Moderointi.

"onko todennäköisempää se, että erikoisen väitteen on tehnyt harhautunut mieli, vai se, että väite on tosi? Noita kahta on punnittava keskenään. Omituiset väittämät vaativat harvinaisen todisteen. Tahtoo kuitenkin käydä niin, että merkilliset väittämät johtavat merkilliseen vakaumukseen. Me olemme taipuvaisia ajattelemaan, että henkilökohtaisen kokemuksemme syvyys erikoisesta asiasta - olipa se sitten Jumala tai parantava kristalli - on todisteena väitteen totuudenmukaisuudesta. Näin ei todellakaan ole. Se on todisteena vain siitä, miten hyvin olemme valmistautuneet uskomaan jotain (ilman todistusaineistoa). Mutta jos uskoo johonkin erikoiseen, ei voi vaatia tuosta uskosta osattoman todistavan väitteitään vääriksi. Todistuksen taakka on itsellä."
(Derren Brown, "Miten mieltä hallitaan")

Moderointi on hyvin yleistä. Hyvätkin keskustelupalstat ja blogit joutuvat tarkkailemaan että flamesotijat saadaan vaiennettua. Huonot keskustelijat alentavat tasoa. Estävät laadukkaan ja reilun asioiden ruotimisen. Sen lisäksi on olemassa huonoa moderointia.

Pseudotieteiden kanssa moderointi on sitten hyvin paljon kummallisempaa. Se toimii ennakkosensuurina samalla kun kommentointia väitetään avoimeksi. Tästä hauskana esimerkkinä on Intelligent Design, jonka paikkojen moderointi on tunnetusti varsin kummallista. Kriittiset mielipiteet (1) jäävät moderointijonoon pitkiksi ajoiksi. Tämän aikana kannattavat kommentit tulevat läpi. Mielenkiinnon loputtua kommentit voidaan laittaa esille. (2) Läpimenneet viestitkin usein katovat ajan mittaan. Sensuurin syynä ei ole huono keskustelu tai loukkaukset. Vaan kyseessä ovat asialliset kommentit.

Tämänlainen moderointi muuttuu protektionistiseksi. Palsta muuttuu omanmielisten tukijoukoksi. Paikkaa voidaan samalla väittää avoimeksi. Voidaan pinnallisesti jopa viitata kommentointimahdollisuuden olemassaoloon ja väittää että tämä tarkoittaa samaa kuin halu avoimeen keskusteluun "jota ei vain kuulu". Moderoinnin väitetään olevan vain häiriköitä varten. Sananvapautta rajoitetaan törkeästi mutta samanaikaisesti väitetään että ollaan sen puolella.

Sama tapahtui tietysti suomessa. Aiheena oli rokotevastustus. "Iskuryhmä" on viime aikoina tuottanut huvinaihetta. Ensin siis asiallisetkin kommentit haluttiin estää. Syynä olivat kriittiset äänet. "tulen poistamaan kaikki kommenttisi blogistani, vaikka ne olisivatkin asiallisia. En halua blogini olevan Skepsiksen ampumarata." Paikasta tehtiin sisäpiiri, jonne pääsee lukemaan juttuja vain kutsusta. Tätä jatkettiin "todelliset skeptikot" -teemalla. Siinä skeptikoiden mielipiteistä tehtiin olkiukkoja, eli heidän väitettiin kannattavan asioita joita he eivät kannata. Asian ydin oli siinä että jaettiin "aidot skeptikot" jotka olivat rokoteskeptisiä "valeskeptikoista" jotka kannattivat virallista totuutta. Argumentaatio rakentui tutun No True Scotsman -argumentaation varaan. Eli väärän mielipiteen kannattaminen tekee "valeskeptikon", jos hän olisi oikea skeptikko hänellä olisi oikea mielipide.

Näiden lisäksi argumentti rakentui herjaavan argumentaation varaan jonka ytimessä oli kaivon myrkyttäminen. "Skepsiksen "kriittisyyttä" tarkastellessa, tuntuu se kohdistuvan aina samanlaisiin asioihin ja ilmiöihin, kuten esimerkiksi rokotteita vastaan esitettyyn kritiikkiin, homeopatiaan, luontaislääketieteeseen sekä sen harjoittajiin. Mielestäni Skepsis ei tiedä mitään kriittisestä ajattelusta, vaan sen koko toiminta perustuu aivan selkeästi kaiken muun paitsi virallisen totuuden lyttäämiseen ja mollaamiseen. He vetoavat joka käänteessä tieteellisiin tutkimuksiin, mutta eivät ota huomioon, että on enemmän kuin yleistä nykypäivänä manipuloida tutkimuksien tuloksia sekä toteuttaa tutkimus tieteen etiikan vastaisella tavalla."

Toisin sanoen jos tiede tuottaa "väärän mielipiteen" kyseessä on se, että tiede on huijannut. Tätä kautta mikään argumentti ei tietysti voisi muuttaa mielipidettä. Tämänlainen estää tietysti erimielisyyden vakavasti ottamisen. Kyseessä ei siis ole mikään aito asioiden punnitseminen, skeptisyys. Sen sijaan oikea sana olisi paranoija, joka on dogamattista epäilyä joka rakentuu tosiasioiden sijasta ennakkoluuloista. Huijaamisen mahdollisuus unohdetaan omilta mestareilta, kuten vaikkapa Wakefieldin kohdalla on aikamoisen selvä virhe. Syynä on se, että tällä on "oikea mielipide".

Tottakai ei ole yllättävää että skepsis harjoittaa tietynlaisten näkemysten ruotimista ja moittimista. Ne kun niputtuvat yhteen. Ja niissä on samanlaisia ajatteluvirheitä. Ja ne ovat perinteitä. Ja ne ovat epätieteellisiä. Tottakai on selvää että he vetoavat tutkimuksiin tehdessään näin. Olisiko siihen olemassa jotain toista tieteellistä tapaa? Se, että samat piirit pyörivät yhteiskunnasa merkittävinä vallankäyttäjinä - esimerkiksi homeopatia on rahallisesti todella iso bisnes ja sen kannattajat ovat jopa väittäneet sen olevan "maailman toisiksi suosituin lääketiede" ja kirjatalojen painamat kirjat ovat hyvinkin voimakkaasti pseudotieteitä levittäviä- ja nämä laajat toimijat ovat julkisuudessa ja yhteiskunnassamme vuodesta toiseen. On selvää että jos pitää tieteellisyyttä tärkeänä, että juuri tämänlaisiin ilmiöihin tartutaan ja niitä kritisoidaan. On luonnollista että keskitytään levinenisiin ja yleisiin - eli merkittäviin - aiheisiin sen sijaan että puututtaisiin joihinkin lähinnä kuriositeettina oleviin näkemyksiin. Tarot -korteista ennustaminen on tärkeä aihe, koska siihen uskoo moni ja se on silti epätieteellistä. Sen sijaan moni muu taikauskon muoto on "ei niin vakavasti otettu".

Tätä kautta "aina samoja" ei ole oikein mikään argumentti skepsiksen toiminnan huonouden puolesta. On täysin mahdollista että "aina samoja lyödään" siksi että samat taikauskot ovat huonoine argumentteineen liikkeellä vuodesta toiseen lypsäen asiakkaidensa rahoja ja muutoinkin näkyvyyttä hankkineet vuodesta toiseen. Tämä itse asiassa voisi vihjaa siitäkin että skepsis on johdonmukainen. Taikauskoon syyttämiseen on syitä, jotka ovat usein tiettyjen kriteerien mukaisia.

Toisaalta näiltä erimieltä olevilta unohtuu usein se, että he ajavat varsin vakiintunutta ja mielikuvituksetonta perinnettä. Vaihtoehtohoidot ja kreationistit ovat pitäneet argumenttejaan muuttumattomina. Niissä on selvät vakiintuneet perinteet ja mielipiteet. Kreationistin ja vaihtoehtohoitajan oletetaan kannattavan tietynlaisia asioita "nipussa" ; Esimerkiksi luontaishoitajat ovat järkyttyneitä siitä että en ota ilmiötä nipussa. Sen sijaan hyväksyn että monet yrttihoidot perustuvat tutkimusten tukemiin ilmiöihin ja osat ovat huuhaata. Voin hyväksyä luontaislääkkeen A ja vastustaa samalla homeopatiaa tai ajatusta siitä että "luonto kostaa" kaiken keinotekoisen kuten normaalilääketieteen. Eli itse asiassa mukana on piiloväite jossa parantuminen millä tahansa yhdellä luontaisella lääkkeellä tarkoittaa samaa kuin poppaenergiavirtojen olemassaoloa joka vaikuttaisi kaikissa niissä piireissä jotka väittävät parantavansa hengellisesti ja vastustavansa normaalilääketiedettä.

Heistä "munapääskeptikon" pitäisi purematta niellä ideologisia kappaleita, joissa toisiinsa liitetyt asiat on niputettu yhteen. Ikään kuin olisi jokin "normilääketiede" jossa olisi vain yhdenlaista toimintaa ja jota olisi vastustettava ja kannatettava kokonaisuutena esimerkiksi siihen liittyvän kaupallisuuden ja institutionaalisuuden vuoksi.

Tässä mielessä Intelligent Design ja vaihtoehtohoitajien moderointi on hyvin kuvaava termi. Moderate kun tarkoittaa keskinkertaista. Erimielisyyden sensurointi taas on keskustelukentän keskinkertaistamista. Se on sen jälkeen "oikeaoppinen ja oikeamielinen". Samanmielisten läsnäolo ja selkääntaputtelu koetaan kannustavana ja tämän ajatellaan tarkoittavan samaa kuin oikeasaolo. Näin ollen "moderoijat" eivät aja mitään skeptistä toisinajattelua ja ammu argumenttivirheitä ja herjoja heittäviä valehtelijoita hiiteen. He vain kiistävät yhden tahon ja kutsuvat paranoijaa ja jonkin asian vastustamista epäilyksi. He ovat mielikuvituksettomia niputtajia. Tämän jälkeen jäljelle jää vain herjaavia olkiukottajia jotka syyttävät toisia omista synneistään.

Miekkailun runous.

"Das ist von den vier leger
Vier leger alleyne / do von halt und flewg dy
gemeyne / Ochse pflug / alber / vom tage
nicht sy dir ummer"
(Johannes Liechtenauer)

keskiaikaisen miekkailun piirissä on käytetty symboleja. Niillä on kaikilla ollut selittävää luonnetta. Eli kuvaus on miekkailun opettelijalle hyödyllinen. Ne tekevät asioista muistettavia. Ulkopuolisen katsomana eroja symboleissa sen sijaan on paljon.

Esimerkiksi Liechtenauerin opetukset olivat kirjotettu kryptisiin riveihin (merkeverse). Niiden sisältöä ei ovi ymmärtää helposti. Toisin sanoen hänen runoelmansa olivat sisäpiirille muistisääntöjä, mutta ulkopuoliselle ne salasivat asian todellisen luonteen. Syynä on se, että tulkinnan avaimet, eli selitykset "miten tämä sana tulee tulkita" ei ollut samalla tavalla sisäpiirin ja ulkopiirin hallussa. Syynä oli tietysti protektionismi, halu pitää miekkailutaito sekä muilta miekkailukouluilta että alempisäätyisiltä salassa.

Tämä muistuttaa hieman sitä miksi jotkut sanovat "tieteen luennan yhdeksi runouden tulkinnan lajiksi" : Esimerkiksi kaasujen paineita tutkiessa voidaan selittää miten kaasu pyrkii kohti tasapainotilaa, jossa paine -erot ovat tasoittuneet. Kuitenkin tämä on matemaattinen seuraus siitä että hiukkaset liikkuvat satunnaisesti. Jos (1) päämääräsuuntautumista että (2) tietoista tavoitetta pidetään "pyrkimiseen" olennaisesti liittyneenä, tässä "pyrkimisessä" ei ole itse asiassa lainkaan kyse siitä pyrkimisestä mitä arkikielessä käytetään. Pohjalla oleva luonne on jopa täysin päinvastainen. Kun tämä ajatus sovelletaan miekkailuun, voidaan sanoa että Liechtenauer antoi "runouden tulkinnan lajin", jonka lukutapaa hän ei jakanut.

Samoin pelkistä riveistä ei saada riittävästi tietoa jotta miekkailun rekonstruointi niistä olisi riittävää. Yksityiskohtien poisjättäminen oli todennäköisesti seuraus salailevasta luonteesta. Jotkin asiat olivat "harjoittelussa jaettuja". Toinen suosittu selitys tälle on se, että merkeverset olivat "jatko -opiskelijatavaraa", joilla kokenut voisi rakentaa hienostuneempia tekniikoita.

Protektionismi toimi ; Symbolit kun voi aina selittää monella tavalla, jos tulkintaa ei ole rajattu. Tätä kautta muistisääntö toimi vain jos osasi itse asiaa. Tässä onnistuttiin hyvin. Itse asiassa Liechtenauerin esitykset olisivat yhä ymmärtämättömissä, ellei Sifmund Ringeck olisi selittänyt niiden sisältöä omassa kirjassaan. Ringeck aloitti Liectenauerin merkeversen siteeraamisella ja selitti sen jälkeen mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittavat. Tämän jälkeen systeemi oli sen verran hyvä, että rekonstruktio lajista oli ylipäätään mahdollista.

Täysin päinvastaista symbolistrategiaa taas löytyy esimerkiksi Fiore dei Liberiltä. Hänen kuvauksensa selventävät. Hän esimerkiksi vertaa (ohessa olevassa kuvassa) eri jäseniä eläimiin. Esimerkiksi Jalat ovat elefantti, jotka ovat tukevia ja vahvoja ja oikean käsi on kuvattu tiikeriksi, joka on sekä tarkka että nopea ja voimakas. Tällä korostetaan sitä mitä asioita eri kehon osilla tulee tuottaa.

Toki osasyynä selvenemiseen on myös kuvitus. Ne jakavat sen tiedon joka muutoin oli pantattuna. Kuvista välittyy viestiä tavalla, joka muutoin vaatisi ison määrän tekstiä.

Tieto.

"He deals the cards as a meditation / And those he plays never suspect / He doesn't play for the money he wins / He doesn't play for respect / He deals the cards to find the answer / The sacred geometry of chance / The hidden law of a probable outcome / The numbers lead a dance"
(Sting, "Shape of my heart")

Epistemologiassa tärkein asia on selvittää, miten ja millä ehdoilla asiaa voidaan sanoa tietämiseksi. Se siis eroaa olennaisesti ontologiasta, joka selvittää sitä miten asiat ovat. Epistemologia ei siis käsittele niinkään olemista kuin tietämistä. Voi siis olla jotain, jota ei voida todistaa. Tämmöinen on kuitenkin olemista, ei sellaista jota perustellusti voitaisiin sanoa olevaksi. Ontologinen kannanotto voi olla mahdollinen, mutta ei hyvin perusteltu. Epistemologian kenties keskeisin elementti on siksi evidenssi. Tyypillisesti se määritellään tärkeäksi jotta uskomus voidaan oikeuttaa tiedoksi. Tämän vuoksi evidenssin konseptin ymmärtäminen on tärkeää; Sen avulla voidaan
1: Miettiä sekä sitä millä ehdoin tiedämme
2: Edellisen avulla tarkastaa onko jokin väite tietoa vai vaan perustelematon kannanotto.

Käytän jutussa säännönmukaisesti anglismiin vivahtavaa sanaa "evidenssi" sanan "todiste" sijasta, koska sana "todiste" ymmärretään usein väärin. Epistemologiassa ja tieteessä harvemmin "todistetaan" mitään, eli esim. sanotaan jokin olemassaoloväite lopullisesti. Vain matematiikassa todistetaan tälläisiä absoluuttisia totuuksia. Tässä jutussa en siis käsittele matemaattista todistamista. Epistemologian lisäksi käsittelen mielestäni tärkeitä muita tietämisen tapoja.
1: Arkipäivän tieto. Kun otetaan esimerkiksi jokapäiväinen elämää ja katsomme mikä siellä on todistettua, se koskee jotain kohdetta. Ajattelemme esimerkiksi että fossiilit ovat toditeita siitä minkälaisia eläimiä maan päällä on elänyt, ja että röntgenvalokuva on todiste siitä potilaalla on murtunut jalka. Hyväksymme myös tietynlaiset epäsuorat todisteet, eli sen että kuume kertoo sairaudesta. Emme näe sairautta, mutta kuumeen näemme. Lisäksi kutsumme todisteiksi esimerkiksi silminnäkijän lausuntoja. Tosin lausunnot eivät ole yhtä helposti "objekteja", kuin esimerkiksi savuava ase, se on enemmän kielellinen entiteetti, emmekä miellä niitä yhtä konkreettisiksi. Arkipäivässä luotetaan yleensä havaintoihin ja jopa intuitioon sekä uskomuksiin, eikä juurikaan mietitä ovatko todisteiden takana olevat tavat eksakteja, aina samoja. Tämä onkin hyvä asia, sillä arkielämässä tärkeintä on selviäminen, ei takana olevien tietojen autenttisuus. Riittää että tulokset ovat "riittävän hyviä" ja "riittävän uskottavia". Aina niiden ei tarvitse olla sitäkään. Arkielämässä evidenssi on usein, joskaan ei aina, laadultaan melko kevyttä. Mutta sekin on usein jonkinlaista havaintopohjan logiikalla käsittelyä. Arkielämän evidenssi näyttää koostuvan konkreettisista kappaleista, joiden yhteydet ovat kaikille ilman muuta selvää.
___1.1: Arkielämän tietoa ei usein pidetä tärkeänä tai hyvänä. Arkielämässä kohdataan kuitenkin aina silloin tällöin tietoon, joka on hyvinkin hienostunutta. Tämä on hiljaista tietoa. Tämä on yleistä tietoa, jota on esimerkiksi monilla taitavilla käsityöläisillä. Tämä tieto koostuu työmenettelyistä ja tiedoista, joita ei voida tai ei ole helppoa ilmaista sanallisesti. (Hiljaisen tiedon ymmärtämiselle on keskeistä se, että jos henkilö osaa, mutta ei halua kertoa asiaa kielellisesti, kyseessä on protektionismi, ei hiljainen tieto.) Tämä liittyy olennaisesti ammattitaitoon. Hiljaista tietoa ei ole filosofiassa hylätty. Muun muassa Ludwig Wittgenstein tuotti käsitteen unsagbar, joka tarkoitti sanomattomissa olevaa tietoa. Myös Michael Polanyilla on käsite tacit knowledge, jolla tarkoitetaan piilevää tietoa. Hiljaisen tiedon ajatus perustuu sille, että tiedämme enemmän kuin osaamme sanoa. Hiljainen tieto voi olla käytännöllistä, jolloin se on taito. Sen merkitys koskee silloin vain jotain suoritetta, eikä päde sen ulkopuolella. Hiljainen tieto on usein sellaista, jossa kirjoissa oleva, kielellisesti esitetty tai kirjoitettu, ohjeistus on harjoittelulla saatu hallintaan. Esimerkiksi kiertopotkun voi kirjata kirjaan, mutta sen opettelu käytännössä on vielä jotain muutakin. Lisäksi kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia olisi todella hankala listata kirjaan, joten kiertopotkunkin opetteluun olisi hyvä saada joku joka arvioi asentoa ja korjaa esimerkiksi polvien taivutuksia ja askellusta. Lisäksi hiljainen tieto on voinut herättää erittäin hienostuneen kyvyn tehdä tarkkoja arvioita: Englannin kielellä tunnetaan erityisiä connaisseureja, joilla on jokin erityinen taito esimerkiksi tunnistaa taideväärennöksiä tai viinejä. Näiden sanomisilta ei vaadita kielellisiä perusteluja, ja tietojen tarkastaminen ei onnistu samaan tapaan kuin tieteelliseltä tiedolta. Tosin osa on sitä mieltä, että connaisseurejen tieto on tarkistettavissa muilta alan asiantuntijoilta, ja että tiedemaailmassakin kyseessä on samantapainen ilmiö: Vain toinen huippufyysikko voi tarkistaa toisen huippufyysikon työn.
_____1.1.1: Taitotieto on muusta hiljaisesta tiedosta poiketen kielellä ja asioita koskevilla väitelauseilla esitettävää proseduraalista tietoa, jossa kyseessä on tietoa koskeva taito. Tämänkaltainen tieto voidaan Ilkka Niiniluodon mukaan esittää myös sanallisesti. Taitotiedon tunnistamisessa tärkeä ero on kuitenkin siinä, että sanallisesti esitetyssä, propositionaalisessa, tiedossa kysymys on enemmän know that, jossa siis tiedetään että on jotain. Taitotiedon kohdalla kyseessä on know how, jossa siis tiedetäään kuinka.
2: Havaintopohjainen, propositionaalisesti käsitelty tieto, joka perustuu deduktiivisen päättelyn avulla induktiosta nostettuun selitysarvoon ja todennäköisyyksiin. Tämä on kenties yleisin tapa lähestyä tietämistä, ja sitä käytetään esimerkiksi empiirisessä tieteessä. Tässä on käytössä tietyt päättelyt. Esimerkiksi Timothy Williamson on päätynyt johtopäätökseen siitä, että perustellun evidenssin on oltava luonteeltaa propositionaalista. Eli että se edellyttää kieltä, jonka merkkien avulla voidaan muotoilla erilaisia väitelauseita. Tavallisin propositionaalisen tiedon ilmaisukeino on luonnollinen kieli, mutta se voidaan ilmaista myös merkeillä, piirroksilla ja äänillä. Karkeimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen evidenssi, sen täytyy käsitellä väitelausetta, jonka mukaan joku joko on totta tai epätotta. Tämä taas rakentuu alkuoletusten ja jonkinlaisen lain tai säännön tai loogisen käsittelytavan päälle. Williamsonin mukaan evidenssi esitetään usein päättelynä, johon liittyy selitysarvoa ; ts. se rakentuu deduktiivisesti teoriasta nostettavien hypoteesien totuudellisuuden koettelusta. Williamsonin mukaan evidenssi on siis mitä hypoteesien kautta voidaan testattavasti selittää teorista. Ja Williamsonin mukaan tämä on nimen omaan propositionaalista. Hypoteesi on väite, joka nostetaan propositioiden avulla ja jota koetellaan ; Se, mitä hypoteesit olettavat ovat erilaisia propositioita. Objektien selittäminen taas ei ole kovin järkevää. Emme voi päätellä että veitsi on esimerkiksi verinen, jos meillä ei ole jonkinlaista propositionaalista kuvausta, eli määrittelyä, veitsestä ja verestä. Objekteihinkin rakentuva tieto on hänestä siis luonteeltaan propositionaalista. Williamsonin mukaan käytämme evidenssiä todennäköisyyksien kautta. Eli vertailemme vaihtoehtoisia malleja keskenään. Eli meillä on kaksi epäiltyä murhaajaa, ja vertailemme sitten evidenssin kautta, kumpi on todennäköisempi. Tämän taas voimme tehdä vain jos annamme todisteille jonkinlaisen todennäköisyysarvon itse vaihtoehtoisille malleille. Eli jos Pekka on murhaaja, hän käyttäisi veistä jossa on hänen sormenjälkensä todennäköisyydellä X ja jos Matti, hän käyttäisi veistä jossa on Pekan sormenjäljet jollain toisella todennäköisyydellä Y. Kuitenkaan havainnot ja kokemukset eivät itsessään ole luonteeltaan propabilistisia, ne joko ovat tai ne ovat havaitut. Tämä tarkoittaa sitä, että evidenssille antamamme arvo on luonteeltaan deduktiivista, se on propositionaalista. Williamson esitti myös, että ajattelemme usein että jokin todiste falsifioi, tai muutoin kumoaa tietyt hypoteesit: Jos tekijä on havaittu Amerikoissa, hän tuskin on samanaikaisesti tehnyt murhaa Helsingissä. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan päätellä että tietyt asiat eivät tapahdu jos tietty taustateoria on voimassa. Voimme siis vetää näissä tapauksissa "ei X" -tyyppisiä hypoteeseja. Tämä tarkoittaa että nämäkin päättelyt ovat luonteeltaan propositionaalisia. Eli validi päättely on sellainen, jossa seuraa se että jos alkuoletukset ovat tosia, johtopäätöskin on tosi.
___2.1: Ongelmana tässä on se, että tämä vaatii aina uskomuksia, jotain jota ei ole perusteltu. Lähes kaikki hyväksyvät miettimättä sen, että henkilön uskomusten järkevyys riippuu siitä, mitä evidenssiä hänelä on. Jos siis esimerkiksi vaimo epäilee että hänen miehensä käy vieraissa, tämä ei ole perusteltua jos hänellä ei ole muuta todistetta kuin intuitionsa. Toisin sanoen, todisteiden puute ei tarkoita sitä että olisi hyväksyttyä pitää väitettä pätevänä. Kuitenkin itse tapahtuma tapahtuu siitä huolimatta, että onko petetyllä siitä todisteita vai ei. Vieraissa käyvän vaimo voi autuaan tietämättömänä kokoata kokouksessa olevalle miehelleen, eikä tämä tee itse tapahtumaa siitä että mies käy vieraissa olemattomaksi. Tässäkin tilanteessa tyhjästä epäileminen, eli ilman todisteita epäileminen, on perustelematonta. (Joskin esimerkissämme silti valitettavasti totta.) Toisin sanoen evidenssillä oikeutetaan ihmisten uskomukset. Evidenssi ei koske asioita, vaan uskomuksia. Toisaalta voidaan ihmetellä, että jos puolison uskollisuus on toinen vaihtoehto, eikö sillekin pitäisi olla todisteita? Jos vaimo uskoo uskollista miestään uskolliseksi, se ei ole perusteltua, jos uskollisuudesta ei ole todisteita? Toisaalta myös kaikki ne evidenssit perustuvat uskomuksiin. Induktion ongelma takaa sen, että jos päättelen että jos tapahtuu asia X, niin se tarkoittaa että on pätevää uskoa että puoliso on uskollinen, voidaan kysyä millä oikeutan X:än? Minulla voi olla tähänkin jonkinlainen evidenssi, teoria A josta on vedetty hypoteesi Y, jonka toteutuminen on vahvistanut sen, joka taas taroittaa että X on pätevä. Mutta entäs millä oikeutan tämän teoria A:n? Luultavasti hypoteesilla Z, joka on vedetty... tämä johtaa ikuiseen regressioon. Vaaditaan ääretön määrä todisteita voidaksemme sanoa yksinkertainen asia perustellusti. Lopullinen kysymys onkin: Missä vaiheessa ketjua todistusketjun varmuus on riittävä? Jossain vaiheessa se on joka tapauksessa, koska muutoin evidenssiä ei voisi tässä maailmassa olla, jolloin perusteleminenkin muuttuu turhaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta voisimme päätellä mitään, joitain uskomuksia on vain oletettava.
3: Subjektiiviset kokemukset, ja niiden pohjalle rakentuva tieto. Monissa tilanteissa, ja hermeunetiikassa, turvaudutaan henkilön omiin kokemuksiin. Ongelmana tässä on tietysti se, millä tiedämme että voimme luottaa kokemuksiimme. Voimme ajatella, että logiikan ketju päättyy siihen, mihin asti henkilön on järkevää uskoa. Se, missä loppuu havainnoinnin raja ja metafysiikka astuisi mukaan kuvioihin, olisi raja jota ei itse asiassa saisi ylittää. Tämän näkemyksen ymmärtämiseksi on tärkeää ottaa pari esimerkkiä: näkemyksessä ajatellaan että uskon että minulla on selkävaiva. Viime kädessä oikeutan selkäkipuni sillä että selkäni on kipeä. Mikään ei tietenkään takaa sitä, että en kokisi harhoja. Selkäkipuni ei myöskään lakkaisi, jos lääkäri ei löytäisi syytä kivulle. Oikeuttaisin itselleni kipuni omalla kivun tuntemuksellani ; Lääkärin taas olisi ihan rationaalista uskoa että vikaa ei ole, että teeskentelen että saisin sairaslomaa. Mutta hänellä ei olekaan minun settiäni evidenssistä, joka on oma selkäkivun kokemukseni. Samoin jos kuulen salaman ja näen pisaroita ikkunasta, päättelen että ulkona ukkostaa. Tämä todiste taas tulee silmieni kautta. Mikään ei tietenkään takaa sitä, aistinjärjestelmäni eivät olisikaan hairahtuneet juuri hetkellisesti, tai ne ovat aina olleet epäluotettavia - kuten muidenkin "kehojen havaintolaitteistot". Tästä siis päästään siihen, että molemmissa tapauksissa, sekä selkäkivussani että ukkosessa epäilyksen alle tulee asioita, jotka eivät ole hevin testattavissa. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden väitteiden takana olevat "kritiikit" ovat pohjimmiltaan metafyysisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että luotamme vain jonkinlaiseen (ei välttämättä eksaktiin, mutta niiden kaltaisiin asioihin.)
___3.1: Foundationalismiin, jossa odotetaan että takana on kaikille sama todellisuus, ja että esimerkiksi kemisti Matti Möttönen tutkii samaa maailmaa kuin fyysikko Pekka Perkele.
___3.2: Naiiviin tai tieteelliseen realismiin, jossa oletetaan että maailma on sellainen kuin havaitsemme tai laitteemme havaitsevat.
Voidaan jopa perustella, että näiden rakennetta ei voida eikä tarvitse miettiä, eikä sen takana olevaa syytä voida tietää koska ne ovat metafysiikkaa. Jos siis syyttää näitä uskomuksia "vain arvauksiksi", syyllistyy eräänlaiseen saivarteluun, jossa perusteiden kysely muuttuu merkityksettömäksi uteluksi. Eräällä lailla siis Wittgensteinilaisittain sanoen "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen." (Se, mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.) Syynä on se, että jos logiikan kohdalla regressio hyväksytään ja päätetään että johonkin on vedettävä joka tapauksessa raja, niini miksipä ei vedettäisi sitä juuri tähän, jossa sille sentään on perustelu? Monet hyväksyvät rajanvedon, mutta kuitenkin ovat sitä mieltä että subjektiivisen kokemuksen ja uskomukset eivät sisällä perusteltua yhteyttä : On vain subjektiivinen kokemus, joka sitoo ne yhteen. Kokemus on tällöin vain eräänlainen mielipide, tunne, joka voi hyvinkin olla pelkkää arvaamista. Nämä kriitikot kannattavat sellaista näkemystä, jossa ei hyväksytä biljardipöytää, jossa palloja liikutellaan, vaan että selittämisen on jatkuttava kaikkialla samanlaisena, jolloin maailma koostuu aina palloista, jotka liikuttavat toisia palloja, ja kaikki pallon liikkeet on selitettävä pallon liikkeillä. Näin uskovatkin voivat kuitenkin hyväksyä subjektiiviset havainnot ; Jos he esimerkiksi kannattavat näkemystä, jonka mukaan uskomuksilla itsellään on tietty propositionaalinen rakenne, kokemuksien käyttö on rationaalista koska se on loogisen rakenteen kautta esitettäviä väitelauseita ; Jos kokemus voi syntyä siitä kun tietty lähtötila käy läpi jonkun käsittelytavan, joka koostuu eräänlaisista säännöistä eikä ole luonteeltaan mielivaltainen. Tällöin kokemus on todiste, sen kaavaa vain ei ole välttämättä (vielä) tiedostettu. Tällöin he eivät välttämättä ole sitä mieltä, että henkilön uskomukset olisivat irrelevantteja sille evidenssille, joka heillä on. Tällöin hekin ovat sitä mieltä, että subjektiiviset kokemukset ovat yhtä propositionaalisia kuin heidän omatkin näkemyksensä.