Paavin ei-denialismiudesta

Tämänhetkinen paavi Francis esitti julkisesti että evoluutioteoria ja Big Bang -teoria ovat tosia. "Big Bang theory and evolution in nature "do not contradict" the idea of creation, Pope Francis has told an audience at the Vatican, saying God was not “a magician with a magic wand.”" Nämä ovat tietenkin siitä hyviä kannanottoja että ne osoittavat että Paavi on edes minimaalisesti rationaalinen ihminen.

Alkuällistys

Ensivaikutelmani tiedottamisesta olikin pieni ällistys siitä että tämänlaisia ylipäätään tarvitsee ilmituoda. Ei siis se, että yllättyisin että paavilla on tuollaisia mielipiteitä ja että uskova kannattaa evoluutioteoriaa. Olen kuitenkin tankannut melko paljon ID -debatissa evoluutiota puolustanutta Kenneth Milleriä jolla on sellaisia kirjoja kuin "Finding Darwin's God".

Perusluuloni on ollut, että Big Bang -teoria on kehitetty 1920-1930 -luvuilla. Eli on sata vuotta vanha tämän hetken tieteen paradigma. Ja evoluutioteoria on vielä tätä huomattavasti vanhempi. Se, että joku kannattaa noinkin vakiintuneita teorioita ja joutuu  tämän eksplisiittisesti sanomaan ääneen vaikuttaa suoraan sanoen ... ällistyttävältä. Jos keskustelun alla olisi jokin modernimpi teoria, sellainen josta on kiistelty sanotaan 30 vuotta sitten, olisin huomattavasti vaikuttuneempi.
1: Mutta syynä on tietenkin se, että esimerkiksi universumin inflaatioteoriasta ei ole tullut samanlaista asennekysymystä. Evoluutioteorialla on "uskonnontappajan maine". Ja Big Bang taas on haasteellinen, se jakaa mielipiteitä. Osa näkee että se demonstroi miten Luominen on rationaalinen ajatus. Ja osa taas näkee Big Bangin pahana naturalismina. Kaikista teorioista ei tehdä teologisia kannanottoja. Eikä katolinen kirkko siksi joudu puolustautumaan niitä vastaan. Universumin inflaatioteoriasta ei ole tehty haastajaa uskonnolle. On normaalia että jos ihmisen maailmankuvaa uhkaa tälläisillä niin niitä vastaan puolustaudutaan. Sitä kutsutaan "kritiikkiin vastaamiseksi". Ja se on hyvin tärkeää. Kenties jopa ylevä ihanne. Ellei peräti jokaisen järkevän ihmisen velvollisuus jotta häntä ylipäätään voidaan kutsua järkeväksi ihmiseksi missään relevantissa mielessä.

Toisaalta kysymys siitä että katolisen kirkon johtaja ottaa kantaa tieteen teorioihin herättää kysymyksiä. Kysymyksiä siitä että esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofianopetusta seuranneet muistavat tieteeseen liitettyjä attribuuttilistoja, ja mukana on ollut tieteen autonomisuus. Eli se, että tiedemaailma päättää sisäisesti tuollaisista asioista eikä esimerkiksi kirkolla ole valtaa päättää tutkimusten lopputuloksista.

Toisin sanoen ; Kantani oli että on aika surullista elää aikana jolloin tämänlaisten asioiden tarvitsee olla ylipäätään uutisia. Kahdella tapaa ; (a) Uskonnollisilla johtajilla on suunnattomasti valtaa ja medianäkyvyyttä (b) Uskonnoissa on niin paljon tiededenialismia että siitä on ylipäätään tarve irtautua tavalla joka on muutakin kuin nollainformaatiota.

Mutta kun tiedemyönteisyys ja tiedevastaisuus eivät olekaan joko-tai;

On kuitenkin hyvä muistaa että katolinen kirkko on ainakin nykyään tiedemyönteinen. Tässä mielessä Paavi voi fanittaa tiedettä samalla tavalla kuin vaikka minä voin fanittaa tiedettä. Eli minun ei tarvitse olla tutkija voidakseni ottaa kantaa teorioiden totuusarvoihin omassa elämässä ja vaikka lehdistössä. Ei välttämättä tarvitse olla lehmä sanoakseen että maito maistuu hyvältä. Kirkon puolella mukana onkin varmasti sävyjä joissa on puolustauduttava. Sillä kirkkoa pidetään helposti tiedevastaisena. Katolisella kirkolla on taakkanaan esimerkiksi se, miten he kohtelivat Brunoa ja Galileita. Lisäksi katolisesta kirkosta on leivottu useassakin otteessa vihollista ; Renessanssiajalla on luotu ajatuksia kirkkoinstituution syrjivistä asenteista. Ranskan vallankumouksessa oli ajatuksia uskonnon ja tiedevastaisuuden yhteydestä. Ja 1800 -luvulla luotiin laajempaakin myyttiä jossa korostettiin katolisen kirkon tiedevastaisia puolia. Lisäksi kotimaassamme luterilaisen kirkon uskonnonopetus on usein painottanut nimenomaan katolisen kirkon kauheuksia. Vielä minun kouluaikanani oli aivan asiallista tietoa korostaa katolisen kirkon kauheuksia. Nyt kun uusateistit sanovat ihan samoja asioita he ovat täysin ignorantteja. Sillä kritiikki on kontekstoitu ylipäätään uskontoon eikä vaan katoliseen kirkkoon jota vastaan luterilaisuudella on ideologisia kaunoja.
1: Esimerkiksi noitavainoissa korostetaan usein katolisuutta. Inkvisiitio oli kuitenkin mainettaan lempeämpi laitos. Mutta jos katsotaan että Suomessa ei opetettu Suomessa tapahtuneita noitavainoja. esimerkiksi Jan Guilloun "Noitien asianajajassa" kuvaamaa noitavainoa, voidaan huomata että protestanttisilla alueilla oli noitavainoja ja niitä kuvasi lynkkaushenkisyys. Näin ollen ensin haukuttiin katolisia ja tämä todisti että katoliset olivat kauheita. Ja nyt kun tämä myytti on murrettu se kertoo että uusateistit ovat väärässä..


On syytä muistaa että katolinen kirkko on tehnyt ideologista kontrollia teorioista. Samoin on syytä muistaa että katolinen kirkko rakensi ja synnytti ensimmäiset yliopistot 1100-luvulla. Vuoteen 1500 mennessä Euroopassa oli jo n. 60 yliopistoa, joiden opetuksesta n. kolmannes keskittyi luonnollista maailmaa tutkiviin tieteisiin. Ja katolinen kirkko oli näiden suurin - ja monasti ainoa - sponsori. ; Niiniluodon kuvaama yliopistojen autonomisuuskin on instituutiotasollaan perua sille ajalle jossa yliopisto ja akateeminen elämä noudatti teologien johtamaa määrittelemää yliopistoaineiden hierarkiaa. Yliopisto ei ollut maallisen vallan alla, ja tämä on nykyajan autonomian takana.

Ongelmana itselleni ei ole tiedemyönteisyys vaan tiedevastaisuuskuva.

Ihmiset ovat olleet aika idiootteja aina. Nykyään denialismia on. Vaikka eletään aikaa jolloin uskonto on tieteen rahoituksen kannalta melkoisen irrelevantissa roolissa. Esimerkiksi ev.lut. kirkko ei luo yliopistoja nyt taantuman aikana eikä rahoita evoluutiotutkimusta ; Nykyajan ongelmana onkin se, että tuo keskiaika ei ole enää voimassa. Menneisyydestä tarinoita kertovat narratistit tietenkin kuvittelevat että kun kirkko luo jotain niin sitten se ei voi vapautua kirkosta tai ainakin tästä tämän asian tukemisesta tulee kirkon essentiaalinen arvostusominaisuus ikuisiksi ajoiksi. He voivat uskoa tuota myyttiä lähinnä koska se tekee heidän olonsa helpoksi.
1: Ja voi kyllä he tekevätkin. Modernista ajasta voi vihjata sen verran että kun Kari Tikkanen otti kirkon tutkimuskeskukseen yhteyttä kreationismista. Tutkimuslaitos lähetti mailia että eivät tutki asiaa koska ei relevantti eikä koske Suomea. Epäilivät että ei kannata tutkia kun ei ole varmaa onko yhtään nuoren maan kreationismia koko maassa. Ajan narratiivina peräti oli että koulujemme uskonnonopetus suojelee kreationismilta. Että sekulaari USA on ihan eri asia. Sitten kun 2000 -luvun alkupuolella tuli lehtiin paljastus kun mielipidetutkimus Korkeasaaressa paljasti että kolmasosa epäili evoluutiota, tilanne muuttui nopeasti. (Ja pian tuli eurobarometri joka huuteli vastaavaa viestiä.) Se siitä kreationismilta ja fundamentalismilta suojelusta. Narraatio ei toki kuollut näiden havaintojen edellä eikä virhettä koskaan tunnustettu julkisesti jälkikäteenkään. Tosin uskoisin että kirkon tutkimuslaitos nykyään tunnustaa kreationismin olemassaolon ja käsitteleekin sitä jotenkin..

Toki Galileon ja Brunon kohtelu viittaavat siihen että kirkko ei ollut pelkkä ei-ideologinen taho. Ja pelkästään tiedemyönteinen ja älyllisyyden ajama. Että maailmankuva ei ohjaa mitenkään. Nykyajan narraatiossa korostuukin jostain syystä se että nykytiedemaailma ja maaallinen tiede on maailmankuvallista, mutta kirkon historia koostui rehellisistä tiedemyönteilijöistä joita nämä rajoitteet eivät kosketa sellaisella tavalla joka koskaan nousee narraatioihin erikseen ääneen mainittaviksi tosiasioiksi jotka vaikuttaisivat yhtään mihinkään. Selvästi ideologista valtaakin on käytetty. Tässä mielessä en näe että asiat ovat ollet niin eri tavalla kuin nykyään. Paavikin näkee että evoluutioteoria ja Big Bang on sovitettava uskontoon. Hän korostaa niiden sopusointuisuutta ja ristiriidattomuutta.

Ja tämä johtaakin viimeiseen ajatukseeni ; Kun uskonnossa loukkaannutaan siitä että uskontoa pidetään taikauskona, syynä on usein se että he arvostavat tiedettä. Kriitikot taas helposti näkevät että jopa nykyajan ^?modernisti^? evoluutioteoriaa kannattava paavi tosiasiassa sovittaa oppikysymystä senkin kohdalle. Ikään kuin sillä onko katolinen kirkko ristiriidassa vai ei olisi jotain joka olisi evoluutioteorian tai Big Bangin totuuden kannalta jollain tavalla relevanttia.

Monesti tässä onkin takana se, että kreationisteja ja fundamentalisteja halveksutaan. Ja tässä halveksunnassa heistä luodaan valhekuva joka ei pidä paikkaansa. Tässä helposti unohtuu se, että pseudotieteilijä on pseudotieteilijä koska luottaa tieteen arvovaltaan ja kannattaa tiedettä idean tasolla. Se, mitä he käytännössä tekevät on sitten ajattelua jota itse kutsun presuppositionistiseksi. Eli kun he tietävät että tiede on hyvä ja totuuden tiellä ja he tietävät että heidän maailmankuvansa on hyvä ja totuuden tiellä, he näkevät että nämä ovat sopusoinnussa ja hakevat after the fact todisteita sille että tämä asiantila on paikkaansapitävä. Tietämäni kreationistit ovat kiinnostuneita tieteen periaatteista enemmän kuin moni maallinen itseään tiedemyönteisenä pitävä passiivisesti evoluutioteoriaa - mitenkään sen sisältöä merkittävästi tuntematta - kannattava. He ovat älykkäitä ja halukkaita saivartelemaan asiat miten päin tahansa.

Ja se mitä kognitiotiede ja psykologia voivat ihmisille opettaa on suunnilleen se, että tämänlaista sovittelua harjoittaakseen ei tarvitse olla fanaattinen kulttilainen. Ihmiset tekevät sitä aika helposti. Ihminen helposti ajattelee että kulttilainen tai kreationisti on jotenkin mielenvikainen tai höyrähtänyt. Itse näen että he ovat maailmankuvallisesti jämähtäneitä tyyppejä joilla on pakkomielle ja aivan liikaa aikaa. (Ja nämä piirteet eivät ole niin kaukana itsestäni että voisin jotenkin elvistellä näiden yläpuolelta.)

Jos tiedevastaisista kreationisteista on loukkaava stereotyyppinen kuva niin voi ajatella että paavin näkemys evoluutioteorian ja katolisen teologian ristiriidattomuudesta on jotain joka helposti nähdään "ihan eri asiana". Itse näen että niissä on aika paljonkin samaa. Oma maailmankuva asetetaan teorialle litmuksen testiksi. Se, että loppupäätelmä tukee tiedemiesten antamia kuvia on lopputulosta eikä tekemisen asennetta kuvaava. Ja itse näen että tekemisen asenne on tärkein ja oleellisin. Ja että on omituista että vielä nykyäänkin kirkollinen johtaja voi korostaa että jokin teoria on ristiriidaton hänen oppinsa kanssa ja luoda tästä jotain teemoja joissa tässä tulee gloriaa hänen omalle maialmankuvalleen. Ja josta voidaan vielä vetää ristiriidattomasti sekin että tässä annetaan rapsutusta niille katolisille joista ilman tätä yhteyttä evoluutio tai Big Bang -teoria olisi jotenkin harhaoppinen..

Tätä voi miettiä siitä että miettii mitä Herra Martti Luther sanoi aurinkokeskeisyydestä. Hänestä se oli harhaoppi ja "Raamattua" vastaan. Luther oli tässä mielessä aikansa ID -kreationististara. Uskonnollinen periaatteessa fiksu tyyppi joka arvostaa älyllistä ajattelua ja akteemista fiksuutta. Ja joka käyttää tätä puolustamaan ideologisista syistä jotain jonka historia ja sen ajan paras tiede tunnisti pseudotieteeksi. Luther oli kiistatta nerokas, ärhäkkä ja periinantamaton. Sellainen joka näyttää että kun riittävän älykkäälle annetaan riittävästi kärsivällisyyttä ja aikaa niin hän kyllä keksii mitä tahansa oikeuttaakseen oman kantansa. Evankelis-Luterilainen kirkko on denialistin perustama. Tällä on toki merkitystä nykyluterilaisuuteen aivan yhtä paljon kuin se, että yliopistot ovat olleet alkujaan katolisten pykäämiä instituutioita.

Behe -motissa ; Avaruusolennot kirkon suvaitsevaisuuden kohteina

"Monet teologit ovat kuitenkin sitä mieltä, että myös avaruusolentojen tulisi olla katolisia. Tästä seuraa kuitenkin kiireitä Jeesukselle, sillä hänen pitää olla pelastelemassa oliokuntia planeetalla planeetan jälkeen." ... "On tosin niitäkin teologeja, jotka uskovat, että vain maapallon asukkaat ovat syntisiä. Seitsemännen päivän adventismin mukaan esimerkiksi saturnuslaiset ovat täysin synnittömiä. Vain maapallon asukkaat ovat syntisiä."
("Tekniikka&Talous", "Ovatko avaruusoliot perisyntisiä? – Kirkko joutuu pohtimaan hankalaa kysymystä")

Eksoteologia, avaruusolentoja koskeva teologia, ei ole kovin laajasti levinnyt. Kristityt eivät mieti paljoa avaruusolentoja. (Yksilön oma pelastus on kristinuskossa niin tärkeä että jossain määrin jopa ihmiskunnasta kokonaisuutena puhuminen on paikoitellen omituista.) Hyvin monelle ns. modernimmalle kristitylle eksoteologia edustaa kuitenkin jonkinlaista ultimaattista osoitusta kirkon suvaitsevaisuudesta, lempeydestä ja eidogmaattisesta ajattelusta. Usein tässä viitataan kohtuu vanhoihinkin näkemyksiin. Ikään kuin osoituksena että menneinä aikoinakaan ei ole oltu niin dogmaattisia.

Eksoteologia ei tällöinkään usein näytä kiinnostavan niin paljon kuin sen olemassaoloon viittaaminen. Viittaus luo gloriaa siitä miten hieno ja hyvä asia kristinusko on. Osittain tämä on huvittava asia. Se on jotain joka tuo mieleen Michael Behen joka on puolustanut Intelligent Designiä siten että se ei ole uskontoa eikä pseudotiedettä koska Suunnittelija voi olla myös avaruusolento. Mutta ymmärrän miten pienistä vihreistä miehistä puhuminen soveltuu modernin kristityn maailmankuvaan. Maailmankuvaan jossa rikkaus on höpsöytttä. Mitä höpsömpää ja mitä enemmän hölmöjä ja mitä enemmän hölmöillään niin sitä rikkaampi kirkko on. Tässä mielessä erilaiset ihan UFOt ajatukset kansallisuusluetteloineen ovat hyvä vaihtoehto.

Mutta jos tämän pointin hyväksyy ja katsoo asiaa tarkemmin,tilanne näyttää hyvin erikoiselta. Eikä kristinuskon kannalta kovin hyvältä.

Useimmiten eksoteologiasta mainitaan C.S. Lewis, eli uskonapologetiikko jota pidän yliarvostetuimpana hahmona. Henkilönä jonka "Mere Christianityn" lukeminen on ollut pahinta aikani haaskaamista ikinä. (Ja minä sentään olen lukenut "The Vitsikirja 2012":n joka on taas huonoiten toimitettu tietämistäni kirjoista.) Hän tuskin on kuitenkaan hyvä esimerkki varhaisesta eksoteologiasta. Koska hän on "varsin nykyajassa elänyt hahmo". Hän on lähihistoriaa, joka tuskin on hyvä mittatikku kun arvioidaan kristinuskoa kokonaisuutena ja historiallisena vuosituhantisena perinteenä.

Historiallisesti katsoen eksoteologiset ajatukset vaativat konseptia vieraalla planeetalla olevasta elämästä. Näitä ajatuksia ovat esittäneet antiikin ei-kristilliset kreikkalaiset. Thales Miletolainen ja Anaksimandros edustivat toki vähemmistöä, mutta he miettivät avaruusolentojen luonnetta. Tuon ajan maailmassa havaintoja pidettiin epätäydellisinä, kun taas ihmisen järki oli jotenkin sitten jumalaista ja virheetöntä. Siksi näitä ajatuksia tehtiin hyvinkin "nojatuolifilosofisesti" ilman havaintojen häivää.
1: Logiikalla oli warrant, havainnoilla ei. Tämä on mielenkiintoinen huomio kun huomaa että Puolimatkan warrant -ajatuksien varaan heitetyt historiantulkinnat ovat sellaisia että korostetaan että on tärkeää luottaa havaintoihin. Tässä tunnistetaan ongelma joka pelkkään järkeen luottamisessa on. Kuitenkin samalla tässä nojataan Descartesin äärimmäiseen rationalismin perinteeseen, hänen epäilyn kautta Jumalatodistukseen -asenteensa on Puolimatkan fanittaman Plantingan varioma. Ja näin koko warrant on rakenneltu. Puolimatka samalla vihaa naturalismia ja pitää empiirisyyttä rajoittavana ja harjoittaa hyvin ankaraa ja puhtaasti rationaalista käsitteiden määrittelyä ja niiden asettamista. Minun on hyvin vaikeaa nähdä eroa hänen ja Anaksimandroksen tutkimusmetodiikkaan...

Hieman myöhemmin Epikuros esitti että universumissa olisi ääretön määrä paikkoja joissa voisi elää avaruusolentoja. Hän käytti tukena atomismia. Lukianos taas tarinoi käyneensä itse näkemässä maan ulkopuolisia asukkaita.

Esikristillisessä maailmassa avaruusolennot olivat mahdollinen pohdinnan aihe. Mutta tämä muuttui kristinuskon myötä. Osittain syynä oli se, että vakiintuneessa näkemyksessä tärkeitä auktoriteettejä olivat Aristoteles ja Platon. Platon näki että on vain yksi maailma. Aristoteles taas esitti maakeskeisen näkemyksen jossa maa on kaiken keskus ja muu kiertää tätä. Koska planeetat eivät tätä kautta ole samanlaisia kuin maa, ei ollut järkevää miettiä että niissäkin olisi elämää. Maa oli erityislaatuinen ja ihmsielämä kaikkea muut erityislaatuisempi. Maata kiertävillä kristallikuorilla oli erilaista kuin maassa. Aristoteles hylkäsi myös atomismin ja korosti elementalismia jossa vesi, tuli, ilma ja maa olivat perusta. Koska avaruusolentojen mahdollisuutta oli mietitty atomismin pohjalta, nämä näkemykset luonnollisesti hylättiin.

Itse asiassa eksoteologiset ajatukset olivat käytännössä olemattomia hyvin pitkän aikaa. Aihe jopa kiellettiin. Maksimaalinen ilmentymä tästä on se, että Brunolla oli monenlaisia kerettiläisiä ajatuksia, joista yksi koski juuri avaruusolentojen olemassaoloa. Hänet poltettiin roviolla.

Oikeasti eksoteologiaa alkoi ilmestymään kunnolla vasta 1700 -luvulla. Syynä oli maakeskeisen näkemyksen kumoutuminen. (Aikaisemmin esimerkiksi Martti Luther piti aurinkokeskeistä maailmankuvaa kammotuksena.) Johann Schröter on hyvä esimerkki 1700 -lukulaisesta eksoteologiasta. Hänen mukaansa jos maailma on täynnä planeettoja, oli käytännössä väistämätöntä että nekin kuhisivat elämää. Kun maa oli planeetta ja muut planeetat olivat analogisia maan kanssa, oli ymmärrettävää että tämänlaisia näkemyksiä voitiin esittää.

1700 -luvulla esitettiin myös että auringossa olisi elämää. Tässä logiikka korosti Jumalan mahtia enemmän kuin mitään muuta. Logiikka ei ollut se, että universumi olisi hienosäädetty elämälle ja aurinko olisi erityisen elinkelpoinen paikka. Sen sijaan korostettiin että Jumalan armo ja kyvykkyys johtaisi siihen että auringossakin olisi sinne sopivaa elämää. Ja tiedettiin että auringon olosuhteet voivat sopia jollekin elämälle koska Jumalan armo takasi tämän.

Eli kun nykyään ajateltaisiin säännöllä "auringossa on elämää koska auringon elinolosuhteet ovat hyvät" niin 1700 -luvulla henkenä oli enemmänkin "Koska universumi kuhisee elämää, on auringossakin elämää joten auringon olosuhteiden täytyy olla elämälle soveliaat". Muukin on muuttunut. Havainnollisuutta avaruusolentoihin ei ole saatu sen enempää kuin Thaleenkaan aikaan. Mutta rationalismin työkalut ovat muuttuneet sitäkin enemmän. Perustelut nykyään ovat usein epäsuorasti fysikkalla todistamista ; Perustaltaan tilastollisia. Rationalismista ja analogia-ajatteluista on menty havaintoihin. Ja nykyään eksoteologitkin elävät Draken kaavan alla. (Draken kaava on itse asiassa de facto kyseenalaistamaton paradigma.) Eli kaikessa on kysymys tilastoista ja todennäköisyyksistä. Kultakutrivyöhykkeet ovat kristittyjen ystäviä, jopa niiden jotka eivät pidä avaruusolentoja relevanttina konseptina.

1700 -luku oli maagista aikaa.

Tämä huomio on siitä kiinnostava, että minulla on hieman sellainen kokemus että modernit uskovaiset ovat yllättävän usein haikailemassa juuri 1700 -luvun perään. Heidän näkemyksensä hyvästä mausta on "juuri samalla tavalla klassista". Toinen virstanpylväselementti tässä ajassa on se, että jos uskonto on tehnyt väärin 1700 -luvun jälkeen, niistä ollaan hiljaa.

Kirkko ei esimerkiksi standardinomaisesti pyytele olemassaoloaan anteeksi viittaamalla pappien sotapuheita talvisodan ajalta ja sen jälkeen. - "Suomen pyhä sota" -kirja demonstroi varsin hyvin sitä ilmapiiriä jossa ensin Jumala halusi Suomen sotaan ja varasi suuria maa-alueita palkkioksi. Ja sitten Jumala rankaisi huonoja sotilaita sotakorvauksilla ja häviöllä. Kuten ei myöskään siihen että 1990 -luvulla demonstroidusti kirkossa oli saatanapaniikki -ilmiön mukaisia asioita. Jos teot ovat tapahtuneet ennen 1700 -lukua, kirkko tunnustaa ne ja on ikään kuin noussut näiden yläpuolelle. Tätä varhaisemmat pahat teot ovat jotain jotka demonstroivat miten mainio kirkko on nykyään.

Jos konservatiivit haikailevat mielikuvien 1950 -luvulle, on moderni trendikäs uskonnollisuus jonkinlaista nostalgiaa 1700 -luvulle. Näen tässä jotain huvittavaa. Yhtä huvittavaa kuin sitä että eksoteologia on näyte kirkon ikiaikaisesta monisäikeisyydestä ja epädogmaattisuudesta. Mutta kaiken kaikkiaan kristityt näyttävätkin olevan motissa tämän ongelman kanssa. Jos ne torjuvat eksoteologian, he ovat dogmaattisia. Jos he kannattavat sitä, he alleviivaavat hörhöytensä. Tämänlaatuiseen mottiin ajautui myös edellä mainitsemani Behe.

Skeptismi "järjen omatuntona"

Sivusin aiemmin omaatatuntoa koskevaa filosofiaa ja siihen liittyviä filosofisia perinteitä. Sen perusytimessä oli Heideggerin ajatus siitä, että hyvä omatunto on vain moraalista ylemmyydentunnetta, ja että aito omatunto on enemmänkin huonoa omaatuntoa. Omatunto on velvoite. Ja ihminen on samanaikaisesti tietoinen velvollisuudesta että kuitenkin äärellinen ja epäonnistuva. Ihminen tulee prosessissa enemmän tai vähemmän syylliseksi. ; Voidaan itse asiassa nähdä että skeptismi on ajattelulle ja tietämiselle samaa mitä tämän tyyppinen omatunto on tunteille ja etiikalle. Tässä kohden voidaan korostaa huonon omantunnon sankaroivaa vaikutusta ; Nietzsche joka korosti onnellisuuden ja kärsimyksen yhteyttä, voisi korostaa että tiedollinen epävarmuus on kuin omatunnon kolkutuskin. Kenties sairaus, mutta sairus vain samassa mielessä kuin raskaus on sairaus. Eli jos se ei anna täysissä voimissa olemisen kokemusta, niin se kuitenkin on ennen kaikkea luova tila. Ja kunnon übermench tietysti tavoittelee luovuutta.

Molemmissa ihmisen perustila tuntuu olevan huonoon suuntaan. Omatunto on argumentatiivisesti usein lähinnä oikeutus sille mitä on tullut tehdyksi tai mitä kannattaa. Tämä on korostetusti juuri sitä "hyvää omaatuntoa". Samoin argumentaatiossa ongelmana on oma maailmankuva ja sen mukanaantuomat silmälasit. Niissä asiat assimiloidaan ja tulkitaan itselle mieluisiksi. Molempien kohdalla asiat ovatkin usein yhteennivoutuneita. Sekä hyvä omatunto että oikea maailmankuva tuovat itsetuntoa. Ja tätä kautta ihmiset palkitsevat itseään tavalla joka johtaa "positiiviseen takaisinkytkentään" ; Ihminen oppii tulkitsemaan asioita itselleen parhain päin ja on entistä kannustuneempi ja vakuuttuneempi muiden vääryyksistä. Tämä onkin hyvä muistutus siitä että en pidä crankeja tyhminä, pikemminkin päin vastoin ; He ovat erittäin fiksuja keksimään älyllisiä puolivoltteja ollakseen oikeassa. Kunnon pseudotieteeseen hurahtanut on hyvin sitoutunut ja asiaansa uponnut. Tämä riski on oleellinen.

Jos omantunnon kolkuttelu on huonoa omaatuntoa ja tämä johtaa Lutherin kokemaan "ahdistukseen etiikassa ja omassatunnossa". Lutherilla synnintunto oli ahdistava, itsetuntoa rapistava tila, jotain joka korostaa omaa huonoutta. Tässä kohden ei tarvitse kuin muistaa se, että tiedon puolella on hyvinkin analoginen tunnetila. Mmaailmankuvan järkkymisessä on kysymys enemmästä kuin epätäydellisyydestä ja mahdollisuudesta oppia. Sillä väärässä oleminen, psykologisesti aivan tunnetusti, johtaa väärässäolosta enemmänkin tyrmistyneeseen ja oman rajallisuuden kiistävään shokeeraantumiseen, kognitiivinen dissonanssi on ahdistus ja assimilaatio, maailmankuvallisen kuoren vahvistaminen, parannus oireeseen mutta ei sairauteen. ; Eli aivan kuten hyvän omantunnon vallassa pullisteleva ei huomaa moralisoivansa ja olevansa tuomari-hyökkääjä, vaan luulee olevansa vain moraalisesti närkästynyt oikeassaolija, on maailmankuvaansa julistava ihminenkin oleellisesti samanlaisen "fiksummuudenkokemuksen" vallassa.

Tämänlainen egoismi ja siihen liittyvän itsetunnon rapsutelu on ajallemme tyypillistä, ja nähdäkseni jos se on ihmisilel tyypillinen ongelma, koulutusjärjestelmämme käytännössä tekee kaikkensa jotta se vahvistuisi entisestään. ; Eikä tämä "fiksummuudenkokemus" rehellisesti sanoen ole esimerkiksi itselleni ollenkaan vieras tila. ; Samoin kuin kristillisen teologian maailmassa jokainen on syntinen, tieteenfilosofia opettaa että jokaisessa tieteellisessä teoriassa on pakosti edes jonkinlainen aukko. Täyttä objektiivisuutta ei voida saavuttaa. Ihminen voi toki pyrkiä moraaliin ja tietoon, ja onnistua jossain määrin.

Ja vaika skeptikoita pidetään kylminä ja kovina ja tylsinä - osittain koska he viestivät mielellään denotaatioin ja välttävät konnotaatiopohjaista viestintää - heidät voidaan liittää tietoteorian Giordano Brunon omantuntomallin vastineiksi. Brunon mallissa ytimessä oli kiintymys universumiin ja heittäytyminen sen lumoihin. Jos omantunnon rooli tässä on osallisuus, niin aivan vastaavaa ajattelua löytyy taatusti vaikkapa Dawkinsin skientismi-innostuneesta "The Magic of Reality" -kirjasta. Bruno tosin korosti että ihmisen elämässä ihmisen osallisuus tarkoittaa väistämättä traagisia seurauksia, koska ihmisen luovuus ja mielikuvitus ovat rajallisia ja joskus tuhoisiakin. Dawkinsilta näitä tuhon ja turmelluksen sävyjä on vaikeampi löytää. Kenties pitäisi.

Sillä tieteellä on riskinä eettisellä tasolla ; On aivan selvästi se, että tiede on tietoa eikä itsessään eettistä. Soveltaminen on aina myös eettinen aktio. Kun tiedemies kehittää ydinpommin, hän käyttää taatusti tehokasta välinettä, tiedettä. Ja juuri tämä tehokkuus tekee siitä myös vaarallisen ja mietittävän. Siinä missä joku Jumalallinen rukousparannus on tehotonta, ja sen kohdalla voidaan valtaosa eettisistä ongelmista ohittaa juuri sen roskaisuuden takia kysyen että "what's the harm". Itse asiassa koska ongelmat ovat lähinnä sitä että jätetään tehokas keino käyttämättä, eli jopa haitat on sidottuja tieteen soveltamisen etiikkaan! Tällöinkin merkitys syntyy tehokkuuden ja toimivuuden kautta ja merkitys rukousparannuksessa tulee vain sitä kautta että se imee loisen tavoin merkitystä tieteen toimivuudesta. ; Ilman sairauksien hoitoa koskevia vaihtoehtoja sillä ei olisi väliä käytetäänkö tehotonta metodia vai ei käytetä. Mikään ei muuttuisi. Ja jos analogiamme tieteen ja etiikan välillä viedään loppuun asti löytyy analoginen ongelma myös tiedon puolella. Esimerkiksi tutkimusohjelman hedelmällisyyttä korostavat tieteenfilosofian teoriat ovat tässä kohden erinomaisia muistutuksia siitä, että tehottomiin ja tietoa tuottamattomiin tutkimusohjelmiin panostaminen - vain siksi että se hieroo jotain maailmankuvaa sofistikoituneemmaksi - tuo tiedollisia ongelmia "mutkan takaa". Ei siksi että tämä säätäminen itsessään olisi haitallista, vaan siksi että se parempi vaihtoehto jää toteutumatta.

Vilpittömien apostolien seuraamo

"Syvemmältä" -blogin kirjoittaja kaipaa selitystä ateistejen (ja ilmeisesti muidenkin uskonnottomien) suhtautumiseen apostoleihin. "Minua on askarruttanut pitkän aikaa sellainen kysymys, että miten kristinuskon hylkäävä suhtautuu opetuslasten todistuksiin?  Siis niihin, joissa kerrottuihin tapahtumiin ottivat konkreettisesti osaa ja minkä totuudenmukaisuuden tähden he kuolivat.  Ottaessani asian esille kyseiset tahot vaikenevat pääsääntöisesti hyvin äkkiä, mutta jotain suhtautumistapoja olen onnistnut kaivamaan esille.  Ollessani itse ateisti olin yksinkertaisesti ajattelematta asiaa - usko ei ollut minun juttuni ja sillä sipuli.  Kysymys olisi kuitenkin ollut vaikea." Hän uskoo että ihmiset eivät usko mihin tahansa satuihin. Hän moittii sitä että vedotaan Jeesuksen karismaan ja vastaaviin. Ne tuntuvat kirjoittajasta huterilta elleivät peräti mahdottomilta. Hän ajaakin melkoisen voimakkaan loppukaneetin. "Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät usko opetuslasten joko puhuneen totta, tai sitten kuvittelevat näiden tulleen huijatuiksi, tai muuta vastaavaa.  Kumpaakaan edellämainituista selityksistä ei kuitenkaan tue ainutkaan järkevä peruste.  Käsillä olevasta todistusaineistosta voi rationaalisesti vetää vain yhden johtopäätöksen, eikä minulla ole riittävästi sokeaa uskoa sen virheellisyyteen hylätäkseni sen."
1: Eli näin "Tuomo-savoksi" hän sanoo että jokainen ateisti on denialisti -idiootti jolla on vikaa päässä, järjenkäytössä ja sydämessä. Tätä on turhaa peitellä kohteliain sanoin. Se on päätelmä, sisältö vastaava. Ja siitä ollaan vastuussa. Tämä on samanaikaisesti ohje tämän blogauksen ja tämän blogin lukemiseen. Se on myös muistutus siitä että vaikka moni mielellään kätkee kusipäisen asennevamman käyttämällä lieventäviä sanoja, tämä kuorrutus ei itse asiassa muuta sitä asiaa että kyseessä on asennevamma. Toimii siis molempiin suuntiin tämä huomautus.

Tämä kysymys on tullut vastaani melko usein. Itse asiassa kun vuosia vuosia sitten juttelin Pauli Ojalan kanssa, hän viittasi siihen että "Raamattua" levitettiin paljon. Hän piti tätä vahvana todisteena siitä että Raamattu on faktuaalinen. Itse korostin sitä että painosmäärä kertoo siitä että Raamattu on historiallinen lähde. Eli se on historiantutkimuksen kannalta aika luotettava. Se kertoo siitä että se on ollut kirjoitusajankohtanaan tietynlainen. Joten se on kiistatta tähän aikaan sidottu historiallinen dokumentti. Se auttaa hyvin tehokkaasti ajankuvan muodostamisessa -aivan kuten Harry Potter -kirjat auttavat tulevaisuudessa nykyajan ajanhengen kuvastamista.
1: Niitäkin on kopioitu paljon, se on tulevaisuudessa varmasti vielä vahvemmin historiaan sidottavissa kuin Raamatut. Sillä Harry Pottereista niitä kopioita on paljon enemmän, kiitos kirjapainotaidon. Harry Pottereissakin on myös oikeita paikkoja kuten Lontoo. Eikä tästä pidä vetää päätelmiä siitä että Tylypahka olisi faktuaalinen paikka.

Kun perushenkenä on se, että Raamattu on uskottava koska opetuslapset pitivät sitä tärkeänä, Ojala loukkaantui syvästi. Hän piti reaktiotani pilkallisena. (Mitä se kenties olikin, tähän en osaa sanoa mitään, olen aina niin pilkallinen, kuulemma.) Ja korosti että opetuslapset uskoivat vilpittömästi ja se on itsessään todiste.

Tarinavastaus = aina paskin mahdollinen vaihtoehto.

"Mythopoeian" arvio Philip Pullmanin teoksesta "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" näyttää että kysymykseen on vastattu. Vähintään siinä muodossa että reagointi olisi vastaus. Hän kritisoi tosin selityksen osuvuutta lujasti. Tämä ei sinänsä ihmetytä, koska itse dissaan Pullmanin ateistista kirjoitustapaa aivan yhtä paljon kuin Lewisin kristillistä kantaa. Olen siis tässä Mythopoeiaa kirjoittavan Koposen kanssa aivan samaa mieltä. (En tosin ole lukenut tuota Pullmannin teosta, vielä, mutta olen lukenut miehen fantasiakirjoja.) "Pullman on saavuttanut mainetta jonkinlaisena C.S. Lewisin negatiivina: molemmat miehet käyttävät kirjallisuuttaan tuodakseen julki näkemyksensä kristillisestä uskosta. Siinä missä Lewisin Narnia-sarja on tylsää allegorista evankeliumien uudelleenkertomista, Pullmanin tarinoissa katolisen kirkon edustajat ovat poikkeuksetta mustasydämisiä omanedun tavoittelijoita ja hyvikset kirkasotsaisia ateisteja."

Tosin kirjaa lukemattakin, sen mukaan mitä siitä on esilletuotu kyseisessä blogauksessa, huomaan että selityksen kritiikki ei ole kovin toimivaa. Asenteellisuus, joka on tekstissä toki aina vaivaavaa, ei kuitenkaan ole sama kuin se, että sen argumentti tai sisältö olisi huono tai sellainen jota ei perustella. Nimittäin sitä kritisoidaan asenteella "Epilogista käy ilmi, että Pullman tietää kristinuskon seisovan tai kaatuvan ylösnousemuksen varassa: jos se ei ole historiallisesti totta, putoaa kristinuskolta pohja pois. Odotusten mukaan Pullman siis käy ylösnousemuksen kimppuun ja rakentaa sen monesti nähdyn modernistisen juonikuvion, jossa ylösnousemus on huijausta. Jeesuksen ruumis varastetaan haudasta ja Kristus esiintyy ylösnousseena veljenään, jotta opetuslapset tulevien vuosisatojen aikana perustaisivat sen Kristuksen kaipaaman organisaation, kirkon. Tämä on kuitenkin historiallisessa kontekstissaan täysin päätön ratkaisu: miten kenelläkään olisi ollut motivaatiota kirkon perustamiseen ja miten kukaan voisi huijata opetuslapsia esiintymällä Jeesuksena? Pullmanin tarjoama selitys ylösnousemukselle on vielä järjettömämpi kuin perinteinen kristillinen yliluonnollinen selitys." Lihavoin lausunnon sen vuoksi, että tämänlaista arvioita ei voi ihminen tehdä tiedolla. Se ei ole perustelu, se on asennevamma. Jotta voidaan arvioida eri selitysten paremmuutta, ne pitäisi voida laittaa vierekkäin ja arvioida niitä keskenään. Nyt ei voi tehdä oikein muuta kuin moittia sitä että selityksessä on premissejä tai vastaavia. Selitys on toki far fetched enkä itse kykene ottamaan sitä kovinkaan vakavasti. But basicly, it sounds a bit like doable.

Mythopoieassakin ollaan samaa kantaa kuin "Syvemmällä" -blogissa. Itse asiassa itsekin pidän näitä tarinointiversiota varsin heikkoina. Huteruus ei kuitenkaan johda päätelmään siitä että yliluonnollinen selitys olisi yhtään laadukkaampi. Jeesus todistetaan ihmeillä. Tule parantamaan amputoituja rukouksella, niin uskomme paremmin kuin tuollaisilla sepeämisillä. Jos uskonne todella rakentuu yliluonnollisen uskomiseen, niin keskustelu käydään tuomalla tämä konsepti yhteiseen keskustelukenttään. Todistamalla että se yliluonnollinen on edes hutera, eikä vain jokin oletettu asia josta ei ole edes viitetodisteita.

Niissä on itse asiassa jo lähtökohtavirhe. (Itse asiassa jo tuossa kysymyksessä on lähtökohtavirhe. Se on se sama virhe mikä on siinä kun siihen vastataan huonosti.) Se nimittäin perustuu itsereflektioon ja siihen perustuvaan psykologismiin, mielikuvaan siitä miten ihmismieli toimii kuvataan ajattelemalla oman itsen toimintaa. Pullman kertoo tarinan omasta mielikuvistaan ja lähtökohdastaan ja se määrittää mikä on naurettavaa ja mikä ei ole. Samoin, kun olen toistuvasti tähän "apostolien vilpittömään uskoon on pakko uskoa ja Jeesus todistuu jo tällä"  -argumenttiin törmännyt, olen huomannut että asiallinen vastaus ei yksinkertaisesti toimi. Sillä vaikka viittaat psykologian tunnettuihin teorioihin jotka eivät ole edes mitenkään kontroversiaaleja, niin siinäkin tapauksessa sinua syytetään siitä että tarina ei ole uskottava koska se ei sovi selittäjän omaan skeemaan siitä mitä ihmiset voivat ja eivät voi tehdä.

Itsereflektion heikkous on siinä että yksilö ei ole kaikki ihmiset. Ei koskaan. Kun katsomme televisiota, saamme jatkuvasti törmätä ihmeellisiin vesseleihin joiden järjenjuoksu ei seuraa yhdenkään tervejärkisen ihmisen ratoja. Heitä yritetään usein tyypittää kahvipöytäkeskustelussa ties mihin. Ja tämä ei ole kovin toimivaa. Itse asiassa jopa profiloinnin kohdalla on ollut paljon asiallista kritiikkiä siitä että he sovittelevat selityksiään melko puutteellisesti.

Olenkin, kuten blogini ahkerammat lukijat ovat huomanneetkin, korostanut sitä että anekdootti ei ole minkäänlainen maailmankuvan totuuden mittaamisen kannalta merkitsevä seikka. Oikeudessa asti silminnäkijätodistukset ovat aina paljon vähempiarvoisia kuin mitä arkijärjellään menijät uskovatkaan. Tarinoihin tulee lisäksi puutteita. Ja ennen kaikkea ne eivät asetu oikein minkäänlaisen asiallisen kritiikkiketjun alle. Pulmannin suurin ongelma ei siis ole edes se, että hänen näkemyksensä on far fetched. Vaan enemmänkin se, että hän rakentaa anekdootin jonka todennäköisyyttä on mahdoton testata ja arvioida. Anekdootilla on arvo jos ja vain jos siinä on testi jonka avulla tarina voidaan falsifioida. Pullmannin kirjassa tälläistä ei luonnollisesti ole eikä tule. Joten anekdootin suurin ongelma on oikeastaan vain se, että se tuntuu far fetchediltä. Se on oikeasti arationaalinen, järkevän keskustelun ulkopuolella oleva, vakuuttamisen retorinen muoto. Se, että perustelu ajatuuu tämänlaiseen on siis enemmänkin todiste siitä että ollaan epätoivoisia kun tämän parempaa ei ole. Siksi sekä Pullmannin tarinan että Jeesuksen apostolien kohdalla asiat turhan vakavsti ottavilla on mielstäni ongelmia. (Menkää hoitoon! Tai edes pois!)

Itse olenkin vähän etääntynyt siitä, mitä olen usein käyttänyt. Uskomisen sisältöä ei arvioida harhaluulon voimakkuudella, vaan esimerkiksi niillä kriteereillä joihin Pascal Boyer viittaa. En toki ole hylännyt taustalla olevaa kognitiotiedettä ja sitä että itsereflektion sijaan tehdään asiallisempia psykologisia tutkimuksia jotka kertovat mikä on ihmisille mahdollista ja mikä ei ole. Mutta se johtaa aina vain denialismiin. Koska tarina ei ole heistä uskottava silloinkaan kun se perustuu psykologiseen tietoon siitä mitä ihmiset tekevät ja eivät tee.

Tähän liittyen en tartu edes apostolien historiaan. (Minulla on tosin varsin konkreettisesti uskovaisten taholla hiljaisuutta herättävä argumentti aiheesta. Mutta se ei kuulu tähän.) Itse perustelen asiat mieluiten sillä, että ihmiset ovat konkreettisesti ja havaitusti tehneet jotain. Joten selvästi ihmiset tekevät senlaisia asioita.

Ensinnäkin taustalla on ajatus siitä että kuolema olisi jotenkin merkittävä asia.

Kun asiaa miettii, voi huomata että tämä koskee ehkä joitakuita ihmisiä. Mutta että poikkeuksia tähän on niin paljon, että olisi syytä punnita mietteitä uusiksi. Esimerkiksi jo itsemurhaterroristit ovat tietoisia kuolemastaan. He eivät ole saaneet mitään tieteellistä tai muutoin konreettista todistusta Jumalansa olemassaolosta. He vain uskovat siihen. Silloinkin kun ovat islamilaisia. En yksinkertaisesti kykene ottamaan vakavasti sellaisia ihmisiä, jotka pitäisivät islamia tämän itsemurhaan kykenemisen vuoksi jotenkin uskottavampana kuin vaikkapa uuspakanoita jotka eivät itsemurhaa suostu tekemään vaikka kuinka pyytäisi. (Esimerkiksi se, että minut saisi tekemään itsemurhan ei vaatisi edes kovin paljoa. En tarvitse tähän edes mitään uskoa yliluonnolliseen.)

Marttyreita tulee itse asiassa kaikkina aikoina, nykyaikanakin, usein. Ja kaikki heistä eivät ole kristittyjä. Ateistien marttyyri taitaa olla Bruno, jonka nimi toistuu ainakin Enqvistin ja Valtaojan uusimmissa kirjoissa. Itsemurhan ovat tehneet ainakin Hale Boppin taakse avaruusaluksen uskoneet Heavens Gatelaiset. Sen perustanut Applewhite ei vaikuta edes kovin karismaattiselta veikolta, ja siitä huolimatta hän onnistui rakentamaan kultin. Kultti teki itsemurhan. Mistään aggressiosta ei ollut kyse, vaan lahkon jäsenet asettuivat siten että heidät olisi helppo kuljettaa ruumishuoneelle. Pyytelivät jopa anteeksi vaivaa. He uskoivat että liharuumista ei enää avaruusaluksella tarvittaisi.

Toisaalta tausalla on usein ajatus siitä että ylösnousemustarinat ovat lähipiiristä ja tämä tarkoittaa että ne eivät olisi keksittyjä.

Tässä kohden en sano mitään muuta kuin nimen Carlos Castaneda. Se on tässä kohden nimittäin aivan oleellisesti samanlainen vastaesimerkki, kuin mitä Muhammad on Josep Smithille. Nimittäin sekä islamilaiset että mormonit uskovat, että heidän perustajansa koulutuksen puute on todiste siitä että kirja ei ole voinut syntyä muuta kuin Jumalisessa johdatuksessa. Tämä on toki lähtökohdiltaan hieman halveksiva kaikkia itseoppineita putkimieskvanttifyysikoita kohtaan (joilla on nerokkuutensa vuoksi taskussaan aina maailmanselitys Kaiken Teoria jota kuulemani mukaan vain tälläinen asennevamma estää ottamasta vakavasti). Kumpikin uskoo kovasti omaan profeettaansa, mutta vastapuolelle se ei anna uskottavuutta. (Mikä kertoo että kyseessä ei ole argumentti.)

Carlos Castaneda nimittäin on ylösnoussut kuolleista. Tai tarkalleen ottaen, hän olisi kuollut valonvälähdyksessä tavalla jossa hän nousee korkeammille ylösnousemuksen tasoille. Tämä ylösnousemus oli hänen opissaan ja hän esitti jopa että jos hänen seuraajansa pitäisivät häntä kädestä ylösnousemuksen aikana, hekin voisivat samalla nousta ylemmille olemisen tasoille. Castanedan kuolema ei lopettanut uskomusta. Päin vastoin, sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. Sitä kannattavat etenkin Castanedan lähipiiri. Tämä ei tietysti yllätä, koska tosiasiassa kun uskonjohtaja tekee kultin tahi lahkon, hänen kuolemansa jättää valtatyhjiön joka on varsin haluttava paikka kenelle tahansa systeemissä jo sisällä ja johtopaikassa olevalle. (Ja miksei muillekin yritteliäille.) Tosiasiassa jo se, että on porukka joka kulkee ympäriinsä tekee tämänlaisen tilan olemassaolevaksi.

Itse asiassa kun katsotaan lahkojohtajien kuolemia, on ajatus kuoleman erikoislaatuisuudesta yleinen. Syynä on tietysti se, että uskonnoissa on tavallisesti suhde yliluonnolliseen ja kuolemanjälkeiseen. Itse asiassa tunnetaan että uskomusjärjestelmät eivät romahda vastaesimerkkeihin. Viidennen päivän adventistit eivät hajonneet vaan vahvistuivat kun tiettyyn päivään liitetyt maailmanlopun ennustukset eivät toteutuneet. Siksi heitä on olemassa tänäkin päivänä. Lahkojohtajan kuolema huutaa alamaisten lahkolaisten puolella selitystä. Koska muuten se voisi hajota. Hierarkiassa ylemmät keksivät jotain ja koska he ovat lähipiiriä, he voivat kaupata tämän kaiken totena ja anekdoottina. Tämä on kristinuskon kannalta merkittävää, koska tosiasiassa ei ne Jeesuksen lähipiirin apostolit "niin paljoa tehneet", Raamatussa tilaa saavat marttyyrit ja esim Paavali jotka eivät olleet näitä silminnäkijöitä vaan jotka enemmänkin uskovat näiden silminnäkijöiden anekdootteihin. Uskaltautiivat saarnaamaan, kuten jokainen lahko tekee johtajansa kuoleman jälkeen.

Paavali naulittiin tosin hänetkin ristille. Tämä tuskin oli hänen tavoitteenaan, uskoi selviävänsä hengissä hän. Lahkojohtajaksi noustaan myös väkivallan ja uhan aikoina. Al Qaidan ei tarvitse pelätä olemassaolon lakkaamista siihen että Osama bin Laden ammuttiin. Se ei kaadu, koska tälläisiä asioita ei yksinkertaisesti tapahdu. Väkivallan uhka ja johtajien tappaminen itsessään ei lopeta ihmisryhmittymiä. Pikemminkin päinvastoin. Joku asettuu mielellään tulilinjalle - joko vallan vuoksi tahi vilpittömyyttään tahi muuten vain. (Kuoleminen ei ole niin iso asia. Oikeasti.)

Waltarin "Sinuhe egyptiläinen" ei toki ole faktaa, mutta siinäkin kerrotaan faaraon kuolemaan liitetyistä yksityiskohdista. Ihmiset kertoivat tarinoita kuolemaan liittyvistä asioista. Vaikka he eivät itse ole edes olleet paikalla, he esittävät läsnäolleen näkemyksestä kertomuksia. ~ Onhan toisaalta Darwinin kuolinvuoteella tehty kääntymyskin, kreationistiklisee, perustunut siihen että Darwinin lähipiirissä ollut henkilö joka ei ollut kuolinvuoteen lähelläkään on väittänyt että näin tapahtui. Hän ei sido itseään paikkaan eikä sido kääntymystä muutenkaan mihinkään dokumenttiin. Ihmiset kertovat  toisten ihmisten kuolemasta paskaa. Ja vain aivan vitusti. Jeesuksen kohdalla tämä on relevanttia koska roomalaiset iskivät Öljymäelle ja tämä hajotti apostolien seuran yhteyden. Porukka hajaantui kun pelästyi. Itse asiassa tätä kuvaa myötäillään itse teoksessakin, esimerkiksi Pietarin kieltäymyksessä hän oli indiivinä eikä osana apostolien tiivistä ydinjoukkoa.

Vilpitön pitää olla koska valehtelu on syntiä.

Anekdootti taas on tässä helppo tapa saada julkisuutta. Esimerkiksi Jehovan Todistajien "pääsiäisbileissä" käyneenä korostan että heillä on käytössä ehtoollisen kaltainen rituaali. Mutta sitä leipää ei saa ottaa koska se on tarkoitettu vain niille jotka pääsevät 144 000 joukkoon paratiisiin. Muuthan ovat maanpäällä, vähän niinkuin vain tavallisemmin liharuumiseen henkiin herätettyinä. Tätä ei  testata ja se perustuu henkilön omaan tunteeseen. Näiden kyseenalaistamista ei pidetä asiallisena, se on teologisen korrektiuden mukaan epäsopivaa, koska seuran teologian mukaan tämänlaisen huijaaminen olisi pahin mahdollinen vale. Ja että Jehova rankaisee siitä. Kuitenkin käytännössä Jehovan Todistajien keskuudessa kiertelee varovaisia huhuiluja siitä että "onko se ja se" aidosti nouseva. Esimerkiksi helluntailaistausta nähdään riskinä. Helluntailaisuuteen kun tämänlainen oman itsen korostaminen kuuluu Jehovan Todistajien mielessä oleellisesti. Anekdoottien valehtelun ja vilpittömän mielen kohdalle on määritelty hirveät kiellot, kaikki tietävät että tarinointi on epäluotettavaa tai ainakin sitä ei voi tarkistaa joten ne ovat perustaltaan epävarmoja. Niihin vetoaminen toimii silti tehokkaasti koska kukaan ei uskalla nostaa epäilyä kovemmalle tasolle. Se on vain sellaista pseudonurinaa jota kuulee sivupöydissä kun yksilöillä ei ole parempaa tekemistä kuin juoruta toisista.

Kokonaisuus on kompositio.

Väitänkin että ylläolevat elementit muistuttavat siitä että on aivan täysin mahdollista, eikä ollenkaan irrationaalista ainakaan, nähdä että apostolit ovat erehtyneet tai valehdelleet tai että tarinat ovat kertomaperinnettä. Ihmiset voivat tehdä juuri tuonlaisia asioita. Se ei ehkä sovi mielikuvaan joka ihmisillä on rehellisistä vilpittömistä ihmisistä. Mutta rehellisesti sanoen se on näiden ihmisten ylenmärääistä sinisilmäisyyttä - joka on tosin siitä kannustavaa, että se kummunnee heidän itsereflektiostaan, eli se heijastaa sitä että nämä yksilöt ovat itse hyviä ihmisiä. Valitettavasti moni ihminen ei ole. Ja heille uskontojen perustaminen tuntuu olevan jonkinlainen harrastus.

Monet kulttijohtajia seuraavat ihmiset uskovat heidän vilpittömyyteensä koska he eivät itse valehtelisi sellaisista asiasta. Osa seuraa vallan vuoksi ja valehtelee. Yksittäisiä motiiveja ei ole syytä eikä edes tarpeen lähteä erittelemään tätä tarkemmin. (Argumenttini ydin on siinä että tämä vaatisi psykologiaa joka on arvon kristityille automaattisesti by definition "epätyydyttävä ja hutera" kun se ei sovi heidän minäkuvaansa ja maailmankuvaansa kun se antaa epämiellyttävän tuloksen ja kaikkea. Tässä argumentissa riittää että tiedämme mitä voi tapahtua.) Se, miksi nykymaailmassa uskonnoissa on vähemmän marttyyrikuolemia johtuu lähinnä siitä että on maita joissa ei isketä hengiltä mutta joissa on näkyvyyttä. Näissä uusia lahkoja putkahtelee säännöllisesti koska mainostaminen on helppoa ja vainoa on vähän. Näin sikiää skientologien kaltaisia järjestöjä joissa ei kuolla marttyyreina koska tälle ei ole tarvetta. (Jos skientologiassa olisi tarvetta, niin luultavasti lentelisi kyllä omien jäsenten veri heillä. Rehellisest sanoen kammottava järjestö on se.) Sitten on maita joissa vainotaan, ja joissa myös syntyy ties mitä. Näissä vain myös kuolee enemmän porukkaa. Niin että Kiinastakin saamme tietää vain jostain Falun Gongista. (Jota kannattavat ihmiset ovat todellakin valmiita kuolemaan.)

Kaikki uskonnot lähtevät kulteista ja lahkoista. Sillä uskonto kerää jäseniä, eikä yht'äkkiä synny jättimegauskontoja yhdessä päivässä. Pieni määrä toimii tietyllä rakenteella ja tämä muuntuu jäsenmäärän kasvettua muunlaiseksi uskonnoksi. Syntyy instituutio. Kristinusko oli Jeesuksen aikana ja sen jälkeen lahko. (Monien sen aikalaisten mielestä peräti juutalainen lahko.) Kristinusko on kompositio jonka osat ovat kaikista lahkojen toiminnoissa aivan tavallisia. - Kristinusko on siis ihmeellinen korkeintaan samalla tavalla kuin joku sairas narkomaani on ihmeellinen kun tällä on kaikki narkomaanien perussairaudet kun keskimäärin narkomaaneilla on vain osa narkomaanien perussairauksista. Se on helppoa nähdä tilastopoikkeamana joita saadaan ihan sillä että narkomaaneja on paljon. Kristinuskoja on tietysti vain yksi, mutta kultteja ja lahkoja sitten onkin ollut todella monia. (Ei siinä voi sanoa muuta kuin että käyttäkää vähemmän huumeita tai uskontoja.)

Näin ollen uskoisin että voidaan sanoa että ei tarvitse olla hoopo uskoakseen että alkukristittyjen kova usko olisi mikään todiste siitä että uskon kohde olisi sekin ns. totuudenmukainen. En haluaisi lähteä sille tielle että kristitty joka uskoo että näin on olisivat hoopoja. Sillä olen agnostikko. Kuitenkin näyttää että ihme on selityksenä melkotavalla ontto ja puutteellinen, sellaisella oletuksenvaraisella tavalla joka kertoo että tässä kohden on kysymys enemmän mielivallasta, premissienvalintahipasta, kuin mistään järkevästä totuudenetsinnästä. Usko tosin onkin sitä että uskoa ei etsitä, se väitetään omistetuksi. Usko on sitä että vääräoppisia kutsutaan sulkumielisiksi joiden pitäisi etsiä totuutta siitä uskovaisten jo hallussaolevasta uskosta. Sillä uskovainen tietää paremmin. ~ Esimerkiksi suoralta kädeltä Uskova tietää sen, onko kaksoisvelihuijaus todennäköisempi ja tieteellisempi ja parempi selitys kuin yliluonnollinen ihme. Heille "epätodennäköinen" ja "uskottava" on enemmän tunneasia kuin tosiasia. Ja sitten he vaativat muita hyväksymään, paitsi sen että asia on tunneasia eikä tosiasia, että alistumaan siihen että kysymys on juuri heidän ylivoimaisesta supertunteesta joka on aitoa toisin kuin muiden, kuten ateistien, agnostikkojen tai buddhalaisten deluusiot ja harhat.

---

Kirjoittaja on wannabe-kulttijohtaja, jonka toistaiseksi osallistujattomaksi jääneet hengelliset kurssit ovat olleet osallistujien mieleen - ainakaan valituksia ei ole kuulunut. Hänen henkisesti-jumalallisesti-annetun-spontaaneissa ajatuksenvirtamaisissa saarnoissaan aiheena voivat olla esimerkiksi Legot, My Little Ponyt sekä aivojen kaapiminen ulos nenän kautta. Samanaikaisesti.

Lakkaa auttamasta!

Doverin oikeudenkäynnissä Behe lausui itse oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta melko pienen, mutta silti kovaksi PR -iskuksi muodostuneen lausunnon. Kun häneltä ensin kysyttiin minkälaista tiede on luonteeltaan, hän kieltäytyi antamasta kovin tarkkaa kuvausta - tämä kuuluu olennaisena osana ID -maailmaa, he eivät ole tarkkoja metodologiasta, joka nähdään rajoittavana ja luonnontieteiden kohdalla "naturalistisena", "pathetic level of details." Kuvaus sattui sopimaan astrologiaan (taikauskoinen horoskooppikyhäelmä) ja Beheltä kysyttiin eikö näin olekin. Hän myönsi asian. Jälkikäteen asiaa on lievennetty esittämällä että Behe olisi erehtynyt hieman ja luullut että kysyjä tarkoitti astronomiaa (tähtitiedettä). Kuitenkin tässä ohitetaan se, että astronomialla on kiistämättä rakenne, joka täyttää Behen antaman tutkimusohjelman muodon.

Tämänlaista ajattelua tarvitaan. Sillä kun eilen moitin sitä miten teologiaa haluttiin ulos yliopistosta on nyt tullut esille jotain joka näyttää mistä tämänlainen teologian luonteen vääristymä on lähtöisin. Rintamalle astui Tapio Puolimatka. Hän esitti että teologia on tieteiden ydin. Hänen näkemyksensä rakentuu perinteisiin vetoamiseen, jossa on vahva "maailmankuvan vihjeellisyyskulma". Eli taikauskoille tyypillinen näkemys, jossa rakastetaan "ideaa luonnontieteistä" samalla kun itse luonnontieteitä halveksitaan ja sen metodiikkaa pidetään rajoittavana.

Hän esittää esimerkiksi että "Matemaatikko ja filosofi Alfred North Whitehead (1861-1947) korostaa, että tiede ei ole mahdollinen ilman syvää intuitiivista vakaumusta, että maailmankaikkeus on järjestynyt. Vakaumus luonnon yksityiskohtaisesta järjestyksestä on puolestaan historiallisesti peräisin vakaumuksesta, että maailmankaikkeuden Luoja on järjellinen Olento." Puolimatka näyttää unohtavan että mekanistinen maailmankuva on nimen omaan naturalistista "pathetic level of details". Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Puolimatkan suosikki Plantinga esittää että evoluutio ei taa warrantia, eli erehtymättömiä aisteja. Hän esittää adaptaation, joka vaatii sekin säännönmukaisen mekanistisen maailma ; Adaptaatiohan on mahdollista vain jos maailmassa on jotain säännönmukaista tai pysyvää. Jos maailma on mielivaltainen, ilman säännönmukaisuuksia, ei siihen saa adaptaatiota.
1: Puolimatkan perusargumentaatio on se, että naturalisti ei saa olettaa että maailma ei vain ole luonnonlakien mukainen. Mutta teisti saa mielivaltaisesti olettaa että Jumala on juuri tietynlainen, eikä missään tapauksessa minkään muunlainen. Tämän huomaaminen tuhoaa Puolimatkan peruslaskelman ja tekisi Teismistä naturalismia epätodennäköisemmän ja epärationaalisemman vaihtoehdon. Teistillä on tarjota vain kehäpäätelmä ja mielivaltainen Jumalavalinta joka on epärationaalisempi kuin se, että vain suoraan olettaisi että maailmassa on luonnonlait ja niiden varassa toimii evoluutio.
2: On hauskaa miten Puolimatka pitää warrantia tärkeänä. Tässä näkemyksessä aisteja pidetään erehtymättöminä. Ilman varmuutta empiria kuulemma romahtaisi. Kuitenkin tässä Aamulehden jutussa hän selittää miten aistien epäily on nimenomaan hedelmällistä "Teologiset keskustelut ihmisen syntiinlankeemuksesta painoivat leimansa luonnontutkimuksen uusiin lähestymistapoihin 1500- ja 1600-luvuilla. Näissä keskusteluissa pohdittiin, miten ihmisen järki ja aistit olivat vaurioituneet syntiinlankeemuksen seurauksena ja miten tätä vauriota voitaisiin korjata kehittämällä tieteen metodia." Ei ole vaikeaa nähdä tässä sisäistä ristiriitaisuutta. Onkin sanottu että kaikki ne puolustukset joita teologit käyttävät pahan ongelman ratkaisemiseen johtavat siihen että kristinuskolta katoaa tae.
3: Puolimatkan suhde metodologiaan on ID -tyyppien vakiotapaan hyvin kaksijakoinen. Kun sama metodi ja tarkkuus on naturalistilla, kyseessä on kauhea rajoittuneisuus, väkivalta, toisinajattelijoiden lokerointi, ja mielivaltainen "naturalistien sisäinen peli". Eli metodiikka on vallankäyttöä kuten kunnon relativistiset postmodernistit uskovatkin. Kuitenkin kun hypähdetään teistien puolelle, metodologia muuttuu vain tarkkuudeksi ja laaduksi - vaikka kyseessä olisivat samat kriteeritkin. Näin Puolimatka voi kirjoittaa esimerkiksi seuraavaa "Tieteenhistorioitsija Floris H. Cohen toteaa, että kristillinen realismi johti "tunnolliseen uskollisuuteen kovia tosiasioita kohtaan", minkä seurauksena kiinnitettiin paljon huomiota tarkkojen havaintojen tekemiseen ja niiden systemaattiseen kirjaamiseen." Metodologia ei tällöin olekaan mielivaltaa. Tämä ei tietysti yllätä kun muistaa että Puolimatka esittää hyvin usein postmodernistista tiedekritiikkiä ja kohdistaa sen "skientismiin" jonka katsoo tarkoittavan ateisteja. Samalla hän kuitenkin lainaa Plantingan warrantia joka taas on nimenomaan ääriskientistinen näkemys jonka mukaan ihminen voi tietää varmasti ja hyvin laajalti - joka taas on juuri sitä mitä postmodernistit kiistävät.

Toki tässä on hauskaa huomata, miten Puolimatka nappaa lainauksia. Kun joku sanoo jotain, se muuttuu todeksi. Tieteenhistorian värittäminen tällä tavalla on varsin tavanomaista apologetiikkatoimintaa. Vastakkaista mieltä oleva voi valita toiset auktoriteetit. Sellaiset jotka muistuttavat esimerkiksi siitä, että euroopassa on muutakin eroa muuhun maailmaan nähden kuin uskonto. Kuten esimerkiksi maantieto ja ilmasto ja metallivarat. Ja tietynlainen kulttuurinen infrastruktuuri joka on vanhempaa perua kuin kristinusko.
1: Kristinuskohan marssi "valmiiseen maailmaan", jossa oli kreikkalaisia ja roomalaisia. Ja kreikkalaiset Aristoteles ja Platon taas värittävät kristinuskon teologian. Puolimatka ei kuitenkaan mene historiassa taaksepäin tänne asti, vaikka hänen alkuperien ajattelutapansa tätä itse asiassa vaatisikin ; Ja jos tätä hylätään ja katsotaan yksityiskohtia, on helppoa huomata että Puolimatka selittää muutosta jollain joka on pysynyt paikallaan. Kristinusko vaikutti satoja vuosia ennen empiiristä vallankumousta.
___1.1: Tämän huomion jälkeen herää miete siitä että kristinuskon väkivaltaisuus - esimerkiksi toisinajattelija Brunon kohtalo - selitti miksi kulttuuri oli vahvasti kristillinen. (Erimielinen ei voinut olla, uskonto näytteli yhteiskunnassa niin suurta roolia.) Ja mietteet alkavat kiinnittymään siihen miten empiriinen vallankumous sattuikin ajoittumaan hetkeen kun teologinen valta alkoi vähentymää nopeasti ja radikaalisti. Erilaiset "lievennetyt" ja aiemmin syntisenä pidettävät deistiset ja jopa ateistiset sävyt astuivat näyttämölle juuri tuolloin.

Tämä on väsyttävää, enkä siksi tartu tähän sen enempää.

Sen sijaan on hyvä huomata minkä varaan Puolimatka rakentaa nykyteologian puolustuksensa. Hän hakee puolustusta syvemmin historiasta ja alkuperästä. "kristilliselle luomisopille ominainen luonnonlain käsite tarjosi länsimaiselle kristilliselle kulttuurille älyllisen ilmapiirin, joka teki modernin luonnontieteen synnyn mahdolliseksi." Toki tässä ongelmana on se, että tässä idean syntytapaa pidetään ikään kuin oikeutuksena sille että maailmankuva on oikea. Tämähän ei pidä paikkaansa. Luonnontieteen historiassa on ollut tärkeässä osassa monenlaisia harhapolkuja. Emmekä voi esimerkiksi nykyään hyväksyä elementtiajattelua vaikka siinäkin oli matemaattisesti mallinnettava maailma, johon uskottiin pitkään ja josta kehittyi alkemia, jonka tuloksista ponnistaen nykykemiaa on kehittynyt. Emme silti arvosta alkemiaa.

Samoin lääketieteen kehittymiselle oli olennaista vanhakantainan humoraalioppi. Tässä ajateltiin nesteiden tasapainoa ruumiissa. Näitä vääristäviksi voimiksi ajateltiin esimerkiksi erilaisia eielollisia huuruja, eikä elollisia taudinaiheuttajia. Nämä näkemykset olivat tärkeitä koska ne sisälsivät ajatuksen siitä että ihmisruumis oli ikään kuin hallittavissa ja manipuloitavissa kemiallisesti. Mutta sillä ei silti ole mitään osaa eikä arpaa tai arvoa nykyisessä lääketieteessä.

Puolimatkan logiikka onkin itse asiassa "jälkiviisastelua", kuten vihheellisyysloogikoilla usein näyttää olevan ; Koska olemme havainnoineet että maailmankaikkeudessa löytyvän säännönmukaisuuksia, niin intuitiivista vakaumusta ei enää tarvita. Empiriaperiaate on vahvistanut itseään, joten mitään intuitiota ei enää nykyään tälläiseen tarvita. Jumalahypoteesia ei ole testattu pätkääkään, luonnonlakiperiaatetta sen sijaan on. Meillä on siis täysi oikeus "hyväksyä yksi ja hylätä toinen". Keksijän maailmankuva ei takaa että keksijän maailmankuva on oikea. Ja siksi emme voi vahvistaa alkemiaakaan Newtonilla ja muilla tiedettä ja filosofiaa kehittäneillä fiksuilla miehillä. Koska heidän tutkimuksensa ovat vakuuttavia vain toisilla alueilla ja toisissa ollaan jääty hedelmättömän spekulatiivisen sepeämisen asteelle.

Puolimatka ei ymmärrä että vaikka joku ajatus on kenties ollut tärkeä välivaihe, se ei tarkoita sitä että sitä ei voitaisi potkaista pois myöhemmin ; Kun ideoiden tikkaita on kiivetty ei niitä välttämättä enää tarvita. Samoin hän ylikorostaa maailmankuvan roolia hypoteesinmuodostuksessa - kuten "vihjeellisyysajattelussa" aina tietysti tehdäänkin. Samalla nämä "maailmankuvansa viisastaneet" ovat harvoin tekemässä yhtään mitään järkevää.
1: Puolimatka näyttää toteen omaa vihjeettömyyttään ja näkemyskyvyttömyydenpuutettaan. Tästä voisi toki olla esimerkkinä jo se, että hän arvostaa Intelligent Designiä kovasti. Mutta tästä näkemyksettömyydestään varmin osoitus on se, miten hän nieli petollis-valheellisen "Uncommon Descentin" Piankan kiusakampanjan. Hänestä asia ei vaatinut varmistamista tai tarkistamista vaan piti sitä uskottavana ja laittoi sen kirjoihin ja kansiin. Kun kriittisyyskyky on sitä rataa että mainitsemani kaksi asiaa niellään uskottavina ja järkevinä (~ perustelu on mikä tahansa jossa sanotaan jossain välissä sana "koska"), ei ole ihme jos "keksijän maailmankuva, keksinnön kulttuuriympäristö ja keksinnön kannalta olennainen ajatusasenne = ikuinen oikeutus joka ei koskaan voi osoittautua vääräksi" menee läpi ja tämänlaisia tekstejä ilmestyy Aamulehden toimitukseen.

Jos Puolimatkan näkemys teologian roolista olisi oikea, teologia olisi juuri siinä asemassa mihin Myllykangas sen asettaa. Myllykankaan virhe taas oli oletta se, että Puolimatkan kaltaiset teologianäkemykset olisivat koko teologia ja hän laajentaa "ei kuulu yliopistoon" -lausumat siksi liian pitkälle. Jos olisin teologi, huutaisinkin Puolimatkalle vihaisena siitä että hänenlaistensa pitäisi "lakata auttamasta".

Pieni ajatus ; Kahden ääripään väliin

John Pieretillä on mielestäni pieni mutta oleellisesti oikeansuuntainen huomio tieteensosiologiasta. Hän nostaa esiin, miten tieteen luonteesta keskustellessa esiin nousee helposti "oikea maailmankuva". Kuitenkin nimen omaan eri maailmankuvien kinastelu on olennainen osa sitä, että tieteellinen metodi toimii. "a method that, in truth, draws its greatest strength from the fact that it can be practiced by people of many differing and incompatible philosophies, thus all but guaranteeing that any scientific consensus is not based on a particular "worldview" but, instead, on the empiric evidence that has been vetted by people of many differing "worldviews." Any "scientific community" comprised of only atheists or only theists ... or Republicans or Democrats, under 30's or over 30's, left handers or right handers ... would not have this advantage."

Hän siis korostaa että tiedeyhteisön erimielisyys ja hyvin monenkirjava maailmankuvasto johtaa siihen että asioita joudutaan setvimään. Jos kaikki ovat samaa mieltä, syntyy helposti "ajan henki", jossa maailmankuvan oikeaoppisuus ratkaisee teorian suosion. Kun eri maailmankuvia on tarjolla, ei asiaa voida ratkaista maailmankuvan oikeaoppisuuden kautta, vaan on kisattava erimielistenkin kanssa. Tämä korostaa sitä että vertaisarvioinnin sijasta olisikin tavallaan puhuttava "kilpailija -arvioinnista". Kun erimielisyys velloo, kysymys ei siis ole mistään kollegaalisesta dogmatiikantarkastuksesta kuten kävisi jos tarkastaja ja tutkimuksen jättäjä kannattaisivat vahvasti samaa maailmankuvaa ja komppaisivat toisiaan. Maailmankuvien laaja kirjo pakottaa arvioinnin maailmankuvariippumattomammaksi.

Tämä on tärkeä huomio, joka huomataan tietysti usein historiassa. Galilein oikeudenkäynti ja Brunon roviollapolttaminen ovat suorastaan kliseisiä muistutuksia siitä, että jos vain yksi näkemys hyväksytään, tieteen eteneminen helposti jarruttuu. Tämä dogmaattisuus on kuitekin paljon helpompi huomata historiasta, kuin siitä mitä itse tekee. Tämä muistutus onkin nykyään paikallaan niillä joista nimen omaan kristillisyys on tieteenteon ydin. Tai niitä ateisteja, joista uskovainen tiedemies on kaksoisstandardilla tai kaksinaamaisuudella elävä olento.

Tosin tässä Pieretin asenteessa on kuitenkin mukana pieni vaara. Se on relativismi. Jos ytimeksi asetetaan tiedonsaaminen, käy helposti niin että toiset asiat osoittautuvat huonoiksi ja toiset järkevämmiksi. Näin esimerkiksi ei nähdä mitään tarvetta palata kinastelemaan palamisesta siten että uudelleenlämmitetään vanhaa elementtiajatteluun rakentuvaa flogistonteoriaa. Samoin tieteen edistyminen tarkoittaa sitä että näkemys joka jossain vaiheessa oli järkevä lakkaa olemasta sellainen.

Siksi lähtökohdaksi ei voi suoraa laittaa sitä, että Jumalakysymystä ei voisi ratkaista jompaan kumpaan suuntaan. (Koska olen agnostikko, uskon tietysti vahvasti että tällä hetkellä sitä ei ole ratkaistu kumpaankaan suuntaan.) Ja jos tämä ratkaisu tehdään, on kinastelua sitten taas hieman eri alueilla. Se, että erimielisyys ja eri maailmankatsomukset sallitaan, ei tarkoita sitä että ollaan relativisteja joissa mikä tahansa hyväksytään. Pieret on itse tietysti voimakkaasti tiedehenkinen eikä relativisti, mutta hänen on kenties vaikeaa nähdä tätä vaihtoehtoa koska se on hänelle itselleen niin vieras. (Ja mitä tämä kertoo minusta...)

Lopputulos tästä on se, että hypoteesinmuodostuksessa ja tieteentekijöiden vakaumusasioissa ollaan joustavia, mutta onnistumista sitten odotetaan. Näin lopputila on se, että karavaani kulkee ja koirat haukkuvat.

Valtapeliä.

"Ideologia on usein (muiden) kuolemaan johtava, propagandan välityksellä leviävä sairaus, jota käytetään vallankäytöllisenä aseena."

Kun teologiaa, filosofiaa, humanismia ja luonnontieteitä vertaillaan, on syytä muistaa että aina oikeastaan puhutaan filosofiasta, ja sen erilaisista lähestymisnäkökulmista. Asioita tarkastellaan erilaisista lähtökohdista.

Yleinen virhe on se, että oletetaan että ne puhuisivat totuudesta samalla tavalla. Itse asiassa ne puhuvat aivan eri asioista.
1: Luonnontieteethän ainoastaan kuvailevat sitä millaisen todellisuuden todennäköisesti voidaan sanoa olevan saatujen tietojen perusteella. Teologiassa ja maailmankuvallisissa asioissa asioita rakennetaan tietenkin myös sellaisille asioille joita ei pystytä havaitsemaan. Itse asiassa luonnontieteissä tälläisiä kannanottoja tehdään vähiten; Se kun toki tekee metodologian ja muun kohdalla valintoja ; Fysiikkaa ei voi soveltaa kaikkeen, mutta on kuitenkin niin että parhaat fyysikot ovat aina myös hieman enemmän filosofeja kuin yleensä annetaan ymmärtää. Eritoten fyysikot pohtivat metafyysisiä kysymyksiä, sillä ne voivat avata uusia näkökulmia todellisuuden luonteeseen. Kysymyksiä tehdään ja niitä pyöritellään sen toivossa, että löytyisi jotain konkreettista ; Jotain kokeellisesti havaittavaa. Pääasia kuitenkin on, että sen mietintä heillä johtaa käytännön kokeiluihin ja tuloksiin.
2: Mutta muunlaisissa lähestymistavoissa nämä samat valinnat tehdään. Ja itse asiassa he tekevät niitä pitkin matkaa, muuallakin. Yleensä kun luonnontieteitä kritisoidaan perustellusti, vedotaan luonnollisesti näihin. Mutta ei huomata että kritisoija itse ei koskaan selviä samasta kohdasta. Tämä johtaa karkeimmillaan siihen, että kun puhutaan fysikaalisesta suureesta lämpötila, subjektiivinen arviointi pääsee jonkinlaiseen "kuumaa - kylmää" arviointiin, joka eroaa henkilöstä toiseen. Lämpömittari taas antaa tietyn lukeman paljon pienemmällä erolla. Kun näiden tulkinnoista puhutaan, kukaan ei väitä että luonnontiede olisi huonompi kuin jokin muu tulkinta. ~ Luonnontieteessä on aina tulkintaa. Mutta tämä ei tarkoita sitä että muut tahot onnistuisivat tässä yhtään paremmin. Fysiikka on kokeellista filosofiaa, joka testaa teoriansa moneen kertaan ennen kuin niistä saadaan kirjoittaa tutkielma. Spekulatiivisemmassa filosofiassa ja teologiassa taas vain kirjoitetaan, ja tämä on luonnontieteellistä menetelmää vahvempi lähinnä sen takia että sillä ei ole näkökulmarajoituksia eikä siinä ole edes oleellista se, onko tutkimuskohdekaan olemassa. Niiden tulkintakenttä on siksi laajempi. Tälläinen pohdiskelu leviää nykyisin hetkessä kaikkialle. Toki sama leviämisnopeus koskee myös luonnontieteitä. Mutta niitä hidastaa se, että ne joutuvat tekemään lisäksi niitä kokeita. Pelkkä hienostunut koejärjestely vaatii ajattelutyötä, mutta kukaan luonnontieteilijä ei usko että pelkkää tutkimussuunnitelmaa ilman suorittamista voidaan lähettää Natureen.
___2.1: Tuntuukin erikoiselta että jos tiedemies ilmoittaa olevansa vaikkapa ateisti ja perustelee sen tieteellä, hänen tulkintansa halutaan kieltää. Teologi saa haukkua luonnontieteitä, mutta jos luonnontieteilijä toimii toiseen suuntaan, se on kammottavaa maailmankuvien vainoa. Tieteen väitetään jopa tuottavan "Yhtä Totuutta", joka pakotetaan kaikille. Päin vastoin, luonnontieteessä kuitenkin sallitaan aina eri tulkintoja: Erilaiset koulukuntakiistat tieteen sisällä ovat kaikille tuttuja. Ja itsekriittisyyden periaate pakottaa aina mahdollisuuteen että käsitystä olisi jossain määrin muutettava havaintojen edessä. (Jota vaatimusta esimerkiksi teologiassa taas ei ole.) Lisäksi on erikoista, että luonnontieteitä samanaikaisesti syytetään siitä että se tuputtaisi yhtä totuutta, kun sen toisaalta kerrotaan johtaneen moraaliasioiden löystymiseen, jossa sallitaan ties mitkä kauheudet. Tosiasiassa eri mielipiteiden salliminen ja "yksi totuus" ovat toistensa kanssa täysin vastakkaisia voimia.

En ymmärräkään luonnontieteellisesti ajattelevia vastaan hyökkäämisen ja teologisen puolustautumisen epätasapainoa muuta kautta, kuin että että tiedon kasvaessa uskonnot ovat joutuneet yhä ahtaammalle. Syynä on se, että tiede toimiikin itse asiassa liian hyvin. Näyttäisi olevan historiallinen trendi, että monet humanistiset ja teologiset kysymykset ovat muuttuneet luonnontieteiden kehittyessä luonnontieteellisiksi kysymyksiksi ; Asiat joita on pystytty ennen käsittelemään vain kvalitatiivisesti on nykyään mahdollista tutkia kvantitatiivisesti. Ja vielä huonommin on käynyt spekulatiivisempien käsitteistöjen kanssa: Ennen ajateltiin että sairaudet johtuvat kirouksista, ja nykyään ne selitetään viruksilla, toksiineilla ja bakteereilla. Eikä ole varmuutta että tämä ei jatkuisi tulevaisuudessakin. Sen sijaan toiseen suuntaan asioita ei ole tapahtunut. Esimerkiksi teologisia käsitteistöjä ei ole saatu tieteen puolelle positiiviseksi tutkimusaineistoksi ; Emme tutki uusimmalla tekniikalla enkeleitä tai demonien possessoinnin mekanismeja. Sen sijaan teologian ystävät voivat nähdä yhä vaivaa siihen miten luonnontieteen havainnot yhä sallisivat demonien vaikutuksen jossain.

Olen kuitenkin sitä mieltä että naturalistisessa ajattelussa minua ei ongelmana ole niinkään se, että löydetään erilaisia luonnontieteellisiä ilmiöitä, vaan se, että näiden pohjalta perustellaan eettisiä kannanottoja ; Vaikka Humen giljotiini on kaikille tuttu asia, meillä on taipumus uskoa että kun etiikassa tutkitaan käyttäytymistä ja etologiassa tätä voidaan tutkia, se tarkoittaisi että etologia välttämättä tarkoittaisi muutakin kuin ihmisen luonnollista toimintaa. Siksi esimerkiksi itse pyrin erottamaan "kiltteyden" ja "etiikan". Kiltteys on etologisesti selvitettävissä ja havaintojen pohjalta ihmiselle lajityypillinen tapa, joka liittyy yhteistyöhön ja laumahenkisyyteen. Tämä fakta vain ei kerro sitä että ihmisen myös pitäisi olla sellainen ja toimia tämän mukaan. Tosin tässä kohden on muistettava myös että Humen giljotiini ei ole kannanotto jonka mukaan luonnolliset asiat olisivat pahoja. Se sanoo vain, että tästä ei voida perustella etiikkaa. Itse asiassa se sanoo että tätä ei voida sanoa kumpaankaan suuntaan. Kuitenkin ihmiset unohtavat tämän ja tämän johdosta etologiaa pidetään joko selitysvoimaisempana kuin se tosiasiassa onkaan, tai sitten se nähdään jonain haukuttavana peikkona ; Ja tämä on juuri sitä, mistä luonnontieteellisesti ajattelevia voidaan ja tuleekin kritisoida. Se suoraan sanoen muistuttaa juuri sitä vanhaa uskonnollista järjestelmää, jossa moraali ja tosiasiat kuuluvat samaan piiriin.

Ja itse asiassa tämä on syytä muistaa, kun joku teologi kysyy vaikkapa sitä kuinka luonnontieteet selittävät vaikkapa etiikan tai esteettisiä kysymyksiä ; Voimme löytää taiteen tiettyihin piirteisiin evolutiivisia selityksiä, voimme löytää yhteistyöhön evolutiivisia selityksiä. Tätä kautta tiede todella selittää näitä piirteitä ja asioita. Mutta se ei kuitenkaan selitä itse kauneutta tai etiikkaa. Pohjimmiltaan se on näin, koska nämä tutkimuskohteet ovat subjektioita. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että meillä olisi jokin sielu. Ja itse asiassa on syytä muistaa että teologi itse ei selviä tästä ongelmasta yhtään sen objektiivisemmin. Ja tässä tulkinnoillekin voidaan nähdä oma paikka.

Tästä päästään oikeastaan siihen, että kun puhutaan kulttuurista, (1) geologi voi katsoa että kivi graniittia, ja (2) fyysikko mitata sen tiheyden ja koon ja muodon. (3) Arkeologi voi katsoa minkälaisia menetelmiä käyttäen kiveä on ihminen tai eläin työstänyt ja ajoittaa tämän tapahtuman. (4) Sosiologi voi kertoa minkälaista arvoa tällä jumalankuvalla on paikalliselle kulttuurille ja lopuksi (5) teologi voi selittää miten kivessä kuvattu Jumala pelastaa sielumme ja opettaa meitä olemaan kilttejä toisillemme. Tässä kohden on geologin turha sanoa että kivi ei olisi Jumalan kuva joka edustaa arvoja. Vaikka hänen tutkimusmenetelmänsä ei sitä tavoitakaan. Eikä teologi voi sanoa että se ei olisi silti kivi.

Ainut mitä pohjimmiltaan voidaan kiistellä kun erilaiset alkuoletukset ja tutkimusnäkökulmat kiistelevät, on se, miten suuri valta millekin tulkinnalle tulee antaa yhteiskunnassa. Ja tosiasiassa tässä kohden näyttää aina siltä että jokaisella on agenda jota he haluavat pakottaa jollain tavalla toisille. Ja tässä voi tapahtua muutoksia. Ja nämä muutokset antavat ymmärrystä. Ne kertovat ketkä ovat olleet vallassa, ketkä ovat nyt vähemmistössä ja ketkä haluavat lisää valtaa.

Kulttuurissa on nimittäin tapahtunut valtava vallanvaihto sen suhteen kehen luotetaan eniten ; Ennen valta oli teologialla ja tämän vallan yli hyppääminen oli sekä tosiasiaväitteellisesti että moraalisesti väärin. Elettiin totaalisessa yhden totuuden maailmassa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä että Giordano Bruno poltettiin roviolla kannanottojensa takia. Aurinkokeskinen maailmankuva sai kovaa kritiikkiä koska sen nähtiin edustavan väärää tietoa ja tämän katsottiin tarkoittavan ihmisen arvon alentamista ja moraalittomuuden voittoa. Nykyään uskonnot yrittävät aktiivisesti saada samanlaista valtaa päättää luonnontieteen asioista. Esimerkiksi ilmastonmuutosta ja evoluutioteoriaa kritisoidaan. Uskonnollisten tahojen mukaan tämä on oikeanlaatuista toimintaa. Laajemminkin teologit järjestään moittivat luonnontieteellisesti ajattelevia maailmankuvan syöttämisestä yhteiskuntaan, kun he toisaalta itse sallivat itselleen lähetyskäskyn noudattamisen ja esimerkiksi puolustavat kaduilla julistavien uskovaisten toiminnan hyviä puolia.

Minä taas, tälläisenä väliinputoajana, olen valmis antamaan muille tilaa. Mutta vain juuri sen verran, mitä he itse ovat valmiita antamaan. Siksi en esimerkiksi määrittele mitä kristinusko on. Paitsi, jos aletaan puhumaan apologiasta, jonka jäsen alkaa kutsumaan minua omien näkökulmiensa pohjalta huonoksi, ja kieltää minua olemasta jotain mieltä jostain asiasta. En siis tässäkään kohden kritisoi niinkään aatetta, kuin sitä valtaa jota niiden jäsenet sille vaativat. Voin kritisoida toki myös sitä, jos ne väittävät olevansa tiedettä, koska silloin niiden on täytettävä tietyt ehdot. Kuten annan heille luvan pitää jotain luonnontieteellistä teoriaa "vääränä ja huonona teologiana" ja niin "uskonnon X mielestä epäeettisenä" kuin heitä vain huvittaa.