Markkinavoimain viisaudesta

Kun korona-aikana kirjoittelin työstä, moni näki että se, että puhuu palkasta jolla on tultava toimeen oli kommunismia. Opin, että jos puhuu markkinavoimista työntekijän näkökulmasta on kommunisti. Nyt, bensan sekä energian hinnan nousun kohdalla perussuomalaisistakin on sitten tullut hyvin ripeästi kommunisteja. Ja laajemminkin näyttää siltä, että "tunneälyn valtavana bisnesoivalluksena" myydään sitä että työntekijöitä saadaan maksamalla parempaa palkkaa.

Kysynnän ja tarjonnan laki ovat siitä kiinnostavia että perinteisesti on usein sanojen tasolla selitetty miten työntekijä ja työnantaja ovat tasapuolisia. Mutta käytännössä henkenä on ollut se, että oikeistolaisen mukaan tasapuolinen asema on siinä kun työantaja määrää kaikki ehdot.

Tässä kohden on usein esimerkiksi puhuttu laiskuudesta hyvin erikoisilla tavoilla. Ja tämä kokonaisuus näyttää siltä että työtön on vastuussa ja moni paikka saa työntekijöitä vain jos vaihtoehtona on kuolema ja kaikkien sosiaalisten turvaverkkojen ulkopuolelle meneminen.

Monesti ei tarvitse kuin katsoa haastatteluja joissa työnantaja valittaa työntekijöiden hakemusten puutetta ja muuta vastaavaa. Näissä kun katsoo käytänteitä, takana voi olla esimerkiksi se että provisiopalkkainen puhelinmyyjä on massahaussa. Koska ilman myyntiä työnantajalla ei ole menoja, on tämä käytännössä aina kannattavaa työnantajalle. Mutta kokonaisuus on vähän sama että jos kysynnän ja tarjonnan laki toimisi tuolla tavalla, niin sitten olisi rationaalista luoda kuluttajavalituksia siitä että;

"Kävin autokaupassa ja tein moneen eri sosiaalisen median palveluun tarjouspyyntöjä. Minulla on 50 euroa puhdasta rahaa jonka tarjoan puhtaana käteen sille joka myy minulle uuden ja käyttämättömän auton joka toimii kunnolla. Mutta kaikki autokauppiaat sanoivat, että he joutuvat tappiolle jos myisivät niin halvalla autojaan. Mutta tässä minulla on raha kädessä. 50 euroa. Nykyään kukaan ei halua myydä autoja."

Samalla tavalla moni työnantaja on perinteisesti nostanut meteliä siitä jos joku asettaakin kilpailukulmaksi jotain joka on konkreettisempaa kuin työttömyyskorvauksesta saatava rahamäärä ja tähän liittyvät kannustusloukkuilmiöt. Jos joku sanoo että ei voi ottaa kokopäivätyötä jonka ottamalla menee konkurssiin. (Esim. Koska jos vaikka tekee 40 tuntia viikossa ei saa vuokraansa maksettua.) On viestinä joskus ihan eksplisiittisesti että työnantajan velvollisuus ei ole elättää vaan työntekijän on oltava riittävän kannattava ja hyvä. (Ja selittää sitten tämän jälkeen pahastuneena miten nykyään kukaan ei enää halua tehdä työtä.)

Itse sanoisin tähän kaikkeen että markkinavoimat ovat viisaita, mutta monet työnantajat eivät. Se, että palkannosto on tunneälykäs tempaus joka saa haastatteluja kertoo miten pitkälle on viety prosessi jossa markkinavoimat eivät käytännössä ole neuvottelutilanne vaan työnantajan sanelutilanne. (Paitsi tyhjänpäiväisessä hyvesignaloivassa jargonhöpöttelyssä.)

Tästä tavallaan voidaan nähdä jotain markkinavoimien outouksia.

Elizabeth Anderson teki 1990 -luvulla pienen tutkimuksen markkinavoimien etiikasta. "The Ethical Limitations of Market" kuvastaa markkinoiden henkeä jollain tavalla kohtuullisen oleellisesti.

Andersonin perusväite on että markkinoilla on viisi tärkeää ominaisuutta. Pidän näitä kätevinä, joskin näen että näitä on syytä päivittää. Tietotekniikka on laajasti muuttanut markkinakysymystä. Jotain pysyvääkin tässä kuitenkin näen. (Omat kommentaarini suluissa.) Andersonin mielestä markkinoilla olevat perusominaisuudet ovat seuraavat:
1: Persoonattomuus. Ostoksessa on kysymys hyödykkeestä, tuotteesta tai palvelusta. Ei henkilöstä joka myy ne. (Tämä on muuttunut kun brändäämällä ja muulla nostetaan arvoa tekemällä asiasta haluttavaa käyttämällä hyväksi esimerkiksi parasosiaalisia suhteita. Sivutuote tästä on esimerkiksi pridemarkkinointi ja woke-kaupallisuus.)
2: Markkinat ovat keskittyneet siihen että kaikki tavoittelevat prioriteeteissä korkeammalle omaa hyötyä kuin yhteistä hyvää. Eli vaikka näkymätön käsi ja muut näyttävät miten itsekkyys usein voi hyödyttää asiakkaitakin, ei tämä ole automaatio vaan sivutuote. Prioriteetti on itsekkyydessä ja yleinen hyöty argumentoidaan mukaan sivutuotteena joka oikeuttaa sen prioriteettiykkösen, enemmän argumenttina itsekkyydelle kuin pääasiana. (Tässä on kiehtovaa nähdä miten työnantajapuoli usein vetoaa yleiseen hyvään kun puhuu vaikka työllistämisestä halvemmalla. Eli ilmeisesti itsekäs näkymätön käsi toimii täydellisesti työnantajan puolella mutta työntekijän puolella hänen on oltava uhrautuva utilitaristi. Koska ilmeisesti nettoveronmaksajat ovat arvokkaita ja työntekijästä ei nettoveronmaksajaa tule jos ottaa sen palkan mitä työnantaja heille haluaa maksaa.)
3: Markkinat ovat eksklusiivisia ja kilpailtuja. Palvelut ja tuotteet eivät ole yleishyödykkeitä.
4: Markkinat ovat tahtokeskeisiä, jolloin ne keskittyvät erilaisten tarpeiden tyydyttämiseen eivätkä oikeastaan muuhun. (Tosin tässä nykyaikana lähes mistä tahansa muotoillaan tarve ja halu joten näiden erottaminen on yhä vaikeampaa ja vaikeampaa.)
5: Markkinapuolella tyytymättömyyteen reagoidaan usein nimenomaan siten että sitten diili hylätään. Eli jos tuote maksaa liikaa, niin sitten sitä ei osta. Ja jos joku on tyytymätön palkkaansa niin sitten lopettaa työt tai ei hae sitä ollenkaan. (Paitsi että nämä ovat sitä laiskuutta jossa kukaan ei enää halua tehdä työtä. Muuten tietenkin pidän tästä sillä tunnetusti esimerkiksi mielelläni laskutan keskustelustani jos se ei muuten ole riittävän miellyttävää.) 

Nämä piirteet rajoittavat asioita. Esimerkiksi näkymätön käsi demonstroi että aina yleinen hyöty ja yksilön itsekkäät edut eivät ole ristiriidassa. Mutta tässä helposti unohtuu että joskus markkinat eivät tuo yleistä hyvää. Tästä hyvä esimerkki on se, kun Fortum - joka ironisesti on valtionyhtiö - on suomen energiapulassa mahdollisesti seisottanut energiantuotantoa koska näin se saa energiasta isomman hinnan ja paremmat katteet. Koska kun energiasta on pulaa, kysynnän ja tarjonnan laki maksimoi sen hinnan yli sen mitä saadaan sillä että energiaa tuotetaan enemmän. Perussuomalaisten Ronkainen on tässä hyvä esimerkki. Hän on vaatinut "päitä vadille" jos tälläistä on tehty. On erikoista, että jos minä sanon samanlaisia asioita, saan kuulla että se on kommunismia.

Muutenkin näkisin että perinteiseen oikeistolaiseen logiikkaan sähkönmyynti on bisnestä. Ja tässä on turhaa itkeä energian (sähkö, öljy etc.) hinnasta koska hintahan on vain signaali. Että kannattaa muistaa että jos hinta on liian korkea niin sitten muistaa sen Andersonin kohdan 5. Josta päästään usein siihen konkreettiseen pikkuasiaan, että monella ihmisellä asioissa on todellisuuden pakottamia joustamattomuuksia. Jotka voivat olla monenlaisia. Voi olla sitouduttu useaksi vuodeksi tiettyyn sähköön. Ja jos bensa on kallista, on aika kohtuutonta vaatia köyhältä investointia Teslaan. 

Investoinnit ovat muuten usein sellaisia että vain rikkaalla on varaa niihin. Vanhan viisauden mukaan köyhällä ei ole varaa ostaa halpoja kenkiä koska niihin kuluu pitkässä aikajänteessä enemmän rahaa kuin siihen että ostaisi kalliimmat ja kestävämmät kengät heti aluunsa. Mutta köyhillä ei ole mahdollisuutta raapia kasaan kerralla rahaa isoihin kenkiin joten he kävelevät itseään kohti köyhyyttä keravalenkkaripari kerrallaan. Itse muistan miten moni ihmetteli kuinka minulla ei ollut ajokorttia. Koska vanhemmillani ei ollut sellaista varaa hankkia, oli tavallaan hankalaa hakea ensimmäisiä töitä koska tarvitsit töitä saadaksesi ajokortin. Tarvitsit ajokorttia voidaksesi käytännössä hakea monia töitä. Rikkaat voivat investoida ja pelata voitoillaan paljon paremmin.

Ja tässä mielessä tavallisen autolla-ajajan huolet ovat sellaisia että myötätuntoni on heidän. Näin siitä huolimatta että en saa ajaa autoa nykyään (heikkonäköisyys).

Hengellisyydestä ja vasemmistosta

 Vaushilla oli pieni debatti okkultistin kanssa. Tässä oli muutamia hauskoja pieniä käytänteitä joista olisi rattoisaa kirjoittaa enemmänkin. Esimerkiksi on tavallaan kuvaavaa miten videossa oikeasti yritetään argumentoida Thoria rationaaliseksi koska mytologiassa Thor kuvataan maahan liitetyn jumaluuden lapseksi ja sähkömagneettinen kenttä on jotain jota Thor symbolisoi. Ja maan magneettikenttä on iso magneettikenttä. Joten uskomus on järkevä ja luonnontieteen kanssa yhteensopiva. Menetelmäistö on toki hyvin tuttu kristillisemmässä yhteydessä. Raamattukin on ennustanut vaikka mitä jos tuollainen mytologisointi sallitaan. (Itse näen että salamointi ei synny samalla tavalla ja salamointi on hyvin kiehtovan relevantti Thorin kannalta.)

Mutta keskityn siihen että Vaush on kommunisti.

Vaush on avoimesti kommunisti. Ja tässä näkemyksessä ollaan hyvin sitouduttu johonkin jota filosofi voisi kutsua "suureksi kertomukseksi". Ja jota ei siksi voi yhteensovittaa postmodernin relativismin kanssa yhteen. Onkin mielenkiintoista että Vaush itse asiassa rakensi argumentin jossa ei-naturalismi johtaa relativismiin. Olemme tottuneet että uskovaiset kertovat meille että ilman Jumalaa ei ole moraalia. Mutta sitten he oikeasti selittävät miten kuka tahansa voi tehdä mitä heitä sattuu lystämään ja nihilismin sijaan päädytäänkin relativismiin. (Ja relativismi ei ole nihilismiä. Relativismissa ARVOT RIIPPUVAT jostain näkökulmasta tai kontekstista. Nihilismissä ARVOJA EI OLE.)

Vaushin logiikka menee siihen tapaan, että uskomusten perusoletuksia oikeuttaa jonkinlainen epistemologia. Tämä oli oikeutettua koska okkultisti oli vahvasti sitä mieltä että hän ei vastusta tiedettä vaan ainoastaan täydentää sitä ("extra empiricism") koska empirismi ei ole riittävää ("empirism can´t be never enough") koska vaatimuksena on täydellinen tieto jne. Hän näki että moni uskonto tekee antitieteellisiä kannanottoja. Ja tähän lokeroon hän asetti esimerkiksi sen, että joku menee rukousparantajalle ja jättää normaalin lääkärin käymättä. Ynnä äärioikeistolaiset okkultistit jotka käyttävät muinaisuskoja pahojen arvojen ajamiseen. 

Okkultistista oli siis luontevaa ajatella että äärioikeistolainen okkultismiklikki on suoraan tieteenvastaisesti okkultistinen. Ajatus on itselleni hieman omituinen ja Vaush tarttuikin juuri tähän. Hän näki että monesti uskonnollisessa ongelmakäyttäytymisessä on juuri se, että otetaan aivan mielivaltaisia "ekstraempiirisiä oletuksia" ja siksi lääkäristä kieltäytyvä voi esimerkiksi nähdä että tilastot vakuuttavasti kertovat että lääkäri auttaa tietyllä todennäköisyydellä. Mutta saattaa silti asettaa luottamuksensa Jumalaan suuremmaksi. Eikä vain siten että hän olettaa että rukousparannus parantaa jollain prosentilla joka on suurempi kuin lääkärin antama. Vaan että prioriteettina on kuitenkin kuolematon sielu ja tuonpuoleinen. Jolloin lääkäriin menemisen sisältämä epäuskon ja epäluottamuksen siemen on sielulle tuhoisaa ja tässä "rationaalinen toimenpidearvio" nimenomaan johtaa siihen että mitään empirisiä faktoja ei varsinaisesti kiistetä ja silti koetaan paremmaksi mennä rukousparantajalle kuin lääkäriin.

Ja että äärioikeistolaisen okkultismin perusoletukset eivät viehätä tätä herraa vain koska ne ovat erilaisia. Että ei ole mitään episteemistä mittaria jonka avulla toiset sitoumukset ovat laadukkaampia kuin toiset jos tälläisiä ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä.

Vaushin näkemyksessä falsifioitavissa olevat empiiriset teoriat ovat mahdollisesti kumoutuvia mutta niihin liittyy tiedonhankinnan prosessi. Ekstraempiiriset taas ovat nopanheittoa ja tuuriasia. Ja siksi jos otetaan tilaa ekstraempiiriselle olisi aika mielivaltaista sanoa että vain yhdenlaisia ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä ilman että ne on tieteellä todistettuja. Tämä vaatisi dogmaattisuutta. Jota taas okkultisti kiisti harrastavansa.

Tässä mielessä on tavallaan aika oleellista huomata että kun henkiset ihmiset ja uskonnolliset ihmiset puhuvat, he usein oikeuttavat sitä että tiede "ei riitä". Ja ekstraempiiriset oletukset ovat sitten "luvallisia". Ja kun tälle antaa pikkusormen huomataan että ei olekaan mitään tieteellistä mittaria arvioimaan sitä mikä oletus ja miten monta niitä voidaan ottaa ja tämä avaa portit relativismille. Uskonnonvapaus tässä mielessä on relativismia ekstra-askelin. Uskonto on järkevä vain omassa maailmankuvassaan, sisäisesti.

Toisaalta epistemologinvaistot, jos minulla sellaisia on, sirittivät kun kuuntelin okkultistin totuusnäkemystä.

Okkultisti näki että ihmiset käyttävät symboleita - mikä on totta. Ja jotenkin hän tästä sitten lavensi että symbolien olisi oltava jotenkin hengellisiä tai symbolisuus itsessään olisi ei-maallista - mikä on hyvin maailmankuvallinen ja läpeensä ekstraempiirisillä oletuksilla koristeltu väite.

Kiehtovaa tässä oli se, miten hän näki että symboli on hyvä jos se vetoaa moneen. Totuus on siis käsiäänestyskysymys. Tässä hän myös mainitsi miten symboleita tulee käyttää taidolla kun totuutta haetaan. Ja tässä hän näki että jos hän puhuu kristityille niin hän mielellään kuvaa Jeesusta joko Baldurin tai Dionysoksen symbolin kautta. Ja että hän välttää Odinin kautta puhumista koska siinä on vahvempia assosiaatioita paholaiseen. Tämä toiminta ei ole tehokasta käännytys-manipulointia vaan totuudellisuutta koska se tuottaa tuloksia.

Tässä tavallaan hyvänä taustapointtina on se, että monesti erilaiset uskonnot ovat hyvin yhtenäisiä. Ja vasemmistolaiset eivät ole hyviä luomaan yhtenäisiä verkkoja jotka hakevat keskinäistä konsensusta päätavoitteenaan. Vaushia kiinnostaa kommunismin sisäinen koherenssi. Mutta konsensus ja yksimielisyys ei ole tässä asia jota tavoitellaan siten että sallitaan joustoa sisäisessä koherenssissa. 

Ja okkultisti lienee oikeassa että poliittinen "valta ja muu kätevyys eli siis totuus jossa valta ja massojen mukanaolo on todiste totuudesta" ontuu aika vahvasti vasemmistolta. Uusia tyyppejä olisi asiallista saada kuvioihin. Mutta kun henkilöt ovat kiinnostuneempia luomaan uusia sivistyssanoja transsukupuolisuusilmiölle ja harjaavat sen sisäistä koherenssia, se ei ulkopuoliselle ole helposti lähestyttävä.

Minusta tähän liittyvä avainkysymys lienee kuitenkin riski. Riski joka tavallaan tulee juuri siinä että jos okkultismille antaa runsaasti tilaa niin sitten sen sisään voidaan ladata ties mitä "ekstraempiirisiä" ulottuvuuksia joita ei voi kumota tai kritisoida koska falsifiointikriteeri on sitä pahaa naturalismia ja sen sisäistä peliä. Kun totuus muuttuu käsiäänestyskysymykseksi, avautuu tila myös sille että hyvin moni alkaa äänestämään esim. väkivaltaa. Tämä on nähty konsensuskeskeisessä identiteettipoliittisen pelinvedon ja "tiedekriittisen" GOPin puolella. Alex Jones on paraikaa tuomiolla juuri siksi että oikeuslaitos ei vielä toistaiseksi nojaa ekstraempiirisiin premisseihin vaan siihen mitä voidaan todistaa.

Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

---

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

(Betteridgen otsikko) Onko totalitaarinen ateismi uskonto?

Minun on helppoa muistuttaa kritittyjen pahoista teoista. Samanaikaisesti esimerkiksi Kiinassa on eristetty useita eri uskonnollisia tahoja leireille. Toisaalta esimerkiksi neuvostoliiton kommunismissa oltiin vahvasti pro-kansanmurhahenkisiä. Kansanmurhaa toteuttava elin tietoisesti ateismin asialla, jolloin ateismi on tässä tapauksessa valjastettu samoihin kauheuksiin kuin moni uskontokin maailmanhistorian aikana.

Olisi helppoa ohittaa asia ja sanoa että he toimivat oikeasti vain taloudellisen hyödyn tai pakon ajamana. Aivan kuten kristitytkin helposti kertoivat että ristiretket olivat perimmiltään taloudellisin tai muin syin tehtyjä. Tätä kautta voi tietenkin ateistikin ymmärtää uskonnollista ihmistä joka puolustaa uskontoaan vaikka sen varjolla toteutetaankin kauheuksia.

Tässä on toistuvat teema joka on syytä nostaa esiin.

Tässä tilanteessa ateisti usein esittää, että ateismia ei voi syyttää koska tässä on vain halu kontrolloida muita ihmisiä. He näkevät, että uskonto on yksi keino hallita ihmisiä, siinä yhteys totalitarismin ja uskonnon välillä. Juche-aate on niin lähellä uskontoa, kuin totalitarismi vain voi olla. Ja näin ateismin maine pelastuu. Henkenä on että ateismissa ei ole palvonnan kohdetta.
P1: Palvonta tekee uskonnon.
P2: Uskonto on antiteesissä ateismin kanssa = Ateismi ei ole uskontoa..
P3: Määritelmällisesti ateismi ottaa kantaa vain siihen että Jumalaa tai jumalia ei ole olemassa.
P4: Meillä on kuitenkin tässä esimerkkejä, joissa palvotaan tyyppejä, jotka ovat esimerkiksi totalitaristisia johtajia.

Kun nämä otetaan ja pistetään loogisiin suhteisiinsa; Näyttää siltä, että tämä viestii, että totalitaristiset johtajat ovat suoraan Jumalia jolloin ateisti ei usko heidän olemassaoloonsa. Maailma alkaa näyttämään hyvin hyvin oudolta. Tai ateisteja on hyvin vähän.

Muuten joudutaan sitten paikkaamaan korjaamalla jotain premissiä. Jos olettaa;
P1: vääräksi niin sitten palvonta voi kohdistua sellaisiin kohteisiin, jotka ovatkin maallisia palvontaa ja uskonnon määritelmää olisi muutettava sellaiseksi arkielämästä poikkeavalla tavalla, että se ei vaadi yliluonnollisia konsepteja.
P2: vääräksi niin ateismissa voikin olla ainakin joskus uskonnollista. Tällöin ateismi on uskonto saattaa olla liian yleistävä, mutta se on pakko ottaa keskustelun kohteeksi että millä edoin ja milloin se on uskontoa. Tämä pakottaa kasvattamaan juopaa ateismin ja uskonnottomuuden välille monenlaisissa analyyseissä.
P3: taas voi tarkoittaa sitä että ateismiin tuleekin paljon lisäoletuksia. Ateismi ei olekaan enää kanannotto Jumalan olemassaoloon vaan kieltää myös palvovan käyttäytymisen.
P4: taas kertoo että oikeasti nämä ihmiset eivät palvokaan kommunistisia johtajia vaan harjoittavat jotain maallista kunnioittamista, joka on vain hyvin lähellä palvomista.

Itse näen, että tässä on takana hyvin suuri ongelma. Muistetaan korjata ristiriitoja määrittelemällä asioita uusiksi. Mutta samalla on unohdettu että kun määritelmäsisältö muuttuu, niin sitten muuttuu myös sen sovellusala. Jos puhutaan uskonnosta ja palvonnasta niin silloin puhutaan hyvin tietynlaisesta suhteesta yliluonnolliseen Jumalaan tai vastaavaan. Ja se olisi tietenkin ristiriidassa ateismin kanssa. ; Haaste: Kommunistit palvovat ja ovat uskonnollisia. Mutta nyt tässä selkeästi palvotaan jotain jonka kohde ei ole Jumala. Koska muuten tätä palvontaa ei voisi määritelmällisesti tapahtua.

Vastaavanlaista termienuudistuskikkailua harrastaa mm. Jordan Peterson joka selittää että kukaan ei ole ateisti ja sitten hän määrittelee uskonnon ja Jumalan uusiksi ja pitää totutun uskonnon ja Jumalan rajat sitten kuitenkin mukana. Keskustelu kanssaan on vähän sama kuin jos ensin sanoisit, että "en usko kummituksiin" niin hän sanoisi että "kyllä sinä uskot kummituksiin koska määrittelen kummitukset ihmisen suhteeksi kuolleisiin ihmisiin ja sinä esimerkiksi muistelet kuolleita sukulaisiasi ja saatat miettiä miten he voisivat ajatella jostain tilanteesta. Esimerkiksi pahastuit kuolleen ateistin puolesta kun tämän hautajaisissa laulettiin virsiä." Tälläisiin minä olen, että "hienoa, annoitte kielellisesti oikeaoppisen ratkaisun ongelmaan jonka ainut perusta on tietenkin se, että olemme tottuneet puhumaan kummituksista ihan toisissa määritelmäsisällöistä ja sinä vähän kuin lähdet repimään uudistettuja sisältöjä vain koska muuten et saa ideologiaasi ja vetelyitäsi läpi. Hyvää jatkoa termienuudistamisprojektillenne. En katso että meillä on mitään yhteismitallista jaettavaa jos en voi tietää termipankkia ja siksi päädyn tilanteeseen jossa kuvaamani maailmankuva tulkitaan ties miksi sitä kautta että päätät muuttaa käyttämäni sanat ja tätä kautta tarkoittamani asian sisällön toiseksi. Hyvää loppuelämää."

Ideologian puolesta hirmutekeminen on helppoa koska empiirisesti voidaan havaita että hirmutekoja voidaan tehdä. Mikään "mutta entäs" ei poista mitään. Se, että muslimit vainoavat jossain ei tee muslimien vainoamisesta toisaalla mahdotonta, vähempää tai jotenkin "hyväksyttävämpää". Minusta periaatteellinen vastustus kirkolle on tehtävä juuri samasta syystä kuin Kiinalle.

Ja kyllähän sitä ymmärtää että joku puolustaa uskontoaan myös. Puolustamisen ylimeneminen on sitten se joka alkaa häirinnästä, jatkuu kiusaamiseen ja kasvaa täysivaltaiseen vainoon. Kysymys on aina rajanvedosta eikä siitä että vastakkain on kaksi ihan eri asiaa.. ; Ihminen ei ole koskaan, missään ideologiassa, kovin kaukana kauheuksista. Ja ideologia on aina ihmisen keksintö. Itse ainakin näen että vaikka ateismi olisi tosi niin se ei olisi vältätmättä mikään luonnontila. Paitsi siinä mielessä että lapsi ei synny uskontunnustus valmiina päässään.

Tässä kohden haasteena on se, että mukaan tulee ongelma; ateisti sanoo että kommunismi on kuin uskonto, Kyseessä on totalirismin uskonto, ei ateismi. Haasteena on kaksi teemaa. Ensimmäinen on skaala teismi-ateismi ja toinen on uskonto-uskonnottomuus. Miten ateismi olisi ristiriidassa totalitarismin kanssa? Esimerkiksi itse naturalistina joudun tunnustamaan että totalitarismia voidaan havaita, kokea ja tunnistaa. Naturalismi ei siis kiellä totalitarismia. Se, että uskonnoissa pitää kumartaa niin kyllä sitä voidaan ateismissakin kumarrutettaa. Minäkin voisin periaatteessa, sotatapparan minulle suomin oikeuksin, pistää sinut kumartamaan eikä se muuttuisi kannanotoksi yliluonnollisesta olennosta jolla on pääsy "strategiseen tietoosi" ja ajatuksiisi ja joka tältä pohjalta kontrolloi kuolemanjälkeisyyttäsi. Kumartamiseen tarvitaan vain tämänpuoleinen ja yliluonnollisuuden sijaan tarvitaan vain alikehittynyt tunneskaalasto.

Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

Itsenäisyyden kaksi ydintä

6. joulukuuta on Puolalaisten pyhän Nikolauksen päivä. Eli joulupukkipäivä. Ei ihme että Suomessa juhlitaan kovasti. Etenkin tänä vuonna. Joulupukki on aina pyöreä mutta tänä vuonna täytetään pyöreitä.

Mutta vakavasti; Joulupukki on tärkeä osa Suomalaista identiteettiä. Sitä ei ole sidottu kansallistunteeseen. Mutta se on jäänyt aika mielivaltaisesti valitsematta. Tai jäänyt valikoitumatta myöhemmin. Sillä perinteet syntyvät mielivaltaisilla sidoksilla jossa eri asiat symbolisesti merkitsevät jotain. Esimerkiksi tumma puku ei merkitse mitään. Mutta kun se sidotaan perinteeseen on itsenäisyyttä kunniakasta juhlistaa tummassa puvussa.

Ainakin itselleni hupaisinta on Runebergin ja Snellmannin fennomaanisuus. Jossa puhutaan kansallistunteesta kuin se olisi jokin perusta jollekin mystisyydelle vivahtavalle hengellisyydeltä ja uskonnolta maistuvalle konseptille. Tämänlainen kansallistunne on runollitsa. Ja se vaikuttaa unelmoinnilta juuri sellaisella tavalla joka muistuttaa siitä että unelmia kutsutaan unelmiksi sen vuoksi että sitten joskus heräät ja huomaat että nämä kuvaukset eivät oikeasti ole millään tavalla totta.

Itselleni on ulkopoliittisesti sovittu pinta-ala maapallon kamaraa ja ilmakehää, jossa elää taloudellisissa ja kulttuurisissa ja sosiaalisissa suhteissa toisiinsa keskimäärin vahvemmin sidottuja ihmisiä. ; Suomen kansakunnassa kytkökset ovat keskimäärin sisäisesti lujempia kuin kytkökset sen ulkopuolelle. Samalla tätä pinta-alaa ovat määrittäneet ulkopoliittiset aktiot joita sodiksi kutsutaan. Ja se mitä niissä on käynyt. Jossa tapahtuneet muutokset kertovat että ei ole mitään ilmiselvyyttä nimeltä Suomi tai suomalaisuus.

Kun Napoleon ja tsaari Aleksander 1808 sopivat että Suomen alue kuuluu Venäjän etupiiriin, ei kyseessä ollut oikeastaan muuta kuin vallan vaihtuminen suurvallalta toiselle. Alueellamme elävien parissa ajatus itsenäisyydestä ei ollut suuri tai edes merkittävä. Kun sata vuotta tästä Hitler ja Stalin tekivät samankaltaisen sopimuksen, oli henki jo aivan toinen ; Alueellamme nousi asenteita joiden mukaan temppu oli ylimielinen. 1939 Stalinin tekemä propagandan levittäminen jolla se hamusi sitä minkä se oli Saksan kanssa sopinut sille kuuluvaksi, tilanne otettiin vastaan aivan toisin.

Kansa, kielialueet ja perimä ja kulttuuri eivät olleet merkittävästi muuttuneet. On mielenkiintoista miettiä miten Lalli ei puolustanut mitään Suomalaisuutta lännestä tullutta vierasmaalaista maahanmuuttajaa kohtaan. Lallin geenit, kieli ja muu vastaava olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin Stalinille murisseiden.

Syynä on tietenkin kansallisvaltioideaali. Tämä on aika uusi idea ja vaikka meille kuinka selitetään että Suomi on nuori maa, niin tosiasiassa tämä ei tavallaan pidä paikkaansa. On toki selvää että mitään Ruotsi-Suomea ei ole koskaan ollut. On ollut vain Ruotsi jonka vallan alla on ollut ryhmä ihmisiä esimerkiksi 30 -vuotiseen sotaan lähetettäviksi hakkapeliitoiksi. Ruotsista oli toki kätevää taistella maa-alueitsaan vaikka viimeiseen Suomalaiseen joka kertoo siitä miten tiettyjä ryhmiä pidettiin samanaikaisesti alamaisina että ”poliittisina vihollisina” joiden tuhoutuminen voi olla sääli mutta hyväksyttävä uhraus. (Ylipäätään hyväksyttävä uhraus kertoo näistä asioista aika paljon. Se keiden on kunniakasta kuolla kenenkin lompakon vuoksi on aina oleellista tietoa jonka takana ei ole sanoissa kumpuava kunnioitus vaan ajatus siitä mitkä ihmisryhmät ovat enemmän uhrattavissa kuin toiset. Ei ihme että nuoria miehiä mutta ei nuoria naisia lähetetään meilläkin rintamalle.) Kansallisen itsenäisyyden ytimessä onkin ainakin kahta aivan erilaista itsenäisyyttä joista molemmat ovat oleellisia jotta itsenäisyyttä on; On olemassa muodollis-juridista itsenäisyyttä jossa suotuisat ulkopoliittiset suhdanteet luovat tai ylläpitävät maa-alueita ja kansalaisten verotusta sekä sisäistä lainsäädäntöä koskevia sopimuksia. Ja jotka purkautuvat näiden ulkoisten voimien alla.

Ja sitten on sisäistä itsenäisyyttä joka itse asiassa ei toimi millään ulkoisella. Jo se että itsenäisyyttä haetaan niin kielestä, kulttuureista ja geeneistäkin näyttää että kansa, kulttuuri ja kieli yksin eivät riitä. Kansallisvaltio ei toisin sanoen ole mikään biologinen tai kulttuurinen entiteetti joita voitaisiin havaita ja objektiivisesti tunnistaa. Koska loppujen lopuksi kyseessä on idealismin ja pragmatismin liitto. Sama idea on aiemmin toteutettu kun on rakennettu kaupunkivaltioita. Niissä ihmisten ja kylien suvereeniutta on liitetty keskusvaltaan. Kansallisvaltiosta kasvaminen liittovaltioksi tai EU:ksi on tietenkin aika samansuuntainen prosessi joka on käytännössä havaittu käteväksi tavaksi käsitellä rahaan ja ihmisiin liittyvää valtaa. Se on byrokraattista ja edullista ja ennustettavaa verrattuna heimoyhteiskunnassa toimimiseen.

Tässä mielessä Suomen itsenäisyys oli tavallaan puoliksi olemassa jo ennen Suomen virallista syntymäpäivää, eli joulukuun 6. 1917. Ilman tätä jotain ei olisi mitään funktionaalisuutensa tasolla oleellisesti ulkopoliittisia sopimuksia allekirjoitettu.

Ja on hyvä että kilistämme juuri tänä päivänä. Ja juuri tänä päivänä. Sillä aikanaan on käyty ankaraa debattia itsenäisyyspäivän ajankohdasta. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.

Tähän liittyi siis oleellisesti myös debatti maamme sisällissodasta ja sen merkityksestä. Esimerkiksi siitä oliko kyse kansalaissodasta vai vapaussodasta. Tähän liittyen yritettiin esimerkiksi saada suosiota ajatukselle jossa oikeistolainen vapaussota on objektiivinen ja oikea nimi koska kai ne kommunistitkin taistelivat vapautensa puolesta. Tämä oli tietenkin päälleliimattu idea, koska suuri osa poliittisesta keskustelusta on juuri tämänlaista määritelmäkikkailua omien intessejen pönkittämiseksi.

Itsenäisyyspäivän päivämäärä oli verevän debatin aihe ja esimerkiksi lehtikirjoitteluun aiheesta osallistui hyvinkin nimekkäitä ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheim.

Minusta juhlittavaksi päiväksi valittiin oikea. Emme valinneet päivää jona Lenin antoi suostumuksensa – se olisi mahdollista ja asia on tosi vaikka takana taisi olla enemmän se että Venäjä oli kommunismin ja vallankumouksen heikentämä, kommunismilla ja vallankumouksilla tapaa olla sellaisia vaikutuksia. Emme juhli oikeistolaisten haluamana päivänä. Vasemmistolaisten haluama päiväkin jäi valitsematta. Juhlimme yksinkertaisesti ulkopoliittista sopimusta. Joka alleviivaa sitä että Suomi ei ole maa jossa joko punaiset tai valkoiset ovat ”ensisijaisia kansalaisia” josta vastapuoli edustaa ”kansanpetturuutta”. Tämä on mielestäni suhteellisen hienoa. Kyseessä on kompromissi joka haistattelee molemmille puolille tavalla ja asenteella joka on näennäisen neutraali mutta hengeltään oikeansuuntainen. Poliittisille idealisteille tulee tarjota tämänlaista rukkasta kasvoille jotta ymmärtävät. Suomi saisi tehdä vastaavanlaisia eettisiä kaikkia osapuolia loukkaavia ratkaisuja enemmänkin!

Ulkopolitiikalle!

---

Luettavaa juuri näistä aiheista:
Jukka-Pekka Pietiäinen, ”Onnellinen Sisyfos ja muita kirjoituksia 1980-luvulta” (1990) [esimerkiksi lehtikirjoittelua itsenäisyyspäivädebatin ajoilta.]
Tauno Nurmela, ”Sanottu mikä sanottu” (1979) [kokonainen osio Suomen itsenäistymisestä.]

Liberalismista ja kapitalismista

Usein ajatellaan että liberalismi on aina ja automaattisesti kapitalismin vihollinen. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä yhteys voi olla erityisen vaikea nähdä. Osittain tässä on syynä se, että tällä hetkellä politiikassa on osittain kysymys identiteeteistä. Ja näihin syntyy konflikteja ja riitoja joista ei haluta päästää irti.

Voidaan sanoa että minun sukupolveni elossaoloaikana on tapahtunut tärkeä muutos. Jos minun nuoruudessani vasemmisto-oikeistojako oli se joka herätti keskustelua, on nykyään siirrytty aivan toiselle poliittiselle akselille. Enää ei puhuta kommunisteista ja kapitalisteista, ei punaisista ja valkoisista, ei vasemmistosta ja oikeistosta. Sen sijaan tärkeä jakolinja on mennyt konservatiivien ja liberaalien välille. Mutta toisaalta muutos ei ole tapahtunut siististi ja analyyttisesti. Moni leimaa ”punavihervasemmiston” ja ”oikeistokonservatiivit” yhteen siten että tosiasiassa riidan kohde ei ole muuttunut yhtään. Ajatellaan että liberaali on kommunisti ja oikeistolainen on konservatiivi.

Tässä mielessä netissä onkin käänteistä käsiteanalyysiä. Jos perinteisesti ajatellaan että määritelmä kaipaa lisämääreitä jotta se eksaktoituisi, jolloin punavihervasemmisto tarkoittaisi sitä että on kommunisti ja vihreiden arvojen kannattaja ja vasemmistolainen. Ja että näissä on jotain eroja ja tätä kautta jokainen lisämääritelmä osuu yhä pienempään määrään ihmisiä. Mutta keskustelussa nämä halutaan pikemminkin liittää yhteen ja luoda konsepti joka ei välitä siitä onko ”punavihervasemmistolainen” esimerkiksi kommunismin vai kapitalismin kannattaja koska tärkeintä on se, että hänet on tuomittu ”viholliskuntaan”. Joka halutaan kuvata mahdollisimman laajana.

Kuitenkin kyseessä ovat aivan eri akselit. Kun katsotaan asioita määritelmien kautta asia on melko selvää. Liberalismi on sosiaalinen ja poliittinen systeemi joka alleviivaa yksilöiden oikeuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja yksityisiä vapauksia joita laki takaa ja suojelee. Kapitalismi taas on taloussysteemi joka perustuu markkinavetoisuuteen jossa tuotteet ja niiden valmistaminen ovat yksityisomistuksessa ja niitä tehdään talous mielessä.

Liberalismi ja kapitalismi eivät selvästi ole toisiaan poissulkevia. Voidaan jopa sanoa että ryhmäkeskeinen henki joka konservatiiveilla on, on ihmisten käsittelemistä massoina siten että perinteet ja ideologiat ohjaavat yksilöitä ja näillä on suuri arvo ja merkitys. Tämä on tavallaan ideologioiden kommunismia. Eli yksilöiden sijaan hallinnassa on jokin keskus.

Konservatiivinen oikeistolaisuus ja kommunistinen liberalismi nykynettimuodossaan onnistuvat olemaan lähinnä jos määritellään että talous on ”ihan muu juttu” kuin muu poliittinen ajattelu. Eli talous erotetaan muista vapauksista ja oikeuksista erilliseksi saarekkeeksi. Moni, esimerkiksi itse, eivät näe tätä kovin järkevänä. Itse näen että talousjärjestelmä on oleellinen osa kun mietitään yhteiskunnan järjestämistä ja poliitiikan ja yksilön suhdetta.

Itse asiassa klassinen liberalismi edusti ajattelua jossa korostettiin yksilön tärkeyttä. Ideana oli se, että valtion ja yhteiskunnan holhoamista haluttiin minimoida ja enemmistölle alistumista vähentää. Myös mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus olivat tärkeitä koska järjen ja oman ajattelun vapaan käytön kautta voitiin taistella uskontojen sosiaalista valtaa ja sitä pönkittäviä taikauskoja vastaan. Mielipiteenvapaus ja sananvapaus liittyivät suvaitsevaisuuteen koska on tietenkin vaikeaa olla mielipiteenvapaa jos erilaisia mieliä ei saa olla. Ja lupa olla erimielinen vaatii ajatuksen siitä että on luvallista poiketa massasta. Tähän ilmapiiriin kuului myös taloudellinen vapaus eli vapaa markkinatalous, taloudellisesti vastustettiin merkantilismia. Siksi esimerkiksi John Locke penäsi uskonnonvapautta. Ja Adam Smith kannatti näkymätöntä kättään ja korosti sen kohdalla nimenomaan sitä miten markkinat säätelivät itseään ilman säätelyä.

Siksi kenties tärkein ajatus onkin huomata että uusliberalismi on teknisesti ottaen liberalismia. Se on vahvasti nimenomaan oikeistolaista. Joka assosioituu jopa minulla vahvasti konservatiiveihin. Mutta kuitenkin uusliberalismi on filosofisesti ajatellen äärimmäistä liberalismia sovellettuna talouselämään tavalla jossa talous ei olekaan ”se muu juttu”. ; Tätä kautta selittyy esimerkiksi … sanotaanko hyvin varakas … appiukkoni joka on liberaali ja oikeistolainen. Hän on uusliberaali, libertaari ja hyvin ärhäkkä verojen ja palkkavaateiden vihollinen. Hän vihaa ammattiyhdistysliikkeitä ja lakkoilua jopa enemmän kuin rakastaa vapaata markkinataloutta. Hän kannattaa homojen oikeuksia ja puoltaa ateistisia virtauksia. Sillä samalla ehdolla millä kaikkea muutakin. "Kunhan eivät minulta tule pyytämään verorahaa".

Jännittävää kyllä mitä kauemmas historiaan mennään, sitä vahvemmin liberalismi ja kapitalismi ovat kuuluneet yhteen. Jos luetaan jotain John Stuart Milliä, hän oli liberaali utilitaristi. Tässä klassisessa liberalismissa ajateltiin että kaikista tärkein ja korkein yksittäinen arvo on vapaus. Mill esitti jopa että tärkeintä olisi luoda järjestelmä joka maksimoi yksilönvapauden ja rajoittaa valtion ja muiden tahojen hallintavaltaa niin paljon kuin se on mahdollista. Millin ajattelu oli sovellettu hänen aikansa yhteiskuntaan jossa kapitalismi oli taustaoletettu ilmiselviö jota ei tarvinnut edes kyseenalaistaa; Tämä eroaa oikeastaan uusliberalismista lähinnä siten että uusliberalismi ei puhu vapaudesta yksilöiden vapautena vaan markkinoiden vapautena. Yksilöiden sijaan abstrakti markkinakokonaisuus on se johon huomio keskittyy ja tätä kautta uusliberalismissa usein unohdetaankin köyhien ihmisten vapauksien rajoittaminen. Heidän tulisi tyytyä vähään koska markkinoiden vapaus eikä ihmisten kyky tehdä asioita ja tavoitella relevantilla onnistumistodennäköisyydellä onnea eivät ole tärkeitä. Koska monet niistä vaatisivat veroja ja muuta sellaista joka on markkinoiden rajoittamista ja kommunismia.

Joka on se syy minkä takia monet modernit liberaalit kaipaavatkin yhteiskunnan huoltoperiaatteita ja turvaverkkoja yksilöiden vapauden saavuttamiseksi.

---

Lähteet:
John Locke, ”A Letter Concerning Toleration” (1689)
Adam Smith, ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” (1776) [suom. ”Kansojen varallisuus”]

Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

Miksi edes libertaarit eivät halua että aivan kaikki on ratkaistu kaupallisuudella?

Oikeistolaiset kannattavat usein vapaata taloutta. Säätely ja yhteiskunnan osuus nähdään ongelmana. Tätä kautta esimerkiksi valtion omistama rautatie voidaan haluta myydä kun ajatellaan että se tuottaa halvemmat hinnat junankäyttäjille. Valtion mukanaolo nähdään kilpailua epäreilusti vääristävänä kommunismina joka tuottaa persnettoa myös valtiontaloudelle. Heistä paras tapa hoitaa terveydenhoitokin on se, että annetaan kapitalististen systeemeiden varmistaa paras palvelu parhaaseen hintaan. Ja koulutuksenkin kohdalla he korostavat että koulutus on investointi ja siksi jokaisen tulisi hoitaa se itse.

Kuitenkin oikeistolaiset hyvin usein antavat kaksi roolia jotka ovat yhteiskunnan hoidettavia. Nimittäin armeijan ja poliisin.

Oikeistolaiset ovat usein rikkaita ja hyvin menestyviä. Ja he eivät halua maksaa palkka-armeijoita jotka puolustavat heidän omaisuuttaan. Samoin poliisin tulee heistä olla valtion omistama. Tätä on minulle joskus selitetty sillä että köyhänkin tulisi pitää tästä ajatuksesta koska rikkailla olisi joka tapauksessa varaa ostaa vartijoita. Tämä hyväntahtoisuus on toki kiinnostavaa mutta se on epäsynkassa oikeistolaisen ajattelutavan mukaan. Miten vartijoiden ostaminen ei tuottaisi parhaan palvelun parhaaseen hintaan? Miksi juuri tässä kontekstissa ihmisiä kiinnostaa se köyhien hyöty? Kun selvästi monessa muussa asiassa tämä ei kiinosta pätkääkään eikä toimi argumenttina mihinkään suuntaan. Kysymys on että miksi poliisi ja armeija ovat synkassa oikeistolaisten käyttämien argumenttien kanssa?

Koska tosiasiassa tässä on takana se mitä vapaa markkinatalous perimmiltään tekee. Ja miten siihen vaikuttaa ihmisten psykologia. Ihmiset tekevät valintoja erikoisella tavalla. Ja se ei nojaa ajatukseen jossa ihminen olisi aina parhaita diilejä tekevä homo economicus. Tähän liittyy piirteitä joita on syytä tarkentaa erään paradoksin kautta.

Tätä kautta voidaan huomata että vastaus on siinä että oikeistolaiset eivät oikeasti aja vapaata markkinataloutta vaan tietynlaisessa tilanteessa olevien rikkaiden ihmisten asiaa. Ja tässä kontekstissa argumentaatio vaihtuu kun konteksti vaihtuu koska toisessa kontekstissa he itse menettäisivät yksilötasolla. Kysymys ei ole ideaaleista vaan siitä mitä ryhmää ihminen katsoo edustavansa. Kommunistit eivät ole sisäisesti koherentteja koska he ajavat köyhiksi ja luusereiksi samastuvien asiaa. Oikeistolaiset samastuvat rikkaisiin. Näiden ryhmien takana nykymaailmassa on tietynlaisia elämäntapoja. Ja kysymys siitä minkä valtio maksaa ja ei maksa riippuu näistä tapahtuviin seurauksiin. Oikestolaisuus ei ole ideaali joka noudattaa koherentisti arugmenttia parhaasta palvelusta ja tuotteista parhaaseen hintaan. Koska tämä iskisi joskus nykyajan rikkaita pakaraan. Ja he olisivatkin aika tyhmiä jos eivät tätä tajuaisi.

Kuvitellaan ensin valintaskenaario;

Olet käynyt sairaalassa ja lääkäri on kertonut että sinulla on tappava sairaus. Olet saanut tähän toisen mielipiteen ja tämä on yhtä synkkä. Sinulle tarjotaan tässä yhteydessä hoitoa. Tarjolla on erilaisia lääkkeitä ja erilaisia hoitoja.

Ensimmäinen lääkärisi kertoo, että valittavanasi on;
Hoito 1: 11% mahdollisuus elää 12 vuotta ja 89% mahdollisuus äkkikuolemaan,
Hoito 2: 10% mahdollisuus elää 18 vuotta, 90% mahdollisuus äkkikuolemaan.

Mieti kumpi olisi itsellesi mieluisampi vaihtoehto, riskeineen ja mahdollisuuksineen. Sen jälkeen kuuntele toista tohtoria.

Hänkin tarjoaa sinulle kahta hoitoa;
Hoito 1: 100% mahdollisuus elää sairaudesta huolimatta 12 vuotta.
Hoito 2: 89% mahdollisuus elää 12 vuotta, 10% mahdollisuus elää 18 vuotta ja 1% mahdollisuus siihen että hoito tappaa sinut välittömästi.

On selvää että valitset jälkimmäisen tohtorin. Mutta kumman hoidon näistä valitsisit? Nyt on syytä muistaa mitä vaihtoehtoja valitsit kummaltakin tohtorilta. Jos otetaan ajatus odotetun hyödyn mallista laskea asioille arvoa, voi olla yllätyksenä että tohtorien kohdalla tulisi valita sama. Eli valita molemmissa skenaarioissa joko Hoito 1 tai Hoito 2. Tämä on oikeastaan hyvin yksinkertainen asia osoittaa ; Kun lasketaan odotetun hyödyn mukaan pyyhitään yhteiset osiot vertailuissa pois. Nämä ovat ikään kuin niitä asioita joita tuotteissa on aina mukana molemmissa vaihtoehdoissa ja näin ne eivät merkitse. Kun hoitoa 1 verrataan hoitoon 2, voidaan yhteisten osien poispyyhkimisen jälkeen nähdä että odotetun hyödyn kannalta hoito 1 tarjoaa identtisen efektin verrattuna hoitoon 2.

Hyvin harva kuitenkaan tekee näin jos heille tarjotaan tämä valinta. Joka kertoo siitä että suurin osa ihmisistä ei toimi odotetun hyödyn mallin mukaan. Sen sijaan he useammin valitsevat täysin riskittömän hoidon toisen lääkärin hoidoista. Ja Hoidon 2 ensimmäisellä tohtorilla. Tämä on Allaisin paradoksi. Joka alleviivaa sitä että ihmiset eivät noudata odotettua hyötyä. Sen sijaan psykologiallamme on erityinen suhde riskeihin.

Ihmiset välttävät mieluummin riskejä kuin saavuttavat hyötyjä. Toisaalta ihmisen elämälle jossa on lyhytjänteinen riski kuolla on jotain johon suhtaudutaan hyvin vakavasti. Tätä kautta ihmisen omalle elämälle on tavallaan syvä arvo. Arvo joka ei ole pelkkää odotettua hyötyä.

Nyt sitten voidaan katsoa hieman historiaa.

Jack London on tunnettu kirjailija ja seikkailija. Mutta eräs hänen pahimmista seikkailuistaan tapahtui sivistyneessä Lontoossa. Hän kirjoitti "Kadotuksen kansa" -teoksensa vierailuistaan East Endissä. Köyhimmillä alueilla. Tästä kirjasta köyhien oloista voitiin mainita esimerkiksi se, että vaikka usein köyhät ihmiset lisääntyvät ahkerasti, oli East Endissä paljon ihmisiä jotka välttivät perhettä ja lasten hankkimista.

Oikeistolaisessa näkemyksessähän jos hommaat lapsen sinun olisi hoidettava se. Ja jos et hanki lapsia niin sitten se on sinun valintasi kunhan huomioit sen että jotenkin kykenet elättämään itsesi sitten kun olet vanha. Toisin sanoen valtion sosiaalihuolto halutaan delegoida perheille. East Endin tilanteessa ei kuitenkaan ensinnäkään ollut varaa hankkia lapsia. Ja toisaalta lapset eivät pääsisi kouluihin tai elämään ja tätä kautta lapset olisivat käytännössä tuettava kuluerä tai itseen verrattava rassukka vanhana. Joten ei se pitkälläkään jänteellä mitään ratkaisisi.

Tärkeintä oli erilainen eksploitaatio. Köyhiä saatiin tekemään vaarallista ja fyysisesti raskasta työtä juuri ja juuri syömäkelpoisella vellillä. Köyhät taistelivat sen päivän elämisestä. Ja köyhäintaloissa oli menetelmä jossa köyhät pidettiin köyhinä, varmistettiin että he olivat köyhiä ja tarjottiin sen päivän ruokaa vastaan työtä niin että köyhäintalokurimukseen päätyminen ei koskaan pääty. Köyhät päätyivät kiertämään köyhäintalosta toiseen koska monesti oli sääntönä että sama köyhä ei saanut olla useana päivänä peräkkäin samassa köyhäintalossa. Näin köyhä joutui kuluttamaan päivää siihen että kulki 15 kilometria toiselle köyhäintalolle seuraavana päivänä. Joka varmisti että ainakaan työpaikkaa ei tällä keinolla saataisi. Köyhien työllä sen sijaan saatiin rahaa köyhäintalolle.

Normaali ihminen välttää riskiä eikä mene vaarallisiin töihin kovin pienestä palkasta. Hän tekee kuten normaali ihminen tekee valitessaan hoitoa tohtorilta. Pieni mahdollisuus elää pidempään ei paina paljoa kun on pieni riski kuolla. Köyhien valinta on toinen. He elävät high risk -elämää ja nälkökuolema on joka tapauksessa niin varma, että riskityö on kohinaa. Elääkseen seuraavan päivän ollaan valmiita menemään esimerkiksi Lontoon vaarallisiin satamiin jossa raskas ja vaarallinen työ tuo riskejä joissa esimerkiksi käden murtaminen johtaa työn menettämiseen ja lähes varmaan kuolemaan. Tässä kontekstissa leipäpala riittää.

Tämä kuvaa hyvin sitä miksi oikeistolaiset puhuvat palvelujen ja tavaran hinnasta. Oikeistolaisen ajattelun koko idea on utilitaristinen. Se katsoo hyvää siten että saadaan mahdollisimman monelle mahdollisimman halvalla. Utilitaristisissa systeemeissä ollaan aina valmiita uhraamaan joitakuita. Ja vapaassa markkinataloudessa uhrattu ei usein ole vähemmistö. Vaan usein se on enemmistö.

Esimerkiksi tehdasteollisuus oli Jack Londonin ja Dickensin ajan Lontoossa valtavan kannattavaa tehtaanomistajille. Tämä ei näkynyt tehdastyöläisten palkoissa vaikka tehdastyöläiset tekivät vaarallista työtä - usein jopa lapsina. Taikatemppu tässä on tietenkin se, että kilpailu vapaassa markkinataloudessa pyrkii laskemaan tuotteen hintaa. Vapaa markkinatalous tarjoaa maksimaalisen utiliteetin kuluttajalle. Sen sijaan työläisten palkat se pyrkii leikkaamaan olemattomiin. Tässä tehtaanomistaja on yksi ihminen jonka palkka ei juuri missään tapauksessa heijsatu merkittävästi tuotteen hintaan. Hän voi tienata yksilönä hirveitä määriä ilman että yksittäisen myytävän tuotteen hinta muuttuu paljoakaan. Sen sijaan työläisiä on usein monia ja jo pienikin palkanleikkuu vaikka 10 000 työntekijältä on välittömästi iso raha. ; Jos tehtaanomistaja ottaa 10 000 itseltään palkkaa pois, se on efektinä sama kuin hän ottaisi 1 jokaiselta työläiseltä. Tämä tietenkin kannustaa tekemään leikkauksia massoilta. Etenkin jos on se joka päättää pitääkö itse 10 000 vai ottaako muilta 1 pois..

Oikeistolaiset eivät pidä siitä koska hinta nousee heti jos työläiset vaativat palkkojaan. Itse asiassa kommunismin kohdalta tärkeää on huomata että se on kammottava ideologia joka syntyi kun havahduttiin että oikeistolaisuus on yrittäjähenkisyyttä joka tuo parhaan utiliteetin kuluttajalle mutta tekee tämän normaalin suorittavan työntekijän kustannuksella.

Mutta miten asia toimii sitten vartijoiden kanssa?

Vartijoiden kohdalla ongelma on toinen. Raha on valtaa. Mutta arvaa mikä muu on valtaa? Aseet. Kun mietitään vapaata markkinataloutta, se on tehnyt kokeiluja joissa poliisi on ollut niin tehoton että se on korvautunut vartijamaisella toiminnalla. Tämä tuppaa menemään siihen että vartijat yritteliäästi luovat uusia aloja tienata. Nämä tienaamiset ovat niitä keinoja joita kautta mafia syntyy. Yksityistetty poliisi tuppaa muuttumaan mafiaksi. Ja jos valtionpoliisia ei ole, ei ole mitään joka pitäisi mafiosoja kurissa. Paitsi ostamalla toinen mafia.

Vartijat voivat tuoda tässä tilanteen jossa palvelusta saadaan hyvä hinta. Tässä rikkaat ovat tietenkin erityisessä lypsyssä. Mafia kerää suojelurahaa. Tuottavan työn tekevä työläinen tässä kontekstissa ei olekaan tehdastyöläinen vaan rikas. Ja he ovat valmiita maksamaan koska ihmiset kantavat riskit ja hyödyt siten kuin kantavat.

Koska käytännössä vapaa markkinatalous luo utilitarismia aina jonnekin uhraamalla jonkun tahon. Jokin taho yleensä pärjää eksponentiaalisen hyvin ja sitten jossain on usein hyvin suuri massa ihmisiä jotka kärsivät hyvin köyhtyneissä ja vaarallisissa oloissa. Jos poliisia ei ole yhteiskunnan valvomana, hintaa maksavat ne jotka yksilöinä tuottavat paljon rahaa työläismassoilla. Jos AY -liikettä tai minimipalkkaa ei ole, hintaa maksaa se jolla on suurin riski kuolla nälkään, köyhyyteen tai kurjuuteen.

Tätä kautta voi ymmärtää miten oikeistolaisessa koulutusargumentaatiossa jätetään huomioimatta että investointiin liittyvä riski vie toisista oloista olevia velkavankeuteen ja tätä kautta he ovat pakotetumpia jäämään ilman koulutusta riskien vuoksi. Koska tätä kautta maksimoituu se, että koulutus on varaa hankkia niillä joilla pappa betalar. Ja ilman kilpailua kouluissa pärjää paremmin tampiokin. Köyhät koulussa tuovat kilpailuja jotka maksetaan rikkaiden verorahoilla. Ja lisäksi nämä pirulaiset saavat vaihtoehtoja eivätkä elä köyhyys-kurjuusmyllyssä joka on johtajaihmisten omien tulojen maksimoinnin kannalta ideaalitilanne. Kysymys ei ole siitä että saataisiin parhaat osaajat parhaisiin tehtäviin vaan siitä että saadaan omalle viiteryhmälle parhaat massit.

Kommunismi taas on sitä että tuotetaan maksimaalinen kurjuus mahdollisimman monille, usein ympäristön hinnalla. Kommunismin tapana näyttää olevan se, että se tuhoaa ympäristön kykenemättä tuottamaan utiliteettia tuotteen hinnoille. ; Tai kuten vanha sanonta sanoo; Kapitalismi on sitä että ihminen sortaa toista. Kommunismissa se on toisinpäin..

Itse näen että ilman hyvinvointivaltiota ja poliisia joku ryöstäisi söisi rikkaat kuten Juha Sipilän seuraavana päivänä. Kenties jopa niin että Sipilä tiedostaisi tilanteen ja maksaisi heille palkkaa ja antaisi aseen jolla häntä uhataan ja jolla hänet ammutaan. Se olisi äärimmäinen oikeistolaisen vapaan markkinatalouden loppuhuipentuma. Minusta se ei olisi huono yhteiskunta. Se ei olisi yhteiskunta lainkaan.

Siksi kysymys ei oikeastaan ole siitä halutaanko valtion "kommunistinen" keskushallinto pois vaan minne sitä halutaan. Hallituksen ja siihen liittyvine yhteiskuntakontrollimekanismien olemassaolo näyttääkin itse asiassa yhdistävän kaikkia menestyneitä yhteiskuntia. Niiden puute taas kuvaa barbarioita joissa voittaja on se jolla on isoin nuija ja vähiten menetettävää.