Ryösöviljelyä; Miten "ateismin harhat" ovatkin lähinnä uskovaisen asennevammoja

Manu Ryösö on korostanut että ihminen on uskonnollinen olento, homo religiosus. Hän sanoo tämän asian suoraan seuraavalla tasolla; ”En voi mitään tosiasioille. Ihminen on aina uskonnollinen olento. Mukanamme seuraa aina tietty maailmankatsomus, ihmis- ja jumalakuva. Voimme toki yrittää kätkeä tämän ominaispiirteemme akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse, mutta pinnan alla me kuitenkin aina tukeudumme uskonnollisiin/maailmankatsomuksellisiin fundamentteihimme.”

Hän siis sanoo että ihminen on homo religiosus, tämä on fakta ja että maailmankuva tarkoittaa sitä että maailmankuva antaa vastauksia kysymyksiin jotka pitävät sisällään ihmis- ja jumalkuvia. Kielenkäyttö jossa tätä kielletään ja joissa on asia-argumentteja ja akateemista kieltä ovat keino kätkeä tämä.

Tässä onkin paljon asioita joihin filosofi voi tarttua. Ryösö ei toki ole hyvä filosofi. Mutta hän tekee tässä banaalin avoimesti sellaisia virheitä jotka toistuvat modernissa uskontokeskustelussa. Ja ne ovat banaaliutensa vuoksi helppoja huomata. Niistä tulee sitten esimerkkejä. Niiden avulla voidaan tunnistaa vastaavat virheet ja niiden virherakenteet silloinkin kun uskovainen kätkee niitä akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse.

Ensimmäinen ja syvällisin huomio on siinä että Ryösö ottaa kantaa erittäin vahvaan tieteenfilosofiseen ongelmaan ja väittää sitä ratkaistuksi. Kysymys on kiinnostava ja tärkeä ja itse asiassa minulla on siihen liittyvä videokin. Viitatessaan fundamentteihin hän puhuu peruskokemuksista ja perususkomuksista. Tämä vaatii sitä että nojataan foundationalistiseen näkemykseen. (Tai mahdollisesti foundationalismiin jota on koristeltu reformoidun epistemologian reliabilistisilla mausteilla samalla tavalla kuin Tapio Puolimatkalla. Erot näiden välillä ovat pieniä ja viehättänevät vain kaikista nipoimpia tieteenfilosofeja.) Tälle vaihtoehtoisia ajatuksia ovat esimerkiksi koherentismi ja reliabilismi. Ryösön asenne taustaoletuksista on tässä mielessä hyvin mielenkiintoinen. Hän tarvitsee foundationalismin paikkaansapitävyyttä voidakseen rakentaa ajatuksen siitä että ihmisillä olisi aina oltava dogmaattinen maailmankuvallinen premissistötausta, valittu ydin ja lähtökohta. Itse, Quinelaisena koherentistina, tiedostan että jo tämä tarkoittaa sitä että Ryösöllä on tuskin mitään mahdollisuuttakaan esittää relevanttia kritiikkiä minun suuntaani. Kritiikin kohteeksi tulevat tätä kautta ”foundationalistiset naturalististit”. Tämä tietenkin helpottaa minun tehtävääni koska asiat koskevat vain muiden ihmisten maailmankuvien analyysiä ulkopuolisena. Minulla ei ole henkilökohtaisia tunteita laitettavaksi tälläiseen peliin.

Mutta jatketaan Ryösön sanomisten analyysiä.

Toinen Ryösön virhe on aika helppoa todeta jo muutamasta esimerkistä. Se toistuu. Mutta otan käsiin yhden helppotajuisimmista. Kun Ryösö kuvaa vihreää liikettä hän korostaa että ”Vihreä liike taas lähestyy mielestäni panteismia (jumaluus on kaikessa ja kaikki on jumalallista). - Luin hetki sitten uutista, että ko. liikkeen sisällä saatetaan kokea jopa hyttysten syöminen pahennukseksi. Jos eläin- ja kasvikunta nousee ihmisen ja hänen Luojansa rinnalle (ja jopa ohi), käy toteen Raamatun sana: ”nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa...(Room.1:25).”

Tämä on kiinnostava. ”Mielestäni lähestyy” on mielenkiintoinen suojaus. Ryösö korostaa että kaiken takana on uskonto joten hänen argumenttinsa vaatisi vahvempaa asennetta. Sanavalinta on vihje. Vihje siitä että Ryösö tosiasiassa tuntee tätä lähestymistapaa koskevat kritiikit. Tämä ei yllätä. Sillä moitteen ydin löytyy jo Platonin teoksista.

Kun Platonin dialogeissa "Laajempi Hippias" Sokrates puhuu kauneudesta, hän kohtasi Hippiaan. Kun Hippiaalta kysyttiin mitä kauneus on, hän antoi tästä esimerkkejä. Osoitti sormella ja sanoi että tuo ja tuo kohde on kaunis. Sokrates korosti että tämä ei ollut vastaus. Hän antoi asioita jotka olivat kauniita mutta hän ei perustellut mitä kauneus on. Hippias keksii tässä sitten esimerkiksi sellaisia väitteitä kuin että kulta tekee asioista kauniita. Sokrates kuitenkin huomaa monia asioita jotka ovat kauniita vaikka niitä on tehty muista materiaaleista. Jopa kauniiksi kehuttu Athenen patsas on tehty norsunluusta. Muitakin vastaavia ehdotuksia löytyy mutta Sokrates totesi ne kaikki sellaisiksi että ne eivät ole yleispäteviä.

Tällä dialogilla on syvä yhteys Ryösön asenteeseen. Tarkalleen ottaen kysymys on vertauksista. Ja vielä tarkemmin analogioista. Analogiat ovat yhdenlaisia induktiivisia päätelmiä. Mutta niillä on valtava heikkous verrattuna induktiivisiin päätelmiin joita korrelaatioiksi kutsutaan. Korrelaatioissa on nimittäin mahdollisuus modus tollens -rakenteeseen. Yksi vastaesimerkki voi tuhota hyvän yleistyksen. Tästä esimerkkinä on se että kun Hippias on miettinyt kauniita asioita hänen mieleensä on varmasti tullut useitakin kauniita kultaisia kohteita. Tästä hän on luonut vahvistusharhaisen teorian kullan ja kauneuden yhteydestä. Ja tästä on syntynyt teoria siitä mitä kauneus on. Yksi Sokrateen vastaesimerkki – vaikka se olisi yhtä yksinkertainen ja vain vähän Hippiaksen näkemyksestä poikkeava kuin kaunis norsunluupatsas – riittää kumoamaan koko teorian. Analogioilla ei ole tätä ominaisuutta, ainakaan yhtä ehdottomasti. Tieteessä falsifiointiperiaatteen idea on juuri se, että siinä induktio voitaisiin deduktiivisesti kumota modus tollens. Analogisissa päätemissä vastaavaa ei voida tehdä. Tätä kautta analogioilla on kaikki ne induktion ongelmat jotka muillakin induktioilla. Mutta ilman niitä etuja joita korrelaatioiolla on. Ei siis ihme että luonnontiede nojaa korelaatioihin eikä esimerkiksi Ryösön suosimiin assosiatiivisiin "mielestäni ovat samanlaisia" -käsienheilutteluvertauksiin jotka ovat enemmän asenteen kuvauksia kuin asian todistamista. Ja tämä ei ole asiaton herjaus. Ryösö ei ole kohtelias tyyppi ja käyttää pejoratiivisia sanoja kuvatessaan ateisteja. Hänen perustelujensa huonous ja ihmisenä olemisen paskuutta hänessä on jotain joka on paitsi "samalla mitaööa syytös". Se on jotain joka minun on helppo todistaa.

Kun Ryösö viittaa hyönteissyöntiä välttäviin ihmisiin, hän osoittaa sormella ja sanoo että se on uskontoa. Tämä on asenteena kiinnostava. Hän osoittaa sormella ja sanoo että tämä on esimerkki siitä. Kuitenkin hän on osoittamassa ja argumentoimassa siitä että kaikki on uskonnollista. Miksi tämä sitten on uskonnollista? Vihjeitä löytyy tietenkin panteismiajatuksesta.

Ryösön näkemystä on pakko kuvata vertauksia sisältävänä assosiaatioketjuna eikä argumenttina. Assosiaatioketju menee suunnilleen näin ; Panteismissa uskotaan että kaikessa on sielullisuutta -> Osa panteisteista onkin ajautunut välttämään hyönteisten syömistä -> nämäkään eivät syö hyönteisiä -> he ovat panteistisen kaltaisia. ; Tämä päätelmä ei ole loogisesti validi koska samoihin johtopäätöksiin voi päätyä useitakin eri reittejä. Ja tästä päästään analogiisin päätelmiin ; Ryösön assosiaatioketjulla on argumentaation voimaa vain jos se muotoillaan analogiseksi päätelmäksi. Tällöin perustelurakenne on seuraava;

A:lla on piirre X. (Panteisteilla hyönteissyöntikielto)
Myös :B:llä on piirre X. (luonnonsuojeluliike on ottanut kantaa hyönteissyöntiin)
A:lla on piirre Y (Panteismi on uskonto)
Joten myös B:llä on piirre Y (Luonnonsuojelukin on uskonto)
Tällä on syvä yhteys Hippiaan esittämään kulta-kauneus -teoriaan. Tarkalleen ottaen Ryösö on perustelurakenteiltaan itse asiassa juuri kuten Hippias. Ja hänen teoriansa ovat osuvuudessaan yhtä kattavia ja vakuuttavia kuin Hippiaan teoria siitä että kulta on kauneutta. (Eli eivät kovin.)

Kun puhutaan analogisista päätelmistä ongelmana on se, että on mielipiteenvaraista milloin ne ovat asiaa perustelevia ja milloin asiaa kumoavia. Sillä asioista voi rakentaa myös epäanalogioita. Samankaltaisuus ei myöskään useinkaan tarkoita samanlaisuutta ja tämän premissin varassa analogia nojaa silloinkin kun sitä ei olla kritisoimassa epäanalogioiden kautta. ; Tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun Ryösö rakentaa analogisen päätelmän, hän joutuu aina rakentamaan teorian siitä että mitä uskonto tarkoittaa. Tässä kohden joku voisi sanoa että jos sinulla on uskonnon teoria jossa luonnonsuojeluteoriakin olisi uskontoa se voisi olla vastaesimerkki sille että uskontoteoriassasi olisi oltava virhe.

Tämänlainen voisi mennä vielä tulkintaerimielisyydeksi. Eli Ryösö tekisi sallittavissa olevan maialmankuvallisen tulkintaoletuksen josta voi olla erimielinen mutta se olisi silti päätelmä. Onhan siinä analogian rakenne ja kaikkea joten päätelmä on tässä mielessä induktiivinen.

Mutta tässä ongelma tuleekin kontekstista. Ryösö osoittaa sormella tarkoituksenaan osoittaa että luonnonsuojelijoiden maailmankuvissa on uskonnollisuutta. Hän joutuu kuitenkin olettamaan asia on juuri tällä tavalla kun hän rakentaa analogiastaan validia. Tästä syntyy petitio principii -tilanne. Voidaan sanoa että kun keskustellaan siitä onko kaiken takana uskonnollisia perususkomuksia vai ei, käy niin että silloin kun analogisilla argumenteilla halutaan sanoa että asiat ovat samankaltaisia ja tätä kautta uskonnollisia, tehdään kehäpäätelmä. Sama tilanne käy kun yritetään sanoa että tilanne kuvaa sitä että tilanne olisi epäanaloginen eli luonnonsuojelun mukaantuleminen olisi todiste siitä että teoria uskonnollisuudesta ei ole osuva kun siinä uskonnoksi tulee mukaan asioita jotka eivät selvästi ole sellaisia.

Tämä tarkoittaa sitä että koko tämä argumentaatioviitekehys itse asiassa vetoaa eikä perustele. Se ei kerro mitään siitä kummalla tavalla asiat ovat. Tässä mielessä se saarnaa kuorolle ja on vetoavaa niille jotka siihen jo uskovat. Muille se ei ole mitään millä olisi merkitystä. Tämä tekee siitä asian perustelemisen kannalta täysin turhan ja väärän tien.

Tilanne muistuttaa jossain määrin ”profeetta Darwin” -tyylisiä heittoja joita kuulee. Tässä analogisuus, arvostus ja se että jonkin ihmisen nimi vedetään erityisen tärkeäksi, rinnastuu pyhiin opettajiin. Moni voisi nähdä että on syvä ero kunnioittaa ihmistä hänen keksimästään ideasta ja sillä että tätä pitää Jumalana tai Jumalan ehdottoman totuuden välikappaleena. Itse olen taipuvainen esimerkiksi olemaan evoluutioteorian kannattaja tavalla joka korostaa neutraaliteorian hienoutta. Tällöin esiin nousee Motoo Kimura joka itse asiassa on tunnettu siitä että hän korostaa että luonnonvalinnan sijasta tulisi korostaa esimerkiksi geneettistä ajautumista kun tutkitaan miksi elöryhmien geenialleelien frekvensseissä on sellaisia asioita kuin siinä on kun taas toisenlaisia ei. Itse voisin jopa nähdä että jos näin ei olisi on Puolimatkan itse omilla silmilläni näkemä uskovaisten parissa oleva syvä arvostus epäjumalanpalvontaa joka varmasti sotisi kristuksen oppeja vastaan. Mutta tämä tietekin voidaan nähdä myös tulkinnaksi tosiasiatilasta. Jossa yhden ihmisen ylpeys ja siihen liittyvä kunnioitus on mennyt egoismin ja ihmisenpalvonnan puolelle. Pointtini onkin tavallaan juuri tässä; Asia ei selvästi ratkea analogioita ja epäanalogioita kyhäämällä koska ne eivät selvitä kysymystä ”onko asia tavalla A vai tavalla B”. Johtopäätös on ujutettu jo analogian käytön taakse piilotettuihin premisseihin.

Tässä mielessä voidaankin muistaa se mikä koskee kaikkia analogioita. Analogiaa voidaan käyttää vasta kun meillä on käsissä jotain. Jotta voimme verrata asiaa B asiaa A:han ja nähdä että ne jakavat saman piirteen on meillä oltava se A josta tiedämme että se A on X. Tätä ei voi todistaa analogialla. On oltava jossain se jonka tiedämme olevan uskontoa ilman että tämä selviää sillä että me otamme analogian johonkin jonka tiedämme uskonnoksi. On oltava ensimmäinen johon verrataan. Tämä on voitava tehdä ilman analogista päätelmää. Ja näin ollen se että Ryösö käyttää analogiaa tarkoittaa että hänellä olisi oltava keino selvittää miksi panteismi on uskontoa. Analogiakeskeinen assosiaatioketju vihjaa tässä mielessä syvempään argumenttikatoon sen kohdalla että tosiasiassa luonnonsuojeluliikettä aika harva mieltää uskonnolliseksi. Kun taas panteismin kohdalla panteismin uskonnollisuus on melko selvä. Koska se vastaa niitä tiukkoja ja spesifejäkin uskonnon määritemiä joissa on ajatus biologian ylittävästä tietoisuudesta, universumin moraalirakenteesta joka on yli-inhimillinen ellei peräti supernaturaali ja vastaavasta. Luonnonsuojelijat jotka ajavat hyönteiskieltoa eivät ajattele että hyönteisten tietoisuus olisi jokin joka johtaisi luonnon kostotoimiin. Hyönteisten kärsimys on heille se itseisarvoinen paha, ei se että siitä seuraisi jotain karman lain kostoa.

Toki Ryösöllä on tässä kohden syvempikin ongelma; Kaikki panteistit eivät kiellä hyönteissyöntiä. Eivätkä kaikki luonnonsuojelijatkaan. Toisaalta hyönteissyöntikysymys oli siitä kiinnostava että Ryösö viittasi artikkeliin viittaamatta näiden luonnonsuojelijoiden omiin mielipiteisiin ja argumentteihin. Näissä argumenteissa korostettiin sitä että hyönteisten aivotoiminta on tutkimusten mukaan sen verran hienoa että ne kykenevät tuntemaan aitoa ja relevanttia tuskaa. ; Hyönteisiä ei siis jätetä syömättä siksi että kaikessa olisi jollain generaalilla tasolla jotain pyhyyttä vaan siksi että hyönteisten kohdalla on partikulaari tilanne, eli rajattu tila joka ei ole universumin tila vaan poikkeustapaus, aivotoiminta. Hyönteissyöntirajoitteita ja murheita voi toki yhä tältäkin pohjalta pitää epätosina ja huonoina. Mutta selvästi näiden argumenttien lähtökohta oli hyvin toisenlainen kuin mitä Ryösö viittasi.

Voidaankin nähdä että Ryösö Asian kokonaiskuva onkin kiehtova ; Vain harva panteisti kieltää hyönteissyöntiä. Samoin vain harva luonnonsuojeluliikkeen kannattaja ajaa tätä hyönteissyöntikieltoa. Ryösö vetää näistä kuitenkin kategorisia kuvauksia joissa kuvataan sekä panteismia että luonnonsuojelukieltoa. Vaikka hän on itse asiassa on lähinnä osoittanut sitä miten panteistit voivat olla luonnonsujeluasioiden kannalla. Hän ei edes tilastollisesti kuvaa sitä että tämä olisi yleistä. Hän kuvaa ideologista oikeaoppisuutta koskevan ideologiasisällön. Jota hän ei sido panteistien tai luonnonsuojelijoiden omiin sanoihin joka tarkoittaa isoa riskiä olkiukottamiseen; Kenties panteistien itsensä ei-kannattaman ideologiasisältöä koskeva teoria muuttuu kategoriseksi totuudeksi eikä Ryösöä kiinnosta sitä miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa panteismista kattaa panteisteja itsejään. Tai se miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa luonnonsuojelijoista hänen teoriansa luonnonsuojelijoista kattaa. Tai miten paljon näihin ajatuksiin on viitattu panteistien ja luonnonsuojelijoiden kirjoissa.

Tämä on tärkeää koska ainakin puhuessaan evolutionismista Ryösö nostaa esiin sellaisia asioita joita en koe kannattavani. Enkä koe tuntevani ketään joka olisi evolutionisti joka kannattaisi niitä. Olkiukottamisen mahdollisuus onkin tässä kohden luja. ; Ryösön näkemyksiä kuvaakin vahvasti se että niiden lähteet näyttävät olevan tahoja kritisoivien kristittyjen näkemykset näistä liikkeistä. Hän ei sitaatein ja tilastollisin todistein liitä ilmiöitä yhteen. Kun hän analysoi muiden ihmisten maailmankuvia ja niiden sisältöjä, Ryösöllä näyttää olevan hyvin suuri halu ohittaa heidän sanomansa asiat. Heitä ei kuunnella heidän omista ideologioistaan. Ei mitä mieltä he ovat ja miksi ovat. Sormella osoittava analogiat näyttävät olevan kaiken ytimessä.

Ryösön näkemys nivoutuu myös siihen miten hän määrittelee uskonnon. Tämä nivoutuu videoon jonka argumenttirakenteen olen videoinut jo aiemmin. Virheet jotka RYösö tässä tekee ovat juuri samat kuin siinä kritisoidut. Karkeasti; Uskonto tarkoittaa useilla tietynlaisia teistisiä oppeja joissa on ajatus siitä että jokin eettinen mekanismi kostaa pahat teot. Ryösö käyttää epämääräisempää uskonnon kuvaa jossa lähes mikä tahansa on uskontoa heti kun se ottaa kantaa asioihin joita Ryösö pitää uskonnollisina. Ryösö joutuu valitsemaan uskonnon määritelmistä mahdollisimman laajan, epätäsmällisen jotta se toimisi. Hyviä teorioita kuvaa se, että teoria rajaa tarkasti hyvin suppean tapahtumajoukon kaikista mahdollisista. Ja sitten jotenkin tähän spesifiin juttuun osutaan kerran toisensa jälkeen vaikka toisenlaisia voitaisiin kuvitella. Ryösön ”kaikessa on uskonto” taas perustuu siihen että hän enemmänkin kykenee luovasti luomaan mistä tahansa mielikuvia uskontoon.

Tämä on toki tuttua nykyajan konservatiiveilla. Esimerkiksi nähdään että maailmanloppukertomukset ovat uskonnollisia ja että ilmastonmuutokseen uskovat ihmiset jotka haluavat tehdä päästörajoituksia toistavat näitä uskonnollisia kertomuksia ilman Jumalaa ja että siksi kysymys olisi ilmastouskosta. Tosiasiassa voitaisiin ajatella että uskonnon sijaan nämä ihmiset olisivat utilitaristeja jotka pitävät ilmastonmuutosta todellisena ilmiönä ja haluavat estää siihen liitetyt ongelmat, massatuhot ja kuolemat. Ja että tämä ei ole samaa kuin uskonnollisuus. Samoin kuin säätieteilijää joka ennustaa tyypin 4 tornadoa ja siihen liittyvää veden nousua ja kaupunkia uhkaavaa tuhotulvaa ei pidetä maailmantuhon profeettana vain siksi että jostain löytyy uskonto joka korostaa tuhotulvien ja myrskyjen roolia jumalisen koston välineenä. Ja että tilanne ei muuttuisi uskonnoksi vaikka ilmastonmuutos – tai sääennuste – olisikin ensi viikolla tieteellisesti virheelliseksi paljastuva. Mutta tämä osio palautuu siihen analogiamyllyyn.

Toisin sanoen;

Ryösön argumentaatio onkin hyvin heikko;
* Hän rakentaa petitio principiin johtavia analogeja mutta ei perustele johtopäätöstään.
* Hän ei kuuntele kritiikin kohteita vaan luo heistä karkeistuksia ja olkiukkoja. Ei vaikka tunnetusti minimivaatimus asialliselle kritiikille on kritiikin kohteen tunteminen ja kritiikin kohteen argumenttien ja ajatussisältöjen kuvaaminen juuri sillä tavalla kuin tämä heillä on. Ryösö ei kuvaa ihmisten ajattelua ja löydä niistä perususkomuksia vaan hän väittää tietävänsä keinon tietää mitä ihminen todella tarkoittaa ja ei tarkoita. Tämä on toki perinteikästä ; Kristityt ovat hyvin usein väittäneet ties keistä joiden kanssa ovat erimielisiä ties mitä olkiukkoja. Näiden toistelu on sitten tehnyt näistä uskovaisten keskuudessa ikään kuin aidosti tosia. Kuin valehtelu ja vääristely muuttuisi Tästä oireellista on se että jos joku luo erilaisen perustelurakenteen hän kutsuu sitä akateemisilla termeillä kikkailuksi. Jostain syystä sivistyssanakikkailu on kuiteknin aito ja tosi kuvaus jos se johtaa Ryösön näkemykseen siitä että kaiken takana on nimenomaan uskonnollisia uskomuksia. (Jota ei tosiasiassa voi johtaa edes siitä että foundationalismi olisi tosi. Toki RYösö tässäkin maailmankuvallisesti taustaolettaa foundationalismin koska se on välttämätön ehto sille että hänen väitteensä olisi uskottava. Mutta valitettavasti foundationalismi on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Se että foundationalismi on tosi ei tarkoita että juuri uskonnolliset foundantit olisivat tosiasiassa kaiken takana.)
* Ryösö rakentaa hyvin epätäsmällisiä tarinoita. Joissa se että hän voi keksiä jonkin, minkä tahansa, yhteyden jossa kuvataan miten oikeaoppinen uskonnollinen voisi kannattaa samoja johtopäätöksiä muuttuu kategoriseksi väitteeksi siitä että kaikilla olisi nämä näkemykset eikä muunlaiset olisi mahdolisia.
* Ryösö myös rakentaa vahvistusharhakeskeistä asiaa. Hän uskoo että pelkkä kasa useita esimerkkejä toimisi. Hän ei muista tai huomioi vastaesimerkkimahdollisuuksien voimaa. Ryösö keksii miten uskonto voisi liittyä johonkin tai miten jostain maailman lukuisista uskonnoista edes yksi olisi jotenkin jollain tavalla analoginen jonkin kritiikin kohteen kanssa. Mutta hän ei tee sitä minkä hänen väitteensä vaatisi. Ryösö kun ei yritä todistaa että uskonnolla voidaan selittää mitä tahansa. Hän väittää että kaiken takana on uskonto. Tämä vaatisi narraatioiden luomisen sijaan sitä että hän todistaisi miksi on loogisesti ja psykologisesti mahdotonta olla muuta kuin uskovainen. Ryösö laskee uskontoa sisään analogeilla. Mutta ei todista mitään mahdottomaksi. Ja tämä on syvin ongelma. Mielestäni Ryösö on otettava vakavasti vasta kun hän osoittaa ilman maailmankuvallisia taustaoletuksia että uskonto on pakollinen taustaoletus kaikessa. Koska se on se mitä hän väittää. Oman perusväitteen todistaminen – eikä keskustelun hämärtäminen sillä että red herringillä johtaa keskustelua siihen että uskonnoilla voidaan rakentaa uskonnollinen perusteluketju jolla tulee samoja loppupäätelmiä aivan minkä tahansa yksittäisen mielipiteen kanssa – olisi rationaalisen keskustelun lähtökohta. Olen tiedostanut että Ryösön kohdalla tämänlainen odotus on kertakaikkisen tarpeetonta optimismia. Ryösön teoria kaiksita ihmisistä onkin tässä mielessä hauska; Se kuvaa selvästi häntä itseään. Hänen uskontonsa sävyttää kaiken mitä hän ajattelee. Valitettavasti tämä ei tarkoita että kaikki ihmiset olisivat samanlaisia asiattomia moukkia.

Kaiken lisäksi Ryösöllä onkin itse asiassa kaksoishaaste; Kun hän sanoo että ateistit ovat uskovaisia hän joutuu korostamaan sitä että ateisteilla olisi kokonainen maailmankatsomus joka määräisi paljonkin asioita. Nämä asiat tekisivät ateismista maailmankuvan sitä kautta että se ottaa kantaa ja selittää ympäristöä. Toisaalta Ryösö kuitenkin korostaa että ateismi ei ole tämänlainen. Hänen kirjoitustensa toinen teema on että ateismi olisi latteaa. Siitä puuttuu hänen mielestään nimenomaan kyky antaa näitä vastauksia. Tässä kohden korostuvat ateismin nihilistisyys ja arvotyhjiöys, joka ei ota juuta tai jaata kantaa moniin moraalikysymyksiin. Mutta jostain syystä kun ateismista tehdään uskontoa, niin tässä vaiheessa ateismi ottaa kantaa hyvin moniin asioihin.

Tämä jännite Ryösön eri tekstejen kanssa kertoo että hänellä on kritiikkinsä kohteena kaksi keskenään ristiriitaista ateismia. Kun kaikki aiemmin sanottu on kaivettu, on selvää että mikä tähän on syynä. ; Hän korostaa että ateismi on heikko ja lattea koska se ei anna vastauksia. Toisaalta hänen kritiikkinsä on täynnä erilaisia väitteitä jotka ovat hänen mukaansa ateismin ydinliemiä. Näistä päästään siihen että ateismilla olisi pakko olla paljonkin vastauksia. Ja ryösö pitää niitä latteina koska hän ei pidä tai arvosta niiden sisältöjä. Eli hän halveksii niitä kannattavia ihmisiä. Tämä on helppoa huomata. Hänen ateismikritiikeissään on esimerkiksi otsikoita kuten ”Ateismin ja narsismin yhteys”. Individualismia kutsutaan konnotaatioiltaan pejoratiivisilta synonyymeilta. Koska tätä kautta argumentaatioon saadaan livautettua mukaan epäargumentatiivista sisältöä, asenteita. On selvää että tämä on maailmankuvallista ja tätä kautta se voitaisiin ohittaa aivan kuten Ryösö itse ohittaa järkevyyden kaikista niistä ateistien mielipiteistä joita hän itse kutsuu maailmankuvallisiksi.

Tässä voidaankin huomata se miten Ryösö edustaa samaa jäsentelymaailmaa kuin Tapio Puolimatka. Tämä ei toki ole yllätys. Ryösö tunnetusti siteeraakin Puolimatkaa usein hyvin arvostavalla asenteella. Tämän ajattelun ytimessä on halveksuminen maailmankuvallisuus -termiä mahdollisimman monessa yhteydessä käyttämällä. Tämä on relativistista asennetta jota Puolimatka kutsuu mielellään plularismiksi hämätäkseen konservatiivisia seuraajiaan siitä mitä mielikuvia sana ”tietorelativismi” tuo mieleen. Tätä tehdään koska ei haluta korostaa että ei ole olemassa pluralismia ilman tietorelativistista argumentaatiopohjaa. Ja tiettyjä kikkoja halutaan käyttää ilman että tuodaan uskottavuutta väärille poliittisille tahoille. Puolimatkalla onkin hämmentävä kaksoisstandardi joka kattaa kaiken hänen tekemänsä työn. Se tekee hänestä läpitunkevalla tavalla sisäisesti ristiriitaisen. Puolimatka kannattaa Plantingan warrant -ajatusta jossa korostuu positivistinen tieto-optimismi. Mutta muutoin, esimerkiksi ID -myönteisissä lausunnoissaan, hän kyseenalaistaa tietoa ja vetoaa siihen että demarkaatiokriteereille ei ole saatu mitään mittaa ja ties mitkä tieteen vaateet ovat maailmankuvallisia.

Kun Ryösö ja Puolimatka puhuvat uskonnosta he korostavat kuin se olisi fakta. Ei maailmankuvaa. Jos tämä olisi mahdollista olisi tietenkin saavutetti keino saada objektiivista tietoa tavalla jossa me tiedämme sen olevan objektiivista tietoa. Jos tämä on olemassa, meillä olisi ei-maailmankuvallinen demarkaatiokriteeri. Ja sen jälkeen tieteen demarkaatio-ongelma olisi ratkaistu eikä maailmankuvallisuus olisi enää relevantti näkökulma. Ryösö ratsastaakin tässä kahdella menetelmällä jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Josta päästään siihen jännittävään asiaan mitä me filosofiassa tiedämme; Erilaisia tulkintoja ja maailmankuvia on ja niitä voidaan pitää intellektuaalisesti perusteltuina järkevien ja rationaalisten ihmisten mielipiteinä. Ne ovat sisäisesti ehyitä ja ristiriidattomia. Nämä ovat tulkintoja joiden parissa voi olla maailmankuvallista rationaalista mielipide-eroa. Mutta jos maailmankuva on sisäisesti ristiriitainen se ei kuulu tähän joukkoon. Joku voisi sanoa että tämä tarkoittaa että ne ovat epätosia. Mutta tosiasiassa analyyttisempi filosofi voisi sanoa että se mahdollistaa senkin että jos nämä maailmankuvat ovat tosia, ne vaatisivat sen että logiikka, järki ja rationaalisuus eivät olisi keinoja totuuteen. Ne ovat tässäkin mielessä irrationaalisia.

Ryösö on asenteellinen ja argumentaatioltaan hyvin heikko. Hän kenties pitäisi parempia argumentteja pelkkänä asian peittelynä ja hämäämisenä. Toisaalta hän kyllä käyttää tätä samaa kapulakieltä yrittäessään selittää että ympäristöliike on, paitsi sellainen että siihen voi päätyä New Age -ajatuksisat niin myös sellainen että siihen voi päätyä vain New Agelaisista ajatuksista. Tämä on siitä kätevää että on selvää että hänen oma maailankatsomuksensa antaa hänen omassa päässään hänelle erityisen vallan. Vain Ryösö voi ottaa kantaa omaan vakaumukseensa. Mutta jotenkin hän itse kykenee sanomaan mitä toisten maailmankuva pitää tai ei pidä sisällään. Tämä tekee hänestä halveksuttavan ihmisen jonka kanssa argumentointi on mahdotonta ja joka ei siksi esimerkiksi ansaitsisi tätä vlogausta kritiikikseen. Olisi syytä pitää älyllisen keskustelun minimitaso jonka alapuolella oleva ei olisi edes hymähtelyn arvoista.

Kun Ryösö on kommunismin kohdalla huolissana että ”Muistamme, että kommunismi meni pieleen ihmiskuvassaan, koska pelkisti ihmisyyden vain taloudellisten/ympäristötekijöiden tuotteeksi.” hän itse näyttää latistavan ihmisen pelkän yhdenlaisen ympäristötekijän tuotteeksi. Ihmisen ympäristössä on monenlaisia asioita. Näistä uskonto on vain yksi. Uskonnon maailmankuva on vieläkin suppeampi kuin kommunistien – kommunistien joista en agnostisena evoluutioteorian kannattajana pidä yhtään. Kysymys ei voi tässä olla siitä että uskonto on joskus partikulaarissa tilanteessa Ryösöstä suhteessa sieluun ja Henkilökohtaisesti tunnettuun Jumalaan. Koska suurimmassa osassa uskonnoista kyse ei ole tästä. Vaan siitä että ihmiset ovat maailmankuvallisten foundanttejen varassa, nojaamassa perususkomuksiin. Jotka ovat oppineet kotoa uskonnollisessa kasvatuksessa. (Ja että ateismi ja kaikki muukin joka antaa vastauksia on määritelmällisesti uskontoa.)

---

Lähteet:
Platon, ” Ἱππίας μείζων” [suom. ”laajempi Hippias”]
Manu Ryösö, ”Usko ja politiikka” (27.06.2017)/
Manu Ryösö, Kotimaan blogi ”Ateismin harhat, osa 1-7” (29.05.2017- 14.06.2017)
Renessanssimies, ”Agrippan trilemma” [foundationalismista ja muista]
Renessanssimies, ”Ateismin ja uskonnottomuuden "uskonnollisuudesta"” [uskonnon määritelmistä]

"Ello, I wish to register a complaint."

Monty Pythonin "Flying Circus" -sarjassa on sketsi kuolleesta papukaijasta. Se koostuu valittavasta asiakkaasta ja asiakaspalvelijasta joka keksii mitä erikoisempia syitä sille että papukaija ei ole kuollut vaan ainoastaan näyttää kuolleelta.

Tilanne on taatusti tuttu huonosta asiakaspalvelusta. Jossa ties mitä ihmeellisempiä tekosyitä keksitään jotta päästäisiin livahtamaan vastuusta. Huvittavuus syntyy siitä että vaikka katsojalle on melko selvää että papukaija on kuollut, on nokkelalla myyjällä aina argumentti jonka kautta papukaija ei välttämättä ole kuollut. Jos olisimme jostain syystä vakuuttuneita että papukaija on elossa, sama keskustelu näyttäisi hyvin toisenlaiselta.

Mutta tästä sketsistä voidaan napata esiin sellainen asia kuin perustelurakenne. Tai perustelutavan taustalla oleva asenne. Ja tätä kautta päästään johonkin muuhun jonka Kuolemasta on puhuttu paljon. (Eli tietenkin kysymys on Jumalan kuolemasta. Ajamatta jääneet viikseni tuivertavat jo vahvassa Keravalaisessa ilmassa pelkästään kirjoittaessani tätä. Osittain syynä voi olla se, että olen niitä ihmisiä jotka huutavat, kuolaavat ja mutisevat kirjoittaessaan. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Voisin ottaa käsittelyyn jonkun Antony Flewn nuoruudenargumentin jonka mukaan Jumalausko ei ole falsifioitavissa ja että uskonto paikkaa näkemystään Jumalan olemassaolosta sellaiseksi että se kestää kritiikkiä. Mutta ei sellaisella tavalla että Jumala olisi perustellusti tosi. Sen sijaan otan tämän Flewn huomion relevanttina osana. Mutta sen täydentämiseen tarvitaan hieman laajempaa kokonaiskuvaa argumentaatioon. Ja tässä Flewn huomio on enemmänkin tosi detalji. Kokonaiskuva on paljon kiinnostavampi, kompleksisempi. Ja entistä valmiimmin sellaista että se sopii rinnastettavaksi erilaisiin hupsuihin sketsisarjoihin.

Jennifer Faust on tutkinut monien jumalatodistusten ja uskonnollisten argumenttien vetoavuutta. Ja hän on kiinnittänyt niissä huomiota asiantilaan joka kieltämättä paistaa esiin myös edellä mainitussa kuollut papukaija -sketsissä. (Argumenttia ei heikennä se että filosofin sukunimi on sen tyylinen että se väistämättä tuo mieleen diilit Saatanan kanssa. Ja tämä voisi olla syy argumentin ... ateistiseen ... sävytykseen. Vaikka diili Saatanan kanssa itsessään on tietenkin todiste juuri päinvastaisesta. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Jennifer Faustin näkemys argumentaatiosta on hyvin rationaalisuuspainotteinen. Hän ei siis vetoa muutoin aika yleisiin ajatuksiin joissa uskontoa lähestytään mielisokeuden tai hulluuden tai tunteisiinvetoavan retoriikan kautta. Hänen mielestään kunnon kohtelias filosofi on sitä mieltä, että kun hän haluaa vakuuttaa jonkun argumentaatiolla niin hänen täytyy suorittaa onnistuneesti seuraavat asiat:

1: Liittää argumentissa oleviin premisseihin argumentteja jotka johtavat todennäköisyyden kasvamiseen. Toisin sanoen argumentin tulee olla sellainen että argumentin premissit ovat niiden jälkeen uskottavampia. Argumentaatio on siis sidoksissa arugmentaation taustapremisseihin ja lisäksi ne kertovat miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät.
2: Käytetyt premissit kasvattavat johtopäätöksen todennäköisyyttä. Tässä mielessä argumentaatio voi olla deduktiivista eli jos premissit ovat tosia niin johtopäätökset pitävät väistämättä paikkaansa. Mutta ne voivat olla myös induktiivisia. Jolloin argumenttiin tulee uskottavuutta vaikka asia ei ole täysin 100% varma pelkästä premissien oikeudesta. Argumenttien ei siis tarvitse olla täydellisiä ja aukottomia. Riittää että ne ovat hyviä kelpo argumentteja.
3: Että taustalla olevat premissit ovat argumentaation kohteelle hyväksyttävämpiä kuin johtopäätökset. Eli hän pitää argumentaation takana olevia taustaoletuksia uskottavina, tai ainakin uskottavampina kuin johtopäätöstä ilman niitä.
4: Ja että johtopäätökset eivät ole ristiriidassa jonkin suuremman ja kovemman periaatteen kanssa. Eli johtopäätös ei ole ristiriidassa joidenkin vielä vahvempien periaatteiden ja päätelmien kanssa. Jos muuten hyvä argumentti johtaa siihen että jokin hyvin yleispätevä ja vahvasti uskottava periaate olisi virheellinen, niin tämä vahvempi periaate kyseenalaistaa johtopäätöksen kautta niitä premissejä joiden varassa argumentti lepää.

Periaate on kieltämättä ihanteellinen. Ja mielestäni pelkästään tapa jolla Faust käsittelee argumentaatiota ilman kontekstia tai sovelluksia on hyväksi ihmiselle. Mutta tästä voidaan vetää kuitenkin yhteys papukaijan Jumalan kuolemaan. Tämä johtuu siitä että Faustin analyysin mukaan Jumalatodistuksia ja uskontoperusteluja kuvaa se, minkä monet teistit tunnustavatkin. On suosittua esittää jotain McGrathin tyylisiä ajatuksia siitä että Jumalausko olisi foundationalistista ; Jumala on viitekehys eikä teoria. Teismi ei ole perustelusta tai vastaavasta vaan siitä että se muokkaa kuinka tulkitsemme ja ymärrämme ympäröivää todellisuutta ja muuta maailmaa. Faustin mukaan argumentaation ongelmana onkin se, että argumentit huijaavat ytimessään. Ne eivät mukaile hänen kuvaamaansa argumentaatiomallia. Hän kuvaa hyvin tietynlaista petitio principii -asetelmaa joka on yleinen teismille. Hän kutsuu tätä ilmiötä nimellä "begging the doxastic question".

Asiaa voi lähestyä yksinkertaistetujen lyhennelmä-esimerkkien kautta;
1: Anselmin ontologinen todistus. Pelkkänä yksin olevana argumenttina se ei näytä esiolettavan mitään uskomuksia. Se on sellaisenaan vain konseptuaalinen analyysi. Siinä käsitellään sellaisia termejä kuin "täydellisyys" ja vastaavaa. Käsiteanalyysi tässä muodossa ei ole kehäpäätelmä. Kuitenkin Faust huomauttaa että saadakseen Anselmin premisseille merkitystä nojaa siihen että on esioletettu universaali objektiivinen arviointi jossa on selvä hierarkia. Ja jossa suurin ja täydellinen olento on sen huipulla. Tämä taas on jotain jonka lähinnä teisti hyväksyy ilmiselvänä.
2: Samoin kosmologisessa todistuksessa, sen lukuisissa muodoissa, on esitetty, että on olemassa abstrakti metafyysinen ominaisuus joka koskee fyysistä todellisuutta. Aika, kausaalisuus ja vastaavat. Ja että nämä ominaisuudet vaativat selityksen joka on nimenomaan Jumala. Argumentissa on järkeä vasta kun on esihyväksynyt (1) tieteellisen selittämisen puuttumisen (2) ei-naturalististen selitysmuotojen mahdollisuuden ja (3) sen että nämä ei-naturalistiset selitysmallit ovat paitsi mahdollisia niin myös relevantteja ja todennäköisiä. Ja on selvää että lähinnä teistit hyväksyvät kaikki nämä tausta-asenteet.

Samaa tilannetta voi kuvata helpommin argumentilla joka ei löydy Faustilta. Mutta siinä oleva perusastelma on sama. Sitä sanotaan että naturalistille elämä loppuu mysteeriin ja siksi ateismi on heikoilla. Kuitenkin mysteeri on olemassa vain jos kuolema ei ole vain naturalistisen aineen epäjärjestäytymistä ja "rikki menemistä" vaan on jokin relevantiksi koettu sielu joka voi jatkaa kuoleman jälkeen oloaan. Ja uskoakseen tämän pitää olla teisti. Joten ateisti-naturalisti tuskin puree tätä argumenttia in first place.

Tämä vakuuttaisi minut ateismista, ellei argumentti olisi niin hyvä että uskon, että Faust on saanut siihen yliluonnollista apua Saatanalta. Sen vuoksi Jumala ei ole oikeasti kuollut. Hän vain lepää!

Miksi kukaan ei kärsi tekemistään vääristä dikotomioista?

Väärä dikotomia löytyy hyvin yleisesti erilaisista virhepäätelmien listoista. Tähän on ymmärrettäviä syitä. Mutta ne ovat kuitenkin hyvin omalla tavallaan virheellisiä. Lähestyn tätä tällä kirjoituksella hitusen. Esimerkiksi jos otamme esimerkin jota on tuoreesti minun nähteni pidetty vääränä dikotomiana;

"Otamme tänne maahanmuuttajia ja järjestämme heille asuintiloja vaikka meillä on maassa omiakin asunnottomia."

Otetaan tilanne jossa on ikään kuin pakko valita joko kotimaiset työttömät tai muut. Miksi tilanne olisi "joko-tai". Moni pitää ajatusta virheellisenä siksi että pitää johtopäätöstä vääränä. Joku toinen voi korostaa, että päättely on uskottava. Ja pitää tätä selvänä siksi että väitetty seuraus on uskottava, olisi syytöksen oltava väärä.

Ensimmäinen ja tärkein huomio on siinä että on vaikeaa nähdä miten esitetty edes on virhepäätelmä. Se on enemmänkin statement. Ei ole mitään päättelyketjua jonka lopputulos tuo olisi. Mitään esitettyä lähtökohtaa ei ole. Lopputulos on enemmän premissiä muistuttava vakaumus kuin argumentti. Ilman päättelyä ei voi edes olla virhepäätelmä.

Voidaan kuitenkin kaivaa esiin implisiittisiä ajatuksia joiden kautta päätelmä voidaan ohjata niin että väitös todellakin on johtopäätös eikä ilmassa killuva perusteeton mielipide (joka sellaisenaan on tosi tai epätosi mutta ei sisällä argumentaatiota jonka mukaan tilanne painottuisi johonkin suuntaan). Voimme nähdä että tilanne on että joku on päätellyt että on kaksi vaihtoehtoa ja toisen valitseminen on toisen hylkääminen. Siksi voidaan periaatteessa ajatella että päättelyketju olisi muotoa:

P1: A ≢ B (eksklusiivinen disjunktio, joko A tai B mutta ei molemmat)
P2: A (Valitaan A)
J: ¬B (Siis ei-B)

Päättely siis sanoo että A ja B ovat olemassaolevat vaihtoehdot joista toinen mutta vain toinen toteutuu, ja koska A valitaan niin B:stä luovutaan. Tämä on yksinkertainen disjunktiivisen syllogismin kuvaus. Päätelmä on klassista deduktiota. Ja oikeaoppinen. Premisseistä seuraa johtopäätös. Päätelmä on nimenomaan validi. Kyseessä on eliminatiivinen päättely joka voidaan tehdä logiikan kannalta ehyesti.

Ja tästä itse asiassa onkin käytännössä aina kyse väärän dikotomian kohdalla. Virhe on enemmänkin siinä että ollaan erimielisiä premisseistä. Tässä tapauksessa kiistaa on enemmänkin premissin 1 pätevyydestä ; Ne jotka luottavat premissiin 1 ajattelevat että budjetti on nollasummapeliluonteinen siksi että se on äärellinen. Ne taas jotka ajattelevat että premissi on virheellinen voivat kiinnittää huomiota siihen että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi budjettia voitaisiin ohjata poispäin kaikesta sosiaalihuollosta esimerkiksi leikkaamalla. Tällöin voitaisiin luoda ilmapiiri jossa valtio - vaikka säästöjen nimissä - voisi leikata sekä maahanmuuttajilta että kotimaan köyhiltä ja ohjata tätä vaikka kilpailukyvyn edistämiseen niillä keinoilla että on insentiivi ryhtyä mahtavan rikkaaksi jolla on käytössään paljon suomalaista halpatyövoimaa.

Väärää dikotomiaa onkin lähestyttävä kiinnostavalla tavalla ; Voidaan esimerkiksi huomata että päättely jossa väitetään että (on niin että) joko 1+1=3 tai 1+1=5 (ja on niin, että) 1+1 ei ole ainakaan 5 (joten) 1+1=3. Virhe ei ole päätelmän rakenteessa vaan siinä että kohta "joko 1+1=3 tai 1+1=5" on epätosi premissi. Voidaankin sanoa että väärä dikotomia on sitä että niissä on virheellinen oletus jossa vastakohdat (logical contraries) olisivat ristiriidassa (logical contradictories).

Erot eivät sinänsä merkitse koska huono päättely on huonoa päättelyä. On kuitenkin syytä tiedostaa että ihminen voi päätellä huonosti monella eri tavalla. Se että joku ottaa väärän premissin ei ole tekemässä logiikkaa koskevaa päättelyvirhettä. Validissa päätelmässä premisseistä seuraa johtopäätös. Valitettavasti jos premissit ovat vääriä seuraa garbage in-garbage out-ilmiö. Joku kohteliaampi voisi korostaa että "argument is valid but unsound".

Tämä rakenne on tietenkin siitä kiinnostava, että koska väärä dilemma ei ole logiikan rakennetta koskeva argumentti, sitä vastaan on vaikeampi tarttua. Jos premisseistä ei seuraa johtopäätöstä on helppoa luoda vastaesimerkkejä jotka korostavat sitä että vaikka premissit olisivat tosia niiden kanssa ristiriidattomasti voitaisiin päätellä hyvinkin erilaisia asioita. (Tosin moni ei oikeasti ymmärrä edes tätä tasoa. Heille johtopäätöksen uskottavuus ja premissien uskottavuus tarkoittaa sitä että jälkimmäisen olisi seurattava edellisistä. Mutta en tartu tähän enempää tässä tällä kertaa.)

Kenties siksi onkin asiallista tunnistaa että päättelyvirheitä on monenlaisia. Ne voidaan laittaa luokkiin jotka ovat ovat osittain päällekäisiä mutta karkeasti ottaen "kuitenkin eri asioita". Ja synnyttää näin vaikka seuraava kolmikanta.
1: Formaaleja päättelyvirheitä (structural error/formal fallacy) joissa premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Esimerkiksi jos päätelmäketjussa on ristiriita, kontradiktio tai siinä on jokin non sequitur -rakenne.
2: Päättelyvirheitä jotka eivät kanna (means-end error) koska päätelmä ei saavuta perusteluvoimaa, se vetoaa mutta ei argumentoi. Jolloin se noudattaa esimerkiksi petitio principii tai ignoratio elenchi -rakennetta.
3: Päätelmä on jotenkin epäreilu (end error) jolloin argumentti voi olla ad hominem -pohjainen tai edustaa tässä tekstissä keskityttyä väärää dikotomiaa.

Väärä dikotomia -etenkin jos se ilmaistaan muodossa "false dilemma" - vaikuttaa logiikkakeskeiseltä ja on nimenä vakuuttava uhkaus. Kuitenkin kun sellaisen tekee, on ikään kuin helppoa katsoa että oma päättely on ehyttä. Ja tätä kautta voidaan huomata että kritiikki nojautuu "epäreiluuteen" tai vastaaviin jotka vaikuttavat perustaltaan enemmän eettis-maailmankuvallisilta vastustuksilta kuin tosiasialliselta kunnon kritiikiltä. (Tämä on hyvin vahvasti mukana myös "No True Scotsman" -argumenttivirheilyissä noin yleensäkin. Se kun on tavallaan "ad hominem korjauksin jotka ottavat vankkoja askelia väärän dikotomian suuntaan").

Haasteena onkin se, että premissi on virhe joten päätelmä ei kanna. Ja tämä vaatii kontekstista riippuvaa tarkastelua. Täytyy katsoa minkä informaation valossa premissit pätevät ja eivät päde. Ja tämä siirtää huomion sellaisiin kulmiin joiden kohdalla syntyy tilanne jossa voidaan oikeastaan sanoa että väärä dikotomia on argumenttivirhelistoilla osittain siksi että sitä käytetään paljon. Ja sitä on helppoa käyttää koska siitä kiinnijääminen on hyvin vaikeaa ja vaatii vastapuolelta toimia jotka vaikuttavat pelkästään maailmankuvallisilta.

Onko Suomi kristillinen maa?

Väitelause "Suomi on kristillinen maa" on hyvin usein toistuva. Väitelause herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja tässä prosessissa tulee helposti ohitettua se, että mitä tämä väite itse asiassa tarkoittaa. Periaatteessa väite ei tarkoita juuri mitään. Se on epämääräinen, vaikeasti kumottavissa tai puolustettavissa. Ja juuri sen vuoksi se on niin kätevä iskulause.

Näen että siinä on vähän tai ei lainkaan älyllisiä tai analyyttisiä ansioita. Ja jos lauseella ei ole oikeastaan mitään sisältöä, ei ole mitään rationaalista tapaa sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Näin ollen ympäripyöreä lause ei ole mielekäs väitelause vaikka se tuntuisikin sellaiselta jossain tunnetasolla.

Sitä voidaan kuitenkin purkaa.

Ensinnäkin voidaan ajatella että lausumissa korostuu että vain kristillinen isänmaallisuus olisi todellista isänmaallisuutta. Muut kuin kristityt olisivat siis jotenkin vähemmän kansalaisia. Tämä asennemaailma lähestyy sitä että eläisimme uskonnollisessa teokratiassa. Tästä kuitenkin hyvin usein irtaudutaan. Itse asiassa jos maan kristillisyys otetaan tässä kulmassa niin (a) Suomi todennäköisesti nimenomaan ei ole kristillinen maa (b) mutta jos joku on sitä mieltä että Suomi on kristillinen maa, niin sitten ei voi selittää että Suomessa ei olisi valtionkirkkoa ja uskonnonvapaudessa puutteita.

Harva tietenkään kannattaa tuota ylläolevaa. Sen sijaan tulkinnat ovat useimmiten mainittua laimeampia. Jos lausuma on esimerkiksi että Suomessa on valtava enemmistö kristittyjä, niin maamme voi olla kristillinen maa.
* Mutta ei välttämättä kauaa. Enemmistönäkökulma kun on altis kaikenlaisille muutoksille. Etelä-Suomessa on alueita joilla alle 50% aikuisväestöstä kuuluu kirkkoon. Asiaa mutkistaa sekin että kirkkoon ei varsinaisesti liitytä mutta siitä erotaan. Lapsi passiivisesti liitetään kirkkoon, joten kirkkoon kuulumisissa on vääristymää.
* Lisäksi tilastoissa näkyy jännittävyyttä ;  Kun Jumalan olemassaoloa mitattiin niin "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli 4,0% väestöstä (Ja ilmeisesti lähes 100% herätyskristityistä. He kertovat ateismista uskoon kääntymisestä.) "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8%. Nämä tekevät yhteensä 44.8%. Joka on alle puolet. Toisin sanoen Suomessa alle puolet uskoo Jumalaan. (Toki puhtaasti ateisteja on 25.8% eli vähemmän.) Uskonnottomuuden suosio on ollut myös vahvasti kasvussa. Kysymys onkin tavallaan siitä että millä määrittein ja millä kysymyksin vakaumusasiat kysytään. Sitä voidaan halkoa hiusta agnostikkojen ja ateistien suhteesta, mutta selvää on että uskovaiset, etenkään "vakaumukselliset uskovaiset" eivät ole mikään enemmistö.
* Eri kysymistavat tuovat hieman eri tuloksia, erityisesti neutraalimmin uskovat heijaavat kysymyksenasetteluvalinnoilla eri suuntiin. Silti on selvää että vaikka homoavioliittoa vastustava Aito Avioliitto -kampanja oli monista "hiljaisen enemmistön" asia, on kampanja vastatuulessa koska tätä enemmistöä on ilmeisen vaikeaa saada allekirjoittamaan vetoomusta. On siis kysymys siitä että onko Suomi kristillinen maa ja jos on niin millä määrittein se sitä on nyt. Ja onko se sitä kauaa.
* Lisäongelma tässä kulmassa on siinä että mitä tämä oikeastaan oikeuttaa. Se että Suomi on kristillinen maa viittaa enemmistömielipiteeseen tällä hetkellä. Joka on demokraattista mutta sitä kuitenkin yritetään laajentaa tulevaisuuteen, jolloin se on ajatus siitä että koska kristityillä on nyt paljon suosiota niin tämän suosion tulisi olla ikuista. Jos "Suomi on kristillinen maa" on argumentti siitä miten asioiden pitäisi olla poliittisesti tai muuten niin kyseessä on petitio principii -ajatusvirhe.

Kristillisyys voi tarkoittaa myös sitä että maa toimii kristillisillä arvoilla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen. Koska tätä helposti lähestytään siten että katsotaan kristillisiksi koettuja arvoja ja sitten sen jälkeen katsotaan vastaavatko Suomen lait niitä. Näin tietenkin helposti syntyy ajatus siitä että maa olisi jotenkin kristillinen. Tässä on kuitenkin monta ongelmaa.
* Tosiasiassa monet yleishumanistiset näkemykset ovat yhteisiä kaikille. Näin ollen jos ne kelpuutetaan kristilliseksi ne pitäisi hyväksyä myös liberaalisekulaarihumanistisiksi arvoiksi. Joten maamme olisi korkean analogisuuden vuoksi montaa asiaa. Meillä olisikin buddhalainen, liberaalihumanisti, kristillinen ja montaa muuta oleva maa. Jos Suomella on paljon arvoja joita saadaan muualtakin kuin kristinuskosta suuri analogisuustaso ei helposti merkitse mitään, koska moni muukin kulttuuri saa sen.
* Toisaalta on syytä kysyä mitä maan arvot todella ovat. Tämä voi vaikuttaa selvältä kysymykseltä mutta se ei ole. Esimerkiksi onko rikkaille tehty veronkorotus tai työttömien työhönpatistus tai muu SSS -hallituksen tekemä budjettiratkaisu jotain joka määritelee Suomen arvot? Vai onko kansalaisten yleiset kannat se joka määrittelee Suomen arvot? (Jos ensimmäistä niin ovatko ne todella kristilliset. Ja jos jälkimmäistä niin se palaa siihen petitio principii -hässäkkään.)
* Tälläisissä tilanteissa analogiaa verrataankin usein siten että katsotaan piirteitä jotka ovat kristityille ja vain kristityille oleellisia. Ja sitten vaikka liberaalit sekulaarihumanistit ottaisivat heille tyypilliset ja vain heille tyypilliset arvonsa... ja tätä tehtäisiin monenlaisille maailmankatsomuksille. Ja sitten katsottaisiin mikä olisi eniten. Tämä helposti kyseenalaistaa maamme kristillisyyden. Ihan sen vuoksi että yleisinhimillisten arvojen jälkeen kristinuskon on itse asiassa vaikeaa perustella miksi kristillinen maa olisi ehdottomasti demokratia eikä teokratia. Taivaassa ei äänestetä ja monoteismissä ollaan käytännössä väistämättä yksinvallassa, autokratiassa. Suomi on demokraattinen maa. Demokratia on myös vanhempi oppi kuin kristillisyys joten tosiasiassa jos kristityt ovat napanneet demokratian oppiinsa - mikä on kaikkea muuta kuin ilmiselvää kun nykyajan Suomen monia kristittyjä katsoo - niin kristinusko olisi napannut itselleen entisten kreikkalaisten ei-kristillisiä oppeja. (Ja niin edespäin.)
* Itse asiassa kun ajatellaan että maassamme on kristilliset arvot tilanne näyttää usein olevankin enemmän niin päin että maassamme on joitain lakeja ja tottumuksia joita pidetään hyvänä. Ja sitten näitä pidetään kristillisinä vaikka ne eivät tosiasiassa olisi mitään johon kristillinen dogmatiikka on ehdottomasti sitoutunut. ; Esimerkiksi Montesquieun vallan kolmijakoa kannatetaan laajasti. Eli lain säädäntävalta, lain valvonta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan ja sitten kaikkia koskevat samat lait. Kuitenkin taivaassa näitä hoitaa nimenomaan yksi ja sama heppu. (Joka kenties selittää sen Helvettipuolen.) Samoin sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus voidaan ensinnäkin perustella muitakin kautta kuin kristinuskosta. Ja samalla sananvapaus ja uskonnonvapaus eivät nouse suorina käskyinä kristillisestä doktriinista. (Jopa kymmenessä käskyssä kielletään pitämästä muita Jumalia. Jonka totteleminen on hieman erikoinen uskonnonvapaudelle, jos maa kerran todella noudattaa kristillisiä asioita.)
* On siis hyvin vaikeaa nähdä onko maamme kristillinen arvoiltaan vai ei. Ja pahempaa jos voimme, se todennäköisesti kallistuu sen suuntaan että se ei ole. Kysymys nojaa kuitenkin hyvin vahvasti siihen mitä maamme arvoiksi nähdään ja mitä kristillisiksi arvoiksi nähdään. Ja näistä kumpikaan ei ole mikään kiveen hakattu ilmiselvyys. (Esimerkiksi jo kysymys siitä onko maa konsepti jolla itse asiassa on arvoja on filosofisen debatin aihe.)

Maa voi olla perinteiden pohjalta kristitty. Tämä vetoaa menneisyyteen. Ja tämä itse asiassa on totta. Suomi on perinteiltään kristitty.
* On kuitenkin jännittävää huomata että maamme on perinteiltään tätä vanhempi. Kun Lalli kohteli maahanmuuttajaa kuten moni haluaisi maahanmuuttajaa kohdella, täällä oli ihmisiä joilla oli muita uskontoja. Näitä perinteitä ja sen uhripaikkoja ei säilytetä ja opeteta.
* Jopa maamme lähihistoria on hyvin hauras. Napoleonin Komplekseissa kuvattiin sitä miten Runebergin tuotanto on jäänyt Väinö Linnan jalkoihin. Runebergistä muistetaan leivos, ja hänen "Vänrikki Stoolin tarinoiden" henkilöt koetaan fiktiona vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin. "Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu." Maamme itsenäisyyspäivänäkin puhutaan itsenäistymisen sijasta talvisodasta, joka kertoo siitä miten irrallisia asiat ovat periaattessa lähihistorian hallintaa katsoen. Monille "Suomi on kristillinen maa" tavalla jossa luodaan tarina. Historian puolella moni tuntuukin lukevan historiaa kuin se olisi primaaristi jokin väline oman henkilökohtaisen identiteetin rakentamiselle. Ja tämän seurauksena muutama vetoava tarina ohittaa tiedot asiasta. Joten miten tältä kulmalta pitäisi katsoa sitä että olisi vaikka jokin suomalainen arvo tai jopa peräti velvollisuus tuntea kristinuskoa tavunkaan verran?

Lisäksi voidaan ajatella että Suomi on kristillinen institutionaalisesti. Meillä onkin kirkko joka saa verotuloja mutta joka ei ole minkäänlaisessa vastuussa opeistaan kansalaisille. Sillä on rituaalivaltaa läsnäololla maamme virallisissa juhlissa. Symbolinen näkyvyys -eli ev.lut. kirkon PR -jargonin mukaan "kirkon luonteva läsnäolo" - ja vaikutusvalta onkin selviö. Tässä mielessä maamme on kristillinen maa. Ja tässä kulmassa kristitty ja ateisti voisivat olla samaa mieltä siitä että maamme on kristillinen valtio. (Ja toisaalta jos kristitystä suomi on kristitty maa niin jos hän väittää että meillä ei ole valtionkirkkoa ja uskonnonvapaus ei täysin toteudu hän on sisäisesti ristiriitainen. Maassa ei voi olla institutionaalista kristillisyyttä jos siinä ei ole jonkinlaista virallisen uskonnon kirkkokompleksia, valtionkirkkoa.) Kuitenkin näkökulma olisi sitten eri. Moni näkee että yhden uskonnon ylivalta on ongelma joka pitää ratkaista. Ja toisen mukaan sitten jokin hyvä asia jonka pitääkin jatkua tulevaisuuteen koska se on vaikuttanut paljon tähänkin asti.

Loppuyhteenveto.

Väitteen monitulkintaisuus on hämmentävän suurta. Lause ei tarkoita mitään. Kuitenkin suurin osa merkityksistä ajautuu umpikujiin joten tällä ei ole juurikaan merkitystä. Niillä ehdoin joissa "Suomi on kristillinen valtio" on mielekäs ja tosi väitelause, sävy on helposti sellainen että olisi vaan niin maan parempi että ei olisi. Eli se viittaa enemmän ongelmaan kuin siihen että kyseessä olisi jokin argumentti kristillisyyden esittelyn puolesta. (Jona sitä taas pääasiassa käytetään.)

Itse asiassa lausumat voidaankin kartoittaa kahteen päätyyppiin. Joita ei kuvaa käsiteanayysi vaan asenne;
1: Lause on toiveajattelua ja normatiivinen. Se heijastaa itse asiassa enemmän sitä että Suomen pitäisi olla kristillinen ja kristittyjen maa kuin että maamme todella olisi sellainen että kaikki kristityt innolla selittäisivät miten lainsäädäntö ja poliitikot tukevat juuri heidän arvojaan. Mutta kaikki tietävät totuuden ; Tämän sijaan kristityt puhuvatkin hämmentävän paljon siitä miten poliitikot, media, lakialoitteet ja muut ovat harhaoppisten ateistien ja liberaalien vallan alla. Joka vihjaa siihen että he eivät usko että maamme on kristillinen, he yrittävät nimenomaan pelastaa maamme ikään kuin "takaisin kristillisyyteen jossa sen pitäisikin olla". Tämä tarkoittaa sitä että väitelause on lausujien itsejensäkin mukaan epätosi. Puolustusargumentit kristillistämiselle tulevatkin siis muualta. Tämä kulma ja sen esitykset ovat epäargumentatiivista ajanhaaskausta. Ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään.
2: Lause voi viitata uskonnon tämän hetken vallassaoloon, näkyvyyteen, rahaan ja muuhun. Tästä seuraa kuitenkin erikoinen ongelma. Sillä usein kristillisyyteen viitataan kun puolustetaan jotain uskonnon tämänetkistä privileegiota. Eli argumenttina on se, että koska on valtaa niin tämän vallan pitää jatkua. Siitä että asiat ovat jotenkin muutetaan johonkin jona sen myös pitää olla. Tämä ei ole argumentti, tämä on päättelyn kehäisyyttä jota peittää korkeintaan se että kehä on niin pieni ja pyörii niin nopeasti että harjaantumaton menee sitä katsellessa pyörryksiin. Jos asenne on tämä, keskustelu on jo päättynyt. Joten miksi vaivautua kuuntelemaan tai keskustelemaan tai neuvottelemaan dogmaatikon kanssa joka kykenee vain toistamaan ja inttämään hokemaansa? Ei miksikään! Tämä asenne on niin poteroitunut ja jumittunut että sellaiseen painiin osallistuminen on turhaa ajanhaaskausta. Ja tätä soveltavat ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään takaisin.

Tämä tarkoittaa sitä että jos joku heittää iskulauseen "Suomi on kristillinen maa" hän ilmoittaa hävinneensä argumentaation ja ilmoittaa keskustelun päättyneeksi. Ja hän tekee näin riippumatta siitä tajuaako hän tehneensä niin vai ei. (Jos ei tiedosta syvää virheellisyyttä kehäpäätelmässä tai siinä että väitelause on samanaikaisesti toisaalla tosi ja epätosi toisaalla jotta argumentti toimisi, niin sen pahempi sille eitiedostajalle.)

Complementary, mr Watson

""Intentionality Problem - What was the intention of the designer in producing a given designed object?" and the "Identity Problem - Who or what is the designer?" are not "legitimate questions of science" at all!"
(William Dembski, "No Free Lunch")

Intelligent Designin kannattajat ovat toistuvasti korostaneet että se ei ota kantaa tiettyihin asioihin. William Dembskin lausunto heijastaa tätä varsin vahvasti. Tätä argumenttia käytetään pääasiassa sen korostamiseksi että ID ei ole kreationismia. Että se ei levitä uskonnollisia dogmeja faktoina. Lopputulos muistuttaa melkomoisesti alkuun laittamaani, camp -arvoltaan suurta, lastenlaulua Fixusta vekottimesta, jossa arvuutellaan että mikähän masiina se on. (Ja heti kun se paljastuu, siitä katoaa viimeinenkin uskottavuus.)

"Uncommon Descent", joka toimii nykyään yhtenä tärkeimpänä ID -ideoiden julkituomiskanavana on nyt sitten kuitenkin tehnyt jotain erikoista. Sen uudessa blogauksessa otsikolla "Denying the Obvious" se ei esittele omaa strategiaansa tai itsereflektoi toimintaansa viime vuosien aikana. Se koskee homoseksuaalisuutta. "A man’s body is designed to be complementary with a woman’s body and vice versa. All of the confusion about whether same-sex relations are licit would be swept away in an instant if everyone acknowledged this obvious truth." Uncommon Descent siis itse asiassa näin tehdessään argumentoi että he voivat tietää mikä tavoite on. Täydentävyys (~komplementtius) on siis jotain joka voidaan havaita objektiivisesti ja se on keino jossa ohjataan ajatus suoraan Suunnittelijan tavoitteisiin ja näin siitä syntyy normatiivinen asia jonka varaan rakentaa esimerkiksi lainsäädäntöä.

He korostavat myös tekstissä ja kommenteissa miten homoseksin täytyy olla laitonta ("not licit") ja että tämä on suoraan tieteellisen faktuaalisesti tosiasioissa. Koska Aatamin ruumis on Suunniteltu olemaan komplementaarinen Eevan, ei Eetun, kanssa. (~Eve not Steve). Ihastuttavaa miten "emme ota kantaa" asia muuttuu tieteelliseksi arvioksi jossa tietyt seksuaaliset asennot ja suuntaukset ovat ja eivät ole hyväksyttäviä Intelligent Designin Utopiassa.

Joku minua filosofisempi voisi sanoa, että jos funktionaalisuus on epämääräinen käsite, niin komplementaarisuus on vielä epämääräisempi. Kyllähän peräsuolikin kivasti kietoutuu peniksen ympärille. Ja itse asiassa heteroseksuaalisissa suhteissa (~lue : ainakin meillä) harjoitetaan mitä ihmeellisempiä vaihtoehtoisia keinoja. Jos ne eivät ole komplementaarisia, ID pakottaa ne perversioiksi ja niistäkin pitäisi tehdä laittomia. Jos ne ovat komplementaarisia, niissä on sellainen jännittävä piirre että ne ovat myös homoseksuaalien käytettävissä. Ja tätä kautta on selvää että komplementaarisuusargumentti on äärimmäisen vahvaa petitio principii:tä jossa perusasetelma oletetaan oikeastaan ennen kuin siitä aletaan argumentoimaankaan.

Mutta tämä on turhaa. Sillä pääasia on se, että jos ID -argumentaatio noudattaisi omia kriteereitään ristiriidattomasti, sen kautta ei voitaisi ensinkään tehdä tuollaisia päätelmiä. Jos legitiimi tapa kiertää ongelma olisi, eli aina ei ajauduttaisi kehäpäätelmäisyyteen, se itse asiassa kaataisi sen tärkeimmän kortin jonka varassa koko ID -liike on koko olemassaolonsa ajan toiminut. Eli sen kortin varassa että he eivät ole kreationismia koska eivät ota kantaa Suunnittelijan persoonaan ja tavoitteisiin. Ja siksi he ovat erillinen liike jolla on validi keissi. Jos siis tämä argumentti jotenkin olisikin pätevä, se itse asiassa osoittaisi että olisikin tieteellisesti validi, jopa "ilmiselvä" kuten tekstissä korskeasti esitettiin, tapa ottaa kantaa niihin asioihin jotka ID laittaa automaattisesti mahdollisten kysymysten ulkopuolelle. Nykyään ID kääntyy tänne, rullaa vaikka minne, se on out vaan ei in. Se ei ole kovin fiksu vekotin, eikä ole kovin selvää mihin tuota ideologista härveliä oikein tarvitaan.

Pieni huomautus : Placebo, tuo mielen voitto materiasta

Olen agnostikko Jumalaa kohtaan, mutta jos kysymys olisi ihmisen sielusta olisin ehdottomasti ateisti. Tämä hämmästyttää monia. Heistä ajatus sieluttomuudesta olisi epätieteellisyyttä. Tässä käytetään usein placeboa vastaesimerkkinä ; Henkenä on se että kin mieli vaikuttaa muuhun kehoon, ei mieli olisi ruumiin hallinnassa vaan ruumis mielen. Moni luulee että placebo tulisi skeptikolle yllätyksenä. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he näin luulevat, koska tämä placebon esilletuominen on hyvin tavanomaista ja suorastaan klisee.

Kuitenkin koko ajatus siitä että placebo on mielen voittoa aineesta toimii jos ja vain jos peruspremissinä on että mieli ei ole fysikaalista (ei fysiikkaan emergentissä tai redusoituvassa suhteessa). Ja tämä sitten on se mitä se argumentti yrittää todistaa ; Huima älyllinen saavutus on siis se, että olettamalla  kartesiolaisen dualismin olevan tosi saadaan päätelmä jossa kartesiolainen dualismi on tosi. Petitio principii -rakenteet eivät herätä syvää luottamusta niihin vetoaviin tahoihin.

VAIN

Arvotyhjiöargumentti on kenties keskeisin osa modernia uskonnollisuutta. Syynä on se, että elämme aikoina jolloin onnellisuus, hyvä elämä ja toivottavat lopputulokset ovat tärkeämpiä kuin tosiasiat. Aito filosofi olisi tietysti sellainen joka heittäytyisi tulokseen ja sanoisi että jos asia on näin, niin sitten on niin. Siis silloin kun se pitäisi paikkaansa. Uskomiseen uskomisessa on kuitenkin kysymys siitä että uskonto on tosi koska uskonto on tärkeää hyvälle elämälle. Ja tämä halu määrää sitten tosiasiat, jotka eivät ole yhtä keskeisiä. Eksistenssi ennen essenssiä.

Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat vihjasivat että ateismi tarkoittaisi elämän tarkoituksen hukkaamista. He lainasivat "evoluutikoita" jotka olivat sanoneet että he eivät usko minkäänlaiseen kosmiseen tarkoitukseen. Ja pitivät tätä väistämättömänä. Seuraahan evoluutioteoreetikko tietysti omia auktoriteettejaan. Tämänlainen asenne hämmästyttää minua syvästi.

Sillä johtopäätös ei ole kovin väistämätön. Toki nihilistiateisti ei ole ristiriitainen näkemys. Mutta on eri asia sanoa että yksi tapa hoitaa asia a on olla b ja väittää että jos olet a olisi pakko olla juuri b. Uskovainen oikeuttaa hypyn lähinnä yhdellä tavalla. Tähän tarvittava argumentti löytyy esimerkiksi Craigin "Reasonable faith" -kirjasta, jossa hän niputtaa skientistisen naturalismin ateismiksi ja selittää sitten että. "After all, on the naturalistic view, there’s nothing special about human beings. They’re just accidental byproducts of nature which have evolved relatively recently on an infinitesimal speck of dust called the planet Earth." Olemme vain eläimiä, olemme vain kemiaa, vain sähkökemiaa ja vastaavia. Muunnelmat ovat lukuisat, mutta perusargumentti näiden kaikkien takana on sama.

Tämänlainen lausunto on lähinnä retoriikkaa. Jos joku esittää että Craig on älykäs ja oppivainen, hänen pitäisi selittää miksi hän toistaa ja roikkuu tämän tapaisissa argumenteissa. Niiden sävy nojaa vähättelyyn "vain" sanan kautta. Mutta mitä uskovainen siis tekee jos hän sanoo että (a) ihmiset olisivat vain eläimiä (b) ihmiset ovat vain sattuman sivutuotteita (c) ihmiset ovat vain kemiallinen järjestys?

Selvästi tässä on takana esimerkiksi sellainen rakenne joka etenee ketjuna.
P1: Jos naturalismi on totta, niin ihmiset ovat naturalistisia konsepteja.
P2: Eläimet ja kemia ja sattuman kautta syntyminen ovat naturalististen konseptien ominaisuuksia, ja näin ollen ihminen on analoginen eläinten ja kivien kanssa.
P3: Kivillä ja eläimillä ei ole moraaliarvoja. Ne ovat nihilistisiä selviytymiskoneita tai kemiallisia reaktioita joita kuvaa vain asioiden tapahtuminen. Ei se, että asiat olisivat eettisiä tai epäeettisiä.
J: Jos naturalismi on tosi, ihmisillä ei ole moraaliarvoja.

Kuten joku voi huomata, muotoiluni on asiallinen. Päättelyketju on täysin johdonmukainen ja myös "psykologisesti ymmärrettävä". Tässä kuitenkin sekoitetaan se, minkä jo aiemmin sanoin. Tämä on argumentti sen puolesta että ateisti/naturalisti VOI olla nihilisti. Ei että ateistin/naturalistin olisi PAKKO olla nihilisti. Ja argumenttia käytetään juuri siinä muodossa että ateismi olisi arvotyhjiöllistä.

Itse asiassa argumentin purkaminen näyttää että ateistin on melko vaikeaa olla nihilisti. Premissit nimittäin ovat sellaisia että niitä on hyvin vaikeaa ottaa vakavasti. Tämä vaatii argumentin hengen tarkempaa purkamista. Argumentin vakuuttavuus nimittäin nojaa siihen "vain" -kohtaan. Ja itse asiassa argumentti vetoaa vasta jos mukana on muita asioita. Lausunto ei olekaan truismi "Jos A on vain P, niin A ei ole erilainen P:stä". Argumentin premisseillä on erikoinen suhde johtopäätökseen.
1: Meidän täytyy päättää mitä tarkoittaa "vain". Käytin sanaa analogia tarkoituksella. Sillä argumentti on validi jos siinä käyttää analogiaa. Se, miten sitä tarkoitetaan käytettäväksi on kuitenkin itse asiassa identtisyyttä. Samuutta käytetään pohjana sille että asioiden välillä ei ole eroja. Siksi siinä väitetään että jos ihmiset ovat molekyylejen muodostamia niin he eivät ole mitään muuta kuin molekyylejä. Tosiasiassa fysiikassakin tiedetään että muuttujiin liittyy variaatiota. Analogioissa tiedetään että jos on kaksi muuten identtistä kohdetta, niin vähintään niiden lokaatio on eri. Eli mukana on aina epäanalogisuuksia. Argumentti ei täten ole väistämätön. Tässä vaiheessa mukaan tuleekin relevanssin käsite. Jotkut analogiat ovat relevantteja ja toiset eivät. Tämä vaatii arviointia. Craig tietysti arvioi että yhteys on pätevä. On kuitenkin vaikeaa nähdä
     1.1: Molekyylien kokoelma -argumenttia voidaan varsin helposti pitää epäpätevänä. Analogia liioittelee ja stereotypisoi liiaksi eli on huono. On selvää että jos eri molekyyleillä on erilaisia ominaisuuksia voidaan huomata että kivi on erilainen kuin hevonen ja jäätynyt vesi on erialainen kuin nestemäinen. Samasta asiasta koostuminen ei tarkoita samanlaatuisuutta. Olisi typerää uida jäässä tai rakentaa nesteestä taloa. Ja tosiasiassa aineiden kompositio tässä mielessä on hyvin pientä verrattuna siihen että oikeasti maailmassa vaikuttaa aineen organisointitavat. Siksi traktori, hevonen ja puoli kiloa jauhelihaa ovat oleellisesti erilaisia keskenään. Ja niille on tämän vuoksi aivan pätevää antaa myös erilainen merkitys. Jos joku väittää että ihminen joka kuuluu joukkoon A ei voisi olla erilainen kuin samaan joukkoon A kuuluva jänis sekoittaakin hierarkioita hyvin syvällisesti. Kissa ja koira kuuluvat nekin samaan ryhmään "eläimet" eikä tältä pohjalta voida sanoa että jos koiralla on piirre "haukkuminen" niin kissaa täytyisi koskea sama. Craigin samanlaisuusajattelu pitää sisällään juuri tämänlaisen rakenteen. (Tosin esimerkiksi koirien omistajat voivat nähdä koirien laumakäytöksessä eettisiä piirteitä, joten kenties analogia on jopa tältä tasolta pahemmin väärässä kuin Craig haluaa uskoa. Tämä tosin palauttaakin asian siihen että Craigin teologia pakottaa hänet suhtautumaan eläinten kärsimykseen tavalla joka on suoraan sanoen sekä tieteellisesti roskaa että eettisesti kammottavaa. Jos maailmankuvan koherentisointi vaatii Craigin eläinfilosofian, niin en ottaisi mitään eettistä oppia mistään mitä em. ihminen sanoo, vaikkapa siitä milloin kansanmurha on hyvän kristityn arvostama hyvä kansanmurha.)
2: Väite yrittää olla kontrastia luova. Rakentaessaan analogiaa voimaa ei haeta siitä mitä asiat ovat. Vaan väitetään jotain mitä sen katsotaan olevan ja väitetään olevan. Näin esimerkiksi "vain kemiaa" -syytös nousee siitä että ihminen ei lähtökohtaisesti hyväksy sitä, että ihminen olisi vain kemiaa. Hänestä ihmisen pitäisi olla jotain enemmän. Tämä johtaa käytännössä väistämättä kehäpäätelmäiseen ajatteluun. Naturalismia ei hyväksytä premisseissä joten johtopäätöksenä naturalismia ei hyväksytä. Petitio principii -kehä on itse asiassa keskustelunlopettaja ja virheellistä perustelua.
     2.1: Asiaa ei muuta vähemmän pahaksi se, että tosiasiassa tässä oletetaan että immateriaalisilla olennoilla olisi jotenkin uskottavammin etiikka. Tämä on implisiittinen premissi ; Se on filosofisesti puutteellista samaan tapaan kuin kvanttimystikoiden ajattelu siitä että jos he viittaavat kvanttimaailman indeterministiseen luonteeseen, niin että se tarkoittaisi samaa kuin sen todistaminen että ihmisellä on vapaa tahto. Kenties on, mutta mitenkään suoraan näin ei voida päätellä. (Ohjaamaton satunnaisuus on indeterminististä mutta se ei tarkoita vapautta valitsemiseen.) Pahinta on se, että piilo-oletusten käyttäminen vihjaa että ajattelua ei ole jäsennetty kovin pitkälle.
3: "Vain" sana voidaan nähdä halveksintana, piilotettuna horse laugh -argumenttivirheenä jossa sanotaan että asia on lähtökohtaisesti naurettava eikä siitä tarvitse edes keskustella. Tämä sanavalinta vähentää arvoa "kemiasta" ja "eläimistä". Esimerkiksi eläinten eettisen puolen ja elämän arvon vähentämistä vaaditaan jotta ihmisestä tulisi "vain eläimenä" jotenkin halveksuttava. Tämä kertoo lähinnä näiden ihmisten kunnioituksesta luontoa ja eläimiä kohtaan. Pöyristyttäväksi tämä muuttuu oikeastaan vasta jos ollaan aidosti teistejä. Luomakunnan halveksunta kertoo että nämä ihmiset pitävät Jumalaa ihan paskana insinöörinä. Hänen luomansa fysiikka ja ihmeelliset alkuaineet ovat jotain "vain". Eiteistinä pöyristys katoaa ja tässä mielessä argumentissa on vielä vähän henkeä ja puhtia. Jos kemia ei olisikaan Jumalaista vaan fysiikkaa niin kenties luomakunnassa olevaa kemiaa ei tarvitsekaan halveksua, vaan halveksunta koskisi vain sitä eiluomakuntaista fysiikkaa ja kemiaa. Tästä huolimatta argumentti latistuu petitio principii -kehäksi jossa ensin kritisoidaan kemiaa, eläintä tai vastaavaa ja sitten siirretään tämä ihmiseen. Ja tämän jälkeen sanotaan että ihmisen arvostus kemiaan eläimiin ja vastaaviin kulkisi myös toiseen suuntaan.

Mutta jos mietimme miksi "vain eläin", "vain säkki molekyylejä" tai "neurofyysinen kokonaisuus" tuntuvat väheksyviltä ryhmiltä kuulua, ja jos tuntuu että esimerkkiksi hermojärjestelmä ei ole mikään kunnon erote tiiliskivestä, on syytä muistaa että hermojärjestelmä antaa meidän tehdä laskelmia ja päätelmiä. Se antaa meille mahdollisuuden tehdä astrofysiikkaa. Koska hermojärjestelmässä on emootioita, voimme järjestää sanoja ja runoudeksi. Ihminen kokee hermojärjestelmän ansiosta tietoisesti asioita. Piisiru voi tuottaa laskelmia, mutta vain ihminen voi häikäistyä matematiikasta. Tiili ei koe mitään, ihmisellä on rikas tietoisuusmaailma. Ja kaikki johtuu hermojärjestelmän olemassaolosta. Jos tämä tausta mielessäpitäen mietitään että "mitä erikoista on ihmisenä olemisessa" ja päädytään halveksimaan "vain kemiaa" tai "vain hermoratojen leikkiä", en oikein tiedä mitä näistä ihmisistä pitäisi sanoa. Jos ihminen ei näe että elämässä on mitään spesiaalia ja erikoista ja hän tietää että meillä on kokemusmaailmassa runoutta, filosofista ajattelua ja rakastelua... Niin paha siinä on mitään enää sanoa.

Kaksi "vain eläintä" paheksuisivat,
jos vain eivät joutuisi järkytykseltään
hakemaan niin paljon lohtua toisistaan.

Paitsi että "anteeksi, mikä olikaan se ongelma"? Ja että jos tämänlaiset argumentit ovat "järkevän, perustellun uskonnon, intellektuellin teismin ja syvästi ymmärtävän uskonelämän ytimessä" niin sen pahempi uskonnoille, teismille ja uskonelämälle. (Ja kysymys ei ole edes johtopäätöksestä vaan nimenomaan siitä tiestä miten sinne yritetään mennä. Tapa on ilmiselvästi huono. Lopputuloskin on toki mahdollisesti väärä.)

ihan homona perusteluja

Filosofian termistön ja arkikielen kohtaaminen on usein järisyttävää ; Englanti on tässä kohden monesti suomea hankalampi : Ei ole tavatonta että arkikielessä sanotaan "beg the question" hengessä joka tarkoittaa "raise the question". Filosofille voi syntyä hämmennys sillä "question begging" viittaa tiettyyn perustelurakenteeseen, petitio principii -tilanteeseen, jossa argumentin lopputulos oletetaan.

Suomessa perusteluun liittyvät käsitteet ovat arkikielessä hyvinkin joustavia. Siinä missä filosofeille "validi" tarkoittaa sitä että perustelurakenne on sellainen että jos premissit ovat tosia, niin myös johtopäätös on tosi. Arkikielessä niiden käyttö arkikielessä jotain joka viittaa enemmän siihen että henkilö on vakuuttunut kyseisestä argumentista. Muutoinkin perusteluun viittaavat käsitteet on ilolla lainattu tuomaan uskottavuutta puheeseen, ikään kuin sivistyssanoina. Niiden henki kuitenkin latistuu säännönmukaisesti kohti "tuntuu järkevältä" ja "olen samaa mieltä" -henkeä.

Otetaan vaikkapa argumentti homoseksuaalisuudesta. Se on melko yleinen ja suosittu; Monesta se tuntuu jopa aivan järkevältä ja loogiselta.

P1: Avioliitto on aina ollut naisen ja miehen välinen liitto.
J: Näin ollen avioliiton tulisi jatkua miehen ja naisen välisenä liittona.

Logiikan ystävä ei välitä siitä onko johtopäätös mieluisa. Hän ei katso edes muotoilua joka tuo jäsentelevyyttä ja uskottavuutta. Se, minkä hän sen sijaan huomaa on se, että päätelmä on non sequitur. Johtopäätös ei seuraa premissistä. Toisin sanoen perustelu ei ole loogisesti validi.

Joku voisi jopa muistaa, että argumenttivirhelistalla on sellainen päättelyvirhe kuin perinteisiin vetoaminen. Mutta tämänlainen on kuitenkin vielä hieman aikaista. Sillä hyvin usein non sequitur -rakenne viittaa sellaiseen asiaan kuin piilo-oletus. Joskus ihmiset oikovat ja olettavat että tietyt premissit olisivat kulttuurisesti niin tunnettuja että niitä ei edes tarvitsisi sanoa ääneen. Logiikan kannalta päättely saadaan validiksi varsin helpolla lisäoletuksella. Usein tämänlaisen esilletuomista pidetään asiallisena ja kohteliaana; Suora non sequitur voi olla logiikan kannalta tosiasia, mutta perusteluprosessin kannalta se on epäkohteliaisuutta ja pilkunviilaamista. Osa selittää jopa että ns. hyväntahtoisuuden periaatteen vuoksi vastapuoli pitäisi olettaa rationaaliseksi ja koherentiksi ihmiseksi, eli piilo-oletuksiakin voisi kylvää kohtuullisen hyvillä mielin - kunhan vain toisi ne esiin ääneen jotta toinen voi sitten korjata tulkintaa.

Jos argumenttia lähtee paikkaamaan, voi huomata että se on usein aivan mekaanista. Tilannetta voisi verrata matematiikkaan jossa voidaan tavallisesti laskea että 5+7=X, mutta nyt edessä olisikin kammottava 5+X=12. Sen pystyy kyllä ratkomaan. Logiikan vaatima deduktiivinen rakenne täyttyy tietyin ehdoin, ja joskus perustelu on "niin lähellä validia että se ei lähestulkoon melkein olekaan se non sequitur joka se on". Ja tämänlaatuisen prosessin jälkeen antamamme perustelu näyttää seuraavalta.

P1: Avioliitto on aina ollut naisen ja miehen välinen liitto.
P2: Jos yhteiskunta on aina rakennettu tietyllä tavalla, sen tulee jatkaa tällä tavalla.
J: Näin ollen avioliiton tulisi jatkua miehen ja naisen välisenä liittona.

Nyt perustelu on sellainen että jos premissit ovat tosia, johtopäätöskin on. Perustelu on siis loogisesti validi. Tämä varmasti riemastuttaa niitä joita homoseksuaalien avioliitto ei miellytä. Mutta tässä kohden on hyvä miettiä ovatko premissit tosia. Sillä perustelun oikeushan tulee siitä että JOS premissit ovat tosia NIIN johtopäätös on tosi. ; Moni esittää että premissit olisivat maailmankuvallisia. Mutta tosiasiassa perusoletuksien takana on eri määrä uskottavuutta. Voidaan jopa nähdä, että tämän tiedostaminen ja premissejen paremmuudesta väittely on olennainen osa perustelun osuvuutta.

Ensimmäinen premissi vaikuttaa melko uskottavalta. Moni voi muistaa moniavioisuuden, mutta tuossahan ei viitata monogamiaan, vaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Näin suuri määrä erilaisia avioliittotapoja voidaan luokitella argumentin premissin kannalta irrelevanteiksi ; Erot nousevat esiin vasta jos aiheena olisi monogamian ja polygamian vertailu. Homoseksuaalisuus on siis oleellisesti epäanaloginen näiden muiden seksuaalisuus/perherakenteiden kanssa. (Jolloin on tietysti argumentin kannalta todella omituista pitää niitä analogisina ja joko selittää että jos homot pääsevät naimisiin niin sitten tulee polygamia ja mennään koirien kanssa naimisiin.) Premissiä voitaisiin sotkea muistuttamalla "Same-sex marriage: the personal and the political" -teos käsittelee aiheen historiaa, ja paljastaa että homoseksuaaliset avioliitot ovat olleet osana monia kulttuureja historian aikana. ; Antiikin kreikassa, Roomassa ja Mesopotamian kulttuurissa. Ja itse asiassa Ranskassa on ollut homoseksuaalien avioliittoja 600 vuotta sitten.

Mutta tämä argumentti näyttää vahvalta verrattuna siihen piilo-oletukseen. Piilo-oletuksilla onkin hyvin usein tämänlainen luonto. Niitä pidetään itsestäänselvyyksinä joita ei tarvitse sanoa ääneen. Mutta niissä on usein suuria puutteita ja niiden "ilmiselvyys" johtuu siitä että kanta siihen on dogmaattinen ja vaihtoehdoton eikä sille osata edes kuvitella vaihtoehtoa. Kyseessä on siis ns. hegemoninen diskurssi. Tämänlaisen piilotetun premissin ilmituominen tekee argumentista validin, mutta samalla tekee siitä perusteluna uhatun.

Se voi tuntua intuitiivisesti vakuuttavalta kaltaiselleni asenteiltaan konservatiivisille ; Henkenä on se, että historian käytänteet olisivat samoja kuin testatut järjestelmät. Se, että ollaan vaihtoehdottomia eikä kokeilla ei kuitenkaan ole "empiiristä varmistamista". Tämä on se syy jonka vuoksi orjuus jatkui pitkään, mutta nykyään pidämme ratkaisua oikeana. (Tässä jotakuta saattaa hämmentää se, että orjuus on nykyään kielletty. Tämä ei ole perustelulle anakronismin mukaantuomista, koska aikanaan orjuutta on puolustettu traditionaalisin argumentein.)

Tästä voidaan vetää kaksi huomiota:
1: Perustelun toimivuuden kannalta voimme huomata että pätevyyden tuhoutuminen ei johdu siitä, että perinteinen tapa ei voisi olla hyvä. Se ei ole antikonservatiivinen lähtökohdiltaan. Se sanoo vain sen, että perinteisyys ei kerro että asia ei voisi olla huonokin. Ja kun aiheena on se, että onko asia hyvä vai huono, pitäisi valita sellaisia argumentteja jotka todella ratkaisevat tätä asiaa. ; Voi olla näin, voi olla noin -tilanne ei ole asian punnitsemista joka johtaisi hyvään ratkaisuun. Perustelun kannalta nämä eivät ole kiinnostavia, vaan asiaa ratkovan ajan haaskaamista. Monet argumentaatiovirheet eivät tunnu monista vakuuttavilta juuri siksi, että he ajattelevat että perustelu on aivan loistava siihen asti kunnes se osoitetaan täysin mahdottomaksi. Tosiasiassa monet argumenttivirheet "eivät ole edes väärin" ja ovat siksi äärimmäisen huonoja perusteluja ; Virheistä voi sentään oppia että jokin vaihtoehto on mahdoton ja tätä voi käyttää jatkoargumentaatiossa. Tyhjää lätinää ei voi käyttää mitenkään mihinkään. (Käsittelystä ei opita edes sitä että homoseksuaalisuus olisi jotenkin oikein, koska argumenttiin kulutettu aika haaskasi kaikkien vaivoja.)
2: Itse asiassa voimme sanoa että perinteisiin vetoaminen on aina argumenttityyppi joka pitää sisällään P2 -henkisen piilo-oletuksen. Ja tämä on se syy miksi sitä pidetään argumentaatiovirheenä. Pelkkä premissin puute ja non sequitur ei siis kerro riittävästi. Voidaan sanoa että teknisesti ottaen monet nimetyt argumenttivirheet ovatkin jotain muuta kuin "perustalla olevia virheitä". Pikemminkin on niin että perustavia perusteluvirheitä on vähemmän kuin voisi luulla. Niiden ilmenemisen huomaaminen vain on usein vaikeaa. Siksi on kätevämpää rakentaa argumenttivirhelistoja, joissa on jonkinlaisia peruslogiikassa tehtyjä virheitä, joita ihmiset yleensä tekevät ja jotka he silti kokevat vakuuttavina.

Ja siksi on hyvä sanoa että vasta tässä vaiheessa on asiallista vetää mutkat suoriksi ja sanoa, että perinteisiin vetoaminen on virhepäätelmä ja että se on tätä myös tässä homoasiassa.

Entä jos ateismi(kin) "makes sense"?

Lontoon eläintarhassa gorilla pitää suojapeitettä, peitteenä sadetta ja huomiota vastaan.
Suomen kirkko soveltaa Alister McGrathin sapenkarvaista retoriikkapeittoa.

Savon Sanomat kertoi, että Kuopion kirkkopäivät olivat saaneet arvostetun teologin vieraaksi. Alister McGrath on suuri nimi. Suomen kristityt ovat varmasti olleet innoissaan kun ovat saaneet noinkin suuren nimen mukaansa. Hänen sanomansa oli uskovaisia kannustava. Hänen pääviestinsä on, että kirkko on joutunut uusateismissa kohtaamaan uuden ongelman mutta että tämä on ohimennyt asia. "Heidän teesinsä eivät todista mitään. Uusateismi on eksyksissä ja heidän maailmanselitys hajoamassa. Heidän keväänsä meni." Vierailulle nähdään tärkeä rooli. Kari Kuula, tilaisuuden juontanut teologi kotimaamme puolesta korosti että McGrathilla on tärkeä rooli "2000-luvulle saakka kristinusko sai olla aika rauhassa, mutta sitten alkoi uuden ateismin hyökkäys. Se on ollut hurjan näkyvää esimerkiksi mediassa. Nyt kirkko on heräämässä siihen, että usko tarvitsee uudenlaista selittämistä ja puolustusta. Tästä syystä McGrath on kutsuttu tänne"

On melkolailla selvää että kirkko on joutunut tunnustamaan kriisinsä ja McGrathia tarvitaan luomaan uskoa projektin onnistumiseen. Valitettavasti hän on myös ongelmallinen hahmo. Itse kutsuisin häntä ns. valikoiduksi asiantuntijaksi. Hän on informaationa yhtä valaiseva kuin jos kysyisi uusateismin romahtamisesta kantaa Richard Dawkinsilta, joka tietysti uskoo juuri päinvastaista kuin McGrath. Tässä mielessä lohtutarkoitusteoriani hänen mukaankutsumisestaan vahvistuu.
1: Herra Alister on nimittäin ollut vuosia vihaisesti ja leimallisesti uusateismin vastainen. Hän on kirjoittanut "Dawkins delusionin" ja ollut kovasti ateismia vastaan. Hänen henkensä on ollut juuri se, että ateismi ei ole ollenkaan järkevän ihmisen valinta. ; McGrath ottaa samalla etäisyyttä menneisyyteensä. Hän kertoo menneisyydessään itse olleensa ateisti. On selvää että hän on tässä suhteessa hieman kuten entiset alkoholistit jotka ovat kovimpia raittiusintoilijoita. Tai uskontokritiikkipuolelta hän on kuten minä. Tämä ei toki tee hänen sanomaansa suoraan vääräksi.

Aloitan positiivisesta. Ensinnäkään en usko että skientismi tulisi koskaan olemaan relevantti uhka millekään taikauskolle. Uskon loppua on manattu valistusajoista lähtien. Ja suoraan sanoen nämä projektit ovat toimineet niin hyvin, että vaikka usko ei kenties ole lopullisen kumottu, pitäisi hyvin moni ottaa tämäkin puoli relevanttina vaihtoehtona huomioon. Kuitenkaan tätä suosiobuumia tai lopullista uskon romahdusta ei ole koskaan tullut. Syy voi olla siinä että todellisuus on laajempi tai siinä että ihmiset ovat idiootteja. Tällä ei ole väliä. Uusateismi ei tarjoa tässä mitään keinoja joita ei olisi ennen sovellettu. Skientismi on koeteltu valistusprojektissa ja onnellisuusteemat on läpikäyty jo epikurolaisten kohdalla antiikin kreikassa. Jos asiaa katsotaan yhteiskuntatasolla, on selvää että uskonto ei ole voimassa huonosti.

Toisaalta, kun olen tutustunut McGrathin teologiaan ja pidän siitä että hän on oivaltanut että tietyssä mielessä uusateismi joutuu tekemään kategoriavirheen. Tätä asiaa, uusateismin ytimessä olevaa virhepäätelmää, voidaan selventää itseyden avulla. "New Scientist (11 May 2013)" -lehteen tullut kirjoitus kritisoi David Hobdayn näkemystä jossa ihmisen omakuva itsestä jaetaan oikeaan minään ja illusionaariseen minään. Hobday nimittäin ottaa perustaksi totuuden ja olettaa että jos meillä on todellinen persoona ja harhainen kuva siitä mitä ollaan, asia on ratkaistavissa tieteellä. "Hobday is greatly mistaken if he thinks Alice has no beliefs. She beliefs that the physical, natural world, is all that exists. Her counterpart, Bob, believes that it is not. The question of self is one of those philosophical/semantic conundrums on which we must largely, make up our minds - whatever that means. It is a categorical error to suppose that science has any bearing on that judgement." Tämä on hyvin kuvaavaa, koska se ei suinkaan osoita että Alice voisi olla sisäisesti ristiriidaton. On vain virheellistä ensin rakentaa ongelma, ja sitten ratkaista asia siten että päättää miten se valittava asia on. Ongelmana tässä on tietysti se, että tosiasiassa jos torjuu Alicen maailmanselityksen vääränä, tekee saman kategoriavirheen Bobin kanssa. Totuus taas riippuu jostain semantiikasta riippumattomasta, siitä onko maailma naturalistinen vai ei. Hobdayn rakennelman perusongelma onkin se, että meidän täytyy siis tietää se mitä haemme jotta voisimme tietää sen. Jolloin emme tietysti tarvitse koko Hobdayn ratkaisuprosessia. Filosofit kutsuvat tätä petitio principii -rakennelmaksi.

Tämä on hyvin tärkeää, koska uusateismi viittaa Jumalaan "naturalistisena kappaleena" ja käytännössä juurikaan muut eivät. Ainoastaan hyvin marginaalinen joukko, kreationistit, uskovat että tiede on se joka ratkaisee Jumalan olemassaolon ja olemassaolemattomuuden kysymyksen. McGrathin perusongelmana onkin se, että hän hyppää suoraan siihen että tämä antaa paitsi luvan sanoa että "Usko ei ole riidassa järjen kanssa, vaan ylittää sen" niin myös että "Sen kummemmin todistelematta uusateismin aika on McGrathista ohi." Valitettavasti asia ei voi mennä näin. Sillä tosiasiassa McGrath tekee kannanoton ja suhtautuu tässä implisiittisin oletuksin NoMa -periaateeseen ja moniin muihin vastaaviin asioihin.

Käytännössä uusateismi on väärässä jos ja vain jos Jumala on sellainen kuin McGrath sanoo sen olevan. McGrath myös ylikorostaa sitä että ateismi vaatisi Jumalien falsifiointia. Tosiasiassa hänen pitäisi Dawkinsin argumentteja "Dawkins delusionissa" ja monissa muissa teksteissään tietää että tosiasiassa uusateistit asettavat omalle Jumalauskolleen ehdon siitä että he menevät vain yhden Jumalan pidemmälle kuin normaaliuskovainen kiistäessään muiden uskontojen Jumalat. Ja että heille tärkeää on se, että ollakseen järkevä, Jumala tulisi todistaa. He eivät siis nojaa siihen että kumoaisivat kaikki Jumalat, he aivan päinvastoin vaativat että uskovaiset todistaisivat edes yhdenlaisen Jumalan.

McGrath itse asiassa pitää tätä vaatimusta turhana ja vääränä. Hänen ratkaisunsa on eksistentiaalinen. Tämä näkyy siinä miten hän ensin että "Ei ateismi, eikä tiede voi todistaa, etteikö Jumalaa olisi" , ja unohtaa että tosiasiassa Jumalatodistuspuoli teologiassakin on jättänyt tämän puolen tekemättä. McGrath itsekin heittää hanskat tiskiin selittäessään että "usko on järjen laajentamista. Usko ei ole hänestä kapinaa järkeä vastaan, mutta se on kieltäytymistä vanhanaikaisen rationalismin vankeudesta." Näin McGrath kiistää kreationismin ja klassisen apologetiikan. Hän nojaa eksistentialismiin asettaessaan kannakseen sen, että "Kristinusko tuo elämään enemmän valoa kuin ateismi."

Tämä kertoo siitä että McGrath tosiasiassa ei kumoa uusateisteja sisäisesti ristiriitaiseksi. Hän ei osoita että heidän maailmanselityksensä olisi tieteenvastainen. (Uusateisteja kiinnostaa vain tämä. Ei filosofiset kiemurat. He sanovat tämän aivan itse niissä kirjoissa joita McGrath on itse omissa teksteissään kritisoinut. Eli hän on joko lukenut ne tai hänen olisi pitänyt lukea ne.) Tässä kohden McGrath - Dawkins -kriisin ytimessä onkin se, että Dawkinsin mukaan tietyt kysymykset ovat uusateisteille irrelevantteja ja McGrath taas selittää että uusateistien kysymykset ovat vääriä. "Tiede ei selitä asioita, jotka ovat kaikkein merkityksellisimpiä kuten kysymystä elämän tarkoituksesta. Vain onttoja totuuksia voi todistaa. Vasta usko voi tieteen palasista luoda vakuuttavan kokonaiskuvan todellisuudesta." McGrath arvolausuttaa nämä kysymykset.

Hupaisa onkin se, miten kysymys latistuu juuri samalla tavalla kuin Hobdayn näkemys itsestä ja minuudesta. Karkeasti sanoen "Alicen" kantaa edustaa Dawkins ja "Bobin" McGrath. Se voittaa jonka keskusteluehdot valitaan. Agnostikon on helppo hyväksyä tämä huomio. Edes eksistentialismi ei muuta mitään ; McGrathin mallissahan ytimessä on se, että uskonto antaa kokemuksen asioiden ymmärrettävyydestä. Tämä on esteettinen, emotionaalinen ja eksistentiaalinen kokemus. Itsekin olen kuvannut että naturalistillekin tieteen kokonaisuus värittyy ja syntyy kokemus ikuisesta ja kestävästä ja varmuudesta, ja että tämä ymmärryskokemus värittää vaikkapa eksistentialis-älyllistä museossakäymiskokemusta. Dawkinsin "The Magic of Reality" itse asiassa kuvaa juuri sitä miten ateisti-naturalisti saa esteettisyyttä ja valoa. Uusateistien bussimainokset korostavat jopa ärsyttävissä määrin iskulauseita joissa korostuu kaksi puolta (a) Jumalaa ei todennäköisesti ole ja (b) joten voit nauttia elämästä. Moni hakee ja saa varmuutta ja kokee että maailma on ymmärrettävä tätä kautta.

Tieteenfilosofiassa McGrathia vastaan voisi laittaa vaikkapa Quinen. Hänen holistisessa verkostoitumismallissaan tiede ei voi tehdä muuta kuin tuottaa kokonaiskuvan ; Mikään ei ole ratkaistu ennen kuin sen suhde muihin asioihin on selvitetty. Quinella ei ole yksittäisiä väitteitä tai teorioita jotka todistetaan. Kaiken arvo löytyy kokonaisuudesta. Ja tämän soveltaminen on innostanut äärimmäisen paljon esimerkiksi kaltaistani monen paikan soheloa, ja se tuo kokonaisuuteen järkyttävän paljon nautintoja. (Elämäni harvoja aitoja iloja ja voimanlähteitä.) Tämä on kuitenkin koko ajan nimenomaan "skientististä", sillä verkossa millään joka ei ole mukana tiedeverkossa ei ole mitään sisältöä tai mieltä. Eksistentiaalinen kokonaiskuva ja maailmanselitys syntyy siis muullakin tavalla.
1: Eikä siihen tarvitse yliluonnollista elementtiä. Quinelaisen holistisen esteettisen kokemuksen voi saada siitä että mekanistinen materiaalinen luonnonlaki vaikuttaa sellaisessa naturalistisesa mekanistisessa laitteessa kuin aivokudoksessa ja tästä seuraa mekanistisia... no sait jo irti mitä tässä tarkoitetaan. McGrath tekeekin tässä kategoriavirheen ajatellessaan että loogisen positivismin epäonnistuminen, eli se että uskomukset eivät koskaan ole lopullisesti todistettuja, seuraisi väistämätön yliluonnollisuus. Quinen mallissa analyyttinen ja synteettinen sekoitetaan ja kysymys on uskottavuusmääristä, harmaan sävyistä. McGrath ajattelee että oletus on sama kuin yliluonnollinen elementti. Kuitenkin Duhemin-Quinen teesi on käsiteverkon ominaisuus jolla testataan myös sitä mitkä oletukset ovat laadukkaampia kuin toiset. Näin ollen laatukysymys muuttaa muotoaan. Tieteenfilosofisesti tilanne onkin fallibilismin alusta lähtien ja siitä seuranneiden muidenkin mallien mukaan se, että tosiasiassa meillä voi olla täydellinen teoriakokonaisuus todellisuudesta, mutta varmuus siitä ei saada koskaan. Voimme tietää lopullisen totuuden mutta emme tietää tietävämme todella lopulliseksi. Parempi voi aina olla nurkan takana.

McGrath siis esittää uusateisteille vaihtoehtoisen tulkinnan ja kieltää tämän vaihtoehtoisen tulkinnan olemassaolon kautta kaikki muut vaihtoehtoiset tulkinnat. Tämä voisi olla agnostic paradice. Mutta en voi jättää asiaa tähän. Sillä tämä on hyvin oleellista muulla tavalla. Koska uskontopolitiikka. Sillä kun se huomataan, tajutaan että tosiasiassa McGrath on pahaksi uskontokeskustelulle. Jos kirkko todella valitsee McGrathin linjaman, uusateisteilla on sen jälkeen välittömästi oikeus - ellei peräti velvollisuus - hermostua. Sillä McGrathin teema iskee uskonnonvapausteemaan hyvin alentavasti. Hän voittaa vaatimalla omat ehtonsa keskustelulle. McGrath määrittelee itsensä voittajaksi määrittelemällä sen mikä Jumala on, millä aihein ja teemoin hänestä tulee puhua ja millä ehdoin ihmisten tunteita ja kokemuksia kuunnellaan ja otetaan vakavasti. Tämä on uskonnonvapauden vastakohta. Tämä on sitä että keskusdogma määrää mitkä ovat tärkeitä kysymyksiä ja miten niihin saa vastata. Samalla McGrath syyttää vastapuolta siitä että he tekevät samantapaisia rajauksia selittäessään uskontoa harhaksi.

McGrath ei kestä koska jos vastapuoli saa tehdä samat temput uskolle kuin hän tekee ateismille, uskonto kumoutuisi kestämättömänä maailmanselityksenä. McGrath ei kestä koska hänen selityksensä siitä miten eksitentiaalinen "make sense" tai "valoisuuskokemus" syntyy voidaan sellaisenaan muokata ja siirtää ateisteihin ja tehdä tästä argumentti sille miten tämä on "perimmiltään parempi kuin uskonto". McGrath ei ikinä hyväksyisi että uskontoa kohdeltaisiin samalla nuljuudella kuin minkä varaan hän on rakentanut oman uransa ja uskottavuutensa. Ja jonka teemoilla hän btw. "asiantuntijoi". (Miten vitussa kukaan voi olla uskon asiantuntija? Miten asiantuntijuus mitataan? Tieteellä?)

McGrathin ytimessä on nimittäin ateismin halveksuminen lähtokohtaisesti ja syvästi. (Hän toki peittää tätä kohteliailla sanavalinnoilla, mikä valitettavasti tekee hänestä uskovaisten Dawkinsin. Sillä siinä missä uusateistejen Harris on sydämellinen hahmo joka käyttää todella rajua kieltä, Dawkins vaikuttaa sanavalintoineen helposti viileän kohteliaalta vaikka hän on oikeasti Harrisia extreemimpi.) McGrathille uusateismi on ongelma ja ensi sijassa tämä. Ei siis maailmankuva jonka kanssa tullaan toimeen vaan jokin jota kumotaan. Silloinkin kun hän on terävimmillään minulle tulee hieman huvittunut fiilis. Sellainen olo joka tulee silloin kun kuolemanrajakokemuksen sairaalassa saanut ihminen kertoo uskonkokemuksestaan ja ateisti lähtee kumoamaan tätä listaamalla aivokemiaa ja laittamalla tälle tieteelliset referenssit. McGrathin kohdalla hän lähinnä näyttää katergoriavirhekorttia ja selittää miten uskonto antaa subjektiivisesti kannattajalleen iloa ja valoa ja kiistää lähtökohtaisesti että muilla olisi sananvaltaa siitä että tuleeko uusateismin samanlaisia kokemuksia vai ei.

McGrathille on siis niin että uskovainen voi määrittää millä ehdoin Jumalasta tulee puhua. Uusateisti joka ottaa eri lähtökohdan omalle vakaumukselleen ei saa näin tehdä koska McGrath määrää mikä on naurettavaa ja mikä ei. McGrath myös selittää uusateistejen tunteet näiden puolesta ja tekee niistä laatuarvioinnin. Hän selittää uskovaisen kokemuksen ja rinnastaa sen ateistejen tuntemuksiin. Vastapuoli ei saa tehdä samaa ja selittää että he saavat ateismista jotain jota uskonto ei heille anna. Sillä uskontoa ei tälläin ole koeteltu oikein, uusateistin tuntemus ei ole aito ja lisäksi McGrath on itse joskus ollut ateisti joten hän kykenee suoraan vääristymättä sanomaan että miltä kaikki ateistit kaikkialla maailmassa tuntevat. Itsekin olen ennen ollut uskovainen ja olen nyt agnostikko ja olen välillä ollut ateisti. Mutta minulla ei ole riittävästi egoa päätyäkseni kirjoittamaan kirjoihin ja kansiin yhtä kaikenkattavia syvimpien subjektiivisten tuntemusten analyysiä kun McGrath. Ja muistutukseksi : minulla on aivan vitun iso ego.

McGrathin tapa on siis käsitellä ateismia huonona elämäntapana jonka maailmanselitys ei kestä. Ateisti on hänelle siis "onneton ja tyhmä". Ja tässä on hänen sanomansa. Lohdullisuus tulee siitä että McGrath ajattelee että uusateismi on turha ja väliaikainen ilmiö. Että koska hän on taistelussa kritisoinut ateismia filosofisesti, on ateismi kaikista väärä ja se yhteiskunnallisena ilmiönäkin on tuomittu sammumaan. Jos kirkko todella hakee tälläistä keskusteluyhteyttä, ei pidä ihmetellä jos syntyy skismoja. Ja tottakai se tekee koska ei kirkopäiville muuten kutsuttaisi tälläisiä lausujia. Ne pitäisivät kenties luentoja kirkoilla, mutta kirkkopäiville päästäminen on nimenomaan kirkkopoliittinen kannanotto.

Nähdäkseni tämä on myös kirkon kannalta virhe. Sillä tosiasiassa kirkon kriisi on muualla. Näkisin että kirkkoa hajottavat seuraavat asiat : Kirkon eettiset kannanotot eivät vastaa eivätkä ole vastanneet yhteiskunnan jäsenten arvoja, tosiasiaväitteitä ja mielipiteitä, vaikka yhteiskunnan jäsenet ja kirkon jäsenet ovat kirjoissa olleetkin "miltei yksi ja sama". Tässä ei yleensä ottaen ole edes kuva Jumalan olemassaolosta tai uskon kokemuksista. Kirkon toinen ja oleellisempi ongelma on uushengellisyydessä. Se taas koostuu siitä että vaikka enemmistö kuuluukin kirkkoon, niin uskon opit eivät sitten enää olekaan enemmistönäkemyksiä. Koulutusjärjestelmämme nojaa siihen että opetetaan mitä kristityt ajattelevat. Ja tätä myydään "oman vakaumuksen opettamisena". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että "oma vakaumus" tarkoittaa omien vanhempien vakaumusta, eikä itse asiassa edes tätä vaan kirkon virallista dogmastoa joka ei ole uskonjäsenten "enemmistönäkemys". Eli tässä ei oikeasti opeteta edes vanhempien maailmankuvaa. Kirkon keskushallinteisuus ja uskonnonvapauden päälle tallaaminen korostuu.

Kirkko onkin näköjään muutoinkin korostanut sitä että päävastustaja on uskonnottomuus ja ateismi. Sillä kun katsoo miten kirkko reagoi esimerkiksi uushengellisyyteen, on reagointina perinteisesti ollut se, että ihmiset hakevat uskoaan erilaisin keinoin esimerkiksi New Agesta ja päätyvät leikkaa-liimaa kollaaseissaan tukemaan sitä että ihminen on homo religiosus. Ei siis maailmanselitystä hakeva ihminen, ei leikkivä ihminen, tai ei itseegoistisia kehäilypieruja rakentavia idealistiidiootteja, eivät ympäristön ja sosiaalisen elämän ymmärtävyyttä menneisyydessä ja tulevaisuudessa korostavia koherentisoijia. Vaan nimenomaan uskonnolisia maailmanselityksiä hakevia ihmisiä. Tässä unohtuu se, että tosiasiassa kirkko instituutiona elää vain kahta kautta (a) jäsenmäärä tuo rahaa (b) sen opit, dogmat ja rituaalit ovat se mikä elää ja näkyy perinteissä ja jotka pohjimmiltaan tekevät kristinuskon. Ja ennen kaikkea että kirkko näkyy opetuksessa ja vastaavissa vain sitä kautta että riittävän monilukuinen jäsenmäärä ei  dissaa sen oppeja, dogmia ja rituaaleja vaan päinvastoin haluaa yhteisöllisesti osallistua. Ja kirkon kohdalla on ollut nopea ja suuri romahdus. Kotimaamme kirkossa suosio on vähentynyt paljon enemmän kuin uusateistit ovat saaneet suosiota.
1: Joten ilmeisesti uusateistit ovat aiemmin maksaneet useita kirkollisveroja ja nyt ovat sitten eronneet monta kertaa kirkosta. Koska ongelmanahan on ateismi eikä ihmisten hengellisyys joka kauniisti ilmenee tarotuskovaisuudessa, homeopatiahöhhelöinnissä ja enkeliterapoinneissa tai Pirkko Jalovaaran demoninajamissessioissa jotka ovat kirkon maineelle hitusen vittumainen asia..

McGrathin kutsuminen vieraaksi - etenkin kun tietää että before the fact hän on sanonut juuri samoja asioita mitä hän on sanonut after the fact jolloin kirkko ei voi vetää Jalovaaroja ja selittää sitä että "emme tienneet kun äijä oli radikalisoitunut" - kertookin siitä että kirkko peittää monenlaisia ongelmia ja dumppaa ne uusateistien syyksi. Homokohu ei siis johdu kristityistä kirkon maksavista jäsenistä joiden arvot eivät vastaa vaan vain ja pelkästään uusateisteista. Ateismi on myös vain ja ainoastaan ongelma koska siitähän uskonnonvapaudesta on kysymys. Ylipäätään strategia jossa se, että uusateistit nostavat keskusteluun jotain josta ei ole ennen puhuttu - että kirkko on ennen saanut olla rauhassa - ja josta seuraa se, että uusateismiin pitää reagoida keksimällä kritiikkiä jonka ydin on kehittää - keinolla millä hyvänsä - aseistusta jotta nämä uusateistit voidaan murskata irrelevantiksi kestämättömäksi maailmankuvaksi kertoo siitä että maassamme ei aidosti ole mitään uskonnonvapautta sanan aidosa merkityksessä.

Uskonnottomana olen huomannut, että tilanne on se, että jos ei ole uskovainen, joutuu perustelemaan kantansa. Sillä asia on niin iso ja tärkeä että ihminen ei ole ihminen jos ei keskustele, tuo omaa kantaansa esille ja perustele asiaa. Jos tässä ei kumoa Jumalia, niin lupaa ei anneta ja tuomitaan typerykseksi. Jos taas kumoaa jumalia tai perustelee miksi ei usko niihin, on välittömästi hyökkäävä. Ja jos omalle kannalle ei saa tukea, on yksin ja onneton. Jos saa, niin sitten kirkko kutsuu vihapuheeksperin asiantuntijoimaan jotta tälläinen vakavuus voitaisiin tuhota tai vähintään saataisiin kuulla että asia tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa, kun ei ole ihmisen maailmankuva tuollainen ollenkaan.

Jos joku sanoo että hänelle Raamattu on ikuinen totuus, minun tulee kuulla ja kunnioittaa. Mutta jos joku selittää että hän ei saa mitään kokemuksia ja tunteita tästä, vaan se on satukirjan tasolla, käy kuten Enbuskelle jolle vihastunut piispa saadaan lehtiin selittää että tälläistä ei saa sanoa ja tehdä. "Seppo Häkkinen kommentoi Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ollutta Tuomas Enbusken kolumnia. Hän viittaa siihen, että toimittaja Enbuske kirjoitti, että Raamattu on hänelle "paimentolaisheimojen sienipäissään kirjoittama epälooginen, rasistinen ja homofobinen myyttikokoelma". "Jatkuvasti julkisuudessa esiintyy heittoja siitä, että uskonto on hölynpölyä ja uskova ihminen - uskonnosta riippumatta - on epä-älyllinen, ajattelun lopettanut surkimus", Häkkinen hämmästelee. "Minun on vaikea arvostaa sellaista, joka kyseenalaistaa toisen vakaumuksen tekemällä hänestä naurettavan ja tyhmän. Sellainen on pikemminkin sivistymätöntä ja huonoa käytöstä. Sen sijaan tarvitsemme toista arvostavaa keskustelua vaikkapa Enbusken kirjoituksessa esille tulevasta tieteen ja uskonnon suhteesta tai Raamatusta, sen synnystä ja merkityksestä", piispa jatkaa. Häkkinen toteaa, että usko ja tiede eivät ole hänelle toisensa poissulkevia vastakohtia. "Tiede tutkii sitä, mitä on olemassa, uskonto etsii vastausta siihen, miksi kaikki on." "Keskustelua tieteen ja uskonnon välillä tarvitaan. Tuomas Enbusken tapa leimata uskova ihminen jo lähtökohtaisesti hölynpölyyn ja humpuukiin luottavaksi ei vain ole rakentava lähtökohta keskustelulle"". Samanaikaisesti Alister McGrath raivoaa ateisteja vastaan koska hänelle uskonto "makes sense". Suomessa piispat sitten hokevat täsmälleen samaa NoMa -retoriikkaa jossa paitsi esitetään että tämä NoMa periaate on jotain joka olisi pakko ottaa kannaksi Jumalasta puhuessa, eikä muunlaisia Jumalia saa kaivata tai hakea. Lisäksi piispa korostaa että tämä NoMa on luonteeltaan sellainen että usko ja tiede ovat erillisiä magisterioita sillä omituisella tavalla jossa tiede on alisteinen uskolle. Että tieteellä ei saa kritisoida Raamattua koska Raamattu ei ole sellainen. Mutta kuitenkin pappejen täytyy saada tehdä teologisia tulkintoja evoluutioteorioista ja säiefysiikoista ja näitä täytyy kuunnella ja kunnioittaa. Eli magisteriat ovat erillisiä jos ja vain jos ja vain silloin kun piispa sanoo. McGrath tekee juuri samanlaista päsmäröintiä samalla sisällöllä.
1: Uskonnollisen vallankäytön ja junttaamishengen oikein konkretisoi sekin, että tosiasiassa NoMa -teemassa uskovaiset määrittelevät tieteen rajat ja sanelevat että mitä tiede saa ja voi sanoa ja mitä ei. Tieteentekijöillä ei ole valtaa puuttua teologiaan ja sen rajoihin, mutta teologit käytännössä vain tuoliltaan ilmoittavat esimerkiksi että "moraali ja ihmisen luonto on sitten täysin teidän tieteen ulkopuolella". Kuitenkin evoluutioteoria ottaa suoraan kantaa ihmisyyteen ja Sam Harriskin argumentoi sellaisen moraalimallin puolesta jossa se on nimenomaan tieteen alueella. Uskovaiset moittivat näitä, eivät suinkaan osoittamalla Harrisin sisäisesti koherentin näkemyksen vääräksi, vaan selittämällä että he eivät ole tyytyväisiä Harriksen moraalin määritelmään. Ja tämän jälkeen he palaavat siihen lähtökohtaan että tiede ei missään tapauksessa voi tutkia ja selvittää moraalia. Samat tyypit muistavat muualla sitten kerta että tieteellisyyskysymys on mutkikas ja että demarkaatiokriteerit vaihtelevat filosofin mukana. Samalla he kuitenkin ilmaisevat tasan tarkkaan tietävänsä mitkä kysymykset ovat NoMa:n mukaan tieteen ja mitkä uskon asioita.

Tässä ei tietysti ole mitään uutta ; Uskonnonvapaus ei yksinkertaisesti ole sama kaikille. Elämme kulttuurissa jossa teemana on nostaa uusateistejen uskontokritiikki jonain joka toistuvasti loukkaa idiootiksi samalla kun otetaan oikeudeksi monen piispan voimin moittia ateismia "vähemmän valoisaksi elämäntavaksi" jonka maailmanselitys ei ole järkevä tai kestävä. Teemana onkin se, että ensin meille opetetaan että on uskonnonvapaus ja että uskovaisilla ei ole privileegiota. Seuraavaksi perustellaan miksi kristinusko on niin vallitseva ja sen perinteet ovat kaikkialla ja sen rituaaleihin pitää osallistua "kulttuurin kunnioituksesta" ja miksi se on muuten niin erityinen että se ansaitsee tämän havaittavan privileegion jota ei ollut.

Jos saisin markan aina kun virallisessa totuudessa tai lehdistössä joku teologi tahi uskonmies selittää että uskonnottomuus on lähtökohdiltaan nihilismiä, arvotyhjiötä tai "vähemmän valoisa maailmankuva jonka todellisuuskuva on kestämätön" olisin, en nyt rikas, mutta varakas. Kuitenkin virallisessa mallissa pitää paheksua vain jos uusateisti tai uskonnoton kritisoi tai perustelee syitä miksi ei kannata jotain ajatusta. Sillä McGrathilaisuus on henkevää ja kaunista eikä yhtään vittu pätkääkään epäkunnioittavaa. Piispakin kehittelee kristinuskon suojaksi juuri McGrathilaisuuden jossa pohjimmiltaan kielletään ateisteilta tietty mielipide "epäkunnioittavana" ja se voidaan liittää ideologiakritiikiksi. Vaikka siis samalla juuri tämälainen käytös tuomitaan.
1: Piispa moittiikin vain Enbuskea eikä muistuta että kirkon ja uskon piirissä aivan vastaava on normi ja että tämä on yhtä tuomittavaa. Ei. Piispa muistaa aina vain ateistit. Sillä sillä lailla saa hakata ongelmatyyppejä ilman että itse kantaa vastuuta viiteryhmistä joihin kuuluu. Ei pidä tuon jälkeen ihmetellä jos keskustleukenttä ja sen määrittely ei ole tämän jälkeen jokin joka hyväksytään ja jos muut eivät suostu juttelemaan noilla uskovaisten ehdoilla!

Loppukaneetti

McGrath on teologiassa vähän kuten merihevonen biologiassa.
Merihevosistakin pidetään, ne ovat sieviä ja mukavan näköisiä.
Kuitenkin ne ovat julmia, saalistavia vaanimalla metsästäviä petoja.

Herra uusateistien suurmestaaja McGrathia lukiessa tuntuu siltä että hän on malliesimerkki ihmisestä joka on ehkä lukenut uusateisteja mutta ei ole ymmärtänyt heidän juttujaan ollenkaan. Ehkä hänelle ei ole vielä selvinnyt muualtakaan filosofis-teologisen koulutusensa varrella sellainen seikka, että "elämän tarkoitus" ja "merkityksellisyys" ja muut vastaavat termit eivät todellakaan tarkoita täsmälleen samaa kaikille. Joillekin McGrathin "elämän tarkoitus" on pelkkää sanahelinää, että elämälle teleologisten selitysten hakeminen on itsessään turhuutta. ; McGarth on varsin arrogantti - jopa minun mittapuilla joissa olen standardimittana sentään minä itse - väittäessään, että "kysymys elämän tarkoituksesta" olisi automaattisesti jotenkin objektiivisesti merkityksellinen tai jopa yksi "kaikkein merkityksellisimmistä". Näin ollen Alistair on kenties oikeassa siinä, että asia ei välttämättä kuulu tieteelle, mutta väärässä siinä, että asia olisi jotenkin puute tieteessä tai edes uusateismissa.
1: Toki tässäkin on muistettava että jos uusateismi pelaa skientismissä ei eksistentialismi edes paina mitään. Sillä eksistentiaalsiesti maailmassa ei ole mitään pahaa. Voin todistaa sen sillä, että täydellisen hyvä maailma on kivempi kuin maailma, jossa on pahuutta. Näin paratiisia ei tarvita koska elämme siinä jo nyt. Lisäksi McGrathin jaottelu "logiikkaa suuremmaksi" voidaan varsin helposti nähdä vain turhaksi määritelmäjaoksi jonka voi unohtaa. Tällöin on vain loogista ja eiloogista ja McGrath tarkoittaa vain sitä että hänestä on rationaalista jos ihmiset ryhtyisivät tekin irrationalisteiksi, ja niin elämä on paljon mukavampaa - ja muodikkaampaa, kun kristinuskon uutuudenviehätys ei tietenkään ole karsiutunut!
2: McGrathin ongelma on myös se, että hän niputtaa jotenkin tieteen ja täten uusateismin puutteeksi sen, että tiede ei käsittele asioita, kuten "elämän tarkoitusta". McGrath väittää että nämä tieteen ulkopuolelle määritett kysymykset ovat "merkittävimmistä" asioista maailmassa ja että tieteenmukaiset ovat onttoja. Tämä on melko karua väitelauseilua jonka kanssa on helppoa olla erimielinen. Harhaan kun mennään jo siinä, että oletetaan automaattisesti "elämän tarkoitus" itsessään merkittäväksi kysymykseksi joka olisi joka ikiselle yksilölle velvollisuus. Itse asiassa McGrathin kirjoissaan määrittelemät tärkeyspiirteet ovat ainakin itselleni täysin merkityksetöntä ja onttoa huttua ; Vai suurimmissa linjoissa koen minkäänlaista sympatiaa näille ajatuksille ja koen samastumista siihen että teemat ovat merkityksellisiä ja hyvälle elämälle sopivia.

Muutoin ne ovat syvällä eksistentiaalisella tasolla pöljiä. Ne antavat kokemuksen jossa maailmassa ei tuolta kannalta ole mitään iloa, valoa, mieltä tai merkitystä. McGrath yrittää tuoda maahan hegemoniaa joka ei tee enempää ja vähempää kuin tuomitsee uusateismin lähtökohtaisesti eettisesti, esteettisesti, moraalisesti ja tiedollisesti ala-arvoiseksi. Ja tekee tämän määrittelemällä mitkä kysymykset ovat ihmisten kysymyksiä ja mitkä puoli-ihmisten. Tämänlainen tuodaan asiantuntijaksi kirkkopoliittisen päätöksenteon avuksi maassa jossa on virallisesti uskonnonvapaus.
1: Yllätys karisee kun muistaa että meillä on käytännössä valtionuskonto, jossa esimerkiksi omaan koulutuksesta valmistumisjuhlaansa kuuluu pakotettu suvivirsi joka on laulettava oman vakaumuksen vastaisestikin koska ilman tätä vihaa Suomen kulttuuria ja on siksi huono kansalainen. McGrath ajaa suomessa tällä hetkellä vallitsevaa uskonnonvapaudenvastaisuutta joka on virallisesti kunnossa koska uskovaiset sanovat niin ja vain heidän kannallaan on merkitystä. Sillä jos on ateisti, piispa saa lehdessä määritellä mitkä näkökulmat ja mielipiteet ovat sallittuja yksityisen omiksi kokemuksiksi Raamatun merkityksestä ja asemasta. McGrathin ainut varsinainen ansio onkin siinä että hän toistaa kliseet niin hyvin ja värittää ne läpitunkevalla ateismin halveksunnalla, ja tuo täten uskonnon vastahankaisen vihan ääneen ilmituoduksi. Tämä rehellisyys voi tietysti lietsoa vihaa, mutta ei kirkko siitä muutenkaan välitä. En ihmettele että jos kuva on todella se että kirkon kriisi johtuu ateisteista, niin että jollekulle syntyy "joko me tai ne" -henki. Ja että tässä moni heittää uskonnonvapauden kaltaiset konseptit hiiteen ja päättää että "mieluummin ne". Ja jos joku jäsen tekee tämän mukaan vaikka väkivaltaiskuja kirkko pesee kätensä vastuusta. "Emme sanoneet mitään tälläistä". Ydin onkin siinä, että eivät sanoneetkaan, implikoivat vain.
2: Itse asiasa näiden ajatusten vuoksi tilanteeni subjektiivisena tuntevana yksilönä on se erikoisuus jonka olenkin joskus esiintuonut : Aina kun koen sympatiaa kristinuskoa kohtaan, mielessäni herää syviä suisidaalisia tuntemuksia. Riskinä on siis se että jos minut käännyttää kristityksi teen itsemurhan. Tämä ei ole vitsi, tämä on totta. Ja mikä huolestuttavinta "it makes sense" peräti juuri sillä McGrathin eksistentiaalisella suurella linjalla. Kristinuskossa ei siis ole minulle kovin paljoa iloa tai valoa tarjolla. Vain kuolemaa. En toki valtavasti kärsi kristittynä koska tuskin olen kristitty montaa minuuttia. McGrathin rakastava tematiikka on jotain jolla yhteiskuntaan luodaan ideologinen hegemonia jolla minut ei enempää ja vähempää kuin yritetään tappaa!

Uskontokeskustelussa onkin jännittävä piirre, että uskonnonvapauteen ollaan tyytyväisiä jos ollaan uskovaisia. Muutoin ei olla. Uskovaiset tunkevatkin nokkaansa "tutustumaan" muiden uskontoihin omilla ehdoillaan samalla kun määrittävät koko sallitun mielipiteistön ja velvoittavat muut "oppimaan" heiltä samalla kun he itse ovat kovasti avoimia kriittisyydelle jossa määritetään mitkä asiat ovat tieteen kysymyksiä ja mitkä mielipiteet ovat lähtökohtaisesti loukkaavia ja vääriä. Kun uskonnonvapaus on tätä kautta määritelty, ei pidäkään ihmetellä sitä että valtaosa uskovaisista ensin selittää että he ovat ystävällisiä kivoja leppeitä ihmisiä jotka ovat asiallisia. Ja seuraavaksi he kuitenkin alkaavat hakkaamaan naamaan ja mitätöimään esimerkiksi uskonnottoman kokemia vainokokemuksia irrelevanteiksi ja tapahtumattomiksi. Koska enhän minä. Paitsi juuri sillä hetkellä. Ja aina muulloinkin kun sattuu katsomaan sinne missä kyseinen ihminen ei vain tee ostoja kaupassa vaan keskustelee uskonnosta.
Täytyy muistaa että suomessa uskonnonvapaus on virallinen oikeus joka toteutuu vain kristittyjen ja joidenkin hyvin tarkasti rajattujen uskontokuntien mielessä. Tämän taustalla on se, että "uskonto", "vapaus" ja "uskonnonvapaus" eivät ole neutraalisti määriteltyjä. Uskonnonvapauskäytänne on kristittyjen määrittelemää ja kristittyjen ehdoille määrittämää. (Kristityiltä kristityille, muiden elämästä voidaan tehdä niin vittumaista kuin huvittaa. Koska ilmeisesti ihmisarvo ja ihmisoikeudet kuuluvat vain ... ihmisille.)
1: Kristityt määrittelevät uskonnot esimerkiksi siten että New Agejen ja Wiccojen oppeja ei ole saatu uskonnoiksi, koska vaikka niihin moni uskookin ne eivät ole kirjauskontoja. Ja vain ne painavat kristittyjen paperille takomassa uskonnonvapausmäärittelyssä. Se, mikä on uskontoa on kristittyjen ehdoilla tapahtuvaa.
2: Ja asia menee tätä syvemmälle sillä tasapäistämisen hengessä kristillisyys on muutettu Suomen viralliseksi kulttuuriksi joka on osa kansanperinnettä ja on siksi arvokasta lähtökohtaisesti. Kun kristitty pakottaa muut omiin palvontamenoihinsa hän kutsuu tätä muuksi kuin uskonnoksi ja näin ne eivät muka voisi loukata kenenkään vakaumusta. ;  Ja siksi enemmistönkään mietteistä ja henkilökohtaisista vakaumuksista ei ole väliä ; Edes paatuneen ateistiperheen vielä paatuneempi ateistilapsi ei voi Suomessa valtion virallisesta oppivelvollisuudestaan valmistua viralliseen juhlaan ilmestyen ilman että kristinusko tuppaa rituaalikäyttäytymiseen osallistuttavaksi pakkotempuksi. Vaihtoehdoksi tarjotaan poissaoloa, eli kielletään käytännössä lupa osallistua yhteisrituaaliin jonka ytimessä ei ole usko ja uskonto vaan koulutus ja tieto. Tästä ei saa loukkaantua koska kristityt määräävät mistä ateisti saa loukkaantua, kun taas uskontojen kohdalla uskonnot saavat määrittää omat tabuaiheensa.
___2.1: Siksi ei poikkeaminen onnistu edes alueilla joissa alle kolmannes uskoo valtionkirkon uskonnäkemyksiin ja joilla alle puolet lapsista kastetaan kirkon yhteyteen. Moneenko kaikkien kristittyjen vääräoppiseksi kokemaan palvontarituaaliksi heidän kokemaansa kaikkia kristittyjä vaaditaan toistuvasti? He toki jotkut ja joskus vierailevat joskus vapaaehtoisesti kiinostuneina eri vakaumuksien parissa. Mutta lienee olla helppoa olla tällälailla avomielinen, kun itselle se on vapaaehtoista ja voidaan tehdä omilla ehdoilla omissa rajoissa. Muut taas saavat samaa tutustuttamista muiden määräämillä ehdoilla pakotettuina. Tässä mielessä en ihmettele jos kristinusko on valoisaa. Mutta ei sillä että se on niin ihana uskonto, vaan se että se on sen verran vittumainen kaikille muille.
___2.2: Koulujen pakkokirkossa hauskaa on se, että siinä missä yleensä pitää ilmoittautua mukaan jos haluaa vaikka retkelle, niin kirkosta pitää ilmoittautua pois. Eli uskonnollisesti aktiivisella alueella pitää omalla naamallaan identifioitua eikristityksi sen sijaan että jäisi vaivihkaisesti pois. Tämä on ongelma koska kaikkia ei kiinnosta ilmiantaa itseään julkisesti ja ei ole hupaisaa joutua tähän liittyvään perustelurumbaan.

Uskontopoliittisesti McGrath on sitten uskonnonvapauden kannalta huolestuttava. Että lisäksi hän vaikuttaa olevan enemmänkin red herring, joka siirtää ihmisten huomioita syrjään kirkon todellisista ongelmista. McGrath on siis enemmänkin onnellisuuskonsultti joka tulee kirkon kriisiin luomaan eksistentiaalisen lohdun henkeä ja ajatusta kestävyydestä ja toivosta. Hänelle käytännön toimivat ratkaisut tuntuvat turhilta, ne ovatkin varmaan vain onttoa skientismiä. Valitettavasti kirkon kriisi on kuitenkin todellinen ja relevantti ja jos he haluavat selvitä, siihen olisi löydettävä oikeat ratkaisut. McGrath on tässä hieman kuten uskovaiset yleensä. Antamassa sanatasolla lohtua, mutta käytännössä lähinnä luomassa vaikeuksia uskolle.

Itse en ole niin uskontovastainen että toivoisin kirkon tuhoa. Kuitenkin toisaalta tilanne on se, että jos McGrathin juttuihin tartutaan työvälineinä, niin silloin kirkko kyllä myös tasan tarkkaan ansaitsee tuhonsa. Tosin ennen sitä joutunen ihan oikeasti tilanteeseen jossa uskontokeskusteluun reagointini on sama automaatio joka minulle on kehittynyt kysymykseen "onko sulla tupakkaa?" Ja se ei ole "anteeksi, en polta" vaan "ole kiltti, älä lyö, pyydän, armoa armoa" Suuret ja tärkeät kysymykset näyttävät saavan naamani ruvelle.