Rasistinen, rasistinen, patsasteoria.

Kaada ittelles vaan...

Antiikin tutkija Bond, Sarah Bond, on saanut tappouhkauksia. Uhkailijat edustavat alt-right -oikeistoa. He eivät ole pitäneet siitä miten Bond on kuvannut antiikin patsaita värikkäinä. Tässä kiistaa on herättänyt erityisesti "Why We Need to Start Seeing the Classical World in Color". Siinä tutkitaan patsaita ja niiden värejä. Ja havaitaan että antiikin rooma on ollut monikulttuurinen paikka.

Tämä on nähty rasistisena monikulttuurisuushyysäyksenä. Väitteenä on, että "liberal professor says that all white statues are racist".

Uhkailevat vaihtoehtotodellisuusoikeistot näkevät aika outoja asioita "rasistisina". (Mallia "liberaali monikulttuurinen värinä" joka on heistä itsestään rasismia, olen usein kuullut.) Vetoaahan tyhmään tietysti vihollisesta tehty olkiukko "pitää valkoisia patsaita rasistisina". Kun tosiasiassa ne väripigmentit kyllä tunnistetaan niistä ainejäämistä jota maalista on jäänyt. Antiikin kreikkalaisten patsaiden värikkyys ei ole ollut uutta tietoa tai yllätys yhtään kenellekään perustutkimusmenetelmistä edes alkeet tietäville; Ajatus antiikin ajan vitivalkoisista marmoripatsaista perustuu samantyyliseen nerouteen kuin pitäisi antiikin kreikkalaisia idiootteina jotka eivät ole ymmärtäneet laittaa moneenkaan rakennukseensa kattoa. (Koska raunioissa ei sellaisia ole. Ja tukipylväätkin ovat eripituisia niissä raunioissa...)

Toisaalta ei ole mikään julkinen salaisuus että roomalaiset harjoittivat monikulttuurisuutta imperiuminsa menestysaikoina. Se oli laaja maa jossa sallittiin useitakin tapoja ja kulttuureita. Antiikin ajan maailmasta kertoo toki jo sekin miten "Raamatun" Paavali viittaa puheissaan patsaasta joka oli tehty "tuntemattomalle Jumalalle". (Apostolien teot, 17 luku.) Ei ole salaisuus sekään että oikeiston usein ihailema rooma ei ollutkaan sellainen kuin joku rooman aikoja haikaillut fasisti Mussolini seuraajineen on niitä konstruoinut. (Ja jonka kautta monet käsitykset roomasta ovat luultavasti yleistyneet ja levinneet.)

Rooma menestyi koska se jätti uskonnon sen aikaista maailmaa totuttua irrelevantimpaan osaan yleistä politiikkaa. Sen sijaan se kiinnitti huomiota rahaan, kaupankäyntiin ja muiden kulttuurien tekemien teknisten innovaatioiden varastamiseen. ; Voisi jopa sanoa että Rooma menestyi siten että se teki tärkeistä asioista poliittisia ja jätti irrelevantit asiat kunkin maan uskonnonvapauden ja tapakulttuurin alle. (Kunhan nämä muistivat symbolisesti osoittaa alamaisuutta rooman poliittiselle vallalle.)

Onkin ironista miten nämä uhkailevat tyypit itse näyttävät osuvat naurettavaan stereotyyppiinsä käänteisenä; On olemassa tyyppejä joille kreikkalaisten patsaiden värikkyys nähdään rotukysymyksenä ja joista patsaiden väripigmenttien havaitseminen patsaista on nähtävissä poliittisesti värittyneenä rotuteoriana. ; Jos samanlainen ajattelu yleistyy maassamme, voi syntyä sen tyylisiä vaihtoehtoisia totuuksia mitä Jarkko Lakkisto esitti asian yhteydessä "Vähäsen sama kuin että punamullalla hirsiseinän tai laudoituksen suojaaminen on poliittinen kommentti mäkitupalaisilla ja torppareilla.." Toki punainen on kommunismin väri ja kouluttamattoman nälkäkuoleman varassa olevan mäkitupalaisen voi odottaa olevan altista maaperää kommunismille. (Monestakin syystä jotka olen mielestäni tuossa vihjannut riittävän alleviivatusti.) Mutta...

Joka on sama kuin se syytetty huonostiajattelu mutta twistillä.(Väärinajattelija -sanalla on outoja konnotaatioita. Mutta väärinhän nuo ajattelee. Tiedeasiat ei juuri tässä asiassa ole juurikaan relevantilla tavalla mielipide. Käytän kuitenkin "huonostiajattelija" -termiä. Siinä on vähemmän marttyyripotentiaalia ja se korostaa sitä että nämä ihmiset ovat idiootteja joiden mielipiteitä saa toki omata, jos haluaa olla väärässä ja päälleentiputetun että jo syntymässä ilman happea jääneen päästäisen tasoisesti tyhmä.) Yhtä tyhmä ja samantyylinen asennevamma. Paitsi että tämän asennevamman omaavia on olemassa. Ja ne huutelevat antiikintutkijoille.

Onkin mielenkiintoista miten pelkästään tutkimuksen intressi kiinnostaa ja pelkästään se riittää. Eli esitetään että "teoria on liberaalin mielen tekemä ja liitoksissa hänen poliittiseen ideologiaansa" tarkoittaa että teorian olisi oltava väärä, huono, virheellinen ja tyhmä. Intressit tutkmuksessa kiinnostavat kuitenkin oikeasti vasta kun ne ovat epätosia tai huonosti perusteltuja. Totuus ei tunnista tai tunnusta poliittista puolta. Ei ole väliä miten idea on keksitty vaan miten se testataan ja todistetaan. Tästä ajatuksesta poikkeava ajatuskin toki tunnetaan. Sellainen jossa kiistetään teorioiden totuudellisuus ja ne nähdään pelkästään poliittisina konstruktioina. Tämä näkemys tunnetaan relativismina. Ja jostain syystä trendi näyttää nykyään olevan sellainen että vasemistosta alkaa löytymään yhä kasvavia määriä teknokraattihumanisteja jotka lähestyvät luonnontieteitä kun taas yhä useampi oikeistolainen - etenkin ne jotka näkevät "liberaalia biasta" kaikkialla tiedemaailmassa ja korostavat sananvapautta teorioidensa tärkeimpänä ansiona ja jotka nimen tasolla pilkkaavat kaikkia relativisteja - on juuri sellainen.

"Ei pidä sekoittaa mekanismia ja suunnittelua"

Larry Moran saamastaan erikoisesta reaktiosta. Hän oli ihmetellyt miten Intelligent Designin kannattajat eivät ota neutraaliteoriaa huomioon kritiikeissään. Hehän aina moittivat evoluutiota kuvaten sen mutaation ja luonnonvalinnan kombinaatioksi ja vain täksi. ID -sloganhan asiaan on peräti "We are skeptical of claims for the ability of random mutation and natural selection to account for the complexity of life. Careful examination of the evidence for Darwinian theory should be encouraged." Tämä on hämmentävää sillä jopa sellaiset "arkkiadaptationistit" kuin Dawkins ja Coyne tunnustavat geneettisen ajautumisen ja muut neutraaliteorian mekanismit. Tässä kohden keskustelunaiheena on enemmänkin voimakkuusasteet, mittakaava. Moran kutsuukin tilannetta perustellusti joskin epäkohteliaasti muotoillen "The reason this is so upsetting is that the IDiots know full well that the complexity of life is due to far more than just mutation + selection. They also know that evolutionary biologists have been "examining" Darwinian theory for a century and have decided that it is not sufficient to account for evolution. The obvious question is: are IDiots stupid or liars, or both?" Tämä oli luonnollisesti saanut jonkinlaisia reaktioita. ID -puoli oli vastannut hänelle

"1. Dr. Moran fails to understand that ID is not inherently at war with every possible theory of evolution, or evolutionary biology as a whole. The fact that the ID movement doesn’t address your favorite part of evolution probably means that this part of evolutionary biology does not confuse mechanism and design.
2. Dr. Moran fails to understand that the shift of evolutionary biology away from Darwinian mechanisms shows that ID and its proponents were correct. ID was the one to predict this move, while everyone else was hailing Darwinism as the highest point of evolutionary biology. Darwinism is no longer the pivotal feature of evolutionary biology, thus ID was correct.
3. Dr. Moran fails to understand the different roles that different theories of evolution play, and why they are important. Genetic drift and neutral theory are not theories of the origin of complex adaptation, thus, they do not function as design substitutes like Darwinism does. They are theories of what happens to the organism after the design. These fail, too, when stretched beyond their bounds to become design substitutes, but that happens much more rarely. Many design opponents tend to agree with ID’ers assessments of this possibility."

Vastaus on monella tavalla asenteellinen ja absurdi samanaikaisesti. Vastaan lyhyesti numeroiden vastauksen samalla numerolla millä vastaus on annettu.
1. Ensinnäkin vastauksessa korostettiin että neutraaliteoria ei sekoittaisi mekanismia designiin. Syynä on varmastikin se, että ID on hyvin fiksoitunut funktionaalisuuden selittämisen korostamiseen. Heistä vain se mikä selittää luonnon hienosäädön voi uhata heidän teoriaansa. Tässä mielessä on ymmärrettävää että ID ei suoraan koe neutraalien ominaisuuksien heilahtelua uhaksi omalle näkemykselleen.
   1.1: Valitettavasti neutraaliteorian mallit kuitenkin iskevät juuri tälle alueelle. Sillä ID:tä voi uhata "ei oikeasti pahan ongelman kautta, vaikka siltä tuntuukin". Sen parissa on helpompi korostaa sitä että luonnossa on virheellisyyksiä joita evoluutioteoria ennustaa. Näin ollen ID:n moittimiset siitä että erilaiset surkastumat olisivat evoluutioteorian kannattajille yhtä ongelmallisia kuin ID:n kannattajille ovat väärässä. ID on joutunut tässä harjoittamaan omituista strategiaansa jossa surkastumat ovat toisaalta epäolennaisia koska ID ei tarkoita täydellistä suunnittelua. Joten ne eivät voi olla ongelma ollenkaan. Mutta kuitenkin kristittyjä faneja on pakko rapsutella niin että keksitään selityksiä sille miksi tosiasiassa surkastumilla onkin funktio ja ne eivät siksi ole oikeasti surkastumia. Jonka jälkeen ne ovat tärkeitä ID:n todisteita-
   1.2: Toisaalta ID on sitoutunut liikkeenä yllättävän vahvasti ajatukseen jossa DNA:ssa on pelkästään funktionaalisia osia. Kaikki se mitä he kutsuvat "roska-DNA:ksi" on heistä vain jotain jonka funktiota ei ole vielä keksitty. (Ja jos sitä ei ole keksitty, niin se keksitään tulevaisuudessa. Asenne josta he moittivat evolutionisteja mielellään.) Ja Neutraaliteoria on siitä ikävä että sen mekanismit määrittävät rajoja funktionaalisten geenien määrälle. Ei ole väliä onko neutraaliteoria tapahtunut "Designin jälkeen vai ei", sillä jos sen konseptit ovat tosia, DNA on väistämättä täynnä tilke-dna:ta. Tämän luulisi olevan hyvin keskeinen ID -motiivi kritisoida neutraaliteoriaa. Mutta he eivät tee tätä koska he eivät tosiasiassa ymmärrä evoluutiota kovin hyvin. Mielikuva neutraaliteoriasta ei tunnu uhkaavalta, eikä populaari-ihmiset usein tunne kuin luonnonvalinnan ja mutaation käsitteet (ja nekin vähän sinne päin), joten tälläisten asioiden kritiikki ei olisi PR -taktista. Moni voisi ahdistua kun on liikaa vaikeita konsepteja ja tieteelliseltä kuulostavia termejä darwinistisatanistien puolella.
  1.3: Tosiasiassa neutraalien mutaatioiden kasautumista on käytetty argumentaationa joilla selitetään ID:n konsepteja. Behen palautumaton kompleksisuus on tästä malliesimerkki. Eli tosiasiassa neutraaliteorian tarjoamat geenialleelien yleistymiset toimivat kanavina uudenlaisille ominaisuuksille. Se mitä evoluutio ei voisi tuottaa muuttuukin joksikin jota se nimenomaan voi tuottaa. Joten neutraaliteorian kritiikki olisi oleellista jotta voitaisiin suojella ID:n rakasta konseptia jota se pitää evoluutiokritiikkinsä kovimpana ytimenä. Behen perusongelma onkin tässä ollut se, että hänen päällään on tonni multaa. Hän on päätynyt laskemaan neutraaleja mutaatioita hyvin erikoisella tavalla. Nimittäin siten että hän ottaa valmiin tuotoksen ja arvailee todennäköisyyksiä sille miten vaikeasti juuri tämä yksi tietty piirre syntyy eikä jotain muuta. Tämä on erikoista sillä hän laskee kuin asian pitäisi syntyä sattumalta. Mutta jos pitää päästä yhteen tiettyyn lopputulokseen, väitetään että lopputuloksessa ei voisi olla variointia. (Jos pelaa lottoa, ei voi vaatia että voittaja selittää että miksi juuri hän on voittanut eikä jokin muu, se vaatisi oletuksen siitä että lotossa huijataan niin että kukaan muu ei voisi voittaa.) Behen pitäisi arvioida todennäköisyys sille miten todennäköisesti jokin yhtä todennäköinen syntyisi. Juha Leinivaaralla on tähän hauska vertaus siitä miten "apina rakentaa auton".
     1.3.1: Tämä sama ongelma oli toki myös Dembskin CSI -informaatioon liittyvässä universaalissa todennäköisyysrajassa (10¹⁵⁰) jonka hän laski kertomalla näkyvän universumin hiukkasten määrän näkyvän universumin pyörimällä ajalla (alkeishiukkasten reaktioajalla arvioiden). Hän esitti että jos jokin noin epätodennäköinen syntyisi itsestään niin se olisi mahdotonta. Ja ID -piirien henki on latistunut siihen että tämä tarkoittaa että käytännössä niin epätodennäköinen että on "mahdoton". Muistan huvittuneeni kun eräs Diplomi-Insinöörituttuni näki kaavan tietämättä mitä varten se oli tehty. Hän kertoi suunnilleen sen, että "Tuon kaavan mukaan näkyvässä universumissa, joka on fyysikoiden mukaan pienempi kuin koko universumi, 50% tuon todennäköisyyden asioista tapahtuvat itsestään." Eli jos löydämme noin kompleksisen niin ei nimenomaan pidä ihmetellä, koska pelkkä sattuma tuottaisi tuollaisia niin että puolet niistä toteutuisi.
2. Motoo Kimura esitti neutraaliteorian ajatuksen jo vuonna 1968. ID on myöhempi innovaatio. Itse asiassa ID osoittaa tässä miten jäljessä se on evoluution ymmärtämisessä. On hyvin vaikeaa nähdä millä logiikalla naturalististen teorioiden kehittyminen muutoinkaan kertoo että ID on oikeassa. Se, että "Darwin ei tiennyt kaikkea" ei tarkoita että yliluonnollinen selitys olisi tosi. Logiikka on sama kuin selittäisi että se, että Newtonin vanha hyvä fysiikka korjattiin tätä tarkemmalla suhteellisuusteorialla tarkoittaisi sitä että ne jotka ovat korostaneet luonnon yliluonnollisuutta ja fysiikan kaavamaisten selitystapojen heikkouden ovat olleet koko ajan oikeassa. Tuollaisia argumentteja heittävien parista minä en hae neuvoa. Paitsi ehkä jos haluan tietää millä huumeella saa pään nopeasti ja pahasti todella todella sekaisin.
3. Kolmas kohta ei itse asiassa ole edes uusi kohta. Se on käytännössä uudelleen muotoiltu ensimmäinen kohta. Argumenttien määrä ei kasva tämänlaisella redundanssilla.

Mieleeni tuli analogia.

Satuin miettimään näitä katsellessani erästä arkeoloaa koskevaa dokumenttiohjelmaa maksutelevisiosta. Siinä käytiin läpi Clovisin ihmisiin liittyviä asioita. Kykenin kuvittelemaan mieleeni nuoren maan kreationistin moittimaan dokumenttia. Kykenen tekemään tämän sillä olisin itse asiassa taitavampi kreationisti kuin moni ns. ammattikreationisti
1: Etenkin Suomessa ongelmana näyttää olevan se, että kreationistipiirit YECistä ID:hen (osittain siksi että nämä koostuvat suuressa määrin samoista tyypeistä) tarjoavat huononnettua kreationismia. He ovat lukeneet ulkomaalaisten kirjoittamia kirjoja ja yrittävät aukaista ja popularisoida näiden ideoita suomen kielellä. He eivät kehitä argumentteja eteenpäin, he toistavat niitä. Ja peräti tavalla jossa he tekevät niistä yksinkertaisempia ymmärtää. Tämä tehdään usein sisällön tarkkuuden kustannuksella. Lisäksi useat kreationistit ovat vakiohahmoja jotka ovat olleet kuvioissa kymmeniä vuosia. He eivät ole korjanneet vanhoja virheitään vaan enemmänkin toistavat niitä. ID -piirissä hahmot eivät ole konventionalisoituneet vanhoihin virheisiinsä samalla tavalla. Osittain juuri siksi että siellä ID keräsi nuoria uusia uskovaisia sen sijaan että vanhan polven YECit olisivat kääntäneet takkinsa opportunistisesti. Kuten Suomessa kävi.

Ohjelmassa oli yksi kallo. Se oli ihmisen kallo. Se oli hautautuneena maahan. Arkeologit laskivat kerrostumia. Näin he saivat arvion siitä millä ajalla kallo on maahan hautautuneena. Katsojakin näki kerrokset maassa omin silmin. Kun ne osuivat suunnilleen siihen aikaan mihin Clovisin ihmiset, tulkittiin että tulos oli uskottava. - Tässä YEC kreationisti tunnistaa klassikon ; He korostavat kehäpäätelmäargumenttia. Kerrostuman vanhuus varmistetaan sen mukaan mitä siitä löytyy. Ja toisaalta kallo ajoitetaan tämän saman kerroksen mukaan.

Koska kallo oli itse asiassa hieman syvemmällä kuin on totuttu, tämä olisi haastanut Clovis -teorian. Siksi siihen oltiin skeptisiä. Ajateltiin laskuvirhettä. YEC näkee maailmankuvan sokeuttavan. Että selvästi tuo osoittaa että kerroksien arviointi on mielivaltaista. Koko ajatus pitäisi siksi kumota.

Kallosta otettiinkin DNA:ta ja hiiliajoitus. YEC ei pidä näitä ajoituksia luotettavina, niissä on epävarmuutta. Siksi ajoitukset eivät merkitse mitään. Epäpätevää, epäpätevää, epäpätevää. Kreationisti nyökyttelee että ainut tapa tietää menneisyydestä on nähdä itse, että ajassa taaksepäin ei voi tehdä tiedettä kuin kirkonkirjojen ja luotettavien silminnäkijöiden avulla.

Kiinnostavaa kuitenkin on se, että hiiliajoituksen olisi sovittava hyvin tarkasti siihen samaan ikään mihin ne kerrostumat viittaavat. Asiaa mutkisti sekin että tosiasiassa kerros ei ole jokin jossa on vain yksi asia. Samassa kerroksessa voi olla muitakin eliöitä. Jos kerros ajoitetaan ihmiskallon avulla tiettyyn aikaan, niin miksi samasta kerroksesta löytyy mammutteja joita ajoitetaan samaan aikaan. Mutta ei tyrannosauruksia joiden ajatellaan olevan eri ajoilla. Jos kerroksilla ajoittaminen on mielivaltaista, näin tulisi tapahtua. Mutta näin ei tapahdu.

Tosiasiassa kreationistien ongelmana on se, että he yrittävät voittaa taisteluita. YEC omistaa kritiikit jokaista yksittäistä koetta kohtaan. Mutta suuremmassa kontekstissa niissä ei ole mitään järkeä. Jos katsoo tutkimuskokonaisuutta on selvää että argumentit ovat väärässä. Jos ajoitusmenetelmät olisivat epäluotettavia niin ne tuottaisivat mitä vai tuloksia eivätkä ne osuisi niihin kerroksiin ja kalloihin. Tosiasiassa kallojen avulla voidaan arvioida kerroksia vain sen vuoksi että ne sattuvat olemaan käytännössä aina näillä tietyillä kerroksilla eivätkä muilla. Näitä testaillaan ristiin. Se, että kaikki eri huonot menetelmät muka vain sattumalta antaisivat toisiaan tukevia tuloksia on hyvin hyvin epäuskottavaa. Kreationistit itse vetoavat usein epätodennäköisyyksiin tavalla joka vihjaa että heidän olisi ikään kuin vähän pakko ymmärtää miksi.

Mutta he eivät tee tätä. Siksi kreationistit taistelevat yksityiskohdista näkemättä kokonaisuutta. Tässä saattaa sitten jäädä huomaamatta vaikkapa neutraaliteorian vaikutus luonnonvalinnan ja sattuman kanssa yhdessä. Tai se että ajoituksen epäluotattavuus on oikeasti luottamusväli. Ja kun montaa mekanismia käytetään rinnakkain, kokonaisuus kalibroidaan yllättävän eksaktiksi. Ja sitten he ihmettelevät miksi me kutsumme heitä IDiooteiksi...

Historiallisten näyttelyiden rappiotilasta

Arkeologia on periaatteessa vanha tieteenala. Uus-Babyloniassa valtaapitävät tutustuivat menneeseen loistoon voidakseen ylittää sen ja asettaakseen itsensä niiden yläpuolelle. Ja tästä on valtavan paljon aikaa. Ajatukset toki edistyivät, mutta hitaasti. Euroopassa toimi 1700 -luvulla antikvarianisteja (antiquarianism) joiden ajatustapa oli jo astetta tieteellisempi. He keräsivät esineitä ja tulkitsivat niiden kautta menneitä aikoja. Kuitenkin heidänkin kohdallaan kysymys oli melko vahvasti siitä että etsitiin hienoja esineitä tai kuriositeetteja joita voitaisiin laittaa näytteille, yleensä silmäätekeville. Oli hyvin vaikeaa nähdä mitään oleellista eroa viihteellisten näyttelyiden kuten taidenäyttelyn, sirkuskummajaisesitysten ja näiden esinekokoelmien näyttelemisen välillä.

Eräässä mielessä voidaan sanoa että Johann Winckelmann edusti tässä asenteessa käänteentekevää muutosta. Hän vaikutti Herculaneumin ja tämän lähellä olevan Pompeijin tutkimukseen. Hän kauhisteli niitä varsin tuhoisia ja ympäristöä rikkovia tapoja joilla alueita tutkittiin. Hänen ansiostaan arkeologisen kaivauksen ja aarekaivauksen välille syntyi oleellisia eroja. Ja tämä kaikki oli kaunista. Kun esineitä etsitään systemaattisesti ja arkisetkin esineet otetaan huomioon - ja ei rikota kaikkea mahdollista tielle tulevaa - voidaan saada kiinnostavaa tietoa yhteiskunnasta. Arkeologit voivat siksi nykyaikana tutkia vanhaa jähmettynyttä viemärijätettä työkseen. Ja tämä kaikki on tieteellisesti kaunista.

Tieteellinen ajattelu on toki valloittanut myös museot. Näyttelyissä ei ole vain esineitä vaan niiden avulla yritetään olla opettavaisia. Museot ovat jossain määrin tieteen popularisointia. Tai tämä on ainakin ihanteena. Näkisin että tässäkin kaikki on rappiolla. Eräs tuttuni vieraili Tukholmassa. Siellä hän kävi tutustumassa "Medieval Massacre - the Battle of Gotland 1361" -näyttelyyn. Näyttelylle on, ainakin toistaiseksi, myös pysyvä sivu.

Näyttelyn esineistö oli ollut kiinnostavaa. Esineistö oli kiinnostavaa, koska siellä oli monia hyvin karkeita ja yksinkertaisia esineitä. Monesti surkeasti valmistetut panssarit on tuhottu. Mestariteokset ovat säilyneet osittain koska niiden rikkominen on ollut ikävää. Ja niillä on ollut rahallistakin arvoa. Tämän vuoksi näyttely oli hyvin opettavaista juuri siltä kannalta että se näyttää miten köyhemmät ihmiset varustautuivat.

Mutta niistä tiedotettiin hyvin huonolla tavalla. Näyttely oli täynnä esineistöä jotka ovat Visbyn taistelusta. (Jota minä kyllä kutsuisin enemmänkin lantsareiden massamurhaksi kuin taisteluksi.) Ja historianelävöittäjien parissa tämä taistelu on hyvin tunnettu, siihen on liitetty tapahtumiakin. Ei ole ihmeellistä vierailla Tukholmassa, samoin kuin ei ole erikoista että tuttuni vieraili juuri tässä näyttelyssä. Hänhän on muun muassa osallistunut Visbyn taistelun re-enactment -tapahtumaan aseistettuna.

Näyttely oli kuitenkin ollut täynnä vaikeasti etsittävää informaatiota. Tiedot olivat jossain kaukana lapulla. Ja tieto koostui usein vain siitä että oliko esine kypärä, haarniska vai mitä. Esineistä ei kerrottu valmistusmateriaalia, ei painoa, eikä muuta vastaavaa. Näin ollen jos sinulla oli edes alkeelliset perustiedot, et voinut oppia museossa mitään. Näit vain esineitä. Toisin sanoen esillä oli materiaalia joka oli hyvin samantapaista kuin antikvariaateilla. Kysymys oli siis enemmänkin taidenäyttelystä kuin museosta. Oli kuin näyttely olisi ollut esi-Winkelmannin ajalta.

Tämä on kenties ongelmallista nykyaikana. Museoiden pääsyliput pitää myydä. Ja myyminen täytyy tehdä tekemällä niistä viihdettä. Tämä tehdään usein juuri tieteellisyyden vähentämisellä. Etenkin kun nykyisenä relativistisena aikana tuntuu hieman siltä että jokaisen tulee saada tehdä omia tulkintojaan, ja tiedon tarjoaminen on jonkinlainen elitistinen vallankäyttöaktio. Museossakäyvä ei saa tuntea oloaan noloksi ja tietämättömäksi. Tämän voi tietenkin väistää sillä että ei opeta mitään. - Tässä mielessä olen itse iloinen siitä että kansallismuseossa asiat on tehty melkoisen hyvin. Tiedot saa kaivettua melko helposti. Ja ne ovat silti kohtuullisen kiinnostavia ja viihdyttäviä.

Pieni ajatus : Miekantylsytyskivistä

Uutiset kertoivat pari viikkoa sitten siitä miten Korkeasaaresta löytyi ns. kuppikivi. Kivi oli noin 3500 vuotta vanha. (Teknisesti itse kivi on vanhempi, mutta tässä tarkoitetaan tietysti niitä reikiä. Eli sitä kiveä jota ei edes ole ja jonka täyttää ilma joka on sekin yli 3500 vuotta vanhaa. En jatka tästä pidemmälle, menee liian mutkikkaaksi.) Merkittävää löydössä oli se, että se oli näkyvällä paikalla. On hyvinkin mahdollista että minäkin olen nähnyt sen. Löytöä ei ole kuitenkaan osattu aikaisemmin tulkita oikein.

Ja toisaalta kun käyn
Korkeasaaressa, teen sen
muista syistä kuin
maisemien tarkkailun vuoksi.
Käyn siellä esimerkiksi
vittuilemassa leopardeille.

Syinä on varmasti osittain se, että ihmiset olettavat että Korkeasaari on niin julkinen paikka että siellä ei voi tehdä mitään löytöjä. Toisaalta aina kun itse näen pyöreän reiän kivessä, tulee mieleeni Kerava jonka aseman lähellä on selviä jälkiä kalliossa. Kun kallioita louhitaan on tavallista että porataan reikiä johon laitetaan räjähteitä. Pyöreä reikä kivessä tuokin omaan mieleeni paljon modernimmat käsittelytyöt. Etenkin Korkeasaaren kaltaisella vankasti rakennetulla alueella.

Toisaalta kyseinen kuppikivi on varsin erikoisella paikalla. Se ei ole tyypillisellä kuppikivien löytöpaikalla, eli muinaisen asutuksen tai kalmistojen lähellä.

Linkkaamani uutisen kommentoinnissa onkin sitten kommenteiksi poikkeuksellisen mielenkiintoisia kysymyksiä. Heikki Poroila kommentoi "Kuppikiviähän Suomesta on kyllä löytynyt, mutta pienelle luodolle omana aikanaan sijoitettuna se on jokseenkin outo ilmestys. Vai olisiko sitten niin, ettei tällaisia "hylkeenpyytäjän tai kalastajan kuppikiviä" ole oikein osattu etsiä ja havaita? Ehkä nuorempien viljelyyn selvemmin liittyvien kivien mallina ovat olleet juuri tällaiset, kenties suhteellisen harvat kivet?" ja Laura Könönen esittää kysymyksen "Onko mahdollista, ettei kivillä olekaan uskonnollista tarkoitusta, vaan niitä olisi käytetty työkalujen tm. tylppien/pyöreiden esineiden hiontaan? Eli kiveä vasten olisi hiottu hiekkaa välissä käyttäen esinettä muotoon ja kupin käydessä liian syväksi (kivihän hioutuu samalla "vastamuotoon") hiomakohtaa kivessä on vaihdettu ja näin hioma-alustaan olisi syntynyt samanmallisia, erisyvyisiä kuppeja (vrt. miekanhiontakivet rautakaudelta). Kivien sijaintikin viljelysmaiden lähellä viittaa niiden työperäiseen käyttöön."

Kuppikivien käyttötapa on jonkinasteinen mysteeri. Siksi esimerkiksi Jukka Nieminen voikin rakentaa varsin lennokasta kartta/uhoilu -teoriaansa. Ne sijaitsevat kivien vaakasuorilla pinnoilla joten ne voidaan nähdä jonkinlaisina pieninä uhrausastioina. Olen kuitenkin ollut melko varovainen aina kun näen että jokin esine tai vastaava nähdään pelkästään hengellisenä. Tämänlaiset selitykset kun tulevat helposti ensimmäisenä mieleen. Ja toisaalta niitä on helppo käyttää silloin kun varsinaista käyttötapaa ei ole keksitty. Uskonto on siis ikään kuin "liian helppo" vain heittää selitykseksi. Joskus rituaalikäyttö on kuitenkin perusteltu. Ihan siksi että ihmisillä ihan oikeasti on uskontoja.

Melko vähän lennokas Ilari Aallon "Miekanhiojia vai Myrrysmiehiä" ottaakin kantaa siihen puoleen jota Laura Könösen kommentti jo alusti. Nimittäin miekanhiontakiviin. Kiviin joiden nimi on modernilta ajalta. (Ja peräti ruotsinlainaa sanasta "svärdslipningsstenar".) Kun minä ensimmäisen kerran näin miekanhiontatermin olin tietysti kiinnostunut. Mutta kun näin ensimmäisen kuvan olin heti paljon vähemmän kiinnostunut. Sillä miekanhiontaa nämä raot eivät ilmiselvästi ole. Ne ovat kapeita ja syviä. Sellainen olisi tarpeen jos kyseessä olisi miekantylsytyskivi. Jos miekan haluaa hioa teräväksi, hiotaan enemmänkin miekan lapetta. Kulutetaan hienovaraisesti sitä osaa metallista joka on lappeen puolella lähellä reunaa. Kivissä näkyvät uurteet ovat selvästi vääränlaisia miekanhiontaan.

Aallon kirjoitus ottaa esiin muutamia kiinnostavia puolia hiomauurrekivistä. Hän nimittäin korostaa että hiomauurteiden merkitys oli enemmänkin itse uurtamisprosessi kuin se, että uurteita olisi käytetty mihinkään. Mielenkiintoista on että uurteet ovat usein veden puolella ja aika usein pystypinnoilla. Ja esimerkiksi Gantoftan kiven uurteita on hyvin hankalissa paikoissa, jolloin on vaikeaa uskoa että niiden kohdalla olisi kysymys siitä että vakoja käytettäisiin jossain. Lisäksi tunnetaan vain yksi kivi jossa on sekä uurteita että kuppeja. Mielestäni nimenomaan uurtamisprosessin rituaaliluonteeseen viittaa nimenomaan "klassikko" : Pyhän Gotthardin kirkon graniittiseinään on tarkoituksella asetettu kaksi hiekkakivikuutiota "jotta kansalle suotaisiin tilaisuus hioa niihin uurteitaan ja kuppejaan".

Toki kuppien sijainti juuri vaakapinnalla antaa tilaa ajatukselle että ne ovat olleet uhrausastioita. Tai kenties niihin on hiottu niitä hirvenpäitä (esim. Huittisten hirvenpää) jotka ovat samanaikaisesti hienoja että epäkäytännöllisiä sellaisella tasolla että niitä on pakko kutsua "kulttiesineiksi". Kenties rei'issä on survottu kasveja kuten huhmareessa. Kenties ne ovat olleet reikiä jotta jonkinlainen telineenomainen rakenne pysyy pystyssä. Tai niitä tarvitaan sepäntöiden yhteydessä. (Tai kenties ne ovat karttoja uhoamista varten. Mutta kyseenalaistan tämän hypoteesin vahvasti. Miksi uurtaa kiveen uhoamismielessä tietoja jotka ovat tärkeää tiedustelutietoa. Ainakin aikana jona populaation vakaus ei ollut niin ilmiselvää. Etenkin aiheessa jossa kannattaisi liioitella ja pelotusmielessä uurtaa muutama kuppi lisää jotta viholliset eivät löytäisi talolle eivätkä uskaltaisi niin helposti yrittää sotimista ylivoimaiseksi ajattelemaansa vihollista vastaan.) Mutta joka tapauksessa rituaalikäyttö on tässä tapauksessa sen verran vahvasti perusteltu että se on vähintään mahdollinen, eikä vain halpa tekosyy.

"arkeologista miekkailua" - eli miksi en ole kovin innostunut gladiaattoritaidoista

Maailmassa on ryhmiä jotka harjoittelevat gladiaattorien taitoja. He ovat kovia sällejä ja heidän toimintansa on systemaattista ja jotain sellaista jota voi ihan hyvällä sydämellä sanoa martial art -henkiseksi toiminnaks eikä esimerkiksi puku päällä huitomiseksi tai muuksi teatteriteeskentelyksi. En kuitenkaan ole hirveän kiinnostunut tästä puolesta.

Tarkkuus.

Keskiaikaisessa miekkailussa etuna on se, että tässä on käytettävissä historiallista aineistoa. Kun on esimerkiksi jokin "Codex Wallersteinin" kaltainen manuaali täynnä tekniikoita, on asiassa eteneminen vähintään melko eksaktia. Voidaan sanoa melko varmasti että harjoiteltu ja tehty on vähintään suhteellisen lähellä alkuperäistä. Tämä kirjallinen aineisto on mielestäni se, joka tekee historiallisesta miekkailusta paitsi miekkailua niin myös historiallista.

Tämän lisäksi on jotain jota voisi kuvata "arkeologiseksi miekkailuksi". Siinä mielessä että tavallisesti historiantutkimuksen ja arkeologian väliseksi eroksi rajataan karkeasti se, onko ajalta kirjoitettua aineistoa vai ei. "Arkeologisessa miekkailussa" kirjallista aineistoa ei ole. Esimerkiksi viikinkien sodankäyntitaitoja harjoittava joutuu luottamaan pääosin aseisiin ja siihen miten niitä voidaan käyttää. Ja tietenkin epämääräisiin saagoihin jotka ovat teknisesti ottaen kirjallista aineistoa, mutta jotka eivät kuitenkaan valota tekniikoita "niin paljoa".

Tämä ei ole sama asia kuin historiallisen ajan alku. Itse asiassa on käytännössä ilmiselvää että se ei tarkoita edes sitä että tuona aikana ei ole opeteltu asioita kirjallisesta tai sen kaltaiseksi oleellisesti rinnastettavasta materiaalista. Sillä historiallinen kirjallinen aineisto pitää myös löytää. Ja ajan mittaan paljon erilaisia asioita on tuhoutunut. (Tätä voidaan kutsua ekohenkisesti kierrätykseksi, koska sitä se usein nimenomaan on.) Itse asiassa tiedämme, että esimerkiksi gladiaattoreilla on ollut systemaattista opetusta johon on todennäköisesti liittynyt jonkinlaista kirjallista ja kuvallista aineistoa. Tästä vihjeitä saa esimerkiksi Petroniuksen "Satyricon" -teoksesta jossa hän esittää ivaavan kuvauksen huonoista gladiaattoreista. Hän kuvaa ivallisesti Norbanuksen "yhden sestertiuksen gladiaattoreita", laiheliineja ja pelkureita. Ja kuvaa sitten miten ainut jolla on puhtia oli traakialainen, joka osasi vain oppikirjan temput.

Mutta koska mitään aineistoa ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt, on tekniikoita pitänyt rekonstruoida ruukuissa tehdyistä kuvauksista. Ja rehellisesti sanoen tämä on suunnilleen sama kuin yrittäisi uudelleenrakentaa karaten tekniikoita katsomalla karaten alkeiskurssejen mainosjulisteita. Sillä ruukkuihin maalatut gladiaattorit olivat pääasiassa sitä varten että niillä on hyvä myydä ruukkuja. Samoin suositut gladiaattoreista tehdyt saviveistokset ovat jotakuinkin samaa aineistoa mitä nykyajan actionfiguurit. En tyystin kiistä niiden arvoa, ne ovat toistaiseksi paras menettely. Eikä asiasta edes valehdella, gladiaattorien tekniikoita penkovat tunnustavat aivan avoimesti että tässä nyt pelataan tälläisellä epätarkkuudella. Mutta en ole viehättynyt tästä.

Funktionaaliset varusteet.

Toinen ja vielä tärkeämpi asia on se, että kun keskaikaisen eurooppalaisen miekkailutaidon varusteita katsoo, niin suuri osa ilosta tulee siitä että kaikki varusteet ovat tarkoituksenmukaisia kamppailun kannalta. Niillä on tavoiteltu tiettyä funktiota joka on hengissäselviämiselle oleellista. Ja esineet hoitavat tarkoituksensa hyvin. Esineet ovat funktionaalisia ja kauniita, ja niiden käsittely on tarkoituksella tehty mahdollisimman vaivattomaksi. Ja tätä kautta syntyy iloa joka on tärkeä osa kokonaisuutta. Ja tämä ei ole ilmiselvää. Gladiaattorien kohdalla tämä elementti puuttuu usein. Voinen demonstroida asiaa kahdella hyvin antiikinaikaisella esineellä jotka muistuttavat pinnallisesti toisiaan.

HOT

Jos otetaan aluksi spartalaisten käyttämä kypärä. Siinä on tiettyä koristeellisuutta koska kypärässä on näyttävä harja. Mutta kun esinettä katsoo, näkee että siinä on paljon sileitä pintoja jotka siirtävät iskua syrjään. Näin koko iskua ei pysäytetä vaan valtaosa voimasta menee hukkaan, iskun suunta siirtyy ja tähän tarvitaan paljon vähemmän voimia kuin siihen että isku pysäytettäisiin niin että koko liike-energia pitäisi ottaa vastaan. Tämänlainen suojaa hyvin päätä. Toki sparatalainen kypärä on klaustrofoobikon vihollinen, purkki joka kaventaa näkökenttää hieman erikoisella tavalla. Mutta se on kuitenkin hyvin käytännöllinen ja toimiva. Harjakin on sellainen, että koska se on pehmeä, siihen tullut iskukaan ei suoraan vain jää siihen.

NOT

Gladiaattoreiden kohdalla tilanne on sitten jotain aivan muuta. Traakialaistyyppiset gladiaattorit pitivät päässään tuon tyylistä kypärää. Siinä on leveitä lisukkeita. Ja ne näyttävät jostain syystä olevan senlaatuisia että ne olisivat käteviä jos joku yrittäisi lyödä takaapäin. Silloin levy voisi liu-uttaa iskuja sivulle. Mutta edestä katsoen kypärässä on hirveän paljon kohtia joihin vastustajan ase voi jämähtää. Itse asiassa näyttää että kypärä on tarkoituksella sellainen että jos päähän lyö, isku liukuu käytännössä väistämättä johonkin kulmaan ja sitten kypärän kantaja joutuu todella puskemaan iskua vastaan jotta se pysähtyisi. Tämä on tietenkin johtanut näyttävään horjumiseen ja vastaavaan. Areenan yleisölle tämänlainen on ylen viehättävää. Ja kun katsoo traakialaiskypärän harjoja, kuvaani valitsema kypärä on kammottava. Siinä on iso eteen päin viipottava lisäharjanne joka vaatii sen että väistääkseen päähän tulevaa iskua olisi painettava päätä syvemmälle tai muutoin liikuttava enemmän. Ja jos näin ei tee, niin sitten ollaan jälleen siinä horjumisasetelmassa. Ja mikä kamalinta, valitsemani kypärä on tältä osin suhteellisen maltillinen. Kun katsoo säilyneitä gladiaattorien kypäröitä, tyypillistä oli että niissä oli eteenpäin sojottavia metallisia ja kypärään suoraan valettuja koriste-eläimiä ja vastaavaa. Ne ovat vielä pahempia kuin tässä esimerkkimallissani.

Toki kypärä tekee tästä huolimatta sen tärkeimmän, eli suojaa hengenlähtöä päähän kohdistuvilta iskuilta, yllättävänkin hyvin. Mutta se tekee sen silti tavalla jonka voisi tehdä melko helposti paremmin. Ja tämä puutteellisuus on ilmiselvästi tahallista. Ja se tahallisuuspuoli on se joka tässä ärsyttää näitä heikkouksien olemassaoloja enemmän.

Keskikaikaisessa haarniskassa on paljon sileitä pintoja ja kaikki elintärkeät elimet on suojattu. Mutta kun katsoo gladiaattorien varusteita, suurin osa niistä suojaa pääasiassa lihaksia ja muuta vastaavaa eiletaalia. Paikat joilla ihmisen saa surmattua ovat yllättävän avoimia. Ottaen huomioon että ne kuitenkin ovat teknisesti olevinaan suojuksia ja Rooman legioonalaiset näyttävät että roomalaiset ymmärsivät kyllä relevantin panssaroinnin salaisuuksista melkolailla paljon. Eihengenvaaralliset iskut ovat suojattuja jotta taistelijat jatkaisivat mahdollisimman pitkään.

On yksinkertaisesti inhottavaa kantaa esineitä jotka on selvästi tehty siten että niiden kantajaa ja tämän ihmisarvoa on halveksittu niin paljon että kaikessa näkyy että show on tärkeämpi kuin showmies. Ja rehellisesti sanoen ne kypärät eivät minun silmiini ole edes niin kauniita tai siistejä.

Niissä on jotain samantyyppistä iljettävää ja itkettävää kuin niissä miekoissa joihin on laitettu ties mitä ylimääräisiä piikkejä. Ja niissä panssareissa joihin on laitettu sojottavia piikkejä. Etenkin hartiapiikkejä. Tai niitä fantasiapanssareita joihon on taottu tietynmalliset korostetut tissit, koska jonkun feminismin mukaan toisenlaiset olisivat fallosentristä vainoa kun naisen pitäisi teeskennellä miestä kelvatakseen taistelukentälle. Tai jotka muuten vain haluavat näyttää seksikkäiltä panssarissa. Itse toivon kuitenkin naissoturien elävän. (Rehellisesti jos joku viihtyy seksikkäissä panssareissa ja haluaa irvistellä piikitettyjen ja hädin tuskin edes kädessä pidettävien miekkojensa kanssa niin siitä vain. Haluan kuitenkin känistä tässä nyt enemmän omista mieltymyksistäni kuin rajoittaa muiden puuhastelua.)

Zombieiden listimisestä

Kun katsomme zombiesarjoja, niissä on varsin helppoa huomata, että zombiet ovat vahvoja. Kun sellainen tarttuu kiinni, ei niiden käsiä vain voida murtaa. Eikä tätä ole "tavallaan vaikeaa kuvitella". Vaikka zombiet näyttävät mätänevän muutoin, luut ovat kestäviä. Tämä tuottaa kuitenkin ongelmia muualla. "Walking Dead" -sarjasta tuttu klassikko, eli zombien tappaminen lyömällä veitsi tämän otsaluun läpi aivoihin ei näytä tämän luutiedon varassa todennäköiseltä.

Toki "Kalmistopiirissä" on oivaa kertomista siitä miten arkeologiassa tutkitaan luissa olevia vammoja. Ja siellä esimerkiksi miekanisku on aivan selvästi hyvin tehokas. Kun kallon kuvan alla katsoo tekstiä "Siisti leikkauspinta kertoo kuolinhetkellä syntyneestä, teräaseen aiheuttamasta vammasta." se on niin siistiä, että se on lähes kliinistä. (Tai toisin päin.) Kuitenkin otsaluu, siis se paikka johon zombieta veitsellä pistetään, ei vaikuta todennäköisesti tehokkaalta. Zombiet vaikuttavat, niin tässä mainitussa sarjassa kuin monessa muussakin sarjassa, liian haurailta tässä mielessä.

Tapa aivot, tapa zombie ~ entä jos zombiet ovat jo aivovammaisia?

Luuaineiston lisäksi on kuitenkin kenties syytä miettiä aihetta laajemmin. Moderni zombie ei yleensä toimi magialla. Ja ne täytyy tappaa tuhoamalla aivot. Tässä tietyssä, hyvin suositussa, kontekstissa zombieiden tappamisesta ja luonteesta voidaan vetää tiettyjä teorioita jotka ovat enemmän kuin make shit up -sääntöjä. Zombieita ei kuvata kognitiivisesti kyvyllisinä mutta ne tapetaan tuhoamalla aivot. Tässä vaiheessa on sitten syytä katsoa kallon sijasta siihen mitä on niiden sisällä.

Ei ole uskottavaa että zombie olisi hauraampi kuin vaikkapa Phineas Gage. Siis henkilö joka on neurologian malliesimerkeissä siksi että hänen päänsä läpi lensi onnettomuudessa metalliputki ja hän ei kuollut. Gage selvisi hengissä koska otsalohkoa tarvitaan muuhun kuin elintoimintoihin ; Hänessä tapahtui massiivisia persoonallisuuden muutoksia. Luultavasti vastaava onnettomuus ei muuttaisi zombieiden toimintaa mitenkään. Raahustavat kalmot kun eivät näytä miettivän eettisiä kysymyksiä. Niillä ei myöskään ole ennakkoluuloja, vaan ne syövät kaikkea minkä saavat kiinni.

Ja muutoinkin aivojen etuosassa olevia alueita käytetään kaiken kaikkiaan "moraalisen kompassin" apuvälineenä, hienomotoriikan säätämisenä, luovan ajattelun ja vastaavien kohdalla. Tavalliset ihmiset selviävät tästä hengissä. Zombiet taas tuskin käyttävät näitä ominaisuuksia. ~ Itse asiassa jopa niin paljon että on uskottavaa että zombietauti (tjsp) jotenkin vaikuttaa juuri tähän aivoalueeseen siten että sen toiminnot estetään. Ei siis "kaiken kaikkiaan" ole mitään tarvetta tehdä (esimerkiksi) lobotomiaa zombielle. (Lobotomiassa otsalohkon yhteydet muihin aivojen osiin katkaistiin.) Se on vähän kuin saarnaisi käännytyspuheita jo kääntyneille. (Joka on sekin yleistä. Ihminen on järjettömien kliseiden olento ja jossain määrin tämä on sitä materiaalia joka erottaa meidät zombieista.)

Otsalohko on merkittävä juuri sen vuoksi, että jos otsaan lyödään veitsi, se vahingoittaa helpoiten juuri tätä aluetta. Ja tämä tekee zombien surmaamisen vielä epätodennäköisemmäksi - jos nyt näin voi sanoa eiolemassaolevan hypoteettisen taruolennon kohdalla - kuin mitä se oli pelkkää kalloa katsellessa.

Mitä sitten kannattaisi tehdä?

Jos katsotaan zombieiden aivoja, ne näyttävät seuraavan ihmisiä. Tässä apuna on jonkinlaiset aistitoiminnot. Näkökyky, kuulo ja kenties jopa jonkinlainen alkeellinen reaktiivinen muisti ovat tässä apuna. (Ja ne eivät ole täysin mykkiä koska ne monesti sanovat "aivoja".) Näin ollen ohimolohko on jotain jota kannattaa harkita. Ei sen vuoksi että zombie kuolisi vaan sen takia että sokea ja täysin muistiton zombie ei näe sinua eikä muista kolkuttaa ovea minuuttikaupalla. (Mikä sarjojen ja elokuvien mukaan näyttää olevan niiden suosikkitoimintaa.) Ilman havaitsemiseen ja muistiin tarvitsemia osia zombie on todennäköisesti elossa, mutta se ei yritä jahdata koska se ei muista mitään mitä se ei näe, eikä se näe yhtään mitään.
1: Myös ylhäältä tehty isku voi tehdä samantapaisia vaikutuksia sillä päälakilohkossa on somatosensorisia osia. Toisaalta tämä osa ei välttämättä ole zombieilla kovin lujassa käytössä, koska päälakolohkosta löytyy alueita jotka keskittyvät kieleen, logiikkaan ja vastaavaan korkeampaan päättelyyn. Zombiet tunnetaan - korkeintaan - "kielellisesti yhden hitin ihmeinä". ("aivoja.") Eli on mahdollista että tämä ei ole yhtä tehokasta kuin ohimolohkon kimppuun käyminen.

Siksi onkin varminta tuhota zombien aivot takaapäin. (Mikä on tietysti hieman haasteellista kun zombie on tulossa kohti. Mutta vähemmän haasteellista kuin yrittää tunkea liian lyhyttä veistä otsaluun ja aivojen läpi tärkeisiin alueisiin asti.) Sillä todennäköisemmin zombie käyttää pikkuaivojaan liikkumiseen-tarttumiseen. Sen vahingoittaminen on vaarallista. Mutta päämaali zombientapossa on silti aivorunko. Ja täällä etenkin ydinjatkos joka ylläpitää verenkierron ja hengityksen kaltaisia peruselintoimintoja. Tämä taas on paikka jonne mennään helpoiten niskan yläosan kautta. Joten luultavasti zombienlahtaamisessa on syytä karttaa liikaa kallokeskeisyyttä. Sillä zombien rampauttaminen on korkeintaan välivaihe siinä lopullisessa päämäärässä joka on zombien surmaaminen. (Kyllä se siitä.)

Kikkelis kokkelis

Viime päivien ns. human intrest -uutisoinneissa on käsitelty epileptistä Töpseli -villisianporsasta. Aiheesta kirjoitettiin jopa "Metro" -lehdessä. Kolumnisti nosti esiin trivialiteetin ja relevanssin ; "”Miksi pitää villisikaa hyysätä? Kannattaisikohan median seurata oikeasti tärkeitä asioita?” miettii nyt varmasti joku. On itsestäänselvää, että esimerkiksi kasvavaa työttömyyttä ja mielenterveyshoidon sakkaamista kotimaassa tai kriisejä Syyriassa, Ukrainassa ja Keski-Afrikassa ei pidä päästää unholaan. Välillä on kuitenkin hyvä kirjoittaa ja lukea Töpseli-tapauksen kaltaisia onnellisia uutisiakin." Asiaa rinnastettiin myös orwellimaisesti nimettyihin ja sosiaalipornoisiin "Tosi TV" -ohjelmiin "Ei varmasti arvannut piskuinen villisika, että tie vie pian kissan häkissä kohti pääkaupunkia ja kuuluisuutta. Levikkieläimeksi joukkoviestimiin Yleä ja Helsingin Sanomia myöten, päätähdeksi kesäkolumniin. Jos Töpseli olisi ihminen, satelisi sille pyyntöjä tosi-tv-ohjelmiin. Harmi, että Julkkis-BB tuli jo viime vuonna - Töpseli olisi ollut yksi tunnetuimmista siellä. Sikailua ja kärsää matossa on tosin nähty muutenkin kyseisessä ohjelmaformaatissa vuosien varrella."

Uutisoinnissahan on esitetty sen tyylisiä tunnettuja iskulauseita kuin "Miestä pureva koira ei ole uutinen - koiraa pureva mies on". Siinä uutisarvo syntyy poikkeuksellisuudesta. Toisaalta uutisissa olisi hyvä painottaa myös relevanssia. Asian pitäisi vaikuttaa moniin ihmisiin ja olla tätä kautta suuria. Ja sitten kun yllättävä ja merkittävä kohtaavat, syntyy merkittävää ja vakavaa journalismia. Pienempimuotoiset asiat, kuten julkkisten toilailuja raportoivat uutiset, tarjoavat siten omituisia arjesta vieraita toimintatapoja, jonkinlaisia yllättäviä shokkisensaatioita. Ja jotkut uutisoidut asiat vain ovat pieniä ja tavanomaisia.

Usein ajatellaan että keltainen lehdistö tekee huonoa materiaalia kikkelis-kokkelis-vaan -hengessä. Mutta tätä sitten kuitenkin ostetaan, viihteen vuoksi. Olisi siis vakavia uutisia joista kansalaiset ovat kiinnostuneita ja sitten olisi pinnallista roskaa joka kiinnostaisi ihmisiä. (Kaikissa meissä on tietysti molempia puolia. Mutta jotenkin korostamme omaa kansalaisuuttamme ja muiden ihmisyyttä.)

Jos historioitsija kirjoittaakin menneiden päivien uutisia?

Itselläni tässä tuli mieleen hieman erikoinen rinnastus. Nimittäin siihen miten journalismi jossain määrin seuraa vanhanaikaista museotoimintaa. (Joku toki sanookin että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Mutta kun C14 analyysin tekee niin löytyy niitä kyllä paljon vanhempiakin asioita. Huijausta siinä mielessä tämä sanonta.) Niissä haettiin jonkinlaista spektaakkelimaisuutta. Muumio jossa on kulta-aarre on merkittävä. Ja jonkun kattilaan mätääntynyt antiikkinen puuro ei.

Ja siksi näyttelyihinkin piti saada esiin jotain tämänlaista näyttävää ja hienoa. Renessanssiajalla kuriositeettikabinetit kuvasivat luonnon outouksia. Nämä kiehtoivat mieltä. (Ja jossain määrin tätä odotetaan nykyäänkin kun käydään museonäyttelyissä. Museoväki ei ole asiasta aivan näin yksinkertaista mieltä.) Maailmankuva heijastui toki siihenkin että siihen aikaan erilaisia luonnonoikkuja näytettiin rahaa vastaan sirkuksessa. Tätä pidettiin jokseenkin tieteeseenvivahtavalta toiminnalta. Jos tätä pitää ajatella positiivisesti, voi asiaa lähestyä siten että tässä outoutta korostavassa lähestymisessä oli ikään kuin luontevaa ajatella että luonnosta ymmärretään paremmin jos tajutaan että maailma ei ole keskiarvo. Kulttuuri on sen hienoimmat saavutukset ja ihmisyys pitää sisällään kaikki poikkeavatkin asiat. Nykyään, kun ihmiset ovat fiksoituneet keskiarvoihin ja normaaliin, "variaation oleellisuudesta ja poikkeuksien luonnollisuudesta" olisi hyvä saada muistutusta. Eli oikein hyvällä mielikuvituksella ja hyvin venytetysti avoimella mielellä vanhassa mallissa oli jotain positiivistakin.

Kuitenkin modernina aikana museotoiminnassa ajatellaan aivan eri tavalla. Tästä löytyy hyvä esimerkki. Rasputinin kikkeli. Pietarissa on todellakin museo joka pitää esillä näytettä menneiltä ajoilta. Ja sen todella esitetään olevan Grigori Rasputinin penis. Näytekappaleessa hieman häiritsevää on se, että esillä on todellakin vain tämä mainittu ruumiinjäsen, eikä muuta ruumista. Erikoisinta on se, että museo on oikein spesialisoitunut eroottissävytteiseen aineistoon. Tämä on nähdäkseni hyvin lähellä vanhan ajan

"Kalmistopiirissä" Rasputinin penistä käsiteltiin (pun intended) museoinnin ja historiantutkimuksen etiikan kautta. Se nostaa esille kaksi teemaa.
1: Provenienssia ja aitoutta koskeva teema. Tässä korostuu se, että Rasputin on sen verran legendaarinen ja myyttinen hahmo, että ihmsillä on ollut intressejä erilaiseen huijaamiseen. Rasputinin penikseksi on väitetty esimerkiksi kappaleita jotka on tutkimuksissa suoraan todettu merimakkaroiksi. Se, että kerrotaan tarinaa siitä miten ruumiinavauksessa kyseinen elin on irroitettu, on korkeintaan tarina siitä miten se voisi olla kyseinen penis. Esimerkiksi museo rikkookin tässä hyvän tutkimuksen periaatteita koska se ei ole varmentanut näytteensä alkuperää. Edes sitä että se olisi ihmisestä, saati Rasputinista. Ilman tätä ei ole mitään takeita että kappale on edes aito. (Keltaisessa lehdistössä valehtelulla tehtyjä kohuja on tietysti ollut ties kuinka paljon.)
2: Toinen teema käsittelee sitten näytteellepanoa. Ja tämä on hyvin haastavaa, koska kun käsitellään ihmisten jäännöksiä, hyvän museoinnin periaatteena tulee olla jonkinlainen kunnioittava käsittely. Tämän vuoksi muumioiotakin usein peitellään silloin kun ne ovat näyttelyssä. (Tieteellisesti penis ei ole yhtä arvokas kuin Rasputinin hammas, koska hampaista saa paremmin DNA:ta. Kuitenkin tutkimusnäytteenä penis voisi olla jossain määrin merkityksellinen.) On tietysti vaikeaa nähdä mikä on asiallista. Esimerkiksi "Suomen Kansallismuseossa" on esillä vanhoja kalloja. Niiden näkeminen rinnakkain lasikaapissa voi tuntua epäkunnioittavalta monistakin.
+: Museoalalla onkin monia sellaisia piirteitä jotka tuovat mieleen erään imaamin tuottaman tutkielman joka käsittelee sitä miten hyvä muslimi toimii jos häntä rupeaa hirveästi pierettämään kesken rukousresitoinnin moskeijassa. Etiikka sisältää usein tämänlaisia vaikeita (ja ulkopuolisia huvittavia) asioita. Siksi lainaankin suoraan sitaatin "kalmistopiiristä". "Museologian professori Sigurjón Baldur Hafsteinsson (2014) on pohtinut fallologisen museon eettisiä, moraalisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Hänen mukaansa peniksiä esittelevän museon voi toisaalta nähdä länsimaisen kulttuurin ja luonnontieteiden pilkkaamisena, mutta toisaalta on otettava huomioon sen merkitys vaihtoehtoisena tiedon tuottajana ja aran aiheen representanttina. Kysymys sukuelinten näytteille asettamisesta ei siis välttämättä ole niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa."

Otin tämän esimerkin sen vuoksi, että Rasputinin peniksen tapaiset "oudot spektaakkelit" ja "shokkisensaatiot" toimivat suunnilleen samalla logiikalla kuin keltainen lehdistö. Modernissa museoinnissa kunnioitetaan kuitenkin kulttuuria ja sen ajan elämää hyvin edustavia näytteitä. Ja tässä mielessä uutisoinnissakin on syytä miettiä sitä että onko mahtipontisuus todellakin se millä on syytä mennä eteenpäin.

Menneisyyden paljastamisesta nykyajan paljastamiseen.

Ja tässä kohden on hyvin vaikeaa sanoa on "Töpseli" jotain jota töllistellään sillä että villisika on ihmeellinen asia. Silloin epilepsiaporsas on helppoa nähdä jonkinlaisena shokkisensaationmetsästyksenä. Ja tällöin villisianporsas on jonkinlainen "Rasputinin penis". Itse kuitenkin uskon että villisika on enemmänkin arkinen asia. Ja tässä mielessä journalismi joka kuvaa tätä sikaa ja etenkin raportoi sen löytymiseen liittyviä asioita tekeekin ns. hyvää ajankuvaa. Ja uskallan väittää että jossain määrin se että journalistit keskittyisivät hyvän ajankuvan esittelyyn sen sijaan että uutisoisivat suurista ja mahtipontisista liikkeistä olisi nähtävissä varsin hyvänä journalismina. ; On kuitenkin äärimmäisen helppoa ajatella että lehdistössä olisi vain suuria ja relevantteja uutisia tai turhakeuutisia. Kuitenkin näiden välissä on tilaa.

Pieni ajatus ; Kotilieden lämpö

Jos on joskus joutunut tekemään tulta kivikautisilla välineillä, oppii varsin nopeasti lähinnä sen, miten vaikeaa se on. Kivikauden ihmiset ovat tietysti osanneet nämä keinot paremmin. Mutta näistä välineistä oppii silti yhden asian. Kun tulen tekeminen on niin vaikeaa, on syttynyt tuli ollut tavallaan hyvinkin arvokasta.

Siksi menneisyydessä tuli onkin ollut jotain jota on pidetty koko ajan palamassa jossain. Päre on paitsi valon lähde myös liekin säilyttäjä. (Ja viimeisen päreen sammumisessa voi palaa päreet.) Hiilien kuumuutta onkin yritetty säilöä ja palavia kekäleitä tai hiiliä kuljettaa mukana. Kun sille syöttää ilmaa ja vähän jotain polttoainetta, liekkiä on voitu kuljettaa pitkiäkin matkoja.

Ja siksi, jos minulla olisi kivikaudella sammunut tuli, olisin käynyt pyytämässä naapurilta. Ja itse asiassa uskon, että vaikka keskiajalla oli tuluksia ja muita kohtuullisen käteviä tulentekovälineitä, niin niidenkin kanssa tulenteko on ollut sen tasoista sorhaamista, että on varmasti ollut helpompaa vain pyytää liekkiä naapurilta.

Ja tämä tuo minusta hitusen uuden kulman Vestan neitsyeihin. Roomassa Vestan neitsyet (virgines Vestales) olivat kotilieden jumalia. Ja heidän tuli pysyä neitsyinä. Siis hieman kuin äitijumalia ilman jälkikasvua. Ajatus on tuntunut minusta aina hieman omituiselta. Varsinkin kun vestan neitsyiltä edellytettiin tehtäviensä moitteetonta hoitoa. Jos tuli pääsi sammumaan, vestaali ruoskittiin, ja siveyslupauksensa rikkonut vestaali haudattiin elävältä. Ja he olivat todella kunnioitettuja. He olivat naisia joita kunnioitettiin ja arvostettiin roomalaisessa kulttuurissa. Tulella itsessään on ollut arvoa.

Toki itse olisin uskonnon sijasta tehnyt julkispalvelun. Kun on riittävän suuri kaupunki, niin jollakulla on aina tuli sammuksissa. Aina naapurilta ei saa lainaksi. Ja vaikka saisikin, on ainainen häiriköinti häiritsevää. Siksi voisi olla kätevää että kaupunki ylläpitäisi yhtä paikkaa jossa olisi koko ajan tuli. Tulen ruokkimiseen palkattaisiin muutamia ihmisiä. Homma pyörisi vaikka verovaroin. Tämänlaisessa kulttuurissa ei välttämättä tarvitsisi edes osata tulentekotaitoja.

Amatsonit

Feministisissä piireissä kohtaa silloin tällöin puheeksi amatsonit. Tätä on pidetty ilmeisesti jotenkin voimaannuttavana. Ja tämä on ymmärrettävää, sillä amatsonien pääideana on tarina voimakkaista soturinaisista, jotka sotivat miehiä vastaan. Ja joskus jopa voittivat. Muutenkin into on ymmärrettävää, enkä itse näe esimerkiksi mitään väärää "Xena" -sarjassa.

Amatsonit joita tässä käsittelen oli kulttuuri, jossa kaikki olivat sotureita ja miehet loistivat tyystin poissaolollaan. Ja jos puheet tämän yhteiskunnan säilymisestä nostetaan esille, esiin tulee selitys miesten kaappaamisesta. En siis puhu esimerkiksi siitä että maailmassa on matriarkaalisia kulttuureita, tai siitä että sotureihin on hyväksytty myös naisia. Nämä eivät ole ongelma.

Viittaan siis siihen tarinaan jossa korostetaan rintojaan jousiammuntakykyjen parantamisen vuoksi leikkeleviin naisiin, jotka elävät soturikulttuurissa, kaappaavat miehiä ja niin edes päin. Amatsoneihin viittaaminen on sinänsä järkevää, että heihin viitataan muinaisissa lähteissä. Ja heitä kuvataan esimerkiksi ruukuissa. (Ohessa kuva jossa on kuvattu amatsoni jolla on housut.) Myös "Ilias" mainitsee heidät ja heitä kuvataan käsitteellä antianeirai, he jotka taistelevat kuin miehet. Tosin amatsonit tässä hävisivät miehille, Akilles päihitti heidät, varsin ratkaisevasti ja dramaattisesti. Amatsoneista kiistatta kertoo myös Herodotos.

Tässä muodossaan amatsonit ovat kuitenkin myytti. Itse asiassa ne ovat olleet eräänlaista pornografiaa. Amatsonit ovat helleenien luomus, tarinaperinnettä, jossa korostuu se miten amatsonit ovat olleet äärimmäisen toinen. Barbaareita jotka käyttävät housuja ja rikkovat joka ikistä normia vastaan. ; Lisäksi kreikkalaisilla oli ilmeisen vähän kokemuksia jousiammunnasta koska naisilla ei tiedetysti ole mitään ongelmia jousiammunnan kanssa nykyaikanakaan. Joka kertoo siitä että kreikkalaiset ovat luoneet rinnanleikkuumyyttiä tietämättömyyttään. Ja siksi että kun tarinassa mainitaan "tissit", sillä on helpommin lukijoita. (Tuo sana yksinään ainakin triplaa tämän postauksen suosion.) Amatsoneihin liitettyjä seksuaalifantasian tyylisiä piirteitä korostaa sekin, että kreikkalaiset kuvasivat amatsoninsa usein rintojen kanssa, eivätkä kuvanneet heitä amputaatteina.

Asiaa tukenee hieman sekin, että amatsonien nimet, kuten Hippolyta, ovat etymologialtaan omituisia. Hippolyta kääntyy muotoon "loose, unbridled mare", kahlitsematon tamma. Emansipoituneessa naiskulttuurissa tuskin tehdään tämänlaisia nimeämisiä. Pornografiassa tämänlaista voi sen sijaan jopa odottaa.

Jos törmään näihin emansipationaarisiin historian uudelleenkirjoittajiin, olen hyvin huvittunut. Sillä feministien parissa usein kuvataan sitä, miten pornografia on kammottavaa. Miten epärealistista ja leimaavaa ja valehtelevaa porno on. Siitä ei saisi kuulemma ottaa oppia. Ja sitten kuitenkin yllättävän moni ottaa vakavasti amatsonit. Jotka ovat äärimmäisen sovinistisen kulttuurin miesten eroottisten kuvaelmien heijastuma. Vanhoillista, äärimmäisen sukupuolisen ja fallosentrisen kulttuurin populaareinta pornoa.

Kreikkalainen kirjallisuus ja kulttuuri kuvaa monenlaisia asioita, kuten kentaureita. Emmekä pidä niitä tosina. (Ja Herodotoskin spekuloi kuulopuheiden varassa laajasti, ihan tiedetysti.) Toki näiden kaikkien takana voi kenties ehkä olla sellainen spekulatiivinen tilanne, jossa naisia on suvaittu sotilaina ja he ovat sitten myös sotineet. Ja tämä on voinut ällistyttää sovinistisia antiikin helleeneitä. Mutta ajatus siitä että olisi ollut jokin heimo joka olisi koostunut yksinomaan naisista ja joilla olisi ollut erillinen kulttuuri ja heimo on sitten korkeintaan liioittelu tästä huomiosta. Amatsonit ovat siis tässäkin tapauksessa sovinistimiehen mielikuvituksen tuotetta. Sellaisten varaan ei kannata rakentaa tasa-arvokäsityksiä.

"Ennen osattiin rakentaa" - ja muita sanontoja

Menneet ajat olivat ihmeellisiä. Ihmiset eivät olleet silloin tyhmempiä kuin nykyään. He olivat myös varsin näppäriä. Ja esimerkiksi korkein Gizan pyramidi oli 147 metriä korkea. Se oli korkein rakennus hyvin pitkään, noin 4000 vuotta, kun 1300 -luvulla alettiin rakentamaan korkeita katedraaleja. Ja nämä rakennukset olivat myös hyvin pysyviä. Rooman Colosseum on pystyssä yhä. Betonista tehty Pantheon Roomassa on vieläpä yllättävän hieno ja ehyt. Roomalainen betoni oli vieläpä hyvin laadukasta, sen käyttämä nykyisen Napolin läheltä saatu vulkaaninen pozzolana -hiekka teki siitä hyvin säänkestävää.

Itse asiassa kun katsomme menneisyyden rakennelmia, ne ovat mahtavia, mahtipontisia ja upeita. Sen sijaan oman aikamme rakennukset hajoavat ja niitä puretaan. Näemme sortuvia omakotiltaloja. Maaseudulla - ja jopa Saviolla - voi nähdä miten puurakenteiset talot maatuvat tahdilla jossa hajoamisen voi nähdä itse, kun muutosta seuraa sivusta muutaman vuoden ajan.

Tästä syntyy ajatus siitä että entisaikaan oltiin parempia rakentajia. Että ennen osattiin rakentaa. Nykyisin kaikki on sitten huonoa ja hajoavaa. Tämä on toki sinällään perusteltua, että moniin esineisiin laitetaan keinotekoisia hajottavia elementtejä. Ne siis laitetaan keinotekoisesti kestämään vähemmän aikaa, jotta ihmiset ostaisivat uusia. Monissa niissä ei ihan ole vasaraa joka iskee laitteen rikki takuun mentyä umpeen, mutta ei paljoa puutu.
1: Joskin uskon että monen teknologian kohdalla tämä tulee muuttumaan jossain vaiheessa ; Sunk cost -efektiä nimittäin hyödynnetään jo nyt monissa laitteissa joissa ostat laitteen ja sitten sinun on hankittava siihen päivityksiä. Kun matkapuhelinten alkuvaiheissa moni puhelinoperaattori olisi halunnut tehdä kytkykaupat jossa puhelin on lähes ilmainen ja maksut kerätään puheluilla. Mikromaksut ovat peleissä jo valitettavaa arkipäivää. Ja uskon että jossain on raja jonka jälkeen hienompi älypuhelin ei enää ole innostava kun se nyt oleva on riittävästi.

Tämä on kuitenkin harha. Emme nimittäin näe useinkaan ikivanhoja tavallisia rakennuksia. Temppelit, suuret kylpylät, ja muut suuret julkiset rakennukset, akveduktit ja kiviset linnoitukset säilyvät. Erikoisimman olon tästä kenties saa menemällä Lyykiaan. Siellä on jäljellä lähinnä necropolis (~kuolleiden kaupunki) ja kävijä ei näe siellä missään missä ihmiset elivät aikanaan. Missä on _?vivapolis^? (~elävien kaupunki) He kuitenkin elivät ennen kuin heidät haudattiin pysyviin ikuisuutta varten rakennettuihin hautoihinsa. Sama pätee kaikkialla.
1: On toki joitain ikivanhoja taloja jotka ovat säilyneet. Ne ovat kuitenkin kivistä tehtyjä. Niissä voi olla jopa hienoja laatoituksia, kuten säilyneissä ikivanhoissa asuintalot Efesoksessa, Kreikassa. Ja tämä kertoo siitä että ne ovat olleet rikkaan eliitin taloja.

Tärkein syy esimerkiksi kerrostalojen katoamiseen ei ole se, että ne hajoavat. Vaan se, että ne puretaan. Tässä mielessä kulttuurimme on rakentamisessa jopa ylivoimainen. Pyramidit eivät kisaa enää nykyisin suurimpien rakennusten tittelistä. Ne eivät ole enää edes mainittavan korkuisia, niitä korkeampien rakennusten luettelu olisi liian väsyttävää itseriittoisissa blogiartikkeleissa. Olemme todella hyviä jättämään pysyvää jälkeä. Tätä voi olla vaikeaa huomata kun elämme tilanteessa jossa valitamme homeesta, joka oli "vanhoina hyvinä hirsirakentamisen savupirttiaikana" melko normaali olotila.
1: Ja kyllä vanhoina hyvinä aikoina superrakennettu talosto maatuu mureniksi, kuten voi nähdä käydessään Sonkajärvellä mökissä jossa äitini asui lapsuutensa. Sille ei ole tehty mitään ja melko hyvin se katoaa. Mitä näkyy autioituvissa maaseutualueissa aivan yleisesti. Ne eivät ole näitä nykyajan huonosti rakennettuja taloja, mutta aika tekee todellakin tehtävänsä siitä huolimatta.

Mutta asian voisi kääntää toisinkin. Nimittäin jos mietimme mikä on ekologista. Yhteiskuntamme ei ole ekologinen, sillä se tuottaa paljon asioita jotka eivät päädy luontoon, kiertoon. Muovit kertyvät. Tämä on sitä kestävää aineistoa joka pysyy isältä pojalle vuosituhansien yli. Ja kenties tulevaisuuden ihmiset ajattelevatkin meistä ainakin sitä, että me todella osasimme rakentaa.
1: Pahat kielet voisivat ennustella, että osasimme rakentaa muoviukkoja, mahdollisesti osasimme myös voimallista magiikkaa joka kiroaa kaikki pyhyyden turmelijat. Meidän ajastamme kerrotaan kenties pyhästä kolminaisuudesta joka yhdistetään voimalliseen radioaktiivisuudesta kertoviin merkkeihin. Tai sitten tulevaisuus ei mukaile tätä miltei puolihumoristista skenaariota ollenkaan...

Jos mietimme eko -etuliitettä, muistamme että jos asia ei ole eko se kestää luonnossa ja eko on mikä hajoaa luonnossa. (Esimerkiksi. soturin ja ekosoturin ero.) Kenties meidän todellakin pitäisi opetella rakentamaan huonommin. Sellaisella tavalla että kun talot on purettu, niiden rakennusaineet voisi käyttää mahdollisimman vähällä vaivalla uudestaan uusiin taloihin, tai sitten rakennusaineet saataisiin hajoamaan luontoon.

Että kenties ennen osattiin rakentaa, sittenkin.

Sampolan tunneli

Vierailin mystisellä Keravan aseman lähellä olevalla luolalla. Se tunnetaan paikallisten puheissa nimellä "Sampolan alikulkutunneli". Paikan nimi viittaa siihen että kansanperinne muistaa luolan käyttötavoista. Nimessä on viittauksia muinaisjumaltarustosta tuttuun maagiseen sampoon. Lisäksi nimessä on viite tuonpuoleiseen, ns. aliseen maailmaan.

Ihmiset, kenties apinamiehet tai muut puuttuvat lenkit, olivat pitäneet paikalla luolaelämää. Maassa lojui lasinsirpaleita. Lisäksi löytyi tyhjiä alumiinisia juomaleilejä joiden pintakuviointi viittasivat esimerkiksi karhun palvontaan, sekä myyttiseen Karjalaan joka on edustanut myyttistä suomalaisten paratiisimaista alkukotia, josta Jumala on heidät häätänyt ja laittanut ryssän vahtimaan sen rajoja tulisin miekoin, niin että ihmisellä ei ole tähän paratiisiin mitään asiaa.

Alueelta löytyi myös muutama maalisäiliö (tyhjä) joiden sisällöllä oli läheiseen pystysuoraan kiviseinään maalailtu luolamaalauksia. Luolamaalaukset kuvasivat sanoja kuten "Perkele" ja "FWE" jotka viitannevat muinaisiin jumaliin joihin maalaajat ovat halunneet saada maagisen yhteyden.

Paikka on selvästi jonkinlainen palvontapaikka. Luolan uhkea ulkomuoto ja koko ovat varmasti antaneet ihmisille henkisen kokemuksen.

Sampolan tunneli on modernillekin ihmielle upea kokemus! On kummallista, etteivät paikalliset matkailuviranomaiset ole tehneet siitä kohdetta. Siksi ehdotankin paikalle suojelua sen ainutlaatuisessa nykytilassa, ennen turistilaumojen rynnistystä ohjatuille kierroksille jossa he läpikulkevat tämän ainutlaatuisen luolaston. Nykymuodossaan luolalla on valtava tieteellinen arvo, sillä se avaa ainutlaatuisen mahdollisuuden selvittää luolamiesten elämästä ja siitä mihin he ovat uskoneet. Paikalla olevien sirpaleiden luettelointi ja sitominen löytöpaikalla paikkatietojärjestelmään on jo aloitettu.

Tuhatvuotinen miekkakäsi ja katkarapuja!

Historiantutkimuksen ongelmana on se, että joskus on vaikeaa erottaa ennakkonäkemyksiä lopputuloksesta. Tuntemani väkivalta -arkeologi kertoi, miten hänen työhistoriansa aikana - siis käytännössä yhden sukupolven aikana - työmenetelmissä on tapahtunut isoja muutoksia.

Kyllähän se on niin, että
sukupuoli tunnistetaan
luotettavimmin teräksestä.

Esimerkiksi ennen kun haudasta löydettiin miekka, vainaja tulkittiin automaattisesti mieheksi. Nykyään pitää katsoa myös luurankoa. Sillä biologinen sukupuoli näkyy luustossa. Ja tiedetään useitakin tapauksia joissa miekan kanssa haudattu onkin ollut nainen. YLE uutisoi tähän liittyen tapauksesta jossa aseiden kanssa haudattu onkin paljastunut naiseksi. "Historiasta kiinnostuneet riemastuivat viime vuoden lopulla uutisesta, jonka mukaan Italiasta joitakin vuosia aiemmin löytynyt hauta oli erittäin poikkeuksellinen pala kadonneen etruskikansan vähän tunnettuun tarinaan. Keihäineen haudatun vainajan oli täytynyt olla hallitsija, prinssi, päättelivät haudan tutkijat. Vielä mielenkiintoisemmaksi uutinen muuttui, kun vainaja osoittautuikin naiseksi. Samalla uusi käänne toi ilmi sen, miten tämän päivän olettamukset ohjaavat menneisyyden tutkimusta. Italian kaivausten johtajan haluttomuus myöntää naisen mahtiasema kertoo myös siitä, miten vaikeaa tutkijan voi olla päästää irti omista asenteistaan."

Voidaankin sanoa, että anatomia ja evidenssi ei valehtele. Se, että tutkijalla on sovinistinen näkemys tai näkemys jossa sukupuoli on "enemmän kuin tilastollinen ilmiö", jossa on ikään kuin luonnolliset roolit joita kulttuurit ovat lajinmukaisesti noudattaneet aina, johtaa siihen että oman kulttuurin sukupuolinäkemys luokittelee menneisyyttä tavalla joka ei vastaa menneisyyden ihmisten harrastamia luokituksia.

Tämänlaisia ennakkoluuloja vastaan toimii vain tarkkuus. Se, että uskoo että miekkamies on aina miekkamies, on itsessään teoria jota voi testata katsomalla vainajan sukupuolta. Teoriassa aineisto voisi tukea sitä että sukupuolirooli olisi ollut pysyvä. Nyt se ei vain tee sitä ja se on ikään kuin pakko hylätä.

Jotain ennakkoluuloja aineistot voivat tietysti myös tukea. Vanha sanonta "joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu" voidaan nähdä tuetuksi kun otetaan esille vaikka Janakkalan tuhat vuotta sitten elänyt miekkamies jonka haudassa oli poikkeuksellisesti kaksi miekkaa ; On todennäköistä, että hän kuoli väkivaltaisesti. Hänestä on löydetty myös merkkejä vanhoista, jo parantuneista, vammoista, esimerkiksi kallovammasta. "Vainajalla on takaraivossa pieni viilto, joka on voinut syntyä jostain teräesineestä, mutta kallo on kasvanut umpeen myöhemmin. Korvan takana on pyöreä reikä, joka näyttäisi siltä, että se on piikkimmäisen esineen aiheuttama." Ja ainakin hän oli mies. "Kallossa on voimakkaat silmäkulmat eli miehestä on tosiaan kyse."

Mitä ihmisten väkivalta (ja sen historia) kertovat ihmisyydestä?

Kun "Assassins Creed 4"-pelissä protagonisti puhuu assassiinien johtajan kanssa, hän ilmaisee huolensa siitä minkälaisee anarkiaan ja väkivaltaan ja kaaokseen maailma muuttuu jos noudatetaan assassiinien periaatetta. "Nothing is true - everything is permitted". Hän nosti esiin kysymyksen, että jos jokainen teko on sallittu, niin miksi ei vain vaikka tapa kaikkia. Assassiinien johtaja kehui sankaria tämän kasvusta ihmisenä. Että kysymys ei ole enää siitä mitä saa palkkioksi, vaan eettisyydestä. Ja sitten hän vastasi vain kryptisesti, että niin. Miksipä ei tappaa?

Niin, miksipä ei, kun sitä on jo koko edeltävä pelillinen tehty ahkerasti?

"Takkirauta" -blogia on moitittu sen negatiivisesta ihmiskuvasta. Hän edustakoot tätä kysymystä. Tämä on ymmärrettävää. Siellä esimerkiksi nostetaan esille se, miten ihmiset ovat keksineet tavan jolla peruna muuttuu trotyyliksi. Tätä mallia tarvitaan, sillä ihminen tarvitsee uskontoa ja konservatiivista asennetta pysyäkseen kurissa ja ollakseen tekemättä pahoja. "Ihmisen kekseliäisyys on rajaton, kun pitää tehdä jotain pahaa lähimmäiselleen."

Eräs tuntemani väkivalta-arkeologi tulee tässä kohden mieleeni välittömästi. Ei pelkästään siksi, miten hän on kertonut miten jostain yksittäisestä kallosta saattaa olla kivasti symmetrisesti siivut siten, että tiedetään että ne on lyöty miekalla koska kirveellä ei saa samanlaista ulottuvuutta. Ja että minkälaista kahdeksikkoa siitä on mahdollisesti vedelty.

Vaan myös siksi, että hän on kuvannut omaa alaansa siten, että ihminen on kekseliäs, mutta yleensä ihminen on vain rajallisen kekseliäs. Sen sijaan rajatonta kekseliäisyyttä ihminen näyttää harrastavan vain kolmessa asiassa (a) miten ihminen voi tappaa toisia ihmisiä (b) miten ihminen voi saada päänsä sekaisin kemiallisesti tai muutoin ja (c) miten erilaisin tavoin hän voi kahlita, hallita ja toteuttaa seksuaalisuuttaan. Ja että kaikki nämä kolme elementtiä jossain määrin liittyvät toisiinsa aina kun puhutaan soturikulttuurista.

Tässä mielessä voisi nähdä, että ihmiset olisivat juurikin Takkiraudan pessimismin - ja allekirjoittaneen kyynisyyden - arvoisia. Kuitenkin edellämainitsemani väkivalta-arkeologia on juuri päinvastaista mieltä. Sillä kun kaivauksia katselee, niissä tuntuu vallitsevan siitä erikoinen tilanne, että väkivalta on aina ollut hirvittävän marginaalista. Eli tämä kekseliäisyys on osa ihmisyyttä, mutta se ei tosiasiassa koske suurinta osaa ihmisistä.

Tämä näkyy itse asiassa miekkailun harrastamisessa hyvin suoraan. Alkeiskurssilaisia ei saa oikein lyömään kunnolla edes käskystä. Asiassa on ihmismielessä hirvittävät jarrut. Ja tosiasiassa tämä ei jää pelkästään harrastetoimintaan. Tunnettu salaisuus on nimittäin se, että valtaosa sotaan lähetetyistä sotilaista ei ammu kohteeseen. Sotilaat ampuvat ilmaan tai eivät ammu ollenkaan. Ja mikä erikoisinta, syynä ei ole pelkuruus.

Käytännössä asia on tiedetty jo USA:n sisällissodasta lähtien. Ja se on kyetty huomioimaan.
1: Kenties tunnetuin keino tähän on sotapropaganda. Yritetään keksiä erilaisia oikeutuksia jolla sota olisi oikein. Täten päädytään usein kansallismieliseen hymistelyyn joka kulminoituu armeijassa nähtävään videoon jossa ensin kuvataan räjähdyksiä ja sotatilaa, ja sitten kysytään miksi tuollainen olisi oikein. Ja sitten nähdään järven liplattelua, pellavapäisiä lapsia kirmaamassa. Ja sitten Juti tuulettaa! Valitettavasti propagandan toimivuus on usein yliarvioitu. Esimerkiksi monet veteraanit ovat kuvanneet miten heitä sodan aikana ärsytti kuunnella isänmaallista patrioottisuusroskaa. Syynä ei ollut isänmaan vihaaminen, vaan se, että ihmiseen tehty suoran käännyttävä propagointi toimii melko huonosti. Ihmiset haluavat kuitenkin ajatella itse. He eivät kenties tee niin, mutta jos rikot illuusion tästä, he eivät suostu tottelemaan. Toki propaganda vaikuttaa hieman.
2: Toinen tapa lähestyä asiaa on ollut vihollisen dehumanisointi. Tämä on vaikeaa koska kohteet eivät ole kypärissä, vaan näyttävät ihmisiltä. Asia vaikeutuu hyökkäyssodissa jossa omat läheiset eivät ole konkreettisesti vaarassa. Joka johtaakin seuraavaan kohtaan.
3: USA:n armeijassa on sen sijaan saatu kehuttavan hyviä tuloksia - niin hyviä että skeptisimmät ehdottavat sen olevan liioittelua - aivan toisella strategialla. Tällöin ei itse asiassa dehumanisoida vihollista vaan isketään suoraan ajatukseen tappamisesta ja murhaamisesta. Ampuminen kuvataan oman hengen puolustamisen sijasta oman taistelutoverin suojaamisena. Eli sotilas ei ammu tappaakseen vaan pitääkseen kaverinsa elossa.

Se, että tämä toimii paremmin kuin itsesuojeluun vetoaminen ja vihollisen demonisointi tai propaganda kertoo kaiken siitä, miten ihminen on itse asiassa usein yllättävän hyvä. Ryhmäpainetta tarvitaan jotta normaali ihminen kykenee niihin tekoihin joihin ihmiskunnan uskotaan vajoavan jos heillä ei ole uskontoa. Vain harva on psykopaatti, joten suojeluvaikutus on yllättävän tarpeeton ; Uskonnolla noin keskimäärin yritetään estää ihmisiä lipumasta tekoihin joita heitä ei saa tekemään edes pakottamalla. Se, että joku tekee johtaa siihen että kaikkia kontrolloidaan, ja suurinta osaa turhaan.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että ihmisen kekseliäisyys on yllättävän rajaton vain muutamassa aihepiirissä. Siitä huolimatta on huomattava, että kysymys "niin, miksipä emme" pitää itsessään sisällään vastauksen. Jos ihminen tekee mitä tahtoo, niin miksi me kaikki koemme väkivallan ahdistavana ja epämiellyttävänä. Siksi, että vapaus ei yleensä ole riski. Kaikkia ihmisiä on turha patologisoida vain siksi että joukossa on ilmiselviä mielipuolia.

Ihmisen omalakisuus on vähän kuin tämä.
Näyttää dumdumluodilta - On paukkupatruuna.

Se on ruoste

Tapanani ei ole pimittää tietoja. Tässä blogauksessa on kysymys yksityisestä ihmisestä ja laajemmasta viitekehyksestä jossa on kysymyksessä - ainakin teoriassa - rahanarvoiset asiat. Lisäksi kyseessä on kunnia ; Koska tässä perimmillään punnitaan huijaamisen mahdollisuutta, on mahdollista että prosessissa on vain älykkäitä ja rehellisiä ihmisiä. Siksi ei ole hyvä makustella ajatuksella herkkäuskoisuudesta tai siitä että olisi jotenkin petollinen kauppamies. Lisäksi esineessä on potentiaalisesti arvoa tavalla joka kehottaa minua olemaan kertomatta julkisesti internetissä paikkoja jonne kannattaa murtautua kohtuullisen helposti jälleenmyytävän arvoesineistön toivossa.

Sen vuoksi esitän valikoitujen faktojen valossa asian jota itse olen pitänyt mielenkiintoisena mysteerinä. Mysteeri on ratkeamassa pian, mutta vielä viime hetket kykenen makustelemaan "tietämättömyyden ihanuudella". Toivottavasti nautitte tästä tälle blogille poikkeuksellisesta hienotunteisuudesta ja lukkoonlyömättömyydestä. (Jos ette, niin tuskin tämä kovin pian toistuu.)

Kyseessä on miekka. (Kuva ohessa.) Siinä on ruostunut terä, kärjessä metallipampero, luukahva ja pommeli jossa on vaakunakuvio. Mysteeri koskee sitä, onko se aito esine vai väärennös. Kysymys on relevantti jokaiselle sellaiselle joka kerää antiikkiesineitä tai historiallisia esineitä. Itse en ole keräilijä. Mutta onnekseni olen päässyt seuraamaan ikään kuin vähän sivusta sitä, miten asiaa eri kulmilta ymmärtävät ovat lähestyneet asiaa.

Mitä tämä maksaa?

Kenties ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen raha. Mielenkiintoista kyllä arkeologeilta kysytään yleensä ensimmäisenä juuri se kysymys, johon heidän ei ole työetiikan mukaan hyvä vastata ja joka ei itse asiassa kuulu heidän koulutukseensa. Kysymys on esineen rahallisesta arvosta. Kun kuka tahansa löytää mitä tahansa, sen arvo halutaan tietää.

Historioitsijan kannalta tämä on ongelma, koska jos esineelle antaa hinnan, käytännössä minkä tahansa hinnan, niin pian joku on aktiivisesti etsimässä esineitä ja myymässä niitä ebayssa. Tämä tietysti tuhoaa tieteellistä tietoa. Sillä ilman tietoa löytöpaikasta ja kerroksesta katoaa paljon yksityiskohtia jotka täsmentäisivät tietoa. Lisäksi jos esine on löydetty haudasta, muinaisesta asumuksesta tai vastaavasta, vaikuttaa esineen tulkintaan. Ilman tätä tietoa voidaan korkeintaan arvioida esinettä. Arvailla mistä se on löytynyt. Tämä ei kuitenkaan voi tuottaa uutta tietoa ja täsmentää tietoa, joten sen tieteellinen arvo on yllättävän vähäinen. Käytännössä se muuttuu vain kauniiksi/rujoksi/ruostuneeksi vanhaksi esineeksi. Sen arvot ovat siis enemmän sentimentiaalisia ja kulttuuriin liittyviä kuin tieteellisiä.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että raha vaikuttaa. Tärkein ja yleisin syy jonka vuoksi huijauksia tehdään on raha. Nyrkkisääntönä onkin se, että
* Jos esine on huippuarvokas, sitä on erityisen vahva syy epäillä huijaukseksi. Todistuksen aitoudesta pitää siis olla vahvempi. Ei historian, vaan huijauksen arvon vuoksi.
* Jos esineen tekeminen on kalliimpi kuin siitä saatava rahallinen arvo, se on todennäköisesti aito. Toki tässä on hyvä muistaa että oikeasti joku voi esimerkiksi kaunan tai näyttämisen vuoksi haluta todistaa olevansa kaikkien aikojen huijari tai väärentäjä. Ja joku voi tehdä tietoisesti persnettoa vain siksi, että saisi huijauksen tehtyä.
* Vaikka aarteeksi naamioitu voi tuntua houkuttavalta, ei rikolliset yleensä varasta huipputunnettuja teoksia juuri siksi, että niitä on vaikeaa saada myydyksi. Siksi suurin osa huijauksista ovatkin maltillisia. Tavallaan juuri siksi, että tietyt kohteet on helppo tunnistaa joko varastetuiksi tai väärennöksiksi. (Kuten tiedät jos joku tulee myymään sinulle "Mona Lisaa".)
* Hinta-laatuarvioissa suuria ongelmia tulee siitä että se ei ole mikään eksakti tiede. Ja vaikka suuruusluokkia voidaan toki arvoioida, niin siitä huolimatta osa myy hirveällä ahneudella ja ylihinnalla ja osa myydään hyvässä uskossa tai myyntitarpeessa alihintaan. Hinnat ovat helposti "hyvien kauppojen"  tekemisten ja etsimisen aihe puolin ja toisin.

Kyseisen esineen kohdalla tämä hinta-arvio ei tuo relevanttia tietoa. "Hinnasta ei ole mitään sellaista tietoa joka tekisi siitä omituista". (Näin onnistuin käsittelemään hinnan relevanssista, mainitsematta mitään sellaista jota ei olisi tiedetty muutenkin. Valitan salamyhkäisyyttäni, mutta saatte vain kestää sen.) On hyvä huomata, että hintakysymys on aina huijausnäkökulman asia.

Juridinen puoli.

Miekkaan on liitetty uskottavasti sen provenienssista kertova paperinippu. Siinä ei ole suoranaisia asiavirheitä. Tiedot ovat historiallisten esineiden kohdalla usein hitusen epätarkkoja ja niin tässäkin on pieniä omituisuuksia. Se sidotaan 1400 -luvulle hyvin erikoisella tavalla. Kun esine oli löydetty, oli siihen liitetty kertomus siitä että kyseinen miekka olisi ollut Agincourtin taistelussa. Sitä ei siis ole löydetty suoraan sotakentältä ja täten sidota paikkaan.
* Kuitenkin miekan muoto on sellainen, että väite on hyvin uskottava. Muoto ja malli ovat selkeästi sellaisia että ne olivat erityisen tyypillisiä siihen aikaan. Jos miekka olisi vaikka 1700 -luvun mallinen, muotoilu olisi huutanut että vaikka löytöaika olisi todellinen, siihen liittyvä tarina ja esineen ikä eivät pitäisi paikkaansa. Voidaan vaikka sanoa, että tässä kohden esine on läpikäynyt eräänlaisen falsifikaatioperusteen täyttävän testin ja korroboroitunut. Silti väärentäjä voi tietysti olla ovela ja ottaa selvää sen ajan esineistöstä.
* Agincourt on sinänsä aivan uskottava lähde aseille. Mutta siinä on myös jonkinlainen tunnettavuuden kirous. Jokainen miekoista innostunut amatöörikin tietää Agincourtin taistelun. Siksi siihen liittäminen ikään kuin luo ilmaista lisäarvoa ja tuo uskottavuutta esineelle. Väärentäjä voi käyttää juuri tämänlaisia ideoita voidakseen saada ihmisen innostumaan ja "koukkuun".
* Tiedoissa oleva löytöaika on merkittävä. Sillä esinettä väitetään niin vanhaksi, että jos se löydettäisiin nykyään se laskettaisiin muinaismuistoja koskevien lakien kautta laittomaksi omistaa. Se on ajalta ennen näiden lakien säätämistä, joten esineen myyminen on siirtynyt yksityiselle puolelle juuri siten, että esine ei ole laiton ja on mahdollista että se on yksityisellä puolella kiertämässä aivan asiallisesti. Tämänlaiset yksityiskohdat ovat helposti sellaisia joissa väärentäjä voi epäonnistua. (Rehelliselle ostajalle on yksi ja sama onko esine väärennös vai laittomaan kauppaan kajoamista. Se on haistapaskaa-ja-poliisin-tapaat -metodia myyjälle molemmissa tapaukissa.)

Lisäksi jo itse pakkauslaatikko on vakuuttava. Miekka on nimittäin kiinni telineessä, joka on "selkeästi vanhahtava". (Ei toki "antiikkia-antiikkisella" tavalla, vaan tavalla joka kertoo että se ei ole tehty aivan nykyaikaisen tavan mukaan.) Siinä on myös asiaankuuluvia leimoja ja myyntilappuja erilaisista huutokaupoista. Nämä laput ovat myös kuluneet, eli niihinkin on saatu iän tuntua. ; Vaikka ehjä tarra ei tarkoita että esine olisi huijaus ja vaikka kuluma on kenties maailman helpoin asia tehdä väärennökseen, se on kuitenkin sen luokan detalji että se vaikuttaa arvioihin hitusen. Laatikko lisää esineen aitouden uskottavuutta yllättävän paljon. Propsit painavat paljon. Kysymys ei tavallaan ole vain esineestä.

Miekan mukana on alkuperän kertova todistus. Tämä on hyvin tärkeä asia, koska ilman tämänlaisia joku voisi myydä nurkan takaa ruostutettuja rautatankoja aitoina keskiaikaisina temppeliritariaseina. Lisäksi tämä näyttää asianmukaiselta vesileimapapereineen ja huutokauppatodistuksineen. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että tämä ei ehdottomasti tarkoita että kohde olisi aito ; Joku on voinut väärentää kyseiset paperit. Kysymys on kuitenkin siitä relevantti, että mitä enemmän, tarkempia ja vaikeammin toteutettavia yksityiskohtia mukana on:
* Sitä kalliimmaksi väärentäminen tulee. Joka johtaa etenkin vähäarvoisten esineiden kohdalla tiettyihin arvioihin.
* Sitä vaikeampaa väärentäminen on, eli johonkin livahtaa virhe. Esimerkiksi vesileiman muodon voi tarkistaa. Väärä vesileima voi näyttää arvokkaalta, mutta on myös traceable. Samoin tiettyyn huutokauppakamariin sitominen johtaa siihen että voidaan soittaa ja tarkistaa onko kauppa tehty.
* Etenkin vanhojen kauppakirjojen kanssa vaikeutena on se, että tietoturva on voinut "jäädä jälkeen".

Mielenkiintoista oli, että miekka oli merkitty tutkituksi. Eli myyjä olisi ollut erityisen huolellinen ja käyttänyt sitä yksityishenkilönä näyttämässä asiantuntijalle. Kaikki eivät tee tätä. Tässäkin tulee esille se, että byrokratiamyllypuolella merkinnät luovat uskottavuutta mutta lisäävät tarkistettavuutta ; Esimerkiksi voimme tässä kohden usein tarkistaa että kyseisen nimisiä tutkijoita on ollut olemassa tai on olemassa. Kyseisessä tapauksessa tutkija on peräti melko tunnettu asiantuntija jolla tämänlaisia arvioita todella tehdään. ; Tarkistaminen onkin siksi helppo varmistaa ottamalla yhteyttä häneen ja tiedustelemalla. ; Itse asiassa prosessi meneekin ironisen parodisessa hengessä ; Uskottavaksi tehty huijaus on paradoksaalisesti joskus erityisen helppo tarkistaa.

Itse esine.

On tavallaan sääli, että monet tieteilijöiden soveltamat halvat keinot eivät toimi miekkoihin.
* Esimerkiksi alkuaineanalyysi, joka tehdään erityisellä hieman pistoolilta näyttävällä vempeleellä joka tekee tutkimusta rikkomatta esinettä on miekkojen kohdalla melko turha, koska se ei näytä hiilen pitoisuutta.
* Toisaalta useimmat ajoitusmenetelmät toimivat orgaanisiin aineisiin. Miekan teräosa on terästä. Kahvan ja muut mahdolliset osat voidaan tietysti teoriassa ajoittaa. Ja itse asiassa terän hiilipitoisuus on ollut arkeologisissa piireissä mietinnän kohteena. Se antaisi teorissa tilaa radiohiilen mukaanottoon. Tämä vaatisi kuitenkin tutkimusta tasoilla ja välineillä joka on karkeasti sanoen "käytännössä tavallisen ihmisen ulottumattomissa". Esineen ikä on siis käytännössä arvioitava muutoin. Onneksi nämä eivät ole kovinkaan epäsuoria.

Aivan pinnallisesti tarkkaillen voidaan huomata että miekka on ruostunut.
* Aitoja historiallisia miekkoja kaivauksissa ja museoissa nähnyt arkeologi kertoi, että  miekat ruostuvat pitkän ajan kuluttua juuri tuolla tavalla. Väärennetyt ruostumiset tapahtuvat helposti eri tavoin. On halpaa ottaa jostain littana metallilevy ja kusta sen päälle. Mutta tapa jolla ruostuminen on tapahtunut, on tyypillinen. Esimerkiksi jos miekassa on ollut eri metallia, niiden saumakohta toimii usein ruostumisen lähtökohtana. Näin terä ei ole vain tasaisesti hilseytyvä, vaan se menee "lohkareiksi". Toki tämä voi olla ovelalle väärentäjälle hidaste eikä este. Mutta se vaikeuttaa prosessia.
* Samoin voidaan huomata, että ruoti menee kahvan läpi pommeliin tavalla joka on uskottava. Luukahva on itse asiasa mennyt rikki juuri sillä tavalla, että ruostuneen mutta olemassaolevan kahvan sisällä kulkevan ruodin pääsee näkemään paljain silminkin.

Esineessä on joitain silmiinpistäviä piirteitä. Ne näkee amatöörikin.
* Amatööriä ihmetyttää terän pallo. Mieleen voi tulla ajatus siitä että se olisi jonkinlainen harjoitusmiekka. Tämänlaatuinen on kuitenkin tavallista. Pallo on se, mikä huotrasta on jäänyt jäljelle. Terä on siis ollut nahkatupessa. Nahka on syöpynyt pois.
* Pommeli näyttää ensivilkaisulta olevan "puolipallo". Eli se on katsomissuunnasta pyöreä, mutta takaa littana. Tämä ei ole kovin järkevä tapa tehdä miekkoja. Ja jos asia todella on näin, on uskottavaa että hieno vaakuna on tehty siihen vain näön vuoksi. Ja esine on väärennös ja koriste. Kuitenkin tarkemmin katsoessa voi huomata, että miekka ei ole aivan suora. On itse asiassa mahdollista, että taustaan on tehty kolo johon pommeli asettuu sopivasti. Tämä ei ole ollenkaan tavatonta. Asiaa vaikeuttaa se, että miekka pitäisi yrittää irrottaa telineestä asian tarkistamiseksi. Kurkistaminen vaikuttaa helpolta toimenpiteeltä, mutta se on itse asiassa vaikeampi kuin voisi uskoa. Näin puolipallomaisuus ei ole välttämättä relevantti ongelma.
* Pommelin vaakuna näyttää olevan "aivan kuin eri maailmasta". Miekka on muuten hyvinkin tummunut ja ruostunut. Se näyttää kuin jälkikäteen siihen laitetulta. Ero ei ole kuvassa kummoinen mutta esinettä katsellessa se on sen silmiinpistävin piirre. Alkuperää valottava paperi esittää sen olevan hopeaa. Tämä voi täysin selittää miksi se on hyvässä kunnossa. Toisaalta jos joku on keksinyt tavan painaa "tasapainorannekkeesta" kiiltokuvan, se ei ole mitenkään täysin mahdotonta.

Pienellä miettimisellä asiaan hieman perehtyneelle näkyvä piirre on suuri ero terän ja kahvan välillä. Sen näkee amatöörikin. Luut kestävät toki yllättävän hyvin, mutta yleensä lähinnä poltettu luu on "miltei ikuista". Tämänlaatuinen saman esineen eri tasoa tuhoutuminen on omituista mutta ei mahdotonta.
* Esimerkiksi maastossa on usein eroja ; Savisempaan palloon päätynyt kahvaosa on oikeasti voinut säilyä paremmin kuin hietaisempaan osaan päätynyt kärki.
* Miekka on löydetty aikana jolloin historiallisia esineitä kohdeltiin eri tavalla kuin nykyään. Historiallisia miekkoja on aiemmin "raiskattu" tyylisyistä. Jos on löydetty eri osia ja ne on vain läimitty yhteen. Kokonaisuus voi siis olla eri aseista. Tämä on periaatteessa mahdollista tarkistaa, esimerkiksi katsomalla katkeaako miekka vai onko se yhtenäinen. Kyseisen miekan kohdalla tämä on vaikeaa. Jo silmämääräisesti näkemällä näkee että ruoti ei ole samassa linjassa kuin miekka. Mutta siitä ei helposti näe, onko se irtipoikki-sopimaton osa yhteenliitetty, katkennut vai vain taipunut. Näiden tarkastaminen vaatii tieteellistä laitteistoa. Se on kuitenkin aivan mahdollista tehdä.
* Toisaalta ei ole ollenkaan tavatonta, että historiallisesti aitoon miekkaan on liitetty huijausmielessä uusia osia - joskus jopa asiantuntijalla käyttämisen jälkeen. Tässä suhteessa on oleellista tajuta, että amatööri on kannattavaa ottaa huijauksen kohteeksi. Ja heidän huomionsa kiinnittävät tietyt piirteet. Kahva kiinnittää etenkin amatöörin huomion. Terästä riittää että on suorahko kasa ruostetta niin se menee aivan täydestä. Tässä mielessä miekka on juuri kuten huijari sen tekisi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista joka suoraan osoittaisi että se olisi huijausta. Vääntymiset ovat aivan tavallisia.
* Huotra on maatunut täysin, joten on omituista että luu ei ole maatunut pahasti. Kenties huotrassa itsessään on ollut jotain ainetta joka on nopeuttanut hajoamista. Ilmiö ei ole tuntematon miekkailun harrastajillekaan. Joskus jos huotraan päätyy vettä, miekan laitto tuppeen voi sinetöidä kosteuden sisään ja aseesi ruostuu tuppeensa yllättävän nopeasti.

Asioita tunteva kiinnittää esineessä huomiota siihen, että kahvassa on käytetty erityistä punoskuviota joka on ollut tavallisempi etelämmässä ja idemmässä kuin mihin tarina Agincourtista viittaa.
* Toisaalta maailma oli toisaalta tuolloinkin globaalimpi kuin voisi olettaa. Ja hopeavaakuna itsessään viittaa siihen että ase olisi ollut aatelisen, eli aikansa porhon, käytössä. Näin ollen erityinen punos ja hopea rakentavat sisäisesti koherenttia kokonaisuutta. Ne ovat outoja ja poikkeuksellisia ja hieman epäilyttäviä erityispiirteitä jotka kuitenkin komppaavat yhdessäollessaan toisiaan. Toisaalta juuri aatelisuuteen liittyvät piirteet ovat niitä seikkoja joilla tekeleeseen "saa helposti lisäarvoa".
* Ja tosiasiassa väärä paikka kertoisi lähinnä sen, että väite Agincourtista on ollut epäuskottava. Jo miekan löytymisaikaan ihmiset ovat osanneet huijata ja rehennellä, joten tämänkaltaiset yksityiskohdat ovat jotain jotka eivät suoraan murskaa miekan historiallisuuttakaan.

Loppukaneetti.

Mielestäni projekti on mielenkiintoinen. Jos esine on aito, se on mielenkiintoinen. Jos se on väärennös, se on todella harvinaislaatuisen hyvää työtä. ; Molemmissa tapauksissa ei voi kuin ihailla käsityötä. Käytännössä, koska tämänlaiset miekat eivät ole koskaan "aivan tajuttoman kalliita" on huijaus melko epäuskottava. Propsit ja niihin nähty vaiva vaatisivat vähintään "aivan muun selityksen kuin taloudelliset intressit". (Erikoista on, että CSI -riemuilun sijaan suuri varmuus saadaan juridiikan kautta. On yksinkertaisesti kallista lahjoa tutkijoita ja vaikeaa luoda salaliitto joka on riittävän laaja jotta väärennös saadaan läpi, ilman että kukaan projektissa ns. kavaltaa muut ja paljastaa salaliiton.)

Kuitenkin filosofisesti projekti oli lähinnä sitä varten, että se opettaa hyvin konkreettisesti kannattamani tieteenfilosofian perusperiaatteita.
* Ei saa presuppositionistisesti heittäytyä omaan suosikkiteoriaansa. On punnittava eri vaihtoehtoja. Jos on kyyninen paranoidi joka kutsuu itseään skeptikoksi, voi menettää hyvän ja arvokkaan miekan. Jos on hyväuskoinen hanu, on helppo innistua yksityiskohdista ja avautua projektille niin avomielisesti, että avomielisyys yltää lompakkoon asti.
* Asiat muodostavat verkostoja. Jokainen teoria nojaa muihin teorioihin jotka nojaavat muihin teorioihin. Aihepiiri voi vaihtua ja samaa esinettä ja tutkimuskysymystä voidaan lähestyä erilaisin keinoin alkuaineiden ominaisuuksista juridiikkaan ja kulttuurien tuntemukseen nojaaviin historiatieteisiin. Tämä johtaa siihen että mukaan tulee irrallisia väitelauseita joita voidaan tarkistaa muuta kautta. Verkostomainen ajattelu tekee huijatuksi tulemisesta todella vaikeaa, koska huomio kiinnittyy paitsi osuvuuteen, myös jatkotutkimukseen. Olisi vaikeaa kuvitella, miten ketjun voisi oikeastaan lopettaa tyystin. Projekti täsmentyy mutta ei välttämättä koskaan tule valmiiksi.
* Karkea jako itsekriittiseen fallibilismiin jossa asia on falsifioitavissa ja korroboratiiviseen puoleen jossa asiat on jo varmistettu ovat hieman karkea tapa lähestyä asiaa. Mutta siitä saa nyrkkisäännön jossa arvio on kokonaisuutta arvioiva prosessi. Siinä painaa se, mitä on tehty, kuka on tehnyt ja onko asia tarkistettavissa ja jo tarkistettu.
* Kuitenkin oikeasti mitään näkemystä ei kumota sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys on todennäköisyydstä. Ja tämä ei tarkoita sitä että tulos olisi fuulaa ja huuhaata. Eli prosessi voisi päättyä vain mysteeriin. Positivisti ei hyväksyisi lähestymistapaani, mutta sen sijaan nykyinen käytäntö sekä juridisella, arkeologisella että terveen arkijärkenkin puolella aivan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. ; Lopullinen arvio noudatettelee hyvinkin vahvasti Duhemin-Quinen teesiä ; Se teoria kumotaan jonka hyväksyminen vaatisi enemmän ad hoc -huitomitsa, todistamattomissa olevia oletuksia ja "vaikeuteen verrattavissa olevaa todennäköisyyttä" kokonaisuusverkostossa.

Itse asiassa olen hyvin iloinen, että miekka on juuri tämänlaisessa mysteerisessä tilassa. Sillä mysteeri itsessään luo prosessiin filosofista lisäarvoa. Ja asian ratkominen on vähintään yhtä hauskaa kuin esineen omistaminen. On lisäksi hyvin nautinnollista päästä älykkäiden ja asiaan koulutettujen ihmisten pähkäämisprosessia amatöörinä tasolla jossa mainittavin ero ei ole saatavissa oleva teknologia vaan itse perusteluprosessi. Etenkin kun saa osallistua amatöörinäkin prosessiin ilman suoranaista vastuuta. Lisäksi tämä miekka luo valistavan keissin, joka on sekä konkreettinen että teoreettinen. Ja tätä kautta esimerkiksi blogin lukija voi tutustua asioihin joihin hän ei muuten pääse käsiksi, ja ennen kaikkea ei pääse käsiksi yhtä herkullisessa ja kiinnostavassa muodossa vaan jonain irtodatalistana.