#kutsumua

Internetin tiedostavat ihmiset ovat pyörineet kiusaamisen vastaisessa #kutsumua -kampanjassa. Siinä pitää lapulle kirjoittaa haukkumasana joka yliviivataan ja sen alle jotain sellaista jolla on positiivinen sävy jolla itseä toivottaisiin kutsuttavan. Kampanjassa on ollut erilaisia ratkaisuja siihen miten asia pitää tehdä. Esimerkiksi Eveliina Ojala ratkaisi asian temaattisesti. "nolla" on muutettu "täydeksi kympiksi". Jenni Tamminen taas oli enemmänkin vaihtamassa samanhenkisiä sanoja toisikseen "hikke" "fiksu".

Tämänlaisissa kampanjoissa on tietenkin hyvä taustaidea. Tarkoitus ei voisi olla juuri parempi. Se myös hyödyttää sosiaalisen median "hyvähenkisyyttä" tehokkaalla tavalla. Teholla josta moni mainosmies olisi kateellinen. Se vihjaa että moni ei pidä kiusaamisesta.

Kuitenkin asialla on kääntöpuolia.
* Ensimmäinen on palu karuun todellisuuteen. Oikeasti kiusatulle tämänlainen ei ole hyvä. Jos joku nuori laittaa listalle mustaa valkoisena että millä häntä on haukuttu ja mistä hän haluaa päästä eroon, se on kuin suoraan vinkkilistausta kiusaajille. Että mihin herjoihin kannattaa keskittyä. Tätä kautta en usko että esille tulee mitään "validia oikeaa kiusaamista" vaan paljon tätä lievempää yleistä pahastumista. Huomio siirtyy tarpeettomasti muuhun kuin kiusattuihin. Yleinen itsen martyrisoiminenkin on riskinä. Ja tähän liittyy sitten astetta syvempi ongelma.
* Toisaalta yleinen kiusaamisen väheksyntä nojaa juuri siihen että ihmisillä on mielikuvia kiusaamisesta. Ja nämä ovat hyvin lähellä kiusoittelua. Tällöin kiusaaminen voi olla hyvin lähellä sitä että joku naureskelee ja heittää hassua herjaa ja kiusattu on oikeasti vain tosikko joka ei leikkiä ymmärrä. Samoin jos pipoa heitellään leikkimielisesti kaverilta toiselle naureskellen, ei kenties ymmärretä mitä eroa on jos kaverin pipo heitetään 20 asteen pakkasessa puuhun ja sitten hänelle annetaan lumipesu, ja annetaan polon hankkia piponsa työläästi takaisin itse. Kiusaamiselle on yleensä muitakin nimityksiä. Sellaisia kuin pahoinpitely, näpistys, varkaus. Se, että nimenomaan hassut pilkkanimet laitettaisiin asian ytimeen vääristää entisestään sitä kuvaa joka kiusaamisesta on. Se lietsoo kenties vaarallisinta ja pahinta harhaluuloa joka kiusaamisessa on. Että kiusaaminen on pelkkää "kiusatuksi tulemisen kokemusta" jonka voi saavuttaa pikkumielisyydellä. Minuakin kutsuttiin "muumipeikko pottahiukseksi" mutta en itse edes laske tätä "validiksi kiusaamiseksi". Tai jos laskenkin niin en haluaisi että pahaa kiusaamista kokeneiden kokemusta vähätellään siten että kiusaaminen nähdään tämänlaiseksi huomattavasti lievemmäksi ja vähemmän pahaksi asiaksi.
* Kolmanneksi pilkkanimien kohdalla on kysymys laajemmasta ilmiöstä kuin kiusaamisesta. Tarkemmin ottaen kyseessä on enemmän kohteliaisuus ja siihen liittyvä tapakasvatus. Kysymys on enemmän poliittisesta korrektiudesta. Tätä korostaa se, että aika monet kampanjan laput harjoittavat "synonyymejen ja konnotaatioiden kanssa leikkimistä" tavalla joka tuo mieleeni lähinnä hikipedian "poliittinen korrektius" -artikkelin sananvaihdosmenetelmät. Itse esimerkiksi olen taatusti haukkunut minua kiusanneita ties millä nimityksillä. Ja tähän on "sosiokulttuurinen syy". Kaikki kiusaajat eivät ole keskenään identtisiä. Osa tomertuu opettajan antamasta moitteesta. Mutta tosiasiassa opettajalle kieliminen on jotain jotka osalle kiusaajista on täsmälleen samaa kuin mitä "vasikoille" tapahtuu television vankilasarjoissa. Ja samasta syystä. Koulu on jonkinlainen vankila näille ihmisille. Tai ainakin he käyttäytyvät näin. Nämä ihmiset ymmärtävät lähinnä väkivallan ja machismon kieltä. Omalle kohdalleni osui näitä, ja opettajan kanssa keskustelu oli varma oikotie saada fyysistä palautetta joka opettaa tiettyjä soveliaita käytösnormeja "vasikoinnista" kielimisestä. Jos näitä ihmisiä vastaan poistetaan teräväkielisyys, niin jäljelle jää vain suora väkivalta. Ja jos mietitään pilkkaamista on syytä muistaa että henkinen väkivaltakin on väkivaltaa. Mutta arvatkaa mikä muu on myös henkistä väkivaltaa? Fyysinen väkivalta.

Kaikesta huolimatta otin osaa kampanjaan. Se korostakoot ironisesti kampanjan poliittisesti korrektia henkeä. Olen kirjannut siihen minusta käytetyn rehellisen kuvauksen "PÄSMÄRI" ja toivon että minua kutsutaan "harvainvaltaisuushenkisyyteen spesifioituneeksi auktoriteettihahmoksi".

---

Oikeita pilkkanimiäni ette saa. Tai jos saisitte, joutuisin liittämään alle korostuksen "hulluksi joka saattaa lyödä pilkkaajiaan päähän tiilellä". Ette saa pilkkanimiäni, joten en liitä. Ette lukeneet tästä alaviitteestä muutenkaan yhtään mitään, paitsi erittäin hypoteettisesti. Kinkymielisille voin todeta kuitenkin sen verran,e ttä Saatte. lääh. kutsua. puuh. minua. "rrrehtoriksi".

Mikä Kuuluu Jouk(k)oon

Sörnäisissä oli esillä uusi graffiti. Se edusti tyylilajiltaan lyhyttä aforismia. Sanojalla oli ollut kova tarve tuoda viesti julkisuuteen, ja lakia ja sen rajoitteita uhmaten hän noudatti omaatuntoaan säädösten yli jakaen maailman kanssa seuraavan syvällisen oivalluksen ; "lerssi on dikki" ; Tämän syvällisen ajatelman parissa ei voinut kuin ällistyä. Siksi lupasin itselleni graffitin nähdessäni että tänään ajattelen kahta asiaa. Lerssiä ja dikkiä. Pian lupasin näin myös julkisesti. Itselle tehdyt lupaukset olisi helpompi ohittaa, mutta julkisten lupausten rikkomisesta seuraa helposti häpeää. Siksi, nolouden välttämiseksi, ajattelin kaapaista lerssin ja dickin esille, julkiseen mutta lempeään, käsittelyyn. Käsittelyyn josta kenties saadaan jonkinlainen kaikkia osapuolia tyydyttävä huipentuma.

Kyseessä on selvästi määritelmä. Tämä on aforistiikassa hyvin yleistä. Lyhyt väitelauseeksi muotoiltu propositio on äärimmäisen käytännöllistä esittää mietelauseena. Sillä näiden funktiona on toimia jonkinlaisena oikotienä ajatukseen.

Tässä määrittelyssä on kenties terveintä olla aloittamatta lerssistä ja dikistä. Oleellisempaa on, niiden sijasta, tuijottaa "on" -sanaa. Sitä käytetään yleisesti ottaen kahdella tavalla:
1: "On" vastaa matematiikan "=" -merkkiä. Tällöin määritelmästä tulee symmetrinen. Puolia voidaan vaihtaa. Olisi siis perusteltua sanoa että "dikki on lerssi". Äidinkielen tasolla kysymys on synonyymeistä. "Elämä on laiffii" = "Laiffi on elämää".
2: "On" vastaa matematiikan joukko opin termiä "C", on osajoukko. Tällöin lause on hierarkinen, kyseessä eivät ole synonyymit, eikä puolia voida kääntää. Se olisi sama kuin jos sanoisi että "bokserit ovat alusvaatteita" ja yrittäisi kääntää sen että "alusvaatteet ovat boksereita".
+: Valitettavasti aforismin tekijä ei ole kontekstoinut lausumaa. Siksi on kenties terveintä olettaa että lerssi ja dikki ovat keskenään oleellisesti analogisia tavalla jossa lerssi on joko spesifimpi tai yhtä spesifi kuin dikki, mutta ei tätä laajempi käsite. Tämän jälkeen voimme kenties lähestyä dikin ja lerssin yhteyttä muistamalla että se on identtisyyttä hieman löyhempi lähestymistapa. On siis kenties terveellisempää lähestyä asiaa äidinkielen käsitteiden "denotaatio" ja "konnotaatio" kautta.

Hyvin usein käsitteet ovat synonyymejä, mutta vain lähes sellaisia. Jos mietimme lauseita, voimme huomata että aivan tiukan synonyymiston tekeminen on hirvittävän vaikeaa Jos sanotaan että "piski=koira" "koira=hauva" ja "koira=hurtta" huomaamme että on silti paha sanoa että "piski=hurtta". Käsitteillä on sama denotaatio mutta eri konnotaatio. Piskiys korostaa koiran pienuutta ja tietyntyyppisiä mentaalisia attribuutteja jotka vaikuttavat sen käyttäytymiseen. Hurtalla nämä ovat erilaisia, koko vaikuttaisi suuremmalta.

Ja tämä on tietysti lerssin ja dikin ytimessä. Aforistikko ansiokkaasti luo meille kielipelin jossa dikki on hieman vieras sana. Lerssi on sen sijaan vakiintunutta ja hyvin tunnettua slangia. Sitä kautta voidaan arvata helposti että "dikki" viittaa englanninkieliseen "dick" -sanaan. Jälkimmäinen termi on siis slangiin tuotu anglismi. Ilman rinnastusta "dikistä" puhuminen voisi tuoda mieleen vaikka "diggaamisen", eli pitämisen. Ja vaikka moni taatusti diggaa dikkiään, on sanojen sisällöllä niin oleellinen ero, että väärinymmärryksiltä olisi vaikeaa välttyä.

Toisaalta voidaan keskittyä siihen että rinnastukseen ei laiteta sellaisia sanoja kuin "penis", "kikkeli", "muna", "kyrpä"... Näillä kaikilla on omat konnotaationsa. ; Jonkin näköinen natiivin kielenkäyttäjän tuntuma on se, että "kikkeli" on "penikselle" samaa mitä "hauva" on "koiralle". Ja "kyrpä" on "kikkelille" samaa mitä "hurtta" on "hauvalle". ~ Lerssi on sanana selvästi alatyylinen käsite, kuivakka ja analyyttinen penis. "Kyrpä" olisi sitä jotenkin rivompi, suurempi ja muhkuraisempi. Lerssistä syntyy, ainakin minulle, helpommin mielikuvia suuresta koosta ja jonkinlaisesta pehmeydestä.

Mihin tämä aforistikko sitten viittaa? Kysymykseen on vaikeaa saada vastausta. Kenties tiedonanto on slangin päivittämistä jotta kaikki ymmärtävät puhujaa. Kenties tämä on symbolinen salasananvaihto jolla alakulttuuri erottautuu valtakulttuurista. Kun slangisanat tulevat tutuksi kaikille, identiteettiä erotetaan helposti uudistamalla kieltä ; Tämä on toki tuttua myös esimerkiksi uskonlahkoilta joiden kieli alkaa varsin pian salakielistymään siten, että jos saarnamies sanoo vaikka että "Herran käsi on väkevänä hänen päällään" se tarkoittaa hyvin tiettyä teologista tilannetta, ja ulkopuolinen käyttäisi fraasia selvästi väärässä kontekstissa tai jättäisi käyttämättä sitä oikeissa konteksteissa. Ja hänet tunnistettaisiin tämän vuoksi ulkopuoliseksi.

Sama vaikeus on toki myös Matti Nykäsen aforismissa "elämä on laiffii". Kenties hän on redundantti. Mutta kenties hän samalla kuitenkin tuo "laiffin" konnotaatioita "elämään". "Laiffi" on jotenkin monikulttuurisuuden vivahtava kökköanglistisuudessaan. Ikään kuin ihminen olisi jonkinlainen maailmanmies, mutta ei niin paljoa että ei muuntaisi kielitaitoaan kökkösuomeksi. Elämällä olisi siis siivet ja juuret samassa lyhyessä lauseessa.

Kenties lerssin kutsuminen dikiksi kertookin että lerssi on ikään kuin odotettua monikulttuurisempi ja tätä kautta vihjattaisiin vaikka seksuaaliseen suosioon hyvin monikulttuurisessa ja kenties monilukuisessa mielessä. Valitettavasti tämä jää vain tulkinnaksi, sillä tietyssä mielessä juuri aforisten kontekstittomuus - lause ei voi antaa itselleen kontekstia pelkkänä yhtenä lauseena - johtaa siihen että tulkitsijan oma luovuus ja maailmankuva heijastuvat aforistiikan aukikeriytymisessä.

Saumaa vaikka mihin ~ Saavutettavissa olevat potentiaaliset mahdollisuudet

Olen pitänyt "potentiaalista" ja "mahdollisuutta" samaan viittaavina sanoina, joko synonyymeinä tai ainakin melkein sellaisina. Olen jopa luullut ymmärtäväni niiden merkityksen. Sitten kohtasin sanaparin "potentiaalinen mahdollisuus". Kuulostaa hienolta ja varteenotettavalta. Sellaiselta joka bisnesmoguli esittää lavalta kuin mystinen erakkotietäjä - tosin paremmin pukeutuneena ja pirusti varakkaampana ja muutenkin ihmisenä jolla on elämässään paljon enemmän mahdollisuuksia valtaan ja asioiden tekemiseen.

Tämä viisaaiden sanomisten tulkitseminen onkin sitten hieman vaikeampaa:
* Kyseessä voi olla toistamalla tehty retorinen keino. Sen avulla korostetaan jotain puolta. Tuplailmaukseksi tulkiten korostuu nimenomaan se, että kyseessä on mahdollisuus.
* Sanapari voi olla heikentävä. Se olisikin päinvastoin äärimmäistä epätoivoa siitä että ei ehkä sittenkään ole mahdollista.
* Kyseessä voi olla sarjoitus, jossa on mahdollisuus johonkin, ja tämän toteutuminen sitten luo mahdollisuuksia johonkin muuhun.

Näin ollen "potentiaalinen mahdollisuus" voiso olla jotain jossa on vähän kuin pelkän toivon varassa oleva luottamus äärimmäisen vääjäämättömän pahan edessä. Kuin taivaspaikka agnostikolle joka tietää kuolevansa. Tai sitten vaihtoehtoisesti se on kuin lupaava työhaastattelu, jossa ikään kuin Matti Nykäsen hengessä jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus. Tai sitten sanaparia veivaamalla päättelemme se on kuin jollain firmalla voi olla esimerkiksi mahdollisuus johonkin liiketoimeen, jonka kautta on jatkomahdollisuudet johonkin (yleensä kassavirran kasvuun). Eli on mahdollisuus johonkin jossa on sitten potentiaalia sitten.

Näin ollen potentiaalinen mahdollisuus on vielä omituisempi kuin toistosanonnat, kuten vaikka "operatiivinen toiminta". Se on vielä epämääräisempi kuin sanonta "Mahdollisesti ehkä".

Voidaan tietysti sanoa filosofisesti, että tarvitaan tarkempaa analyysiä. Tällöin voidaan esittää vaikka niin, että asioissa ei ole potentiaalia vaan potenssia (kykyä tai ainesta), jolloin niistä tulee potentiaalisia (mahdollisia). Tässä ajattelussa ongelmaksi korostuu kontekstin tarkka määrittely ; Sillä jokainen tietää, että monelle ihmisille potenssi ei ole mahdollisuus. Potentiaaliin viittaava potenssin idea on hyvinkin eriytyneissä merkityksissä. Matematiikassa potenssi tarkoittaa toistuvaa kertomista itsellään, joka johtaa hirveään eksponentiaaliseen kasautumiseen. Ja lääketieteessä on edellämainittu siittimenpystyynnostovoima. ~ Etymologisesti tämäkin ongelma tietysti ratkeaa kun muistamme, että potentiaali viittaa kyvykkyyteen 'sellainen joka kykenee'. Kun potenssi on sitä kykyä ja mahtia. Kontekstit rakentuvat kätevästi kun tajutaan että impotenssi viittaa kyvyn puutteeseen, omnipotenssi 'kaikkivaltiuteen' ja niin edespäin.

Mutta ei tuo apua tämäkään analyysi (anal = perse ; lysis = erotella ~ perseen revintä).

Samoja sanoja, eri sanoja

En ole hirveän usein vaikuttunut Derridasta. Joskus tapahtuu kuitenkin poikkeuksia. Tuorein tämänlainen tapaus liittyy hänen différance -käsitteeseensä. Se käsittelee erilaisuutta. Sitä on kenties helpoin ymmärtää samanlaisuuden kautta. Samanlaisuus on perimmiltään toistoa. Mutta ongelmaksi tulee se, että toistamisesta huolimatta identtisyys jää usein saavuttamatta. Kielestä itse asiassa muotoutuu erojen synnyttäjä. Konteksti määrittelee termin sisältöä ja konteksti sitoo termiin merkityksiä. Käsitteet, etenkin niiden konnotaatiot, elävät. Kielestä syntyy vastakohtien kokoelma, jossa trendinä on se, että termien väliset erot korostuvat.

Tästä on hyvä hypätä synonymeihin. Koulussa opetetaan, että synonyymi tarkoittaa sitä että sanalla on sama merkitys. Denotaatioissa ei siis ole eroja, ja sanat voidaan vaihtaa toisikseen. Itse asiasas äidinkielessä usein kannustetaan siihen, että termejä käytettäisiin elävästi ja runsaasti. Eli ei jumitettaisi vakiosanoihin. Todellisuus on tätä harmaasävyisempi.

Kuulin Kata Saastamoisen gradusta. Gradu oli tehty assosiatiivisista eroista synonymiassa. Hänen päähuomionaan oli, että absoluuttiset synonyymit ovat äärimmäisen harvinaisia. Eli synonymisilläkin sanoilla on käytännössä aina eroa. Jos eroa ei ole denotaatioissa, niin konnotaatioissa ; Merkitys voi olla pinnallisesti sama, mutta niillä on tyylillinen ero. ~Esimerkiksi iso-suuri ; Iso on konnotaatioiltaan arkisempi ja viittaa konkreettisuuteen (tai vanhuuteen). Toiminta-alue on rajatumpi. Suuri on hienostuneempi ja abstraktimpi ja sillä on hyvin laaja sallittu sovellusala. Saastamoinen itse kertoi asiaa netissä seuraavalla tavalla "Napoleon oli suurmies, muttei järin iso."

Näin pelkkänä retorisena keinona esiintyvä kieleneloisuusvaatimus on itse asiassa hyvin ovelasti piilotettu viestin sisältöä koskeva vaatimus. ; Synonyymiin vaihtaminen voi muuttaa konnoataatioita ja täten viestiin vaaditaan vääristymää, pohjimmiltaan samaksi väittäminen on tässä yhteydessä ekvivokaatio -päättelyvirheeseen pakottamista. Toki tässä äidinkielen opettajan puolella on se, että monet tekevät juuri kuten itsekin teen. Eli käytän kieltä huolimattomasti ja toistossa ei ole kysymys käsitteellisestä koherenssista vaan siitä että se sana on mielessä. Ei ole mietitty onko juuri se se paras sana välittämään sen viestin.

Levittämistä, Laventamista, Lewistämistä.

Eilisessä blogauksessani viittasin ohimennen C.S.Lewisin näkemykseen fantasian kirjoittamisesta. Hänestä se, että ihminen voi luoda uskottavan "toisenlaisen maailman" hänen täytyy kyetä ajattelemaan oikeaa toista maailmaa, eli henkimaailmaa ja levittämään tästä eteenpäin, hieman erilaisessa yhteydessä.

Tässä on tietysti taustalla piilo-oletus siitä että kristinuskon "toinen maailma" on todellinen. Sitä vastaan on itse asiassa olemassa näkemys jonka mukaan Jumalakonseptia itse asiassa ymmärretään meidän maailmojemme kautta. Tässä apuna on usein analogisuus ja analogisten ajattelujen käyttäminen. Pascal Boyerin mukaan ihminen rakentaakin mielikuvat kombinaatioina, näin syntyy komplekseja ideoita joissa on yksi osa jostain skeemasta ja toinen osa jostain toisesta skeemasta. Näin ollen yhdistelemällä syntyy yllättäviä ja kiinnostavia kokonaisuuksia.

Toisin sanoen voidaan aivan suoraan väittää että kaikki ne ajatukset joita meillä on kristinuskon "toisesta maailmasta" ovatkin mielikuvia ja analogioita "tästä yhdestä maailmasta". Eli täytyy olla jokin käsitys meidän maailmastamme - kuten kappaleiden toiminnasta, ihmisen mielen toiminnasta ja vastaavista - jotta ylipäätään voimme rakentaa jotain.

Tämän ajattelun ymmärrettäväksi tekemisessä voi auttaa Tuomas Akvinolaisen analogioiden käsittleytapa. Hänestä analogia on referenssi, ei identtisyys. Siksi jokaisessa analogiassa on aina jonkinlaista epäanalogisuutta mukana. Akvinolainen muistuttaa että analogian käyttämisessä on aina "ekvivokaation riski". Se on ikään kuin hyödyllinen työkalu jota tulisi käyttää huolellisesti. Silti analogisuus on hänestä erittäin käytännöllinen ja hyvä väline ajatteluun. ~ Akvinolaisen analogisuus tarkoittaakin sitä, että jos katsomme vaikkapa lelukoiraa, ja sanomme sitä koiraksi, teemme tavallamme ekvivokaation ; On selvää että lelu on jotain hyvin erilaista kuin elävä koira. Näin ollen tiukka määritteleminen, tarkka analyysi, johtaakin siihen että analogisuuden tehokkuus heikkenee. Siltikin Akvinolainen muistuttaa että analogia on perusteltu referenssinä : Sekä aidon koiran että lelukoiran näkeminen johtaa mielemme ajattelemaan koiran käsitettä. Näin ollen koirat ovat oikeita koiria ja koiralelut ovat vain representaatioita aidoista koirista. Analogioiden käsittely tällä tavalla johtaa hyvin järkevään lopputulokseen.

Analogioiden käyttäminen taas on teologiassa hyvin tavallista. Esimerkiksi slogan "Jumala on rakkaus" on analogia joka saa ytimensä siitä, että ihmiset tietävät rakkaudentunteen itsessään ja laventavat tästä referenssin Jumalaan.

Akvinolaisen huomioita käytetään usein analogioiden puolustamiseen ; Hyvin usein nimittäin kohdataan tilanne että teologian ytimessä on analogia ja näitä puolustetaan muistuttamalla että analogia on vain referenssi, ja että tämän vuoksi kaikki epäanalogiat ja heikkoudet joita päättelyssä on, johtuvat siitä että analogisuus ei koskaan ole identtisyyttä, vaan analogiassa on aina epäanalogisuutta. Joten kritiikistä ei enää ole väliä. Perusteluissahan on usein ytimessään jonkinlainen analogia tai vertaus - erilaisia kritiikkejä vastaan muistuttamalla että mukana on aina epäanalogisuutta. Jostain syystä vähemmän esiin nousee se, että epäanalogiaan perustuva kritiikki on sekin tavallaan analogiaan perustuva argumentti, ja että siksi kysymys olisi "vaihtoehtoisesta tulkinnasta". Eli vastaansanominen ei kumoaisi kritiikkiä, vaan ainoastaan sen että kaikkien olisi nieltävä se. Epäanalogiaan perustuva kritiikki on siis hieman kuten analogiakin ; Se vetoaa, ei perustele.
1: Kun argumentti itsessään on analogian varaan rakennettu, on selvää että "systeemin sisältä" sitä voidaan kritisoida vain epäanalogioiden kautta. Ja "systeemin ulkopuolelta" taas tulee analogioiden metodologian kiistämistä. Onkin varsin ärsyttävää että hyvin suuri osa uskontoa puolustavista argumenteista pitää sisällään "piilotetun kritiikki -immuniteetin" joka rakentuu siten että "ulkoinen kritiikki" hylätään muistuttamalla vain että analogiaa voidaan käyttää ajattelussa. Ja hylkää "sisäisen kritiikin" sillä että jokaisessa analogiassa saa olla epäanalogioita joten mikään määrä epäanalogioita on aina vain "not good enough".

Siksi esimerkiksi "Jumala on rakkaus" muuttuu varsin erikoiseksi. Jos löydät pahuutta "Raamatusta" se johtuu siitä että vertaat omaa inhimillistä ja epätäydellistä rakkauttasi Jumalaan sellaisenaan. Näin ollen teologisen dogmatiikan normistosta tulee rakkauden määritelmä, ja jos oma analoginen kokemuksesi on epäanaloginen, ero ei milloinkaan voi tuhota vätettä "Jumala on rakkaus" . Sillä vika on vain syntisessä ihmisessä, sinussa. Epäanalogisuus määritellään "syntisen etääntymiseksi aidosta rakkaudesta eli Jumalasta". Analogia muuttuu tällöin vahvaksi valtapelilliseksi systeemiksi.
1: On varsin hauskaa että synnistä tehdään kritiikin nihilaatio ; Synti ikään kuin ennustaa epäanalogioiden olemassaolon ja kritiikin tulemisen. Näin syntyy - ikään kuin huomaamatta - presuppositionistinen ajattelutapa, jossa ensin oletetaan että on Jumala ja sitten kaikki mikä lisää häneen uskomistaan on "oikeaoppista rakkautta" ja mikä saa uskomaan häneen vähemmän on "vääräoppista rakkautta". Näin ihmisen tunne-elämä on se, mitä tässä pohjimmiltaan analysoidaan ja joka on työstämisen alla.

Analogisen ajattelun rooli on vielä näitä vertauksiakin vahvemmin esillä. Esimerkiksi Intelligent Designissä jossa käytetään paljon analogioita joissa esimerkiksi bakteerin siimamoottoria verrataan erilaisin analogioin koneisiin. Ja sitten hypätään siihen että kysymys "ei ole siitä että olisi vain samankaltaisuutta koneiden kanssa vaan että nämä ovat ihan oikeita koneita". Tässä unohdetaan että analogia on referenssi, ja ilman oikeaa ja huolellista kontekstointia vastaavalla ajattelulla päädytään väittämään että "Lelukoirat eivät ole vain analogisia elävien koirien kanssa - ne ovat oikeita koiria." -Mikä on jotain joka voi hyvin vastata lasten leikeissä tapahtuvaa elämys/kokemustilaa. Unohtuu että asia on referenssi, fantasiaa. (Ja joka saa kivoja mielleyhtymiä jos lukee herttaista koirablogia ja lukee lauseita kuten "Onni innostuu"...) Tämänlaatuinen hypähdys ajattelussa tapahtuu Lewikselläkin. - Analogiaa pidetään synonyyminä eikä referenssinä, ja tämän vuoksi aletaan tekemään sarjatulella päätelmiä joita voi varsin helposti analyysin tarkkuutta lisäämällä huomata ekvivokaatioiksi.

---

Kirjoittaja pitää Jumalakäsityksiä ihmiskuvan analogioina. Hän suhtautuu negatiivisesti Jumalaan. Joten suhtautuuko hän negatiivisesti ihmisiin? Kyllä - mutta ei tämän argumentin pätevyyden tai automaattisuuden vuoksi.

Sivistynyt

Sivistys on sanana positiivinen ja käytetty. Esimerkiksi Ojanen kuvaa "Sivistyksen filosofiassa" sitä että Suomi on sivistysvaltio : "Voidaan sanoa, että Suomi on sivistysvaltio sanan hyvin kirjaimellisessa merkityksessä. Suomi valtiona ja kansakuntana ensinnäkin nousi tai luotiin tietoisesti nimenomaan sivistyksen idean pohjalta, mutta lisäksi suomalainen perinne korosti aivan erityisesti valtion positiivista roolia sivistystekijänä." Sivistysvaltion käsite kuulostaa tietysti hyvin arvokkaalta.

Kuitenkin sivistys on hyvin monimuotoinen - eli epämääräinen - termi, joka tarkoittaa eri ihmisille hyvinkin eri asioita. "sivistys voi olla mitä vaan, käytöstavoista kielitaitoon, riippuu keneltä asiaa kysyy. matti klingelle se on käytöstapoja ja historiantuntemusta, lasolia päivätyökseen juovalle sivistys voi olla sitä, että kalelle jätetään huikka. puhutaan sydämen sivistyksestä. sanapari on tuttu monien vaikuttajien syntymäpäivähaastatteluista. sympaattista, mutta epämääräistä. sillä tarkoitetaan ilmeisesti sitä, että ihminen voi ymmärtää somaleita ja sibeliusta, vaikka ei ole lukenut maahanmuuttoviranomaisten raportteja eikä säveltäjämestarin partituureja." Toisille sivistys tarkoittaa laajaa jargonvarastoa. Toiselle etiketin tuntevaa, muodikkaisiin pukuihin pukeutuvaa ahkeraa oopperassakävijää. Sivistynyt voi viitata valistuksen ajan ideoita seuraavaan kirjatoukkaan kuin romanttissävyiseen kaunosieluiseen maailmanmieheen. Sivistyksen mittarien moninaisuus johtaa siihen että esimerkiksi jonkun ihmisen määrittely sivistyneeksi tai eisivistyneeksi on hyvinkin vaikeaa. Sivistyneeksi kutsuminen kertookin likimain omista mieltymyksistä ja arvostuksista.

Sivistys tuntuu pitävän sisällään kulttuurin hyvin monisäikeisesti. Ainakin tiede tuntuu olevan sivistystä - perusteet jopa sitä ns. "yleissivistystä" joka ei ole ilmeisesti elitististä sivistystä ja vain harvojen etuoikeus - Samoin taidekulttuuri. Ja tapakulttuuri, joka voi sisältää ohjeita siitä onko haarukka lautasen oikealla vai vasemmalla puolella, miten shampanjalasia tulee pitää kädessä, miten lesken avioehdotuksesta kieltäydytään kohteliaasti ja että pitää antaa Kakelle huikka. Lopussa on kyse painotuksista ja priorisoinneista ; Painotuksen vuoksi toiset korostavat autenttisuutta ja toiset etiketinmukaisten tapojen tuntemista, joka on eräänlaista kohteliaisuudesta tehtyä näyttelemistä.

Kulttuuri -termi tuntuu tuovan ymmärrystä sivistykseen. Epämääräinen muuttuisi sen avulla käsitettäväksi. Kuitenkin kulttuurin yhdistäminen sivistykseen on tosin vaikeaa, koska kulttuuri on samaan tapaan hyvin monimutkainen ja epämääräinen käsite. On itse asiassa vaikeaa sanoa ovatko kulttuuri ja sivistys itse asiassa toisiaan vastaavia asioita ; Jos ihmisellä on kulttuurintutnemusta hän on sivistynyt. Jos sivistys on kulttuuria, on sivistyneisyyden määritteleminen kehämääritelmä. Tämänlaisia kehämääritelmiä on vaikeaa tunnistaa, sillä kehäpäätelmäluonne kätketään siten että kehäpäättelyn toinen osa korvataan synonyymillään. Se, että sanoo että "Kisut ovat kissimirrejä" on luonteeltaan kehäinen, kun tajuaa että kisu ja kissimirri ovat synonyymejä. Ymmärrystä ei yksinkertaisesti lisää se, että sanoo että "kissat ovat kissoja".

Näin ollen sivistyksen kanssa käy lohdulliseksi ; Kun asian voi määritellä monella tavalla, voi jokainen valita sen sosiaalisuuden määritelmän jonka kautta hän on sosiaalinen. ~ Jokainen voi olla voittaja, jos voittaminen määritellään riittävän joustavasti ja tilannekohtaisesti. Valitettavasti tämä vie sen uniikin erikoislaatuisuuden tunteen sellaisista lausumista joissa korostetaan sitä miten "Suomi on sivistysvaltio". Vasta kertomalla sen sivistysken ihanteen, minkä mukaan Suomi täyttää sivistyksen saadaan selvyys siitä minkälainen Suomi on. Ja samalla selviää mikä on lausujan arvo(stus)maailma.

Tasapuolisesti väritettyä psykologismia synonyymisanakirjalla.

En malta olla palaamatta enneagrammiasiaan. Eräässä mielessä se nimittäin on "reilumpi" kuin vaikkapa Esimerkiksi ennen ollut näkemys ihmisroduista ja niiden hierarkiasta, jossa senaikainen valtatilanne oikeutettiin vallankäyttäjän toimesta tarinalla vallassaolijan voitosta jonka taakse nähtiin sekä Jumalallinen oikeutus että rodullinen erinonaisuus. Enneagrammi kun antaa jokaisessa luonnekuvissaan sekä vahvuuksia että heikkouksia. Engrammeissa katsotaan sekä vahvuuksia että heikkouksia, joten se vaikuttaa tasapuolisemmalta.

Esimerkkejä löytää sisareni blogikommenteista: Jos painaa kakkoseen, niin löytää "avuliaan huoltajan", jonka ytimessä on toisten näkemyksistä kiinnostuminen. Ystävällisyys ja avuliaisuus yhdistyvät miellyttämishaluun. Myös uhriutumisen piirteitä on olemassa ; Toisia miellyttääkseen uhraa helposti omastaan liikaa. Tietyllä tavalla on "ilmiselvää" että asiat toimivat näin - Joskin tässäkin näyttää takana olevan stereotyyppinen näkemys jossa auttamistilannetta katsotaan ensisijassa nollasummapelinä. Aina näin ei toki ole, ja tämä olisi hyvä huomioida. Toisaalta tämä virhe ei ole niin kammottavan suuri, koska joskus tilanteet todella ovat nollasummapelejä, joten "avuliaan aatun" elämän tielle joka tapauksessa tulee näitä nollasummapelitilanteita, joissa auttavaisuus on selvä riski.

Engrammeissa hyvä ja paha ei ole tulkitsijassa vaan enneagrammikossa ; vahvuudet ja heikkoudet listataan valmiiksi.

Esimerkiksi "oma" eniten saanut (jaetulla sijalla) on "Uskollinen kyseenalaistaja" on "Parhaimmillaan: luotettava, tunnollinen ja sitoutunut" ja "Huonoimmillaan: huolestunut, epäilevä ja varuillaan". Tässä näkyy viitteitä siitä, miten se, mitkä ominaisuudet ovat hyviä ja huonoja on jo itsessään värittynyt ; En esimerkiksi näe varovaisuutta itsessään minään paheena. Luokitelma "huonoksi" on maailmankuvallinen kannanotto, jota ei huomata koska usea jakaa tämän stereotyyppisen näkemyksen varovaisuuden luonteesta. ~ Usein positiiviset ja negatiiviset piirteet ovatkin jo ilmiötasollaan kulttuurillisesti sidottuja.

Toisaalta luonnehdinnoissa pelataan usein myös kulttuurisidonnaisilla sävyillä, joissa sama ilmiö saa useita eri nimityksiä, joissa sanavalinnan käytön ratkaisee teon muodon sijasta konteksti ja tilanteessa olevien ihmisten arvostuskysymykset. "Luovan Individualistin" haitoissa pilkahtelee sana "ylitunteellinen", ainakin itse koen että tunteisiin ja siihen liittyvään viestintään kuuluva "ilmaisuvoima" on hyvinkin sama asia.

Tässä mielessä enneagrammitesti seuraa selvästi hyvin alkeellista, stereotyyppistä - ja hyvässä sekä pahassa lapsekkaan naivia - etiikkaa. Esimerkiksi Dalai Lama on tämänlaista suoraa luokittelua paljon syvällisempi mies ; Hän on nimittäin kirjoittanut vihasta, jossa hän muistuttaa miten viha on sanana usein merkityksiltään negatiivinen, mutta tosiasiassa sen ilmeneminen kontekstissa on ratkaisevaa. Hänen mukaansa viha voi toimia destruktiivisena voimana, kuten kaikki tiedämme. Ja sen lisäksi voimavarana jolla haetaan voimaa esimerkiksi siihen että taistellaan vaikkapa yhteiskunnallisia vääryyksiä vastaan.

Kun tämän tajuaa, enneagrammitesti näyttääkin koristelevan hyviä ja huonoja puolia synonyymisanakirjan avulla. Tässä mielessä tuloksesta ei tule kovin informatiivista. Enneagrammitesti unohtaa tehdä sävytetyille samoille sen tasapuolistamisen, jonka se yrittää tehdä ihmisen "perushahmoille" kun listaa niihin kaikkiin haittoja ja hyötyjä.

Toinen asia, joka engrammeista nouee esiin, on ajassa nykyhetkeen sitoutuminen. Ihminen saa luokitelman. Kuitenkin tätä huomattavasti kätevämmän itsereflektion apuvälineen saa vaikkapa kylmän ja kovan talouselämän käyttämästä SWOT -analyysistä ; Siinähän nykytilan vahvuuksien (S) ja heikkouksien (W) lisäksi katsotaan myös tulevaisuuteen, mahdollisuuksia (O) ja uhkia (T). Tässä asioille ei anneta suoraan eettisiä arvoja, vaan analyysin tekijä itse laittaa tulkintaan omat näkemyksensä. Tätä kautta etiikasta ja ongelmanratkaisusta yksilöllisempää sen sijaan että ihmisiä ja heidän arvojaan lukittaisiin suoraan tiettyihin raameihin. Tämä on kuitenkin melko työläs tapa. Siksi on ymmärrettävää että pikatestejä ja miettimistä sekä muuta aivotyötä välttelevä hakee mukavuus- ja ajankäytöllisistä syistä itselleen SW -analyysin.

Tosin SWOTia monisyisemmän analyysin löytää. Se on tarotkorteissa, joissa mukana on myös menneisyys. Tarotkorttien kohdallakin ongelmana on "konsultti". Tulkintaa värittää kovasti kortinlukijan persoonallisuus. Tätä kautta tulkittava muuttuu helposti asiakkaaksi tai oppilaaksi. Tarotennustajalla on eräänlainen valtasuhde, josa hänellä on valta opastaa ja neuvoa asiakasta, mutta sama ei toimi toiseen suuntaan.

Tässä mielessä voidaankin sanoa että usein mielikuvissa kovana pidettyihin arvoihin liittyvä SWOT kykenee sellaiseen lähestymiseen, joka on vähemmän ihmistä tiettyyn maailmankuvaan ja arvomaailmaan luokitteleva, kuin mihin mikään mielikuvissa "ihmistä kokonaisvaltaisesti" lähestyvät luokittelutavat kykenevät. Tämä on eräässä mielessä hyvin pelottavaa.

Samaksi rakennettu.

Myers on huomautellut viime aikoina aika paljon siitä, miten (ID)kreationismi on toistoa. Ideana on se, että toistetaan esimerkiksi sanaa "kompleksisuus" tai "merkitys".

Se, mitä tässä itse asiassa tapahtuu, on eräänlainen synonyymien rakentaminen ;
1: Sana kompleksisuus ei tarkoita mitä tahansa monimutkaisuutta, vaan siinä viitataan yliluonnollisuuteen ja teleologiaan. Kompleksisuus johon viitataan on määritelty Behen tapaan "purposefully arranged parts" . Koska mukana on tarkoitus, se viittaa tarkoitukseen. Määrittelyissä satunnainen voi olla moniosaista ja mutkikasta, mutta se ei ole tarkoituksellisesti järjestettyä.
2: Tarkoitusta taas haetaan helposti Dembskin tapaan viittaamalla siihen, että lopputulos on tietyllä tavalla kompleksinen.
3: Älyllisyys taas on sitä että osaa tuottaa tarkoituksellisesti kompleksisuutta.

Termit on siis määritelty toistensa kautta. Tälläinen lopputulos on siitä erikoinen, että se ei oikeastaan sano paljoa mitään. Tätä aineistoa ei sidota tosiasioihin, vaan asiat määritellään "ilmaan" ja ne liitetään oletuksin toisiinsa. Tätä kautta rakennetaan iso kasa väitteitä, joilla asiat määrittyvät itse asiassa enemmän tai vähemmän toistensa synonyymeiksi ; kompleksisuus=tarkoitus=äly, ja kaikki vastaavat kombinaatiot. Mutta lopputuloksen sisältö jää auki ; Tiedetään että on kasa sanoja jotka ovat synonyymejä, mutta emme tiedä mitä tämä sana itse asiassa tarkoittaa.

Elsberryn ja Shallitin "Information Theory, Evolutionary Computation, and
Dembski's "Complex Specified Information"":in huomioissa muistutetaan siitä, miten sanavalinnoissa välittyy asioita, jotka eivät tule suoraan määritelmien sisällöistä vaan määritelmään valitun termin sisältämistä konnotaatioista. Idean voisi kääntää suomeksi niin, että "Suunnitellusta voidaan päätellä suunnittelija" voi tuntua vakuuttavalta mutta toinen muodon määritelmä "muodosta voidaan päätellä muotoilija" tai "järjestyksestä voidaan päätellä järjestäjä" ei tunnu yhtä vakuuttavalta. Englanniksi sama on sanottu sanoin "Furthermore, the description is problematical. In common parlance, "design" can mean "pattern" or "motif", and the relationship between "pattern" and "purpose" is unclear. Intelligent design advocates claim that "design implies a designer", but perhaps this claim owes more to the structure of English than it does to logic. After all, we would not likely say "pattern implies a patterner"

Termit on siis selvästi liimattu yhteen väitteellä, jota ei testata mitenkään. Tämän yhteyden kiistäminen on riittävä keino kaatamaan koko logiikkakorttitalon. Tämä ongelma vaatii ratkaisun ennen kuin voidaan sanoa että käytetty logiikka itse asiassa perustelee mitään.

Toisena päävaikeutena on se, että miten erottaa "funktio" siitä että "tapahtuu jotain". Eliminatiivisessa filtterissä erottamisen perusidea on se, että kaikki mahdollinen luonnollinen syy -keksitty tai keksimättä oleva- eliminoidaan. Tämä ei hevin ole mahdollista. Tämän lisäksi auki jäisi alkutilan oletuksen oikeudellisuus. Dembski olettaa että vaihtoehtoina on käytännössä vain kolme : sattuma, laki ja tarkoitus. Hänen logiikkansa mukaan kun eliminoidaan kaksi, tiedetään mikä jää jäljelle.

Muut ihmettelevät, että mistä tiedetään että nämä ovat todellakin vaihtoehdot. Esimerkiksi Wilkinsin ja Elsberryn "Theft over Toil" esittää että älykkyys sellaisena kun sitä tutkitaan esimerkiksi rikostutkinnassa, arkeologiassa ja muissa vastaavissa asioissa onkin itse asiassa lainomaisuutta. Tämä vastaa vanhaan tietoisuushaasteeseen, jossa on loogisen positivismin sävyjä ; Tietoisuutta ei voida havaita suoraan, mutta sen vaikutukset voidaan havaita. Tässä mielessä se on samanlainen induktio kuin vaikkapa gravitaatioteoria. Eli kyseessä on lainomainen systeemi, jonka piirteitä voidaan lähestyä.

Loppujen lopuksi kaikki näyttää tiivistyvän seuraavaan tilanteeseen, jonka Myers esitti. Kun kreationisti väittää että "kompleksi tarkoituksellinen koneisto" ei voi koskaan rakentaa itseään ilman että joku suunnittelee ja ohjaa toimintaa, ja että tämä tarkoittaa sitä, että evoluutiokaan ei voi pitää paikkaansa. Evoluutikko näkee helposti evoluution tuottamat asiat juuri näinä vastaesimerkkeinä. Koska keskustelun aiheena on se, ovatko nämä piirteet todella suunniteltuja, on kannanotosta jossa kielletään eiälyllinen syy, seurauksena se, että oletetaan mitä halutaan perustella. Toki kreationisti näkee saman tapahtuvan darwinistin kohdalla. Olennaista onkin huomata se, että keskustelun alla on se, onko A vai B vaikuttanut asiaan. Se, että väittää tilannetta - määrittämällä tai suoralla kieltoväitteellä - sellaiseksi että A on mahdoton, olettaa tässä kohden joko suoraan tai epäsuoraan sen mitä haluaa todistaa.
1: Helppo ratkaisu ongelmaan on tietysti se, että tämä anomalia on irrelevantti. Asioita ratkaistaan sitä kautta mitä tiedetään. Anomaliat on muutettava selityksiksi, jotka tiedetään. Moni tietysti lähtee ratkaisemaan asiaa sitä kautta mitä tiedetään, ja vetää tätä kautta väitteet eliminoinnin tapahtumisesta mutaan. Mutta se on liian työläs ja tilaa vievä ratkaisu tähän juttuun. Olen siis itse asiassa hyvin reilu ja kiltti kreationisteille.

Se, mitä tässä itse asiassa tapahtuu, on se, että ei haluta suoraa olettaa että kaiken takana on Jumala. Siksi rakennetaan looginen päättelyketju, jossa oletetaan tarkoituksellinen kompleksisuus. Oikeasti tämä on aivan yhtä perusteltua, kuin olettaa suoraan Jumala, mutta synonymisoimalla termit yhteen saadaan sanottua "Kompleksisuus on suunnitelmallisuutta ja suunnitelma on kompleksisuutta ja kompleksi suunnitelmallisuus on älyä..." joka on eräänlaista loogista pyörittelyä. Näin siitä, mikä halutaan saadaan rakennettua johtopäätös näistä oletuksista.

Ongelmana tässä on tietysti oletusten "ilmiselvyys". Jumala on yhtä kiistanalainen oletuksena kuin tämä paljon puhuttu "älykäs kompleksisuus". Siksi päättelyketju ei tuo asian perusteltua todistamista yhtään lähemmäksi. Mutta tätä ei haetakaan. Pääasia on, että oletuksista syntyy päättelyketju, jonka johtopäätös on mitä halutaan. Se tuntuu lukijalle -ja itsellekin- vakuuttavammalta. Tälläistä menettelyä kutsutaan rationalisoinniksi. Ja se ei ole kaunis tai hyvä asia.

Tiedettä ei tehdä tiedettä puhtaalla määrittelyleikillä. Saivartelu määrittelyleikillä ja tieteenteko on eri asioita.

Sopimattomat määritelmät (sopimattomilla välikommenteilla).

"Harva tänne tekstaileva ns. ateisti täyttää ateistin tuntomerkkejä. Heillä on erilaisia uskomuksia, joista he hakevat sielunrauhan, mutta eivät nimeä sitä uskonnoksi. Loppujen lopuksi ateistin tie onkin hyvin kaita, kun kaikki uskominen on kielletty."
(Nimetön, "Metro" 15.10.2010)

Yllä oleva viesti on malliesimerkki hyvin mielenkiintoisesta ilmiöstä, joka on uskontokeskusteluissa erityisen yleinen, suorastaan kliseisen toistuva. Se on tietysti myös argumentatiivisesti virheellinen. Itse asiassa siinä on hyvin monta eri virhettä, jotka on tiivistyneet yhteen tavalla joka herättää kysymyksiä siitä, (1) miten huonosti ja laaduttomasti että (2) epäkunnioittavasti ihminen voi ajatella ja (3) onko tätä virheellistä ajattelua oikein harjoiteltu jossain, koska on suorastaan vaikeaa tiivistää noin monta argumenttivirhettä yhteen lausuntoon.

Tämän takana oleva ajatus nojaa määritelmän ja kohteen suhteeseen. Koska tätä asiaa ei ole ymmärretty, on yllä olevassa viestissä ateistimista tehty olkinukke, jota herjaamalla ad hominem -tyyliin on saatu kokemus pärjäämisestä argumentaatiossa. Pohjimmiltaan kyseessä on ekvivokaatio, jossa saman sanan eri määritelmät rinnastetaan yhteen, kieliopillisesti homonyymeistä on tehty synonyymejä.

Yllä olevassa sama virhe on tehty sekä sanalle "ateismi" että "usko", että "uskonto". Jokaisen sanan kohdalla tehdään itse asiassa täsmälleen samat virheet (joita on monta), mutta nostan virheet esiin sanakohtaisesti tavalla, joka minusta tekee yksityiskohtien seuraamisesta yksinkertaisempaa. Aluksi kannattaa muistuttaa mieleensä vain, että kategoriavirhe on semanttinen tai ontologinen virhe, jossa jostakin asiasta käytetään sellaisia käsitteitä, jotka soveltuvat ainoastaan johonkin toisenlaiseen asiaan : ominaisuus liitetään sellaiseen asiaan, jolla ei ole tätä ominaisuutta.

Ateismi.

Teknisesti määritellen ateismi tarkoittaa teismin puutetta. Teismi taas on Jumalauskoa. Mikä tahansa usko, kuten usko gravitaatioon ei yleisesti ottaen pidetä teisminä. Tätä kautta ateisti voi uskoa moneen muuhun asiaan. Esimerkiksi Loch Nessin hirviöön ateisti ei määritelmänsä pohjalta tee kannanottoja. Ateistilla saa siis olla uskomuksia muihin asioihin, hän tekee kannanoton vain Jumaluuksiin.

Moni uskovainen on yrittänyt kieltää yllä olevan virheen leikkimällä määritelmillä. Tällöin Jumalaksi on määritelty esimerkiksi se, että pitää jotain tärkeänä. Tällöin ateismi tarkoittaa nihilismiä, arvottomuutta. Ja silloin ateismi tarkoittaa samaa kuin yllä olevassa viestissä oleva ateismi.

Tässä ongelmana on tietenkin se, että määritelmä tulee sitoa kohteeseen. Koska tässä puhutaan ateisteista, jotka toimivat yhteiskunnassa, on tätä määritelmää yritetty sitoa heihin. He ovat kuitenkin määritelleet oman ateisminsa eri tavoin, eikä tämä uusi määritelmä kuvaa heitä juurikaan. Siksi viestissäkin "nimetön" peräti huomaa tämän.

Tosin hän ei tee sitä, jonka älykäs argumentoija tekee ; Eli huomaa että hänellä on ilmiön kanssa epäsopiva määritelmä, jolloin sitä ei voida soveltaa siihen. Oikea tapa, esimerkiksi hyväntahtoisuuden periaatteeseen sopiva, olisi heittää toimimaton määritelmä sikseen, ja käyttää niitä määritelmiä joka sopii ilmiöön ja tuomita muut vääriksi - ne kuvaavat kenties jotain, mutta eivät sitä mitä tarkastellaan.

Sen sijaan "nimetön" toimisi rehdisti ja tunnustaisi että ateismin määritelmä on ateistejen olkiukottamista, ja siitä on seurauksena määritelmän ja kohteen epäsopivuus, hän toimii assimilaation kautta. Hänen ei tarvitse tunnustaa näkemyksensä onttoutta, kun hän vääntää maailman keinotekoisesti mutkalle. Näin hän tuomitsee ateistit tekopyhiksi ja kaksinaamaisiksi. Eli se, että hänen oma käyttämänsä määritelmä ei sovi ateisteihin ihmisinä, on vika siinä että ateistit eivät ole oikeaoppisia, vaan valehtelevat.

Tämä on ensinnäkin ryhmän määrittelyä ulkopuolelta, jossa ihmisten identiteetti ja ennen kaikkea se, miten he ovat itsensä nähneet yritetään ulkopuolelta sovittaa tiettyyn malliin kysymättä näiden ihmisten vaihtoehtoisia määritelmiä. Tätä kautta jos ateistia lähestytään uudella määritelmällä, ei ymmärretä ateistia koska hän on määrittänyt itsensä aivan eri kautta. Yleisesti ottaen jos määritelmä ei kuvaa kohdettaan, ja jos samalle ilmiölle on toinen määritelmä joka kuvaa kohdetta, on epäsopiva määritelmä ns. asiaankuulumaton, eikä suinkaan niin että kohde on väärä.
1: Tämä on itse asiassa täsmälleen sama asia, kuin siinä että "jos oma teoria ja faktat ovat ristiriidassa". Ei ole järkevää sanoa että "sen pahempi tosiasioille". Teoria on väärässä.

Käytetty logiikka on itse asiassa aivan sama, kuin jos väittäisi kristittyjä sadisteiksi koska heillä joko he itse kärsivät tuskaa Helvetissä tai sitten Jeesus kärsii heidän puolestaan, jolloin joka tapauksessa on tuskaa. Ja Jeesuksen kohdalla tuskasta peräti iloitaan. Moni uskonnoton on tällä tavalla yrittänyt määritellä kristittyjä, mutta tämä ei tietysti ole kuvannut kristittyjä itseään kovinkaan hyvin. Siksi voidaan aivan suoraan sanoa että nämä mustamaalaavat määritelmät ovat vääriä. Eivät siksi että ne voidaan laittaa ristiriitaiseksi Raamatun kanssa, vaan siksi että ne eivät kuvaa sitä toimijaryhmää johon se on laitettu viittaamaan.

Asiat jotka nimetään samalla nimellä, mutta joilla on eri määritelmä, eivät itse asiassa ole teknisesti ottaen väistämättä mitenkään samoja asioita. Äidinkielentunnilla homonyymejä käytetään melko paljon. Itse asiassa tässä oleva virhe on vielä astetta julmempi. Otan sen kohdalla käyttöön toisen sanan.

Usko.

Sanoilla on virallisten ja filosofis-teknisten määritelmien, denotaatioiden, lisäksi myös yleiset merkitykset, konnotaatiot. Tätä kautta ihmiset ymmärtävät toisiaan. "Nimetön" rinnastaa kaikki oletukset uskoksi. Tosiasiassa uskolle on kuitenkin yleensä täsmällisempi merkitys.

Jos kadulla esimerkiksi fundamentalisti kysyy että "Uskotko?", ei oikea vastaus ole "kyllä", jos on ateisti. Sama koskee myös johdannaiskusymyksiä kuten "oletko uskovainen?" tai "oletko uskossa?".

Kyseessä ei ole esimerkiksi uskooko gravitaatioon tai tieteelliseen metodiin. Usko nähdään yleisesti ottaen nimen omaan uskona yliluonnolliseen älylliseen toimijaan. Muuten puhutaan esimerkiksi oletuksista tai teorioista. Turha niputtaminen on tärkeää, se lisää ymmärrystä. Määritelmien yhteen liittäminen taas on dikotomioiden lisäämistä keinotekoisesti. Tätä kautta selkeästi erilaisiin tarkoituksiin käytettyjen sanojen yhteenliitokset ovat keinotekoinen kenttä manipuloida, harhaanjohtaa ja epäselventää keskustelua.
1: Mikään näistä ominaisuuksista ei ole edullinen, hyvä tai toivottava. Ja niihin turvautuvaa voidaan perustellusti sanoa tyhmäksi ja idiootiksi ja pölvästiksi. He eivät ansaitse kunnioitusta. He ansaitsevat korkeintaan mustan silmän.

Asiaa mutkistaa tietysti se, että sana "usko" on myös hyvin toisenlaisella sisällöllä liikkeellä. Arkikäytössä usko voi liittyä myös moniin mielipiteisiin, jotka eivät liity lainkaan uskontoihin. Tässä kohden olennaista on tajuta, että ateismi kieltää aiemmin mainitun uskon, mutta tässä oleva, varsin runsas "erilaisten uskojen" lajitelma, ei ole lainkaan ateismin kieltämää. Tätä kautta ateisti kieltää uskon hyvin spesifissä ja suppeassa muodossa, ja sanojen käsittelyssä tämä tulisi ottaa huomioon.

Tätä kautta arkikielessä ja muutenkin kommunikoinnissa käytettyä kieltä väärinkäytetään. Kun on vakiintuneet termit, joita ihmiset yleensä käyttävät, ei voi vain keksiä mielivaltaisesti mitä tahansa ja väittää että kaikki tarkoittavat tätä sinun uutta ihme määritelmääsi ja tarkoittavat sanaa käyttäessään juuri sitä, mitä sinä sanot. Yleisesti ottaen kommunikaatiossa termejä voi määritellä monella tavalla, mutta silloin käytetään sitä määritelmää, jonka mukaan asia on käytetty siinä asiassa joka perustelee tai jota kritisoidaan. Kriitikko ei voi keksiä toisen käyttämälle sanalle uutta sisältöä, ja kritisoida sen pohjalta.
1: Tai onhan se mahdollista tehdä, mutta se olisi härski ja falski virhe, joka kertoo vain ja ainoastaan siitä että kriitikko ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta. Eli hänen sanansa painoarvo on nolla, ja intonsa kritisoida kumpuaa ennakkoluuloista jota on pumpattu typeryydellä.

Siksi ateistikin määrittelee ateismin määritelmää. Vain jos ateistin oma määritelmä on ristiriidassa ateistisen toiminnan kanssa voidaan alkaa puhumaan tekopyhyydestä tai ristiriidoista määritelmän ja toiminnan välille.

Uskonto.

Myös sana uskonto vilahtaa. Yleensä uskonto on sitä, että uskon ympärille sidotaan rituaaleja ja muuta vastaavaa. Sanan konnotaatiot ovat sellaisia, että se ei sido alleen kaikkea vakaumusta mihin tahansa. Mikä tahansa ideologia tai mielipide ei yksinkertaisesti ole uskonto. Esimerkiksi keskustapuolueen kannattaminen voi olla epärealistista mutta uskonto se ei ole.
1: Uskonto on toki ideologia, mutta tämän rinnastaminen on sama kuin sanoisi että koska kaikki kissat ovat eläimiä, olisivat kaikki eläimet kissoja.

Pascal Boyerin kautta rajanvetoa voidaan lähestyä. Hänen mukaansa avaruusolennot voivat olla hyvin erilaisia kuin uskonnot, niissä ei ole esimerkiksi rituaaleja tai muita vastaavia asioita joilla yritetään kontrolloida tilannetta. Sen sijaan jos avaruusolennot kykenevät tietämään synkät salaisuutesi, toiminta muuttuu palvovaksi. Pelätty avaruusolento muuttuu palvotuksi. Tätä kautta uskonnolle voidaan saada määritelmä, joka ei pidä sisällään kovinkaan paljoa.

Ateisti ei siis todellakaan kutsu uskomuksiaan ja elämänsä ilonaiheita uskonnoiksi. Ja joka lähtee tältä kautta heitä moittimaan, ei osaa asiaansa. Sellaisen ei kannata nimeään laittaakaan esille ; Tosin vielä kannattavampaa olisi olla hiljaa, kun ei osaa. Niin vakaumusta ei liitettäisi ikäviin ja loukkaaviin termeihin joita yllä olevan tasoinen argumentointi itseensä ansaitsee. Se voisi olla hyväksi jopa sen vakaumuksen puolustamiselle, kun vastapuoli näyttää helposti seisovan (järjen)jättiläisen harteilla, jos hän oikeasti onkin vain (äly)kääpiöiden ympäröimänä. ; Mutta jos ei vaieta osaa, on nimettömyys sentään jonkinlainen tunnustus siitä että omaa nimeä ei kehtaa liittää ajatukseen.

---

Kotiläksynä on laskea Metron viestissä olleet kategoriavirheet. Tämän jälkeen on hyvä muistaa että kulteissa ja lahkoissa jäsenet eriytetään kielellä ulkomaailmasta ja kulttiin/lahkoon kohdistuvalta kritiikiltä (1) luomalla uudismääreitä eli rakentamalla uusia sanoja ja (2) määrittelemällä normaaleja sanoja aivan uudestaan, niin että syntyy kommunikaatiokuilu, jossa keskustelu, viestintä ja ymmärtäminen on mahdotonta, koska eri tahojen sanoilla on vain samat kirjoitusasut ja eri määritelmät. Tämän jälkeen voit miettiä miten huolestuttava kommentti itse asiassa olikaan.

Suurin asia.

"The greatest thing you'll ever learn ... is just to troll ... and be trolled in return."
(Juha Leinivaara)

Trollaamiseen ei helposti liitä mitään positiivisia asioita. Provokatiivinen keskustelu jossa asiaa ei oteta aivan tosissaan ei tietysti väistämättä ole hyvä asia. Pelkkä järkyttäminen järkyttämisen vuoksi ei ole kovin toimiva ratkaisu. Silloin tulos on vain ärsyttävä tai häijy "siksi että voi". Tämä ei tietysti ole kovin ihanteellista - mikä ei tietysti estä sitä tapahtumasta melko runsaasti.

Mutta jos sekaan saa asiaa, voi vaikutus olla hyvinkin positiivinen.

Trollaaja eroaa crankistä siten että trollaaja tietää pelleilevänsä ja ylilyövänsä. Jos hän tekee hommansa hyvin, on kyseessä virheiden inhimillistäminen. Jos kritiikki "osuu ja uppoaa", saa esille tuotua aivan oikeita puutteita toisen asenteissa. Huumori, ironia ja sarkasmi ovat keinoja "murtaa jää", ja se voi välineenä tehota silloin kuin järkevänoloinen keskustelu ei tehoa.

Trollaaja ei kuitenkaan voi ottaa ylpeää ja ylenkatseellista asemaa, koska hän on trolli. Siksi kyseessä on enemmänkin "koira koiran tuntee" -tilanne. Toisen puutteellisuus tuodaan esiin ja näytetään että sitä ei hyväksytä. Mutta samalla näytetään että itsekin ollaan "varsin viallisia", jolloin asetutaan selvästi toisen tasolle. Tätä kautta trollaaminen liittyy eräällä tavalla rakkaudellisuuteenkin.

Siksi tähän sopii Leinivaaran lausuma. Joka itse asiassa voi avata ymmärrystä moneen asiaan. Etenkin kun sen yhdistää siihen kuuluisaan Jumalan määritelmään "God is Love". Usein kun uskontokeskustelu kiivastuu äärimmilleen, on sitä vaikeaa huomata itse kustakin osapuolesta. Rakkaudella on kuitenkin monia määritelmiä, joiden sisältö vaihtelee. Tätä kautta termi on "piilotetusti homonyymi", eli saman kirjaimuodon takana on useita eri merkityksiä. Filosofit varovat tässä kohden virhetulkintoja ja ekvivokaatioita ; On hyvä valita oikea sana määritelmän taakse. Ja on hyvä varoa että ei vaihda tätä määritelmää "pinnan alla" lennosta. Tämä voidaan estää kun lauseesta otetaan sana, ja tilannetta selvennetään vaihtamalla termi sen synonyymiin. ["Ensin käydään saunassa, sitten syödään vasta" -> Ensin käydään saunassa ja sitten syödään vihta.] Näin merkitykset eivät sekaannu.

Huonosti käyttäytyvä uskovainen kenties vain korostetusti tunnustaa olevansa itsekin syntinen. Ja pilkkaava ateisti näyttää että ainoastaan uskova ei ole kiivas, ja voi tätä kautta ymmärtää myös uskovaisen vakaumusinnostuksen tuomat tunnereaktiot. Toki tähän on myös se toinen vaihtoehto, mutta yritetään kerrankin katsoa positiivisen kautta.

Paljastetaan sisäinen kauneus.

"Piecing every thought together,
Find the words to make me better.
If I only knew how to pull myself apart."
(Evanescence, "All that I'm living for")

Määritelmä on kuvaus esineestä, asiasta tai käsitteestä. Määritelmän on ilmaistava ehdot, joiden mukaan mikään olio joka ei niitä täytä ei ole määriteltävän käsitteen piirissä, ja että jokainen olio joka ehdot toteuttaa, kuuluu pelkästään tämän perusteella käsitteen alaan.

Tämä tarkoittaa sitä, että määrittelyssä asialle annetaan aina jotain ominaisuuksia. Pseudotieteissä tosin harjoitetaan usein "näennäismäärittelyä", jossa asioille annetaan nimi tietämättä yhtään mitä se tarkoittaa tai miten näitä ominaisuuksia koetellaan, kuten käy silloin kun New -Agen kannattajat puhuvat energiasta ja värähtelyistä. Tällä heidän energiallaan ei ole mitään tekemistä sen energian kanssa, jota fysiikassa tutkitaan, eikä värähtelyillekään voida mitata mitään konkreettisia aallonpituuksia/sekunti. Määritelmällisen tyhjyyden vuoksi jäljelle jää korkeintaan se, kuinka Jumala voi käyttää makroevoluutiota (Kenneth Miller) tai ohjata makroevoluutiota (Michael Behe, "edge of evolution") tai sitten ei (perinteinen kreationismi, mikroevoluutioon uskotaan, makroevoluutioon ei.) Tälläinen määrittely tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että tietämättömyys ainoastaan uudelleennimetään. Toki tälläiset tyhjät termit selviävät kaikista ristiriidankaiveluyrityksistä, koska tyhjä termi voidaan tavallaan täyttää miten vain, aina tilanteeseen sopivasti. Voidaanhan niiden kohdalla aina sanoa että "en tarkoittanut tuota" ja syyttää tämän jälkeen kriitikkoa siitä että tämä on olkinukettanut.

Määritelmällä tulee siis aina olla sisältöä. Kun tutkitaan jotain asiaa, on syytä aloittaa erityisen yksinkertaisilla ja selkeillä määritelmillä, jotta ollaan selvillä siitä mistä ollaan puhumassa. Koska miten sitä voitaisiin käsitellä, tutkia tai keskustella jostain ilmiöstä, jos sitä ei edes voida määritellä ja määrää mitata tai muutoin objektiivisesti arvoida? Kuinka me voisimme olla varmoja että sitä edes on, jos sillä ei ole edes määritelmää?

Määritelmiä käytetään päätelmissä. Kun ensin tiedetään mistä puhutaan ja näistä tehdään jonkinlaisia alkuoletuksia, ja näistä vedetään jollain logiikalla johtopäätöksiä, lopputulos koskee asioita juuri sellaisina kuin ne on määritelty.

Määritelmät ovat kuitenkin vain alku, eivät päättelyä:Pelkkä määritelmä ei siis riitä. Esimerkiksi matematiikassa todistus on eri asia kuin aksioomat. Sama koskee tietysti myös tiedettäkin.

Ensinnäkin mikä tahansa väite voitaisiin todistaa tekemällä siitä premissi. Jos meillä esimerkiksi olisi määritelmä, jonka mukaan aurinko on palava kohde, emme voisi päätellä että se on palava kohde, koska sortuisimme kehäpäättelyyn. Voisimme tässä tapauksessa ainoastaan selvittää mitä palaminen tarkoittaa auringon ollessa käsittelyssä.

"Tuntematon lentävä esine" ei tarkoita sitä että sillä tehtäisiin johtopäätöksiä avaruusalusten vierailusta, se tarkoittaa että päätelmiä ei voida tehdä sillä tiedolla joka tällä hetkellä on, joka on sekin toisaalta hyvä ja tärkeä huomio.

Todistuksissa käytetään aksioomia ja näistä saadaan johtopäätöksiä. (premissi ≠ johtopäätös) Tarvitaan myös kokeita, testejä ja logiikkaa. Pelkkä analyysi, joka tehdään miettimällä mistä puhutaan ei tarkoita sitä, että keskustelu olisi käyty. Kysymyksiin ei vastata siten että sille vain päätetään vastaus ennen päätelmää. Se kertoo vasta siitä että keskusteluun on valmistauduttu, että keskustelua voidaan käydä. Määritelmien tehtävänä on siis luokitella sitä, minkälaisia ominaisuuksia tutkitulla tai tutkimuksessa käytettävällä ilmiöllä tai asialla on.

Määritelmässä ainoastaan kerrotaan mitä asioita koskevia asioita kysytään. Se ei ole suoraan vastaus. Sanakirjan kirjoittaminen ei ole oikotie ultimaattiseen kritiikinulkopuoliseeb vallankäyttöön.

Määritelmän sisältö ei myöskään saa vaihtua päätelmän edetessä. Jos esimerkiksi aluksi määrittelemme että jokin jotakin, emme voi vain vaihtaa tilalle sen homonyymiä; Jos teemme päätelmän koskien nuoliviiniä, ja määrittelemme viinin tarkoittavan tätä, emme voi vaihtaa sitä päätelmän lopuksi koskemaan juomaviiniä. Esimerkki on kärjistetty, mutta vastaavaa homonyymien vaihtamista tapahtuu muissa asioissa melko helposti. Esimerkiksi UFO -sanan määritelmiä vaihdetaan helposti lennosta ja saadaan tämän vuoksi epäjohdonmukaisia tuloksia.

Tuntematon Lentävä Esine ≠ Ulkoavaruuden Älykkäiden Vierailijoiden Teknologialla Syntynyt Mekaaninen Avaruusalus[ts. jonka ominaisuuksia tunnetaan]. Vaihteluvirhettä kutsutaan ekvivokaatioksi.

Monesti tämä johtuu ihan siitä että aluksi asioita ei ole määritelty tarkasti, jolloin ei ole kiinnitetty huomiota siihen mistä ollaan itse asiassa puhumassa.) Synonyymeiksi vaihtaminen sen sijaan on pienempi ongelma, ne ovat tavallaan määritelmällisesti samoja: Niiden sisältö ja ominaisuudet ovat samoja. (Toki esimerkiksi "hurtta", "hauva", "piski" ja "koira" tuovat hieman erilaisia mielleyhtymiä, joka sallii määritelmällisen weasel wordaamisen. Tämäkin on otettava huomioon.) Homonyymit ovat kuitenkin vaarallisempia, koska niissä aivan toisen sisältöinen asia voidaan perustella toisen sanamerkityksen kautta. Tälläisen huomaaminen voi olla vaikeaa.

Eli vaikka määritelmän on oltava muuttumaton argumentin sisällä, ne eivät ole ajallisesti pysyviä:

"Itse asiassa minkä tahansa asian tieteellinen määritelmä sisältää oletuksen, että määritelmä voi
muuttua, jos tieteellinen tieto asiasta muuttuu radikaalisti, eikä tällaista oletusta eksplikoida
määritelmässä."(Kia Aarnio, "Tieteessä Tapahtuu 1/2008, sivu 45")

Tämä tarkoittaa sitä, että tieteessä esimerkiksi alife/keinoelämä -kenttä on tullut melko tunnetuksi siitä, että se hakee elämän määritelmää työnsä ohessa. Kun elämällä on jokin määrittely. aliferit yrittävät tuottaa sellaista algoritmeilla ja jos he onistuvat tässä, keskustellaan siitä, onko elämää tuotettu vai tarkoittaako se sitä että määritelmää on täydennettävä. Alifereillä on toki keskustelujensa pohjalla aina jotain elämän määritelmiä. Vaikka tämä vaihtuukin ja on siksi suttuinen, se ei tarkoita että yksittäisen argumentin pohjalla ei olisi aina jokin elämän määritelmä, joka on eksakti ja jota käytetään järkkymättömästi koko argumentin ajan.

Tälläisestä olen kuullut seuraavan esimerkim; Määriteltiin ihmistä. Päädyttiin lopputulokseen että kalju joka kulkee kahdella jalalla. Diogenes saapuu paikalle ja paiskaa pöydälle kynityn kanan. Siinä on teille ihminen. "Jostain syystä" määritelmää muutettiin.

Syy oli luonnollisesti se, että se ei sopinut siihen mikä ihminen oli määrittelijöiden mielestä. Kynitty kana ei ollut yhteensopiva määrittelijöiden näkemyksen kanssa. Määritelmien luonteen vuoksi ei kuitenkaan voida sanoa että kynitty kana ei olisi ihminen. Jos tätä määrittelyä kuitenkin käytettäisiin, olisi huomattava että sillä ei enää ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä biologinen määritelmä sanoo ihmisistä (homo sapiens -lajista). Jos näitä pidettäisiin samoina, syyllistyttäisiin homologiavirheeseen. Määrittelyn aksiomaattisen luonteen vuoksi ei siis voida suoraan sanoa, että ihmisen määritelmä, jossa kynitty kana on ihminen, olisi epätosi, se on vain hyvin erilainen "normaalin" ihmisen määritelmän kanssa.

Siksi olisi hyvä huomata, että määritelmä tulisi voida määritellä mahdollisimman selkeästi ensin, jotta kaikki keskustelun osapuolet tietäisivät mistä puhutaan, ilman että sorruttaisiin homologioista ja yleisistä käsityksistä ja näiden epäselvyyksistä johtuviin virheisiin. Toisaalta on hyvä muistaa että määritelmät eivät ole ikuisia ja kiveen hakattuja, ne voivat muuttua ajan kanssa. Mutta tärkeintä on, että ne eivät muutu argumentin sisällä. Jos määritelmissä on käytetty tiettyä versiota, sitä ei sovelleta niihin päätelmiin, joissa samalla sanalla on toinen merkitys. Määritelmien eksaktius on hyödyllistä paitsi päätelmän rationaalisuuden vuoksi, myös sen vuoksi että määritelmää voidaan muuttaa ajan mittaan.

Määritelmän perusongelma on pohjimmiltaa se, että jos itse määritelmässä käytettävät käsitteet tulisi määrittellä, se johtaisi lopulta kehäpäätelmiin eli siihen, että asia määritellään aina lopulta itsellään. Esimerkiksi matematiikassa aksioomat ovat määritelmiä, ne on vain pakko ottaa sellaisenaan. Määritelmät ovat jotain, jotka on vain pakko ottaa, niitä itseään ei määritellä sen tarkemmin. Niistä ei päästä koskaan eroon. Niiden sisällöstä voidaan toki käydä diskurssia; Tätä ei välttämättä käydä niinkään sen takia että toiset perustelemattomat aksioomat olisivat toisia parempia, vaan pikemminkin jotta tietäisimme mitä nämä perustelemattomat oletukset päätelmien takana ovat.

Määritelmiä on, jotta tietäisimme mistä puhumme, emmekä puhuisi ristiin, emmekä puhuisi tyhjiä, jotta emme tekisi premissistä johtopäätöstä, emmekä vaihtaisi puheenaihetta ja väittäisi että emme sitä ole vaihtaneet. Ja jotta voisimme puolustautua, kun joku syyttää meitä jostain näistä mainituista.