Kenties eniten päänvaivaa filosofian harrastuksessa on ilmiö, jota kutsutaan nimellä perspektiivien pluralismi. Ilmiö on jo kauan tunnettu, ja varhaisin maininta siitä löytyy Xenophaneelta. Hän oli sitä mieltä että jumaluuskäsitykset joutuvat muokkautumaan katsojien näkökantoihin, ja siksi jos leijonat kertoisivat jumaltarinoita, niiden sankarit olisivat leijonien kaltaisia: Käsitys muuttuisi tarkastelijanäkökulman mukana, vaikka itse termi "jumaluus" pysyy samana. Tämä näkemys on korostunut postmodernismissa.Perinteisesti ongelmaa on pyritty korvaamaan häivyttämällä yksilö. Tämä tarkoittaa sitä että on tehty jaottelu. On subjektiivinen, intersubjektiivinen ja objektiivinen.
1: Subjektiivinen on yksilön näkökanta. Tämä on katsottu yksilön mielipiteeksi, ja esimerkiksi yksittäisen uskovaisen henkilökohtaiset kokemukset Jumalan läsnäolosta eivät ole uskottavia selityksiä sellaisenaan, niitä täytyisi voida testata ja toistaa.
2: Intersubjektiivinen on ikään kuin ryhmän "äänestystulos", eli käytännössä se että löydetään yksi tai useampi joka on asiasta samaa mieltä. Tämä on esimerkiksi uskovaisten keskuudessa oleva käsitys siitä että eri henkilöillä on samantapaisia psykofyysisiä kokemuksia jumalan läsnäolosta. Tätä kritisoidessaan joutuu jo tulkitsemaan tilannetta enemmän "lajityypilliseksi ajatteluvirheeksi". Tiedettä ei yleensä pidetä äänestyskysymyksenä (vaikka toisaalta hieman paradoksaalisesti luotetaan "tiedeyhteisön kantaan" ja mitataan teorioiden toimivuutta paradigman käsitteellä ; Tämähän taas on pohjimmiltaan taas sitä kuinka moni tiedemies on teoriasta vakuuttunut..)
3: Objektiivinen näkemys taas on sellainen, jossa päätelmä ei riipu katsojan maailmankatsomuksesta, eli se on eräällä tavalla "persoonatonta tietoa" tai "luonteetonta tietoa". Tässä korostetaan että Jumala todistetaan löytämällä tämä pilvistä puhuva, salamoita paiskova olento sen sijaan että jotkut saisivat henkilökohtaisia kokemuksia joita ei voida toisintaa.
Perinteisesä tavassa on korostettu sitä kuinka "ihminen uskoo kun näkee". Kuitenkin etenkin postmodernistit ovat muuttaneet tilannetta ; Heistä "näköala ei mistään" (the wiew from nowhere) ei ole lainkaan mahdollinen: Jo jaottelu "tuo on leijona" perustuu teoriaan leijonista, ei mihinkään objektiiviseen leijonan hahmoon, objektiivisuus on siis mahdotonta. Heistä ihminen "näkee sen minkä hän haluaa uskoa." Eikä muuta vaihtoehtoa ole.
Hieman tämän tapaista ajatusta on käsitellyt myös sellainen pragmatisti kuin Nicholas Rescher. Hän esitti että jokainen kannanotto perustuu aina aporetic clustereihin, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että filosofisella väitteellä on oltava relevantteja väitteitä jotka muodostavat yhdessä ikään kuin perheen, josta syntyy päätelmiä. Nämä taas oletetaan.
Rescher korosti sitä miten on mahdollista törmätä tilanteeseen, jossa annettuun tilanteeseen sopuivat useat eri selitykset, jotka ovat keskenään ristiriitaisia; Ne molemmat eivät voi olla tosia samanaikaisesti. Eikä ole mitään keinoa selvittää mikä tilanne on oikeasti, oikea vastaus on pelkästään vallankäyttökysymys.
Otan tästä keventäväksi esimerkiksi yhden sudokun. Kuten huomataan, kuvassa on ensin annettu ongelma, jolle onkin ainakin kolme erilaista vastausta. Ne kaikki ovat fiksuja ratkaisuja, ja noudattavat täysin sudokujen sääntöjä ; Ne ovat kaikki konsistentteja. Osa kaikkien vastuksien numeroista ovat samoja, mutta olen laittanut tummansinistä taustaa niihin, joissa vastauksissa on eri numeroita. Ei ole mitään keinoa ratkaista, mitä näistä kolmesta vastauksesta lehti, jonka kilpailussa tuo sudoku on ollut, tarkoittaa. Kun vastaus joka on valikoidut ruudut tuosta taulukosta, lähetetään lehteen, lehti vain päättää tuloksen virheelliseksi ja sudokun väärin täytetyksi. Ja vain siksi että sattuukin niin että valikoidut ruudut ovat tummansinisissä ruuduissa. Tässä tiede ja filosofia voi tuottaa nämä kolme konsistenttia tulosta, mutta todellisuus, tässä tapauksessa lehden toimituksen tieto sudokusta, ei ole älyllisesti ratkaistavissa. Voidaan vain lähettää sudoku ja toivoa parasta. Selvää on kuitenkin että kaikki näistä sudokuista eivät mitenkään ole samanaikaisesti se ruudukko joka lehden toimituksella on. Toisin sanoen, perheenä ratkaisut ovat inkonsistentteja.
Tässä kohden on syytä huomata, että tämä korostaa sitä miten tieteessä ja filosofiassa ei voida mitenkään kumota toista teoriaa tai näkemystä vain siten että etsii tukea jollekin toiselle teorialle, ja osoittaa että tämä tuettu teoria ja esitetty näkemys ovat keskenään ristiriitaisia. On yksinkertaisesti osoitettava, että toisen sudoku on väärin täytetty. (Tässä kohden on huomattava, että emme voi vain laittaa jokaiseen tyhjään ruutuun numeroa 1 ja väittää että se on ratkaistu sudoku.)
Recher esittää että filosofiassa ja tieteessä ja muussa vastaavassa rationaalisuutta käyttävässä päättelytoiminnassa joudutaan ottamaan tiettyjä perspektiivejä, tarkastelunäkökulmia. Hänen mukaansa niitä on aina vähintään kolme:
1: Sisällölliset sitoumukset: Tämä tarkoittaa päättelyn peruspremissejä.
2: Metodologiset sitoumukset: Sallitut argumentoinnin ja todistamisen tavat ja esitykset kielletyistä päättelytavoista, päättelyvirheistä.
3: Aksiologiset sitoumukset: Tiedon standardit, eli se mikä on mielenkiintoinen kysymys, hyvä tutkimusohjelma.
Näitä ei voida koskaan välttää. Emmekä siksi voi aloittaa päättelyä "puhtaalta pöydältä". Yskilön henkilökohtaiset kokemukset määräävät sen minkälaiset premissijoukot hän voi hyväksyä. Tämä ei kuitenkaan ole irrationalismia, rationaalisuuden puutetta. Sillä sisäisten näkökulmien on kuitenkin oltava:
1: sisäisten näkökulmien mukaisia
___1.1: konsistentteja, eli yhteensopivia päättelysäännön antamien tulosten kanssa
___1.2: koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa
___1.3: scopeja eli riittävän laajoja
___1.4: elegantteja eli jollain lailla tyylikkäitä
___1.5: taloudellisia eli niissä ei käytetä hirveää määrää premissejä.
2: ulkoisten näkökulmien mukaisia
___2.1: uskollisuuden kokemukset
___2.2: vaikutusalan laajuus.
Tämän pidemmälle sen sijaan ei hänestä päästä. Mutta näin pitkälle päästään. Eli toisin sanoen mitä tahansa ristiriitaista soopaa ei tarvitse sietää. Rescher korostaakin pragmatismia eli teorioiden toimimista käytännössä. Mutta siinä vaiheessa jos tilanteeseen otetaan mukaan hyväntahtoisuuden periaate, alkaa tapahtumaan erikoisia asioita. Hyväntahtoisuuden periaatteessahan ideana on se, että jos jonkun toisen näkemys vaikuttaa sinusta typerältä, se johtuu todennäköisesti siitä että et ole ymmärtänyt sitä, ja vain epätodennäköisesti siitä että hän todella olisi typerä ja ristiriitainen. Tämä ajatus on antropologiassa tärkeä, ja siinä estetään sitä että henkilö oman kulttuurinsa sokaisemana tuomitsisi toiset kulttuurit typeriksi, primitiivisiksi ja niiden kansalaiset typeryksiksi. Kun tämä sinänsä ansiokas ja käytetty periaate otetaan mukaan kuvioihin, käy kaksi asiaa:
1: Emme voisi kritisoida toisten näkemyksiä, edes Rescherin omaa näkemystä, koska kritisointi kertoo enemmän omasta maailmankuvastamme.
2: Emme voi kritisoida tiedettä tai muutakaan ajatteluun pohjaavaa tai sellaiseksi itseään väittävää systeemiä, koska sekin kertoo lähinnä kritisoijan omasta maailmankatsomuksesta.
Tällöin tilanne on todella vaikea erotta irrationalismista. Ja taidan tietää, miten heidän kanssaan tulee keskustella.
