Uusi vuosi ; Ammutaan asioita palasiksi

Uusi vuosi on nähty lopetuksen, aloittamisen ja määräajan hengessä. Uusi vuosi on kuitenkin vain uusi samantyyppinen sykli kuin vanhakin vuosi. En ole riittävän konsistentti ja määrätietoinen voidakseni tehdä vuoden kestäviä lupauksia, ja menneisyydenmuuttamisessa taas tuntuu olevan jotain likaista. Siksi tyydynkin menneisyydenhallintaan.

"Majoras Maskista" tekemäni peliarvoi saakin tässä toimia apuvälineenä. Osittain siksi, että se käsittelee loppumista, luopumista ja deadlinejä. Sitä miten uusi sykli toistui samantapaisena mutta ei samana. Ja miten se kiire ja aikataulutus ei unohdu suunnilleen sekunniksikaan. ; Analogia täydentyy kun korostetaan sitä, miten sekä pelissä että tulkinnassani muistetaan uudenvuoden kohdalla räjäyttely, palasiksi meneminen ja kuolema. Sekä "kaikki surun kuusi vaihetta" joista osat eivät mahdu tutumpaan psykologiaan mutta joka voi silti olla oleellista.
1: Tulkintani etenee kenties jonain joka lähentelee uskovaisten suhdetta "Raamattuun". ; Periaatteessa eri ei ole aivan valtavan suuri, sillä Raamatun merkityksen kaivaminen voi vaatia samantyyppistä kirjallisuuskriittistä otetta mitä peliarvioidenkin tekeminen. Ja sen soveltaminen oman elämän elävöittämisessä on yksi keskeinen aspekti niin hengellisyydessä kuin vähän maallisemmissakin taidekokemuksissa. ; Toivon kärsivällisyyttä tämän poikkeuksellisen tilanteen vuoksi.

Asian pohjustamiseksi voi olla tarpeen muistuttaa, että uusivuosi on minulle tärkeä päivä. Ikävässä mielessä tärkeä päivä. Toki kun millenniaalisesta itsemurhasta on kulunut vuositolkulla, on syytä huomauttaa että kaikki sosiaalisesti yleisesti hyväksytyt suruajat on tullut käytetyksi moneen kertaan. Ja jos nostaisin tämän esille erityisen itkuisesti, se tuomittaisiin välittömästi rypemiseksi. Silloin se ei ikään kuin ole luvallista surua koska aika on pyyhkinyt asian relevanssin syrjään.

Ja vaikka en menekään aivan niin pitkälle kuin monet - eli kutsu valehteluksi ja myyteiksi surutyöhön liittyviä yleisiä näkemyksiä - en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että tosiasiassa aika ei merkitse näissä asioissa niin paljoa kuin voisi luulla. Mitä jos Anne Lamott oli oikeassa esittäessään kysymyspatterin? "What if we never ‘get over’ certain deaths, or our childhoods? What if the idea that we should have by now, or will, is a great palace lie? What if we’re not supposed to? What if it takes a lifetime?" Eli joukon kysymyksiä joka minulle ilmenee yhtenä suurena teemallisena retorisena kysymyksenä.

Kuolemat asetetaan helposti jonkinlaiseen arvojärjestykseen. En kuitenkaan ole tekemässä tässä tämänlaista luokitusta. Vuoden 2000 vaihde on kuitenkin kuolemana repivin yksittäisin. Ei siksi, että olisin tuntenut tekijän erityisen hyvin verrattuna muihin kuolleisiin. ; Esimerkiksi isoäitini kuoltua en ollut yhtä hajalla, vaikka olin sentään asunut puolisen vuotta hänen kotonaan tehdessäni perusharjoittelua renkipoikana. Vuoden 2000 itsemurha olikin tässä kohden vähän kuin ensimmäinen seksinharrastus. Ei ehkä kokonaisuutena mitenkään aivan supererityinen. Mutta silti siinä on jotain erityistä. Kokemattomuus painaa.

Arvon suisidaalikko oli henkilö jota aluksi yritettiin pitää etäällä minusta. Sillä ihmiset pelkäsivät, kenties syystä, seurauksia mitä tämänlaatuisesta interaktiosta voi seurata. Henkenä oli se, että hän oli selvästi "depressiivinen" ja minä taas olin "maaninen". Tämä korostaa sitä, että olin itse asiassa varsin hilpeä veikko. Toki lapsuuteni ja muu elämäni ei tarjonnut mitään erityisiä syitä tähän. (Olin saanut oman osani hankaluuksia, ja toki muutakin.) Mutta olin silti tämänlainen. Ala-asteella ja yläasteella olinkin myös se "hihittelevä naurupoika".
(Tätä voi olla hyvin vaikeaa uskoa nykyään. Aikana jolloin elämä ei tarjoa erityisiä syitä jurottamiseen, mutta olen silti senlaatuinen.)

Väittäisin, että Zeldametaforaa soveltaen olin aiemmin hyvinkin osuvasti Kokirien metsässä soitteleva humppahahmo. Itsemurhan jälkeen manifestoiduin varsin suoraviivaisesti Skull Kidiksi. Yhtenä syynä tähän oli varmasti se, että itsemurhaan liittyi paljon. Se oli hyvin konkreettinen. Se kosketti oman ikäistäni ihmistä, nuorta ihmistä. Ja näin se siirsi kuoleman piilotetusta vanhojen ja sairaiden ihmisten asiasta suoraan itseä koskettavaksi asiaksi. Se käsitteli sen aikaista arkea, eli se ei vertautunut johonkin kenties paremmin tunnettuun mutta etäiseen sukulaiseen. Ja itsemurhaan liittyy aina iso annos syyllisyyttä.

Tämä kombo johti siihen että mikään Kübler-Rossin surunkäsittelyn portaista ei tarjonnut mitään vastusta. Torjua ei voinut koska jauheliha on jauhelihaa. Vihassa ei ollut mitään järkeä koska miksi vihata sitä että haluaa pois. Asiaa ei voinut sopia tai pelata piiloon. Depressioon ei ollut aikaa. Hyväksyntä taas ilman edellisiä oli hyvin absurdi. Näin ollen "päädyin oikotietä kuudenteen kerrokseen". Minusta tuli kuu-ukkeli. Ja siellä olen tietyssä mielessä tänäkin päivänä. (Ja sitten ihmetellään miksi itsemurhat ovat copycat -tekoja.)

Skull Kidin hahmo onkin pelihahmona itselleni hyvin samastuttava. Moni saa pelistä lohtua sen kautta että se kertoo lämpimiä tarinoita perheestä ja yhdessäolosta. En ole koskaan sosialisoinut, joten tämä puoli on jäänyt hieman vieraaksi. ; Skull Kidiin rinnastaminen toimii siinäkin mielessä, että hän on trollimainen. Minullakin on riittävästi teräväjärkisyyttä osatakseni herättää surutyön vaiheita muissa. Olen usein ärsyttävä, kriittinen, uhka. Kohdatessaan minut, ihmiset kohtaavat menetyksen.

Tässä mielessä edessäni tulee olemaan jälleen mielivaltainen taivaankappaleiden välisiin suhteisiin sidottu ajanjakso. Ajanjakso jona tulen rikkomaan monta asiaa. Nostamaan monta kirousta. Luomaan alueita ihmisille, jotka jumittavat johonkin itselleen tyypilliseen surutyön vaiheeseen. ; Se olkoot uudenvuodenlupaukseni. Tai ainakin uudenvuodenodotukseni. Luvassa on 365 päivää vittuilua, epäonnistumista ja yleistä kuu-ukkoisuutta.

Ihmisten "domestikaatiosta" ja siitä miten historian muistaminen jarruttaa tätä

Ilpo Jalamon ja Mika Rantasen toimittama "Jokohama humahuta" -budokaskukirja pitää sisällään monenlaista. Osasta selviää että ihmiset ovat ihmisiä. Sivulla 65-66 on tarina "Kontaktia" joka kertoo oppilaasta joka on kyllästynyt karateen koska tämän harjoitteissa iskut täytyy pysäyttää. Hän kävi kokeilemassa kontaktilajia ja palasi takaisin mukanaan erikoistoive, jonka mukaan muiden olisi edelleen pysäytettävä iskunsa, mutta hän saisi iskeä perille.

Tämä edustaa ihmistyyppiä johon törmää silloin tällöin. He ovat sadisteja jotka eivät ole ilkeitä koska he ovat niin pehmeitä. Eli he eivät kestä vaikeuksia. Helpoimmaksi ratkaisuksi tähän voisi olla se, että nämä ihmiset koulittaisiin. Kuitenkin tämä on hieman typerää koska heidän pehmeytensä on se perimmäinen joka estää heitä toteuttamasta julmuuksiaan. ; Olenkin päättänyt suhtautua tähän siten, että se on lieveilmiö joka johtuu siitä että yhteiskuntamme asiat ovat itse asiassa aika hyvin.

Vanhempi polvi, etenkin asenteiltaan konservatiivisesti painottunut vanhempi polvi, korostaa tässä usein sitä että ennen kaikki oli paremmin. Ja että nykyään ihmiset eivät selviäisi talvisodassa. (Tätä kuulee ihmisiltä jotka eivät ole talvisodassa olleet.) Esimerkiksi eräs 1960 -luvulla armeijansa käynyt vanhempi mies kuvasi minulle että minunkaltaiseni eivät olisi kestäneet hänen aikansa armeijassa viikkoakaan. Ja että aivan varmasti en pärjäisi talvisodassa. ; Näissä tarinoissa korostuu se, että ennen tehtiin fyysisempää työtä ja että vaikeudet karaisivat ihmisistä suhteellisuudentajuisia.

Tämä tarina on rehellisesti ottaen hyvin samanlainen jolla itse suhtaudun alun itsepuolustustarinan kaltaisiin "pseudopahiksiin". Mutta siinä on mukana toinenkin puoli. Jos ennen asiat ovat olleet vaikeampia, ja karuus ja kovuus on ollut osa maailmaa oleellisesti ja kiertämättömästi, niin se tarkoittaa nimenomaan sitä että asiat ovat muuttuneet paremmiksi. ; Tätä voi olla vaikeaa uskoa nykyaikana. Sillä nykyään maailmanlopusta ja katastrofin odottamisesta on tehty osa viihdettä.

Uskovaiset profetioivat että nyt on pian tulossa vaikeuksia. Mutta kun historiaa katsoo, ei voi kuin huomata tiettyjä trendejä. Jotka ovat sitä että on luontevaa yhdistää väkivallan kasvu Jeesuksen uuteen tulemiseen. Sillä väkivallan kasvu tarkoittaa samaa kuin "vanhojen hyvien aikojen" paluu. Kun nimittäin katsotaan maailmaa muutakin kuin vaikutelmien kautta, voidaan huomata että ihmiskunta muuttuu nimenomaan "pehmeämmäksi". Keskiajalla murhatuksi tuli 1 tuhannesta ihmisestä. Nykyään, modernissa Euroopassamme, sama luku on 1 sadasta tuhannesta ihmisestä.
1: Väkivaltainen ja tapaturmainen kuolema ovat tietysti tätä yleisempää sekä keskiajalla että modernissa maailmassa. On hyvä muistaa että murha on hyvin spesifi kuolinolosuhde. Otin sen esimerkksi sen vuoksi että se kuvastaa yksityisihmisten raakuutta, toisin kuin sodat, joissa ihmiset ovat pakotettuja tappamaan aivan eri tavalla. Murhaa on aina yritetty nimenomaan rajoittaa lailla, kun taas sodassa tähän on kannustettu.
2: Luvut ovat siitä mielenkiintoinen kulma, että jokainen ihminen on aina kuollut. Joten prosenttiosuuksiin vaikuttavat muutkin kuolemat. Keskiajalla kuoltiin esimerkiksi kulkutauteihin moninkertaisesti nykyiseen verrattuna. Näiden kautta tapauksia on pois sen ajan murhatilastoista. ~ Jos kuolet ruttoon, sinua ei murhata. Eli keskiaika on ollut tässä suhteessa vielä pahempi kuin mitä nuo luvut kertovat.

Onkin mielenkiintoista että saamme kuulla siitä että uskonto piti väkivaltaisia miehiä kurissa ritari-ihanteilla, mutta emme käsitä sitä miten ilman näitä ritari-ihanteita nykyään tilanne on parempi. Ihmiset kauhistelevat nykyään tietysti murhista, ja syynä on kaksi asiaa

1: Väkiluvun kasvu on johtanut siihen että murhia tapahtuu monta ; Ihmiset näkevät murhissa tapahtumia ja tekoja eivät prosenttiosuuksia väestöstä.

2: Väkivaltaisuuksista tiedotetaan paremmin ja tarkemmin ja laajemmin leviten. Murhien näkyvyys on kasvanut. Tieto lisää tuskaa, vaikka se ei lisäisi tapahtumia itsessään.

Tähän liittyen osa puhuu jopa ihmisten domestikoitumisesta. Se on ilmiönä jotain joka liitetään lähinnä kotieläiminä ja tuotantoeläiminä pidettäviin lajeihin. Siinä eläimet jalostuvat ja muuntuvat sellaisiksi että ne eivät enää tule toimeen karussa luonnosta jossa niiden esi-isät ovat mainiosti pärjänneet. Sen sijaan ne pärjäävät niissä oloissa joihin ne on jalostettu. Tämän seurauksena niistä tulee yleensä vähemmän arkoja, lempeämpiä ja kaikin tavoin pehmeämpiä. Ajatus ihmisten domestikoitumisesta ei tietysti ole kovin huono, koska se kuvastaa sitä miten ihmiset sopeutuvat erilaisiin elinolosuhteisiin. Domestikaatio on mainio termi koska siinä korostuu se, että se ei ole suhteellisuudentajuttomuutta jos siinä ignoroidaan piirteitä jotka eivät ole omassa elämässä reaalisia vaihtoehtoja. Tai jos se on suhteellisuudentajuttomuutta siinä mielessä että ei tajuta että tämä asia on suhteellinen ja muilla asia voi olla karummin, niin on suhteellisuudentajuttomuutta myös se, että tätä oman elämäntilaan sopeutumista pidetään vääränä tapana olla.
1: Tosin ihmisen asumishistoria kaupungeissa ja vastaavissa on sen verran lyhyt että geneettisesti tätä ei kannata selittää. Muutokset ovat olleet niin nopeita että kyseessä on yhteiskunnallisten seikkojen muutokset monta kertaa tehokkaammin kuin geneettinen muuntuvuus.

Nämä asiat on hyvä muistaa. Tosin olisi hyvä muistaa myös se, että osa entisten aikojen kovuudesta ja nykyajan ihmisten moittimisesta johtuu siitä että ihmiset eivät ymmärrä mitä moderni työ on. Työnteossa nimittäin tunnetaan ilmiö, jossa ihmiset arvioivat työn jota he itse eivät ymmärrä, helpommaksi ja vaivattomammaksi kuin mitä se todella on. Kaupunkilaispoika voi ajatella että puita nyt sahaa kuka vain, ja että se vaatii vain kuntoa. Kuitenkin tällä asenteella jää helposti oman kaatamansa puun alle. Puunkaatajamies taas ei ymmärrä stressiä jota jokin toimistorotta kärsii ennen deadlinea. ; Stressi on hyvin erilaista. Ja tässä mielessä fyysisen karuuden korostaminen kertoo vain puolet totuudesta.

Tästä päästäänkin tiedostamiseen ja ns. suhteellisuudentajuun.

Miksi meidän täytyy muistaa talvisota? Filosofisesti tiedostamisessa on järkeä. Sillä ennen maailmansotaa oli paljonkin filosofista keskustelua siitä että sodaton tila oli pehmentänyt ihmisiä. Pelättiin arvojen murenemista. Sotien jälkeen osattiin sitten kauhistella niitä sotia ja ajateltiin että ei ikinä. Sota ei aikaansaanutkaan moraalin kasvua, vaan traumatisoitumista. Se ei ollut sen arvoista. Ja vaikka arvot olisivat sodalla korjautuneetkin, niin sota oli niin kauhea asia että lääke oli pahempi kuin tauti. ; Tässä mielessä on aivan oikein muistaa itseämme vaikkapa holokaustin tuskasta. Historia pitää muistaa että sitä ei toista. Tämä on erityisen tärkeää nyt kun ihmiset pelkäävät materialismia, hedonismia, (kristillisten)arvojen romahtamista ja nihilismiä. Ja korostavat että ennen, talvisodan aikaan kaikki oli niin paljon paremmin kun nuoria miehiä kuoli laumoittain ja natsit polttivat viime töikseen Lapin.

Toisaalta taas ei voi olla huomaamatta että siellä historiaa toistetaan juuri siksi että se muistetaan. Monissa paikoissa etniset väkivaltaisuudet ovat puhjenneet siksi että isovanhemmat ovat muistaneet kertoa omia sotakokemuksiaan. En kutsu tätä kansakunnan traumoiksi vaan "bingomummo -ilmiöksi" siksi että itse järkytyin kun pyörittelin bingoa ja mummelit aloivat erään kerran kauhistelemaan sota -aikaa. Heiltä oli kuollut veljiä, rakastajia, aviomiehiä. Viha venäläisiä kohtaan oli hyvin konkreettista. Tähän tarinoiden levittämään vihamaailmaan olisi ollut helppoa kasvaa. Englantilaisilla on havaittavissa tämänsuuntaista "geneettistä vihaa" ranskalaisia kohtaan, vuosisatojen sotimishistoria kaikuu vielä hitusen edelleen sivistyneiden urbaanejen brittienkin asenteissa.

Nykyajan Israelin tilaa ei voi ymmärtää mitenkään muuten kuin ajatellen sen suhdetta tiedostamseen. Pyhät paikat ovat voimakkaita symboleita. Molemmilla kansoilla on paikkaan historia. Ja se, että jokin taho kieltää yhteyden tähän on syy vihaan, olipa se sitten YK tai jokin muu järjestö tahansa. Nähdäkseni Israelin ongelma on niin paha ja pitkäaikainen, että suunnilleen ainut kätevä tapa lopettaa kyseisestä paikasta tappeleminen olisi päättää että ihmisten kuolema ei ole näiden symbolien arvoinen, ja siksi otettaisiin jokin massalentue joka täsmäpommittaisi kaikki alueen historiallisesti merkittävät paikat muusiksi, ja kylväisi Pyhät Paikat täyteen vaarallista radioaktiivista jätettä. Tässä iskussa kohteena ei olisi sotilaat, vaan historialliset maamerkit, rakennukset, paikat.

Tämä on tietysti hyvin julmalta kuulostava tapa katsoa asiaa. Mutta toisaalta. Jos mietimme 9/11 -terroristeja, he tajusivat että kuolinmäärä ei ole oleellisin seikka. He iskivät symboleihin. He iskivät paikkoihin joissa oli toki paljon ihmisiä, mutta jotka ennen kaikkea olivat sellaisia että ne symboloivat paljon. He eivät iskeneet paikkoihin joissa oli maksimaalisesti ihmisiä, vaan symboleihin joihin iskeminen muistetaan. Ne herättivät maksimaalisesti sitä tunnetta että kukaan ei ole turvassa. Iskun vaivaan ja työhön nähden saatiin valtavan monet varpailleen. Terroristi-iskuihin kuolleiden määrään suhteutettuna vaikutukset olivatkin vahvoja. Jokainen terrorismilla pelottelija siis itse asiassa pelaa terroristien pussiin, vaikka tietysti kokee taistelevansa heitä vastaan. Tiedostamisesta tulee tätä kautta jopa jonkinlainen ongelma. Medianäkyvyys on tapa levittää traumakäyttäytymistä koko kansakuntaan.

Itse asiassa itse olen suhtautunut esimerkiksi Sandy Hookissa tapahtuneeseen lapsen ampumiseen siten, että siitä ei olisi hyvä puhua. Olen välttänyt sen mainitsemista ääneen juuri siksi, että kyseiset verilöylyt ovat tunnetusti copycat -ilmiöitä. Copycat -effect on tässä se, että jos ihmisiä tappamalla saa naamansa julkisuuteen, moni keksii tehdä samaa, kenties vaikka maineen takia. Breivik on tässä suhteessa yksi niistä harvoista jotka kannattaa mainita, mutta hänkin vain ehkä ja kenties. Sillä hän tappoi niin käsittämättömän monta, että osa voi olla varovaisempi ennen kuin lähtee tekemään mitään. Breivikin ruumisvuori on sen verran massiivinen, että sen rinnalle pääseminen ei ole helppoa. Tosin tämäkin voi johtaa kilpavarusteluun, jossa tekoja suunnitellaan entistä paremmin ja tarkemmin ja mediahuomiota haetaan yhä isommilla iskuilla. Tiedostaminen tässä kohden voi siis siltikin pahentaa ongelmaa sen sijaan että se vain levittäisi suhteellisuudentajutonta traumakäyttäytymistä ympäriinsä.

Toistaja.

Yleisesti kopiointi on ihan hyödyllistä. Esimerkiksi levykkeet ovat hyviä lähinnä siksi että niihin voidaan tallettaa, kopioida, tietoa. Luonnossa tapahtuu myös mimicry -ilmiö, jossa esimerkiksi kuoriainen näyttää kimalaiselta koska linnut varovat kimalaisten syömistä. Vaikka kärpäsellä ei ole pistintä, ulkonäkö riittää vakuuttamaan linnut siitä että niiltä saadaan pistoja palkinnoksi. Kuitenkaan kopiointi ei aina ole hyvä asia: Monesti matkiminen on plagioimista, mitä ei sitäkään pidetä hyvänä asiana. Tekijälle se voi toki olla käytännöllistä. Kopiointia kuitenkin pidetään yleisesti omalaatuisuuden vastakohtana.

Copycat tarkoittaa henkilöä, eläintä tai tietokoneohjelmaa, joka matkii tai toistaa jotain toista kohdetta. Taustalla on ajatus siitä, että kissanpoikaset oppivat vanhemmiltaan esimerkiksi metsästystaitoja. Siksi esimerkiksi nettisivut jotka harhaanjohtavat kohdetta luulemaan tahoa luotettavaksi ja antavat siksi esimerkiksi sähköpostiosoitteitaan. Ilmiötä voidaan siis käyttää moneen suuntaan, hyviksi, hyödyksi ja haitaksi.
1: Ikävimmillään copycat -ilmiö tulee vastaan kopiorikoksissa, joissa se että jokin tapahtuma saa julkisuutta, siitä seuraa se, että sitä myös toistetaan. Copycat effect viittaa tähän tapaan, jossa sensaatiomainen julkisuus esimerkiksi väkivaltaisissa murhissa tai itsemurhissa aikaansaavat juuri samalla tavalla tekemistä.
___1.1: Kopiomurhaaja voi matkia rikosta, koska olettaa saavansa samanlaista julkisuutta, tai koska hänen tekonsa voidaan sekoittaa toisen tekijän tekoihin. Tai koska hän ihailee tekijää jollain tavalla. Surette teki vuonna 2002 tutkimuksen "Self-Reported Copycat Crime Among a Population of Serious and Violent Juvenile Offenders." jossa havaittiin, että kopiorikoksen tekijöillä on tapana ottaa vaikutteet epäsuorasti, eikä niinkään suoran ihailun kautta. Mielenterveyden häiriö on tekijöillä erittäin yleinen.
___1.2: Werther effect taas viittaa siihen kuinka itsemurhat voivat joskus olla kopiorikoksen erityistapauksia; von Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai itsemurhapiikin kasvamisen: Ei siis ollut pelkästään niin, että itsemurhaajat olisivat matkineet tekotapaa ja olisivat ilman kirjaa tehneet itsemurhan toisella tavalla, vaan nimen omaan kävi niin että itsemurhien määrä kohosi. Goethe jopa liitti kirjaansa varoittavan tekstin tämän vuoksi. Kuitenkaan ilmiö ei ole ainutlaatuinen. David Phillips on kenties kuuluisin efektin tutkija - ja ilmiön nimeäjä- ja hän on julkaissut ilmiön olemassaoloa ja luonnetta käsitteleviä tutkimuksia. Esimerkiksi "The Impact of Fictional Television Stories on U.S. Adult Fatalities: New Evidence on the Effect of the Mass Media on Violence". Robert B. Cialdini on sitä mieltä että perinteinen näkemys ihailusta on liian yksinkertainen, hänen social proof -teoriansa korostaa samaistumista. Werther -efektiin liittyy se, että sen tekijät ovat usein mielenhäiriöisiä; Esimerkiksi Bertolote, Fleischmann & Wasserman tekivät tutkimuksen "Psychiatric diagnoses and suicide: revisiting the evidence", jossa havaittiin että 98% tekijöistä voitiin tunnistaa mielenterveydellisiä ongelmia. Diagnosoimaton ja/tai hoitamaton häiriö ei ole tavaton. Toisaalta ilmiön tunnistamista vaikeuttaa se, että esimerkiksi Marie Rautavaaran tekemässä yhteenvedossa yksi tavallisenkin itsemurhan piirteistä on lähipiirissä tai suvussa tapahtunut itsemurha. Lisäksi on vaikeaa sanoa oliko esimerkiksi seppuku vain laajalle japanilaiseen kulttuuriin levinnyt Werther -efekti vai ei.