodi tuli kumotuksi. Koodauksia tutkimalla selvitettiin että perimän koodi on nelikirjaimista (Neljä nukleiinihappoa kolmen jonoissa symbolisoi tiettyä aminohappoa.)

Yhteneväisyys.

"Religion is compatible with eating bacon / Religion is compatible with marrying multiple times / Religion is compatible with beheading your enemies and eating their brains. / Wait a second, shouldn't that be some religions?"

Melko usein törmää ihmisiin, jotka esittävät että heidän näkemyksensä ovat yhteensopivia tieteen kanssa. He voivat esimerkiksi kertoa kuinka naturalistinen tutkimusmenetelmä on yhteensovitettavissa Jumalaan uskomisen kanssa, esimerkiksi siten että uskovainen kokee tutkivansa Jumalallisen älyn tulosta. Tosiasiassa tämä on hyvin mahdollista. Tässä kohden on kuitenkin muistettava, että yhteneväisyys ei tarkoita sitä että sen kanssa ristiriitainen näkemys ei myös olisi yhteneväinen. Usein naturalismi yhdistetään myös ateismiin - siinähän ei suostuta vetoamaan yliluonnollisiin elementteihin, joten mikäs olisi ateistille sen parempaa kuin naturalismi? Tämä tarkoittaa sitä että ateismi ja uskovaisuus ovat toistensa kanssa ristiriidassa, mutta ne molemmat voivat olla yhteneväisiä tieteen teon kanssa.

Tässä suhteessa voidaan kuitenkin sanoa että yhteneväisyyden kannattajat tekevät muutamia vakiovirhettä. Olivatpa he ateisteja tai uskovaisia:
1: He väittävät että kun jokin kristillinen tai ateistinen näkemys on yhtenevä tieteen teon kanssa, kaikki kristilliset tai ateistiset näkemykset ovat. Tosiasiassa kuitenkin moni kristitty myös luottaa muutoin yliluonnollisiin syihin ja he syyttävät ihmisiä siitä että he eivät ole avomielisiä vaan elävät norsunluutorneissaan, kun eivät hyväksy näitä yliluonnollisia elementtejä vakavasti. Ja sanoipa Lutherkin, että "Reason is the enemy of faith". Toisin sanoen, olisi erityisen merkittävää tarkastella aina tapauksia erikseen. Toisaalta samanlainen virhe olisi väittää että kun osan näkemys vaatii käytännössä useimpien tieteen paradigmojen ja työskentelymetodejen alasampumisen, se tarkoittaisi sitä että kaikki maailmankuvaa edustavat olisivat tieteen vastaisia.
2: He vetoavat auktoriteetteihin. He kertovat kuinka Newton tai Einstein ja Fisher sekä monet monet muut olivat uskovaisia ja tiedemiehiä. Tai sitten he kertovat luetteloa huipputason tiedemiehistä, jotka ovat ateisteja, sellaisista kuten Watson tai Turing. Nämä ovat toki faktoja. Mutta tämä on irrelevanttia, koska tosiasiassa ihmiset eivät ole ristiriidattomia olentoja. Henkilö voi olla ristiriitainen. Filosofiapuolelta esimerkkejä on helppo löytää. Rousseau on näistä helpoin: Hän kirjoitteli lasten kasvatuksesta teorioita ja laittoi omat lapsensa orpokotiin koska ei omien sanojensa mukaan olisi osannut niitä kasvattaa. Subjektiivisuudesta eroon pyrkiminen on tärkeä elementti, joka estää "maailmankuvan vaikutuksen", tekee siitä itse asiassa oikein tehtynä täysin irrelevantin : Kun yksilön henkilökohtainen elämä pyritään jättämään laboratoriohuoneen oven ulkopuolelle. Toki kognitiivinen dissonanssi, väsyneenä hairahtaminen ja omien kotiasioiden miettiminen koeputkia pestessä ja monet muut psyykkiset tekijät estävät sen, että henkilö ei tässä voi mitenkään täydellisesti onnistua, mutta se ei tarkoita sitä että osa tästä ristiriitaisuudesta ei silti jäisi ovien ulkopuolelle. "Labrassa olen ateisti" on eräskin uskovainen tutkija vihjannut siitä mihin hän vakavasti pyrkii tutkimuksessaan. Tiede ja tietynlaiset uskontavat ovat kuitenkin yhteensopivia ilman ateismiin sortumistakin, koska on esimerkiksi Epikuroksen kannattama näkemys jonka mukaan Jumala on vain pykännyt universumin pystyyn eikä puutu sen toimintaan, ei vaikuta itse työskentelyyn mitenkään. Odotukset havainnoista eivät muutu. Metafyysiset tulkinnat niihin liittyen voivat toki saada erilaisia sävyjä, mutta jos tätä sävyä ei kirjata tutkimustulokseksi, siitä ei seuraa ongelmia. Se jää vain metafysiikaksi, joka on hieno tapa sanoa että se on vain mielipide. Toisin sanoen: Tieteentekijän mielipide ja paperille kirjoittamat asiat ovat tässä tapauksessa yhteensopivia, mutta eivät kuitenkaan sama asia.
3: Kun näkemykset ovat tieteenmukaisia, ne ovat tiedettä. Tämä on hauska, koska sen voi kumota sillä että monista näkemyksistä voidaan sanoa että ne ovat yhteensopivia, mutta ne ovat keskenään ristiriitaisia. Logiikassa, jota tieteessäkin käytetään keskeisenä apuvälineenä, ristiriidassa olevista lauseista toisen ajatellaan olevan väärin. Tämä tarkoittaa sitä että ateismin yhteensopivuus tieteen kanssa ei tarkoita sitä että uskonto jotenkin heikkenisi. Ja sama tietysti toisin päin. Syynä on se, että jotkin kannanotot ovat pelkästään "voi ollaa", jota ei voida testata. Tämä tarkoittaa sitä että kun tieteen määritelmään kuuluu testattavuus, nämä näkemykset eivät ole tieteellisiä. Niihin vain voidaan täysin uskoa, koska ne eivät vaadi ainoankaan tieteen (valta)teorian kumoamista tai tiedeprosessin muuttamista. Toki monet uskonnolliset tahot jotka esittävät tieteen kanssa ristiriitaisia näkemyksiä, ja joiden näkemys sotii tieteen tekoprosessin, että olettavat että luonnonlakien lisäksi tarvitaan jotain niitä voimakkaasti rikkovaa anomalia -elementtiä ovat tieteen kanssa yhteensopimattomia, mutta näiden pohjalta tehty päätelmä siitä että kaikki uskonnäkemykset olisivat tieteen kanssa ristiriidasa, ovat vain virheellisiä yleistyksiä.

Siksi voidaan ihan ajatella, että kysymys Jumalasta on tässä suhteessa aivan kuten kvanttimekaniikan superpositio. Superpositiossahan asia voi olla samanaikaisesti keskenään ristiriitaisessa tilassa. ; Ajatusleikin Schrödingerin kissa on laatikon ulkopuoliselle maailmalle samanaikaisesti elossa ja kuollut. Vasta laatikon avaaminen murtaa aaltofunktion. Tässä suhteessa Jumalan olemassaolo onkin erinomainen olio superpositiolle, koska hän täyttää superpositiossa siinä olevan olennon tärkeimmän ehdon: Kukaan ei ole tehnyt Hänelle mittausta, eikä havainnoinut Häntä. Siksi Hänen olemassaolonsa aaltofunktio ei ole romahtanut. Minulle itselleni tämä edustaa samanaikaisesti ääretöntä vapautta ja ääretöntä vastuuta. Olemme vastuussa vaikka valitsisimme seuraavamme Jumalan käskyä, koska olemme itse valinneet tämän tien. Tähän minulla on jopa lopetussitaatti:

"I walk a lonely road / The only one that I have ever known / Don't know where it goes / But it's home to me and I walk alone"
(Green Day, "Boulevard of Broken Dreams")