Behe -motissa ; Avaruusolennot kirkon suvaitsevaisuuden kohteina

"Monet teologit ovat kuitenkin sitä mieltä, että myös avaruusolentojen tulisi olla katolisia. Tästä seuraa kuitenkin kiireitä Jeesukselle, sillä hänen pitää olla pelastelemassa oliokuntia planeetalla planeetan jälkeen." ... "On tosin niitäkin teologeja, jotka uskovat, että vain maapallon asukkaat ovat syntisiä. Seitsemännen päivän adventismin mukaan esimerkiksi saturnuslaiset ovat täysin synnittömiä. Vain maapallon asukkaat ovat syntisiä."
("Tekniikka&Talous", "Ovatko avaruusoliot perisyntisiä? – Kirkko joutuu pohtimaan hankalaa kysymystä")

Eksoteologia, avaruusolentoja koskeva teologia, ei ole kovin laajasti levinnyt. Kristityt eivät mieti paljoa avaruusolentoja. (Yksilön oma pelastus on kristinuskossa niin tärkeä että jossain määrin jopa ihmiskunnasta kokonaisuutena puhuminen on paikoitellen omituista.) Hyvin monelle ns. modernimmalle kristitylle eksoteologia edustaa kuitenkin jonkinlaista ultimaattista osoitusta kirkon suvaitsevaisuudesta, lempeydestä ja eidogmaattisesta ajattelusta. Usein tässä viitataan kohtuu vanhoihinkin näkemyksiin. Ikään kuin osoituksena että menneinä aikoinakaan ei ole oltu niin dogmaattisia.

Eksoteologia ei tällöinkään usein näytä kiinnostavan niin paljon kuin sen olemassaoloon viittaaminen. Viittaus luo gloriaa siitä miten hieno ja hyvä asia kristinusko on. Osittain tämä on huvittava asia. Se on jotain joka tuo mieleen Michael Behen joka on puolustanut Intelligent Designiä siten että se ei ole uskontoa eikä pseudotiedettä koska Suunnittelija voi olla myös avaruusolento. Mutta ymmärrän miten pienistä vihreistä miehistä puhuminen soveltuu modernin kristityn maailmankuvaan. Maailmankuvaan jossa rikkaus on höpsöytttä. Mitä höpsömpää ja mitä enemmän hölmöjä ja mitä enemmän hölmöillään niin sitä rikkaampi kirkko on. Tässä mielessä erilaiset ihan UFOt ajatukset kansallisuusluetteloineen ovat hyvä vaihtoehto.

Mutta jos tämän pointin hyväksyy ja katsoo asiaa tarkemmin,tilanne näyttää hyvin erikoiselta. Eikä kristinuskon kannalta kovin hyvältä.

Useimmiten eksoteologiasta mainitaan C.S. Lewis, eli uskonapologetiikko jota pidän yliarvostetuimpana hahmona. Henkilönä jonka "Mere Christianityn" lukeminen on ollut pahinta aikani haaskaamista ikinä. (Ja minä sentään olen lukenut "The Vitsikirja 2012":n joka on taas huonoiten toimitettu tietämistäni kirjoista.) Hän tuskin on kuitenkaan hyvä esimerkki varhaisesta eksoteologiasta. Koska hän on "varsin nykyajassa elänyt hahmo". Hän on lähihistoriaa, joka tuskin on hyvä mittatikku kun arvioidaan kristinuskoa kokonaisuutena ja historiallisena vuosituhantisena perinteenä.

Historiallisesti katsoen eksoteologiset ajatukset vaativat konseptia vieraalla planeetalla olevasta elämästä. Näitä ajatuksia ovat esittäneet antiikin ei-kristilliset kreikkalaiset. Thales Miletolainen ja Anaksimandros edustivat toki vähemmistöä, mutta he miettivät avaruusolentojen luonnetta. Tuon ajan maailmassa havaintoja pidettiin epätäydellisinä, kun taas ihmisen järki oli jotenkin sitten jumalaista ja virheetöntä. Siksi näitä ajatuksia tehtiin hyvinkin "nojatuolifilosofisesti" ilman havaintojen häivää.
1: Logiikalla oli warrant, havainnoilla ei. Tämä on mielenkiintoinen huomio kun huomaa että Puolimatkan warrant -ajatuksien varaan heitetyt historiantulkinnat ovat sellaisia että korostetaan että on tärkeää luottaa havaintoihin. Tässä tunnistetaan ongelma joka pelkkään järkeen luottamisessa on. Kuitenkin samalla tässä nojataan Descartesin äärimmäiseen rationalismin perinteeseen, hänen epäilyn kautta Jumalatodistukseen -asenteensa on Puolimatkan fanittaman Plantingan varioma. Ja näin koko warrant on rakenneltu. Puolimatka samalla vihaa naturalismia ja pitää empiirisyyttä rajoittavana ja harjoittaa hyvin ankaraa ja puhtaasti rationaalista käsitteiden määrittelyä ja niiden asettamista. Minun on hyvin vaikeaa nähdä eroa hänen ja Anaksimandroksen tutkimusmetodiikkaan...

Hieman myöhemmin Epikuros esitti että universumissa olisi ääretön määrä paikkoja joissa voisi elää avaruusolentoja. Hän käytti tukena atomismia. Lukianos taas tarinoi käyneensä itse näkemässä maan ulkopuolisia asukkaita.

Esikristillisessä maailmassa avaruusolennot olivat mahdollinen pohdinnan aihe. Mutta tämä muuttui kristinuskon myötä. Osittain syynä oli se, että vakiintuneessa näkemyksessä tärkeitä auktoriteettejä olivat Aristoteles ja Platon. Platon näki että on vain yksi maailma. Aristoteles taas esitti maakeskeisen näkemyksen jossa maa on kaiken keskus ja muu kiertää tätä. Koska planeetat eivät tätä kautta ole samanlaisia kuin maa, ei ollut järkevää miettiä että niissäkin olisi elämää. Maa oli erityislaatuinen ja ihmsielämä kaikkea muut erityislaatuisempi. Maata kiertävillä kristallikuorilla oli erilaista kuin maassa. Aristoteles hylkäsi myös atomismin ja korosti elementalismia jossa vesi, tuli, ilma ja maa olivat perusta. Koska avaruusolentojen mahdollisuutta oli mietitty atomismin pohjalta, nämä näkemykset luonnollisesti hylättiin.

Itse asiassa eksoteologiset ajatukset olivat käytännössä olemattomia hyvin pitkän aikaa. Aihe jopa kiellettiin. Maksimaalinen ilmentymä tästä on se, että Brunolla oli monenlaisia kerettiläisiä ajatuksia, joista yksi koski juuri avaruusolentojen olemassaoloa. Hänet poltettiin roviolla.

Oikeasti eksoteologiaa alkoi ilmestymään kunnolla vasta 1700 -luvulla. Syynä oli maakeskeisen näkemyksen kumoutuminen. (Aikaisemmin esimerkiksi Martti Luther piti aurinkokeskeistä maailmankuvaa kammotuksena.) Johann Schröter on hyvä esimerkki 1700 -lukulaisesta eksoteologiasta. Hänen mukaansa jos maailma on täynnä planeettoja, oli käytännössä väistämätöntä että nekin kuhisivat elämää. Kun maa oli planeetta ja muut planeetat olivat analogisia maan kanssa, oli ymmärrettävää että tämänlaisia näkemyksiä voitiin esittää.

1700 -luvulla esitettiin myös että auringossa olisi elämää. Tässä logiikka korosti Jumalan mahtia enemmän kuin mitään muuta. Logiikka ei ollut se, että universumi olisi hienosäädetty elämälle ja aurinko olisi erityisen elinkelpoinen paikka. Sen sijaan korostettiin että Jumalan armo ja kyvykkyys johtaisi siihen että auringossakin olisi sinne sopivaa elämää. Ja tiedettiin että auringon olosuhteet voivat sopia jollekin elämälle koska Jumalan armo takasi tämän.

Eli kun nykyään ajateltaisiin säännöllä "auringossa on elämää koska auringon elinolosuhteet ovat hyvät" niin 1700 -luvulla henkenä oli enemmänkin "Koska universumi kuhisee elämää, on auringossakin elämää joten auringon olosuhteiden täytyy olla elämälle soveliaat". Muukin on muuttunut. Havainnollisuutta avaruusolentoihin ei ole saatu sen enempää kuin Thaleenkaan aikaan. Mutta rationalismin työkalut ovat muuttuneet sitäkin enemmän. Perustelut nykyään ovat usein epäsuorasti fysikkalla todistamista ; Perustaltaan tilastollisia. Rationalismista ja analogia-ajatteluista on menty havaintoihin. Ja nykyään eksoteologitkin elävät Draken kaavan alla. (Draken kaava on itse asiassa de facto kyseenalaistamaton paradigma.) Eli kaikessa on kysymys tilastoista ja todennäköisyyksistä. Kultakutrivyöhykkeet ovat kristittyjen ystäviä, jopa niiden jotka eivät pidä avaruusolentoja relevanttina konseptina.

1700 -luku oli maagista aikaa.

Tämä huomio on siitä kiinnostava, että minulla on hieman sellainen kokemus että modernit uskovaiset ovat yllättävän usein haikailemassa juuri 1700 -luvun perään. Heidän näkemyksensä hyvästä mausta on "juuri samalla tavalla klassista". Toinen virstanpylväselementti tässä ajassa on se, että jos uskonto on tehnyt väärin 1700 -luvun jälkeen, niistä ollaan hiljaa.

Kirkko ei esimerkiksi standardinomaisesti pyytele olemassaoloaan anteeksi viittaamalla pappien sotapuheita talvisodan ajalta ja sen jälkeen. - "Suomen pyhä sota" -kirja demonstroi varsin hyvin sitä ilmapiiriä jossa ensin Jumala halusi Suomen sotaan ja varasi suuria maa-alueita palkkioksi. Ja sitten Jumala rankaisi huonoja sotilaita sotakorvauksilla ja häviöllä. Kuten ei myöskään siihen että 1990 -luvulla demonstroidusti kirkossa oli saatanapaniikki -ilmiön mukaisia asioita. Jos teot ovat tapahtuneet ennen 1700 -lukua, kirkko tunnustaa ne ja on ikään kuin noussut näiden yläpuolelle. Tätä varhaisemmat pahat teot ovat jotain jotka demonstroivat miten mainio kirkko on nykyään.

Jos konservatiivit haikailevat mielikuvien 1950 -luvulle, on moderni trendikäs uskonnollisuus jonkinlaista nostalgiaa 1700 -luvulle. Näen tässä jotain huvittavaa. Yhtä huvittavaa kuin sitä että eksoteologia on näyte kirkon ikiaikaisesta monisäikeisyydestä ja epädogmaattisuudesta. Mutta kaiken kaikkiaan kristityt näyttävätkin olevan motissa tämän ongelman kanssa. Jos ne torjuvat eksoteologian, he ovat dogmaattisia. Jos he kannattavat sitä, he alleviivaavat hörhöytensä. Tämänlaatuiseen mottiin ajautui myös edellä mainitsemani Behe.