Tuotantotavat muistuttavat toisiaan...

1700 -luvulla painoteknologia oli kehittynyt. Tästä seurasi se, että keksittiin uusi tapa tehdä kirjallisuutta. Keksittiin kolmiosaiset romaanisarjat. Niissä ideana oli se, että ihmiset houkuteltiin ensimmäisellä osalla maailmaan ja loput osat ostettiin jotta tiedettäisiin loput.

Näkemystä palasteltiin luonnollisesti enemmänkin. Syntyi sellainen formaatti kuin "penny dreadful", pieni vihkomainen osa joka tuotti sarjakertomuksia. Joskus näistä osista koostettiin sitten kolmiosaisia romaanisarjojakin. (Osa kirjasarjoista noudatti tätä logiikkaa kauan ja tehokkaasti. Esimerkiksi Burroughsin "Tarzania" on julkaistu ties minä jatkokertomuksina ja kirjasarjoina.)

Sama pienentämisen ja sarjoittamisen logiikka toimi myöhemmin myös sarjakuvien moottorina. Jossain mielessä supersankaritarinat ovatkin hyvin samantapaisia kuin "penny dreadfulit" joita moitittiin pinnallisina ja tunteiden lietsomiseen perustuvana matalimman tason tarinankerrontana. (Osittain syystä.)

On itse asiassa kiinnostavaa huomata miten monissa peleissä on samanlaista ideaa. Moni peli on kokeillut ns. mikromaksuja. Pelaajat ovat kokeneet ne monesti turhana rahastuksena ja niihin suhtaudutaan suurella vastahankaisuudella.

Siksi onkin keksitty että on tehtävä (a) pelisarjoja jotka kasvavat kokonaisiksi franchaiseiksi. (2) Toisaalta peleihin myydään maksullisia lisäosia ja täydennysosia joita ei usein edes voi ostaa yksinään ja irrallisina. (3) Lisäksi jopa yhden pelin sisältöä voidaan tuottaa vaikka viikko kerrallaan. Etenkin Telltale Games on tullut kuuluisaksi siitä että se myy pelejään "episodi kerrallaan". Sen pelit ovat "valitse itse tarinasi" -pelejen klassikkoa ja he ovat tehneet toimivia pelejä mm. "Tales from the Borderlandsin", "Walking Deadin" ja "Wolf Among Us"in tyylisiä kaiken kaikkiaan toimivia pelejä. Kun tarinoita on levitetty luku kerrallaan jopa vain kerran kuukaudessa, on samalla lietsottu spekulaatioita ja pelaajien teorioita siitä mitä käänteitä ja yllätyksiä on jatkossa luvassa.

Näen että ihmiset eivät koe näitä "samalla tavalla rahastuksena" kuin mikromaksuja. Ja siksi ne ovat "PR-siistiä tapaa kääriä tuohta". (Toki vastahakoisuus ja rahastuksesta valittaminen ei tarkoita samaa kuin että kuvetta ei kaiveltaisi".) Tässä luku kerrallaan julkaisemisessa on varmasti hyvin sama toimintalogiikka kuin "wanhassa englannissa".

Uskonkin että ihmiset ovat melko lailla samanlaisia aina. Menneisyyden "penny dreadfulejen" moittimiskulttuuri muistuttaa siitä miten (a) moralisteja on aina ja (b) he ovat hämmästyttävän usein oikeassa sanoessaan suurinta osaa tuotoksista roskaksi. Toisaalta samalla ei voi olla muistamatta sitä että esimerkiksi nykyään kovasti arvostettu Charles Dickens sai teoksilleen laajaa lukijakuntaa julkaisemalla "penny dreadfuleja".

Kun nykyään moralisti haukkuu konsolipeliä, sen moraalia turmelevaa sisältöä ja väkivallalla mässäilyä, tiedostan että hän ei ehkä asenteellisuudessaan osaa tunnistaa tulevaisuuden klassikoita. Mutta silti ei ole vaikeaa myöntää että suuri osa julkaistuista peleistä on itse asiassa aika heikkotasoisia.

Jack Chick on kuollut - ja iso määrä rakentavaa vihaa on kuollut hänen mukanaan

Tässä vaiheessa tarinaa
tuskin tulee käännettä jossa
Susanna kuuluu turmelevaan
Aito Avioliitto -järjestöön.
Tosin Jack Chick kykenisi
varmasti kristillisesti vihaamaan
myös heitä. Jotenkin.

Jack Chick, julistavia käännytyssarjakuvien piirtäjä, on kuollut. Hänen tuotoksensa olivat hyvin kuuluisia. Ja tässä kohden onkin myönnettävä että hän oli niitä harvoja ihmisiä jotka ovat saavuttaneet sen tilan että kun kaksi ihmistä referoivat häneen keskustelussa, molemmilla voi olla mahdollisuus tietää kenestä on kysymys. Tämänlainen saavutus on vaikea.

Toki tässä kohden Chickin tuotanto on kuuluisampi kuin mies. Mutta hänen tuotoksensa ovat valtaosalle tuttuja. Chick toki saavutti kuuluisuutensa olemalla melko pahamaineinen. Hän oli hahmona kontroversiaali jopa keinoja kaihtamattomissa fundamentalistien evankeelisten kristittyjen parissa. ; Hänen traktaattiensa suosio on myös varmasti omalta osaltaan vahvistanut sitä käsitystä mikä monilla on kristinuskon ytimestä. Että vaikka sanan tasolla puhutaan rakkaudesta, pelastuksesta ja armosta niin kaikilla muilla tasoilla kysymys on siitä että vastustetaan ja moralisoidaan ja vihataan monenlaisia asioita.

Olen ollut itsekin jokseenkin kiinnostunut hänen tuotannostaan. En toki siinä mielessä että olisin kääntynyt kristityksi niiden avulla. Pikemminkin päinvastoin. Sitä voidaan sanoa asia niinkin että jos briteillä on sellainen sanonta jossa sanotaan että kansa ansaitsee sellaiset poliitikot kuin se itselleen äänestää, niin samoin ne ihmiset jotka kääntyvät Jack Chickin sarjakuvien kautta kristityiksi, kääntynevät sellaiseen kristillisyyden muotoon että ansaitsevat sen kyllä.

Hän on ollut siitä mielenkiintoinen hahmo että hänellä oli hieman erikoinen suhde tekijänoikeuksiin. Hän ei hyväksynyt parodiointia ja tähän liittyy myös eräs parodiointisivun kanssa tehty vääntö. Sen varrella oppii ainakin sen, että Chick mielellään ilmoitti haastavansa parodioijiaan oikeuteen ja yritti saada nämä ottamaan tuotoksensa pois internetistä ja jakelusta. Mutta hän ei ollut innokas todella haastamaaan. Eikä ihme, käyttö parodioinnissa kun menee helposti hyväksyttävään malliin. (Toisaalta Chick on itse käyttänyt aineistossaan vastaavalla tavalla parodia/huumori/kritiikkikulmaan kopioitua aineistoa, esimerkiksi "Dungeons and Dragonsista" omissa teoksissaan nimeltä "Bewitched", ja "Family Guy".)

Chick oli tarkka uskonnostaan. Hänen tuotannossaan Helvetillä oli hyvin tärkeä rooli. Tätä tilaa tarjottiin usein niille jotka eivät olleet kristittyjä. (Chickin traktaateissa heitä kuvataan aina läskeinä, homssuisina ja epämiellyttävän näköisinä, vihaisina ja vastaavina.) Mutta myös kristittyjen yllä tämä uhka oli usein kovana. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten Chick suhtautui katolisiin. (Traktaatti "The Death Cookie" esittää että katolisen messun ehtoollisleipä on Saatanan juoni ja jokaisen ehtoollisleivän takana on demoniset voimat.) Tai niihin kristityihin jotka esimerkiksi arvostivat Halloweenia.

Helvetin lisäksi Chickin traktaateissa on toinenkin tärkeä toistuva teema. Hän korostaa Pyhän Hengen hyväksymistä pelastuksessa. Ja tämä luo hänen teoksiinsa usein hyvin hämmentäviä kontrasteja. Monissa traktaateissa kunniallisesti käyttäytynyt päätyy Helvettiin kun taas murhaaja, raiskaaja ja vastaava pelastuu Taivaaseen koska on osannut katua kuolinvuoteellaan. Näistä ehkä erikoisin on varsin kontroversiaalinen tuotos "Lisa". (Jota ei löydy Chickin virallisista traktaateista enää. Se on toki tallessa toisaalla.) Tässä lasta insestiraiskaava ja lapseensa sukupuolitaudin tartuttanut isä saa onnellisen lopun kääntymällä kristityksi. Toki tätä teemaa löytyy myös "ei virallisesta jakolistasta unohtuneena". Kiinnostunut voi viisastua lukaisemalla "Trust Me" -traktaatin.

Chick oli ihminen jolla riitti kiinnostusta moniin asioihin. Jos kiinnostus tarkoitti vihaa. Hänen sarjakuviaan on syytä katsoa sitä kautta keitä ja mitä asioita hän vastusti. Alla lyhyt ja epätäydellinen lista;
*Ateistit ja sekularistit
*Mormonit
*Juutalaiset
*Katoliset
*Muslimit
*Hindut
*Jehovan Todistajat
*Homoseksuaalit
*Noidat
*Kommunistit
*Rockmusiikki
*Halloween
*Roolipelit
*"Harry Potter"
*Abortti
*Evoluutio
*Gluonit
*Poliittinen korrektius
*Obeliskit
*Vapaamuurarit
*Intiaanien uskonnot
*"Family Guy"
*Ilmastonmuutos
*Buddhalaisuus

Koska kristityt tiettävästi elävät kovasti kultaisen säännön mukaan, on vain sanottava että Chick näyttää tuon listan perusteella vihanneen lähes yhtä monia asiaa kuin minäkin. Ehkä tämän vuoksi kykenenkin nauttimaan Chickin tuotannosta. Se on kuin lukisi jotain raivon ensyklopediaa. Toki siltikin tästä kiinnostuksestani nousi häiritseviä kysymyksiä, sellaisia jotka myös kaipaavat vastauksia.

Ja tämänlainen vihan purkaminen sarjakuviin on varmasti yhtä terapeuttista hänelle itselleen kuin traumaattista suurelle määrälle muita ihmisiä. Nietzsche - filosofi jota Jack Chick luonnollisesti vihasi - olisi kutsunut tämänlaista tuskan purkamista tuotantoon sublimaatioksi. Täytyykin toivoa Chickille kultaisen säännön mukaisesti sitä että hän on ymmärtänyt katua viime hetkellä kuolinvuoteellaan. Että hänen elämänsä sarjakuvalle saataisiin onnellinen loppu!

Riitta Hanhi -ongelma

"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.

Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.

Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.

Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).

Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.

On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.

Uskontokritiikki "Hintti" -sarjakuvissa

"Hintti" -sarjakuvat edustavat banaalia ja makaaberia linjaa. Se on sellaista yhden idean varaan rakennettua komiikkaa jonka tyylistä voisi kuvitella löytävän lähinnä (edesmenneen) "Myrkky"-lehden tyylisistä julkaisuista.

Sarjakuvien ideana on se, että niissä mukaillaan "Tintti" -sarjakuvan hahmoja. Kirjoittaja joka tunnetaan lempinimellä Herpé. (Hieman kuin "Tintin" piirtäjä Herge. Mutta sellaisella tavalla joka huutaa herpestä.) Kust'anusosakeyhtiön julkaiseman sarjakuvan keskiössä onkin Hintti ja kapteeni Maddog. Joista toinen vetää huumeita ja toinen juo. Paitsi silloin kun toinenkin tekee sitä mitä ei yleensä tee. Teokset eivät ole Tintti -sarjakuvien uudelleentekstitystä vaan teokset on kuitenkin piirretty tämän idean ympärille "aivan itse".

Minulla on omana teos "Hintti ja lumimiehet". (Otsikko viittaa kokaiiniin.) Peräti numeroituna erikoispainoksena. Kirjoittaja on kirjannut siihen sivistävästi "Vai numeroitu, voihan vittu!" Tämän lisäksi teosta koristaa kirjoittajan puumerkki joka jostain hämmentävästä syystä muistuttaa ällistyttävän paljon svastikaa.. Teos kertoo hyvin paljon uskonnosta. Tai käsittelee siihen liittyviä asioita. Muissa Hintti -sarjakuvissa ei käsitellä uskontoa yhtä vahvasti. Koska Hintti -sarjakuvien kulttuurikritiikki on ylipäätään sen luonteista että jos minä en sitä tee niin sitä ei tee oikein kukaan muukaan, on hyvä vaikka aloittaa tällä teoksella. (Hintti -sarjakuva, ei Raamattu.) Uskonto on itselleni sen verran tutuksi tullut aihe että uskallan lähestyä näinkin vakavaa teosta. (Hintti -sarjakuvat, ei Raamattu.)

Tarinaa pähkinänkuoressa

Sarjakuvassa käydään periaatteessa rinnakkain tarinoita jotka kietoutuvat yhteen. Osa niistä on mainittu lähinnä jotta hahmojen motiivit olisivat tiedossa ja ne voivat olla hyvin lyhyitäkin. Esimerkkinä tämänlaisesta voisi mainita pahojen korruptoituneiden poliisien Koskisen ja Keskosen (Dupond ja Dupont) juoniminen huumerahojen saamiseksi.

Sarjakuvassa on kaksi hieman suurempaa juonta. On Hintin tarina ja Maddogin tarina. Maddogin tarina käsittelee upseerin kunniaa ja etiikkaa. Joka tiivistyy siihen että tekee kuten Maddog sanoo. Ja sitä miten Maddog saa juoppohulluuskohtauksessaan syvän yhteyden elämää suurepaan hallusinaatioon nimeltä Styrgkh, joka sitten kommentoi eri asioita ja jonka kautta saadaan tietoa. (Sivu 39.) "Styrgkh sen huomasi, en minä. Ei ole hallu." (Jonka tyylisiä voi kuulla uskovaisiltakin heidän näkyjään koskien.) Tämä tarina on kuitenkin lähinnä löyhästi analoginen Hintin tarinan kanssa. Hinttiin panostetaan enemmän. Ja jossain määrin Maddogin tapahtumat ovat alleviivaamassa sen tyylisiä kysymyksiä kuin että jos hallusinoi Jeesuksesta, miksi sen sanomat kannanotot etiikkaan ovat erilaisia kuin jos hallusinoi Styrgkhistä. Maddog ei saa kuuntelua tai arvostusta tai uskottavuutta. Hintti sen sijaan saa. Ja näin on siitä huolimatta että Styrgkhin huomiot ja ohjeet ovat itse asiassa käytännöllisempiä ja järkevämpiä. Siksi on syytä panosta kunnolla Hintin tarinaan.

Teoksen alussa Hintti on vankilassa. Hän yrittää tehdä itsemurhaa. Hän potkii sätkiessään poliiseja munille joten he päättävät antaa tämän roikkua jotta sätkiminen lakkaa. Sivulla kolme poliisimestari toteaakin että "Tästä hyvästä pääset terapiaan". Terapian luonne jää eksplikoimatta mutta seuraavassa kuvassa Hintti saa pampusta ja hänet laitetaan eristysselliin. Tämän oikeutuksena ; "Häviää se hirttäytymishalu".

Eristyksessä Hintti hallusinoi. Toisen maailmansodan natsien puolella tapahtuva seikkailu päättyy kun hallusinaatio saa erikoisen muodon (sivulla 7); Hän näkee tankilla ajavan pujopartaisen hahmon joka ilmoittaa "Tiedotus:Olen messias". Hintti toteaa "Minä olen syytön!" Johon messias toteaa "Sillä ei ole merkitystä. Sinut on päätetty pelastaa." Ehtoja on vähän, syitä kenties paljonkin. Hintti kysyy tuleeko hän uskoon. Ja vastaus on "Tulit. Sillä Jeesushan ei anna vähäisimmänkään meistä homoilla, runkata ja vetää kamaa tuohon malliin."

Hintin parannus koetaan hyvin monella tavalla. (Sivu 8) Vartijat ovat huolissaan "Annettiin sen roikkua liian pitkään." ... "Joo, sillä jäi hissi jumiin." Myös vankilan johtaja on epäilevä. "Voisiko se olla aivovaurio?". Siihen selitetään "Ehkä, mutta se ei ole ydinkysymys." Kääntynyttä eristyssellissä olevaa Hinttiä pidetään turvallisena vapauttaa. Hän on kenties hullu mutta harmiton. Kääntyminen ilman tekoja nähdään riittäväksi. Vankilanjohtaja on yhä epäileväinen. "En ole aivan vakuuttunut. Minusta on epäilyttävää, että ne tulevat aina uskoon parin viikon eristyksen jälkeen."

Vankimielisairaalan johtajalla ei kuitenkaan ole hirveästi sanottavaa kun häntä suuremmat voimat astuvat kuvioihin. (Sivu 12.) "Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut siunauksensa kirkon perustamalle päihdeongelmaisten, psykopaattien ja homojen ja vastaavien oikaisuohjelmalle jonka tarkoituksena on osoittaa, että aito usko meidän Herraamme voi muuttaa ihmisen." Tässä mielenkiintoista on tietenkin se, että homous, rikollisuus ja psykopaattius liitetään yhteen. Kuin se, että tavoitteena ei ole tuottaa terveitä ihmisiä ja parempaa yhteiskuntaa. Hintti pääsee vapaaksi. Joskin vankilanjohtaja antaa oman epäilynsä "Tehän nyt tempun keksitte! Laittakaa kaikin mokomin murhanhimoinen narkkari niiden lapsellisten pedofiilien joukkoon! Siitä tulee hauskaa." ... "Siitä tulee enemmän hommaa Pietarille kuin Jeesukselle. Saa vielä rasitusvamman jatkuvasta avaimen kääntämisestä."

Eheytynyt Hintti otetaankin ilolla uskovaisten joukkoon. (Sivu 13-14.)Hänet pistetään heti kertomaan elämäntarinaansa edessä esiintyen. Tätä toki alustetaan. Murhista ja huumeista puhutaan vähemmän kuin seksuaalisuudesta. Hintin vastaukset tulkitaan uskonnollisessa viitekehyksessä vaikka Hintti selvästi itse ei tätä samaa tulkintaa tunne kun asioita häneltä kysytään ; Kerrotaan esimerkiksi kuinka "Homoseksuaalinen elämäntapa on jättänyt hänet rikkinäiseksi." - "Joo - ja ne piiskaleikit myös." ; "Hintti, sinä olet ristisi kantanut ja nyt Jeesus on antanut velkasi anteeksi" - "Ei oikeastaan Jeesus vaan se perijä kuoli." Itse asiassa Hintti kertoo huumehallusinaatioista ja tekemistään huumepahoinpitelyistä. "...niin paskapöntöstä kömpi viisipäinen hirviö ja sillä oli jalkapallon kokoiset munat. Ja niihin oli kirjoitettu verikirjaimin rienaavia nimiä." Tarinoissa esiintyy Jeesuskin "Mutta Jeesus pölähti siihen jostain ja rusikoi siltä nyrkkiraudalla paskat pellolle!" Yleisö on haltioissaan. Etenkin naiset tahtovat että "Kosketa minua" ja "Ota minut, Herra". Näitä vahvoja näkyjä löytyy toki pitkin albumia. Mutta niiden rakenne on tältä osin toistuva joten en palaa niihin.

Sivu 18 ja 19 Hintti saakin jo tärkeän osansa yhteisössä. Hänet löydetään pilleripäissään. (Joka tulkitaan parhain päin;"Onko hää hurmoksis?") Ja hänelle annetaan uskovainen tyttöystävä. Isä kertoo tyttärelleen että näin on. Hintti on siis tytön isän valitsema. Syy tähän selviää myöhemmin (Sivu 24.) Siellä lahkon johtaja kertoo että Hintti menee nyt avioon tämän samaisen tytön kanssa. Ja kun Hintti kysyy "Miksi mun pitää mennä ton pimun kanssa naimisiin?" Johon vastaus on "Koska hän sattuu olemaan raskaana." Hintti ihmettelee, että "Mutta enhän mä ole sitä nykässyt - muistaakseni" ja vastaus tähän on "Sovitaanko, että olet." Ja jos diiliin ei suostuta uhataan että Hintti joutuu sitten vain menemään takaisin vankilaan. ; Muutkin lahkolaiset vaikuttavat harrastavan samaa. Keskustelu Maikun ja hänen isänsä kanssa (Sivu 25) valottaa sitä miten "Jeesus pelasti sinut noilta saastaisilta tunkeutumisilta" ... "olemme käyneet todistustasi läpi kerta kerran jälkeen" ... "Kuvottavaa". Samalla kuvissa kouritaan omaa biologista tytärtä takamuksesta.

Pian Hintti joutuukin mieron tielle. (Sivu 28) Hänen huumemenneisyytensä kaivautuu esille. Häntä tarvitaan alalle. Kieroutuneet poliisit haluavat jatkaa kannattavia bisneksiään. Lahkolaisten johtaja ei halua tätä. Hän tarvitsee puhujaa. Oikein esimerkki uskon parantavasta voimasta. Raha muuttaa hieman mielipidettä. Mutta epäilyjä jää, etenkin lahkonjohtajan oman maineen vuoksi; "Oletteko aivan varma, ettei tässä ole mitään valonarkaa takana, liikkeen johtohahmona minun on oltava-" - "Liikkeen johtohahmona sun on oltava ensinnäkin tarkkana, ettei sulta ala hampaat irtoilla, kuules kun mä selitän ... Jos et ole sattunut huomaamaan, kaikki seurakuntaanne kohdistetut pedofiliaepäilyt on jätetty tähän mennessä tutkimatta. Siis?" Hintti lankeaakin pahoille teille. Maddogin kanssa koetaan kovaakin kilvoittelua. Esimerkiksi sivulla 36 "Se ei onnistu - mä oon uskossa! Persettä saat, mutta poskeen en ota - enkä anna persettä!" Mistä seuraa välitön loveen lankeaminen. Koska Hintti saa tietää suoraan Jeesukselta että "Ai joo. Jeesus sanoi, että kyllä se tämän kerran vielä käy päinsä." Hintti ja Maddog ajautuvat velkoihin ja kaikki huipentuu Wacko tyyliseen tulitaisteluun. Lahkonjohtaja päätyy surmaamaan Hintin. Sarjakuva päättyykin (sivu 46) "Isä!" ... "Sie tapoit miun sulhasein!"
  
Ylläoleva kaava on tragedian kaava.

On selvää että Hintti -sarjakuvien maailma on äärimmäisen negatiivinen ja makaaberi. Sarjassa ei esitetä ainuttakaan tahoa juuri mitenkään mainittavasti positiivisella tavalla. Sen maailma on negatiivisten attribuuttien läpitunkemaa. Siksi ei varmasti ole ihme, että lajityypiksi sopiikin tragedia. Sarjakuvan kutsuminen tragikoomiseksi on toki sarjakuvan tarpeetonta "sivistämistä". Mutta se ei kuitenkaan ole väärä huomio. ; Hintin lakeemus sarjassa, hänen hamartiansa, on yllättäen uskoon tuleminen. Tämä on se joka muuttaa alun tilanteen toiseksi ja joka perimmiltään altistaa hänet häntä itseään suurempien voimien riepoteltavaksi.

Tässä tietenkin läpikäydään jokainen käytetty klisee. Hintti -sarjakuva ei kuitenkaan nojaa siihen että se loisi jotain uutta vaan se rakentuu nimenomaan vanhan ja totutun varaan. Uskonnon kliseisyys on "harkittua". Siinä mielessä kuin tälläisen lajityypin sisällä nyt ylipäätään on mahdollista olla yhtään mitään "harkittua".

Sarjakuva kuitenkin jossain määrin onnistuu tiedostamaan. Kun katsoo oikeita parantumistarinoita, niissä herää helposti juuri sellaisia kysymyksiä kuin mitä sarjakuvassakin tulee vastaan. Jos vankilassa ollut vanki tulee uskoon, kuinka voimme tiedostaa että hän ei vahingoita ketään? Uskonaikahan on vietetty sellissä tai eristyssellissä. Vakaumuksen mukaan voidaan kuitenkin tehdä kovia luokitelmia.

Samoin alleviivattu sävy voi nostaa sitä että uskonnoissa sekä omien puhujien sanomisia selitetään parhain päin että kaikkea muutakin tulkitaan. Samoin huomio voi keskittyä siihen että usein uskovaiset tekevät aika kauheita asioita. Ja arvostavat kauheasti sellaisia ihmisiä jotka kuvaavat itse tekemiään kauheita asioita. Prosessissa mennyttä ei-kristittyä halveksitaan paheista jotka yleisesti ottaen ovat (a) omituisesti valikoituneita, kun Hintillä puhutaan homoudesta eikä murhista tai huumeista (b) ja niitä rinnastetaan omituisesti suhteessa omiin tekoihin, kun esimerkiksi kauhistellaan menneisyydessä tapahtunutta homostelua vaikka itse ollaan juuri nyt ja lähitulevaisuudessa tekemässä jotain joka vaikuttaa hyvinkin paljon pahemmalta.

Toki tämänlainen halpa sarkasmi todennäköisesti toimii lähinnä niihin joiden suhde uskontoon on jo valmiiksi negatiivinen. Kritiikki iskee aihevalintojensa nojalla "liepeisiin jos sinnekään". Ja tätä kautta uskovainen voi pitää tätä pinnallisena ja huonona. Tämän tekijä ja minä tietenkin varmasti tunnustammekin. Mutta sillä ei ole väliä sillä "tämä ei ole sellainen teos" jossa tämänlaisilla olisi väliä. Kysymys on itse itsensä tunnustavasta nollapistehuumorista.

Sama lippis kiristää niin omenalla kuin melonillakin...

Viime päivinä eduskunnassa on viilattu tasa-arvoisen avioliiton liitännäislakeja. Toisaalta "Aito Avioliitto" -kampanja on kerännyt nimensä ja siihen liittyvä toiminta on ollut melko vähäistä. Homojen avioliitosta ei-pitävien ryhmissä on saatu erikoisen paljon tilaa näkemyksille joissa kumpuaa tappion odottaminen. Tiedostetaan että vaikka "Aidon Avioliiton" ajama aloite sai riittävästi nimiä, se tuskin tulee vaikuttamaan lakiin. Puhutaan siitä että "ei uskalla" muuttaa niin vähän aikaa sitten muutettua lakia.

Pettymys onkin suuntautunut siihen mihin arvokeskustelu usein menee. Ensin povataan maailman tuhoa ja sitten vaihdetaan aihetta. Tämä ei ole tietenkään mitään uutta ; Samassa hengessä on kauhisteltu esimerkiksi sukunimilakia ja lasten piiskansaamiseen liittyvää lainsäädäntöä. On povattu katastrofia ja sitten kun vastapuoli on voittanut maailmanloppu odottaakin jostain ihan toisesta suunnasta. ; Tämä on tietenkin siinä mielessä positiivista että pääsemme eroon "homokeskusteluun" liittyvien kliseiden ylitarjonnasta. "Keskustelu" aiheesta on ollut tunnetusti vähintään väljähtynyttä jo useita vuosia. Siitä on sanottu kaikki oleellinen puolin ja toisin ja jäljelle jää vain toisto. Toisto jonka tärkein funktio ei ole argumentointi ja perustelu vaan oman leirin näyttäminen.

Moni onkin pelännyt että keskustelu siirtyy muualle. On pelätty slippery slopea. Homojen oikeuksien on nähty ajavan kohti moniavioisuutta. Kuitenkin näyttää että uusi aihe on tavallaan jo valittu. Transsukupuolisuus. Tästä kysymyksestä tulee luultavasti se seuraava aihe josta keskustellaan. Ja tässä samalla unohdetaan tietenkin se, että homojen aikaansaama maailmanloppu ei tulekaan. Koska muutoksen ennustetut katastrofit ja niiden näkymättömyys eivät ole tärkeitä vaan maailmankuvasotiminen. Tärkeämpää ennustaa tuhoa tulevaisuudessa siitä asiasta jolla nyt identifioidutaan tiettyyn maailmankuvaan kuin se, että katsotaan miten perusteltuja ne entiset moraalipaniikit olivat.

Perussuomalaiset aloittivat tyttö_poika -sukupuolikampanjan, jossa korostetaan seksuaalisen suuntautumisen sijaan sukupuolen binaarisyyttä. Ja tähän on reagoitu monilla eri tavoin internetissä. Myös väestöliitto on osana #omaleima -kampanjaansa esittänyt kuvan jossa korostuu, että "Jos vastaasi kävelee henkilö jonka sukupuolesta et ole varma, noudata seuraavia ohjeita 1 Älä huolestu 2 Jatka elämää."

En pidä PS -kampanjaa läpeensä huonona. Se kuitenkin korostaa että jokaisen tulee olla sellainen kuin on. Usein sukupuolisuutta kun lähestytään siten että siihen sidotaan hirveän paljon käyttäytymistä. Eli "et ole oikea mies" jos et käyttäydy tietyllä tavalla. ; Tämä haittasi minua jonkin verran lapsena. Näin aikuisena olen monella tavalla machompi ja miehekkäämpi kuin valtaosa niistä jotka minua lapsena neidiksi pilkkasivat. (On itse asiassa nautinnollista katsoa miten minä olen tällä hetkellä kohtuu hyvässä kunnossa, hoikka ja timmin ja energisen oloinen kun taas tietyt aikanaan hyvännäköiset samanikäiset urheilijapojat ovat keskimahautuneet ja ulkonäöltään minua 10 tai vuotta vanhemman näköisiä kurttuisia todennköisesti impotenttisia kalkkiksia.) On jossain määrin hyvä että ajatellaan että sukupuoli on saatu, jokin jota ei voi ottaa pois. Eikä jotain jota pitää ansaita vaikka pitämällä kaljasta ja jääkiekosta. ; Ilmeisesti jopo homoseksuaalisiin aktioihin kykenevä BB -tähti voi pitää lippistä jossa lukee jotain. (Mitä? Sen kampanja tosin jättää avoimeksi. Toivottavasti siinä Sebastianin lippiksessä lukee, että "POIKA".)

Tässä kohden on syytä tiedostaa että en ole ns. postmodernisti. Sellaiset kirjat kuin esimerkiksi Matt Ridleyn "geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen" ovat muovanneet käsityksiäni sukupuolisuudesta. Ja tähän liittyen en usko että sukupuolinen kokemus on sosiaalinen konstrukti. Tämä ei tosin tarkoita että luottaisin PS -nuoriin. Sen sijaan luotan tieteeseen. ; Sukupuoli on itse asiassa siitä oleellisen mielenkiintoinen asia että se on hyvin kompleksi. Kompleksi siinä mielessä että siihen vaikuttaa monta geeniä. Joka johtaa siihen että tosiasiassa on odotettavissa poikkeuksia. Jotka ovat olemassa eivätkä mitään sosiaalisia konstrukteja. ; PS -nuorilta tuntuukin unohtuvan se että biologia on tavallaan "poikkeuksien tiede". Evoluution kannattajana tämä on jopa odotettavissa ; Evoluution koko idea on siinä että luontoon ilmaantuu tapahtumaketjuja jotka ovat ytimeltään kontingentteja.

Usein tilanne on se, että vastakkain ovat näkyvästi (1) ne jotka katsovat että sukupuoli on vain geneettinen ominaisuus, ja joista ihmiset ovat siksi tyttöjä tai poikia ja (2) ne joista sukupuoli on kulttuurinen konstrukti ja jonka vuoksi ihmiset voivat valita asioita. (Luultavasti suurin osa on oikeasit tästä välistä mutta tätä ei arvokeskustelussa huomaa. Koska kyse on identiteetin ilmituomisesta ja poliittisessa pelissä voittamisesta ja ryhmään kuulumisesta eikä mistään analyyttisestä omien ajatusten esilletuomisesta eksaktilla ja syväluotaavalla tavalla jossa asian syvintä luonnetta samalla punnitaan ja omia kannanottja myös harkitaan siltä kannalta että mielipiteen omistamisoikeuden lisäksi olisi mukana mahdollisuus siihen että on itse erehtynyt.) Itse näen että sukupuolisuudessa on myös geneettistä pohjaa ja koska aiheena on biologia niin valitettavasti silloin emme voi luoda tieteellisesti kattavaa ja validina pysyvää jaottelua jossa olisi automaatisesti vain "tyttöjä ja poikia".

Sukupuolessa on toisin sanoen poikkeuksia. Tähän liittyen voinen huomauttaa että sukupuoli on tässä mielessä jossain määrin analoginen homoseksuaalisuudelle ; Jos ajatellaan keskiarvoina niin suurin osa on heteroseksuaaleja. Kuitenkin seksuaalisuudessa on poikkeuksia, vähemmistöjä. Kuten homoseksuaalisuutta. Ja em. Ridleyn kirjoista voi tutustua siihenkin että niihin liittyy myös genetiikkaa. Eli niissä on geneettisiä osioita. Samoin sukupuolen kokemukseen on aivokemiallista pohjaa. Tässä mielessä sukupuolen kokemus on nimenomaan ei-sosiaalinen-konstrukti. ; Suurimpaan osaan sukupuolijaottelu sopii. Mutta ei kaikkiin. Ja tämä ei ole sosiaalinen konstruktio. Itse asiassa muun väittäminen on se sosiaalinen konstruktio.
1: Mitä muuten on myös, ironista kyllä, se että väittää että "homoseksuaalisuus on valinta". Sen mukaan sukupuolinen suuntautuminen on kulttuurinen opittu ja valittu konstrukti eikä biologiaa. Tämä ironisuus ei ole yllättävää kun miettii että vaikka kristitty konservatiivi usein korostaa biologiaa niin tosiasiassa hän kannattaa ennen kaikkea kulttuurista determinismiä selittäessään että uskonnolla on merkitystä käytökselle..

Tässä mielessä Hannu Kiuru on lausuntoineen vähintään kohtuullisen pihalla. Mutta tavalla jonka esilletuominen on demonstratiivista ja opettavaista. Hänellä on toki nokkelan vitsikäs otsikko "tunneksä ittes unisex". Hän reagoi nousevaan sukupuolikysymykseen "Kaikki perusasiat täytyy näemmä tänä päivänä paitsi kyseenalaistaa myös hylätä. Hylättyjen joukkoon kuuluu myös Jumala, joka muuten ei luonut ihmisiä tytöiksi ja pojiksi vaan mieheksi ja naiseksi." Biologiaa katsoessakin on nimittäin jaoteltava erikseen geneettinen sukupuoli ja anatominen sukupuoli. Ensimmäinen tunnistetaan geeneistä ja sukupuolikromosomeista. Jälkimmäinen silmämääräisesti elimiä katselemalla. Esimerkiksi SRY -geenissä olevien mutaatioiden/häiriöiden/muutosten/erilaisuuksien vuoksi nämä eivät välttämättä kohtaa. (Sanavalintalista on siksi että ne ovat kaikki arvottavia. Niissä otetaan kantaa onko asia eettisesti hyvä vai huono. Oma pointtini on että tämä on irrelevanttia. Asia voi olla "häiriö" tai "poikkeus"  tai "geenivirhe" mutta se on silti olemassa. Ja olemassaolo kumoaa sen että kaksi lippalakkia sopii kaikille...)
1: Tässä en siis ole edes puhunut sosiaalisesta ja juridisesta sukupuolesta. Eli kokemukseta ja siitä minkä laki on säätänyt sukupuoleksi. Juridinen sukupuoli on siitä kiinnostava että monissa intersukupuolisissa tapauksissa vanhemmat ovat päättäneet lapsen sukupuolen ja sitten laki on kohdellut lasta tämän kautta. Tämä ei ole usein vastannut lapsen omaa kokemusta. Itse asiassa tämä on monesti ollut katastrofaalista. Ja niitä löytyy niistä kauhutarinoista joita nimenomaan sukupuolen biologisuutta ja tyttö-poika -luonnetta korostavat tahot levittelevät mielellään...

Toki Hannu Kiurun lausunnoissa on muutakin omituista.

Hän nimittäin rinnastaa sukupuolta vaihtavia omituisella sarjakuvalla. Niissä ensimmäinen kierosilmäiseksi piirretty mies sanoo "Tunnen itseni naiseksi" ja ihmiset hurraavat. Seuraavassa kuvassa on nainen joka sanoo "tunnen itseni afrikkalaiseksi" ja ihmiset hurraavat. Seuraavassa ihminen tuntee itsensä kissaksi ja tämäkin on jotain jota pidetään rohkeana. Viimeisenä on "Tunnustan Jeesuksen Herraksi". Ja tätä pilkataan. Tässä on kolme omituista kohtaa;
1: Hannu Kiurun jakamassa sarjakuvassa selvästi piirrosyksityiskohdin vähätellään kolmea ensimmäistä ja heidän uskottavuuttaan. (Kuten itse tekstikin tekee.) Ja samalla kuitenkin korostetaan että kristittyjä kohdellaan eri tavalla ja tämä väheksyntä olisi väärin. Jos kristityillä on oikeus pilkata muita oman maailmankuvansa mukaan ilman että tämä tarkoittaa että olisi pakko pilkata joka ikistä vähemmistöä tai kristittyjä, niin miksi muilla ei olisi samaa oikeutta? (Jos en hyväksy kissaksi itseään kokevia ihmisiä, tuleeko minun sitten nyt olla hyväksymättä myös kristittyjä? Onko tämä peräti velvollisuuteni? Jos ei niin missä on sisäinen logiikka analogisuudessa? Ovatko tilanteisiin reagointi pakotetusti samanlaista vai onko kaksoisstandardiargumentti itsessään non sequitur eli sarjakuvan pääteesi itsessään epälooginen, huonosti perusteltu ja typerä?)
2: Sarjakuva on itse asiassa olkiukko siinä mielessä että tosiasiassa rodunvaihdos on kuviteltu asia eikä todellinen ilmiö joten se on aika keksitty konstrukti. Toisin kuin ne jotka kokevat itsensä eläimiksi. On merkittävää huomata että esimerkiksi Tämä Päivä -blogissa suhtaudutaan positiivisesti homoseksuaalisuuteen mutta ei pidetä tätä ryhmää kovin täysjärkisenä. Toisin sanoen ryhmiä ei kohdella samanarvoisena. Osittain juuri siksi että transsukupuolisuus on ominaisuutena sidottavissa aivoihin.
3: Ja kolmanneksi osa todella voi kuvitella itsensä afrikkalaiseksi siksi että on asunut mantereella. Osa afrikkalaistaustaisista on myös hyvin vaaleaihoisia, osittain siksi että heidän vanhempansa voivat olla eri kansalaisuuksista ja osittain siksi että ihon tummuusasteissa on eroja ilmankin (niitä on tilastollisesti vähemmän mutta ne eivät lakkaa tyystin olemasta tämän vuoksi).
4: Neljänneksi voidaan huomata että kaikki muut kolme ovat juuri sitä että ihminen sanoo mitä hän on. Jeesusteluun taas liittyy juuri se että ihminen yth'äkkiä ei olekaan sitä kautta mitä hän on vaan sitä kautta kenelle hän kuuluu. Eli hänen identiteettiään ei sidota siihen mitä hän itse on vaan sitä kautta että hän on antautunut Herran edessä ja antanut itsensä Jeesukselle. Jos näkee että ihmisen on oltava sitä mitä on, ei ole ihme jos asioihin suhtautuu eri tavoin.

Onko Deadpool perimmiltään metasupersankari?

Kävin elokuvissa katsomassa "Deadpoolin". Ennen sen näkemistä esitin että elokuva joko epäonnistuu täysin tai onnistuu täysin. Ja että välimuotoja ei ole. Tästä huolimatta lopputulos oli kohtuullinen. (Elokuva oli opettavainen. Pyrin käyttämään jatkossa ruskeita housuja.)

Elokuva nojasi hyvin vahvasti siihen että Deadpool oli metasupersankari. Elokuvassa oli paljon alluusioita toisiin supersankarielokuviin. Lisäksi mukaan oli ripoteltu aikamoinen kasa erilaisia "easter eggejä", eli piilotetumpia yhteyksiä. Näihin oli usein liitetty myös kommentaaria mutta osa oli hyvin suorasukaisia, osa hienovaraisia. (Ja osa meni varmasti ohikin.) Tässä mielessä elokuva onkin jotain joka on vaatinut koko supersankarigenren valtavirtaistumisen. Tai tavallaan se nojaa tämän varaan.

Voidaan nähdä että ajatus siitä että Deadpool olisi metasupersankari ei ole huono. Hahmon ominaisuudet ovat melko tavanomaisia. Sen ulkomuoto on alleviivatunkin hämähäkkimiesmäinen. Regenerointi taas on viety Wolverinelta (kirjaimellisestikin). Itse asiassa jos katsotaan sitä mikä tekee Deadpoolista Deadpoolin on meta. Hän tietää olevansa sarjakuvahahmo. (Tai elokuvan kohdalla elokuvahahmo.) Hän tiedostaa esimerkiksi keltaiset laatikot joita on annettu sarjakuvissa kertojaäänelle. Voidaankin nähdä että Deadpool ei ole deadpool ilman tätä metatasoa. Ja sen kanssa sarjakuva muuttuu genrelle suunnatuksi kommentaariksi.

Näin ollen Deadpool onkin hahmo jota voidaan kuvata suorasanaisena ja hauskana Totuuden, Avoimuuden ja Rehellisyyden esipuhujana. Hänet regeneraatiokykyäänkin vahvemmin oveluudestaan. Älykkyys on helppo alleviivata koska Deadpool tuntuu tiedostavan jotain jonka lukija kokee olevan Totta. Eli sen, että hän on sarjakuvahahmo. (Tai elokuvahahmo, riippuen mediasta.)

Tämä tunne tulee hyvin helposti mieleen. Ja antisankarin fanit ovatkin hakeneet tälle monenlaisia selityksiä. On esimerkiksi tulkittu että koska hän on hyvin usein käytännössä kuollut (palatakseen regeneraatiokykynsä avulla kuolleista takaisin henkiin kuin jokin tahrainen ja perverssi Teräsmies) hänellä olisi erityinen suhde Todellisuuteen. Häntä voidaan pitää myös fenomenologisena hahmona sitä kautta että hahmo itse asiassa rakentuu kärsimyksen päälle. ; Jopa elokuvassa korostuu miten monien supersankarien sisäisen maailman synkkyys on viety Deadpoolilla toiselle kierrokselle. (Deadpool on muille supersankareille tässä mielessä hieman kuin hahmot Monty Pythonin "Four Yorkshiremen" -sketsissä jossa he kisaavat siitä keillä oli ankein lapsuus. Deadpool -elokuva rakensi tämän teeman ympärille melko hauskaa sanailua.) joskin kaunistellussa muodossa.

Mutta.

Jos fiktiota katsotaan omin termein, voidaan itse asiassa jättää tilaa sille että Deadpool näyttäytyy Eräänlaisena Suurena Filosofina lähinnä siksi että lukija lähestyy sarjakuvaa ikään kuin sarjakuvaa suuremmasta sfääristä. Usein teoksia kuvataan teoksen sisäisen maailman mukaan ; Eli esimerkiksi fantasiaelokuvaa ei tuomita siksi että se esittää meidän todellisuudessamme epätosia väitteitä vaikka tulipalloista.

Ja sarjakuvamaailman kautta on mahdollista rakentaa hyvin toisenlainen todellisuus. Tässä todellisuudessa Deadpool on harhainen ja mielenvikainen. Itse asiassa hyvin tietynlaisella tavalla.

On hyvä katsoa etenkin sarjakuvia. Sillä jos katsotaan sitä miten Deadpool rikkoo ja ei riko neljättä seinää, törmäämme asiaan jota on vaikeaa kuvata elokuvaformaatissa. Kun elokuvassa metakohtaukset saivat metakohtauksia - ja Deadpoolin itsensä mukaan "rikottiin 16 seinä" - on sarjakuvissa haettu mutkikkuutta hyvin erikoisella tavalla.

Voidaan nähdä että sarjakuvissa Deadpool kommunikoi kolmella väylällä. On normaalit valkoiset puhekuplat ja keltaiset laatikot. Niiden lisäksi on risoreunaisilla puhekuplilla kuvatut kuplat. ; Puhekuplat ovat normaalia puhetta, revityt kuplat sisäistä puhetta ja keltaiset laatikot jonkinlaista ulkopuolista arviointia.

Tämä kolmijako voidaan liittää "Freudin mielen teoriaan". (Ei siksi että teoria olisi todellinen kuvaus siitä miten ihmisten mieli toimii, vaan siksi että se on hyvin levinnyt ja suosittu ja tämän pohjalle voidaan käsikirjoittaa asioita.) Keltainen laatikko on tällöin superego, normaali puhekupla on ego ja revitty kupla on Id.

Voidaankin nähdä että tässä tulkintakulmassa puhekuplien syy ei olekaan se että Deadpool on metafyysisesti oikeassa jonkin perustavan ymmärryksen takia. Hän on tekstuaalisesti tietynlainen siksi että hänen osansa ovat etäällä toisistaan. Deadpoolin minäkuva on siis erityislaatuisen kovasti sirpaloitunut. Hän on kenties metafyysisesti oikeassa, mutta "tavallaan vahingossa". (Peircen pragmatismin kannalta hän suhtautuu phaneroniin epäterveellä tavalla riippumatta siitä miten maailma ihmisen aistikokemuksen ja ymmärryksen tuolla puolella todella toimii.)

Merkittävää on myös se, että tämä särkyminen antaa Deadpoolille harhan siitä että hän on sarjakuvahahmo. Ja tämä antaa hänelle hyvin tietynlaisen tarkkailluksi tulemisen tunteen. ; Tämä on hyvin kiinnostava huomio koska hän käyttäytyy holtittomasti juuri tämän kokemuksen takia. Koska hän on sarjakuvahahmo ja tarkkailtu, hän luo tarkkailijoille "hyvää showta". Hän käyttäytyy äärimmäisesti koska Deadpool kokee olevansa tarkkailtu ja hän tekee sitä mitä jokainen julkisuutta julkisuuden vuoksi hakeva tekee omassa kulttuurissamme sarjakuvien ulkopuolella.

On toki kiinnostavaa huomata että usein huomaamattomuus on yhdistetty kelmiyteen. Jo Platonin tarina Gygesin sormuksesta kertoo että näkymättömäksi tekevä sormus turmelee, koska sitä voi tehdä pahuuksia jäämättä kiinni. Samaa teemaa on sittemmin toistettu ja toistettu, esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ei anna mahtisormukselle mahtia ampua tulipalloja. Sen sijaan se turmelee ja antaa näkymättömyyden. Huomaamattomuus korostaa sosiaalisen kontrollin mahtia etiikan ytimessä. Mutta Deadpool taas korostaa että aina ei ole näin. Hän on tarkkailtu ja juuri siksi holtiton. Häneltä odotetaan tietynlaisia asioita koska hän omistaa oman sarjakuvansa ja on sen sankari. Yleisö odottaa ja tarkkailtu on jopa jotenkin velkaa tästä.

---

Se, miten asia menee todellisuudessa on hankalaa ; Deadpool muokkautui sarjakuvana nykyiseen muotoonsa siksi että sarjakuvakirjalle oli varma mutta pieni rahoitus. Siltä ei odotettu mitään eikä kukaan tarkkaillut. Silloin saatiin tilaa revittelylle ja sekoilulle. Sitten kun se saikin suosiota, niin tarkkailua on ollut paljon ja Deadpool on standardisoitunut ja sen ympärille luodaan tarkoituksella odotuksenmukaista Deadpoolin käytöstä..

Kolikon verran asiaa

Carl Barksin "Atlantiksen arvoitus" käsittelee yllättävissä määrin rahan arvoa. Tarina alkaa kun Roope karhuaa velkojaan. Tässä yhteydessä hän kuittaa velan rahalla joka on menettänyt arvonsa.

Ruritanialainen lantti on arvoton koska maatakaan ei enää ole. Akun veljenpojat huomaavat, että lantilla on kuitenkin toisenlaista arvoa. Se ei kelpaa vaihdon välineeksi, mutta sen sijaan siitä on tullut vaihdon kohde. Harvinaisena keräilyrahana.

Lopputarinassa Roope Ankka tekee vuoden 1916 viitosesta maailman harvinaisimman rahan. Hän on valmis maksamaan kympin jokaisesta tämänlaisesta kolikosta. Hän tuhoaa kaikki paitsi yhden. (Ainakin melkein. Ne viskataan mereen ja ne päätyvät Atlantikseen.) Näin tämän yhden kolikon keräilyarvo on valtava vain koska se on harvinainen. Roope Ankka ei tietenkään muuta vitosen vaihtoarvoa sinänsä. Hän vaihtaa niitä. Hän on valmis uhraamaan paljon vaihdantarahaa siihen että hän saa keräilyarvoa.

Huvittavuutta tarinaan lisää loppukäänne jossa Roope Sedän kolikko on itse asiassa niin arvokas että vain hänellä itsellään olisi varaa ostaa se. Toisin sanoen hän ei kykene saamaan tälle kolikolle realisoitua arvoa. Eli muuttamaan tätä keräilyarvoa normaaliksi rahan arvoksi. Silti kolikko on, tavallaan, äärimmäisen arvokas.

Rahalle voidaan toki nähdä jopa tätä enemmän arvoa. Ennen rahan arvo oli sidottu metalleihin joita kolikoissa on. Nykyisin rahan arvo on symbolista ja sidotaan "tavallaan ei mihinkään" ja tästä metallikannasta on irtauduttu. (Näin ollen esimerkiksi sentin kolikot ovat USA:ssa arvokkaampia metallina kuin lyötynä kolikkona. Mikä on kieltämättä hieman omituista.)

Voidaankin nähdä että kolikoiden keräilyarvo perustuu kuvion harvinaisuuteen, eli kolikon muotoon. Perinteinen metallikantaan sidottu kolikko taas on metalliraaka-aineen hintaan sidottu arvo. Ja se arvo jolla rahaa käytetään on sen arvoa vaihdon välineenä. Niin kauan kuin nämä kolme eivät ole yksi ja sama asia on mahdollista tienata rahaa sillä että jollain prosessilla onnistuu vaihtamaan kolikossa tarkasteltavaa arvoa toiseksi.

Kenties jälkeä jättänein vaikutukseni kulttuuriimme

Olen luonnollisesti hyvin merkityksellinen ihminen. Tämä on itselleni ilmiselvyys. Muu maailma on ollut valitettavan vastahakoinen hyväksymään tätä objektiivista tosiasiaa. Aiemmat saavutukseni ovat olleet kohtuullisen vaatimattomia.

Siis aina tähän päivään asti. Tämän päivän "Fingerporissa" (strippi 2703) otetaan miehestä mittaa. Vitsi on perseestä. Tekijöinä on Jarla-Hämäläinen. Ja tämä Hämäläinen olen minä. (Eikä minun tarvitse kertoa kuka Jarla on.) En halua ylpeillä. Mutta tottakai haluan!

Tämä suunnaton menestykseni opettaa kaikille, että jokaisella on paikka ja merkitys. Kun vaan yrittää tarpeeksi, on älykäs, päämäärätietoinen ja pitkäjänteinen voi jäädä kulttuuriin jonkun muun työn ja maineen varassa ratsastavalla takapuolivitsillä.

Selitys Clark Kentin silmälasien toimivuudelle

Usein supersankareja katsellessa ihmetyttää, miten naamarin pitäisi oikein toimia. On vaikeaa kuvitella että Oliver Queen onnistuisi pysymään tuntemattomana Vihreänä Nuolena huppuratkaisuillaan. Ja vitsit joissa Teräsmies ja Clark Kent vaihtavat silmälaseja ovat yleisiä.

Teräsmiehellä on kuitenkin puolellaan jotain. Jotain jota Oliver Queenilla ei ole. Nimittäin se, että teknisesti ottaen Teräsmies ei ole Clark Kentin alter ego vaan Clark Kent on Teräsmiehen alter ego. Silmälasit ovat naamari.

Suunnalla on sinänsä merkitystä että kun joku näkee Vihreän Nuolen, hän näke naamarista ja muusta että henkilö piilottelee jotain. On täysin järkevää kuvitella jokin salainen henkilöllisyys. Ihan sen takia että supersankari on naamiopelle. Teräsmieskin toki pukee alushousut päällyshousujen päälle kuten jokainen naamiosankari tietää tehdä. Mutta hän ei peitä naamaansa. Ja kun katsoo Teräsmiestä, on oikeastaan vaikeaa selittää miksi hänellä ylipäätään olisi jokin salainen identiteetti. Teräsmies kulkee avoimin kasvoin. Sellaiselta ei välttämättä lähde edes etsimään mitään salaista identiteettiä tavallisten kansalaisten joukosta.

Ja näin ollen jos joku huomaa että Clark Kent näyttää Teräsmieheltä ilman rillejä, niin se olisi korkeintaan materiaalia sille "kuin kaksi marjaa" -hömppäviihteelle. Jota kukaan ei ota tosissaan. Jos joku näyttää julkkikselta, häntä ei pidetä julkkiksena. Teräsmiehen naamiottomuus on tässä mielessä oikein näppärä naamio. Tällaisen avoimuuden avulla voi elää arkistakin aikaa jonain veroja maksavana lehtimiehenä.

Taiteen arvioinnista ja tiedenyyläämisestä

Olen blogissani usein arvioinut ja tulkinnut hyvin monia elokuvia, tietokonepelejä, sarjakuvia ja muita taideteoksia. (En kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, balettiesityksiä.) On jopa olemassa ihmisiä jotka pitävät niistä ja sanovat jotain sen tyylistä, että tulkintani ovat hyvin filosofisia ja että he itse eivät osaisi sellaisia tehdä. Tämä on aina hieman ällistyttänyt minua. Toki tapani tehdä asia vaatii yleissivistystä. Mutta pidän kulttuuriarviointia kuitenin keveänä ja pinnallisena touhuna. I am a shallow guy.

Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.

Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.

Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.

Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.

Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.

Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.

Arvoista normeja?

Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.

Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.

Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.

Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?

Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.

Tiedenyyläys on objektiivista

Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.

Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
 
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)

Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.

Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On  the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.

Mutta onko objektisointi kätevää?

Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)

"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.

Oma näkemykseni on omani.

Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.

Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)

Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.

Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.

En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.

Hauraat Kostajat

"Avengers 2: Age of Ultron" -elokuva on tulossa. Siihen liittyen on tehty erilaisia arvontoja. Myös trailerit ovat ilmestyneet. Niiden kautta voidaan saada jonkinlainen käsitys elokuvan sisällöstä. Joss Whedon on yleensä tuonut filosofiaa massaviihteeseen. Ja trailereiden perusteella tämä on hyvinkin todennäköistä. Minulle trailerit antavat kuvan jossa John von Neumann törmää Nassim Talebiin.

Traileri, jossa keskiössä on itse Ultron on tekoälyä korostava. Se alkaa robotin puheella jossa hän kertoo että se on tehty maailman pelastamista varten. Kone näkee ihmisten sukupuuton ainoana keinona rauhaan. Tämän jälkeen traileri siirtyy tekoälyn rakentajaan, Kostajien vauhdikkaaseen "Iron Maniin". Tony Stark on luonut robotin. Hyvät tavoitteet ovat johtaneet pahaan.

Neumann esitti tekoälyä koskevan vision jossa tekoäly saavuttaa ja ohittaa ihmisen älylliset kyvyt. Ja tästä singulariteetin saavuttamisesta seuraa, jos ei maailmanloppua, niin ainakin maailmanloppu sellaisena jona me sen tiedämme.  Riskinä on jopa se, että tämä uusikin tekoäly tuottaisi aina vain tehokkaampia tekoälyjä.

Tämänlainen tekoäly saattaisi olla vihamielinen. Tai sitten ihmiset olisivat mahtavan tekoälyn rinnalla mitättömiä ja tuho tulisi enemmänkin tahattomana sivutuotteena, hieman samaan tapaan kuin sukupuutto eläinlajille jonka elinympäristö on hakattu vaikkapa pöydiksi.

Ajatus on hyvin yleinen. Tekoäly nähdään usein tienä dystopiaan. Tony Stark sopii ylimielisenä hahmona klassiseen muottiin jota edustavat niin siipensä polttanut Ikaros kuin sielunsa paholaiselle tiedosta myynyt Faust. Ajatus teknologiasta tuhoavana voimana on myös hyvin käytetty, esimerkiksi "Terminator" -elokuvien sarjassa. Sellaisenaan elokuva tuskin toisi mitään uusia ajatuksia. Itse kuulun niihin ihmisiin joille hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen ei ole rikos - ellei sitten ponnista liiaksi hyvän ja pahan tuolle puolen.

Toinen traileri pelastaa odotukseni. Se alkaa Starkin kannanotolla, jossa korostuu maailman haavoittuvaisuus. Hän rakentaa jonkinlaatuisen hyväntahtoisen rauhaan pyrkivän konejumalan joka suojelee ihmiskuntaa. Pian tämän jälkeen traileri siirtyy kuitenkin korostamaan sitä että ihmiset luovat asioita joita he eniten pelkäävät. Ja vaikka mikä taho voittaisi, se tuottaa aina ongelmia. Vallankumous syö ensimmäisenä omat lapsensa.

Taleb kertookin siitä, miten suuret ja voimakkaat järjestelmät muuttuvat ongelmiksi. Ne kestävät mutta niiden tuhoutuminen johtaa suuriin ongelmiin. Liika samanlaisuus ja keskittäminen johtaa siihen että vaikeudet uhkaavat koko järjestelmää. Hajauttamalla riskit ovat pienemmät.

Voidaan nähdä että teknologian varassa toimeentuleva yhteiskuntakin on luonut itsestään suuren ja voimakkaan. Tämä tuo uutta kulmaa. Perinteisessä tiededystopiassa on korostettu Totuutta, Maailmaa tai Jumalaa joka olisi suurempi kuin arrogantti tieteilijä. Hajautusta korostavassa maailmassa on tämän sijaan nöyryyttä.

PERJANTAIEXTRA! Pilakuvataideterapiaa lapsellisten traumojen purkamiseksi (katso kuvat!)

Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.

Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka
molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi.
Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei
molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria,
niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta
pitää sisällään jotain  suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua.
Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään.
Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa,
jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan.

Jukka Kemppinen kirjoitti aikanaan tohtorinmiekoista. Hän kertookin niistä oikien hauskoja faktoja. "Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa." Mieleeni ei kuitenkaan malttanut olla tulematta ajatus siitä että jos promotoi itseään treffipalstoilla ja kertoo että on saamassa nimityksen freudilaisesta estetiikasta ja tarvitsee promootiotilaisuutensa miekkansa hiojaa, niin onko kyseessä lääkärileikki.

Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)

Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)

Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.

Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)

Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.

Kössi Kenguru ja PR -katastrofi

Fysiikkanipotusta ; Eli kuinka Don Rosa ei olekaan erehtymätön

Tätä kirjoitusta ei kannata lukea väärin. Arvostan Don Rosaa sarjakuvapiirtäjänä. Lisäksi käsittelemäni tarina on vallan mainio. Ja kaikista puutteistaan huolimatta se kuitenkin on monin paikoin yllättävän faktuaalinen miettiessään mitä seurauksia saattaisi uskottavasti tapahtua. Erotan myös fantasian faktasta, ja tiedän että sarjakuvat eivät teknisesti ottaen ole luonnontieteen oppikirjoja. Mutta joskus tämänlaiset voivat johtaa opettavaisuuteen. Lisäksi tämänlaisia juttuja on pirun hauskaa miettiä omassa päässään.

Jos ottaa käsiinsä "Matka Maan keskipisteeseen" -sarjakuvan, se kertoo Kertalaaki^TM -aineesta. Se sulattaa ja tiivistää mitä tahansa. Ja se pääsee lipsahtamaan pihalle. Ja tämän seurauksena koko maapallo on uhattuna. Kertalaaki^TM on yksinkertaisesti ainetta, joka syövyttää aivan kaikkea. Se itse asiassa tiivistää siihen törmäämän aineen hyvin pieneksi ja tiiviiksi. Paitsi timantit. Näin ollen Kertalaaki^TM itse asiassa on ainetta jolla ei ole kitkaa, mutta joka tottelee gravitaatiota. Sillä on massa ja inertia, ja sitä voidaan kuljettaa timatista tehdyllä tai sillä pinnoitetulla astialla.

Don Rosan skenaario on itse asiassa hyvin läheistä sukua hyvin klassiselle fysikaaliselle ajatuspähkinälle. Nimittäin sille, mitä tapahtuisi jos kaivaisi tunnelin toiselle puolelle maapalloa. Ja jos sitten hyppäisi siihen. Usein tämä tunneli kuvataan suorana. Ja se onkin lyhin reitti jota kulkemalla päästään maan toiselle puolelle. (Esimerkiksi pintaa pitkin kiertäminen pidentää matkaa.) Tämä tietysti kulkee maan keskipisteen kautta.

Intuitiivisesti ajatus on omituinen koska sitä tiedostaa että jos hyppää kuiluun, se on alaspäin. Mutta jos putoaa paljon niin tuleekin toiselta puolelta ylös. Ja se taas tuntuu olevan ylöspäin. On vaikeaa vain ruveta kuvittelemaan miten gravitaatio toimii maan sisällä. Kun mielessä on se, että maa vetää sisäänsä. Arkijärjen logiikka heittääkin tässä kohden häränpyllyä ; Ajatus siitä että Kiinasta hyppää toiselle puolelle maapalloa putoamalla ja täältä hyppää takaisin ja päätyy taas Kiinaan putoamalla on omituinen. Koska ei voi koko ajan pudota alaspäin ja päätyä silti taas samaan paikkaan.

Kysymys on hyvin yleinen - ja olen miettinyt tunnelia kiinaan itsekin jo joskus 8 -vuotiaana - joten ei ole ihme että asiaa on käsitelty. Jos otetaan vaikka "How Stuff Works" -sivusto, siellä vastataan kysymykseen siitä mitä tapahtuu jos rakentaa kuilun maan läpi ja hyppää. Se tarkastelee asiaa lähinnä gravitaation kannalta. Ja se mainitsee harmoonisen heilahtelun, joka on valitettavan tärkeässä roolissa omaakin tuotostani. "Physics Central" taas kertoo kuinka kauan suorassa kuilussa putoaminen suoraan maan keskipisteeseen kestäisi. "The Straight Dope" taas miettii ilmanpainekysymyksiä tilanteessa. "One Minute Physics" taas miettii muun muassa maapallon pyörimisliikkeen vaikutuksia kuiluprosessiin.

Näkökulmia on siis monia. Ja jokainen fysiikkapelleilystä kiinnostunut on varmasti tutustunut tähän ajatuskokeeseen. Mielestäni jo se, että kysymykseen on vastattu monella eri tavalla toistuvasti kertoo että on tärkeää miettiä ankkojen kohtaloa koostamalla yhteen näitä eri näkökulmia. Lisäksi Don Rosan ankkamaailma on itsessään arvokas kulttuurinen lisä tähän "kuilu maan ytimeen - ja läpi" -kysymykseen. Ratkaisu ei kenties ole hirvittävän luova, mutta tämänlainen ajatusten metakoostaminen on miellyttävää tehdä, näin pääsiäisaamupuhteena, jos on hirvittävä nörtti jolla ei ole muuta elämää.

Spiraalikuilu syvyyksiin.

Myös Don Rosan Kertalaaki^TM kiertää suoraa käytävää pitkin, mutta se jää maan keskipisteeseen. Tämä on sille hyvin luonteva paikka ; Kertalaaki^TM päätyy lopulta sinne, mihin gravitaatio sen vetää. Don Rosa on tässä kuitenkin unohtanut sen, että maapallo pyörii. Tämä voi tuntua mitättömältä, mutta se ei ole. Koska maapallo pyörii, Kertalaakilla on purkissaan tiettyyn suuntaan kulkevaa liikevoimaa. Ja maapallossa kaikki osat kiertävät ympäri vuorokaudessa. Näin ollen maapallon pinta kulkee nopeammin kuin sen ydinosat. ; Itse asiassa jopa pisimmissä ihmisten tekemissä pystysuorissa tunneleissa käy niin että pudotetut kivet eivät päädy pohjalle sen vuoksi että maapallon pinnan pyöriminen antaa vauhdin joka paiskoo kiviä päin suoran tunnelin seiniä.

Tässä nopeudessa on eroja. Päiväntasaajalla ei tarvitse tietää kuin maapallon ympärysmitta, joka on noin 40 000 kilometriä. Joka tarkoittaa 1666.666... km/h  nopeuseroa maapallon keskipisteen kohdalla olevan aineksen tekemään pyörimismatkaan nähden. Tämä tarkoittaa sitä että gravitaatio vetää Kertalaaki^TM:ää maan keskustaa kohden voimakkaasti spiraalinmuotoista rataa. Se ei törmäile seiniin vaan luo käytävää siihen missä se törmäisi seiniin. Toki tämä spiraali nollautuisi jos kertalaaki tiputettaisiin pohjoisnavalla tai etelänavalla. Sieltä Kertalaaki^TM tipahtaisi pystysuoraan kohti maan keskipistettä. Mutta kun katsotaan ilmastoa jonka Don Rosan sarjakuva esittää, on selvää että siinä ei olla napaseudulla. Spiraali on siis kohtuullinen. Paitsi että kun katsotaan sarjakuvaa, niin selvästi tätä ei näytetä. Kuilu on viivasuora jokaisessa kuvassa.

Gravitaatio ja liikevoima.

Mutta koska kuilu on hyvin suora, voimme for the sake of the argument ajatella että ollaan riittävän lähellä napaseutuja jotta eroa ei olisi. Tämä helpotus on hyvä ottaa huomioon, sillä näistä huolimatta edessä on toinen ongelma. Hyvin suuri sellainen.

Ja tässä kohden nousee esiin se, mikä ero on ankoilla ja Kertalaaki^TM:ällä. Don Rosa on itse asiassa sarjakuvassaan kertonut tämän eron. Siinähän suurta huolta aiheuttaa se, että Kertalaaki^TM syövyttää kuilun johon syöksyy ilmaa. Sillä onkalo täyttyy ja gravitaatio vetää kuiluun kaasua. Kertalaaki ei tästä hämmenny, sillä vain timantti hidastaa sen kulkua. Mutta sama ei koske ankkoja. Ankoilla on ilmanvastuksesta johtuva rajanopeus.

Jos meillä on maan läpi kulkeva kuilu, on mietittävä miten gravitaatio vaikuttaa tässä konseptissa. Kun Kertalaaki^TM aloittaa putoamisensa, tärkeintä on huomata, että valtaosa maan massasta on sen alapuolella. Maan keskipisteessä massa kaikkialla ympärillä on suunnilleen vakaa. (Kertalaaki on kooltaan melko pieni joten sen synnyttämä kuilu ei vaikuta gravitaatioon merkittävästi.) Tässä on piste jossa painovoima ei vedä mihinkään suuntaan. Kertalaaki^TM pysähtyisi tähän. Paitsi että ei, koska sillä on liikevoimaa. Se onkin kiihdyttänyt vauhtiaan pudotessaan. Ja tämän keskipisteen ohittamisen jälkeen gravitaatio alkaa hidastamaan sitä. Joka tarkoittaa sitä että Kertalaaki^TM jatkaa matkaansa eteenpäin vielä keskipisteen saavuttamisen jälkeenkin. Itse asiassa kaiken järjen ja aineen ja energian säilymislain mukaan sen pitäisi hiljentää matkaansa vain gravitaation vaikutuksesta. Jonka vuoksi se kaivaisi tunnelia pikku hiljaa hidastuen. Kunnes se putkahtaisi maapallon toiselta puolelta läpi ja aloittaisi uuden putoamisen alaspäin. Se jäisi heilumaan edestakaisin tätä väliä hyvin hyvin pitkäksi aikaa.

Kertalaaki^TM siis putoaisi maan keskipistettä kohden, koska tässä kaikki maan osat vetävät puoleensa, gravitaatio on minimissä. Ja tämä kääntää putoamissuunnan. Näin sitä noustaan putoamisen salliman vauhdin vuoksi kohti maan toista puolta. Ja vauhti on nollassa yhtä kaukana kuin mitä maan keskipisteestä on hypätty. Joka on todennäköisesti maan toisella puolella, toivon mukaan pinnalla. Alapuoli on yhä maan keskipisteessä, joten maan toisella puolella voidaan taas hypätä kuiluun.
1: Jos toisessa päässä on vuoristoa, ei välttämättä pääse maan pinnalle. Mutta tässä kohden on hyvä pitää mielessä "epäuskottava arktinen hypoteesi". Sillä Earth Sandwitch -nimisen leikin mukaan pitää asettaa viipale yhteen kohtaan maata ja toinen täsmälleen toiselle puolelle maapalloa. Ja valtaosa näistä ovat sellaisia että vähintään toinen viipale on märkä. Joka johtaa siihen että kun ankat pudottivat Kertalaaki^TM:n maan pinnalta, se todennäköisesti putkahtaa mereen. Joka alkaa syöksymään kuiluun katastrofaalisin seurauksin. Pohjoisnavan ja etelänavan suhteen etelänapa on manner ja pohjoisnapa ei ole. Mutta toivokaamme että ankat olivat pohjoisella pallonpuoliskolla, ja silloin he selvästi ovat maan päällä. Joten kenties heillä on tämän antamamme ehdon vuoksi edes pienet mahdollisuudet.

Don Rosa pisti ankat tyhjiöön. Tämä on tärkeä asia, sillä ankkojen perusongelmana on se, että jos kuilun kansi pettää he saisivat ilmaa mutta rusentuvat ilmanpaineen vaikutuksesta rusinoiksi. Tyhjiössä ei ole ilmanvastusta joten ankat heiluisivat edestakaisin samaan tapaan kuin Kertalaaki^TM. Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Jossain vaiheessa Kertalaaki tulisi ankkoja vastaan. Luultavasti vielä melkoisen kovalla nopeudella. Kertalaaki^TM:n kokoisessa kuilussa ei, by definition, pysty väistämään.

Mitä tapahtuisi jos kuilussa olisi ilmakehän paine?

Tämä kysymys on tärkeä, sillä sarjakuvan antamien tietojen mukaan ei ole todennäköistä että kuilussa olisi täysi tyhjiö. Sinne syöksyi melkomoinen määrä ilmaa ennen kuin kuilun päälle saatiin ilmatiivis kansi. Jos ilmanpainetta on, ankat ovat välittömästi oleellisesti enemmän heikoilla verrattuna Kertalaaki^TM:ään. ; Ankoilla ei ole samaa etumatkaa, koska rajanopeuden saavuttamisen jälkeen ankat eivät enää tulisi nopeammaksi. Näin ollen heidän vauhtinsa riittäisi heivauttamaan heitä vain jotain hieman päälle sata metriä maapallon keskipisteen ohittamisen jälkeen. Ilmanvastus hidastaisi heidän heilumisensa melko nopeasti maan keskipisteeseen. Ja näin Kertalaaki^TM söisi heidät väistämättä. (Koska se, toisin kuin ankat, heiluisi edestakaisin hirmu vauhtia koska se ei hidastuisi lainkaan ilmasta jota se tiivistäisi. Sillä ei ole rajanopeutta erityisominaisuuksiensa vuoksi. Sillä on vain massa ja liikevoima.) Sudenpennut ovat sen verran nokkelia että olettaisi heidän tiedostaneen tämän. Heidän olisi oikeastaan kannattanut rakentaa jokin pyydys siihen kuiluun joka on siinä ankkalinnan päässä. Kun Kertalaaki^TM olisi palannut takaisin koko heilahduksestaan maan keskipisteen läpi, se olisi vain kaapattu timanttikuppiin. Lähellä maan pintaa se olisi myös melko hidas, joten tämä olisi helpompaa toteuttaa kuin se mitä ankat sarjakuvassa tekivät. (Eli kaappasivat Kertalaaki^TM:än suoraan maan keskipisteestä.)

Johtopäätös

Don Rosa ei ole lapsena miettinyt riittävästi sitä mitä tapahtuisi jos hän kaivaisi tunnelin kiinaan. Tämä holtittomuus saattaa ankat hyvin suureen vaaraan. Eikä sellaiseen vaaraan josta voi selvitä ja josta selvinneitä kutsutaan sankareiksi. Eli kyseessä ei ole seikkailu. Sen sijaan hän loi tuomionpäivän skenaarion joka todennäköisesti tuhosi koko maan. Ja ankat. He olivat ensimmäinen uhri. Eikö kukaan ajattele ankkoja? Ankkoja jotka putoavat kaivossa, jossa on seinät mutta ei pohjaa. Tiedevirhe on johtanut toivottomaan tilanteeseen, jonka seurauksena Ankkojen selviäminen on Don Rosan tarinassa se suurin ihme. Etenkin jos fysiikkanyylätessä usko ja toivo ovat menneet pois.