Henry Laasanen otti kantaa siihen miten Toivola oli vieraillut Jari Sarasvuon keskusteluohjelmassa. Sarasvuon haastattelu oli takellellut koska hän oli selvästi valmistautunut siihen, että Toivola ilmenee kahden vähemmistöisyyteen liittyvän identeettipiirteen kautta. Koska hän on mustaihoinen homoseksuaali, olisivat rasismi ja seksuaalisuus teemoja. Kuitenkin esille tuli sukupuoleen liittyviä ongelmia. Miehiä ei oikein haluta au paireiksi. Ja adoptioon liittyvät esteet ovat olleet ennen kaikkea sitä, että sinkkumiehen ei uskota selviävän pienen lapsen hoidosta. ; Äitiys ja perheys nähdään vahvasti naisen asiaksi.
Tämänlaiset teemat taatusti kertovat jotain tasa -arvosta. Feministien maailmassa naisille on varattu uhristatus. Vastaava kuuluu sitten vähemmistöille. Homoseksuaalisuus ja tummaihoisuus ovat tämänlaisia piirteitä. Osa voisi jopa sanoa, että uhristatuksen kautta hankittu marttyyrinkruunu ja erityinen vakavastiotettavuus tarkoittaisi sitä, että naiset ikään kuin ylläpitävät rakenteissa olevia omia etujaan ja antavat vastaavia oikeuksia vain tahoille joilla ei ole lukumäärän pienuuden vuoksi uhkaa heidän omalle vallalleen.
Tämänkaltaista tematiikkaa Laasanen esittää toisessa blogauksessaan joka nostaa esille sen, miten naiset kohtelevat thaimaalaisia ja islaminuskoisia eri tavalla. Vaikka islam on monien dogmiensa kohdalla vielä naisvihamielisempi ja vanhoillisempi kuin fundamentalistisin kristinusko, tätä vastaan ei nousta. Laasasen mukaan naiset kokevat thaimaalaiset naiset uhkana omalle seksuaaliselle vallalleen. Rasistiklisettä lainaten Laasasen väitteen henki on, että thaimaalaiset "uhkaavat viedä meidän miehet". Islaminuskossa naiset eivät taas ole viemässä miehiä. "Musliminaiset saavat pariutua vain muslimimiesten kanssa, eivätkä musliminaiset siten edusta uhkaa suomalaisnaisille. Muslimimiehet saavat osallistua suomalaisille pariutumismarkkinoille: he lisäävät miesten välistä kilpailua ja nostavat samalla suomalaisen naisen seksuaalisuuden arvoa. Feministit ovat valmiita heittämään kaikki ylevät arvonsa romukoppaan, kunhan vain suomalaisnaisten seksikartelli säilyy koskemattomana."
Tämänlaisessa rakenteessa on jotain uskottavaa. Markkina-arvoteorian termistöstä erkaantuen voitaisiin nähdä, että naiset voivat kokea thaimaalaisiin naisiin mustasukkaisuutta. Tähän voi olla syytäkin sillä eksoottinen nainen, jonka kulttuuriin kuuluu hymyily ja vanhoilliseen kulttuuriin kuuluva kuulaisuus on jotain joka varmasti vetoaa moneen mieheen. Takana olisi enemmän mustasukkaisuus kuin tietoinen "kartellin ylläpito". Lopputulos olisi kuitenkin "teknisesti sama".
Näkisin kuitenkin, että taustalla on toinen asia. Nimittäin se, että uhristatus sallitaan myös uskonnoille. Etenkin vähemmistöuskonnoille. Homosaatiokeskustelussa huomiotani herätti se, miten islaminuskoista sovinismia pidettiin hairahtuneena ja huijattuna islamistina kun taas selvästi kotimaalaista miestä pidettiin sovinistina jonka uskontoon ei kiinnitetty huomiuota. Että heidän pitäisi ymmärtää että suomalainen sovinisti mies pelaa islamilaisilla miehillä ajaakseen naisia nurkkaan. Syy haettiin muualta kuin uskonnosta. Vikaa haetaan sovinismista eikä kristinuskosta tai islamista. ~ Ymmärrän, että Laasanen ei ole kovin paljoa pyörinyt uskontokritiikin alueella, joten hän ei luultavasti ole tiedostanut siihen liittyviä suojeluja ja marttyyrinkruunun sarjatulijakamista kovinkaan syvällisesti. Hän on kenties vain kuullut miten uskovaiset ovat pettyneitä siitä että heitä moititaan. Eikä ymmärrä että tämä valittaminen on sitä samaa uhriutumispuhetta jota hän niin terävästi tiedostaa ja vastustaa telaketjufeministien kohdalla. (Loukkaavalta vaikuttava käsite on ehdottomasti tarpeen koska kaikki feministit eivät ole telaketjufeministejä.)
Väittäisinkin tämän pohjalta että naiset vihaavat thaimaalaisuutta lähinnä sen takia että on olemassa ilmiö jota ei voi kutsua muuksi kuin "thaimaannorppailuksi". Sen stereotyyppisessä ytimessä on ylipainoinen suomalainen mies, joka ei ole seksuaalisesti kovin menestynyt kotimaassa, mutta joka käyttää taloudellista ylivoimaansa saadakseen naisia. Prosessissa loukkaavaa on juuri se, että se on joko prostituutiota tai siihen rinnastettavaa toimintaa. Thaimaalaisuuden kohdalla halveksunta ei kohdistukaan tietääkseni naisiin vaan juuri miehiin. Miehet voidaan toki turhan helposti ja suorasukaisesti väärinluokitella "thaimaannorpan" kategoriaan silloinkin kun tämä ei pidä paikkaansa. Mutta tällöin rakenne ei siltikään kohdistu naisiin ja sisällä täten sitä ristiriitaa jonka Laasanen nosti esiin. Tämä kertonee siitä että Laasasen huomio on kenties olemassaoleva, mutta voimakkuudeltaan pienempi kuin voisi luulla.
Rakenteet ovat aina hyvin mutkikkaita. Tästä hyvän esimerkin saa tietoturvapuolelta. Ilta~Sanomat kertoi miten tietoja oli saatu urkittua siten, että oltiin luotu naisen profiili. Verrokkina ollut miesprofiili ei saanut apua. Naisprofiililla saatiin työtarjouksista tietoihin ja tietoturvaprotokollan ohittamiseen. Auttajat olivat yleensä miehiä. Tämänlainen tilanne on siitä mielenkiintoinen, että (a) Naiset selvästi saavat yhteiskuntaan hyvinki rakenteellisesti ja syvään juurtuneesti etua (b) tämä epätasa-arvoinen epäreilu etulyöntiasema voi kuitenkin samanaikaisesti johtua syväänjuurtuneesta seksismistä jossa nainen joko nähdään luonnostaan apua tarvitsevana tai jonakuna jolta kenties "saadaan pimppaa".
Tasa-arvokeskustelu onkin jostain syystä jumittanut siihen, että jos jotakuta halveksutaan, hän saa sen vuoksi vähemmän palkkaa ja vähemmän etuja. Tämä ei ole ilmiselviö. Joskus vääristävä asenne johtaa etuihin. Halveksunnan kohde voi jopa pelata systeemillä ja käyttää sitä hyödykesen. Ja nähdäkseni tämänlainen pelaaminen johtaa helposti siihen että se julkitultuaan kannustaa ihmisiä korjaamaan asenteitaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haastattelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haastattelu. Näytä kaikki tekstit
tiistai 5. marraskuuta 2013
tiistai 11. syyskuuta 2012
Keke ja auttamisen vimma
Luen melko paljon "Opettaja" -lehteä. Se on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Lehdellä on kuitenkin ollut myös tapana tehdä yksilötasoisia henkilöhaastatteluja joissa lehden sivuille ikään kuin "salakuljettuu" kaikkea hieman erikoista materiaalia. Esimerkiksi 2005 keväällä lehdessä tsempattiin Intelligent Designiä ja kreationismia. Myöhemmin esimerkiksi Valkee -korvavaloista on ollut kehuvaa materiaalia ajalta jolloin tuotteella ei taatusti ollut takanaan näkemyksiään todistavia koetuloksia. (Näin muutamia toivon mukaan tunnettuja esimerkkejä mainitakseni.)
Jotkus pseudotieteilijät ovat keksineet että "molempia puolia on kuunneltava ja sitten tehtävä johtopäätös" on hyvä vedettäväksi mediassa. Mutta silti mukavinta on se, jos ihan perinteisessä yksisuuntaisessa haastattelussa saa sanoa oman näkemyksensä ilman että tarvitsee reagoida kriitikoihin. Tämä lähestymistapa on jopa kaikista mieleisin ; Ja mitä kovemmin molempien puolien kuuntelusta huutelee on perusarvaus siinä että tälläiset henkilöhaastattelut ovat juuri niitä mitä halutaan.
Olenkin itse sitä mieltä että jos itse olisin pseudotieteilijä, laittaisin omia näkemyksiäni mieluusti Opettaja -lehteen. ; Sen sisällössä saa näkyvyyttä koska lehti on itse asiassa melko suurilevikkinen. Siitä saa myös hieman arvostusta koska kyseessä on kuitenkin opettajien, fiksujen ihmisten, ammattilehti. Siihen viittaaminen on ikään kuin referenssi foorumeilla jotka ovat pseudotieteilijöiden päämellastusaluetta. (He eivät yritä vakuuttaa tiedemaailmaa vaan kohkaavat ja panostavat taviksiin ja sanalevitykseen tai ideologian opettamiseen tai kirjanmyyntiin tai muuhun sälämyyntiin heidän parissaan.) Ja selvästi lehden "vertaisarviointikriteerit" ovat sen verran löyhät että skeptikkoa helposti itkettää. Lisäksi henkilöhaastattelujen kritisoiminen on jotenkin hoopoa joten kriitikko vähintään saatuu ihmisenä. Eli kaiken kaikkiaan tästä tulee pseudotieteellä elämisen tai sen levittämisen kannalta minimiriskeillä maksimihyödyt.
Olen hyväksynyt että tämänlainen nyt vain on osa maailmaa eikä lehden julkaisupolitiikka itsessään edes kuulu minulle. Opettaja -lehti tarjoaa väylän jota moni käyttää hyväkseen.
En silti malttanut olla huvittumatta kun luin "Opettaja" -lehden numeron 31.8. 2012. Sivulla 42 alkaa haastattelu jossa jutellaan Keijo Ahorinnan kanssa. Otsikossa on "Kekellä on auttamisen vimma". Se käsittelee lähinnä hyviä asioita Ahorinnasta. Ja ne ovat peräti tosiakin. Tarina kertoo varsin tunteisiinvetoavasti siitä miten 2001 polkupyöräonnettomuus toi miehelle aivovamman ja muistinmenetyksen. Muistiaukko kasvaa päivä päivältä. Silti Ahorinta oli aluksi yrittänyt jatkaa töissään, mutta tämä oli sitten ollut uusien ehtojen edessä mahdotonta. Hän ei silti jäänyt lepäämään laakereillaan vaan aivovammastaan huolimatta auttaa Sri Lankassa. Minusta on hienoa että Ahorinta tekee konkreettista hyväntekeväisyys- ja auttamistyötä. (Joskin minulla on Ahorinnan vakaumus ja intomieli mielessäni kun mietin lehden kertomaa pikkutietoa ; Paikalliset kutsuvat Ahorintaa Pissu Suddaksi, hassuksi valkoiseksi.)
Se, mikä on mielenkiintoista on se, että Ahorinta oli Ulvilan tutkimuksissa hieman omituisessa mediavalossa. Ja ennen kaikkea Ahorinta tässä mediamylläkässä sai vastustusta joka johti siihen että lehdistö alkoi ikään kuin kysymään tämän Ahorinnan näkemyksiin liittyvien outouksien vuotamiseen liittyvää vastuuta. Ahorinta korosti tässä vaiheessa, että "Haluan pitäytyä ihan eläkeläisenä tässä asiassa. Olen apua yrittänyt antaa." Eli henkenä oli se, että vastuu siirtyi kuulijoille. Kritiikki korosti että Ahorinta ei ole alan asiantuntija. Ja muutenkin median tuoma julkisuus oli sellaista että korostettiin että Ahorinnan tulkinnoilla ei ole painoarvoa tutkinnassa. Tämän voisi tulkita innoissaan tehdyksi ylilyönniksi jossa sanavalintoja ei ole ehkä harkittu aivan täysin ja siksi on syntynyt vääristelevä ja vääntynyt kokonaiskuva. Eli Ahorinta olisi ymmärretty väärin ja hän olisi nyt sitten varmasti jatkossa varovainen jotta vastaavaa väärinkäsitystä ei voisi tapahtua.
"Opettaja" -lehdessä näytetään mitä Ahorinta on oppinut tästä. (s 42 loppupuoli) "Tiivis yhteys nuoriin tutustutti Ahorinnan saatananpalvontaan, josta osa nuorista haki pimeitä voimia avuksi pahoinvointiinsa. Ahorinnasta tuli aiheen asiantuntija, ja hän kirjoitti kaksi kirjaa uhrien auttamistyöhön." Ahorinnalla on tässä yleinen "vaeltajapastorien" asenne, jossa lähetyssaarnaamisessa tärkein on asento ; On miellyttävää julistaa sananvapauden kohdalla olevansa asiantuntija jotta saa sanomilleen ytyä ja pontta ja uskottavuutta. Mutta ei ole miellyttävää olla sananvapauteen liittyvässä sananvastuussa. Miellyttävyys taas on strategiselta tasoltaan hyvin lähellä kätevyyttä sananjulistuksen tehokkuudessa joten siinä pelastetaan ihmisiä heikoilta jäiltä tehokkaiten. Näin ollen ei ole ollenkaan epäeettistä tai kaksinaamaista toimia samanaikaisesti sekä asiantuntijana ja eiasiantuntijana aina sen mukaan mikä tuottaa parhaat tulokset.
Tämä selittänee osittain sen, miksi 1990 -luvulla herännäiskristityt valloittivat saatananpalvonta -aiheen. Se oli ilmiö jonka he toivat tunnetuksi ja jonka sisällön he määrittelivät. Ja jota he kritisoivat. Tämä ei valitettavasti ollut tarkkasilmäistä sosiologiaa vaan sitä että pääosa ilmiöstä kehitettiin ; Se mitä saatananpalvontatutkimus oli oli ennakkoluulojen generointia. Saatanapaniikki teki tätä strategiaa globaalisti ja tuuloset levisivät tuossa vaiheessa kotimaahammekin koska media alkoi olemaan melko tehokasta jo yksilöillekin siihen aikaan. Ilmiötä ei tunnettu joten kritiikkiäkään ei tullut. Näin voitiin olla julistuksellisuuden sijasta "asiantuntijoita" ilman asiantuntijuuteen muutoin liittyvää vastuuta. He saattoivat levittää maailmankuvaansa ja siihen liittyvää uskonnollisen pelon lietsontaa esittäen sen yhteiskunnallis-psykologisena asiantilana jota he vain objektiivisesti valottivat ja yrittivät vähentää sen riskejä.
Nykyään sama ei ole enää tässä kyseisessä aiheessa yhtä helppoa. Ahorinta ei oikeastaan voi edes pientä parin rivin lausuntoa laittaa pikkulehteen ilman että sen joku huomaa ja laittaa nettiin. Ja aiheen kritiikkikin on aina miltei yhtä lähellä.
Toki on tärkeää muistaa että Ahorinnan vimmaiselta vaikuttava toiminta on oikeasti hänen sydämessään puhdasta auttamisen vimmaa ja aivan varmasti pohjimmiltaan aivan oikeaa hyväntahtoisuutta. Mutta että tällä hyväntahtoisuudella ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen nimittäin niitä ihmisiä joista auttaessa ei ole väliä mitä ideologiaa on. Että ei saa kieltää auttamasta vain siksi että on kristitty tai ateisti. Altruismi jossa omaa itseä uhrataan yhteisen hyvän edestä on aina arvokasta (kun se tehdään individuaalistisen-vapaaehtoisesti eikä esimerkiksi orjuuttamalla tai perheen terveyttä vastaan uhkailemalla, tietysti...) Mutta jos ideologiaa käytetään siihen että pahanteko määritellään hyväksi, silloin asia on oleellisesti erilainen, silloin kysymys on hyväntekeväisyyden vastakohdasta : Siitä että oma vakaumus ja siitä itselle saatu oikeaoppisuuden ja oikeamielisyyden tunne asetetaan yhteisön ja muiden ihmisten kärsimysten ylitse. ; Näin ollen voin Ahorinnan kohdallakin kippistää hänen ansiokkaalle Sri Lanka -osallistumiselleen. Mutta vastustaa sitä mitä hän teki maassamme ennen vuosituhannen vaihdetta esimerkiksi sellaisille nuorille kuin juuri minä itse yksilönä.
Jotkus pseudotieteilijät ovat keksineet että "molempia puolia on kuunneltava ja sitten tehtävä johtopäätös" on hyvä vedettäväksi mediassa. Mutta silti mukavinta on se, jos ihan perinteisessä yksisuuntaisessa haastattelussa saa sanoa oman näkemyksensä ilman että tarvitsee reagoida kriitikoihin. Tämä lähestymistapa on jopa kaikista mieleisin ; Ja mitä kovemmin molempien puolien kuuntelusta huutelee on perusarvaus siinä että tälläiset henkilöhaastattelut ovat juuri niitä mitä halutaan.
Olenkin itse sitä mieltä että jos itse olisin pseudotieteilijä, laittaisin omia näkemyksiäni mieluusti Opettaja -lehteen. ; Sen sisällössä saa näkyvyyttä koska lehti on itse asiassa melko suurilevikkinen. Siitä saa myös hieman arvostusta koska kyseessä on kuitenkin opettajien, fiksujen ihmisten, ammattilehti. Siihen viittaaminen on ikään kuin referenssi foorumeilla jotka ovat pseudotieteilijöiden päämellastusaluetta. (He eivät yritä vakuuttaa tiedemaailmaa vaan kohkaavat ja panostavat taviksiin ja sanalevitykseen tai ideologian opettamiseen tai kirjanmyyntiin tai muuhun sälämyyntiin heidän parissaan.) Ja selvästi lehden "vertaisarviointikriteerit" ovat sen verran löyhät että skeptikkoa helposti itkettää. Lisäksi henkilöhaastattelujen kritisoiminen on jotenkin hoopoa joten kriitikko vähintään saatuu ihmisenä. Eli kaiken kaikkiaan tästä tulee pseudotieteellä elämisen tai sen levittämisen kannalta minimiriskeillä maksimihyödyt.
Olen hyväksynyt että tämänlainen nyt vain on osa maailmaa eikä lehden julkaisupolitiikka itsessään edes kuulu minulle. Opettaja -lehti tarjoaa väylän jota moni käyttää hyväkseen.
En silti malttanut olla huvittumatta kun luin "Opettaja" -lehden numeron 31.8. 2012. Sivulla 42 alkaa haastattelu jossa jutellaan Keijo Ahorinnan kanssa. Otsikossa on "Kekellä on auttamisen vimma". Se käsittelee lähinnä hyviä asioita Ahorinnasta. Ja ne ovat peräti tosiakin. Tarina kertoo varsin tunteisiinvetoavasti siitä miten 2001 polkupyöräonnettomuus toi miehelle aivovamman ja muistinmenetyksen. Muistiaukko kasvaa päivä päivältä. Silti Ahorinta oli aluksi yrittänyt jatkaa töissään, mutta tämä oli sitten ollut uusien ehtojen edessä mahdotonta. Hän ei silti jäänyt lepäämään laakereillaan vaan aivovammastaan huolimatta auttaa Sri Lankassa. Minusta on hienoa että Ahorinta tekee konkreettista hyväntekeväisyys- ja auttamistyötä. (Joskin minulla on Ahorinnan vakaumus ja intomieli mielessäni kun mietin lehden kertomaa pikkutietoa ; Paikalliset kutsuvat Ahorintaa Pissu Suddaksi, hassuksi valkoiseksi.)
Se, mikä on mielenkiintoista on se, että Ahorinta oli Ulvilan tutkimuksissa hieman omituisessa mediavalossa. Ja ennen kaikkea Ahorinta tässä mediamylläkässä sai vastustusta joka johti siihen että lehdistö alkoi ikään kuin kysymään tämän Ahorinnan näkemyksiin liittyvien outouksien vuotamiseen liittyvää vastuuta. Ahorinta korosti tässä vaiheessa, että "Haluan pitäytyä ihan eläkeläisenä tässä asiassa. Olen apua yrittänyt antaa." Eli henkenä oli se, että vastuu siirtyi kuulijoille. Kritiikki korosti että Ahorinta ei ole alan asiantuntija. Ja muutenkin median tuoma julkisuus oli sellaista että korostettiin että Ahorinnan tulkinnoilla ei ole painoarvoa tutkinnassa. Tämän voisi tulkita innoissaan tehdyksi ylilyönniksi jossa sanavalintoja ei ole ehkä harkittu aivan täysin ja siksi on syntynyt vääristelevä ja vääntynyt kokonaiskuva. Eli Ahorinta olisi ymmärretty väärin ja hän olisi nyt sitten varmasti jatkossa varovainen jotta vastaavaa väärinkäsitystä ei voisi tapahtua.
"Opettaja" -lehdessä näytetään mitä Ahorinta on oppinut tästä. (s 42 loppupuoli) "Tiivis yhteys nuoriin tutustutti Ahorinnan saatananpalvontaan, josta osa nuorista haki pimeitä voimia avuksi pahoinvointiinsa. Ahorinnasta tuli aiheen asiantuntija, ja hän kirjoitti kaksi kirjaa uhrien auttamistyöhön." Ahorinnalla on tässä yleinen "vaeltajapastorien" asenne, jossa lähetyssaarnaamisessa tärkein on asento ; On miellyttävää julistaa sananvapauden kohdalla olevansa asiantuntija jotta saa sanomilleen ytyä ja pontta ja uskottavuutta. Mutta ei ole miellyttävää olla sananvapauteen liittyvässä sananvastuussa. Miellyttävyys taas on strategiselta tasoltaan hyvin lähellä kätevyyttä sananjulistuksen tehokkuudessa joten siinä pelastetaan ihmisiä heikoilta jäiltä tehokkaiten. Näin ollen ei ole ollenkaan epäeettistä tai kaksinaamaista toimia samanaikaisesti sekä asiantuntijana ja eiasiantuntijana aina sen mukaan mikä tuottaa parhaat tulokset.
Tämä selittänee osittain sen, miksi 1990 -luvulla herännäiskristityt valloittivat saatananpalvonta -aiheen. Se oli ilmiö jonka he toivat tunnetuksi ja jonka sisällön he määrittelivät. Ja jota he kritisoivat. Tämä ei valitettavasti ollut tarkkasilmäistä sosiologiaa vaan sitä että pääosa ilmiöstä kehitettiin ; Se mitä saatananpalvontatutkimus oli oli ennakkoluulojen generointia. Saatanapaniikki teki tätä strategiaa globaalisti ja tuuloset levisivät tuossa vaiheessa kotimaahammekin koska media alkoi olemaan melko tehokasta jo yksilöillekin siihen aikaan. Ilmiötä ei tunnettu joten kritiikkiäkään ei tullut. Näin voitiin olla julistuksellisuuden sijasta "asiantuntijoita" ilman asiantuntijuuteen muutoin liittyvää vastuuta. He saattoivat levittää maailmankuvaansa ja siihen liittyvää uskonnollisen pelon lietsontaa esittäen sen yhteiskunnallis-psykologisena asiantilana jota he vain objektiivisesti valottivat ja yrittivät vähentää sen riskejä.
Nykyään sama ei ole enää tässä kyseisessä aiheessa yhtä helppoa. Ahorinta ei oikeastaan voi edes pientä parin rivin lausuntoa laittaa pikkulehteen ilman että sen joku huomaa ja laittaa nettiin. Ja aiheen kritiikkikin on aina miltei yhtä lähellä.
Toki on tärkeää muistaa että Ahorinnan vimmaiselta vaikuttava toiminta on oikeasti hänen sydämessään puhdasta auttamisen vimmaa ja aivan varmasti pohjimmiltaan aivan oikeaa hyväntahtoisuutta. Mutta että tällä hyväntahtoisuudella ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen nimittäin niitä ihmisiä joista auttaessa ei ole väliä mitä ideologiaa on. Että ei saa kieltää auttamasta vain siksi että on kristitty tai ateisti. Altruismi jossa omaa itseä uhrataan yhteisen hyvän edestä on aina arvokasta (kun se tehdään individuaalistisen-vapaaehtoisesti eikä esimerkiksi orjuuttamalla tai perheen terveyttä vastaan uhkailemalla, tietysti...) Mutta jos ideologiaa käytetään siihen että pahanteko määritellään hyväksi, silloin asia on oleellisesti erilainen, silloin kysymys on hyväntekeväisyyden vastakohdasta : Siitä että oma vakaumus ja siitä itselle saatu oikeaoppisuuden ja oikeamielisyyden tunne asetetaan yhteisön ja muiden ihmisten kärsimysten ylitse. ; Näin ollen voin Ahorinnan kohdallakin kippistää hänen ansiokkaalle Sri Lanka -osallistumiselleen. Mutta vastustaa sitä mitä hän teki maassamme ennen vuosituhannen vaihdetta esimerkiksi sellaisille nuorille kuin juuri minä itse yksilönä.
torstai 29. maaliskuuta 2012
Reviiri
Suomalaisia ja japanilaisia yhdistää hiljaisuuden kunnioittaminen. (Tosin suomalaiset ovat kuulemma etääntyneet tästä stereotypiastaan.) Kuitenkin tapamme arvostaa hiljaisuutta on hyvin erilainen ; Japanissa on monin paikoin hyvin tiiviisti ihmisiä. Heillä on pieni henkilökohtainen reviiri. Suomalaiset taas ovat erakkomaisempia ja heillä on suurempi henkilökohtainen reviiri.
Tämä tietysti vaikuttaa hyvin paljon sosiaalisiin suhteisiin. Esimerkiksi markkinatutkimuksen parissa haastattelumenetelmiä joudutaan modifioimaan jos tutkimusta tehdään toisessa kulttuurissa ; Japanin kaltaisissa maissa vaaditaan enemmän rivien välistä lukemista, poliittisesti korrektien kielenkäyttöjen hienovivahteiden tunnistamista sekä ilmeiden ja eleiden lukemista sanojen sijaan.
Tässä oli jo liikaa sanoja. Mitä siinä tölläät? Mene pois!
Tämä tietysti vaikuttaa hyvin paljon sosiaalisiin suhteisiin. Esimerkiksi markkinatutkimuksen parissa haastattelumenetelmiä joudutaan modifioimaan jos tutkimusta tehdään toisessa kulttuurissa ; Japanin kaltaisissa maissa vaaditaan enemmän rivien välistä lukemista, poliittisesti korrektien kielenkäyttöjen hienovivahteiden tunnistamista sekä ilmeiden ja eleiden lukemista sanojen sijaan.
Tässä oli jo liikaa sanoja. Mitä siinä tölläät? Mene pois!
torstai 29. joulukuuta 2011
Reaktio
Hieman ennen joulua minua haastateltiin radioon. Melkein löin toimittajaa.
Tämä on aloitustapa, joka ei luonnollisesti anna minusta hyvää tiedottamisen kannattajan ja sananvapauden ystävän kuvaa. Puolustukseni oli se, että olin töiden jälkeen aivan rauhassa kävelemässä töistäni kotiin Sörnäisissä, kun vasemmalta puolelta hieman puskan takaa tulee persoona mikrofoni ojossa. Haastattelijan into ja se, että haastattelupyyntö ilmeni samassa tuokiossa nosti esiin sen, että minulle tuli reaktio. Tämä reaktio oli onneksi perääntyminen ja taaksepäin (porta di ferro). ja tässä samalla mietin itselleni strategian, joka oli sisällöltään disarm, luontevasti "aseettomana tikaria vastaan" -tekniikasta ; (1) Astuminen (passare) eteenpäin (porta di frontale) siten että suoritetaan kahden käden tarttuminen (grab) ja käännös sivulle (mezza volta) jolla lukitaan toisen kädet (lock) horjutetaan tasapainoa ja tätä kautta (2) saadaan ase haltuun (disarm) ja tyyppi maahan (takedown).
Väkivalta ei siis eskaloitunut. Näin minua lopulta haastateltiin näkemyksistäni perheestä ja yhteiskunnallisista asioista jollekin radiokanavalle, jonka nimen unohdin samasta syystä mistä unohdan aina kaikkien puhelinmyyjien nimet ja heidän edustamansa firmat ; Ne tulevat aluksi ja niitä ei toisteta.
Tämä olisi voinut olla satunnainen reaktio ja kiittelin kohtaloani hyvästä onnesta. Että ripeydestä että mindsetistä. Onnella ei kuitenkaan näytä olevan asian kanssa mitään tekemistä. Tänään nimittäin törmäsin Sörnäisissä tuntemattomaan puolihumalaiseen veikkoseen, joka kulki ohitseni ja murisi. Tässäkin astuin suoraan taaksepäin tasapaino taakse ja kädet alas niin että niihin ei voi tarttua (porta di ferro) - ja päätin samalla strategiana (1) edetä heti minkä tahansa liikkeen koittaessa siten, että heilautan käsillä ja lantiolla (volta stabile) niin että raivaan mitä tahansa tuleekin pois tieltä (grab vasemmalla kädellä). Samalla astun eteenpäin ja lyön oikea käsi ojossa (posta longa) tyyppiä naamaan (strike). Joka antaa minulle aikaa (distraction) (2) tarttua hartiaan ja heittää tyyppi maahan vetämällä kättä eteenpäin ja sivulle ja hartiasta alas (lock & takedown).
Mies ei tehnyt mitään, vaan hihitteli ja käveli pois. Väkivaltaisuutta ilmeni ulospäin yhtä paljon kuin radiotoimittajalle.
On erityisen hyvä, että peräännyn taaksepäin, koska se on harvoja asioita jotka suojaavat jonkin verran asialliselta väkivallalta (se on teknisesti väistö joka samalla yrittää parantaa lähtötilannetta) että "turhilta hälytyksiltä". Samalla se antaa aikaa miettiä strategiaa, joka on tietysti tärkeää kun olen kuitenkin harjoitellut kaksintaistelujärjestelmää enkä itsepuolustusta ; Miettimistauko kuroo tätä kuilua umpeen. Porta di Ferroon perääntyminen on laskettavissa itsepuolustusreaktioksi ja siitä jatkuva on kaksintaistelureaktiota.
Suluissa olevat numerot on sitä varten, että ne vastaavat melko hyvin intuition kuvaa siitä mikä on "yksi liike". Eli yhdellä liikkeellä on samanaikaisesti monta funktiota. Yhdistelmä siitä että sulkukohtia on vähän kun niiden sisään mahtuu monta asiaa on jotain josta olen iloinen näissä strategioissa. Vaikka tiivistämisen tilaakin selvästi vielä on.
Tämä on aloitustapa, joka ei luonnollisesti anna minusta hyvää tiedottamisen kannattajan ja sananvapauden ystävän kuvaa. Puolustukseni oli se, että olin töiden jälkeen aivan rauhassa kävelemässä töistäni kotiin Sörnäisissä, kun vasemmalta puolelta hieman puskan takaa tulee persoona mikrofoni ojossa. Haastattelijan into ja se, että haastattelupyyntö ilmeni samassa tuokiossa nosti esiin sen, että minulle tuli reaktio. Tämä reaktio oli onneksi perääntyminen ja taaksepäin (porta di ferro). ja tässä samalla mietin itselleni strategian, joka oli sisällöltään disarm, luontevasti "aseettomana tikaria vastaan" -tekniikasta ; (1) Astuminen (passare) eteenpäin (porta di frontale) siten että suoritetaan kahden käden tarttuminen (grab) ja käännös sivulle (mezza volta) jolla lukitaan toisen kädet (lock) horjutetaan tasapainoa ja tätä kautta (2) saadaan ase haltuun (disarm) ja tyyppi maahan (takedown).
Väkivalta ei siis eskaloitunut. Näin minua lopulta haastateltiin näkemyksistäni perheestä ja yhteiskunnallisista asioista jollekin radiokanavalle, jonka nimen unohdin samasta syystä mistä unohdan aina kaikkien puhelinmyyjien nimet ja heidän edustamansa firmat ; Ne tulevat aluksi ja niitä ei toisteta.
Tämä olisi voinut olla satunnainen reaktio ja kiittelin kohtaloani hyvästä onnesta. Että ripeydestä että mindsetistä. Onnella ei kuitenkaan näytä olevan asian kanssa mitään tekemistä. Tänään nimittäin törmäsin Sörnäisissä tuntemattomaan puolihumalaiseen veikkoseen, joka kulki ohitseni ja murisi. Tässäkin astuin suoraan taaksepäin tasapaino taakse ja kädet alas niin että niihin ei voi tarttua (porta di ferro) - ja päätin samalla strategiana (1) edetä heti minkä tahansa liikkeen koittaessa siten, että heilautan käsillä ja lantiolla (volta stabile) niin että raivaan mitä tahansa tuleekin pois tieltä (grab vasemmalla kädellä). Samalla astun eteenpäin ja lyön oikea käsi ojossa (posta longa) tyyppiä naamaan (strike). Joka antaa minulle aikaa (distraction) (2) tarttua hartiaan ja heittää tyyppi maahan vetämällä kättä eteenpäin ja sivulle ja hartiasta alas (lock & takedown).
Mies ei tehnyt mitään, vaan hihitteli ja käveli pois. Väkivaltaisuutta ilmeni ulospäin yhtä paljon kuin radiotoimittajalle.
On erityisen hyvä, että peräännyn taaksepäin, koska se on harvoja asioita jotka suojaavat jonkin verran asialliselta väkivallalta (se on teknisesti väistö joka samalla yrittää parantaa lähtötilannetta) että "turhilta hälytyksiltä". Samalla se antaa aikaa miettiä strategiaa, joka on tietysti tärkeää kun olen kuitenkin harjoitellut kaksintaistelujärjestelmää enkä itsepuolustusta ; Miettimistauko kuroo tätä kuilua umpeen. Porta di Ferroon perääntyminen on laskettavissa itsepuolustusreaktioksi ja siitä jatkuva on kaksintaistelureaktiota.
Suluissa olevat numerot on sitä varten, että ne vastaavat melko hyvin intuition kuvaa siitä mikä on "yksi liike". Eli yhdellä liikkeellä on samanaikaisesti monta funktiota. Yhdistelmä siitä että sulkukohtia on vähän kun niiden sisään mahtuu monta asiaa on jotain josta olen iloinen näissä strategioissa. Vaikka tiivistämisen tilaakin selvästi vielä on.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Mediaraiskaus
Tämän päivän "Metron" kolumnissa kerrottiin miten Johnny Depp oli saanut median vihat niskaansa. Hän kun oli eräässä haastattelussa lipsauttanut, että median kiinnostus ja asioiden penkominen tuntuu siltä kuin hänet raiskattaisiin. Mediamylläkän ytimeksi alkoi tästä varsin kummallinen teema ; Deppin nähtiin halveksivan raiskauksia ja vähättelevän raiskauksen tuskaa. - Oli kuitenkin selvää että Depp käytti termiä kielikuvana. Ammatikseen sanojen parissa painivat totuuden torvet, joiden tehtävänä on "selvittää mitä ihmiset sanovat" esimerkiksi haastatteluissa luulisi olevan juuri niitä ihmisiä jotka osaisivat tämän huomata.
Tämänlainen vähättelytematiikka on tietysti yleistä. Esimerkiksi eilisen - kirjoitetun aineiston merkityksen kontekstointiin keskittyneen - jutun kautta voidaan huomata, että se, että "hassut uskovaiset sanovat hassuja asioita" väheksytään rinnastamalla se kauheampiin asioihin on itse asiassa sen väheksymistä että "hassut uskovaiset ovat hassuja kun ne osuvat omalle kohdalle". Se, mitä saatanapaniikkiin liittyneet roolipelivainot opettivat minulle "kantapään kautta" on se, että vaikka "ulospäin" asia näyttää itse asiassa hyvin koomiselta, niin se ei estä sitä että sen sisällä ei olisi julmaakin henkistä väkivaltaa. Toki tämä haitta on pienempi kuin lasten joukkosurmat, mutta ignoraatioon ei kenties ole syytä kun muistaa että tälle ongelmalle voidaan ihan oikeasti tehdä jotain.
Kyseessä on medianhallinta. Ignorointistrategiat ja erilaiset väheksynnät ovat keino rajoittaa ikäviä mielipiteitä. Uskovaisilla on tähän vahvat motiivit - jonka vuoksi roolipelivainot ja eilinen blogauksenikin tapahtuivat. Mutta tuskin kenelläkään on yhtä vahvoja motiiveja ja keinoja kuin medialla itsellään.
Useinhan tilanne on niin, että ihmiset ovat epäluottavaisia poliisia kohtaan. Sormenjälkirekisterit ahdistavat. Systeemissä on "rikolliseksi syyttä suotta epäillyn" tunteita, ja tämän synnyttämää moraalista närkästystä. Osalla mukana on pelkoa siitä että "ehkä teenkin jotain hieman kiellettyä", eikä kiinni ole kiva jäädä. Ja toisaalta poliisi nähdään byrokratiana ja tylsänä. Ja osana systeemiä, joka on monelle vastustamisen syy itsessään. Mediaa ja haastatteluja sen sijaan pidetään lämpiminä ja ihmisenkokoisina. Kuitenkin juuri media on vaarallinen monelle ihmiselle. Poliisin byrokraattisuus on osa sitä turvaamisjärjestelyä, jolla ihmisestä vuodetaan tietoja. Journalisti ei sen sijaan turvaa, vaan hänen ammattitaitonsa on saada ihminen vuotamaan kiinnostavia henkilökohtaisia asioita. Ja journalisti takaa että ne eivät jää kaapinpohjalle piiloon.
Kuitenkin vaikka riskit median kohdalla ovat suuremmat, ihmiset ovat iloisia jos joku kieltää antamasta jotain tietoja poliisille. Selkääntaputtelua tulee koska henkilö on "huolissaan oikeuksistaan." On oltava vahvat ja hyvät syyt että tietoja antaisi virkavallalle. Mutta jos joku kieltäytyy kertomasta asioita medialle, syntyy heti henki "Se salaa jotain, se on epäluotettava."
Onkin luultavaa että suuri osa metelistä johtui siitä että Johnny Deppin teksti ymmärrettiin aluksi oikein. Mutta sitten sen tajuttiin olevan mediakritiikkiä. Jotain jossa Depp moitti haastattelijaa siitä että "Hei, sä oot tavallaan raiskaamassa mua tässä just nyt." Ja media teki sen, minkä se aina tekee. Haastateltavan on nimittäin osuttava tiettyyn muottiin. Poikkeaminen tästä johtaa median vastaiskuun. Tämä haastattelukulttuuri itsessään johtaa siihen että julkisuudessa voi olla vain ja ainoastaan "matkijalintu".
Poliisi on ystävä. Media sen sijaan on lähempänä vihollista.
Tämänlainen vähättelytematiikka on tietysti yleistä. Esimerkiksi eilisen - kirjoitetun aineiston merkityksen kontekstointiin keskittyneen - jutun kautta voidaan huomata, että se, että "hassut uskovaiset sanovat hassuja asioita" väheksytään rinnastamalla se kauheampiin asioihin on itse asiassa sen väheksymistä että "hassut uskovaiset ovat hassuja kun ne osuvat omalle kohdalle". Se, mitä saatanapaniikkiin liittyneet roolipelivainot opettivat minulle "kantapään kautta" on se, että vaikka "ulospäin" asia näyttää itse asiassa hyvin koomiselta, niin se ei estä sitä että sen sisällä ei olisi julmaakin henkistä väkivaltaa. Toki tämä haitta on pienempi kuin lasten joukkosurmat, mutta ignoraatioon ei kenties ole syytä kun muistaa että tälle ongelmalle voidaan ihan oikeasti tehdä jotain.
Kyseessä on medianhallinta. Ignorointistrategiat ja erilaiset väheksynnät ovat keino rajoittaa ikäviä mielipiteitä. Uskovaisilla on tähän vahvat motiivit - jonka vuoksi roolipelivainot ja eilinen blogauksenikin tapahtuivat. Mutta tuskin kenelläkään on yhtä vahvoja motiiveja ja keinoja kuin medialla itsellään.
Useinhan tilanne on niin, että ihmiset ovat epäluottavaisia poliisia kohtaan. Sormenjälkirekisterit ahdistavat. Systeemissä on "rikolliseksi syyttä suotta epäillyn" tunteita, ja tämän synnyttämää moraalista närkästystä. Osalla mukana on pelkoa siitä että "ehkä teenkin jotain hieman kiellettyä", eikä kiinni ole kiva jäädä. Ja toisaalta poliisi nähdään byrokratiana ja tylsänä. Ja osana systeemiä, joka on monelle vastustamisen syy itsessään. Mediaa ja haastatteluja sen sijaan pidetään lämpiminä ja ihmisenkokoisina. Kuitenkin juuri media on vaarallinen monelle ihmiselle. Poliisin byrokraattisuus on osa sitä turvaamisjärjestelyä, jolla ihmisestä vuodetaan tietoja. Journalisti ei sen sijaan turvaa, vaan hänen ammattitaitonsa on saada ihminen vuotamaan kiinnostavia henkilökohtaisia asioita. Ja journalisti takaa että ne eivät jää kaapinpohjalle piiloon.
Kuitenkin vaikka riskit median kohdalla ovat suuremmat, ihmiset ovat iloisia jos joku kieltää antamasta jotain tietoja poliisille. Selkääntaputtelua tulee koska henkilö on "huolissaan oikeuksistaan." On oltava vahvat ja hyvät syyt että tietoja antaisi virkavallalle. Mutta jos joku kieltäytyy kertomasta asioita medialle, syntyy heti henki "Se salaa jotain, se on epäluotettava."
Onkin luultavaa että suuri osa metelistä johtui siitä että Johnny Deppin teksti ymmärrettiin aluksi oikein. Mutta sitten sen tajuttiin olevan mediakritiikkiä. Jotain jossa Depp moitti haastattelijaa siitä että "Hei, sä oot tavallaan raiskaamassa mua tässä just nyt." Ja media teki sen, minkä se aina tekee. Haastateltavan on nimittäin osuttava tiettyyn muottiin. Poikkeaminen tästä johtaa median vastaiskuun. Tämä haastattelukulttuuri itsessään johtaa siihen että julkisuudessa voi olla vain ja ainoastaan "matkijalintu".
Poliisi on ystävä. Media sen sijaan on lähempänä vihollista.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Asia - reaktio (Why they do this?)
Markkinatutkimuksella on yllättävän paljon merkitystä. On taloudellisesti kannattavaa rakentaa tarjontaa johonkin jossa on kysyntää. Tämän varmistamiseksi on useitakin eri lähestymistapoja, joista useita voidaan käyttää samanaikaisesti:
1: Käytössä on usein asiaan tutustuminen ja siihen liittyvä haastattelu. Tuntemuksia voidaan hakea joko kokeilun jälkeen tai sitten itse toiminnan ohessa selitetään siihen liittyviä tuntemuksia. Usein seuraajaa käsketään kuvailemaan myös mitä hän näki, koki tai teki. Ja tämä toiminta voidaan myös nauhoittaa.
2: On myös mahdollista ottaa yksisuuntainen peili, jonka takaa seurataan reaktioita. Tämä kertoo jotain olennaista siitä miten ilmiö koetaan.
3: On tärkeää valita haastatteluun sopiva kohderyhmä. Sellainen, joka jotenkin koetaan olennaisesti potentiaalisiksi asiakkaiksi tai joka edustaa olennaisesti jotakuta sellaista joka olisi potentiaalinen asiakas vaikka koehenkilö itse ei sellainen olisikaan. Tuotteella kun ajatellaan olevan jokin kohderyhmä, joka olisi erityisen paljon kyseisen tuotteen tarpeessa.
Asia tuntuisi miellyttävältä jos aihe ei olisi "Nyan Cat" ja sen kohdepiiri lapset.
1: Käytössä on usein asiaan tutustuminen ja siihen liittyvä haastattelu. Tuntemuksia voidaan hakea joko kokeilun jälkeen tai sitten itse toiminnan ohessa selitetään siihen liittyviä tuntemuksia. Usein seuraajaa käsketään kuvailemaan myös mitä hän näki, koki tai teki. Ja tämä toiminta voidaan myös nauhoittaa.
2: On myös mahdollista ottaa yksisuuntainen peili, jonka takaa seurataan reaktioita. Tämä kertoo jotain olennaista siitä miten ilmiö koetaan.
3: On tärkeää valita haastatteluun sopiva kohderyhmä. Sellainen, joka jotenkin koetaan olennaisesti potentiaalisiksi asiakkaiksi tai joka edustaa olennaisesti jotakuta sellaista joka olisi potentiaalinen asiakas vaikka koehenkilö itse ei sellainen olisikaan. Tuotteella kun ajatellaan olevan jokin kohderyhmä, joka olisi erityisen paljon kyseisen tuotteen tarpeessa.
Asia tuntuisi miellyttävältä jos aihe ei olisi "Nyan Cat" ja sen kohdepiiri lapset.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Ruandan kansanmurhasta.
Tänään töissä sain mielenkiintoista "sisäpiirintietoa". Tarkalleen ottaen kyseessä oli artikkeli "What causes the genocide in Rwanda?" Siinä esiteltiin Omar McDoomin tekemää haastatteluihin perustuvaa tutkimusta. McDoom on tehnyt asiasta kirjan "Why They Killed - Security, Authority and Opportunity in Rwanda's Genocide." McDoom teki haastattelututkimuksia aika laajasti, mukana oli myös kansanmurhassa tappotöitä tehneitä.Huomiot olivat varsin mielenkiintoisia. Ensimmäinen huomio kun oli se, että "there were no significant differences in background and belief system between perpetrators and the rest - except that the perpetrators were overwhelmingly men." Eli uskonto, maailmankuva ja tausta ei ollut selittävä elementti joka teki kansanmurhiin osallistuvaksi. Kansanmurhassa tappaneet olivat periaatteessa tavallisia ihmisiä.
Teknisesti katsoen presidentin murhaaminen oli ollut elementti, joka oli johtanut ihmisten jakautumiseen kahtia. Syntyi kahtiajakautunut ilmapiiri jossa ollaan "joko puolella tai vastaan". Myös sosiaalisilla suhteilla oli ollut valtava merkitys. Sosiaalinen suhde toimi sillä tavalla, että murhaajat ikään kuin "klusteroituivat", olivat keskittyneitä pieniä saarekkeita jossa he asuivat lähekkäin toisiaan. Jos oli tiiviissä yhteisössä ja naapuri intoutui tappohenkeen, moni muu ikään kuin ajautui helposti mukaan. Sen sijaan eristyneemmät henkilöt olivat "suojassa". Naapurilla oli valtava vaikutus.
Tässä on jotain, jota olisi hyvä miettiä kun miettii sitä onko erilainen etnisyys provokatiivista, eli eri maailmankuvat itsessään ovat riidan aihe - ja toiset maailmankuva väkivaltaisempia kuin toiset. Tällöin etnisyys on merkittävää ensin. Vai onko kenties niin että provokaatio syntyy oman ryhmän sisällä, jolloin ensin on viha-ennakkoluulo ja vasta sitten etnisyydestä tehdään ensin merkittävää. Tämänlaisiin kysymyksiin kun on olennaista vastata Suomessakin - ainakin maahanmuuttokeskustelun ja uskontokeskustelun tiimoilla.
lauantai 8. tammikuuta 2011
Inhimillinen tekijä.
Usein ihmiset erottelevat ihmistieteet ja luonnontieeteet toisistaan. Tietyllä tavalla onkin järkevää erottaa empiiriset luonnontieteet ja monet humanistiset tieteet, koska ne käyttävät toisistaan eroavia menetelmiä. Kuitenkin erottelua kuvataan yllättävän usein kutsumalla luonnontieteitä "eksakteiksi tieteiksi" ja ihmistieteitä "pehmeiksi tieteiksi". Tämänlaiset nimet luovat tiettyä asenteellisuutta. Ihmistieteet olisivat ikään kuin epämääräisiä ja luonnontieteet julmia ja kylmän kovia.
Aika usein humanistit dissaavat luonnontieteitä. Tähän liittyvästä näkemyksistä blogasin aikaisemmin, sieltä haluava saa näkökulmapohjustuksen tähänkin juttuun. Apua saattaa olla myös perinteiden kuvauksestani, jossa kuvasin piirteitä ja asioita, jotka kuvaavat näkemyksiäni oleellisesti.
Otan tähän helpottavia näkökulmia "Kairosta kuuluu" -blogista. Se käyttää luonnontieteitä eikä näytä olevan luonnontieteitä itsessään dissaava humanisti. Mutta hänen kirjoitelmistaan saa yleisiä näkökulmia joita monet muut ovat korostaneet. Hän on ikään kuin "terveessä kontekstissa" sitä, minkä luonnontieteen dissaajat laittavat liioiteltuihin sfääreihin. Hän käyttää näitä kuitenkin hyvin laajasti ja tätä kautta saa mielenkiintoisen ja asiallisen kulman asiaan. (Liioitteleva olisi tietysti messevämpi, iskevämpi, populistisempi ja kenties arkiajattelullisesti helpommin ymmärrettävissäkin, mutta aina ei jaksa sitä.)
"Kairosta kuuluu" moittii (asenteellista) luonnontieteiden eksaktiksi kutsumista. Hän nostaa esille havainnon siitä, miten esimerkiksi lääkkeissä tulokset näyttävät usein ensin lupaavammalta, ja ajan kuluessa korrelaatiot vähenevät. Olennainen kohta on sanoa "kun niitä toistetaan ja toistetaan, niin kohta vaikutus onkin jo kadoksissa. Taitavat vähän koplailla nämä eksaktit tieteilijätkin. Ainakin ovat liian innokkaita positiivisten merkitystensä kanssa, kun nollahypoteesit eivät pauku lehdissä niin helposti läpi kuin jokin "oikea" tulos."
1: Kuten "Kairosta kuuluu" linkittää, tämä vähenemisilmiö on tosi. Uudet lääkkeet ovat keskimäärin lupaavampia kuin miksi ne pitkällä aikavälillä varmistuvat. Tosin mukana on huijauksen ja mahdollisten taloudellisten intressien aikaansaamien boostaamisten lisäksi monia asioita. Esimerkiksi psykologisiin testeihin ei tule yleensä keitä tahansa, ja tämä voi vääristää tuloksia. otoksen koon kasvattamisen odotetaankin vaikuttavan jokseenkin näin, joten kyseessä on jossakin määrin odotettavissa oleva asia. "Science based medicine" muistuttaa siitä, mihin kontekstiin "tehonkatoaminen" kannattaa laittaa. Kysymys ei ole mistään "tieteellisen menetelmän viallisuudesta", joka antaisi tilaa jollekin "erilaiselle tietämiselle". "Kairosta kuuluu" ei toki tälläistä väitä, mutta kuten "SbM":n linkki näyttää, hyvin moni sen sijaan tekee.
Tässä tapauksessa on mielenkiintoista huomata, että toistettavuus yhdistettynä luonnontieteellinen mittaamismenetelmän käyttö tuottaa tämän aineiston, jota perustelussa käytetään.Toisin sanoen luonnontieteellisen tutkimuksen eksaktiutta vastaan käydään käyttämällä luonnontieteellistä aineistoa. Jos tieteellinen mekanismi olisi huono, se johtaisi tietysti siihen, että myös tämä luonnontieteellinen tutkimus lääkkeiden tehojen vähenemiseen olisi epäluotettava, perustuuhan sekin luonnontieteeseen. Syy, joka tässä kohdassa aikaansaa vihreen on inhimillinen tekijä. Sen ei pitäisi tehdä haastatteluun, yksiloiden itsereflektioon ja muihin vastaaviin asioihin perustuvaa näkemystä paremmaksi. Sehän korostaa inhimillisen elementin epäluotettavuutta.
1: Itse asiassa tässä korostuu se, että luonnontieteellisessä metodissa on olennaista myös "how to catch cheater" -osuus, jotka korostuvat nimen omaan toistettavuuden ja vertaisarvioinnin kohdalla. Esimerkiksi skeptikko Ben Goldacren "Bad Science" -kirjassa on kritiikkiä lääketeollisuutta ja tutkimusten manipulointia vastaan. Ne kun ovat huonoa luonnontiedettä, ne perustuvat huonoon otokseen, tulosten vääristelyyn ja presentaatioon.
"Kairosta kuuluu" -blogi viittasi blogaamiseeni sukupuolijakaumaan nähden. Se, että esitin useita erilaisia syitä ilmiölle, johti humanistiblogaajan käsittämään että tilanne olisi se, että "ei syytä epäillä etteikö se jotenkin menisi niin että 106 poikaa sataa tyttöä kohden. Vaikka jakauma on muutoksessa eikä mitenkään yksiselitteistä miksi." Itse asiassa blogaukseni aiheessa tilanne on enemmänkin se, että mukana on monta erilaista elementtiä joille on huomattu luonnontieteellinen yhteys ja niitä on varmistettu myös testeillä. Tämä ei tarkoita sitä että asiassa olisi kilpailevia näkemyksiä joista vain yksi olisi oikea. Luultavammin kyseessä onkin se, että asiaan vaikuttaa monta asiaa samanaikaisesti. Näin ollen seuraus on usean syyn tulos. Eli luonnontieteitä dissaavat humanistit näkevät luonnontieteen usein reductio ad absurdum -koneena reduktiokoneen sijasta. Luonnontiede ei ole mitään yhden teorian selittämistä, jossa yksi ilmiö olisi aina pakko selittää yhdellä syyllä. Eli luonnontiede ei tarkoita sitä että vain yhden asian sallittaisiin vaikuttaa asiaan. Korrelaatioissa haetaan toki yhden muuttujan vaikutusta kerrallaan, jotta voidaan varmistaa että tämä yksi asia oikeasti vaikuttaa. Yhden elementin varmistusmetodia ei pidä sekoittaa yhden ilmiön selittämisväitteeseen. Metodi ja metodin kautta tehtävät johtopäätökset sekoittuvat monelta.
Itse en näe mitään olennaista syytä tehdä asiasta niinkään "kisaamista". Teknilliset tyypit rakastavat matemaattisia kaavoja ja huutavat "huhhahhei, humanistii tule ei". Ja humanistit pitävät luonnontieteellisesti orientoituneita lähestulkoon robottina. Mutta kenties kyseessä on samanlainen liioittelu, kuin keravanjärven varuskunnassa minun aikanani ollut "jääkärit vs. tykkimiehet" -asetelma, jossa "tyhmä saa olla, vaan ei tykkimies."
Usein luonnontieteellistä metodia ja ihmistieteiden metodeja ei voida erottaa. Esimerkiksi kun katsotaan aikaisemmin blogaamaani aivotutkimusta, on helpohkoa huomata, että kyseessä on "sekatekniikalla tehty tutkimus". Aineistonhaussa on luokiteltu humanistisen tieteen kautta : Ihmisiltä on tehty omaan identiteettiin ja tutkittavien itsereflektioon perustuva jako konservatiiveihin ja liberaaleihin. Ja näin luokitellulle aineistolle on tehty luonnontieteelliseen mittaamiseen tehty lähestymistapa. En näe tässä mitään olennaista ongelmaa. Eli ihmistieteissäkin voidaan olla "omalla tavallaan tarkkoja".
Ilman humanistista osuutta, ei aineistoa oltaisi voitu luokitella ja jäsentää tutkimusta varten. Joku voisi tietysti sanoa, että tämänkaltaisten tutkimusten kohdalla mukaan tulee "heikoin lenkki" -tilanne, jossa tutkimuksen luotettavuus ja laatu riippuu siitä, miten hyvin huonoin osio on tehty.
Aika usein humanistit dissaavat luonnontieteitä. Tähän liittyvästä näkemyksistä blogasin aikaisemmin, sieltä haluava saa näkökulmapohjustuksen tähänkin juttuun. Apua saattaa olla myös perinteiden kuvauksestani, jossa kuvasin piirteitä ja asioita, jotka kuvaavat näkemyksiäni oleellisesti.
Otan tähän helpottavia näkökulmia "Kairosta kuuluu" -blogista. Se käyttää luonnontieteitä eikä näytä olevan luonnontieteitä itsessään dissaava humanisti. Mutta hänen kirjoitelmistaan saa yleisiä näkökulmia joita monet muut ovat korostaneet. Hän on ikään kuin "terveessä kontekstissa" sitä, minkä luonnontieteen dissaajat laittavat liioiteltuihin sfääreihin. Hän käyttää näitä kuitenkin hyvin laajasti ja tätä kautta saa mielenkiintoisen ja asiallisen kulman asiaan. (Liioitteleva olisi tietysti messevämpi, iskevämpi, populistisempi ja kenties arkiajattelullisesti helpommin ymmärrettävissäkin, mutta aina ei jaksa sitä.)
"Kairosta kuuluu" moittii (asenteellista) luonnontieteiden eksaktiksi kutsumista. Hän nostaa esille havainnon siitä, miten esimerkiksi lääkkeissä tulokset näyttävät usein ensin lupaavammalta, ja ajan kuluessa korrelaatiot vähenevät. Olennainen kohta on sanoa "kun niitä toistetaan ja toistetaan, niin kohta vaikutus onkin jo kadoksissa. Taitavat vähän koplailla nämä eksaktit tieteilijätkin. Ainakin ovat liian innokkaita positiivisten merkitystensä kanssa, kun nollahypoteesit eivät pauku lehdissä niin helposti läpi kuin jokin "oikea" tulos."
1: Kuten "Kairosta kuuluu" linkittää, tämä vähenemisilmiö on tosi. Uudet lääkkeet ovat keskimäärin lupaavampia kuin miksi ne pitkällä aikavälillä varmistuvat. Tosin mukana on huijauksen ja mahdollisten taloudellisten intressien aikaansaamien boostaamisten lisäksi monia asioita. Esimerkiksi psykologisiin testeihin ei tule yleensä keitä tahansa, ja tämä voi vääristää tuloksia. otoksen koon kasvattamisen odotetaankin vaikuttavan jokseenkin näin, joten kyseessä on jossakin määrin odotettavissa oleva asia. "Science based medicine" muistuttaa siitä, mihin kontekstiin "tehonkatoaminen" kannattaa laittaa. Kysymys ei ole mistään "tieteellisen menetelmän viallisuudesta", joka antaisi tilaa jollekin "erilaiselle tietämiselle". "Kairosta kuuluu" ei toki tälläistä väitä, mutta kuten "SbM":n linkki näyttää, hyvin moni sen sijaan tekee.
Tässä tapauksessa on mielenkiintoista huomata, että toistettavuus yhdistettynä luonnontieteellinen mittaamismenetelmän käyttö tuottaa tämän aineiston, jota perustelussa käytetään.Toisin sanoen luonnontieteellisen tutkimuksen eksaktiutta vastaan käydään käyttämällä luonnontieteellistä aineistoa. Jos tieteellinen mekanismi olisi huono, se johtaisi tietysti siihen, että myös tämä luonnontieteellinen tutkimus lääkkeiden tehojen vähenemiseen olisi epäluotettava, perustuuhan sekin luonnontieteeseen. Syy, joka tässä kohdassa aikaansaa vihreen on inhimillinen tekijä. Sen ei pitäisi tehdä haastatteluun, yksiloiden itsereflektioon ja muihin vastaaviin asioihin perustuvaa näkemystä paremmaksi. Sehän korostaa inhimillisen elementin epäluotettavuutta.
1: Itse asiassa tässä korostuu se, että luonnontieteellisessä metodissa on olennaista myös "how to catch cheater" -osuus, jotka korostuvat nimen omaan toistettavuuden ja vertaisarvioinnin kohdalla. Esimerkiksi skeptikko Ben Goldacren "Bad Science" -kirjassa on kritiikkiä lääketeollisuutta ja tutkimusten manipulointia vastaan. Ne kun ovat huonoa luonnontiedettä, ne perustuvat huonoon otokseen, tulosten vääristelyyn ja presentaatioon.
"Kairosta kuuluu" -blogi viittasi blogaamiseeni sukupuolijakaumaan nähden. Se, että esitin useita erilaisia syitä ilmiölle, johti humanistiblogaajan käsittämään että tilanne olisi se, että "ei syytä epäillä etteikö se jotenkin menisi niin että 106 poikaa sataa tyttöä kohden. Vaikka jakauma on muutoksessa eikä mitenkään yksiselitteistä miksi." Itse asiassa blogaukseni aiheessa tilanne on enemmänkin se, että mukana on monta erilaista elementtiä joille on huomattu luonnontieteellinen yhteys ja niitä on varmistettu myös testeillä. Tämä ei tarkoita sitä että asiassa olisi kilpailevia näkemyksiä joista vain yksi olisi oikea. Luultavammin kyseessä onkin se, että asiaan vaikuttaa monta asiaa samanaikaisesti. Näin ollen seuraus on usean syyn tulos. Eli luonnontieteitä dissaavat humanistit näkevät luonnontieteen usein reductio ad absurdum -koneena reduktiokoneen sijasta. Luonnontiede ei ole mitään yhden teorian selittämistä, jossa yksi ilmiö olisi aina pakko selittää yhdellä syyllä. Eli luonnontiede ei tarkoita sitä että vain yhden asian sallittaisiin vaikuttaa asiaan. Korrelaatioissa haetaan toki yhden muuttujan vaikutusta kerrallaan, jotta voidaan varmistaa että tämä yksi asia oikeasti vaikuttaa. Yhden elementin varmistusmetodia ei pidä sekoittaa yhden ilmiön selittämisväitteeseen. Metodi ja metodin kautta tehtävät johtopäätökset sekoittuvat monelta.
Itse en näe mitään olennaista syytä tehdä asiasta niinkään "kisaamista". Teknilliset tyypit rakastavat matemaattisia kaavoja ja huutavat "huhhahhei, humanistii tule ei". Ja humanistit pitävät luonnontieteellisesti orientoituneita lähestulkoon robottina. Mutta kenties kyseessä on samanlainen liioittelu, kuin keravanjärven varuskunnassa minun aikanani ollut "jääkärit vs. tykkimiehet" -asetelma, jossa "tyhmä saa olla, vaan ei tykkimies."
Usein luonnontieteellistä metodia ja ihmistieteiden metodeja ei voida erottaa. Esimerkiksi kun katsotaan aikaisemmin blogaamaani aivotutkimusta, on helpohkoa huomata, että kyseessä on "sekatekniikalla tehty tutkimus". Aineistonhaussa on luokiteltu humanistisen tieteen kautta : Ihmisiltä on tehty omaan identiteettiin ja tutkittavien itsereflektioon perustuva jako konservatiiveihin ja liberaaleihin. Ja näin luokitellulle aineistolle on tehty luonnontieteelliseen mittaamiseen tehty lähestymistapa. En näe tässä mitään olennaista ongelmaa. Eli ihmistieteissäkin voidaan olla "omalla tavallaan tarkkoja".
Ilman humanistista osuutta, ei aineistoa oltaisi voitu luokitella ja jäsentää tutkimusta varten. Joku voisi tietysti sanoa, että tämänkaltaisten tutkimusten kohdalla mukaan tulee "heikoin lenkki" -tilanne, jossa tutkimuksen luotettavuus ja laatu riippuu siitä, miten hyvin huonoin osio on tehty.
tiistai 9. helmikuuta 2010
Satunnaisen kohtaamisen merkitys.
Usein elämässä törmätään toisiin ihmisiin sattumalta. Näin syntyy erikoisia verkostoja. Esimerkiksi lainasin kerran eräältä stand -up -komiikkaa harrastavalta kirjoja. Tämä tyyppi paljastui myöhemmin työkaverin exäksi. Humoristimiehestä oli ollut vaikeuksia. Eroaminen oli johtanut johonkin melko mustasukkaisen sävyiseen jota voisi kutsua "Stalkingiksi". Eräänä päivänä tulin töistä tämän työkaverin kanssa ja kohtasimme. Kaikki tunsivat toisensa mutta suhdeverkosta tuli makuuni turhankin mutkikasta. (Mutta hei, ne kirjat ovat yhä minulla!) Joku voisi nähdä tässä "tarkoitusta". Eli se olisi liian epätodennäköinen jotta se voisi olla tapahtunut sattumalta. Siis sen täytyy olla merkityksellinen.
Tietenkin tälläinen ei ole kovinkaan epätodennäköinen, kun muistaa sen seikan että tunnen naamalta runsaslukuisen määrän ihmisiä. Olen ollut useissa kouluissa. Olen ollut kuorossa. Ja työpaikoissa joissa on "paljon työntekijöitä" ja/tai "iso vaihtuvuus työvoimassa". Olen pyörinyt musiikinharrastajien piirissä, kristittyjen piireissä, shamaanejen piireissä, itsepuolustusharrastajien piirissä useassakin sortissa, nörttien piireissä, shakinpelaajien piireissä, elokuvakerhoissa ... Olen käynyt istumassa muutamilla puolison yliopistoluennoilla keräämässä muistiinpanoja. Ja avoimen puolella ... Kuin vielä muistaa sen että loppujen lopuksi olen viettänyt koko elämäni muutaman kaupungin alueella, on selvää että en kohtaa "satunnaisia ihmisiä" ... Jotain epätodennäköistä tapahtuu koko ajan. Tämä on kontingentin maailman luonne.
Usein ihmiset katsovat yksittäistapauksen epätodennäköisyyttä, ja tästä epätodennäköisyydestä syntyy se paljon puhuttu "merkitys".
Kuitenkin teen työkseni tutkimushaastatteluja. Niiden ironinen piirre on se, että niissä kohtaamiset ovat merkityksellisiä juuri sen vuoksi että ne ovat satunnaisia. Syynä on otoksen valikoiminen. Se on tärkeää kaikkien kokeiden onnistumisen kannalta, koska jos sen tekee väärin on tuloksena otoksen vääristyminen, ja tämä taas muuttaa saatua tulosta.
Tilanne voidaan kuvata melko yksinkertaisesti. Arvotaan puhelinluettelosta numeroita. Kysytään heiltä kannanottoja ihan mihin tahansa asioihin. Kun tähän ensin pyydetään suostumus, käy helposti niin että otokseen saadaan kilttejen ihmisten vastauksia. Maailmassa ei ole vain kilttejä ihmisiä. Tämän vuoksi kohtaaminen on osattava "myydä". Onnistumisprosentti: Vastaamaan saatujen suhde tehtyihin soittoihin on tärkeä.
Huono haastattelija siksi tekee sitä että kaksi ihmisryhmää jää helposti pois: Vastaamatta jäävät ovat vähemmän maireita ja myöntyväisiä. Ja jos aihe ei enää tunnu tärkeältä tai siitä on antipatioita, sitä vältellään. Vastausaiheen kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Kuitenkin on usein erityisen tärkeää tietää miksi siitä asiasta ei pidetä. Tätä kautta saadaan tietoa siihen miten asioita pitää parantaa. Pitävien kannat ovat helpommin "säilyttäviä", eli ne kertovat mitä kannattaa pitää ennallaan. Vihaavat taas kertovat usein siitä mitä pitäisi jättää pois, mutta myös siitä mitä voisi laittaa lisää.
Kun gallupsoittaja tekee seuraavan kerran soiton, muistakaa ihmeessä että "Ihan sattumalta kohdataan. Tämän täytyy olla tosi tärkeää." Ja syynä ei ole se tosiasia että haastattelijan soitto on varsin epätodennäköinen tapahtuvaksi juuri sinulle juuri nyt. Vielä vähemmän tästä tulisi päätellä että tämä toetutunut soitto kertoisi siitä että kohtaamisen takana olisi jokin Johdatus.
Tietenkin tälläinen ei ole kovinkaan epätodennäköinen, kun muistaa sen seikan että tunnen naamalta runsaslukuisen määrän ihmisiä. Olen ollut useissa kouluissa. Olen ollut kuorossa. Ja työpaikoissa joissa on "paljon työntekijöitä" ja/tai "iso vaihtuvuus työvoimassa". Olen pyörinyt musiikinharrastajien piirissä, kristittyjen piireissä, shamaanejen piireissä, itsepuolustusharrastajien piirissä useassakin sortissa, nörttien piireissä, shakinpelaajien piireissä, elokuvakerhoissa ... Olen käynyt istumassa muutamilla puolison yliopistoluennoilla keräämässä muistiinpanoja. Ja avoimen puolella ... Kuin vielä muistaa sen että loppujen lopuksi olen viettänyt koko elämäni muutaman kaupungin alueella, on selvää että en kohtaa "satunnaisia ihmisiä" ... Jotain epätodennäköistä tapahtuu koko ajan. Tämä on kontingentin maailman luonne.
Usein ihmiset katsovat yksittäistapauksen epätodennäköisyyttä, ja tästä epätodennäköisyydestä syntyy se paljon puhuttu "merkitys".
Kuitenkin teen työkseni tutkimushaastatteluja. Niiden ironinen piirre on se, että niissä kohtaamiset ovat merkityksellisiä juuri sen vuoksi että ne ovat satunnaisia. Syynä on otoksen valikoiminen. Se on tärkeää kaikkien kokeiden onnistumisen kannalta, koska jos sen tekee väärin on tuloksena otoksen vääristyminen, ja tämä taas muuttaa saatua tulosta.
Tilanne voidaan kuvata melko yksinkertaisesti. Arvotaan puhelinluettelosta numeroita. Kysytään heiltä kannanottoja ihan mihin tahansa asioihin. Kun tähän ensin pyydetään suostumus, käy helposti niin että otokseen saadaan kilttejen ihmisten vastauksia. Maailmassa ei ole vain kilttejä ihmisiä. Tämän vuoksi kohtaaminen on osattava "myydä". Onnistumisprosentti: Vastaamaan saatujen suhde tehtyihin soittoihin on tärkeä.
Huono haastattelija siksi tekee sitä että kaksi ihmisryhmää jää helposti pois: Vastaamatta jäävät ovat vähemmän maireita ja myöntyväisiä. Ja jos aihe ei enää tunnu tärkeältä tai siitä on antipatioita, sitä vältellään. Vastausaiheen kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Kuitenkin on usein erityisen tärkeää tietää miksi siitä asiasta ei pidetä. Tätä kautta saadaan tietoa siihen miten asioita pitää parantaa. Pitävien kannat ovat helpommin "säilyttäviä", eli ne kertovat mitä kannattaa pitää ennallaan. Vihaavat taas kertovat usein siitä mitä pitäisi jättää pois, mutta myös siitä mitä voisi laittaa lisää.
Kun gallupsoittaja tekee seuraavan kerran soiton, muistakaa ihmeessä että "Ihan sattumalta kohdataan. Tämän täytyy olla tosi tärkeää." Ja syynä ei ole se tosiasia että haastattelijan soitto on varsin epätodennäköinen tapahtuvaksi juuri sinulle juuri nyt. Vielä vähemmän tästä tulisi päätellä että tämä toetutunut soitto kertoisi siitä että kohtaamisen takana olisi jokin Johdatus.
maanantai 21. joulukuuta 2009
Boyakasha!
Sacha Baron-Coheinin tähdittämää "Ali G USA:ssa" tulee jälleen televisiosta. Tässä sarjassahan on ideana se, että kolme erittäin kliseistä hahmoa haastattelee ikään kuin piilokameran hengessä ihmisiä. Tätä kautta saadaan tietysti nauraa jo sillä kun ihmisiltä kysytään typeriä, ja nämä eivät selvästi huomaa että heitä vedätetään.
Tämän tason lisäksi sarjassa on oikeasti toisiakin asioita. Itse asiassa sen kautta voidaan oppia moniakin asioita. Avainsanana on kommunikaatio. Mielestäni sarja tuo tiettyjä asioita esiin hyvällä tavalla. Eli tekemällä tutuista ilmiöistä absurdeja. Sarja on sävyltään hyvinkin surrealistinen. Osalle sarja on varmasti vain pölhöilyä jota on kiva katsoa sen takia että siinä nolataan haastateltava ja haastattelijan "pokkaa" ihaillaan ja halveksitaan samanaikaisesti.
Mielestäni sarjassa on juttujen takana näiden lisäksi monta fiksua asiaa.
Asenne.
Tärkein kommunikaation taso on asenne.
1: Mielestäni tärkein taso tässä on hyväntahtoisuuden periaate, jossa ideana ei ole niinkään nähdä keskustelukumppania erehtymättömänä, mutta kuitenkin sellaisena että tämän sanomisissa oletetaan olevan takana jokin järki ja että tämä järkevä osa on se osa johon on parasta tarttua. Virheitä voidaan tietysti korjata, mutta pääasiassa ei ole osoittaa että vastakumppani on väärässä oleva typerys, vaan pikemminkin korostaa sitä että molempien kyky tehdä virheitä voi johtaa siihen että yhdessä opitaan jotain uutta. Sarjassahan heitetään usein yllättäviä ja outoja ja irvokkaita sekä alatyylisiä kysymyksiä. Niissä on kuitenkin yleensä jokin ydin. Ehkä helpoin esimerkki on sarjan jakso jossa Brüno -homo kyselee syvästi uskovaiselta jonka mielestä homoseksuaalisuus on syntiä. Kysymyksessä hän kysyy selvästi omaan elämäänsä viittaavalla tavalla kysymyksen siitä voiko olla hetero jos asuu ihmisen kanssa jolta on leikattu munat. Kysymys liittyy sukupuolenvaihdoksen luonteeseen. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, onko homoseksuaalisuus ihmisen oma kokemus vai ulkopuolisen kokemus. Itse asiassa kyseinen uskonnollinen auktoriteetti edustaa siitä harvinaista porukkaa, että hän yrittää nähdä sen järjen siellä takana. Tyypillisesti haastateltavat alkavat korjaamaan jotain ilmaisuvirhettä ja nämä takana olevat asiat eivät tule lainkaan esiin. Näin käy esimerkiksi siinä kun Ali G -räppärihahmo haastattelee uutisimogulia. Kun hän kysyy siitä miten "Waterworldissä" presidentti vaihdettiin, keskustelun aiheena oli Watergate -skandaali, joka ajoi Nixonin vallasta. Uutispomo selvästi tajusi tämän, mutta silti keskustelu siirtyi pienellä vaivalla siihen miten Waterworld oli huono elokuva. Olisi ollut ehkä fiksumpaa mainita siitä, miten journalismi tosiaan tekee muutakin kuin pelkästään nostaa esiin tapahtumia ja kertoo niistä. Uutisointi myös muuttaa maailmaa.
2: Kaksoisstandardit ja suvaitsevaisuus ovat sarjassa itse asiassa hyvin lujasti läsnä. Tämä näkyy siinä, miten hahmot ovat itse asiassa hyvin hyökkääviä ja loukkaavia haastatteluissaan. Esimerkiksi Borat -hahmo on hyvin rasistinen, etenkin juutalaisia kohtaan. Ja hän hyppii jatkuvasti yli kulttuuriin sopivien hyvien tapojen rajojen. Tässä kohden on hyvä miettiä että sallittaisiinko samanlaista käyttäytymistä jos normiamerikkalainen tekisi vastaavaa toisin päin. Hyvin luultavasti ei. Tyypillisesti haastateltavat ovat hyvin, jopa äärimmäisen, suvaitsevaisia ja kärsivällisiä. Tässä nostetaan esiin että suvaitsevaisuutta on tavallaan olemassa vain jos on jotain suvaittavaa. Onkin tavallaan kaunista nähdä miten Borat viininmaistelussaan saa aluksi vaikeuksia kun ei suostu pitämään viinilasia oikein. Viininmaistelijoiden etiketti puuttuu ja juomat kaadetaan kerralla kurkkuun. Kuitenkin viinikerholaiset kestävät tätä oikein hyvin, jopa siinä tilanteessa kun Borat näyttää seksuaalisia aktioita sisältäviä kuvia itsestään.
Kielellinen taso
Toinen merkittävä teema on kielenkäyttö.
1: Terminologia ja jargon tulee vahvasti esille etenkin Ali G -hahmon haastatteluissa. Hän kysyy monessakin jaksossa siitä miksi ihmiset käyttävät mutkikkaita sanoja ("konflikti" "keskustelu") joita nuoret eivät ymmärrä. Tässä voidaan nostaa esiin myös "nuorten kieltä", joka taas on sellaista mitä haastateltavat eivät lainkaan osaa. Tämä korostaa sitä että mitään "populaaria kieltä" ei tavallaan ole olemassakaan. Eri alakulttuurit vaativat eräänlaisia tulkkeja.
2: Metaforat ovat sarjassa paljon käytettyjä, mutta tosiasiassa niitä voi olla vaikeaa ymmärtää. Tämä tulee esiin ulkopolitiikan kohdalla, kun "keppiä ja porkkanaa" muuttuu mietinnäksi siitä että miksi porkkanoiden lähettäminen johonkin maahan vaikuttaisivat jotain. Että vaikka porkkana olisi kansallisruokaa, niin miljoonalla tonnilla ei tee mitään. Kun kuvaileva luonne selviää, kysymykseen tulee se voisiko porkkanoista olla hyötyä nälänhätäalueella. Vastaavaa tehdään poliisejen toimintaan tutustuttaessa leikkiaseilla. Poliisikoululaisten harjoittelua seuratessaan Ali G piti pidätetyn hallussa ollutta muovista tehtyä proppia leluaseena, ja kohteli pidätettyä siksi vitsailijana. Tätä kautta korostuu se, miten asiat ovat aika usein kontekstissa ja niitä on hyvä tiedostaa.
3: Homonyymi on sana, joka kirjoitetaan samalla tavalla mutta jossa on kaksi eri merkitystä. Malliesimerkki tästä on "tiedejakson" keskustelu apinoista. Ali G loukkaantui siitä että ihmisten kerrottiin olevan "homoja". Tämä tuo esiin sen, miten kielessä termin määrittelyllä on erilaisia tasoja ja sisältöjä.
___3.1: Ekvivokaatio on virhe, joka syntyy hyvin helposti huolimattomuusvirheenä. Takana on yksinkertaisesti se, että esimerkiksi termillä "skeptikko" on useita merkityksiä. Antiikin ajan skeptikko oli elämäntavan harjoittaja, jonka mielestä ei voitu tietää yhtään mitään ja että tämän tajuamisesta ja hyväksymisestä seuraa mielenrauha. Skeptikot ovat taas myös ryhmä joka on skientistinen, eli se hyväksyy vain tieteelliset asiat. Arkipuheessa skeptikko voi tarkoittaa sitä että joku on yleis asenteeltaan epäluuloinen. Näiden kolmen määritelmän vaihtuminen lennosta on helppoa ja sitten ihan huomaamattaan puhuu toisaalla aidasta ja toisaalla aidanseipäästä. Kommunikaatiossa käy helposti niin että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä ja ekvivokaatiota tuottavat lopulta sen tilanteen että ei tiedetä mitä kumpikaan puhuu. Juuri tämän vuoksi filosofit viilaavat sanoja ja niiden vivahteita.
_____3.1.1: Ideana on se, että termillä on merkitys ja mitä rajatumpi, tunnetumpi ja tietympi määritelmä on, sitä selvemmin sitä voidaan käyttää. Samasta termistä on usein erilaisia näkemyksiä (onko sukupuolenvaihdoksen läpikäynyt henkilö nainen vai mies vai jotain muuta riippuu naisen ja miehen määritelmätavasta.) ja on hyvä tietää mikä merkitys kulloinkin on. Jos tässä ollaan huolimattomia, termistä tulee sumuinen ja virheitä syntyy todella helposti. Sivutuotteena on usein/helposti kammottava määrä termejä joita ulkopuolinen ei ymmärrä.
Kaiken kaikkiaan sarjassa kiinnostavaa onkin se, mikä tekee haastattelijoista huonoja, sekä se millä tavalla haastatellut pahentavat tai korjaavat toiminnallaan tilannetta. Sarjassa on paljon epäonnistumisia ja onnistumisia tässä kohden.
Tämän tason lisäksi sarjassa on oikeasti toisiakin asioita. Itse asiassa sen kautta voidaan oppia moniakin asioita. Avainsanana on kommunikaatio. Mielestäni sarja tuo tiettyjä asioita esiin hyvällä tavalla. Eli tekemällä tutuista ilmiöistä absurdeja. Sarja on sävyltään hyvinkin surrealistinen. Osalle sarja on varmasti vain pölhöilyä jota on kiva katsoa sen takia että siinä nolataan haastateltava ja haastattelijan "pokkaa" ihaillaan ja halveksitaan samanaikaisesti.
Mielestäni sarjassa on juttujen takana näiden lisäksi monta fiksua asiaa.
Asenne.
Tärkein kommunikaation taso on asenne.
1: Mielestäni tärkein taso tässä on hyväntahtoisuuden periaate, jossa ideana ei ole niinkään nähdä keskustelukumppania erehtymättömänä, mutta kuitenkin sellaisena että tämän sanomisissa oletetaan olevan takana jokin järki ja että tämä järkevä osa on se osa johon on parasta tarttua. Virheitä voidaan tietysti korjata, mutta pääasiassa ei ole osoittaa että vastakumppani on väärässä oleva typerys, vaan pikemminkin korostaa sitä että molempien kyky tehdä virheitä voi johtaa siihen että yhdessä opitaan jotain uutta. Sarjassahan heitetään usein yllättäviä ja outoja ja irvokkaita sekä alatyylisiä kysymyksiä. Niissä on kuitenkin yleensä jokin ydin. Ehkä helpoin esimerkki on sarjan jakso jossa Brüno -homo kyselee syvästi uskovaiselta jonka mielestä homoseksuaalisuus on syntiä. Kysymyksessä hän kysyy selvästi omaan elämäänsä viittaavalla tavalla kysymyksen siitä voiko olla hetero jos asuu ihmisen kanssa jolta on leikattu munat. Kysymys liittyy sukupuolenvaihdoksen luonteeseen. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, onko homoseksuaalisuus ihmisen oma kokemus vai ulkopuolisen kokemus. Itse asiassa kyseinen uskonnollinen auktoriteetti edustaa siitä harvinaista porukkaa, että hän yrittää nähdä sen järjen siellä takana. Tyypillisesti haastateltavat alkavat korjaamaan jotain ilmaisuvirhettä ja nämä takana olevat asiat eivät tule lainkaan esiin. Näin käy esimerkiksi siinä kun Ali G -räppärihahmo haastattelee uutisimogulia. Kun hän kysyy siitä miten "Waterworldissä" presidentti vaihdettiin, keskustelun aiheena oli Watergate -skandaali, joka ajoi Nixonin vallasta. Uutispomo selvästi tajusi tämän, mutta silti keskustelu siirtyi pienellä vaivalla siihen miten Waterworld oli huono elokuva. Olisi ollut ehkä fiksumpaa mainita siitä, miten journalismi tosiaan tekee muutakin kuin pelkästään nostaa esiin tapahtumia ja kertoo niistä. Uutisointi myös muuttaa maailmaa.
2: Kaksoisstandardit ja suvaitsevaisuus ovat sarjassa itse asiassa hyvin lujasti läsnä. Tämä näkyy siinä, miten hahmot ovat itse asiassa hyvin hyökkääviä ja loukkaavia haastatteluissaan. Esimerkiksi Borat -hahmo on hyvin rasistinen, etenkin juutalaisia kohtaan. Ja hän hyppii jatkuvasti yli kulttuuriin sopivien hyvien tapojen rajojen. Tässä kohden on hyvä miettiä että sallittaisiinko samanlaista käyttäytymistä jos normiamerikkalainen tekisi vastaavaa toisin päin. Hyvin luultavasti ei. Tyypillisesti haastateltavat ovat hyvin, jopa äärimmäisen, suvaitsevaisia ja kärsivällisiä. Tässä nostetaan esiin että suvaitsevaisuutta on tavallaan olemassa vain jos on jotain suvaittavaa. Onkin tavallaan kaunista nähdä miten Borat viininmaistelussaan saa aluksi vaikeuksia kun ei suostu pitämään viinilasia oikein. Viininmaistelijoiden etiketti puuttuu ja juomat kaadetaan kerralla kurkkuun. Kuitenkin viinikerholaiset kestävät tätä oikein hyvin, jopa siinä tilanteessa kun Borat näyttää seksuaalisia aktioita sisältäviä kuvia itsestään.
Kielellinen taso
Toinen merkittävä teema on kielenkäyttö.
1: Terminologia ja jargon tulee vahvasti esille etenkin Ali G -hahmon haastatteluissa. Hän kysyy monessakin jaksossa siitä miksi ihmiset käyttävät mutkikkaita sanoja ("konflikti" "keskustelu") joita nuoret eivät ymmärrä. Tässä voidaan nostaa esiin myös "nuorten kieltä", joka taas on sellaista mitä haastateltavat eivät lainkaan osaa. Tämä korostaa sitä että mitään "populaaria kieltä" ei tavallaan ole olemassakaan. Eri alakulttuurit vaativat eräänlaisia tulkkeja.
2: Metaforat ovat sarjassa paljon käytettyjä, mutta tosiasiassa niitä voi olla vaikeaa ymmärtää. Tämä tulee esiin ulkopolitiikan kohdalla, kun "keppiä ja porkkanaa" muuttuu mietinnäksi siitä että miksi porkkanoiden lähettäminen johonkin maahan vaikuttaisivat jotain. Että vaikka porkkana olisi kansallisruokaa, niin miljoonalla tonnilla ei tee mitään. Kun kuvaileva luonne selviää, kysymykseen tulee se voisiko porkkanoista olla hyötyä nälänhätäalueella. Vastaavaa tehdään poliisejen toimintaan tutustuttaessa leikkiaseilla. Poliisikoululaisten harjoittelua seuratessaan Ali G piti pidätetyn hallussa ollutta muovista tehtyä proppia leluaseena, ja kohteli pidätettyä siksi vitsailijana. Tätä kautta korostuu se, miten asiat ovat aika usein kontekstissa ja niitä on hyvä tiedostaa.
3: Homonyymi on sana, joka kirjoitetaan samalla tavalla mutta jossa on kaksi eri merkitystä. Malliesimerkki tästä on "tiedejakson" keskustelu apinoista. Ali G loukkaantui siitä että ihmisten kerrottiin olevan "homoja". Tämä tuo esiin sen, miten kielessä termin määrittelyllä on erilaisia tasoja ja sisältöjä.
___3.1: Ekvivokaatio on virhe, joka syntyy hyvin helposti huolimattomuusvirheenä. Takana on yksinkertaisesti se, että esimerkiksi termillä "skeptikko" on useita merkityksiä. Antiikin ajan skeptikko oli elämäntavan harjoittaja, jonka mielestä ei voitu tietää yhtään mitään ja että tämän tajuamisesta ja hyväksymisestä seuraa mielenrauha. Skeptikot ovat taas myös ryhmä joka on skientistinen, eli se hyväksyy vain tieteelliset asiat. Arkipuheessa skeptikko voi tarkoittaa sitä että joku on yleis asenteeltaan epäluuloinen. Näiden kolmen määritelmän vaihtuminen lennosta on helppoa ja sitten ihan huomaamattaan puhuu toisaalla aidasta ja toisaalla aidanseipäästä. Kommunikaatiossa käy helposti niin että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä ja ekvivokaatiota tuottavat lopulta sen tilanteen että ei tiedetä mitä kumpikaan puhuu. Juuri tämän vuoksi filosofit viilaavat sanoja ja niiden vivahteita.
_____3.1.1: Ideana on se, että termillä on merkitys ja mitä rajatumpi, tunnetumpi ja tietympi määritelmä on, sitä selvemmin sitä voidaan käyttää. Samasta termistä on usein erilaisia näkemyksiä (onko sukupuolenvaihdoksen läpikäynyt henkilö nainen vai mies vai jotain muuta riippuu naisen ja miehen määritelmätavasta.) ja on hyvä tietää mikä merkitys kulloinkin on. Jos tässä ollaan huolimattomia, termistä tulee sumuinen ja virheitä syntyy todella helposti. Sivutuotteena on usein/helposti kammottava määrä termejä joita ulkopuolinen ei ymmärrä.
Kaiken kaikkiaan sarjassa kiinnostavaa onkin se, mikä tekee haastattelijoista huonoja, sekä se millä tavalla haastatellut pahentavat tai korjaavat toiminnallaan tilannetta. Sarjassa on paljon epäonnistumisia ja onnistumisia tässä kohden.
tiistai 15. joulukuuta 2009
Haastattelu
Suoritin opponointia henkilölle, joka käytti tiedonhankintakeinonaan haastattelua. Tätä varten jouduin hieman ottamaan selvää työtavasta laajemmin. Tietysti, kun olen toiminut tutkimushaastattelijana, osa näistä on ylikorostetusti hallinnassa. Muista en sen sijaan tiennyt mitään. En ole niiden sorttista tyyppiä muutenkaan, joten en luultavasti olisi ikinä muuten joutunut miettimään koko asiaa. Tätä kautta on luultavasti hyvä että sain opponoida juuri tätä ihmistä. (Levinasia mukaillen voisi sanoa että ihmisen todelliset kasvot paljastuvat sen kasvoista, joissa hän on äärimmäisen toinen.)
Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.
Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:
Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.
Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.
Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.
Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.
Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.
Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.
Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:
Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.
Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.
Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.
Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.
Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)