1700 -luvulla painoteknologia oli kehittynyt. Tästä seurasi se, että keksittiin uusi tapa tehdä kirjallisuutta. Keksittiin kolmiosaiset romaanisarjat. Niissä ideana oli se, että ihmiset houkuteltiin ensimmäisellä osalla maailmaan ja loput osat ostettiin jotta tiedettäisiin loput.
Näkemystä palasteltiin luonnollisesti enemmänkin. Syntyi sellainen formaatti kuin "penny dreadful", pieni vihkomainen osa joka tuotti sarjakertomuksia. Joskus näistä osista koostettiin sitten kolmiosaisia romaanisarjojakin. (Osa kirjasarjoista noudatti tätä logiikkaa kauan ja tehokkaasti. Esimerkiksi Burroughsin "Tarzania" on julkaistu ties minä jatkokertomuksina ja kirjasarjoina.)
Sama pienentämisen ja sarjoittamisen logiikka toimi myöhemmin myös sarjakuvien moottorina. Jossain mielessä supersankaritarinat ovatkin hyvin samantapaisia kuin "penny dreadfulit" joita moitittiin pinnallisina ja tunteiden lietsomiseen perustuvana matalimman tason tarinankerrontana. (Osittain syystä.)
On itse asiassa kiinnostavaa huomata miten monissa peleissä on samanlaista ideaa. Moni peli on kokeillut ns. mikromaksuja. Pelaajat ovat kokeneet ne monesti turhana rahastuksena ja niihin suhtaudutaan suurella vastahankaisuudella.
Siksi onkin keksitty että on tehtävä (a) pelisarjoja jotka kasvavat kokonaisiksi franchaiseiksi. (2) Toisaalta peleihin myydään maksullisia lisäosia ja täydennysosia joita ei usein edes voi ostaa yksinään ja irrallisina. (3) Lisäksi jopa yhden pelin sisältöä voidaan tuottaa vaikka viikko kerrallaan. Etenkin Telltale Games on tullut kuuluisaksi siitä että se myy pelejään "episodi kerrallaan". Sen pelit ovat "valitse itse tarinasi" -pelejen klassikkoa ja he ovat tehneet toimivia pelejä mm. "Tales from the Borderlandsin", "Walking Deadin" ja "Wolf Among Us"in tyylisiä kaiken kaikkiaan toimivia pelejä. Kun tarinoita on levitetty luku kerrallaan jopa vain kerran kuukaudessa, on samalla lietsottu spekulaatioita ja pelaajien teorioita siitä mitä käänteitä ja yllätyksiä on jatkossa luvassa.
Näen että ihmiset eivät koe näitä "samalla tavalla rahastuksena" kuin mikromaksuja. Ja siksi ne ovat "PR-siistiä tapaa kääriä tuohta". (Toki vastahakoisuus ja rahastuksesta valittaminen ei tarkoita samaa kuin että kuvetta ei kaiveltaisi".) Tässä luku kerrallaan julkaisemisessa on varmasti hyvin sama toimintalogiikka kuin "wanhassa englannissa".
Uskonkin että ihmiset ovat melko lailla samanlaisia aina. Menneisyyden "penny dreadfulejen" moittimiskulttuuri muistuttaa siitä miten (a) moralisteja on aina ja (b) he ovat hämmästyttävän usein oikeassa sanoessaan suurinta osaa tuotoksista roskaksi. Toisaalta samalla ei voi olla muistamatta sitä että esimerkiksi nykyään kovasti arvostettu Charles Dickens sai teoksilleen laajaa lukijakuntaa julkaisemalla "penny dreadfuleja".
Kun nykyään moralisti haukkuu konsolipeliä, sen moraalia turmelevaa sisältöä ja väkivallalla mässäilyä, tiedostan että hän ei ehkä asenteellisuudessaan osaa tunnistaa tulevaisuuden klassikoita. Mutta silti ei ole vaikeaa myöntää että suuri osa julkaistuista peleistä on itse asiassa aika heikkotasoisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti