Syystä, seurauksesta ja vapaasta tahdosta

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi.

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.

En itse ole libertarianisti vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Spinozan maailmassa on syvä järjestys. (Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti".) Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. (Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.) Asenteeni on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. (Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle.

"En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

Miten ihmettelen sitä miksi useampi kristitty ei ole kompatibilisti?

"...by intelligence I mean the power and facility to choose between options–this coincides with the Latin etymology of “intelligence,” namely, “to choose between”."
(William Dembski)

Monesti kristityt korostavat että on alentavaa "redusoida" mieltä aineeseen. Jos olemme vain kemikaaleja, se jotenkin vähentää arvoa ja tekee meistä mekaanisia deterministisiä laitteita. Tässä korostuu usein se, miten heille on tärkeää että ihmisillä on vapaa tahto. Erityisesti determinismi siis ihmisen arvoa jotenkin objektiivisesti.

Osittain syyt ovat teologisia;
* On ymmärrettävää että uskova luottaa sieluun joka olisi jotain muuta kuin aivot.
* Pahan ongelman ja synnin käsitteisiin liitetään usein ajatus vapaasta tahdosta nimenomaan siinä muodossa että ihmisillä on vapaus valita kahden tai useamman eri vaihtoehdon välillä.

Itse kuitenkin näen, että kristityt käyttävät hyvin usein sen tyylisiä konsepteja joissa korostuu nimenomaan ennaltamääräytyvä ohjautuvuus. Tällöin puhutaan "kohtalosta". Esimerkiksi minun äitini ja isäni tapasivat junassa sellaisella tavalla joka saa kaltaiseni paatuneen naturalistin ylikäyttämään "(yhteen)sattuma" -sanaa. Tämä tilanne vaati sitä että molemmat olivat samassa paikassa. Jos heillä on vapaa tahto he olisivat voineet valita toisin. Joten miten se kohtalo olisi mahdollista?

Tämä ajattelutapa on hyvin arkijärjenmukainen. Ja sitä onkin käytetty esimerkiksi teologiassa. Suhteet näkökulmaan voivat toki olla erikoisia. Esimerkiksi kalvinistit ajattelevat että vapaa tahto loukkaisi Jumalan suvereeniteettia vastaan. Ja siksi ihmisillä ei ole vapaata tahtoa ja kaikki - mukaanlukien vanhempieni kohtaaminen junassa - ovat kohtaloa. Ihmispolon elämä on predestinoitua eikä hänen asiansa ole edes omien askeliensa ohjaaminen.

Itse en toki usko kohtaloon sanan täydessä mielessä. Katson enemmän niin että merkitys rakennetaan asioihin jälkeen päin. Jos vanhempani eivät olisi tavanneet junassa, he olisivat luultavasti kohdanneet jonkun toisen ja menneet tämän kanssa naimisiin, ehkä hankkineet lapsiakin. Ja tässä yhteydessä olisi varmasti jokin samantapainen tarina joka saa naturalistin ylikäyttämään sanaa "(yhteen)sattuma"...

Asiaa on kenties hedelmällistä lähestyä erikoisesta kulmasta.

Olen kompatibilisti, joten mielestäni se että aivot päättävät jotain ei ole vapaan tahdon menettämistä. Kannatan vapaalle tahdolle ehdoksi lähdettä. Jos minä olen lähde toiminnalle kontekstissa, kyseessä on vapaa tahto. Moni kuitenkin näkee että vapaa tahto syntyy jos ja vain jos toteutuu se, että esillä on vaihtoehtoja.

Ja tähän liittyen voin ottaa koulukunnan joka on "siltana tässä välissä". Näkemys on fysikalistinen kuten omakin näkemykseni. Mutta se on inkompatibilistinen, kuten valtaosan kristittyjenkin näkemys. Kyseessä on esimerkiksi Sam Harrisin kannattama neuroskeptismi (neuroscepticism). Sam Harris lähestyy vapaata tahtoa vankasti neurotieteen pohjalta. Hän onkin ammatiltaan neurotieteilijä joten tämä ei ole yllättävää. Teoksessaan "Free Will" hän kertoo että vapaa tahto on jotain joka on illuusio siinä mielessä että sitä ei ole olemassa. Ja hän tekee tätä nimenomaan korostamalla sitä, että meillä ei ole useinkaan esillä mitään aitoja valintoja. "The choice was made for me by events in my brain that I, as the conscious witness of my thoughts and actions, could not inspect or influence." Harrisin minusta tärkein argumentti onkin kiinnostava, relevantti ja faktapohjainen ; Hän käsittelee sitä miten neurotieteissä on havaittu tiettyjen esitietoisten prosessien tapahtuvan. Ja miten nämä ovat kytköksissä tiedostettuihin tietoisesti tapahtuviin mielentiloihin. Hän viittaa tässä klassisiin ja tärkeisiin Benjamin Libetin tekemiin tutkimuksiin joita on täydennetty ja vahvistettu. Usein voidaan nähdä päätös montaa sekuntia ennen kuin ihminen kertoo tiedostaneensa sen sisällön.

Tämä onkin siitä kiinnotsava, että se voidaan liittää esimerkiksi David Eaglemanin "Incognito" -kirjaan joka käsittelee mielen esitietoisia prosesseja. Sekin nojaa vahvasti neurologiaan mutta ponnistaa filosofiaan - vapaan tahdon filosofian sijasta vastuun filosofiaan, joka taas on perinteisesti ollut liitoksissa vapaan tahdon filosofian merkityksen tulkintaan. Eagleman korostaa että aivojen tutkimus tuo esiin yhä enemmän ja enemmän määrääviä elementtejä. Ihmisten tietoinen harkitseva puoli tulee esiin korkeintaan poikkeustapauksissa, muutoin sitä mennään yllättävänkin auto-ohjauksella. Ja monesti sekin mikä tulkitaan vapaaksi tahdoksi on itse asiassa konfabuloitua. Eagleman on sitä mieltä että perinteinen valisemiseen ja vastuuseen liittyvä perinne on kenties syytä muuttaa yhteiskuntaa suojeleviin argumentteihin. Koska koko ajan löydetään enemmän ja enemmän vapaata tahtoa rajoittavia puolia aivoista - ja näitä voidaan käyttää lieventävinä asianhaaroina valitsemista ja vastuuta korostavissa näkökulmissa - on kenties syytä korostaa juuri sitä että rikollinen pitää laittaa vankilaan koska hän ei mahda teoilleen mitään ja muita on suojeltava tältä holtittomuudelta.

Paluu itseen

Neuroskeptikoilla on selvästi puolia. Mutta itse en ole kovin tyytyväinen siihen että se hylkää lähteen ja itse asiassa se nojaa tässä kohden piilo-oletukseen siitä että jos aivosi päättävät jonkin asian esitietoisesti, valitsija et ole sinä. Itse näen että olemme aivomme joten tämä on hieman huvittavaa.

Asiaa tietenkin mutkistaa se, että pidän enemmän Daniel Dennettin "Tietoisuuden selitys" -kirjassa esitetystä monivedosmallista. Siinä kiistetään ns. kartesiolainen teatteri - eli koostettu yksi tietoinen minä joka olisi jokin "komentosillalla" oleva toimija. Dennettistä moni intuitiivisesti luottaa tämänlaiseen keskusjohdettuun tietoisuuteen joka sitten sijaitsisi jossain tai olisi abstrakti lokaatioton eifysikaalinen sielu. Dennett ei kiistä vapaan tahdon tai tietoisuuden olemassaoloa vaan määrittelee sen hyvin erilaisella tavalla. (Siksi hän ei kiistä tietoisuutta vaan pyrkii selittämään sen.)

Neuroskeptikko taas määrittelee vapaan tahdon vaatiman tietoisuuden hyvin kartesiolaisen teatterin sävyillä. Mielestäni on aika ilmiselvää että tässä määrittein ihmisellä ei ole "valitsevaa tietoisuutta". Ihan sen takia että kartesiolainen teatteri on monivedosmallissa "eräänlainen illuusio" - toisin kuin tietoisuus itsessään.

Olenkin palauttamassa asian siihen että jos omat aivomme valitsevat, ne ovat vapaita. Ja tämänlaisessa maailmassa voitaisiin ajatella että vanhempani valitsivat vapaasti mutta tämä ei olisi loogisessa ristiriidassa sen ajatuksen kanssa että jokin ylimmäinen säätäjä ohjaisi heidän toimiaan. Tässä mielessä ihmettelen että niinkin moni uskovainen pahastuu minun mielenfilosofiaa koskevista näkemyksistäni. Luulisi että tästä saataisiin jopa yhdistävä linkki...

Determinismin vapaudesta

Sören Kierkegaard esitti argumentin jonka mukaan maailma on vapaa ; Hän korosti että jos jokin asia on välttämätön, se on väistämättä vain yhdellä tavalla. Välttämätön on muuttumaton ja pysyvä. Moni asia kuitenkin muuttuu joka tarkoittaa sitä että se voi olla monella tavalla joten ne eivät ole välttämättömiä. Välttämätön ei muutu ja muutos on vapautta.

Tämä argumentti on tietenkin siitä kiinnostava, että se vihjaa siihen että eksistentialistit itse asiassa oikeuttavat vapautensa essenssillä. Useinhan eksistentialismi nähdään näkökantana jossa eksistenssi on ennen essenssiä. Kierkegaardin näkemys taas kertoo että ollaksemme vapaita maailman täytyisi olla tietynlainen.

Toinen, kenties yllättävä, huomio on se että tuolla Kierkegaardin näkemyksellä deterministinen maailma olisi vapaa. Jos otamme deterministiseen maailmaan sidotun Laplacen demonin, voimme huomata että sen maailmassa kaikki on ennaltatiedettyä. Jos maailma toimii täydellisen deterministisenä kellokoneistona se, että tietää yhden hetken vallitsevat alkeishiukksten tilat ja niiden liiketilat, se olisi täysin ennakoitavissa ja mitään yllättymistä ei tapahtuisi. Mutta maailmassa tapahtuisi silti muutoksia, kaikki seuraisi mekaanisia sääntöjä.

Tämä toki vihjaa että Kierkegaardin vapaus on melko joustavaa. Vapaus joka ei mene rikki determinismin mukana on kiinnostava. Kuitenkin usein eksistentialistit itse asiassa muuttavat peliä hieman. Välttämättömyys koskisi tunnettuja deterministisiä maailmoita. Tällöin korostetaan yllättymistä (surprisal) joka voidaan saavuttaa kahta kautta (joko yksin tai yhdessä):
1: Maailmassa on indeterministisyyttä. Eli maailman rakenne on sellainen että Laplacen demoni joutuisi yllättymään koska jossain on "vaihtoehtoja" joista osa toteutuu ja osa ei. Tällä hetkellä kvanttifysiikkaan sopii hyvin ajatus perimmäisestä satunnaisuudesta.
2: Meillä ei ole mahdollisuutta tietää. (~Emme voisi olla Laplacen demoneita.) Eli maailma voi olla hyvinkin säännönmukainen mutta ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta saada tietoonsa asioita. Heisenbergin epätarkkuusperiaate esimerkiksi estää meitä tietämästä täsmällisesti sekä hiukkasen liiketilaa että sijaintia samanaikaisesti. Ja tämä tietenkin koskee joka ikistä universumin hiukkasta joten Laplacen demoni on hyvinkin mahdoton. Tässä mielessä deterministisessä maailmassakin voisi olla yllättyneisyyttä ja tätä kautta ihminen voisi kokea itsensä vapaaksi. Joka eksistentialistin kannalta on sama kuin että hän voisi todella olla vapaa.

Eksistentialistit näkevätkin että on ikään kuin tiedettävä ihmisen rajat. Tässäkin mukaan livahtaa aimo annos essenssiä. Näyttääkin siltä että eksistentialismi itse asiassa vaatii kannanottoja siihen miten maailma tai ainakin ihmisen tietoisuus (esim aivot) toimivat.

Tästä blogauksesta olisi voinut tulla vaikka mitä...

Olen viime päivinä lukenut paljon Caesarista. Hän otti elämänsä aikana paljon riskejä. Hän menestyi koska hän selviytyi niistä. Hän olisi voinut murtua velkoihinsa jos hän ei olisi päässyt poliittisiin virkoihin, hän olisi voinut kuolla sotaretkillä. Jossain mielessä tämä riskistä puhuminen on hyvin relevanttia.

Mutta sitten toisaalta jos asiaa ajatellaan voidaan huomata että kaikki tämänlaisista puhuminen on perin juurin omituista. Jos ajattelemme välttämättömyyttä ja olemassaolevaa, voimme nähdä että Caesar ei ollut epäonnistunut riskeissä. Ja tästä seuraa se että on jossain määrin hankalaa puhua näistä riskeistä tosiasiallisina.

Onkin jännittävää miettiä että kun tämänlaisista asioista puhutaan, niin oletetaanko tässä itse asiassa ontologinen kanta ja ollaan väittämässä että (1) maailma olisi väistämättä ei-deterministinen, jossa viitataan joko indeterminismiin tai siihen että asia olisi toinen jossain toisessa mahdollisessa maailmassa (2) vai viitataanko tässä vain episteemiseen epävarmuuteen. Eli siihen että ennen kuin käsissä oli niitä faktoja kuin nyt, ei voitto näyttänyt epäselvältä.

Näistä jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti uskottavammalta ja filosifisesti varovaisemmalta. Mutta toisaalta se tuntuu myös vaativan jonkinlaista mielessä tehtyä aikamatkaa Caesarin ratkaisujen tekohetkeen tai jopa tätä edeltäviin aikoihin..

Kompatibilismi : Mielenfilosofiaa varovaisuudella

Hyvin moni kannattaa vapaan tahdon mallia joka vaatii indeterminismiä. Heistä ihmisellä sekä on vapaa tahto että ihminen ei voi olla vapaa jos hän on "ennaltamäärättyjä rutiineja tuottava robotti". Ajatus on varsin järkeenkäypä ja se luultavasti vastaa useimpien arkikokemusta ja vielä useamman intuitiota siitä miten elämä kulkee. Tämä niin sanottu libertaristinen (ei sama kuin poliittinen libertarismi) näkemys on toisin sanoen inkompatibilistinen. Että se ottaa kantaa minkälaisella mekanismilla vapaa tahto perimmiltään toimii.

Itse olen kuitenkin kompatibilisti. Eli näen että determinismi ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. En kuitenkaan mene tässä niin pitkälle että väittäisin että ihmisen mieli on deterministinen. Tässä kohden otan toki mielelläni esiin Eaglemanin joka keskittyy siihen miten paljon varsin mekaanisia ja esitietoisia ratkaisuita ihminen tekeekään, ja miten neurologia on paljastanut tämänlaista toimintaa runsaasti. Hänestä vapaa tahto kutistuu yhä pienempään ja pienempään tilaan. Ja että tämä pitäisi ottaa huomioon myös lakejen säätämisessä jossa teolle annettu mekaaninen selitys on usein nähty vastuunpoistamisena ja lieventävänä asianhaarana. Olen tässä varovainen hieman samaan tapaan kuin inkompatibilisti Robert Kane. Hän on tunnettu siitä että hän hyväksyy että monet ratkaisumme ovat kausaalisia. Mutta että silti olisi olemassa myös aitoja valintoja. Ja että näissä on vapaa tahto. Joten näissä tapauksissa vaaditaan indeterministinen elementti.

Tässä kohden Kanen asenne on toki hieman kuin joillain kristityillä. Niillä jotka kannattavat jonkinlaista aukkojen Jumalaa jonka tila koko ajan kutistuu ja kutistuu, mutta jotka silti luottavat että näiden jäljellä olevien aukkojen kohdalla tilanne olisi erilainen kuin niiden aiempien aukkojen kohdalla jossa tieto on täyttänyt aukon. Mutta olen tässä kuitenkin valmis antamaan indeterminismille mahdollista tilaa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että fyysinen maailma todella näyttää tarjoavan mahdollisuuden ns. aidolle indeterminismille. Joten mitään fysiikalle mahdotonta tässä ei tapahdu. Inkompatibilisti Balaguer on minusta tässä hyvillä jäljillä koska hän korostaa että aivojen deterministisyys ja indeterministisyys on avoin mutta tieteellisesti ratkaistava kysymys. On yksinkertaisesti katsottava onko vapaan tahdon toiminta "makrotason fysiikkaa" jossa kvanttitapahtumat joukkona ovat käytännössä lainomaisia ja deterministisiä vai "mikrotason fysiikkaa" jolloin indeterminismi pääsee vaikuttamaan lopputulokseen.

Mutta olen kuitenkin kompatibilisti siitä huolimatta että olen yllä antanut tukea varsin nimekkäille inkompatibilisteille. Syynä on tavallaan se, että kun puhutaan vapaasta ja tahdosta, on käsite jossain määrin jännitteinen. Kenties termi on klassisessa kaikista libertaarisimmassa muodossaan jopa perimmiltään oksymoroni. (Tahto sitoo, vapaus laajentaa.) Pereboom on tässä mielestäni kiinnostava koska hän esittää että jotta voimme sanoa että jonkun kohteen päätökset ovat vastuullisia niin se tarkoittaa sitä että tämä agentti on päätöksensä lähde. (Hänellä on tosin argumentteja kompatibilismia vastaankin.) Ja vapaa tahto liittyy valitsemiseen ja vastuuseen. Muutoinkin jos sanomme että meillä on jokin tahto joka on vapaa niin viittaamme että tällä tahdolla on jotain ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet ovat tämän agentin ominaisuuksia. ; Pereboomin ajatuksessa ei keskitytä Kanen tapaan siihen että "henkilö olisi voinut toimia toisin" vaan siihen että onko henkilö päätöksen ja teon lähde. (Vastuukysymys on etiikkaa mutta ei ole lainkaan tavatonta että moraaliteoriat pukkaavat mielenfilosofian puolelle tällä tavalla.)

Pereboom korostaa että jos indeterministinen toiminta on se miten mieli toimii niin tässä tapauksessa mieli ei olisi lainkaan valinnan lähde. Ja näin ollen indeterministinen mieli ei olisi lainkaan vastuulllinen. Tahto olisi satunnainen eikä vapaa. Päätökset eivät olisi tahdon ominaisuuksia. Olen tässä kohden hänen kanssaan erimielinen. Esitän esimerkiksi niin hulluja asioita että kvanttitason indeterministiset ilmiöt ovat kvanttien ominaisuuksia. Edustan tätä kautta koulukuntaa jossa satunnaisuus ja mielivaltaisuus ovat eri asioita. Sillä sattumalla on matemaattiset todennäköisyysominaisuudet joita sitten mallinnetaan ja tiivistetään tilastollisiksi ilmiöiksi kuten jakaumaksi ja keskiarvoksi. Mielivaltaisuutta taas ei voitaisi kuvata matemaattisesti. Jos meidän on mielekästä puhua kvanttien tiloista ja pitää näitä kvanttien ominaisuuksina. Ja puhua aaltofunktion romahtamisista ja muista vastaavista. Jos voimme tehdä näitä on meidän periaatteessa mahdollista kuvata täsmälleen samoja ilmiöitä ja tapahtumia aivojen kohdallakin.

Olen siis toisin sanoen niitä ihmisiä joista vapaan tahdon kannalta ei ole tärkeää onko aivotoiminta perimmiltään determinististä vai indeterminististä. Tärkeää on katsoa indeterminismin ja determinismin lähde. Se minkä ominaisuuksia nämä indeterministiset tai deterministiset elementit ovat. Itse asiassa en ota kantaa siihen onko mieli perimmiltään deterministinen vai indeterministinen. Sillä tämä kysymys on minusta tällä hetkellä avoin tieteellinen kysymys. Siis kysymys joka kyllä luultavasti ratkeaa tieteellä mutta jota ei ole vielä ratkaistu tieteellä. Aivot on sidottu tietoisuuteen kaiken kaikkiaan niin vahvasti että tieteen tehokkuus on melko selvästi tärkeässä osassa. Aivojen rakenne ja toimintaperiaate ja mutkikkuus ovat kuitenkin haasteita joita ei ole vielä onnistuttu ylittämään. Olen siis pelkästään kompatibilisti.

Tässä mielessä jos joku kysyy minulta että onko mekaaninen robotti vapaa, en kysy onko siinä jossain kohden jotain satunnaisgeneraattoria. Sen sijaan keskityn siihen kysymykseen siitä onko sillä tietoisuutta.

Onko elämä arpapeliä ja Suomeen syntyminen lottovoitto?

Eräälle blogistille on syntymässä vauva. Hän saa onnitteluja ; "Onnittelut isälle vauvasta, ja vauvalle siitä, että syntyi." Onnittelu on tässä kohden itselleni hieman haasteellinen asia.
1: Ensinnäkin sen vuoksi että suhteeni oman elämäni mielekkyyteen ja arvoon on se, että "elämän jatkaminen on mielekkäämpää kuin itsemurhan teko, mutta ei vaivan aloittamisen arvoista." Sillä itsemurhassa on vaikutuksia ja se iskee aivan eri tavalla kuin se, että ei vain koskaan ala olemaan olemassa.
2: Toisaalta on aina syytä onnitella ihmisiä jotka luultavasti haluavat vauvan. Kun ihminen tavoittelee elämäänsä jotain ja sitten se tulee elämään on selvää että asiasta on kiitollinen. Itse haluan tosin pysyä lapsettomana. Vakiotilan jatkumisessa olisi omituista pyytää onnitteluja joten en tietenkään odota että ihmiset onnittelevat minua siitä että "onnea, onnea, kun ei teillä vieläkään ole vauvaa!" Onnittelu jotenkin kuuluu juuri elämäntilannemuutoksiin. Toisaalta kun meillä oli 2005 sellainen tilanne että kuukautiset olivat perheessä pahasti myöhässä, jännitimme ns. raskaustestin äärellä. Ja jostain syystä kun tässä ei tullut lasta, eivät ihmiset onnitelleet tästä. Vaikka tilanne oli rehellisesti sanoen helpotus.

Eli koska eksistentiaalinen onni on niin vaikeaa on kenties syytä katsoa asiaa toisella tavalla. Lähestyä onnittelua onnenkaupan, todennäköisyyspelin, kautta.

Kun tarkastellaan arvontoja, voidaan ajatella että on kaksi tapaa suorittaa reilu arvonta.
1: Lottotyylinen mahdollisuus jossa ensin valitaan numerot. Numeroita ei ole tässä vaiheessa vielä arvottu. Ja tällöin ostetaan mahdollisuus. On potentiaalia joka sitten konkretisoituu johonkin aktuaalisuuteen eikä toiseen.
2: Raaputustyylinen arvonta joissa ensin suoritetaan arvonta ja sitten ihminen valitsee tietämättä. Tässä ei tosiasiassa ole mitään "mahdollisuutta". Voitto joko on tai ei ole arvassa. Epävarmuus on enemmänkin episteemistä. Ihmiset pitävät arvontaa reiluna jos se suoritetaan siten että kukaan ihminen ei ole tietänyt ja päättänyt kuka voittaa ja kuka ei.

Tuon tyylistä esittämistapaa voisi pitää jonain jolla on helppoa selittää miten deterministit ja indeterministit suhtautuvat yllätykseen. Indeterministien mukaan Jumala pyörittää lottokonetta ja deterministien mukaan Jumala myy arpalippuja. (Deterministit tosiasiassa näkevät jopa lottoarvonnat siihen tyyliin kuin ne olisivat raaputusarpoja.) Tai jos eivät ole teistejä niin sama ilman jumaluuksia. Kiinnostavaa on että molemmissa todennäköisyyksiä arvioidaan samoilla kaavoilla. Sekä lotossa että arpalipuissa pelaamisen kannattavuutta arvioidaan voiton odotusarvolla, voiton todennäköisyydellä ja vastaavilla matemaattisilla konsepteilla. Matematiikka ei tässä mielessä välitä.

Syntyvä ihminen on tässä mielessä vähän onnenpeliä. Hänen tulevaisuutensa on avoin. Kalvinistien mukaan Jumala on predestinoinut tämän syntyneen ihmisen Paratiisiin tai Helvettiin. Monien muiden mukaan taas lapsen tulevaisuus on laajemmassa mielessä avoin ja hän voi esimerkiksi valita tulevaisuutensa ja tehdä päätöksiä. Ihmisen tiedon kannalta tämä on irrelevanttia koska meillä ei missään tapauksessa ole "pääsyä Jumalan päähän". (Myös vertauksen eiteistisessä mielessä.) Potentiaalia on pankinjohtajasta siihen pultsariin joka nukkuu porttikongissa. Kenties vauvasta tulee presidentti, kenties sarjamurhaaja, ja jopa pieni todennäköisyys on siihen että hänestä tulee molempia.

Minun äitini ei esimerkiksi voinut tietää kannattaako minut abortoida. Tälläiset arviot voidaan tehdä vasta havaintojen jälkeen. Ja kaiken lisäksi vain minä voin tietää tämän. Se on sääli. Mutta niin kauan kun vanhemmilla ei ole pääsyä "Jumalan mieleen" on heidän vain arvioitava voiton todennäköisyydet ja voiton oletusarvo, toimittava sen mukaan ja sen jälkeen toivottava parasta. Tässä prosessissa tarvitsee - enempien yöunien lisäksi - roppakaupalla onnea. Ei minulla muuta.

Erikoisia asioita joita "Game of Life" opettaa meille tieteenfilosofiasta

Convayn "Game of Life" on hyvin tunnettu soluautomaatti. Se on normaalilla ruudukolla toimiva peli. Se perustuu siihen että jokaisella ruudulla on 8 naapuria joiden keskellä se on. Sitten lasketaan näiden määrä. Ja sitten noudatetaan seuraavaa kahta sääntöä (1) Solu muuttuu eläväksi, jos sen naapureista tasan kolme on eläviä. (2) Solu pysyy elävänä, jos sen naapureista tasan 2 tai 3 on eläviä. Muuten solu kuolee.

Pelin kenties merkittävin piirre on se, että se on täysin deterministinen. Kun alkuasetelma on asetettu, periaatteessa kaikki vuorot ovat täysin määrättyjä. Periaatteessa voidaan siis tietää minkälainen tulos pelissä on vaikka tuhannen tai kymmenen tuhannen kierroksen päästä. Kun tietää alkuasetelman ja muutoksen suunnan, voi ennustaa koko tulevaisuuden eteenpäin.

Toki peli on myös hyvin holistinen. Usein nopein ja helpoin tapa laskea tulokset on itse asiassa pyörittää peliä. Toisin sanoen nopein tapa ennustaa pelin tulos on simuloida. Eikä laskea paperilla tuhannen kierroksen päähän ilman välivaiheita. Tämä tekee siitä hämmentävän. Vaikka peli on deterministinen, se lähestyy holistien arvostamia piirteitä. ; Tulos on laskettavissa mutta koska peli on itse matemaattinen, ei ole ilmiselvää että olisi vielä yksinkertaisempaa tapaa laskea pelin lopputuloksia.

Mutta sitten tulee kenties hämmentävämpi asia. Edelläolevat vielä seuraavat Laplacen demonia. Tässä ajatuskokeessahan ajatellaan että determinismi tarkoittaisi sitä että maailman kulku voitaisiin tietää. Eli kun kappaleen tilanne ja liiketilat on tiedossa voitaisiin kertoa mitä on tapahtunut menneisyydessä ja mitä tulevaisuudessa. Usein tätä konseptia kritisoidaan siten että indeterminismi tuhoaa demonin kaikkitietävyyden. Mikä on tietenkin totta. Mutta "Game of Life" on kuitenkin erikoinen. Se on deterministinen mutta silti epäsymmetrinen. Ongelma johtuu siitä että moni edeltävä tila voi johtaa tiettyyn lopputulokseen. Eli kun katsotaan sitä miten jokin alkutila on syntynyt, on tähän usein monia ratkaisuita. ; "Game of Lifeä" voidaan ratkaista menneisyyteen päin mutta rajallisesti. Alkutilaa on voinut edeltää muutama tapa. Ja näin voidaan tarjota ratkaisuja joista esilläoleva tila on peräisin. Näin ollen saadaan tietää avaruus jossa on useita ratkaisuita jotka antavat kyseisen tilan. Eli vaikka systeemi on deterministinen, Laplacen demoni ei voisi varmasti tietää mikä on kohteen historia.

Lisäksi voidaan huomata että jos historiaa ryhdytään tutkimaan tulee vastaan toinenkin ongelma. Jokin on peliin asetettu alkutila. Eikä voida tietää miten tämä alkutila voitaisiin tunnistaa. Toisin sanoen sitä voitaisiin laskea "pseudohistoriaa" taaksepäin ja laskea tiloja joita ei edes ole tapahtunut simulaatiossa. ; Tämä muistuttaa siitä miten astronomian puolella havaittuja asioita perustellaan parsimonialla. Esimerkiksi alkuräjähdys oletetaan siitä että kun avaruus laajenee - inflaation vuoksi peräti kiihtyvällä tahdilla - niin sitten universumin täytyisi lähteä yhdestä pisteestä. Kenties Jumala olisi voinut luoda universumin laajenevana mutta ei pisteenä. Mutta tätä vaihtoehtoa ei oleteta koska se rikkoisi parsimoniaa. Säännöillä on pelattava niin pitkälle kuin voidaan. Tämä näkyy myös avaruuden muotoa pohdittaessa. Sitä mietitään onko avaruus satulanmuotoinen tai tasainen. Mietitään onko sillä negatiivinen vai positiivinen kaareutuminen. Mutta näiden sekoitelmia ei mietitä. (Vaikka esimerkiksi banaaneissa on pinnanmuotoja joissa on sekä positiivista että negatiivista kaareutumista.) Niin kauan kuin ei ole todisteita muusta oletetaan että luonnonlait ovat kaikkialla samat. Ja näin "Game of Lifeä" ikään kuin vain takaisinkelattaisiin ikuisesti.

Miksi on tarpeen puhuan "informaatiosta" ja "datasta" erikseen?

Informaatio -sanalla on usein paljon erilaisia intuitiivisia merkityksiä. Ja tämä vaikeuttaa asiasta argumentointia. Tämä on tarpeen esimerkiksi jos mietitään että mitä ylipäätään tarkoittaa informaation tuhoutuminen. Sillä kun ihmiset puhuvat informaatiosta, he eivät välttämättä puhu samasta asiasta kuin matemaatikko. Ei vaikka fysiikan asiaa sivuavat termit otettaisiin mukaan puheeseen. Informaatiolla on monia asiasisältöjä. Ja tässä tekstissä käsittelen samanaikaisesti niistä muutamaa. Ne ovat minusta relevantteja tai kiinnostavia tai ainakin käytettyjä ajatuksia tässä yhteydessä.

Murtamattoman linnakkeen murtaminen?

Asiaa voi lähestyä ottamalla perustaksi kryptografian. Jos meillä on salainen viesti jonka sisällöstä ei ole tietoa ja meillä on ns. "one-time pad" -salaus, jonka salausavain on täysin satunnainen ja sen jälkeen tämä salausavain tuhotaan täydellisesti, meillä on käsissämme merkkijono jonka viestiä ei voi purkaa millään supertietokoneella. ; Tässä salaisuutena on se, että tämä mainitsemani Vernanin salausmenetelmä on ainut tunnettu salaus jota ei voi purkaa.

Tämä on monista hämmentävää. Sillä kryptografiassa katsotaan ilmiselväksi säännöksi että kaiken voi purkaa. Tämä ajatus leviää sen tyylisissä kirjoissa kuin Dan Brownin "Murtamaton linnake". Tämä johtuukin siitä, että Vernanin salaus on käytännössä hankala. Ja siihen on eimatemaattinen ongelma. Se koskee salausavainen haltuunsaamista. Yleisenä haasteena on se, että jotta tämänlainen salausavain voidaan saada viestitettävän haltuun on käytettävä jotain kanavaa. Ja jos tätä kanavaa voi kuunnella, salausavaimen saa melko helposti haltuun. Ja jos on käytössä täysin 100% luotettava keino välittää avain, voitaisiin tätä täysin turvallista kanavaa tietenkin käyttää myös varsinaisen viestin levittämiseen.

Mutta tämä heikkous koskeekin avaimen jakamista eikä salatun viestun dekryptaamista. Se vaatii avaimen purkamisen. Toki tässä on toinenkin haaste. Kryptografian avulla voidaan nimittäin tarttua viestin purkamiseen sen sisältämien eisatunnaisuuksien kautta. Ja tässä on karkeasti kaksi reittiä:
1: Tartutaan säännönmukaisuuteen lopullisessa viestissä. Tästä hyvä esimerkki on Zodiac -murhaajana tunnetun sarjamurhaajan viestit. Niiden purkamiseen liittyy paljon kunniaa joten moni on valehdellut purkaneensa ne. Mutta osa viesteistä on kuitenkin purettu. Ja tässä on käytetty tietona nimenomaan sitä, että murhaaja todennäköisesti käyttäisi "KILL" -sanaa viesteissään. Murhaaja oli ovelasti lisännyt tunnistamisen vaikeutta tekstiin siten että hän käytti yleisille kirjaimille useaa merkkiä. Ja näin niiden jakaumat tasaantuivat ja viestin sisältöä. "KILL" -sanan toistuminen kuitenkin loi viestiin rakennetta joka voitiin tunnistaa. Näin ollen Vernanin salaus voidaan purkaa jos lopullisen viestin sisällöstä tiedetään valmiiksi riittävästi.
2: Itse salausavaimessa voi olla toistuvuuksia. Jos salaa pitkällä salasanalla jonka sisältö on DADADA, se vastaa kahden merkin DA -salausta. Toki toistuvuuden ei tarvitse olla näin yksinkertaista, matemaatikot puhuvat astetta teknisemmästä konseptista, redundanssista, ja sitä löytyy kirjainmerkeistä jotka arkijärjellä "näyttävät satunnaisilta". (Mistä saa hieman koomisen esimerkin Jeffery Shalitin "Recursivity" -blogista.) Tässä haasteena on se, että avaimen täytyy olla täysin satunnainen ; Sillä sattuma tuottaa todennäköisimmin algoritmista kompleksisuutta jossa ei ole redundanssia ja joita ei siksi voi häviöttä pakata. Ja täysin satunnaisen tuottaminen on haasteellista. Esimerkiksi PRNG -algoritmit tuottavat yleensä hyvin satunnaisenoloisia mutta kuitenkin pitkällä tähtäimellä pakattavissa olevia (siis redundanssia sisältäviä) merkkijonoja. Ja tämän vuoksi Vernanin salaus onkin usein käytännön tasolla purettavaa mallia.

Tämä ei tietysti tarkoita että "murtamaton linnake voidaan purkaa". Sillä jos tarjolla on pääsy täysin satunnaiseen kohinaan, salauksia voidaankin ryhtyä tekemään. Ja tässä tapauksessa kävisi todellakin niin että ei voitaisi tietää muuta kuin korkeintaan viestin pituus. Satunnaiskohina kun voi tuottaa minkä tahansa järjestyksen ja jokainen salausmerkkijono on yhtä epätodennäköinen. Lopputulosta ei voi purkaa. Mistä päästään tavallaan siihen erikoisuuteen josta kirjoitin kun selitin Hitlerin näköistä kissaa.

Tärkein kysymys onkin oikeastaan se, voidaanko "informaatiota" tuhota.

Jos asiaa ajatellaan fysiikan kannalta, moni viittaa siihen että informaatiota ei voi tuhota. Tämä on tavallaan hyvin järkevää siinä mielessä että informaatio voidaan käsittää asioiden järjestykseksi. Ja koska aineen ja energian säilymislaki viittaavat siihen että universumissa tietyt asiat vaihtuvat ja muuttuvat mutta eivät tuhoudu, voidaan todellakin sanoa että muutos ei tuota uutta informaatiota koska järjestys vain muuttuu. "Vanha informaatio tuhoutuu ja uutta tulee tilalle saman verran." Molemmissa on sama universumi jonka samat osaset ovat eri järjestyksessä.

Mutta jos asiaa tarkastelee datan kannalta, on selvää että datan määrä voi vaihdella hyvinkin paljon. On selvää että one-time padissamme käytetty salausavain on fysikaalisessa maailmassa ja sen atomit ja energia säilyy. Mutta hyvin harva uskoo että tietosisällön voisi palauttaa ennalleen siitä savupilvestä joka liekehtivästä salausavainsivusta on noussut. Monet termodynamiikan ominaisuudet nähdään nimenomaan entropiaa lisäävinä ja irreversiibeleinä. (Hyvä kuvaus palautumattomuudesta on vertaus makkarakoneesta. On kone jonka toisesta päästä menee aasi ja toisesta päästä tulee makkara, mutta ei ole konetta jonka toiseen päähän laitetaan makkara ja jonka toisesta päästä tulee aasi. Siis jos emme puhu kaksimielisin metaforin aasien seksistä.)

Informaation tuhoutumista pitääkin tätä kautta miettiä sitä kautta onko Laplacen demoni mahdollinen. Joku voisi ajatella että termodynamiikan toisen pääsäännön mukainen hajeasia ei ole samaa kuin kartoittamattomuus. Voitaiisin kuvitella että universumi toimii deterministisesti tiettyjen sääntöjen mukaan siten että jos tiedetään universumin kaikkien hiukkasten asema ja liikesuunta, voitaisiin tietää sen muutokset muina hetkinä. Tämä tarkoittaisi sitä että savusta itse viestin purkaminen ei onnistu vain siksi että ihminen ei ole Laplacen demoni. Tosiasiassa informaatiota ei siis voisi oikeasti tuhota lopullisesti, vain ja ainoastaan ihmisen kykyjen rajat ovat se oikea este joka estää one-time-padin salausavaimen selvittämisen. ; Mutta aika harva fyysikko uskoo Laplacen demonin olevan relevantti. Ja minäkään en näe. Kvanttifysiikkaa kuvaa indeterminismi. Heisenbergin epätarkkuusperiaate yksinkertaisesti estää tietämästä edes yhden partikkelin liikesuunnan ja sijainnin. (Saati koko universumin partikkeleiden.) Tällöin viestin tuhoutuminen voi olla aivan konkreettinen asia. Viestin salausavaimen voi tuhota niin että mitkään Kuninkaan miehet - Olipa kyseessä sitten Jeesuksen tai Aragornin seuraajat - eivät voi Lilleri lalleria parantaa.

Indeterminismi on siitä kiinnostavaa että se tarjoaa myös täysin satunnaisen lähteen. Joten vaikka tietokoneohjelmat ovat vain Pseudo Randon Number Generatoreita, niin kvantti-ilmiöt ja niihin sidotut asiat voisivat toimia aidon satunnaisuuden lähteinä. Jolloin salausavainkin voitaisiin saada täysin satunnaiseksi. Jota Vernanin salaus yhden kerran käytettävällä viestin mittaisella salausavaimella vaati.

Joten kenties onkin turvallista sanoa että muutos ei tuhoa "informaatiota", mutta sen sijaan tietyt kompositiot ja tätä kautta "data" on jotain jonka määrä vaihtelee. Ja jos data sidotaan algoritmiseen kompleksisuuteen, eli siihen miten epätodennäköinen se on ja miten pitkä algoritminen kuvaus sen tuottamiseen tarvitaan, voidaan jopa sanoa varsin turvallisesti että universumin indeterminismi pumppaa maailmaan koko ajan lisää tätä "dataa".

Kenties tämänlaatuinen pikkuriikkinen pyörittely on yllättävän tarpeen.

Ylläkuvaamani "informaation" ja "datan" jaottelu on tarpeen sen takia että muutoin voi olla hankalaa ymmärtää monia asioita. Esimerkiksi kreationistit aivan tosissaan esittävät että "mutaatio ei voi tuottaa informaatiota koska se vain muuttaa järjestystä". Ja samalla ajatella että "geenin kahdentuminen ei voi tuottaa uutta informaatiota koska sisältö pysyy samana". Voidaan ajatella että tässä hypitään käsitesisällöstä toiseen. Että ensin puhutaan "informaatiosta" jossa mutaatio on muutos. Ja jossa "dataa" kuvaa se että informaatio toistaa tietyn algoritmisesti kuvatun sisällön.

Ajatuksen omituisuutta ei ole vaikeaa näyttää. Jos meillä on sana "HAIKALA", sen muuttaminen "HAIKARA":ksi todella muuttaa yhden sanan toiseksi. "HAIKALA" tuhoutuu ja "HAIKARA" ilmestyy. Toisaalta jos kirjoitamme "HAIKALA HAIKALA", se ei tunnu lisäävän mitään olennaista uutta tietoa. (Teknisesti se itse asiassa tuottaa. Kolmogorov -kompleksisuus kasvaa pikkuriikkisen ja tämä voidaan nähdä ajatuksena että toistojen lukumäärä itsessään on tietoa siitä montako toistoa on. Mutta ignoroikaa tämä pikkudetalji.) Mutta jos me teemme ensin muutoksen "HAIKALA HAIKALA" ja sitten teemme muutoksen "HAIKALA HAIKARA" voimme huomata että lähtöasema "HAIKALA" pitää sisällään lisäsanan "HAIKARA" ilman että "HAIKALA" on tuhoutunut prosessissa.

Tämän taikatempun ymmärtäminen voi olla haasteellista, ellei huomaa että "järjestyksen pituus" ja "järjestyksen kompositio" ovat itse asiassa hieman eri asioita. Ja kun "informaatio" -sanaa käyteään yleisterminä nämä menevät helposti sekaisin ja syntyy ekvivokaatioita. Ja siksi oli kenties syytä polttaa yksi salausavain heittämällä se korkeasti radioaktiiviseen säteilyyn.

Torpataan mieli

Mikael Torppa kirjoitti blogiinsa ajatuksen siitä että ateistit olisivat salakuljettaneet kristillisiä ajatuksia ideologiaansa. Otsikoksikin tuli "Vapaa-ajattelun perusta on Raamatussa". Ydinmehu tiivistyy lauseeseen "Vapaan tahdon perusta on Raamatussa ja tämä Raamatun ilmoitus ihmisenluonteesta vastaa todellisuutta ja jokapäiväistä kokemusmaailmaamme. Usko ihmiseen Jumalan kuvaksi luotuna olentona on perusta uskolle ihmisen järjellisyyteen ja moraaliseen vapauteen. Materialistitkin joutuvat lainaamaan kristinuskosta käsityksen ihmisen järjellisyydestä - tahdon vapaudesta ja moraalista sillä darwinistinen materialismi ei anna järkiperäisiä syitä näille todellisuudessa havaittavissa oleville asioille." Torpan ajatukset ovat varsin yleisiä. Mutta kovin syvää osaamista niihin on vaikeaa liittää.

Johdonmukaisuusongelma.

Ensimmäinen ja näkyvin asia on siinä että Torppa ei ole lausunnoissaan johdonmukainen. Sillä loppulausuma on koherentti ja missään nimessä mielekäs jos ja vain jos vapaa-ajattelijat uskovat vapaaseen tahtoon. Muta toisaalta Torppa nimenomaan väittää että vapaan tahdon kieltäminen olisi oleellinen osa naturalismia. "Tällaisen todellisuuskäsityksen mukaan ei voi siis olla syntiä ja ihmisen ajatukset ja teot ovat vain hänen luontainen ominaisuus joita ei ole valittu ja joita ei voi muuttaa. Tämän vuoksi materialistit vastustavat suuresti esimerkiksi homoseksuaalisuutta synnin valintana." Jos naturalistit eivät usko vapaaseen tahtoon he eivät lainaa yhtään mitään kristityiltä eikä heillä ole mitään ongelmiakaan. Jos he kieltävät vapaan tahdon eivät he koe ongelmaksi sitä että he eivät sitä voisi selittää.

Siksi olisikin mielenkiintoista tietää että materialistit ovat inkompatibilisteja tai muuten vapaata tahtoa kiistäviä. "Massachusettsin teknillisen korkeakoulun (MIT) professori Steven Pinker sanoo että "ihmismieli on vain monimutkainen tietokone"." ... "Materialisti Richard Dawkins onkin sanonut että olemme "robotteja jotka on sokeasti ohjelmoitu säilyttämään itsekkäät molekyylit jotka tunnetaan geenien nimellä"." ... "Evoluutiopsykologi Adrian Rainen mukaan käyttäytymisemme ei ole pohjimmiltaan muuta kuin biologiaa. Tässä valossa materialistisen maailmankuvan mukaan mitään todellista oikeaa ja väärää (moraalia) ei voisi olla olemassakaan koska ihmiset olisivat vain sellaisia miksi luonnonvalinta on heidät sattumalta kehittänyt ja ohjelmoinut." niin miten niin he lainaavat kristillistä käsitystä vapaasta tahdosta? (luonnonvalinta ei ole perustaltaan satunnainen, mutaatio on. Torppa ei siis osaa edes luonnonvalinnan perusteita, joten asiantuntemattomuuden syvyys mielenfilosifiassa ei yllätä. Dunning-Kruger -efekti selittää loput luennointitarpeesta.)

Tämä sisäinen ristiriita tuhoaa argumentatiivisesti koko Torpan ajatuksen sisällän. Toki ymmärrän että hänen yrityksenään on vedota siihen että vapaa tahto ei sovi "naturalismiin". Mutta kun hän lainaa tähän "naturalistien" lausuntoja, niin hän ei voi todistaa konseptien lainaamista jos ne päinvastoin osoittavat että "naturalistit" hylkäävät tämän kristittyjen esityksen. Tämäntasoinen sekoilu kertoo siitä että mielenfilosofian osaamattomuuden lisäksi Torpalla on syviä vaikeuksia arguementoinnin koherenssin ja tätä kautta yleisen loogisuutensa kanssa. Jo tämä yksinään riittää kumoamaan Torpan argumentoinnin, korjaan, yrityksen argumentoida.

But it got worse.

Lisäksi Torpan tapa käsitellä mielenfilosofiaa on varsin omituinen. Hän ei esimerkiksi käsittele ns kompatibilismia. Tämä on hyvin hämmentävää, sillä se on hyvin suosittu mielenfilosofinen suuntaus. Ja se itse asiassa on koherentti naturalismin kanssa. Sen ytimessä on yleisesti ottaen se että vapaata tahtoa määritellään hieman eri tavalla kuin tavallisesti. Mutta tässä on kysymys vapaan tahdon määritelmästä. Jos kysytään onko vapaata tahtoa, niin tämän kanta on nimenomaan se, että vapaa tahto on ja se on täysin yhteensopiva jopa deterministisen maailmankuvan kanssa.

Tässä mielessä onkin surullista todeta Torpan itse asiassa käyttäneen lähteenään lähinnä Tapio Puolimatkan "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" -kirjaa. And philosopher of mind Puolimatka is not. Voidaan itse asiassa sanoa Puolimatkan sortuvan samaan filosofiseen virheeseen kuin mihin hän on sortunut Alvin Plantingan kohdalla. Todistushan ei koske enää sitä että onko vapaa tahto missään määrin mahdollinen jos naturalismi on tosi. Siinä ytimessä on se, että jos kristitty saa siirtää kristittyjen perusoletuksia vapaasta tahdosta ja sen luonteesta niin ne eivät ole yhteensopivia naturalismin kanssa. Joka on aivan eri asia. On nimittäin aivan eri asia väittää että tietty näkemys vapasta tahdosta sopii vaikeasti yhteen naturalismin kanssa kuin että kaikki. Puolimatka kritisoi partikulaaria naturalismia, kristittyjen ehdoilla, ja sitten pelleilee että se että naturalistit ovat ristiriidassa teistien premissien kanssa että tämä olisi mikään ongelma ainoallekaan naturalistien oikeasti kannattamalle näkemykselle. Toki asia on ymmärrettävää. Onhan samaa sotkua tehty objektiivisen moraalinkin kanssa. ; Karkeasti henkenä on se, että objektiivinen moraali ja moraalittomuus sidotaan "syntiin" tai muuhun teologiseen ja sitten ihmetellään että tämän yhteensopimattomuus naturalismin kanssa olisi ongelma. Kuitenkin esimerkiksi Sam Harrisin tapa määritellä moraali johtaa siihen että se on täysin koherentti naturalismin kanssa. Tämä ei toki ole kristittyjen "platonistista moraalia", mutta se on kuitenkin pysyvää ja objektiivista sanan empiirisessä mielessä. (Se onko tämä määritelmä tosi on sitten eri asia. Mutta niinpä kristitytkin nojaavat siihen että he olettavat mitä objektiivinen moraali on ja minkälainen metafysiikka sen takana on.)

Lisäksi Torpan ja Puolimatkan käsitystä voikin lähestyä mielenkiintoisesti ottamalla esiin hienon tieteenfilosofisen mielenfilosofiateoksen jota voi ostaa mistä tahansa hyvin varustetusta kirjakaupasta. "The MIT pressin" kautta julkaistu Mark Balaguerin "Free Will as an Open Scientific Problem" nimittäin tarkasti ottaen tekee sitä mitä Torppa ei ole tehnyt. Hän nimittäin käsittelee vapaan tahdon olemassaoloa ongelmana johon tiede voisi vastata kyllä tai ei. Hän on siitä kiinnostava että hän ohittaa edellämainitsemani kompatibilismin ja lähestyy asiaa hyvin klassisen vapaan tahdon mukaan (libertarian free will). Kirja on siitä kiinnostava että se selittää millä ehdoin naturalisti voisi sanoa että hänellä ei ole vapaata tahtoa ja millä ehdoin hän voi sanoa että hänellä on vapaa tahto. Molemmat nojaavat pelkästään luonnontieteellisiin konsepteihin. Argumentaatio on koherenttia. Mielenkiintoista on, että Balaguer ei ratkaise onglemaa vaan jättää sen toistaiseksi auki. "Whether human beings possess libertarian free will is a wide-open empirical question". Hän selittää millä ehdoin indeterminismi voisi ja milloin ei voisi johtaa vapaan tahdon olemassaoloon naturalistisessa ympäristössä. Ja milloin vapaa tahto olisi tietoisuuden luoma illuusio, narratiivinen konfabulaatio (jotka ovat neurologiassa tuttuja). Näin ollen naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon kanssa. Ja naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon poissaolon kanssa.
1: Torpan tapa käyttää "ei voi selittää" -käsitettä on sellaista sotkua joka on tyypillistä kreationisteille jotka eivät osaa pätkääkään tieteenfilosofiaa, kuten esimerkiksi selittämis -sanan merkitystä tieteessä. Selittäminenhän voi tarkoittaa sitä että (a) asia on ristiriidaton selitettävän piirteen kanssa (b) selittäjä selittää miksi asia on noin eikä jollain toisella tavalla. a -kohdassa piirteen olemassaolo falsifioi teorian koska se on ristiriidassa havaintojen kanssa. b -kohta taas kertoo että asia vaatii kenties lisätutkimusta. Torppa yrittää selvästi kumota sen että naturalistilla olisi vapaa tahto. Hän parhaimmillaan kuitenkin argumentoi että joillain naturalismin sisällä olevilla perusoletusseteillä on mahdollista olla uskomatta vapaaseen tahtoon. Joka on aivan eri asia.

Sekä vapaa tahto että sen puute ovat tällä hetkellä sopusoinnussa naturalismin kanssa, ja syynä on se että tietyt asian kannalta oleelliset kysymykset eivät ole vielä tiedossa. Ja kyse ei ole metafysiikasta vaan mittaustarkkuusasioista. Neuroneista tiedetään paljon mutta aivot eivät ole läpeensä selvitetyt. (Eli aivotutkimus ei ole muuttunut turhaksi. Tutkimuksen tehtävänähän ei ole etsiä tukea omalle maailmankuvalle, eli jotenkin argumentoida sen puolesta mitä jo nyt tiedetään. Vaan tuottaa tutkimusta joka tuottaa lisätietoa. Aivotutkimukselle voidaan siis rajata tutkimuskysymyksiä joihin voidaan saada vastauksia ja tätä kautta se on hedelmällinen.) Balaguer luottaa siihen että tarkempi käsitys aivojen toiminnan yksityiskohdista yhdessä fysiikan näkemysten kanssa riittää. Siksi ei ole ihme että naturalisteista löytyy esimerkiksi Jerry Coyne joka on jopa rasittavissa määrin inkompatibilisti. Selvästi Puolimatkalla ja Torpalla onkin ongelmana se, että heillä ei ole mielenfilosofian perusosiot kovin hyvässä hallinnassa.

Kognitiotieteen opinnoissa tuonlaisella johkaamisella ei olisi saanut edes yhtä kurssiosiota läpi. Jonkun tulisi kenties kertoa mielenfilosofeille että vapaan tahdon ongelma on ratkaistu lopullisesti ja että vaikka filosofeilla on niitä kohrentteja järjestelmiään julkaisuissa niin ne ovat väärin koska Puolimatka on "maikantutkinnollaan vittu pähittänyt teidät kaikki kahdella lauseella jotka ovat peräisin jokaisesta alkeellisesta esikurssilaisten megamogista".

But it got even worse.

Mutta lento ei riitä edes teologiaan. Sekään ei toimi. Kun Torppa esittää että "Raamatun syntiinlankeemus opetus todistaa sen että Luoja Jumala loi ihmiselle vapaan tahdon valita. Luoja Jumala antoi ihmiselle ohjeet (lain) jonka kautta Jumala ilmoitti miten ihmisen tulisi elää hyvää Jumalan tahdon mukaista elämää. Jumala ei kuitenkaan tehnyt ihmisestä konetta (robottia) joka ei voisi toimia vastoin ohjelmointiaan vaan Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon valita." olen siinä yhtä mieltä hänen kanssaan että kristitty voi uskoa vapaaseen tahtoon. Kuitenkin tässä ongelmana on se, että esimerkiksi Puolimatka monessa paikoin itsekin innolla lainaa Jean Calvinin näkemyksiä teologiasta. Ja Kalvinismissa ihmisillä ei ole vapaata tahtoa. Se kun sotisi Jumalan suvereniteettia vastaan. Päätökset ovat predestinoituja. Kalvinismissa ihminen ei ansaitse pelastusta edes sillä että hän itse valitsee uskon. Se, että Jumala käskee ja tätä ei totella ei ole sama kuin että valinta olisi vapaan tahdon mukainen. Jos Aatamilla oli aivot jotka estivät häntä tekemästä toisin. Predestinaatio kertookin että sielu ei ole sama kuin vapaa tahto. Ei "supernaturalismikaan" automaattisesti selitä tai johda mihinkään vapaaseen tahtoon.

Tämä ei tosin yllätä Torpan kommenteissa livahtaa muistutus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia. "Were you there" -argumentin ongelmana on se, että Puolimatka ja monet muut kreationistit, mukaanlukien Torppa, korostavat usein sitä että maailmankuva ohjaa tiedettä ja tieteentekoa. Ja tässä tärkeänä osana on se, että tieteelle ei ole demarkaatiokriteereitä. Falsifioitavuus ja muut ovat "naturalistien maailmankuvallista peliä". Kuitenkin jo ajatus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia jos ei ole itse ollut siellä on sellaisenaan demarkaatiokriteeri. Jatko-ongelmia tulee siitä että menneisyyden tuktimuksen ongelmaksi nähdään aina jonkinlainen "induktofobia". Ja kuitenkin Paleyn argumenttia voidaan sitten käyttää esimerkiksi Behen RC -laitteistossa vaikka se perustuu analogiaan joka taas on induktiivinen perustelurakenne. Johon ei siis voisi luottaa. Lisäongelmia tulee siitä että kreationistit kuitenkin luottavat historiantutkimukseen eli luottavat siihen että kirkonkirjoista voidaan selvittää tietoja 1500 -luvulta. Tätä tarvitaan myös koska Raamattu on kreationisteista "Jumalan itsensä silminnäkijätodistusta omista teoistaan". Eli vaikka Aatamia ei ollut luomisen ensimmäisenä päivänä läsnä, niin Jumala on kertonut tämän. Mutta mistä me tiedämme että jokin paperi on silminnäkijäkertomus jos emme ole olleet paikalla katsomassa? Voimmehan me nykyäänkin huijata päivämääriä ja valehdella silminnäkijyydestä. Lisäongelmia tulee myös siitä että Puolimatkan lujasti kannattama warrant -ajatus johon Torppakin viittaa aina kun esiin tulee että "naturalistit eivät voi tehdä tiedettä" - johtaa siihen että me voimme tietää hyvinkin luotettavasti maailmasta ja sen tapahtumista. Että ihmisen järki ja tiede selittää itse asiassa likimain kaiken. Tämä taas on täysin yhteensopimaton sen ajatuksen kanssa että ainoastaan silminnäkijyys on luotettavaa tutkimusta. Mutta toisaalta tämä tiedostetaan siinä määrin että harva kreationisti valittaa silminnäkijyyden puutetta silloin kun käsillä on propabilistinen argumentointi vaikkapa siitä miten evoluutio voi tai ei voi tuottaa jotain ja miten tämä voidaan falsifioida (=tietoa asioista joita ei voi tapahtua menneisyydessä). Ja jotka luottavat että antrooppinen periaate ja siihen läimityt pienet todennäköisyydet argumentoivat vahvasti Jumalan olemassaolon puolesta (=tietoa asioista joita on tapahtunut menneisyydessä). Tämä kreationistien sekamelska ei pidä sisällään mitään johdonmukaista. Se koostuu ns. domeenispesifeistä argumenteista joiden tehtävänä on tarjota ratkaisuja. Johdonmukaisuus ei kiinnosta, ja siksi kokonaisuus onkin syvästi ristiriitainen eli sellainen jota kukaan rationaalinen ihminen ei voi edes lähtökohtaisesti kannattaa.

Edellämainitussa Puolimatkan kirjassa onkin syvänä ongelmana se, että se on taannut itselleni että Puolimatka ei enää ole lainkaan filosofi. Aikaisemmissa kirjoissa on ollut paljon sellaista josta en ole pitänyt ja jota en ole nähnyt päteväksi argumentaatioksi. Mutta niissä on kuitenkin haettu filosofista otetta jossa on vaihtoehtojen pohdintaa. "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" on selvästi sen suuntainen että sitä pitäisi kutsua enemmänkin jonkinlaiseksi kulttuuriteokseksi. Puolimatka on siinä enemmän klassisen kreationistisen maailmankuvan kannattajan yleisten tunteiden tulkki kuin mikään argumentoija.
1: Kirjassa paistaa läpi henki siitä kuin se olisi kirjoitettu siten että ensin on koottu kliseinen pitkäksivenytetty eiargumentoitu mielipidekirjoitus. Siinä on esitetty omia mielipiteitä jotka tässä tapauksessa sattuvat olemaan yleisiä nykyajan TV7 katsovien apologeetiikan ystävien parissa. Sitten teksti on muutettu jonkinlaiseksi osoitukseksi omasta lukeneisuudesta. Tämä on tehty siten että jos itse ollaan mieltä A, niin on etsitty lainaus jossa joku filosofi on ollut mieltä A. Ja tämä nimi mainiten on sitten muutettu lähteistetyksi väitteeksi. Menetelmässä ongelmana on se, että filosofia on äärimmäisen monenkirjava ja on selvää että lähes mitä tahansa mielipidettä vastaamaan saadaan joku kuuluisa filosofi. Näin ollen argumentaatiota ei tavallaan enää tehdä vaan lähteistykset ovat enemmänkin sitä että omat näkemykset yritetään sitoa eri perinteisiin. Lopputuloksena saattaakin olla se että yhdessä paikassa otetaan kalvinistista käsitystä vaativa vakaumuskokemus ja sitten myöhemmin ihmiskuvaa muutetaan sellaiseksi jossa on vapaa tahto. ; Tämänlainen  lähteiden/nimien tiputtelu onkin sekoitelma cherry pickingiä jossa etsitään joku joka on samaa mieltä ja uskotaan että nimi muuttaa mielipiteen auktoriteetillaan todistetuksi tosiasiaksi. Älyllisesti tämänlaisen tekeminen ei ole kovin vaikeaa. Ja se onkin suoraan sanoen verrannollinen ns. paskan kiillottamiseen.
2: Puolimatkan teosta tuntuu kuvaavan myös sen tason kliseisyys että uskon että jos ottaisimme Puolimatkan kirjastokortit ja hakisimme teokset joita hän on lainannut yliopiston kirjastoista. Ja läimisimme tämän yhteen niiden kirjojen kanssa joita häneltä löytyy hyllystään, niin voitaisiin olla varmoja että listassa olisi yllättävän vähän primäärilähteinä niitä teoksia joita lähdeluettelossa on. Sen sijaan hyllystä löytyisi aivan luettavissa ja käsitettävissä oleva määrä kristillistä kirjallisuutta joissa näitä lähteitä on sitten lainattu ja quote minetetty kunnon klassiseen kreationistityyliin. Teoksessa ei paista ainutlaatuisuus ja argumentit joita ei ole kuultu muualta. Tämä teos on selvästi tehty kristityn toimesta kristillisen apologetiikkakirjallisuuden kautta tiivistäen muille kristityille. Tämän voisi tietysti arvata jo nimestä. Puolimatka on nähdäkseni jossain määrin antanutkin periksi ajatukselle siitä että aiheesta keskusteltaisiin ja että debatointi ja argumentointi olisi jotenkin oleellista. Hän tiivistää kristittyjen kliseitä ja liittää niitä eri filosofeihin. Laatu ei prosessissa parane, koska tuontyyppinen asia voidaan riittävällä lukeneisuudella tehdä aivan mille tahansa näkemykselle.

Kaiken kaikkiaan.

Torpan teksti on yhtä typerä kuin hänen lausuntonsa ; "On olemassa lukematon määrä esimerkkejä siitä miten paatuneetkin rikolliset ovat uskoontulon myötä tehneet parannuksen ja alkaneet elämään hyvää ja lainkuuliaista elämää - vapaan tahdon seurauksena. He ovat biologisia todisteita siitä että ihmisellä on vapaa tahto valita. Materialistinen maailmankuva ei vastaa sitä todellisuutta jossa elämme." Argumentin ydinhän on se, että maailma ei voi olla deterministinen jos asioissa tapahtuu muutoksia. Kuitenkin jos me olettaisimme deterministisen todellisuuden jossa mekanistiset pallot kimpoilisivat toisistaan, niin tottakai eri pallojen kohtaaminen voisi muuttaa liikesuuntia. Nämä muuttumiset eivät kuitenkaan kumoaisi determinismiä. Determinismi kun on yhdenlainen näkemys syy-seuraussuhteesta, kun taas identtisenä pysyminen ja aina samanlainen toiminta vaatisi muuttumattomuutta joka olemukseltaan kyseenalaistaa sen että olisi syytä tai seurauksia. Paikallaan pysyvä muuttumaton maailma ei liiku, siinä ei tapahdu mitään eikä siinä siksi ole syy-seuraussuhteitakaan.

Jo alkeellisen mielenfilosofian opiskelun kautta on ilmiselvää että "muutit mielesi - siis uskot vapaaseen tahtoon" ei ole mikään argumentti. Sillä kenties mielenmuutos johtuukin jostain hyvin vahvasta. Esimerkiksi jos ajattelemme uskoontuloa, siinä tuntuu usein olevan sen tyylistä vastaansanomattomuutta joka normaalilla ihmisellä tulee esiin lähinnä rakastuessa. Ei siinä valita että tuohon ihastutaan, vaan sitä kohdataan jotain sellaista joka vie mukanaan omasta tahdosta huolimatta. Tämänlaatuinen mielenmuutos johtaa siihen että vaihtoehtoja ei ole. Tämänlaatuisen voidaan nähdä viittaavan nimenomaan vapaan tahdon puutteen suuntaan. Että asian A läsnäolo muuttaa käytöstä tavalla B, joten A determinoi muutosta B, tai ainakin vaikuttaa siihen hyvin voimakkaasti tavalla joka on äärimmäisen eisatunnaista ja variaatiopainotukseltaan kaikkea muuta kuin vapaata.

Kuinka "naturalistinen" vapaan tahdon ongelma on yllättävän avoin ongelma - mutta ratkaistavissa

Sielusta pitävät ihmiset loukkaantuvat usein jos mielenfilosofia muuttuu liian mekaaniseksi. (Siinä mikä sitten on liian mekaanista on se, missä on suurta vaihtelua.) Kuitenkin melko moni lähestyy ajattelua, tietoisuutta ja vapaata tahtoa fysikaalisina kohteina. Tässä kohden voidaan ottaa karkeasti esiin se, miten ihmiset jakautuvat.
1: Indeterministit ovat usein fyysikoita. Esimerkiksi Kaku korostaa että deterministit ovat kuin Einstein joka selitti että "Jumala ei heitä noppaa" ja että kvanttimaailma ei ole satunnainen. Mutta että Einstein oli väärässä kvanttifysiikan kohdalla. Ja näin indeterminismi yltää myös meidän tietoisuuteemme asti. Samoin Penrose on kuuluisa siitä, että hän miettii miten aivot voisivat heijastella kvanttifysiikan ilmiöitä.
2: Deterministit sitten harjoittavat enemmän neurologiaa ja psykologiaa. 1985 vuonna Benjamin Libet järkytti maailmaa tutkimuksillaan joissa hän havaitsi, että ihmiset päättävät jonkun valinnan asian aikaisemmin kuin he tekevät tietoisen päätöksen asiasta.

Toki tästä ei voi sanoa että kaikki fyysikot ryhtyisivät selittämään tietoisuutta kvanttifysiikalla. Kari Enqvist esimerkiksi moittii "Olemisen porteilla" -kirjassaan Penrosea, koska tämän argumentit lähinnä tarinoivat sen sijaan että osoittaisivat että aivot toimivat kvanttifyysisten ilmiöiden vahvistajana. Ja että jos kvanttifyysisiä ilmiöitä vahvistetaan, aivoista ja ihmiselämästä tulisi hyvin haurasta. Sillä pienikin epäpuhtaus veressä voisi johtaa valtaviin muutoksiin lopputuloksissa. Tämänlaiset aivot voisivat olla jopa hauraita, ne voisivat helposti mennä rikki. Tai ainakin tämä olisi haaste aivojen kehitykselle.

Syyseuraus onkin enemmän niin, että jos olet indeterministi, haet argumenttisi helpommin kvanttifysiikasta. Ja deterministin kohdalla fysiikka ei perustasollaan tarjoa tukea, joten on syytä katsoa enemmän aivoja aivoina.
1: Tässä on kenties toinenkin syy. Nimittäin näiden selitysmallien suhde ad hoc -saivarteluun. Ja siihen että tieteessä tämänlainen "voi olla" -ajattelu on yleensä jotain jota pidetään jotenkin nolona ja naurettavana. Koska se on sitä. Nämä eivät ole lähtökohtaisesti ylittämättömiä esteitä, mutta käytännössä ne ovat haasteita. Lisäksi totuuskin saattaa näissä kohdissa pistää kapuloita rattaisiin. Kuvastan tätä törkeällä karkeistuksella joka raiskaa molempien näkemysten hienostuneita vivahteita. Mutta liioittelevassa muodossaan se demonstroi esiin sen vivahteen jonka halusin tähän tuoda.
     1.1: Determinismi on muotoutunut enemmänkin muotoon "jos samanlainen lähtötila toistetaan, seuraa sama lopputulos", ja tällöin jos saadaan eri lopputulos voidaan helposti syyttää sitä että lähtötila ei ollut aivan sama. Kaaosteorian luonne antaa tälle usein tilaa. Tämä johtaa kuitenkin "eipäs-juupas" -vääntöön joka ei ole minkäänlaisen hedelmällisen tutkimusohjelman tekemistä. Kvanttifysiikassa indeterminismi on menestynyt hyvin. Ja "tämä itsessään antaa pohjaa koko projektille".
     1.2: Indeterminismillä on aivojen kohdalla hieman samantapainen ongelma. Sillä jos ihminen saadaankin tiettyjä aivon osia ärsyttämällä nostamaan kätensä ja tuntemaan tämä pakotetuksi käden nostoksi, ja toista kohtaa ärsyttämällä saadaan hänet nostamaan kätensä mutta kokemaan tämä omaksi valinnakseen, ja näin osoittamaan että vapaan tahdon kokemus ei missään tapauksessa ole sama kuin vapaa tahto. (Joka vie voiman intuitioiltamme asiaan liittyen.) he voivat viitata siihen että tässä on havaittu yksi efekti. Että kenties aivoissa on muunlaistakin. Eli vaatimuksena olisi että deterministi peittäisi kaikki tiedon aukot. "Aukkojen indeterminismi" ei ole hyvä. Toisaalta deterministinen vaikutus saadaan, se on helpompi testata.

Kuitenkin peruskysymys on hyvin selvä. Ja se redusoituu fysiikkakysymykseksi tavalla joka tekee siitä tavallaan hyvin vaikean. Sillä jos mietimme kvanttifysiikkaa, kysymys on "mikroskooppisesta maailmasta". Makroskooppisessa maailmassa klassinen fysiikka sen sijaan toimii todella hyvin. Kun pudotat tiilen, voit antaa sille "putouskiihtyvyyden" ja tästä poikkeaminen on todella äärimmäisen mahdotonta.

Makrotasolla on "indeterministisimmilläänkin" aimo annos klassista lainomaisuutta. Termodynamiikassakin yksittäisiä liikkeitä ei arvioida mutta kun kaasussa on atomeja pirusti, saadaan kaaoksesta estimoitavissa olevaa satunnaisuutta ja mallinnettavia todennäköisyyksiä - ja ylitsepääsemättömiä trendejä, kuten se että ikiliikkujaa ei voi valmistaa.

Kysymys onkin siis oikeastaan aivojen mekaniikasta, sen suhteesta fysiikkaan. Kvanttitietokoneita suunnittelevat ihmiset tietävät että makrotason ilmiöt voidaan saada yhteyteen mikrotason kanssa. Siksi tärkein kysymys onkin siinä onko aivojen toiminta ja valintojen tekeminen hyvinkin säännönmukaista ja säädeltyä vai pelastavatko satunnaiset aivotoiminnot vapaan tahdon.

Tietoisuus ja vapaa tahto ja muut mielenfilosofiset konseptit, silloin kun ne nähdään tieteellisenä ongelmana jota yritetään ratkaista, ovat siis sekundaarisesti fysiikan filosofian ongelma, koska fysiikka selittää mitkä vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta loppujen lopuksi kaikki päättyy siihen mitä tuloksia saadaan aivojen ronkkimisella.

Terminatorin yllätysmomentti

"Terminator 3 -koneiden kapina" elokuvassa Arnold Schwarzenegger näyttelee hyväksi uudelleenohjelmoitua tappajarobottia. Sen loppuvaiheessa tämä robotti saa kolhuja ja tämä palauttaa pintaan alkuperäisen ohjelmoinnin. Tästä seuraa robotillinen kognitiivinen dissonanssi. Ja luonnollisesti tähän liittyy vahvaa epävarmuutta. Ja luonnollisesti tällä on suuri merkitys elokuvan tapahtumille. ; Toki elokuva samalla on siitä erikoinen, että se näyttää että ennustuksesta tietäminen ei auta muuttamaan historiaa.

Kyseinen epävarmuuden hetki on tietysti mielenkiintoinen. Sen voi liittää Robert Kanen kehittämään mielenfilosofiseen konseptiin nimeltä torn decision. Sen katsotaan olevan hieman buridanin aasia muistuttava filosofinen tilanne. Mutta siinä missä buridanin aasi nääntyy kahden heinäpaalin välille siksi että paalit ovat identtisiä - joten ei ole mitään syytä valita yhtä toisen yli - torn decision kuvaa valinnan hetkeä jossa vaihtoehdot ovat erilaisia ja merkityksellisiä - niiden väliltä on vain vaikeaa valita. Näin voidaan sanoa että valinnan vaikeus on merkitykseltään hyvin erilaista kuin buridanin aasin kohdalla. Sillä buridanin aasilla valintaa kuvaa merkityksettömyys kun taas torn decision on juuri niitä tilanteita joissa valinta koetaan äärimmäisenkin merkitykselliseksi.

Toki ihmisten kohdalla on hyvä muistaa, että valitsemme useinkin merkityksettömien välillä. Ja itse asiassa ohitamme buridanin aasi -tilanteet elämässämme hyvinkin vahvasti. Matt Ridley on kuvannut miten joissain mielenterveydellisissä häiriöissä voi seurata mahdottomuus valita, kun henkilö jäätyy konkreettisesti sellaisten neutraalien asioiden edessä kuin laittaako voita näkkileivän kummalle puolelle. Mutta että normaalit ihmiset ohittavat nämä varsin automaattisesti ja miettimättä. "Aivopelit" niminen televisio -ohjelma leikittelikin tällä ominaisuudella tuoden esiin valitsemispsykologisen klassikon. Kun koeryhmien annettiin arvioida tuotteita ja heille annettiin haluamansa määrä aikaa arvioida tuotteita, sitten nämä vietiin pois ja annettiin heidän arvioida toinen tuote, valveutuneiksi asiakkaiksi itsensä kokeneet keksivät paljonkin eroja, merkittäviä eroja. Täsmälleen samanlaisten housujen väliltä.

Torn decisionit sen sijaan ovat niitä jotka todella repivät meitä. Ne ovat lisäksi siitä mielenkiintoisia, että ne ovat tärkeitä konsepteja vapaan tahdon ongelmassa. Torn decision on nimittäin karkeimmillaan puhtaasti eksistentiaalinen konsepti, jossa ei ole suoraan mitään kommentointia siitä miten maailma toimii. Kun ihminen kokee valinnan, hän tekee valinnan. Kun ihminen kokee olevansa vapaa ja tahtovansa, hän on vapaa ja tahtova... Tämä vastaa tilannetta jossa oikeudenistunnossa joku selittää että syytetyllä on ollut valinnanvapaus jossain tilanteessa ja siksi hän on syyllistynyt rikokseen tai heitteellejättöön. Tässä kuvataan yleensä ulkoisen pakon puutetta ja sitä että henkilö on kokenut että hänellä on vaihtoehtoja.

Argumentti on tässä "juridisessa muodossaan" erikoinen.
1: Se ei välttämättä esioleta minkäänlaista indeterminismiä. Se viittaa vapaaseen tahtoon jonain jonka koemme meillä olevan. Kompatibilisti voisi iloita siitä miten vapaa tahto tässä muodossaan voi yhteensopia determinismin ja indeterminismin kanssa.
2: Kuitenkin toisaalta indeterminismiä vapaan tahdon ytimessä puolustava voisi sen sijaan korostaa että argumentti toimii koska ihmsiet tosiasiassa piilo-olettavat indeterminismin ja siksi tulkinta on järkevä vain siksi koska todellisuuskin on indeterministinen.
3: Ja kovan determinismin ystävä, mielenfilosofian tietyn koulukunnan edustaja, sen sijaan saattaisi kysyä että eikö tärkeintä olisikaan tarkastaa että onko maailma deterministinen. Eli jurya voidaan ohjata ulkoamäärätysti epäfilosofisella humpuukilla. Vapaata tahtoa ei ole, ja siihen vedotaan koska ihmiset eivät ole niin vapaita kuin voisi kuvitella.

Mutta mitä tämä liittyy rikkimenneeseen terminaattoriin?

Ensimmäinen ajatus terminaattorista on todennäköisesti se, että ohjelmointi on mekaanista. Siksi jos kone menee rikki, se saa syötteitä joiden lopputulos näyttää ennakoimattomalta. Kenties se onkin vain vaikeasti ennakoitavissa. Näin ollen terminator olisi "piilodeterministinen" laite. Tämänlaatuinen ajattelu on mielenfilosofiassa tavallista ja se liittyy usein siihen miten determinististä tietoisuuden luonnetta kannattavat vetoavat erilaisiin piilomuuttujateorioihin.

Tämä taas on tärkeää. Sillä determinismikysymys tiivistyy fysiikkaan. Michio Kaku on tässä kohden tuonutkin esiin ajatuksen, jossa korostetaan sitä miten indeterminismi on hyvin tärkeää. Hän viittaa siihen miten Einstein korosti että Jumala ei heitä noppaa. (Einsteinin Jumala tässä kontekstissa oli tietenkin hänen universuminjärjestystään, eikä mikään tietoinen persoonallinen Jumala.) Kaku korostaa että Einstein oli tässä kohdassa väärässä. Kvanttifysiikan indeterminismi nimittäin tarkoittaa sitä, että laplacen demoni on mahdoton. Einsteinin aikana oli vielä järkevää uskoa siihen että jos universumin lähtötilan tai jonkin välitilan tuntee täydellä tarkkuudella, lopputuloskin olisi aivan ennustettava. Tästä seuraisi esimerkiksi se, että se mitä syöt vuoden päästä olisi jo nyt determinoitu. Kakun mukaan kvanttifysiikka on kuitenkin tuonut systeemiin ylitsepääsemätöntä indeterminismiä, jonka seurauksena lopputulokset ovat ennakoimattomia. Se mitä syöt vuoden päästä ei ole determinoitu. Luonnonlait ovat tilastollisia kvanttifyysisten ilmiöiden massakasautumisia joten ne ovat likiarvoja ja karkeistuksia.
1: Henkilökohtaisesti tämä muistuttaa siitä miten erikoista on, että tulevaisuutta ennustavat huuhaaveikot pitävät kvanttifysiikkaa jonain joka tukee heidän ennustustaitojaan. Kvanttimystiikan ei nimenomaan pitäisi miellyttää heitä, koska heisenbergin epätarkkuusperiaate ja se, että tarkkailija vaikuttaa systeemiin johtaisi siihen että tulevaisuuden ennustamisyritys epäonnistuisi hyvin syvällisin syin.

Kaku onkin demonstroinut ajatustaan tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. "I have a new theory of consciousness based on evolution. And that is consciousness is the number of feedback loops required to create a model of your position in space with relationship to other organisms and finally in relationship to time." Hän kuvaa tätä termostaattivertauksella. "So think of the consciousness of a thermostat. I believe that even a lowly thermostat has one unit of consciousness. That is, it senses the temperature around it. And then we have a flower. A flower has maybe, maybe ten units of consciousness. It has to understand the temperature, the weather, humidity, where gravity is pointing." Tämä tietysti johtaa siihen, että terminatorkin voi olla paitsi determinoitu robotti, niin myös tietoinen. Ja itse asiassa Kakun määritelmissä ihminen on jo nyt rakentanut tietoisuuksia. (Esimerkiksi minun patterini joka on aivan selkäni takana on Kakun määritteissä aivan rippusen tietoinen.) Ja itse asiassa tässä määrittein  on mahdotonta että terminator -robotti ei nimenomaan olisi melko vahvastikin tietoinen.

Myös terminatorin valinnan hetkessä on varmasti ollut kysymys jostain jossa kvanttifyysinen tapahtuma on voinut johtaa sähkökipinän lentämiseen tavalla 1 sen sijaan että se olisi lentänyt tavalla 2. Ja näin myös terminatorin torn decision olisi ollut nimenomaan indeterministisen yksikön sisältävä valinnan hetki. Terminatorin rikkoutumistilaan liittyvän häiriötymisen yhdistäminen ihmisten indeterminoituun vapaaseen tahtoon on siksi hyvinkin vahva.

Kuitenkin jos tämänlaisen tarinan esittäisi eksistentiaalisella tasolla elävälle jurylle, se voisi järkyttyä. Sillä eihän se, että päämme heittää noppaa tarkoita vapautta tai valintaa. Indeterminismi ei nimenomaan ole hallittua. On melko varmaa että erilaiset piilomuuttujamallit keräisivät suosiota nopeammin kuin liukaskielinen lakimies ehtii sanoa hilirimpsis.

Tosin sama ongelma on tunnettua kaikessa mielenfilosofiassa. Itse asiassa eräs suurimpia vaikeuksia mielenfilosofian peruskursseilla on tiettävästi se, että ihmisillä on hyvin vahvoja ja hyvin eisatunnaisia intuitioita. Esimerkiksi kompatibilismi on jotain jota ei pidetä helposti edes rationaalisen ihmisen vaihtoehtona. Tätä joutuu ikään kuin ajamaan läpi hartiavoimin. Siksi jos esitetään determinististä mallia ihmiset ovat heti päättämässä että jos maailma on deterministinen, ei syytetylläkään ole oikeasti ollut mitään vapaata tahtoa. - ja indeterminismi nousee heti suosioon. Sillä ihmiset ovat sitä mieltä että heillä on vapaa tahto, joten vapaan tahdon olemassaolo falsifioi sen kanssa ristiriitaisen determinismin. Tai siis ei, mutta heidän kouluttamattomissa mielissään tapahtuu näin. Toistuvasti, ennustettavasti ja lähes poikkeuksetta. Jännittävää miten vapaa tahto on taipuvainen toistuvaan kaavamaiseen käyttäytymiseen ja kliseisiin.

Ja kenties niitä ainoita tapoja jolla voidaan intuitioihin sopivasti korostaa sitä että kenties onkin ihan sisäisesti koherenttia esittää että determinismi onkin jotain jota tarvitaan vapaaseen tahtoon oleellisesti. Silloin indeterministinen terminator -robotin torn decision voi olla hyvä demonstroiva esimerkki siitä miten indeterminismi ei sittenkään helposti ole välttämättä aivan sama kuin aito vapaa valinta. Nopanheittoproseduuri on satunnaisuutta, mutta sattuma ei ole samaa kuin vapaus tai valinta. (Se on enemmänkin samaa kuin yllätyksellisyys ja tulevaisuuden ennustamisen rajallisuus.)

Sen jälkeen Kakunkin malli tietysti herättää uusia filosofisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos Kakun malli on tosi, niin olisiko meillä silloin lainkaan oikeaa vapaata tahtoa, vai johtuisiko tahdon vapaus vain siitä että olisimme huonoja ennustajia. Ja olisiko tämän ennustamisen parantamisen ainut tapa tunkea lisää determinismiä systeemiin liittämällä prosessiin yhä enemmän ja enemmän erilaisia termostaatteja.

Miten lähtöjään yhteensopimaton sovitetaan yhteen?

Eilinen mielenfilosofinen kannanottoni saattaisi herättää tarkkaavaisessa lukijassa ihmetystä. Sillä esitinhän, että kompatibilismi sopisi yhteen libertarianismin kanssa. Ja jos katsomme perinteitä, voimme huomata että kannanotoissa on luokkakuntaerot jotka ovat hyvin syviä. Jos katsotaan miten kompatibilismi suhtautuu vaihtoehtoihinsa, voimme huomata, että
* Kovassa determinismissä esitys on, että determinismi on se miten mielemme toimii ja että tämä ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Näin se on filosofisesti lähtökohtaisesti erimielinen kompatibilismin kanssa.
* Libertarianismin kohdalla ongelmana on se, että kompatibilismi on argumentti siitä että determinismi ja vapaa tahto voidaan yhdistää. Libertarianismi taas ottaa kantaa siihen että maailma on indeterministinen. Kun se määrittelee vapaan tahdon indeterministiseksi, se on by definition ristiriidassa deterministisen näkemyksen kanssa. Näin ollen libertarianismi on lähtökohtaisesti ristiriidassa determinismin kanssa. Ja kompatibilisti taas sitoo kannanottojaan siihen, että determinismi on yhteensopiva vapaan tahdon kanssa.

Koulukuntaeroihin on yleensä syyt. Usein syy on sisäinen yhteensovittamattomuus. Ne tulkitsevat samaa aineistoa, ja antavat keskenään ristiriitaisia tuloksia. Ne ovat olemassa järkevinä uskomuksina samanaikaisesti vain sillä tasolla missä meillä ei ole tietoa.

Asia kenties selviää sitä kautta kun mietitään asiaa siltä kannalta että kompatibilismi tosiasiassa tekee mietintöjä siitä, minkälaatuiset vapaat tahdot ovat yhteensopivia determinismin kanssa.
* Voimme sanoa että Humen vapaa tahto on yhteensopiva determinismin kanssa, koska sen ytimessä on vain se, että ihminen voi toimia omien halujensa mukaan. Näin ollen kaikki toiminta joka tapahtuu ilman ulkoisten entiteettejen painostusta voidaan nähdä vapaaksi.
* Voimme sanoa että Frankfurtin kompatibilistinen malli on yhteensopiva determinismin kanssa, koska siinä vapaa tahto on vain kykyä kontrolloida omia asenteita ja toimintoja (second order desires) tavalla jossa perustavat syviin sisäsyntyisiin haluihimme (first order desires).

Ja näiden suhteen on selvää, että kompatibilismin henkeä löytyy nimenomaan siitä keskustelusta joka painottaa deterministisyyttä, indeterminismin puutetta vaikkapa moraalifilosofiassa. Esimerkiksi Eagleman kuvaa "incognito" -kirjassaan rikosvastuuta ja korostaa sitä että "lieventävä asianhaara" -tapainen lähestymistapa voi olla väärä, koska tuomiot tulee saattaa esille sitä kautta että neurologian antamat tulokset ovat tuoneet esille yhä enemmän ja enemmän tilanteita joissa esitietoinen mieli on prosessoinut päätelmät jo ennen kuin ne tarjotaan tietoiselle mielelle. Ja näin hyvin moni, ellei peräti kaikki, tämänlaiset toiminnot lähinnä selitetään ja oikeutetaan jälkikäteen tietoisella mielellä.

Tämä ei kuitenkaan rajoita kannanottoja kovinkaan paljon. Koska kompatibilismi kuluttaa aikaa determinismin kanssa yhteensovittamiseen, se ei kuluta aikaa siihen että se irtautuisi determinismin loogisesta vastakohdasta. Näin ollen ei ole ilmiselvää että vaikka determinismi ja libertarianismi ovat toistensa kanssa ristiriidassa, että kompatibilismi irtautuisi väistämättä libertarianismista hakiessaan yhteyttä determinismin kanssa.
* Humen määritelmä tarjoaa tästä siitä erikoisen näytteen, että se on itse asiassa niin epämääräinen että sen sisällä voi olla tilaa sekä indeterministiselle että deterministiselle toiminnalle. Se ei ota lainkaan kantaa toimintaperiaatteeseen. Tämä kertoo tosin siitä että monesti kompatibilistiset mallit jotka sovitetaan yhteen libertarianismin kanssa voivat olla tätä siksi että ne ovat epämääräisiä. Tämänlaatuinen epätäsmällisyys on loogista ristiriidattomuutta, mutta se on samalla hitusen epätyydyttävää.
* Toisaalta monesti on kuten edellisessä viestissäni jo mainitsinkin, kompatibilismi ottaakin kantaa enemmän vastuuseen. Ajatus siitä että kontrolli johtaa vastuunkantoon on hyvin luonteva. Mutta tämä on itse asiassa determinismiä joka koskee ikään kuin valintaa koskevaa ympäristöä. Voidaan siis sanoa että nämä kompatibilistiset versiot viittaavat että maailma on sen verran säännönmukainen että ihminen voi olla vastuussa teoistaan valintojensa jälkeen. Ja tämän yhdistäminen libertarianistiseen vapaaseen tahtoon ei ole kovin vaikeaa - koska kysymys on tavallaan eri vaiheesta. Ensin on indeterministinen valinta, ja tätä seuraa toinen tilanne, perustaltaan jotekin deterministinen vastuullinen tila.
* Kolmas syy on se, että vaikka kuvaamani premissikolmikko onkin hyvin perustava, on joskus syytä huomata että premissit ovat tavallaan kannanotto tiettyyn kysymykseen. Ja näin jos käsityksemme kysymyksestä muuttuu, premisseihin jumittaminen olisi dogmaattisuutta. Kun mielenfilosofian ydinongelma oli siinä että tieteellistä näkemystä oli intuitiivisesti vaikeaa sovittaa yhteen vapaan tahdon kanssa, on aivan asiallista muuttaa kysymys joustmattomasta luonnonlainomaisesta determinismistä kohti monipuolisempaa käsitteistöä. Voidaan sanoa että determinismin sijaan on kysymys skientismistä. Ja tällöin kompatibilismi muuttuukin muotoon "minkälaiset vapaan tahdon muodot ovat yhteensopivia tieteelliseen mekaniikkaan nojaavan maailmankuvan kanssa". Ja tällöin voidaan sanoa että klassinen determinismi vastaa makrofysiikan ilmiöitä. Ja kun luonnon toiminta perustuu fysiikan tuntemukseen ja siitä tehtyyn fysiikan filosofiaan, voi olla syytä vedota esimerkiksi kvanttimekaaniseen indeterminismiin. Kun determinismipuoli on kuitattu, voi olla syytä mennä hakemaan yhteyttä myös indeterministisen mallin puolelle.

Toki on hyvä huomata, että kaikesta huolimatta kompatibilismi on ohjelma joka on kenties kaikista pahiten uhattuna aivotutkimuksen tuomien tulosten kanssa - ja sille käy käytännössä näin olipa löydökset sitten mitä tahansa. Sillä determinismi vs. indeterminismi -väännön ytimessä on mekaniikka. Nämä näkemykset vain falsifioituvat tai eivät falsifioidu. Kompatibilismin koko rooli on kuitenkin miettiä mahdollisia mekanismeja. Ja näin ollen kun kyseinen mekanismi löytyy koko kysymys muuttuu siihen muotoon onko tämä tunnettu mekanismi sitten vapaata tahtoa vai ei. Siksi aivojen mekaniikan tunnistaminen muuttaa kompatibilismin lähinnä yhden mekanismin tutkimukseksi, joka on melko suoraviivaista. Tämä koulukunta tuleekin todennäköisesti "kuolemaan" tai latistumaan.

Sillä sen jälkeen kun/jos ihmisten valitsemisen ja toiminnan mekanismit selitetään, kompatibilismin kirjosta valtaosa muuttuu täysin irrelevantiksi. Se käsittelee enää korkeintaan vaihtoehtoisia maailmoja, kuten skifikirjallisuutta, Jumalien mielen toimintaa. Tämän jälkeen "skientistinen" kompatibilisti muuttuu siis joko jonkinlaiseksi tarinankertojaksi, tai sitten alkaa toivomaan aivan pirusti sitä, että avaruusolentoja löytyy jostain. Ja että niiden aivotoiminta ja valinnan mekanismit olisivat tuntemattomia, eivätkä todennäköisesti samoja kuin ihmisillä.

Haisteleeko mielenfilosofia kaikesta huolimatta ummehtuneita aivoja?

"1) These facts are agreed on as our starting point.
2) There is a variety of explanations of these facts, including the explanation that [insert preferred extraordinary and/or miraculous event E] happened
3) All of these explanations fail to have the explanatory scope or power for all of the facts, apart from the explanation that [E] happened.
4) There is no compelling reason to exclude the explanation that [E] happened.
5) Therefore (probably) [E]."
(Stephen Law, "The argument from minimal facts for extraordinary/miraculous events")

Eilisessä blogauksessa rakensin yksinkertaisen listauksen mielenfilosofian pääsuuntauksista. Tämän aiheena on syventää siihen liittyviä teemoja. Tämän tekstin aihe on kieltämättä hieman omituinen. Mutta siinä on eräs vähemmälle huomiolle jäänyt asia. (Vaikka tuo alustamani blogaus on mielestäni sisäisesti ehyt, tämä ei ole itsenäinen jatko-osa, joka kuitenkin myös samalla lopettaa sen aiemman blogaukseni, ikään kuin uudestaan. Yksi alku ja kaksi vaihtoehtoista loppua. Eikä muu osa viestistä ole paljoa tätä täysjärkisempää. Bear with me.)

Nimittäin, kun katsotaan vapaata tahtoa käsittelevää mielenfilosofiaa, sen kysymykset näyttävät tiivistyvän. Tosiasiassa jokainen vapaata tahtoa koskeva mielenfilosofia vastaa täsmälleen samoihin kysymyksiin, mutta hieman eri tavoin. Niissä kuitenkin otetaan tietyt premissit erityishuomiolle, ja näistä tulee keskeisiä. Muut asiat ikään kuin seuraavat sivusta. Tämänlaisia malleja on monenlaisia, ja niiden sisäinen logiikka voi rakentua vaikkapa alkuun laittamani Stephen Law:n esittelemän prosessin mukaan.

Tämä onkin jonkinlaisen sofistikoituneen filosofian tunnusmerkki. Moni katsoo pelkästään koherenssia, eli sitä miten käsitteet ovat ristiriidattomia. Mutta sofistikoituneimmissa opeissa on tapana kehittää hyvin spesifejä kokonaisuuksia, joissa yhden asian muuttaminen vaikuttaa koko päättelyketjuun ja kannanmuutto yhdessä johtaa pakkoon muuttaa muitakin asioita. Pakkomielteinen crank voi olla sisäisesti ristiriidaton luomalla hirveän määrän lisäoletuksia tai keksimällä ympäripyöreitä konsepteja. ; Mielenfilosofia on äärimmäisen sofistikoitunut ala. Viisaat ovat tutkineet sitä logiikan, empirismin ja mystiikan keinoin, saivartelun keinoin ja vallankäytön keinoin, tunteisiin vetoamisin keinoin ja muutoin. Tämä tarkoittaa sitä, että siihen on tiivistynyt paljon ajatustyötä. Siksi se tekee asiat crankia paremmin.

Vapaan tahdon ongelman kohdalla mielenfilosofian peruskysymyksiä on kaksi : (a) "Mitä vapaa tahto on?" ja (b) "minkälaisia vapauksia meillä on, mitä kykenemme valitsemaan?" Oikeasti kysymyksiä on tietysti lukuisampia. (Esimerkkiksi "minkälainen vapaus tarvitaan jotta meillä olisi moraalista vastuuta?" Jonka vaikutuksesta enemmän myöhemmin tässä blogauksessa.) Mutta perusideana on se, että koulukuntien argumentit lähtevät eri lähtökohdista ja jatkavat tästä niin että jotkin kysymykset saavat ikään kuin automaattisesti määrätyt muodot kun pääkysymykseen on vastattu. Näin ollen jotkut kysymykset ovat "primaarisia" ja toiset "triviaaleja". (Heittomerkit siksi että mielenfilosofiassa ei oikeasti halveksuta näitä kysymyksiä.)

1: Libertaristinen malli sisältää molemmat peruskysymykset. Tämä johtuu siitä että malli itsessään olettaa että ihmiset valitsevat tietyllä tavalla koska he ottavat etäisyyttä kovaan determinismiin. Ja he perustelevat tätä selittämällä miten aivot toimivat tai miten fysiikassa on indeterminismiä tai "eisatunnaisuutta" (nonrandomness) joka tarjoaa ainakin joskus mahdollisuuden valita.
     1.1: Toisaalta libertaristisen näkemyksen kritiikki joutuu reagoimaan kovaan determinismiin joka on perustaltaan mekanistinen.
2: Kovassa determinismissä keskustelu tiivistyy siihen minkälaisia vapauksia meillä on. Keskustelu tiivistyy siihen miten vahva esitietoinen valitseminen on ja minkälaisia valinnanvapausilluusioita meissä on ja kuinka vahvoja tai kaikenkattavia ne ovat.
3: Kompatibilismi tiivistyy yleensä ottaen kysymykseen siitä mitä vapaa tahto on. Esimerkiksi Humen vapaan tahdon määritelmä on hyvin sisäisesti ehyt päätelmä ja filosofit ovat sen vuoksi sen kohdalla keskustelleet enemmänkin siitä onko tämä Humen määritelmä aitoa vapaata tahtoa. Tämä koskee käytännössä muitakin kompatibilistisia malleja. Syynä on tietysti se, että tämä on "taustaoletuksista filosofisin". Se kun kuvaa relaatiota kahden edellisen "taustaoletuksen" välillä.
     3.1: Kun siinä aiemmassa, pohjustavassa, tekstissäni valitin siitä että tavallisessa keskustelussa kompatibilismi kohtaa vaikeuksia kun vastapuoli kritisoi sitä tunkemalla väkisin päälle vaihtoehtoisen määritelmän vapaalle tahdolle. Se johtuu siitä että "vähän tietoa on joskus pahempi kuin ei lainkaan tietoa". Mielenfilosofit tekevät määritelmänmiettimisen oikein. Kaduntallaaja taas lukee näitä ja korostaa lähinnä dogmaattisesti että argumentti ei käsittele minkäänlaista vapaata tahtoa.

Ero ihmisen valintoja koskeviin mekanismiin ja vapaan tahdon luonteeseen on siitä jännittävä, että kysymysten luonne rakentaa yhteismitattomia osioita. Kun esimerkiksi vastataan mekaaniseen kysymykseen siitä miten valitsemme, ei välttämättä tarvitse miettiä lainkaan sitä minkälainen olisi oikea vapaa tahto. Ja tästä johtuen mielenfilosofiassa on tehty tärkeitä ja hieman erikoisia huomioita.

Yksi niistä on se, että toiset koulukunnat ovat kauempana toisistaan kuin toiset. "Monen eri kysymyksen" seuraus on se, että libertarianismi ja kompatibilismi ovat monissa tapauksissa sisäisesti ristiriidattomia. Eli voit aivan täysin kannattaa niiden oppeja yhtä aikaa. Koulukuntaerot johtuvat monissa kohden siis siitä, että toisessa vastataan siihen minkälaista vapaan tahdon pitäisi olla ja toinen vastaa siihen minkälaista se on.

Kuitenkin tosiasiassa kun katsotaan mielenfilosofian kannattajia on havaittava, että vain hyvin harva filosofi on kannattanut samanaikaisesti molempia. Loogisesti eheä mahdollisuus jää siis käyttämättä. Tämä on hyvin yllättävää koska hyvin moni kokee intuitiivisesti että libertaristinen "indeterministinen tai ainakin nonrandom" -mallinen vapaa tahto on olemassa. Ja myös kompatibilismi on hyvin suosittua. (Erityisesti Luterilaisissa maissa, koska Lutherin armo-oppi ja ihmiskuva nojasi näkemykseen joka tiivistyy kompatibilistiseksi. Tämän seurauksista aivan pian, yhdessä sen aiemmin lupaamani vastuun kanssa.)

Kyseinen koulukunta on siis jonkinlaisessa filosofisessa tyhjiössä. Se on periaatteessa kelpo malli ja sen tutkiminen aivan varmasti toisi lisää täydentyvää tietoa filosofiasta. Käytännössä kompatibilistit näyttävät vastustavan libertarianistista vapauskäsitettä ja libertaarisen vapaan tahdon kannattajat eivät arvosta kompatibilismia. Ja luultavasti onkin niin, että ihmiset päätyvät kannattamaan kompatibilismia koska he kokevat libertarianistisen näkemyksen vastenmielisenä ja toisinpäin.

Ajatus siitä että ammattifilosofit olisivat lukkiutuneita, vaikka he seuraavat kukin omia ajatuksiaan ja ovat reflektoineet hyvin syvästi omia näkemyksiään ei ole yllättävä. Syynä on maailmankuva. Sillä vapaa tahto on jotain jota tavallinen ihminen pitää epäkiinnostavana, koska hän esimerkiksi haluaa miettiä enemmän oman identiteettinsä kannalta tärkeitä ideologioita. Vapaa tahto tuntuu jonkinlaiselta itsestäänselvyydeltä. Se on kuitenkin filosofisen maailmankuvanrakentamisen ytimessä. Ja ytimessä sellaisella tavalla joka tekee koko ideologioista hyvinkin tulenarkoja. Kannanotot vapaaseen tahtoon ovat jotain johon on liitoksissa ideologioiden sisällön ydinmehu. Ja nämä ovat liitoksissa empiiriseen maailmaan. Näin ollen vapaan tahdon tutkiminen, etenkin aivotutkimuksen kautta, asettaa syviä riskejä lähes kaikille ideologioille ja maailmankatsomuksille. (Riippumatta siitä mikä on niiden kanta yliluonnolliseen.)

Yhtenä syynä tähän luokkautumiseen on etiikka. Esimerkiksi Robert Kanen "The significance of Free Will" (1996) kuvastaa libertarianistista vapaata tahtoa tärkeänä, koska se takaa sen, että ihminen on vastuussa teoistaan jos ja vain jos ihminen on tekojensa ensisijainen tekijä ("sole authorship of decisions"). Hänen mallinsa vaatii indeterminististä maailmaa.

Nämä mallit ovat hieman erikoisia, koska vapaan tahdon olemassaolo ei suoraan ole sama asia kuin vastuussaolo. Vastuun ja vapaan tahdon välille voidaan toki nähdä yhteys, mutta monien mielestä on pikemminkin niin että vapaan tahdon ongelma ratkaisee vastuussaolon luonteen ja sen onko meillä vastuuta. Ei niin että vastuussaolon olemassaolo ja tietty luonne johtaisi päätelmiin vapaan tahdon olemassaolosta. J. M. Fisher on esimerkiksi viitannut "The Metaphysics of Free Will : A Study of Control":issa siihen, miten monet kompatibilistiset perinteet ja mallit ovat sen tyyppisiä, että ne perimmiltään selittävät miten vastuu ei ole ristiriidassa determinismin kanssa, vaikka tehtävänä pitäisi olla enemmänkin se, että vapaa tahto ei olisi ristiriidassa determinismin kanssa.

Vastaava ongelma seuraa hyvin yllättäviin suuntiin. Teologiassa on klassisesti mietitty mielen ja vapauden ongelmia. Ja erilaiset suuntaukset ovat usein oppisuuntakannanottoja. Esimerkiksi luterilainen ihmisyys on kompatibilistista kun taas kalvinistinen on kovaa determinismiä jossa vapaa tahto on vain Jumalalla. Vapauden, vastuun ja pelastuksen teologiat ovatkin hyvin sofistikoituneita verkkoja joissa kaikki liittyy kaikkeen. Siksi tietty pelastusfilosofia johtaa hyvin helposti siihen että myös mielenfilosofiaan otetaan tietty koulukunta. (Noin, nyt olen pitänyt molemmat lupaukseni.)

Näiden yllättävä seuraus onkin siinä, että nämä kannanotot tekevät niistä jotain jotka voidaan teoriassa ehdottomasti kumota havaintoaineistolla, vaikka niitä ei voidakaan todistaa samaa kautta. ; Jos teoria vaatii indeterminismiä, on huomattava että indeterminismin ongelma on fysikaaliseen maailmaan liittyvä kannanotto. Jos fysiikan filosofian vahvimmaksi kannaksi näyttää tulevan indeterminismi, näkemys voi olla tosi, mutta koska indeterministisiä järjestelmiä on paljon se ei tarkoita että näkemys olisi oikeastaan saanut mitään tukea tästä. Sen sijaan jos fysiikan filosofia jostain syystä päätyisi determinismiin, niin näkemys olisi luonnollisesti väärä, se olisi ehdottomasti falsifioitu.

Jokainen kreationistia kuunnellut tietää mitä tapahtuu kun faktat sotivat omaa maailmankuvaa vastaan. Jokainen tietää miten skeemaan lukkiutuminen johtaa siihen että jotkut ilmiselvätkin polut jäävät tutkimatta. Tätä kautta kompatibilismin ja libertarismin välinen "ei filosofisesti ainakaan toistaiseksi perusteltu kuilu" selittyneekin filosofien maailmankuvallisilla näkemyksillä. Kun ihmiset valitsevat vapaasti, he seuraavat ensi sijassa omaa maailmankuvaansa. ; Tähän toivottomuuteen on ainoana lohtuna se, että nykyään teologia ja maailmankuva joutuvat usein enemmänkin reaktiiviseen kuin aktiiviseen asemaan. Siitä onkin hyvin monesti alisteinen naturalismille. Ennen on ajateltu että henki voittaa materian ja kun fysiikka ei enää kestä, metafysiikka vasta aloittaa voittokulkunsa. Nykyään materia pieksee hyvin monin paikoin metaetiikan.

Tätä voi pitää erikoisena seurauksena siitä, että ruumiinavauksia salliva maailmankuva sai valtaa. Ei ihme, että pitivät sitä syntisenä.