Väärähkö dikotomia

Kuvitellaan, että eräänä päivänä Jumalan pojat tulisvat koolle ja asettuivat Herran eteen ja myös Saatana oli heidän joukossaan. Saatanalta sitten kysyisi Jeesukselta, mieheltä jolla on niin kovasti maailmaa rakastanut, että antoi lähetystyön ja muut PR -tehtävänsä opetuslastensa osaksi, koska hänellä itsellään on ollut jotain tärkeämpää tekemistä. "Mistä sinä tulet?" Saatana kysyisi. Jeesus vastaisi "Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita, ollut Stranger on a Bus ja niin edespäin." Saatana kysyisi että "Ootkos kerran reissullasi nättiä tyttöä ehm. pannut merkille palvelijani Tuomon? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta evoluutiouskoista. Ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea yliluonnollista ja hengellistä." Jeesus vastaisi tähän että "Miksi ei Tuomo olisi naturalistipakana, sinähän olet tarjonnut hänelle älyn ja kirjaston. Eikä hän hyödy mitään mielenmuutoksista. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa minut ja tätä kautta tunnustaa uskonsa." Ja Saatana vastaisi: "Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta hänen järkeensä et saa koskea." Ja niin Jeesus tekisi mahtivoimillaan suuren ihmeen. Ja minun sieluni ja mieleni siirtyisi minun ruumiistani Kent Hovindin ruumiiseen. Ja Kent Hovindin sielu ja mieli jatkaisi olemassaoloa minun ruumiissani.

Luonnollisesti tämänlainen ruttosyöpää pahempi kohtalo olisi kova identiteettikriisin paikka. Sillä kaikki muut näkisivät että minä olisin Kent Hovind. Minulla olisi minua komppaavien järjestelmä jonka avulla saisin esimerkiksi tuloja. Toisaalta ihmiset odottaisivat että koko loppuelämäni jatkaisin Kent Hovindin ratatoskr -korollaarin läpitunkemaa tietä. Tämä olisi rakenteellinen kannustin joka houkuttelisi minua rikkomaan arvoni. Kent Hovind taas ei saisi vaihdossa juuri mitään, eikä hänellä olisi kannusteita muuttaa mieltään suuntaan tai toiseen.

Mutta luultavasti molempien, sekä Hovindin että minun, kohdalla pahinta olisi vastuu. Koska sielu ja mieli jakaisi pysyvyyskokemuksen jossa ruumis vaihtuu, korostuisi se, että muut tarjoavat vastuuta identiteetille. Eli ulkoisille merkeille. Mutta itse kokisimme että emme ole vastuussa siitä mitä ruumis on tehnyt ennen kuin olemme saaneet sen haltuumme. Tätä tietysti korostaisi se, että muistoja omasta elämästä ennen siirtoa ei olisi. Vastuunkannosta entistä hankalampaa tekisikin juuri se, että muut tietäisivät omaa itseä paremmin että mitä se ruumis onkaan ennen tehnyt. Ja erehdyksestä ei tietenkään voisi oikein kertoakaan, koska tätä pidettäisiin vakavana mielenterveysongelmana. Se, että minä ja Hovind kärsisimme samasta ongelmasta ristikkäin tuskin muuttaisi asiaa.

Olisi luultavasti hyväksi vedota johonkin sellaiseen mitä nykyään tehdään kun oma maailmankuva muuttuu radikaalin paljon ; Keksitään jokin uudelleensyntymisen kaltainen konsepti joka korostaa jotenkin sitä miten se entinen syntiä tekevä minä ei olisi todellinen ja nykyinen minä. Tässä ajatuskokeessa tämä tosin olisi hyvin vahvasti perustelu, sillä tässä tapauksessa sitä ei perimmiltään oltaisi se entinen "muka minä". Näin tässä ei oikeasti livahdettaisi vastuusta ja entisistä tekemistä hieman kyseenalaisella ja pelkurimaisella tavalla joka "uudelleensyntymiseen" voidaan liittää. (Tosin uudelleensyntymiseen tuntuu liittyvän jonkinlainen ajatus vaihtoehtoisesta maailmasta, sillä tarinat tuntuvat rakentavan historian jotenkin uudelleen.)

Ylläoleva tarina on tietenkin ajatuskoe.

Ajatuskokeiden ajatellaan olevan hyvin tärkeitä. Ne paljastavat ikään kuin syviä totuuksia asioiden takaa. Hovindin kohdalla merkittävimmät asiat voisivat olla juuri moraalia ja vapautta koskevia. Mielenfilosofiassa taas korostuisi se, että miten vastuu on itselle muistamiseen ja jatkuvuuskokemuksen varassa. Ja miten Hovind on ylpeä sellaisista teoista mitkä itseäni hävettäisivät. (Ja Hovind taatusti pitäisi minun ylpeästi tekemiäkin asioita häpeällisinä.)

Kuitenkin vastuu on jollain tavalla myös sosiaalinen. Se muistaako itse tehneensä jotain ei ole niin relevantti. Humalassa tehty tappo jota ei muista seuraavan aamun krapulassa tai sen jälkeenkään on tehty teko. Ja jotenkin tuntuu että minun olisi velvollisuus Kent Hovindin ruumiissa jotenkin korjata niitä tekoja joita Hovind on aikaansaanut. (Hovindilla olisi minun elämäni kanssa luultavasti samansuuntaisia kokemuksia. Tosin sillä erotuksella että minulla ei ole ollut valtaa ja resursseja yhtä massiiviseen pahantekoon. Tosin sielunsiirron jälkeen ei siihen korjaamiseenkaan.)

Moni filosofi pitää tämänlaisia ajatuskokeita arvokkaina ja tärkeinä. (Muut sitten nauttivat kärsimys-katasrofi-sosiaalipornosta jossa mässäillään hirvittävillä ihmiskohtaloilla. Sellaisilla kauheuksilla kuten ebolalla, zombieapokalypsillä tai Kent Hovindiksi muuttumisella.) Ja itse asiassa jos filosofiaa lähestytään määrittelemisen kautta niin ajatuskokeet ovatkin hyvin tärkeitä. Ajatuskokeet toimivatkin analyyttisessä filosofiassa koska niiden avulla voidaan tarkistaa määritelmien sisältöjä ; Vastuun kohdalla ruumiillinen ja mielellinen jatkuvuus ovat usein oikeuttamassa sitä miksi menneitä tekoja saa rangaista nykyajassa ja tulevaisuudessa.

Mutta asia ei ole niin ilmiselvä kuin voisi luulla. Sillä tosiasiassa ajatuskokeiden tulokset ovat intuition läpitunkemia. Ja tässä kohden kysymys on siitä (a) voidaanko intuitioon luottaa ylipäätään ja (b) voidaanko intuitioon luottaa juuri tässä kyseisessä tilanteessa.
(a): Ensimmäiseen kohtaan voidaan sanoa se, että intuitio ei itse asiassa monesti toimi kovin hyvin. Daniel Kahneman kuvaa "Thinking fast and slow" -kirjassa sitä että helppo ja vaivaton ajattelu tuottaa nopesti kohtuullisia vastauksia, mutta hyvät vastaukset vaativat työläämpää prosessointia. Intuitio on oikotie, ei laadun tae. Laiskuus ei ole laatua. Tämä näkyy esimerkiksi Kahnemanin kuvaamassa vuonna 2007 tehdyssä psykologisessa testissä jossa ihmisille annettiin ratkottavaksi samoja logiikkatehtäviä. Ryhmät jotka saivat epäselvemmällä fontilla tehtyjä tehtäviä pärjäsivät 29% paremmin. Koska heidän oli pakko pysähtyä miettimään. "The New Yorkerissa" ollut artikkeli muistuttaa myös taitojen ruostumisesta ja siitä miten haasteet ovat tärkeä asia jos haluaa tehdä jotain hyvin. Näin liian kätevä ja näppärä teknologia voi jopa "rampauttaa" niin että ilman sitä ei enää tulla toimeen.
(b): Daniel Dennett on "Tietoisuuden selitys" -teoksessa väheksynyt monia ajatuskokeita juuri niiden intuitiopohjaisuuden kanssa. Hän kannattaa Churchlandin ajatusta harjaantuvasta intuitiosta. Ihmisen intuitio ei siis ole itsessään luotettava tai epäluotettava, vaan kokemuksesta ihminen oppii hämmästyttäviä taitoja. Eksperttien pattern recognition on ällistyttävää. Kokemus harjaannuttaa intuition mahtaviin suorituksiin. Mutta ilman harjoittelua intuitio on sitten melko kädetön.

Dennettin näkemys on kenties syytä ottaa tarkempaan mietintään. Hän on ottanut erityiseksi vastustuksen kohteeksi Donald Davidsonin kehittämän mielenfilosifisen klassikon, ns. swampman -ajatuskokeen. (Kutsun itse tätä mielelläni mutamieheksi.) Ajatuskokeessa ihminen kävelee suolla ja häneen iskee salama joka tappaa hänet ja murentaa hänet palasiksi. Perään iskee toinen salama joka sattumalta tuottaa juuri täsmälleen samanlaisen ruumiin. Joka tietää ja muistaa sen mitä suolle kuollutkin.

Ajatuskoe tietenkin korostaa sitä että jos aivot ovat muistin lähde, niin oikea jatkuvuus ei ole minuudelle niin oleellinen asia kuin muistikokemuksen jatkuvuus. Filosofiassa tästä päästään esimerkiksi hauskoihin "omphalos" -ongelmiin joissa kuvitellaan että tosiasiassa olemme alkaneet olemaan viime tiistaina ja kaikki tätä edeltävät muistot ovat vain aivoihimme ohjautuneita harhakuvia. Jos muisti on vain aivokemiaa, niin tämä olisi teoriassa-periaatteessa mahdollista. Ajatuskokeen ajatellaan paljastavan asioita muistista ja identiteetistä. Hauskin tapa sanoa asia on kenties lainata Davidsonia joka selittää englanninkielisen filosofisen sanaleikin jota on vaikeaa tai mahdotonta kääntää suomeksi "It can't recognize anything, because it never cognized anything in the first place." Mieleen ei palaa mieleen koska vaikka suomies tietää ihmisiä, hän ei ole ennen tavannut niitä.

Dennettin mukaan ajatuskoe paljastaa lähinnä että määritelmien tasolla ei ole mitään suoraa väärää dikotomiaa. Mutta että käytännön tasolla ongelma on niin epätodennäköinen että erottelu on oikeasti triviaali. Intuitio ei myöskään ole hyvä tapa tunnistaa sitä mikä tässä muutoksessa olisi relevanttia koska emme ole kokeneet näitä tapahtumia aikaisemmin. Emme voi siis oikeasti tietää minkälaisia kokemuksia näistä oikeasti seuraisi. Tälle Dennettin ajatukselle on helppo antaa tukea peräti kahta kautta:
1: Ensinnäkin tarinan sisältö muuttuu melko helposti muuttamalla tarinan irrelevantteja yksityiskohtia. Jos kuvittelemme teleportaatiota jossa ruumiimme ensin muuttuu informaatioksi ja kootaan jossain muualla, emme koe että jatkuvuus särkyy oleellisesti. Ajatuskokeen salama tekee saman kuin teleportaatiolaitekin. Mutta se että korostetaan miten ensimmäinen ruumis tuhoutuu johtaa intuitiota tiettyyn suuntaan. Tulkintaerot saadaan harhautettua narrativiisilla detaljeilla jotka taas ovat melko irrelevantteja näiden määritelmien takana olevien kriteeriattribuuttien kanssa.
2: Toisaalta tiedämme normaalielämästäkin juurikin sen, että eksperit oppivat asioita. Ja toisaalta me kuvittelemme helposti tapahtumat erilaisiksi kuin miksi ne paljastuvat tosielämässä. Tämä näkyy kenties vahviten siitä miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat väkivaltaan ja maailmaan ennen ja jälkeen väkivaltakokemusten. Tosimaailma näyttää miten PSTD romuttaa sankarikuvitelmia. Ja tältä osin en voi tietää miten esimerkiksi minun siirtymiseni Kent Hovindiksi oikeasti vaikuttaisi käytökseeni. Tai sitten minun ei pidä välittää, koska olen oikeasti vain sekuntien ikäinen.

Connoisseur (Jos uskonto olisi viini, maistuisiko se "lannalta"?)

"As the philosopher Donald Davidson argued, it is ultimately impossible to distinguish between a subjective contribution to knowledge that comes from our selves (what he calls our "scheme") and an objective contribution that comes from the outside world ("the content"). Instead, in Davidson's influential epistemology, the "organizing system and something waiting to be organized" are hopelessly interdependent. Without our subjectivity we could never decipher our sensations, and without our sensations we would have nothing to be subjective about. In other words, we shouldn't be surprised that different people like different bottles of cheap wine."
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")

Uskonnolliset kokemukset tuntuvat monille ihmisille vierailta. Kuitenkin yksi voimakkaimmista kristillisistä näkemyksistä on, että ihminen on homo religiosus, jota Jumala kutsuu ja kolkuttelee. Näin uskovaisuus olisi luontaista ja helppoa. Tämä on kenties voimakkain syy sille, että uskonnottomia pidetään helposti valehtelijoina tai sitten jotenkin vajaina.

Jälkimmäistä linjaa edustaa Alvin Plantinga. Hänelle sensus divinitatis antaa ihmisille aitoja aistimuksia Jumalasta. Koska näkemyksissä on eroja, syynä on se, että toiset aistivat paremmin. Arkikielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä että ateisti voi todella peruskokemuksena kokea Jumalan olemassaolemattomuuden, mutta hän on "sokea". Ja jos uskoo eri Jumalaan, on kenties "likinäköinen". Plantinga kuvaakin erikoisaistijia vertaamalla heitä connoisseureihin, ekspertteihin. Ehkä yleisin esimerkki tälläisestä erityisosaamisesta on viininmaistajat. Plantinga puolustaa että tarkkaa aistia on hyvin vaikeaa todistaa aistien ulkopuolisin keinoin. Ekspertit ikään kuin ovat auktoriteetteja, ja heidän aistimusmaailmansa "näyttää kehäiseltä". Plantingan mukaan aidon aistimuksen ja kehäpäätelmän ero onkin siinä että rakenne on sama, mutta aistimus on aito.

Vertausta voisi jatkaa siihen että ekspertit, connoisseurit, ovat tietysti niitä joita kannattaa kokeilla. Makuaistittoman kokemus ei kerro makuaistimuksista.

Viininmaistaminen on mielenkiintoinen vertaus, koska sen avulla voidaan kaivaa esiin jännittäviä seikkoja. Sillä viininmaistajien tarkkuutta on voitu tutkia. (Se ei siis ole jäänyt pelkän peruskokemustasolle, vaan aistien tarkkuutta voidaan tosiaan testata). Koska meillä on eri -ikäisiä viinejä, joille on annettu arvioita, voidaan viininmaistajien silmät sitoa ja tarjota heille sokkona juomista. Sitten katsotaan miten hyvin maistajat tunnistavat mitä juovat. Ja paljon tulokset korreloivat. Muitakin keinoja on, kuten tarjoaminen viiniä niin että pullo näkyy mutta sisällöt on vaihdettu ja katsotaan miten hyvin huijaus huomataan. Tulokset ovat olleet erikoisia, tosin eivät viininmaistajia kehuvalla tavalla.

Esimerkiksi ammattilaiset ovat kokeneet viinit hyvin erikoisesti ; Etiketti vaikuttaa ja sama viini saa aivan erilaiset arviot jos se tarjotaan eri pulloista. Eivätkä ekspertit osaa oikein erottaa punaviiniä ja karamellivärillä värjättyä valkoviiniä toisistaan. Itse asiassa viinien kohdalla luokittelun vaatimus ikään kuin luo luokittelua joka ei ole aistinelimissä vaan prosessoidaan mielikuvien mukaan aivoissa. Mutta toki viininmaistajat kykenevät erottelemaan jotakin. Viinien kypsyysikää voidaan erottaa sokkonakin. Tässä kuitenkin mukaan tulee "The Wine Trials" -kirjan mukainen tilanne ; On nimittäin havaittu että ekspertit pitävät maukkaina aivan eri viinejä kuin tavalliset ihmiset. Viininmaistajat selittävät tästä sen verran että tietyt viinilaadut vaativat totuttelua. Tavallinen ihminen voisi kuitenkin sanoa että viinien kohdalla kyseessä on normaalin makuaistin vääristely ja turmelemista, jonka jälkeen pahakin maistuu mielenkiintoiselta. (Mistä saa intoa katsomalla makuja viineistä. Kuvaus "tupakkalaatikko" tai "lanta" ei ole makuvivahteita jota voisi pitää erittyisen ihastuttavina.) Kun viineissä on kyse pilaantuneesta rypälemehusta, on muistettava se mikä kaikkia alkoholeja (paitsi absinttia) koskee. (Ei sitä sen maun takia juoda!)

Tämä on hyvä palauttaa lähettäjälle ja uskontoaiheeseen. Jumala -aistilta selvästi puuttuu testejä, connoisseurin aistintarkuutta selvästi voidaan arvioida. Uskonnossa taas on vain "itsearvioituja asiantuntijoita", joiden arvostus on korkeintaan seuraajien määrässä. (Totuus taas ei ole käsiäänestyskysymys.) Lisäksi viininmaistajia ja Jumalan ominaisuuksista tietäviä tuntuu yhdistävän tietty arvostuskupla, jossa palkkaa saadaan jostain suorituksesta joka esityksissä näyttää ihmeenomaiselta. Onnistuminen ja maine ovat perustelluudeltaan totaalisen eri sfääreissä. Lisäksi mukana on totuttamiselementti, joka on uskonnoissa aika kova. Maailmankuvaan kasvamista pidetään tärkeänä, ja hengellisen elämän katsotaan olevan parhaimmillaan kun sitä harjoittaa arjessa eikä vain harvoin. Tämä totuttaminen johtaa siihen että se, mikä totuttamisen jälkeen tuntuu hyvältä, luontevalta ja jopa itsestäänselvyydeltä ei välttämättä ole sellaista jota suunnilleen kukaan muu pitää sellaisena ; Tämä voi vihjata siihen että tämä asia ei olekaan niin ihanaa, vaan itse asiassa se on sen verran karmeaa että ilman työlästä totuttamista sen inhat sävyt olisivat karvaita ja epämiellyttäviä.

Tämä ei herätä perusteltua luottamusta pastoreihin ja muihin hengenmiehiin, vaan näyttäytyy enemmänkin vaatimuksena ja kehotuksena auktoriteetin sanaan uskomiseen heittäytymiseen ilman niitä perusteluja. Ja jos tilanne on todella tämä, miksi ihmeessä tehdä niitä perusteluja in first place. Sen kun unohtaa sanakikkailut ja lyö nyrkkiä pöytään ja huutaa että "tottele, kun sanon!"

"When we taste a wine, we aren't simply tasting the wine. This is because what we experience is not what we sense. Rather, experience is what happens when our senses are interpreted by our subjective brain, which brings to the moment its entire library of personal memories and idiosyncratic desires."
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")