Hieno mies ei puhu pahaa...

Olen katsonut "Mad Men" -sarjaa. Donald Draperilla on huono maine jota en ole täysin käsittänyt. (Okei, hän juo ja tukapi. Eikä ilmiselvästi hallitse mulkkuaan. Mutta noin muutenhan hän on ymmärtäväinen ja periaatteessa asiallinen 1950 -luvun pomo. Välistä kova alaisilleen, mutta ei kovin häijy.) Sarjan tapahtumissa on eräs tilanne jossa tupakkatehtailija lopettaa yhteistyön mainostoimiston kanssa. Ja Draper kirjoittaa lehteen jotain joka on mielipidekirjoituksen, kilpailijoiden mustamaalauksen, tupakkatuotevalistuksen ja mainoksen välimaastossa. Tästä seuraa myöhemmin sarjassa aika paljon seuraamuksia. ; Pidetään epähienona, että entisiä yhteistyökumppaneita moititaan liike-elämässä. Asiakkuuksien hoito jatkuu siis asiakkuussuhteen päätyttyäkin. Tätä pidetään herrasmiesmäisenä.

Tässä asiassa on ongelmia. Niitä katsellessa asiaan voi vääntää uskontoaiheisen mutkan. "Kotimaan" blogissa kerrottiin Jehovan Todistajista. Näkemys ei ollut tasapuolinen vaan Jehovan Todistajien puolella. (Tämä on relevanttia koska teksti itse esittää että puolenotto kovin selkeästi antaa epäuskottavan vaikutelman.) Teksti onkon Jehovan Todistajan kirjoittama. Siinä puhutaan miehestä joka päätyy Jehovan Todistajien kannattajaksi, joskaan ei jäseneksi. Siinä mainitaan että hän on kokenut erikoisia asioita ei-Jehovan Todistajillisessa kontekstissa. "Olemme joskus keskustelleet Matin kokemuksista hänen aikaisemmissa uskonnollisissa yhteisöissään. Totesin Matin juttuja kuunneltuani, että ”sinähän saisit aikaan melkoisen kohujutun julkistaessasi kaikki tietosi”, sillä joukossa on varsin julkisiakin henkilöitä. ”Minä en varmasti ryhdy hankkeeseen, jonka tarkoituksena on vain mustamaalata uskonveljiäni”, Matti toteaa. Miehessä on paljon hyvää, ajattelee minun lisäkseni moni muukin."

Tämänlainen mustamaalaamattomuus koetaan selvästi herrasmiesmäiseksi. Tälle kohteliaisuudesta vaikenemiselle vastapoolina on sitten se, että monissa uskonnollisissa yhteyksissä on tapahtunut asioita joita ei ole raportoitu poliiseille koska omaa aatetoveria olisi jotenkin erityisen paha lähteä tuomitsemaan. Ollaan oltu kovin armeliaita niille omien parissa oleville syntisille. Ja sitten tämän herrasmiesmäisyyden vastapainoksi lähdetään helposti mustamaalaamaan niitä ihmisiä jotka näitä kohujuttuja tuovat julkisuuteen. Koska se on herrasmiesmäistä kun siinä puolusteaan uskoa ja uskonyhteisöä. Se kun on aina tärkeämpi kuin esimerkiksi ihmiselämä ; Siitä että herrasmiesmäinen ongelmien maton alle lakaiseminen näkyy globaalissa mittakaavassa itsemurhatilastoissa ei tietenkään viitsitä puhua. Koska se loukkaisi ja vahingoittaisi tärkeämpää asiaa, uskontoa. (Se, että lähinnä läpimätä uskonto tuottaa tämänlaista hedelmää unohtuu helposti prosessissa. Koska vain tämä unohtamalla voidaan oikeuttaa se että uskontoa ylipäätään puolustetaan millään...)

Tupakkatehtailijoiden mainostaja ei saisi missään oloissa sanoa että tupakka tappaa. Ei pidä purra kättä joka ruokkii ja jossa kuulemma kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on...

Hallintaotteita?

Fiore dei Liberin ja monien muiden keskiaikaisten manuaalien puolelta puuttuu selvästi yksi tekniikkajoukko joka on tavallinen modernin maailman kamppailutaidoissa. Nimittäin hallintaotteet. Syy on melko selvä. Miekka ei ole hyvä poliisin tai siihen rinnastettavan ase. Se on siihen liian letaali. Fiore on lyhyesti ja ytimekkäästi jotain jossa on kysymys tappamisesta. (Tavalla jossa ei ole hermopisteitä ja kuristusotteita koska niiden toimiminen kestää liian kauan.)

Mutta tähän on poikkeus. Johannes Leckühner keskittyi messeriin. Ja hänen teoksessaan on hallintaotteta. Kun mietitään miksi "Kunst des Messerfechtens" pitää tämänlaisia sisällään ei ole ilmiselvää. Onhan messerkin teräase. Se on kuitenkin myös ei-ritarien teräase. Sellainen jota tavallinen säätyläinen tai kiltalainenkin on voinut kantaa. Ja usea onkin kantanut.

Turvallisuudesta kaupungin sisällä on tässä yhteydessä voitu hoitaa siten että killat ovat hoitaneet asioita sisäisesti. Vuorotellen. Ja tässä yhteydessä järjestelmä synnyttää tarvetta poliisitaidoille. Ja lisäksi tämä järjestelmä lisää lähes väistämättä systeemiin tiettyä herraskaisuutta. Ihan sen takia että jos sitä nyt sattuu vartiossa tappamaan humalaisia vieraskiltalaisia niin sepä hauskaa ; Vartija on legitiiminä kaupungin väkivaltakoneistona vain lyhyen aikaa. Ja muina aikoina se on joku muu. Osan aikaa jopa tämän tapetun kiltalaisen tovereita. Lisäksi herrasmiesmäisyys ei provosoi. Jos pääammatti on muu kuin hakkaaminen sitä tietää että turvallisuushommissa on kasvanut riski saada itsekin päihinsä virantoimituksessa. Ja sitä olisi muitakin töitä tehtävänä.

Olisikin jännittävää ottaa tämä konsepti ja laajentaa sitä. Ei niin että kilta ottaa joukostaan vartioita. Tai ostaa vartioita. Vaan jossa nimenomaan johtoporras joutuisi tekemään turvallisuusalan touhuja. Saisi nähdä minkälainen yhteiskunta syntyisi jos nykyäänkin olisi niin että ihmisiä dumpattaisiin vuorottain vartiointitehtäviin. Että ei ole väliä vaikka olisit suuryrityksen pomo. Tiettynä aikana sitä joutuisi kävelemään kadulla kuin sinä ja minä. Kenties tämä ajaisi siihen että miljoonaomaisuutta käyttäisi hieman varovaisemmin veroparatiisien suuntaan. Ihan siksi että se pulsu jota ensi viikolla joutuisi työntämään putkaan voi olla provosoitunut iltalehtien uutisista. Ja tämän johdosta itsellä on konkreettisesti kasvanut riski saada sirpalepullosta.

Olen jotenkin viehättynyt tästä ajatuksesta.

Pieni ajatus ; Suomen Eturintama

Netissä kiertävän bussitarinan kohdalla käsitellään herrasmiestä joka antaa vanhukselle istuinta sanomalla että "Istukaa tähän rouva hyvä, kyllä täältä vielä herrasmiehiä löytyy!" ja joka korostaa vanhojen kasvatustapojen hienoutta muille. "Minä olen kuulkaas saanut vanhan ajan kasvatuksen, ei noista nykynuorista ole mihinkään!" Hän myös kertoo muille ihmisille asioita ; "Se on vaan niin, että jos sota syttyisi niin tuollaiset himppelit ja homppelit työnnettäis eturintamalle!"

Oli selvää että ei ollut herrasmiesmäistä käytöstä. Esimerkiksi itselleni on opetettu että kunnon herrasmies ei korosta itseään vaan auttaa ja antaa tilaa diskreetisti. Huomaamaton osaa tarjota tuolia tarvitsevalle niin että on kuin asia tapahtuisi vahingossa.

Mutta kenties on syytä tarttua tuohon toiseen puoleen. Nimittäin armeijaan. Olen nimittäin käsittänyt että "eturintamaan joutuminen" ei ole rangaistus joka annetaan kakkosluokan kansalaisille. Toki asiasta voisi luulla toisin jos ajattelisi että miehet menevät armeijaan kun taas valtio on pääasiassa feministis-naisasiallinen. Mutta yleensä ottaen henkenä on ollut nimenomaan se, että valtio glorifioi parhaiksi sellaiset ihmiset jotka työnnetään seulaksiammuttavaksi.

Toisaalta eturintamaan laitetaan yleensä taitojen, kykyjen ja sotiaallisen kyvykkyyden takia. Siksi eturintamaan ei laiteta lapsia, vaan raavaimpia uroita. Siksi eturintamassa taistelleita arvostetaankin machoina. Koska sinne tupataan laittamaan kovimmat äijät. Sillä eturintamalla on maan tulevaisuuden ja kansakunnan säilymisen kannalta oleellinen merkitys. Sinne ei laiteta teloitettavaksi huonoja ihmisiä tai sellaisia kansalaisia jotka eivät sovi konservatiivien poliittiseen korrekituden malliin. Sinne laitetaan ihmisiä jotka kykenevät modernissa sodankäynnissä tuhoamaan vihollisia välineillä jotka ovat nykyajan sodankäyntiin suunniteltuja.

Toisin sanoen himppelien ja homppelien eturintamaan työntäminen on vihje siitä että himppelit ja homppelit ovat kovempia heeroksia kuin ties mitkä hetero-skinheadit. Tätäkö se herrasmieheksi itseään kutsunut tarkoitti? En usko. Mutta oikeassahan hän on. Steroideillaan aivonsa tuhonnut aggressiivinen ja antisotilaallinen machoilija joka nostaa tonnin penkistä ja jolle on tärkeää rohkeasti juosta päin luotia on hirvittävän huono sotilas. Kenties varovainen, älykäs himppeli ja homppeli eturintamassa suojelee maatamme parhaiten.

Viiden sormen alennus

Käytän usein aseiden kanssa asennetta jossa aseet eivät ole abstraktisti hyviä jollain tavalla jossa voidaan selvästi asettaa paremmuusjärjestykseen. Vaan sen sijaan ne ovat hyviä tiettyyn tarkoitukseen. Ja se, mihin tarkoitukseen ne ovat hyviä saadaan selvitettyä katsomalla sitä miten kyseiset esineet on rakennettu.

Sitten on poikkeuksia.

Miekkojen kohdalla tätä polkua edustanee ns. spadroon. Se edustaa siviilimiekkaa sellaisessa ajassa jolloin se on enemmän asuste ja koriste. Suurin osa niistä ei oikeasti ole muuta kuin kauniita esineitä joita voi kantaa mukana. Tässä ne toki ovat hyviä. Mutta ne eivät ole mielestäni enää "aseita". En siksi itse omista spadroonia. (Minulla tosin on smallsword. Joten periaatteessa hirveän kauas ei jäädä.)

Minulla on ollut hieman samantyylinen asenne cinquedea -veitsiin. Kyseessä on veitsimalli joka oli yleinen vähän aikaa italiassa. Se on kuitenkin tyylipuhdas renessanssitikari, jota kannettiin 1600-1770 -luvulla. Ja sillä on ollut tärkeä merkitys. Se on edustanut siviilejen aseistusta. Ja se voidaan jossain mielessä nähdä tavallisen kansalaisen aseena jota herrasmiehet kantoivat arkielämässä. Ja kantoi sitä tavalla jonka hieman myöhemmin kattoi rapiiri.

Toki se voidaan asettaa hieman toiseenkin kontekstiin. Saksalaisilla oli messer. Se oli jotain jonka perusolemus oli määritellä veistä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Syynä oli se, että tavallisten ihmisten miekkojen kantaminen ei ollut laillista. Juridisia syitä on myös baselardien teränpituuksissa. Cinquedea on luokittelijoiden painajainen, ja kenties tässä on takana juuri se että kyseessä ei ole sotilaiden vaan siviilien ase.

Cinquedeat olivat usein hyvin koristeltuja. Tämä onkin tyypillistä ei-sota-aseille. Kun aseiden tärkein funktio ei ole taistella elämästä ja kuolemasta vaan se on jotain jota kannetaan mukana joka päivä, käy niin että niitä koristellaan juuri sen verran kuin omistajalla on varaa. Tämä ei aina ole uhrannut aseen funktionaalisuutta.

Cinquedean kohdalla vihjaan että se ei ole ollut ainakaan manuaalien tekijöiden suosiossa. Toki on huomattava että edellä mainitsemani baselard tunnetaan manuaalipuolella lähinnä Hugues Wittenwillerin otsikottomasta manuaalista (Cgm. 558). Ja sen tiedetään olleen yleinen ja se on ollut myös relevantissa kamppailullisessa käytössä. (Mutta miksi kirjoittaa kallis kirja rahvaiden aseista jos vain ylimystöllä on varaa maksaa kirjoista?) Ja se on funktionaalinen. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta tosin tässä kohden kysymys voi varsin hyvin olla siinä että tikari ei ole ollut toiminnaltaan mitenkään erityisen kehuttava.

Lähden muodon kautta.

Muotokielensä kanssa cinquedea on kuitenkin rapiirin vastakohta. Rapiiri on pitkä ja ohutteräinen ase joka on selvästi keskittynyt pistoihin. Cinquedea on sen sijaan joko pitkä tikari tai lyhyt miekka. (Niiden pituus vaihtelee huomattavasti.) Ja siinä missä rapiiri on pitkä piikki on Cinquedea kolmio joka levenee kahvaa myöten voimakkaasti. (Se on helppo tunnistaa koska sillä ei ole selkeitä edeltäjiä eikä selkeitä seuraajia.) Kahvan lähellä terä onkin tyypillisesti noin viiden sormen levyinen. (Siitä se on saanut nimensäkin.)

Kun cinquedeaa ryhtyy katsomaan sen rakenteen kautta voi huomata että siinä on pieni väisti ja kahva joka kertoo siitä että sitä ei käytetä "rystyotteella" kuten jääpiikkiä. Sitä käytetään siis tässä mielessä kuten miekkaa.

on selvää että se ei ole kovin hyvä pistoase. Siinä on toki terävä ohut kärki. Mutta voimakkaasti levenevä terä johtaa siihen että jos terän haluaa menevän syvälle joutuu tähän käyttämään yhä enemmän ja enemmän voimaa. Pistokeskittyvät tikarit ovatkin usein nimenomaan kapeita sen vuoksi että kun terän saa läpi, ei joudu käyttämään enemmän ja enemmän voimaa jotta aseen saa menemään syvemmälle. Toisaalta tämä sama levenemisrakenne tekee siitä huonon viiltoaseen. Sillä jos haluaa viiltoon voimaa, pitää painopistettä siirtää lähemmäs kärkeä. Kyseessä onkin hämmentävä yhdistelmä jossa huonot pisto-ominaisuudet yhdistetään huonoon viilto-ominaisuuteen. Tämä varmasti selittääkin sen miksi tuon tyylisiä tikareita ei ole käytetty.

Paras toistaiseksi törmäämäni selitys tikarin taistelulliseen funktioon ja "muotokieleen" perustuu siihen ajatukseen että tämänlaisella rakenteella saadaan aikaan vahva torjunta. Onkin totta, että väistin lähellä torjuminen on vahvempaa ja painopisteen siirtäminen tälle alueelle vahvistaa torjuntaa. Mutta toisaalta cinquedean väisti on melkoisen pieni. En rohkenisi kutsua sitä sen vuoksi kovin defensiiviseksi aseeksi.

Olenkin, kenties vähän häijysti, ottanut käyttööni toisen tulkintakentän.

On esitetty näkemyksiä joiden mukaan cinquedeojen koristeellisuus on kenties tärkein selitys sen muodolle. Tämä on helppoa ymmärtää ; Ne olivat todella koreita. Leveä teränosuus antoi tilaa koristeille. Ja näin terä toimii ikään kuin taulun alustana. ; Tämä näkemys ei ole aivan typerä. Tikarimalli ilmestyi "periaatteessa valmiina" ja ne olivat hyvin usein - ja jo alusta asti - hyvin koristeltuja. Ja niissäkin joissa ei ole kaiverruksia on usein leikitty veriurilla niin että niissä on kiinnostavia ryhmittymiä. Argumentiksi tämän näkemyksen puolesta toimii sekin että selvästi se "ei ole hyvä oikein missään".

Todennäköisesti tämä teoria on kuitenkin puutteellinen. Syynä onkin todennäköisemmin se, että renessanssiajalla ihannoitiin antiikkia. Ja leveytyväteräisiä tikareita tunnetaan menneisyydessä. Ne tosin oli tehty pronssista. Pronssi taas on sen verran pehmeämpää terästä että sen kanssa joudutaan rakentamaan enemmän tukevuutta antavia rakenteita. Pronssista ei yksinkertaisesti voi tehdä rapiirin tai smallswordin kaltaisia "piikkiaseita". Kun renessanssiherrasmies kuljettaa arjessa mukanaan tämän tyylistä veistä se selvästi heijastaa arvostuksia ja ihanteita. ; Tämä sopii siviilille joka on paitsi ei-sotilas. Tämä sopii siviilille joka on herrasmies.

Tämän selityksen todisteeksi voidaan esittää ihan se tosiasia, että cinquedea tunnetaan vähäiseessä määrin taiteen kautta. Ja tämä on kertonut siitä miten sitä on kannettu. Cinquedeaa on kannettu vyöllä selän takana niin että miekka on "vaakasuorassa" ja kahva sojottaa sivulle. Lisäksi säilyneet tupet ovat olleet sellaisia että ne ovat peittäneet koristeellisen terän. Joten vaikka niitäkin on koristeltu niin suuri osa tikarien hienoudesta on itse asiassa suuren osan ajasta ulkopuolisille näkymättömissä. Jos sen pääfunktiona olisi olla esittelyesine, niin niitä kannettaisiin vahvemmin näkyvissä. Eli joko aivan edessä tai sivussa. Takana pitäminen renessanssiajan vaatteissa viittaa enemmänkin siihen että ase on ollut itsepuolustusase.

Takaisin funktioon.

Oman hoopoiluni tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että cinquedea ei ole hyvä taisteluase. Mutta sen ei tarvitse ollakaan. Se on riittävän hyvä. Sillä voi satuttaa ja teloa ihmisiä. Se että sen funktio ei ole optimaalinen oikein mihinkään (eikä se ole silti monikäyttöinenkään) niin se ei tarkoita että se ei olisi riittävän hyvä itsepuolustusaseeksi.

Sen sijaan leveä terä ja veitsen kohtuullinen koko ovat psykologisia efektejä. Cinquedeat vetoavat ulkonäkönsä puolesta "harrastelijoihin" nykyaikanakin. Leveä terä vaikuttaa pelottavalta ja tehokkaalta. Tehokas stiletti -tyylinen pistoase tämän rinnalla voi tuntua jopa "naurettavan heppoiselta". Toisaalta kädensijan lähellä oleva painopiste tekee jotain muutakin kuin poistaa tehoja viilloilta. Se tekee tikarista hyvin nopeasti eri tavoilla pyöriteltävän. Miekoissa painopistettä siirretään lähelle kädensijaa kun halutaan että miekka on näppärästi suuntaansa muuttava ja tätä kautta käsiteltävä.

Väitänkin että arkisessa tilanteessa itsepuolustusaseen ei tarvitse olla tappolelu. Jos uhittelijoiden edessä heiluttaa machon näköistä nopeasti ja ketterästi pyöriteltävää veistä, syntyy tilanteeseen hyvin kielteisiä ajatuksia. Se on yksinkertaisesti psykologisesti pelottavaa vaikka ase ei olisikaan kamppailullisesti muuten kovin hyvä. (Vastustajatkin olivat todennäköisesti siviilejä, rosvoja tai vastaavia.)

Toisaalta se, että pistot eivät helposti mene kovin syvälle voi johtaa ajatuksia toiseenkin suuntaan. Sanotaan niin että "olen kuullut" että "puukkojunkkareissa ja mustalaisissa" on "tiettävästi" ollut sellaisia tahoja jotka ovat pitäneet puukkoa siten että vain pieni osa terästä tunkeutuu viilloissa tai pistoissa sisälle. Tällä on voimakas pelotteluvaikutus. Ja tätä on tehty juuri sen vuoksi että on haluttu haavoittaa mutta ei tappaa.

Itsepuolustustilanteessa - ja muutenkin renessanssi-italiassa - herrasmiehelle voi nähdä monenlaisia tilanteita joissa pelottelulla ja ei-tappavalla viiltelyllä ja satuttamisella on saatu aikaiseksi se miksi sitä nyt on veitseen ylipäätään tarvinnutkaan tarttua.

Anarkotyrannia? Eli ajatuksia itselataavien aseiden kieltämisestä

"Takkiraudassa" käsiteltiin EU:n tuliaserajoitusta. Itselataavat aseet halutaan kieltää yksityishenkilöiltä. "Syyksi ilmaistaan Ranskan islamistinen rynnäkkökiväärihyökkäys." Tämä laki ei rajoittaisi monia revolvereja tai haulikkoja. Mutta toisaalta tämä rajoittaisi monia muitakin aseita kuin "konetuliaseita". Monet aivan tavallisessa tarkkuusammunnassa käytetyt pistoolit ovat "itselataavia". Ja joitain metsästysaseita. Tässä suhteessa en itsekään pidä tästä laista.

Tuliaseet ovat minusta banaaleja, mutta tämä on esteettinen kannanotto enkä halua laajentaa tätä pidemmälle. Näen että jos maaliin ampuminen ja metsästys ovat sallittua harrastetta, niin sellaisiin käytetyt aseet ovat aivan hyväksyttäviä. Siitä huolimatta että on olemassa murhaiskuja omistavia ääliöitä jotka tuskin ansaitsevat happea jota hengittävät.
1: Tosin oikeus hengittämiseen lienee perusoikeus, joten ansaitseminen ei ehkä merkitse kovin paljoa niiden kohdalla. Perusoikeuksia ei voi riistää ihmiseltä milloinkaan, ei edes kusipäiltä, rikollisilta ja idiooteilta, tai edes idioottimaisilta kusipäisiltä rikollisilta. Palaan tähän myöhemmin tässä blogauksessa.

Olen nimittäin elänyt sellaisessa maailmassa, jossa perusasetelmana on se, että ihminen on syytön kunnes hänet osoitetaan syylliseksi. Näin ollen valtion tulee jossain määrin luottaa kansalaisiinsa - ainakin siihen asti kunnes nämä töppäilevät. Tätä asennetta kuvaakin sellainen - nykytilaa kuvaava - järjestelmä jossa aseisiin tarvitaan kantolupa mutta tämän saa melko helposti jos taustalla ei ole rikosrekisteriä.
1: Se, että rikolliset hankkivat aseita laittomasti on toki ilmiselvä asia. Mutta valtio ei valitettavasti voi tehdä muuta kuin tehdä asioita laittomiksi. Se ei voi tehdä asioita mahdottomiksi. Siksi esimerkiksi ylinopeuksista sakotetaan eikä estetä autoja ajamasta niin lujaa. Eikä poliisien ylinopeutta valvovia kamerajärjestelmiä kielletä sillä että hoopot kuitenkin ajelevat ylinopeutta.

Kannatetaan samaa asiaa, mutta eri argumentein ja maailmankuvin.

Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä on sellaisia piirteitä että olen hyvin erimielinen niiden kanssa. ; Nykymaailma on jostain syystä sellainen että moni näkee asiat ikään kuin agendojen kautta. Se, että haluaa tukea jotain asiaa tarkoittaa että hänen tulee kannattaa tätä puoltavia argumentteja ja vihata sitä vastustavia argumentteja. Asian ei kuitenkaan pitäisi olla näin. Lähes kaikkiin asioihin on argumentteja puolesta ja vastaan. Ja puolustavissa ja vastustavissa argumenteissa on seassa yleensä sekä hyviä että huonoja argumentteja. Arvio syntyy siitä että nämä tunnetaan ja sitten näitä arvioidaan. Tämä ei toki tiivisty näppäriksi statementeiksi joita suun kautta hengittäväin osasto voi hokea näppärästi ulkolukuna. Jossa on yksi siisti oikea vastaus joka on ehdoton ja jonka vaihtoehtoja ei edes tarvitse harkita. Mielestäni tämä onkin näppärä tilanne katsoa tilannetta jossa samaa asiaa puolustetaan hyvin vastakkaisista näkökulmista.

Käyn niitä läpi koska ne ovat (kuitenkin) toistuvia. Moni arvostaa niitä ja ne kuvaavat monien mielipiteitä. Ja tätä kautta ne on hyvä (vähintään) tuntea. Osa niistä jopa ansaitsee lähemmän tarkastelun. Valitettavana ja toistuvana teemana on orjuus -sanan ylikäyttö. "Ruukinmatruunan on pakko todeta, että mitäs minä sanoin. EU on koko ajan kehittymässä enemmän ja enemmän totalitaristisen Eurostoliiton suuntaan. Aseeton kansa on puolustuskyvytön kansa, ja aseettomia ihmisiä on helppoa tylyttää, kiusata, nöyryyttää ja nujertaa. Kun ihmisiltä viedään viimeinen keino puolustaa itseään, heistä tulee orjia." Tämä on oikeasti sukua sille uhriutumisasenteelle jota vihaan nyky-yhteiskunnassa. Tämä on johtanut hyvin omituisiin tilanteisiin. Esimerkiksi moni on siirtänyt kiusaamisen tekojenkuvaamisesta kokemukseen. Ja tästä on syntynyt tilanne jossa "jokaistahan kiusataan". Tämä väheäntää kiusaamis -sanan arvoa ja vakavuutta ja on poissa kiusatuilta. Samoin "orjuus" -sanan käyttö EU:n sisällä nykysuomessa tavallisen kansalaisen kohdalla on liioittelu.

Takkirauta -blogi toki elää konservatiivisen muodin pinnalla, osittain siksi että blogi tuntuu elävän ulkomaisia blogiartikkeleja lukien ja niitä osittain kääntäen. Siksi, kun vielä muutama vuosi sitten konservatiivit kauhistelivat uusateisteja koska nämä haittasivat yhteiskuntarauhaa ja voisivat surmata ihmisiä koska vain kristinusko ja muu vastaava uskonto voi antaa ei-nihilistiset arvot, on nyt ääni muuttunut kellossa. Kun pari vuotta sitten ranskan vallankumous oli vaarallinen esimerkki siitä, miten ateismi johtaa väkivaltaiseen anarkiaan ja kansannousuihin, voidaan konservatiivisissa blogeissa tänä päivänä siteerata "marseljeesia" aivan vakavasti.
1: "Aux armes, citoyens! Formez vos battaillons!" Minua paranoidimpi voisi nähdä tämän jopa kutsuna väkivaltaan. Tämänlainen varustautuminen ja valmistautuminen onkin äärioikeiston puolella tällä hetkellä muotia. Minun on kuitenkin vaikeaa liittää "Ruukinmatruunaa" äärioikeistoon. Joskin hän on vaikuttanut olevan jonkinlaisessa kurimuksessa jonka lopputulemana saattaa olla niin että hänestä tulee sellainen.

Näin ollen en ole yllättynyt siitä että aseiden kantamisessa vedotaan enemmänkin "korpilain tarpeeseen". "Euroopassa väkivalta-, omaisuus- ja seksuaalirikoksissa. Samoin olemme nähneet, kuinka kyvytön ja haluton poliisi on kaikkialla turvaamaan han-eurooppalaisten oikeuksia ja turvallisuutta. Meidät han-eurooppalaiset on jätetty oman onnemme nojaan ja lainsuojattomiksi kehitysmaalaisten väkivaltaa kohtaan. Näin se anarkotyrannia etenee. Anarkiaa rikollisille, tyranniaa lainkuuliaisille kansalaisille." Tuota lainausta tarvitaan tietenkin jotta saadaan oikeutettua otsikossa käytetty "anarkotyrannia".

Asenteista argumentteihin

Yllä kuvasin lähinnä erimielisyyttä. On asenteita ja mielipiteitä jotka ovat erilaisia. Tämä on kenties tärkeä taustoittava tieto. Mutta se ei ole kovin argumentatiivista. Se on lähinnä sellaista mielipidekirjoittamista joka tehdään mielipide edellä. Monet näyttävät arvostavan sellaista. Minusta sellaisessa ei panosteta riittävästi. Se on oikomista. Se on älyllistä laiskuutta. Ja tälläinen ei ansaitse kunnioitusta, jota osoitetaan esimerkiksi kirjoittamalla pitkiä vastineita. (Ajankäyttö on minulle kunnioitusta ja relevanssin antamista. Jopa silloin kun seassa on "haista paskaa". Se on temperamenttini ilmentymistä jossa sisäinen rumuuteni pulpahtaa pinnalle.)

Mutta tätä on toki katsottava hitusen tarkemmin. Takkirauta ilmaisee näkemystään ei-argumentatiivisesti. On ilmeisesti näppärää ilmaista itseään statementein. Sillä tavalla saadaan esimerkiksi seuraavia lauseita "Aseenkanto on vapaan ihmisen perimmäisin perusoikeus. Ei sananvapaus, ei omistamisenvapaus, ei liikkumisenvapaus vaan aseenkanto. Vain vapaa ihminen saa kantaa aseita. Orja ei saa." Jossain määrin tämä statementjoukko voidaan nähdä perusteltuna. Tai ainakin se voidaan sovittaa aatehistoriaan ymmärrettävällä tavalla.

Konservatiivit käyttävätkin usein tässä statementien sijaan lainausta jossa on perustelu. Kyseessä on Jeffersonin näkemys, tai ehkä oikeastaan hänen suuhunsa laitettu sitaatti. "Founding Fathers" on USA:ssa hämmentävä lähes pyhimyksenkaltaisiksi nostettu ihmisjoukko. Ja tätä kautta lausunnolla on USA:ssa argumentaation lisäksi vahva symboliarvo. Suomessa on helpompaa olla neutraali ja katsoa onko sanotussa järkeä. Samalla tulee määriteltyä keskeisiä käsitteitä. Ja ne määrittynevät tavalla jolla niitä on "Takkiraudassa" käytetty. "When governments fear the people, there is liberty" ... "When the people fear the government, there is tyranny. The strongest reason for the people to retain the right to keep and bear arms is, as a last resort, to protect themselves against tyranny in government."

Argumenttina on siis se, että on riskinä että valtio on julma ja sortava. Ja tätä kautta olisi tarve ihmisten puolustaa itseään. Takkiraudassa ollaan usein melko vahvasti anarkiaa vastaan, joten ei ole ihme että anarkia nähdään vain rikollisten, haittamaahanmuuttajien ja vastaavien ominaisuutena. Tosiasiassa itse näkisin että asekielto ei ole anarkotyranniaa. Se on anarkotyrannian antiteesi. Jos vain keskusjohdetulla hallinnolla on aseet ja sitä kautta sitä vastaan ei olisi mitään keinoja - parlamentaarisia tai muita - on määritelmällisesti keskusjohdettua systeemiä. Anarkisti ei kannata tämänlaista. Anarkismi on määritelmällisesti tämänlaisia rakenteita vastaan hyökkäämistä. Joten itse asiassa Jeffersonin sitaatti voidaan nähdä hyvinkin pro-anarkistisena. Tämä ei toki tee ongelmaa olemattomaksi. Se tekee "anarkia" -termin liittämisen tähän ongelmaan perustelemattomana, jopa tyhmänä.

Toinen asia joka tuosta monien konservatiivien arvostamasta Jefferson pseudo-sitaatista saadaan irti on sitten se, että selvää on että aseet eivät ole itseisarvo. Ne ovat välinearvo. Tätä kautta ne eivät mitenkään voi olla perimmäisin tai syvin arvo. Välinearvolla kun on arvo vain sitä kautta että ne takaavat muita arvoja. On kieltämättä mahdollista että tuliaseilla voidaan taistella ranskan tai venäjän vallankumouksen hengessä keskusjohtavaa hallitusta vastaan. Mutta tämä oikeutetaan sillä että taistelemalla puolustetaan esimerkiksi mainittuja liikkumisen ja sanomisen vapauksia. Ja muitakin vastaavia vapauksia. (Kuten mahdollisuutta saada reilu ja julkinen oikeudenkäynti.) Aseilla voidaan puolustaa omaisuutta vain jos omistusoikeus on puolustamisen arvoinen itseisarvo.
1: Ja itse asiassa tätä korostaa sekin että aseen omistaminen vaatii omistusoikeuden tunnustamista. Voit omistaa ilman aseita mutta et voi omistaa asetta ilman omistusoikeutta. Joten se siitä "perimmäisyydestä". Aseenkantoa voi pitää tärkeänä mutta tämänlaiset lausunnot viittaavat että "älykkyys" ja "perusteltavuus" ja "ei-sentimentaalinen sepeäminen" eivät ole niitä käsitteitä joita itselataavien aseiden kantamista koskeva teksti piti sisällään...

Ja tästä oikeastaan päästään siihen miksi orjilla ei ole aseita. Aseet eivät ole perimmäinen ja syvin oikeus johon olisi lupa kaikilla rikollisilla ja ihmisillä. Aseet eivät ole se joka esimerkiksi oikeusvaltioissa lakijärjestelmässä otetaan viimeisenä pois. Ihmisen oikeutta esimerkiksi ravintoon pidetään keskeisempänä. Putkaan otettu epäilty riisutaan tyypillisesti aseista jo ennen kuin häneltä viedään vapaus. Vapauden menetys arvioidaan oikeudessa oikeudenkäynnissä ja jos on tullut ilman syytä pidätetyksi, tästä on mahdollista saada korvauksia. Sen sijaan siitä jos viattomana putkaan viedyltä on pidätystilanteessa kiistetty mahdollisuus hakea kotoa tuliaseita mukaan putkaan ei vaadita korvauksia. Aseet ovat privileegio. Ja privileegioita ei ole kaikilla ihmisillä. Orjilla on kaikista vähiten privileegoita. Orjilla on vain syvimmät perusoikeudet.
1: Jos monissa paikoissa niitäkään. Kenties orjuus on sitä, että syvimpiä perusoikeuksia on viety. Kenties orjuus on sitä että vapaus on viety ilman rikollisuuteen osallistumista. Kenties orjuus on enemmänkin käytännössä samaa kuin "palkaton työntekijä" kuin sitä että hän olisi "joku joka ei saa kantaa sanotaan nyt vaikka konetuliasetta". Jos konetuliaseissa tulee raja niin onko orja sellainen jolla ei ole lupaa omistaa omaa panssarivaunua? Miksi ei jos kerran tuohon tuliasepuolellekin on jo lähdetty? Olenko orja kun hallitus ei anna minulle mahdollisuutta ydinaseen omistamiseen? Tuskin. Joku voisi selittää tähän vastaukseksi jotain mitä itse tykkään sanoa ; Eli se, että terve normaali kansalainen käyttää asetta metsästykseen ja tarkkuusammuntaan. Mutta tätä tietä ei voi käyttää siinä vaiheessa kun ollaan pseudo-Jeffersonin hengessä selittämässä siitä miten kansalaisten täytyy hyökätä väkivaltaisesti hallitusta vastaan. Sillä poliitikkojen tarkka-ammuta metsästysmielessä ei ole tätä vaihtoehtoista funktiota. Kun tuolle tielle lähdetään rauhanomainen funktio argumenttina on pakko heittää ikkunasta.

Tältä osin tuliaseet ovat minulle tässä osin kuin miekkoja ; Minulle on ilmiselvää että on kunnia harrastaa miekkailua, koska se on jotain joka sallitaan sillä että ollaan riittävän tolkullisia vastuullisia aikuisia. Tämä on etuoikeus ja ilo. Ei mikään riisumaton perusoikeus joka kuvaa jotain alinta väkivaltarikollista muta-aivojen ryönää jossa ei eroteta "siistejä asioita" "yleisoikeuksista". Jos joku väkivaltainen aseveljiään vaarantava riehuja saa potkut salilta, olen vain tyytyväinen. Ja jos tämä poispotkittu valittaa "perusoikeuksista puolustaa itseään" niin näen sen vain demonstraationa siitä että hän ei kykene erottamaan "mä haluun" -tasoa "mä tarvitsen" -tasosta ja "minulla on oikeus" -tasosta. Tämänlainen kitisijä on lapsen tasolla ja demonstroi valituksellaan sitä että hän nimenomaan ei ansaitse.

Ironinen twisti.

Asekielto ei ole totaalinen tuliaseiden kantamisen kielto. Tämä on mielenkiintoinen detalji. Sillä "Takkiraudan" teksti muistuttaa kovasti tekstiä yleisestä kaikkien tuliaseiden kieltämisestä. Tämänlainen lokeroimattomuus ei ole toki yllättävää. Mutta sillä on omituinen implikaatio.

Konservatiivipiireissä on totuttu käyttämään melko paljon aseidenkanto-oikeuden puolustamista koulusurmien tyylisissä tilanteissa. Tilanne on toki tässä tapauksessa hyvin rinnastettava, että "Charlie Hebdo" -lehteen tehty isku on luonteva reaktio (pelkureille). Vastaavat halutaan (sinänsä ymmärrettävästi) estää. (Tehdä mahdollisimman mahdottomiksi sillä tavalla jolla oikeusvaltioissa voidaan, kieltämällä lailla.) Koulusurmiin reagoiminen kiellolla nojautuu varmasti samanlaiseen järkyttymiseen ja vastaavan torjumisen haluun.

Kiinnostavaa onkin, että koulusurmien yhteydessä on korostettu että tuliaseita ei tarvitse kieltää. Koska sitä voidaan puolustaa itseään puukolla tai millä vain. Symboliseksi aseeksi tässä on näyttänyt muodustuvan ruuvimeisseli, jolla kuulemma voi näppärästi tappaa ihmisiä silläkin. Joten vaarallisten asioiden kieltämiselle ei olisi tarvetta tuliaseiden kohdalla. (Vaikka ruuvimeisseli ei tietysti kenestäkään ole tuliase. Kyse on siitä että sillä voi tappaa.) Ja tuore tapaus Trolhättanista näyttääkin että koulusurmiin kyetään ei-banaaleinkin asein. (Toki miekalla varustautunut hyökkääjä sai hengiltä melko pienen määrän ihmisiä. Verrattuna siihen mihin pistoolilla voi. Joten asekieltojen kannattajien asenne siitä että aseet joilla on helppo tappaa paljon ihmisiä on syytä kieltää vahvemmin on yhä jossain määrin perusteltu.)

Tässä asekieltokohdassa sitä voitaisiin kuitenkin sanoa että miten niin sitä ei voida hyökätä hallitusta vastaan. Kun kyllähän sitä saa ihmisiä hengiltä niillä ruuvimeisseleilläkin. Jos tämä koulusurmien asepuolustuksessa otetut argumentit otetaan vakavasti, niin tosiasiassa Pseudo-Jeffersonilainen argumentti ei murru. Ihmiset voivat yhä puolustaa itseään hallitusta vastaan.

Itse en toki ole arvostanut tuota "ruuvimeisselintappoteho" -argumenttia. Joten minulle tilanne ei merkitse mitään. Minusta kysymys on mittakaavasta. Ihmisillä on privileegioita, joita voidaan karsia esimerkiksi tappoteho mielessä siten että harmaasävyisessä vaarallisuuslistausmaailmassa jokin vain kielletään. Mutta moni konservatiivi välttää tätä harmaasävyistä ajattelua "ruuvimeisselillätappamistehoargumenteissaan", joten tosiasiassa heidän ei pitäisi välittää. Sillä mitä väliä on että kielletään yksi tietynlainen tuliasetyyppi kun tosiasiassa hallitusta vastaan voisi taistella ihan kertalaukeavilla tuliaseilla ja revolvereilla. (Tai ruuvimeisseleillä.) Ollakseen sisäisesti koherentti "ruuvimeisseliargumentin" kannattajan tulisi korostaa sitä miten triviaalia on kieltää itselataavat aseet kun terroristit voivat tosiasiassa tehdä vastaavia terrori-iskuja K -raudan kautta.

Toki minun on tunnustettava että ostan tämän "ruuvimeisseliargumentin" siinä mielessä että olen tiedostanut että halutessani minä, kuten oikeastaan ihan kaikki muutkin, voimme tappaa oikeastaan lähes kenet tahansa muun ihmisen Suomessa. Tässä on toki joitain rajoitteita. Tilanteet vaativat usein MAD -hengen. (Mutually Assured Destruction.) Eli jos tekijä ei välitä kuoleeko prosessissa ja jääkö kiinni ja vankilaan, hän voi tosiasiassa tehdä melko paljon kaikenlaista. Kunhan suunnittelee. (Olenkin vääntänyt tästä sellaista juttua että kun joku kertoi että "siinä vaiheessa kun hyttynen istahtaa omille kiveksille tietää että kaikkia ongelmia ei voi ratkaista väkivallalla" olen täsmentänyt että väkivalta on tuossakin ratkaisu, jos vain oikein kovasti haluaa tuhota sen itikan. Kysymys on siitä miten välittää siitä miten itselle käy.) Tässä mielessä jossain määrin Jeffersonin periaate siitä että hallituksen on pelättävä kansalaisia on olemassa jossain ruuvimeisselien tasolla. Käytännössä olisi toki helpompaa hoitaa tälläiset pikkuseikat sillä että jokainen saa omistaa tankkeja, sinkoja ja maamiinoja. (Sirpalemiinat ovat tiettävästi varsin edullisiakin per kappale.) Joten jossain määrin ruuvimeisselit eivät tarjoa ihan tasapuolista suojaa. Kamppailullisesti tuliase on "great equalizer". Miekkakin tasavertaistaa ihmisiä. Tämä on taatusti antielitististä siinä määrin että fyysisten ominaisuuksien ja taitojen tarve muuttuu. Miekalla pärjää taitava mutta fyysisesti heikompi. Tuliaseilla pärjää kuka tahansa. (Joka tekee "kenestä tahansa tuliaseenkäyttäjästä" tehokkaamman koulusurmaajan kuin miekasta joka sentään vaatii sen että osaa tehdä jotain.)

Pieni ajatus : Kaksikielisyydestä, vallasta ja hieman ironiastakin

Roomalaiset puhuivat latinaa. Tämä on yleistä tietoa. On kuitenkin syytä muistaa että roomalaisilla oli viha-rakkaus -suhde kreikkalaisiin. Ja kreikan kieltä käytettiin melko paljon. Aluksi se oli pääasiassa "maahanmuuttajien ja orjien" kieltä. Ja monet orjat olivat kaksikielisiä. Mutta myöhemmin ylhäisö piti kreikan kielestä ; Kreikka oli paitsi turmeluksen niin myös filosofian ja kulttuurin kieli. Tavallinen "kotimaalainen" roomalainen puhui latinaa ja siksi kreikan kieli oli ylhäisölle myös keino erottautua.

Tämä "ylhäisöllisyys" on hauskaa pitää mielessä, kun Rooman hajottua ylhäisö käytti latinaa tieteen ja teologian kielenä. Sillä tässä yhteydessä ei (a) otettu kreikkaa kaikista oleellisimmaksi kieleksi ja (b) oltiin edelleen harjoittamassa kieltä joka ei ole oman kotimaan kieli. ~ Mutta toisaalta ; Jos mietitään Venäjän vallankumousta, suuri osa ylhäisöstä osasi puhua venäjää mutta siihen aikaan aristokraatit puhuivat muodikkaasti ranskaa.

Aikaisemmin suomessakin puhuttiin ruotsia. Ruotsin kieltä ei toki valittu siksi että saataisiin Rooman mahtavan valtakunnan eksoottisia fiboja. Syynä oli valloituspolitiikka. Mutta väline oli sama. Ruotsin kieli oli siitä käytännöllinen että ylhäisö saattoi pitää sen itsellään. Ruotsin kielen opettaminen kaikille on tälläisessä tilanteessa tietenkin vapauttava. Nykyään kun ruotsin valta on kutistunut ja se on muuttunut "harmittomaksi 6% kulttuuriseksi kuriositeetiksi" sama kielenopettelu on muuttunut monille pakkopullaksi.

Sillä, let's face it ; Kaksikielisyyttä tuetaan tasa-arvoisena ja sitä tarvitaan vain jos valloilla on jonkinlainen kulttuurieliitti jonka täytyy jotenkin erottautua. Ja nykyaikana tiedämme missä tämä valta sijaitsee, sillä tieteen kieli on englanti ja jopa internetissä puhutaan rallienglantia ja ties mitä tankeroenglantia. Mikä ärsyttää monia kun he ovat suomalaisia ja käyvät suomalaisissa ryhmissä internetissä. Mutta he eivät olekaan 31337. Ihme n00beja.

---

Kielet voivat myös etääntyä ja elitisoitua muutoin. Japanin keisarit puhuivat ylhäisöjapania. Ja kun keisari Hirohito esiintyi radiossa ensimmäistä kertaa, tilaisuudessa jossa suuri osa japanin kansalaisista kuuli hänen äänensä ensimmäistä kertaa, he eivät tahtoneet ymmärtää mitä Hirohito sanoi koska ylhäisön tapa käyttää japania oli erkaantunut siitä miten tavalliset japanilaiset puhuivat. (Viesti oli muuten suunnilleen "Sotatilanne ei välttämättä ole kääntynyt eduksemme.") Tähän liittyen ; Tervetuloa minun blogiini. Sen ymmärrettävyyttä ja kielellisiä ratkaisuja ei ole välttämättä pidetty parhaina mahdollisina. Syytän lauserakenteestani ja virkkeistäni kirjallisuutta joihin tutustuin liian nuorena ; Gabriel Garcia Márquezillahan virkkeet kestävät yli sivun verran. Loenin virkkeet kestävät kolmattakin sivua. Henry Millerkään ei tuhlannut pisteitä "Kravun kääntöpiirissä". Ongelmani kielessä ovat usein siinä että yritän liian vaikeita. En välttämättä edes osaa tuottaa "normaalia lausetta". En tiedä minkälaisia lauseita "tavalliset ihmiset käyttävät". Tämä on taatusti jonkinlaista kulttuurielitismiä. Mikäli haluatte välttää kohtaloni, neuvon että ette lue kaunokirjallisuutta ennen kuin reaaliaineet ovat kunnossa. Toisin päin jutuista ei enää saa mitään selvää.

Hegesiaan opista ; Eli miten idiootteja kohdellaan

Olen hankkinut Michel de Montaignen "Esseitä (III)" suomeksi käänntettynä. Olen ollut tyytyväinen ratkaisuun. Englanniksi on erilaista lukea materiaalia. Ranskaa en osaa. Ja on aivan eri asia lukea kirjoja ajan kanssa kuin kirjastossa tai lyhyellä laina -ajalla. Näyttää siltä että Montaignea tulee lukea kuten hän on kertonut sen kirjoittaneensa. Ei yhteen menoon, vaan pieni pala kerrallaan ja asioista toiseen ja takaisin seilaten. ; Kirjaa lukiessa koen samanaikaisesti epämääräistä samastumiskokemusta. Ynnä ihmetystä siihen että Montaignen tuotantoa on asetettu katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen osastolle.

Hänen esseensä keskustelutaidosta on kiinnostava. Se nimittäin kannustaa sopuisuuteen. (Häntä lukiessa minun korvani punoittavat monin paikoin. Ja aivan syystä.) Mutta kuitenkin Montaignen näkemykseen kuului "Hegesiaan oppi, että ihmistä ei tule vihata eikä soimata vaan opettaa, pätee muualla mutta tässä tapauksessa on epäoikeudenmukaista ja epäinhimillistä pelastaa ja nostaa pystyyn ihminen, joka ei osaa ottaa siitä opikseen ja joka siitä vain pahenee." Tämänlainen ajatus voidaan sovittaa vaikka hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Periaatteeseen joka on hyvä renki mutta huono isäntä.

Montaignella tuntuu olevan jonkinnäköinen aavistus ns. Dunning-Kruger -efektistä. Eli siitä että oikeasti kunnolla tyhmä on varma eikä edes tunnista huonouttaan. Hän kirjoittaa "Typeryys ja sekava ajattelu eivät ole parannettavissa." Hän vertaa sitä "Eivät miehet muutu rohkeiksi ja sotaisiksi hyvän puheen ansiosta sen enempää kuin ihmisestä tulee hetkessä muusikko kuuntelemalla kaunista laulua."

Montaigne liittää tietyt tunnusmerkit keskusteluun jota ei kannata pelastaa.
* Erimielisyys hänen kanssaan ei tietenkään ole perustelu. Ei edes se, että Montaigne pitää omaa kantaansa ilmiselvyytenä. Itse asiassa päinvastoin : Jos ihminen näyttää sanovan hyviä mielipiteitä ja edustavan hyvää makua, on syytä katsoa miten hän tekee sen. "Kuulen päivittäin tyhmien ihmisten sanovan asioita jotka eivät ole tyhmiä."
* Tomppelit kun voivat käyttää oikoteitä. "...Kuunneltuaan kokonaisen sivun Vergiliuksen säkeitä he voivat turvallisin mielin huudahtaa "Kuinka kaunista!" Ovelat pelastautuvat sillä tavoin. Mutta lähteä analysoimaan hyvää kirjailijaa kohta kohdalta ja osoittaa täsmällisin ja tarkoin valituin esimerkein, missä kohdin hän ylittää itsensä..."
* Ja samassa hengessä hän korostaa että he mielellään komppaavat jos joku argumentoi heidän puolestaan. "Mutta jos selitätte heille asian ja vahvistatte sen todeksi, he käyttävät oitis tulkintanne omaksi hyödykseen ja ryöstävät sen itselleen. "Se on prikulleen minun ajatukseni; sitä juuri minä tarkoitin, te veitte sanat suustani." Pötypuhetta."
* Myöskään epävarmuus ei ollut haitta. Itse asiassa varmat ihmiset olivat ongelmallisimpia. Ja tässä tilanteessa ei mikään aatelisarvokaan pelasta. "Eräs ylettömän rikas mies esitti mielipiteensä jonkin satunnaisen seikan johdosta kevyessä pöytäkeskustelussa ja aloitti täsmälleen näillä sanoilla "Ihmisen täytyy olla täysi valehtelija ja täysi tollo, jos haluaa väittää muuta kuin että..." ja niin edespäin. Moista filosofista pistopuhetta on kuunneltava tikari kädessä!"

Montaigne moittii tässä laupeudesta. "Te ojennatte hänelle kätenne. Mitä se hyödyttää? He eivät ole siitä teille kiitollisia ja tyhmistyvät vain entisestään. Älkää tukeko heitä, antakaa heidän tulla toimeen omillaan; silloin he käsittelevät aihetta kuin ihmiset, jotka pelkäävät polttavansa näppinsä."

Tämä on jossain määrin vahvuuteni ja heikkouteni (samanaikaisesti). Tuota kautta voinee ymmärtää monet blogini kommentointiin asettamat vaatimukseni. Muun muassa miksi en hyväksy pelkkää linkkisotaa (komppaus) ja toivon asiassa pysymistä koska sitä kautta on vaikeampaa luikerrella opittuihin kliseefraaseihin ja esittää hyväksi mauksi kutsuttuja asioita jotka on otettu talteen ymmärtämättä.

Ja samaa kautta selvinnee minkä asenneilmapiirin kautta olen monesti hyvinkin julma. Jossain määrin tosin on epäselvää että kumpi on ensin. Omalle temperamentille sopiva tyyli josta tehdään keskustelukulttuuri. Vai että ensin on keskustleukulttuuri johon oma persoona sitten sovittautuu. Kysymys on haasteellinen niin minun kuin Montaignenkin kohdalla. Sillä Montaigne itse uskoi luonnollisuuteen, siihen mikä tuntui oikealta ja miten hän teki asioita luontevasti. On hyvinkin mahdollista koristella temperamenttityyppi hyveillä. Ja näin voidaan tehdä olipa temperamentti mitä tahansa. Vihaisuudesta voidaan tuottaa rohkeutta ja jääräpäisyyttä. Empatian puutteesta saadaan epäkohteliaisuuden sijasta rehellisyyttä pelkällä sanakikkailulla.

Descartesin mitta täyteen - ja muita detaljeja

Filosofiaa pidetään usein kynäniskojen puuhana. Jopa sellaisena joka näivettää. Se ei toki olekaan mitenkään fyysinen harrastus. Jotkut filosofit, kuten Michel de Montaigne (1533-1592), onkin korostanut sitä että hän oli huono miekkailija ja ratsastaja.

Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.

Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.

Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.

Mikael Jungnerilla ei ole kunniaa

Enemmistön tyrannia ratsastaa homoparin päältä.

Tämän päivän "ykköspuheenaihe" on ollut luonnollisesti se, että lakivaliokunta hylkäsi aloitteen sukupuolineutraalista avioliitosta. En nyt voi sanoa riemuitsevani päätöksestä. Mutta tämä kuuluu demokraattiseen prosessiin. Siinä voidaan saada sanoa poikkeavia näkemyksiä ja yrittää tehdä muutoksia käytännössä mihin tahansa pykälään. Ja sitten tässä voidaan epäonnistua. Toki tässä kohden epäonnistuminen ei ole vielä kovin merkittävä. Sillä tosiasiassa asia päätetään vasta syksymmällä. Päätöstä kuvattiin "pettymykseksi" ja "täpäräksi".

Henkeni mukailee Esa Turkulaista joka tiivisti tilanteen "Kansalaisaloitteessa oli 166 851 allekirjoitusta. Avioliittolain muuttamista kannatti tutkimuksessa 65% suomalaisista. Aloitteen käsittelyn hylkäsi tänään lakivaliokunnassa 10 ihmistä." On toki kiehtovaa huomata miten tämä asia selvästi on päätetty faktapohjalta. He kun kutsuivat monia perhe-elämän, lasten, vanhusten ym. etujen valvojaa kertomaan kantojaan. Ja Puolimatkaa lukuunottamatta henkenä oli, että lakialoite on hyvä. Etenkin keskustapuolie näytti että se ei anna tämänlaisten vaikuttaa jo ennalta päätettyihin "uskonnollis-teologisiin" ja "perseen ällötysperustaisiin" näkemyksiin.

On kieltämättä hieman ironista että kun riittävän moni haluaa sukupuolineutraalin avioliiton, niin ääntä annetaan Tapio Puolimatkan kaltaiselle uskonmiehelle - ja tämä saa siitä jopa rahaa. Mutta olen tietoinen että tämä kuuluu systeemiin. Tulos on lähinnä symbolinen, sillä asiasta päättää vasta eduskunta - tietäen varsin hyvin että tulos oli täpärä. Ja tietäen että enemmistö on sitä mieltä mitä on. Ja symboliseksi päätöksen tekee enimmäkseen se, että päätös satuttiin tekemään ns. Pride -teemaviikolla.

En voi olla vihainen kenellekään Oinoselle tai Niikolle asiasta. Toki on hyvin erikoista jos demokraattisen järjestön osanen kutsuu lakiesitystä "höpöhöpölaiksi", mutta heidän toimensa on kuitenkin aivan avointa. Demokratia tarkoittaa juuri sitä että myös vanha täyskalkkeutunut jäärä ja kreationisti-idiootti saavat osallistua päätöksentekoprosessiin yhteisissä asioissa. Jos ei tiedosta tätä, vaan sen sijaan väittää että joku mielipide ja sen ilmaisu olisi "epäsuomalaista" elää teokratiassa tai despotiassa jossa kansalaisuus olisi jonkinlainen erityisoikeus joka ansaittaisiin sillä että nuoleskellaan ideologisia järjestöjä.

Sen sijaan huomiota herättää se, miksi päätös oli se mikä oli. Tosiasiassa päätös olisi ollut toinen jos moni pikkuasia ei olisi muuttunut. Paikalta puuttui sosiaalidemokraatteja joiden kannat ovat olleet lainmuutoksen puolella. Heidät korvattiin keskustalaisilta jotka sitten ovat yhdenmukaistaneet kantaansa. Tämä on häpeäksi puolueelle jota olen esimerkiksi äänestänyt. No, ei tapahdu toiste. Tämä on osa demokratiaprojektia. Ääni menee eikä tule takaisin. Luottamus saadaan äänestämällä oikein. Vallassa ei ole kansanedustaja vaan se taho joka heidät valtaan äänestää. Joten tässäkään ei ole mitään jota voisi vastustaa.

Mutta Jungner. Hän tuli myöhässä. Ja se ei ollut ensimmäinen kerta. Itse asiassa hän myöhästelee lähes joka toinen kerta. On toki eri asia olla työpaikassa jossa on joustava työaika. Sinne voi tulla miten mielii ja mennä miten mielii. Mutta tälläisessä työssä ei ole oikeastaan olemassa "myöhästymisen" käsitettä. On vain työpanos ja projekti, ja kenties deadline. Mutta Jungner on töissä paikassa jossa hän voi myöhästellä. Ja tähän en voi sanoa muuta kuin hokea slogania mitä minulle on opetettu-iskostettu. "Kekkonen ei myöhästynyt koskaan". Täsmällisyys on hallitsijoiden kunnioitusta ja myöhästely on häpeäksi. Jungnerista on kerrottu "meheviä twiittejä". Hän ansaitsee ne.

Minä sen sijaan vain totean, että olen joskus pitänyt Mikael Jungneria herrasmiehenä. Nyt en voi todeta muuta kuin että osa poissaoloista vaikuttaa todellakin olevan sellaisia että hän ikään kuin "ei kehtaa äänestää". Tai sitten hän myöhästyy koska ei kunnioita pestiään. Ja tämä kertoo että hän on (1) Joko pelkurirassukka joka ei uskalla seisoa sanojensa takana, vaan leikkii "mitä haluaisin äänestää" -tasolla kuin joku joka haaveilee vallasta sosiaalisessa mediassa. (2) Joku joka ei kunnioita työtään ja joka monessa muussa paikassa olisikin saanut potkut. Mutta ei saa koska tämänlaisissa pesteissä potkuja ei jaeta. Eli hän halveksii avoimesti ilman seurauksia. (+) Sillä ei ole mitään väliä kumpi tilanne on kyseessä. Hänellä ei ole kunniaa.

---

Jonain historiallisina aikoina Mikael Jungner voisi halutessaan ansaita kunniansa takaisin siten, että hänen sekundanttinsa ottaisi yhteyttä minun sekundanttiini ja sitten asia läpikäytäisiin aamunkoitteessa smallswordien kanssa hänen haluamassaan paikassa aamunkoitteeessa. Emme elä noita historiallisia aikoja.

Miekkailua elokuvissa ; "Parasta" ja "Just parasta"

Ylläoleva klippi on otsikoitu varsin korskeasti parhaaksi elokuvasapelitaisteluksi. (En tiedä mistä elokuvasta se on.) Sen katsominen on siitä mielenkiintoista että ensivilkaisulta se on siisti. Kunnes osapuolet alkavat taistelemaan (itselleni tuntemattomasta syystä). Sitten se vaikuttaa melko komedialliselta. Komediallista siinä mielessä että siinä ei ole mitään kovin hienoa, ja liikkeet tuntuvat jotenkin ylenmääräisiltä ja liioitelluilta. Lisäksi kohtauksessa häiritsevää on se, että toisen miekka vaihtaa muotoaan aina välistä. (Onko aseessa nyrkin yli kaartuvaa suojaa kädensijassa vai ei? Päättäkää!)

Mutta kaiken kaikkiaan se ei ole aivan huono. Suurta kohtaa itse asiassa haittaa se, että hyvin vähän näytetään. Ja siksi tekniikka-analyysiä on varsin haastavaa tehdä. Mutta jos katsotaan näyttelijöitä ja sitä mitä nähdään voidaan sanoa että näyttelijöiksi elokuvassa kamppailu on ihan kohtuullista. He käyttävät oikeita aseita, toki mitä ilmeisemmin tylsytettyjä mutta terästä. He eivät käytä suojauksia. Ja he selvästi kohdistavat hyökkäykset kohti vastapuolella olevaa ihmistä sen sijaan että huitoisivat ilmaan tai pelkästään vastustajan aseeseen - mitkä ovat elokuvissa hyvin tavallinen tapa hoitaa asia, ihan sen takia että tämä on turvallista näyttelijöille. Kameratemppuja ei käytetä ja monessa kohdassa näkee että leikkauksia ei ole edes voitu tehdä. Osa kohdista vihjaa vahvaan koreografiointiin. Esimerkiksi sitä että sapelista vaihdetaan selän takana kättä on tuolla tavalla jotain joka toimii vain koreografioituna ja jota ei voi tehdä miekkataistelussa. Luultavasti näyttelijöille on pidetty pari tuntia aiheesta ja sitten heidät on pistetty ruudulle.

Mutta ei sillä tavalla että se olisi martial art. Vaan sillä tavalla, että se on realistista. Jos esimerkiksi katsotaan asentoa voidaan huomata että tukijalan käyttö on aivan hyväksyttävissä. Mutta sitten toisaalta sitä usein pidetään kättä hyvin ojossa ja esillä. Sellaisella tavalla joka tekee kädestä paitsi maalitaulun, niin myös jotain sellaista johon itse lyödään helposti. On hieman noloa tehdä kaksintaistelu jossa viillät omalla miekallasi oman ranteesi auki. Ja se on riskinä tämänlaisessa. Lisäksi kun katsoo liikehdintää, on helppoa huomata epävarmuutta asennoissa ja kävelyssä. Jopa silloin kun vastustaja on selvästi miekankantaman ulkopuolella. Samoin näyttelijät kääntävät päätään taakse tilanteissa joissa pitäisi pysyä ryhdikkäänä jotta voi puolustaa itseään mahdollisimman hyvin. Nämä ovat kömpelöitä. Mutta kömpelöitä hyvin realistisella tavalla. Ihmiset toimivat stressin alla hyvinkin eri tavoin kuin treenatessaan tekniikkaa ystävien kanssa turvallisella salilla. Päänasentovirheet, epävarma askellus ja käden tunkeminen eteen ovat itse asiassa jotain jota harrastajat tekevät hyvin usein jos heidän keskittymisensä herpaantuu. Virheet eivät siis ole hyvää taistelua, mutta ne ovat autenttisenoloista. Kohtaus on siis astetta parempi kuin miltä se ensivilkaisulla näyttää.

Toki minun täytyy tuon jälkeen ottaa kantaa myös toiseen videoon.


"Rob Royn" loppukaksintaistelu on toisella tavalla esimerkki kohtuullisen hyvästä miekkailukohtauksesta. Sitä on hyvin hankalaa luokitella, koska sen perusongelma on tavallaan perusteltu. Kohtaus on pinnallisesti backsword (tai "basket hilted broadsword") vs. rapiiri. Asevalinnassa on luonnollisesti paljon asennetta ja merkitystä. Pistokeskeinen tyyli viittaa aristokraattiseen maailmanmiehen tapaan toimia. Kun taas Rob Royn miekalla on juurevammat ja "alueelle kuuluvammat" perustat. Ja kun kädensijana on elokuvassa nähty "koppa", ranteen ojentaminen vaikeutuu niin että tyyli on viiltokeskeisempi.

Kuitenkin juuri tässä kontekstissa pistomiekankäyttäjän toimissa ei näytä olevan oikein mitään järkeä. Hän huitoo yllättävissä määrin. Mutta kun katsotaan pistomiekkaa tarkemmin, voidaan huomata että se ei oikeasti edusta mitään aikakautta. Se ei toisin sanoen ole standardiase. Ja kun sen muotokieltä katsotaan tarkemmin, voidaan huomata että se on modifioitu siten että siihen on lisätty viilto-ominaisuuksia. Näin ollen käyttötapa on astetta perustellumpi. (Ja koska Rob Roynkin aseella voisi oikeasti myös pistää, se on vain hankalampaa ja vähemmän luontevaa hänen aseellaan voidaan huomata että itse asiassa viilto vs. pisto -näkökulma koostuu enemmän painotuksista kuin siitä että toinen tekee yhtä ja toinen toista.) Itse asiassa Rob Royn vastustajalla on karkeasti ottaen kombinaatio kahdesta herrasmiehen aseesta. Kädensija on rapiermäinen mutta terä on itse asiassa laivastoupseereille tyylisestä épée anglaisesta/"spadroonista". Tämänlainen erikoisvalmistettu ase sopiikin elokuvassa esitetylle kierolle ja pahalle hahmolle.

Jos elokuvaa katsotaan, niin Rob Roytä haavoitetaan monta kertaa. Tämä kertoo siitä että viilto-ominaisuuksia on. Mutta ne eivät ole hirvittävän voimakkaita. Viiltely on mahdollista juuri koska aseen terä on "eistandardi". Mutta ne eivät ole tuhoisan tehokkaita. Tämä on juuri tämänlaiselle aseelle odotettavaa. Voidaan itse asiassa jopa pitää hyvin perusteltuna että Rob Royn vastustaja on sadisti joka haluaa leikkiä vihollisellaan. Ja että siksi hän tavallaan osoittaa omaa ylivertaisuuttaan viiltelemällä ja satuttamalla vastustajaansa monta kertaa. Tämä korostaa kieron hahmon sadismia ja ylimielisyyttä. Joka lopulta johtaa hänen tuhoonsa. Sillä Rob Roylle riittää kertaonnistuminen.

Toisaalta Rob Roy näyttää taistelun kuluessa tekevän toistuvasti samaa virhettä vastustajansa kanssa. Jostain syystä Rob Royn vastustaja näyttää pistävän paljon jalkoihin. Ja Rob Roy kuluttaa aikaansa tämän torjumiseen. Kun tilanteeseen on oikeasti vain yksi teknisesti fiksu tapa toimia. Jos toinen ulottuu lyömään sinua jalkoihin, hän on riittävän lähellä jotta yllät lyömään tätä päähän. Alas viety miekka jättää pään myös täysin suojattomaksi. Standarditemppu olisikin lyödä ja askeltaa siten että samalla vihollista lyödään päähän kun maalina olevaa jalkaa siirretään askeleella taakse. Näin jalka väistää samalla kun ase lyö täysin avoimeen paikkaan. Tätä voi perustella sillä että intuitiivisesti ihminen usein torjuu asetta. Ja Rob Roy nyt on kuitenkin "lantsari". Kenties hän ei ole tottunut tämänlaisiin pistotyylisiin hyökkäyksiin ja pelkästään vastustajan uudentyyppinen toiminta tekee tässä sen että hän ei osaa toimia järkevimmällä mahdollisella tavalla.

Itse asiassa tässä kohtauksessa pahin virhe koskee lopputilannetta. Rob Roy nappaa vihollisensa aseen terästä kiinni, siirtää aseen pois tieltä ja iskee käytännössä puolustuskyvyttömäksi tehtyä vastustajaa. Tässä kohtauksessa epärealistista ei ole että miekasta tartutaan. Tosiasiassa eurooppalaisessa miekkailussa terästä on tartuttu kiinni jopa kesken taistelua. Ja tässä tilanteessa miekkaa pidetään melko stabiilina, suoraan tartuttavana kohteena. Rob Royn toiminta on uskottavaa ja realistista tältä osin. Epärealistista on sen sijaan se, että tämä johtaa siihen että hänen käteensä tulee syvä haava. Olen nähnyt kuinka toisen täysin terävästä aseesta on tartuttu ja tämän on annettu yrittää  vetää sitä. Miekka pysyy kädessä hyvin tukevasti eikä siitä tule naarmuakaan. Haava tulisi vasta siinä vaiheessa jos ote luistaa. Ja tässä tilanteessa se tarkoittaa sitä että ote ei pidäkään ja sitten miekka ei olekaan niin hyvin kontrollissa. Eli Rob Royn hyökkäys olisi voitu sittenkin estää. (Kenties vihollinen ei sitten vain ollut riittävän nopea, joten kyllä kuvattukin on teknisesti mahdollinen.)

Pieni huomautus ; Miekat eivät ole niin keskeisiä

Miekoilla on hyvin vahva karisma. Sen vuoksi japanilaisesta samuraista tulee mieleen hänen katanamiekkansa ja eurooppalaisesta ritarista hänen pitkä miekkansa. Tässä unohtuu kuitenkin helposti se, että miekka on ns. side arm. Se ei siis ole käytännössä ollut sotakäytössä se pääasiallinen ase. Itse asiassa tämä voidaan liittää suoraan aiemmin esittämääni George Silverin aseluokitteluun. Toki miekat ovat käteviä arkisissa itsepuolustustilanteissa ja (etenkin laittomissa) kaksintaistelutyylisissä tilanteissa koska ne ovat kätevästi mukana kannettavissa.

Sotatilanteessa miekka on lähinnä vara-ase johon tartutaan kun pääasiallinen ase on jostain syystä muuttunut tarpeettomaksi tai se on menetetty. Siksi ritarilla keihästyylinen ratkaisu (spear tai lance) on ollut keskeisempi. Ritarit olivat ennen kaikkea ratsuväkeä.

Ja kuten "JapanRefrence" muistuttaa, tosiasiassa samuraikaan ei ollut pääasiassa miekkamies. Miekka oli kallis ja tätä kautta sillä oli funktionaalisuuden lisäksi luksusarvoa ja tätä kautta siitä oli helppoa tehdä yläluokan symboli. "Sometimes a samurai is pictured as entirely dependent on the katana for fighting. This is, much like difference between the role of a crossbow in medieval Europe and the role of sword to a knight, a symbol of being samurai rather than the actual importance of katana itself." Pääasiassa hevosella ja jousella (yumi) toimiva samurai joka olisi jalkaisin ja pelkällä miekalla liikenteessä aina olisi likimain sama kuin joku joka sanoisi, että hän ei ole oikein mieskään.

---

Tätä kaikkea ette sitten kuulleet minulta.

Pieni ajatus ; Oikeuksista, tasa -arvosta ja reiluudesta

Vanhemman polven herrasmies kertoi että hänestä tasa-arvo on vienyt paljon naisilta. Että hänen nuoruudessaan opetettiin että naisia pitää auttaa, heille pitää avata ovi, olla kohteliaita. Ja että naisten puolesta ollaan valmiita kuolemaan. Tasa -arvo on hänestä romuttanut tämän, ja siksi voi olla vaikeaa ymmärtää miksi naiset haluavat tasa-arvoa. Että kenties feminismi on hämännyt monia, se kun ajaa nimellisesti oikeuksia naisille mutta ei olekaan tasa-arvon puolella. Ja että tosiasiassa ennen naisilla on ollut paremmin ja ihmiset ovat olleet myös tasa-arvoisempia. Erilaisin mutta yhtä suurin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Hän ei liene ainut tätä linjaa ajava. Näkemys on luultavasti melko yleinen. Jos feminismi on tasa-arvo vs. sovinismi -keskustelua jossa keskitytään oikeuksiin, on helppoa nähdä vastapuoli demonisena. Suuri osa feminismin vastapoolista koostuu kuitenkin sovinistien lisäksi myös näistä tämäntyyppisistä herrasmiehistä.

Ja kyllähän herrasmiehellä jotain ideaa on. Jos nimittäin katsotaan mitä hänen mainitsemansa asiat ovat, ne ovat privileegioita. Nykyään katsotaan että nainen ei saa uhrata itseään ja henkeään kun mietitään vaikka naisia armeijasta. On kuitenkin varsin helppoa nähdä että päinvastoin, lupa olla menemättä rintamalle ikäviin oloihin ammuttavaksi on privileegio, erikoisoikeus joka ei suinkaan koske miehiä.

Kysymys onkin juuri siitä että tavallaan oikeudet eivät ole oleellinen tapa katsoa asiaa ollenkaan kun katsotaan tasa-arvoa. Herrasmiehien viittaamat asiat eivät ole taustaltaan välttämättä naistenhalveksintaa - vaikka toki se helposti kääntyy sovinistiseen muotoon jossa naiset eivät ikään kuin pystyisi siihen mihin heitä ei pakoteta.

Herrasmies ei siis suinkaan demonstroinut sitä että tasa-arvo olisi ollut parempi ennen. Hän puhui oikeuksista ja niiden määrästä. Tasa-arvon myötä murtuvat niin rajoitteet kuin erioikeudetkin. Siitähän siinä juuri on määritelmällisesti kysymys.

Miekat vai pistoolit?

Otsikon kysymys on kaksintaisteluun liittyvä klassikko. Se on tietyllä tavalla myös retorinen kysymys johon on, luonnollisesti, vain yksi eettisesti vahva ja perusteltu vastaus. Se on myös nimenomaan se kysymys jonka haastettu saa.

Haastaja joutuu ottamaan huomioon lähinnä suuttumuksensa ja siihen liittyvän sosiaalisen hierarkian ; Kaksintaistelu on, noin karkeasti sanoen, kahden herrasmiehen välinen taistelu. Tämä on oleellista. Sillä usein väkivalta on hierarkista. Jos vastapuoli pelaa valtahierarkialla, on kenties assassinaatio oikeampi ratkaisu. Kaksintaistelussa, sen ihannemuodossa, ei sen sijaan hypätä puskista vaan se käydään "tasaisella".

Siksi kun saa haasteen, haastaja tavallaan tunnustaa sinut vertaisekseen. Se on siis tavallaan vähän kuin kunnianosoitus. Kaksintaistelusta kieltäytyminen on siksi jotain jota on pidetty pelkuruutena (pelkää henkensä puolesta) tai harvemmin loukkauksena (ei pidä haastajaa herrasmiehenä). Molemmissa tapauksissa haastajan kieltäytyminen johtaa helposti siihen, että hänen ei katsota toimineen herrasmiesmäisesti. ; Kun kaksintaistelut olivat "normi" vaikka ne olivat laittomia, saattoi käydä niin että upseeri ei voinut edetä urallaan koska oli kieltäytynyt kaksintaistelusta. Eli voidakseen tehdä työnsä ja pitää maineensa piti rikkoa lakia. (Lakia ja käytänteitä ei saa sekoittaa toisiinsa.)

Siksi kenties tärkein kysymys johon joutuu vastaamaan on "miekat vai pistoolit"?

Useimmat lähestyvät tätä strategisesti. Siinä hengessä että halutaan elää kaksintaistelun jälkeenkin. Jopa Fiore dei Liberi muistuttaa että on turvallisempaa taistella kokemattomia nuorukaisia tai vanhoja ukkoja vastaan. Koska haastajalla on kyky arvioida sitä ketä haastaa, on tietysti hyvä että nimenomaan haastettu vastaa kysymykseen siitä millä asein taistelu käydään. Sillä muutoin riittäisi että opettelisi oikein hyväksi miekkailijaksi ja haastaisi kaikki miekkailuperustaiseen kaksintaisteluun. Haastettu voi sen sijaan pelata omilla vahvuuksillaan ja haastajaa jarruttelee se, että hän joutuu todennäköisesti taistelemaan omilla heikkousalueillaan.

Ei esimerkiksi ole kovin vaikeaa arvata että välttelisin tuliaseita viimeiseen asti. ; Toki paras strategia ei ole katsoa omia vahvuuksia. Sillä kaksintaistelussa taito joka ratkaisee ei ole absoluuttinen taito vaan relatiivinen taito. Jos joku hyvä miekkamies haastaa minut, on melko varmaa että valitsen pistoolit. Sillä vaikka en ole kummoinen ampuja, olen silti varmasti parempi ampuja suhteessa heihin kuin miekkailija. (Jopa siinä tapauksessa että toinen olisi kohtuullinen ampuja. Moni on taidoillaan ikään kuin ihan eri eksponenttejen kanssa pelaava.)

Mutta mukana on myös eksistentiaalista suhtautumista. Esimerkiksi itse pidän ampuma-aseita banaaleina. Ja pidän niitä banaaleina siksi, että ne ovat kliinisiä. Monen ajatus on varmasti juuri päinvastainen. Pistooli on siisti ja teknologiaa, kun miekka on sotkuinen ja iänikuinen. Mutta tässä minulla onkin vahvana rinnastuksena itse etäisyys. ; Kiusaamisessa töniminen ei ole yhtä loukkaavaa kuin se, että hieman kauempaa heitetään pikkukivillä. Sillä halveksunnassa ei ole kysymys suorasta damagesta. Etäisyys ja kliinisyys viittaa siihen, että toinen nähdään ikään kuin jotenkin kontaminoivana.

Itse olen asenteiltani "jopa puukkomies". Kaksintaistelutilanteessa tilanne on henkilökohtainen ja on ihastuttavaa tuntea kuinka toinen menee rikki. Se on epämääräisellä tavalla eihalveksuvaa. Ruumiinrakenteeni ei tosin ole tähän ihanteellinen. Sillä nyrkkisääntönä on se, että mitä lyhyempi välimatka, sitä enemmän painia ja vääntämistä tulee mukaan. Ja vaikka tekniikka riittää pitkälle, on tässä painosta hyötyä. (Fantasiaelokuvissa tikarimies on aina se laiha ja ketterä kaveri, ja tämä hieman ihmetyttää.) Se, että sanoisin haasteessa "pistooli" olisi siis kenties jo itsessään loukkaus.

Mitä yhteistä on Sherlock Holmesilla ja aktivismifeminismillä?

Sherlock Holmes edustaa hyvin vanhakantaista etsivätyyppiä. Hän on yhdenlaisen brittigentlemannin ideaalin mukainen. Hahmoa on vaikea liittää mihinkään kovin moderniin, saati aktivistiseen feminismiin. Hieman tarkempi miettiminen tuo mieleen historiallisen yhteyden, tarkalleen ottaen ajassa ja paikassa. Nimittäin naiset hakivat briteissä äänioikeutta samaan aikaan kuin Holmes seikkaili.

Vielä tarkempikin yhteys löytyy. Nimittäin Barton-Wright. Olen aiemmin kirjoittanut tästä jujutsua viktoriaaniseen brittiyhteiskuntaan muotoilleesta eksentrikosta. Ja siitä, miten hän sai sen verran mainetta, että hänen oppinsa mainitaan, joskin kirjoitusvirheen kera, yhdessä keskeisimmistä Sherlock Holmesin seikkailussa.

Barton-Wright liittyy kuitenkin epäsuorasti myös suffragetteihin. Uusin "Tieteen Kuvalehti Historia (3/2014)" kertoo siitä miten feministit kokivat kovaa vastustusta. Aiheeseen liittyen kirjoitettiin esimerkiksi ns. mustasta perjantaista, 18. marraskuuta 1910 jolloin feministit tekivät mielenosoituksia kun lakiehdotus, toki rikkaille suodusta, naisten äänioikeudesta oli hyllytetty.

Naisjärjestö WSPU piti sisällään aktivistijoukon nimeltä "The Bodyguard". Sen parissa näkyvässä roolissa oli länsimaiden eräs ensimmäisistä naispuolisista itsepuolustuslajien opettajista, Edith Garrud. Garrud oli opetellut jujutsua Barton-Wrightin johdolla. Jujutsun avulla fyysisesti hennompi nainen kykeni päihittämään miehiä, jopa poliiseja.

Mielestäni tämä on hyvä muistutus niille, joista itsepuolustuslajit ovat jotenkin maskuliinista järjestelmää tukevien sovinistien asia. Ja jopa jonkinlainen perheväkivallan markkeri. (Ja voi kyllä - jostain syystä itsepuolustuslajien harrastaminen nähdään tietyissä piireissä vaimonhakkaajien harrastuksena.) Tätä on vaikeaa käsittää, sillä perinteisesti maskuliinista ylivaltaa on ylläpidetty sillä että miehet ovat keskimäärin fyysisesti voimakkaampia kuin naiset. Itsepuolustuslajit siirtävät valtaa voimasta taitoon.

Ja tämä on nähdäkseni lähes yhtä vapauttavaa kuin se, miten moni yhteiskunta on saavuttanut menestystä siitä että periytyvät edut on muutettu eduiksi jotka saadaan koulutuksella, taidolla ja ansioilla ; Valtajärjestelmät tuppaavat tällaisessä maailmassa olemaan aina väliaikaisia.

Ryhti ; Kun tyyli kohtaa tarkoituksen

Sarjakuvissa ja elokuvissa sankarit kuvataan usein hieman etukumarassa asennossa. Tästä niska eteenpäin sojottamisesta hyvänä esimerkkinä on "Arrow" -sarjan mainonnassa käytetty profiilikuva. Luultavasti tämä asento tuo jonkinlaisen kulmien alta katsomisen, valppauden ja vaarallisuuden vaikutelman jolla halutaan kuvata sankarin jotain puolia.

Tai siis yleensä.

Kuitenkin jos katsotaan ritarikuvastoa, ihanteena on ollut suora ryhti ja ylväs eteenpäinkatsominen. Tämän voidaan nähdä kuvastavan rohkeutta ja statusta. Alaspäinkatsominen ja kumartelu kun on ollut alamaisuuden merkki. Siksi onkin tärkeää että ritari ei kumartele etukumaraan näyttääkseen vaaralliselta. Hän päinvastoin paljastaa kaulansa ja leukansa.

Pohjimmiltaan kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä ryhdistä ja sen tuomasta vaikutelmasta. Jokainen toimistotyöntekijä tietää että mukaan liittyy myös ergonomiaa. Huonossa ryhdissä rönöttäminen tuottaa selkäkipuja. Tällä on oleellinen osa myös ritarin ja gentlemannin elämässä. Esimerkiksi panssarin kantaminen onnistuu jos ei anna painon lyhistää itseä kasaan. Hyvällä ryhdillä paino minimoi selkäkivut ja maksimoi sen ajan jolla metallia voi pitää yllä.

Itse asiassa jos miekkailua harrastaa pidempään, sillä on vaikutusta yleiseen ryhtiin. ; Onkin huvittavaa huomata, miten harjoittelu tuottaa renessanssiajan maalauksista tutun ritarimaisen ryhdin ikäänkuin sivutuotteena. Voidaan jopa sanoa, että pään ja hartioiden asento on kenties helpoin tapa jolla pystyy suoraan näkemään toisen harjoittelumääriä. ; Kysymys ei siis ole pelkästään statuksenhausta vaan siitä että harjoittelu ritariksi vaikuttaa ryhtiin hyvin odotettavissa olevalla tavalla. Ja näin ryhti kuvaa ritarillisuutta ja ylväyttä muutakin kautta kuin jonain symbolisen tapakasvatuksen opettamana konventiona ja asemannäyttämiseen liittyvänä asentona. ; Oikealla tavalla harjaantunut lihaksisto liittyy oikeaan asentoon paljon syvällisemmin.

Pään asennot eivät ole satunnaisia
esimerkiksi tässä "Gladiatorian" (n.1430 jKr)
sivussa. Se on aivan yhtä oleellinen kuin
se, miten aseesta pitää kiinni.

Ryhti, mukaanlukien pään asento, vaikuttavat konkreettisesti tasapainoon. Tämä on aivan konkreettista ilman panssariakin. Ja koska panssari yleensä lisää paljon raskasta painoa kohtuullisen ylös (pää, hartiat jne.) se vaikuttaa tasapainopisteeseen. On tärkeää tiedostaa että kamppailun taito koostuu hyvin monen pieneltä tuntuvan asian huomaamiseen. Kun otetaan huomioon kaatamisen ja vaikka nivellukkojen mekaniikkaa, voimme huomata, että luut liittyvät yhteen ja siksi pikkosormennivelmanipulaatio tarjoaa mahdollisuuden muuttaa toisen lantiota. (Mikäli toinen ei halua murtaa sormeaan, that is.) Pää on kiinni niskassa ja tämä on kiinni lantiossa joka on yhteydessä maahan. Päänhallintaotteiden avulla toisia voidaan heittää maahan, ja asennolla on vaikutusta siihen miten paljon voimaa tarvitaan kaatamiseen. Lisäksi pää kuitenkin on korkealla painopisteen yläpuolella oleva pallo, jolla on painoa. Jo tämä tekee siitä tasapainon kannalta hyvin oleellisen.

Kautta aikojen on tiedetty,
että sankarin on, paitsi tehtävä
sankaritekoja, niin myös
tehtävä herooiset aktiot niin, että se
sankarointi myös näyttää hyvältä.

Tällä on sinänsä merkitystä. Minulla on aina ollut melko huono ryhti. Sitä on yritetty saada kuntoon mitä erilaisimmin keinoin. En ole yleensä ollut kovin kannustunut. Motivaatio on puuttunut. Ryhtini ei edelleenkään ole hyvä, mutta se on huomattavasti parempi. ; Tähän blogin taustakuvaksi laitettu kuva on etukumarassa, vaikutelman vuoksi ja siksi että siinä pitäisi ikään kuin olla nukkuva tai pyhää kokeva sellaisessa kombinaatiossa joka heijastelee agnostisuuttani. (Se teidän Jeesuksenne kiinnostaa ja nukuttaa minua.) Ryhti on tässä huono esteettisin syin. Luultavasti hieman samoin syin miksi "Arrown" tekijät ovat päätyneet tiettyyn pään asentoon mainoskuvissaan.

Samoin Helsingin Sanomien "maskissa olevan" kuvan kohdalla voidaan huomata että kuva näyttää etukumaralta. Syy on se, että olen etukumara. Luultavasti tämä kuva on valittu juuri siksi että se tarjoaa "Arrowmaisen" esteettisen asennon. Se sisältää jonkinlaista tyyliä. Asennossani on minua häiritsevä määrä yksityiskohtavirheitä - ainut tekosyyni on se, että se on otettu kesken tekniikkaa kun olen juuri siirtämässä jalkojani ja siksi olisin halunnut leikata kuvan lantion kohdalta katki. Näyttää että jalat olisivat yhdessä ja kuva vaikuttaa tasapainottomalta ja hyvin homoseksuellilta. Tarkemmassa analyysissä voi kuitenkin huomata, että tosiasiassa pääni asento ei ole niin huono. Sen huomaa kun katsoo asiaa niskan kautta. Ja sitten huomaa, että maskin läpi paistaa nenää ja leukaa. Ja tajuaa, että syynä on se, että minulla on merkittävän pieni pää. Maskini on tehty normaalikokoiselle ihmiselle ja se on yksinkertaisesti sen verran suuri, että se enemmänkin roikkuu kaulalla kuin on kunnolla päälakea suojaava maski. Tämä luo illuusion huonommasta asennosta kuin mitä siinä onkaan.

Mandariinit housuissa

Systomykoosin taideaiheisessa blogauksessa oli pieni yksityiskohta, joka kiinnitti huomioni. "Joistain tieteen tutkimustuloksista voi olla teknologista tai vastaavaa hyötyä, mutta mitä marginaalisimmille alueille mennään, sitä hämärämmältä tulosten käytännöllinen hyöty vaikuttaa. Mitä hyötyä on löytää uusi alkuluku, tai huomata että Joycen saksankielisissä teoksissa käytetään enemmän substantiiveja kuin verbejä, tai että kaksi prosenttia naisista pitää miesten haarat levällään istumista naisia alistavana?" Tällä on tietysti yhteyksiä Husserlin huomioihin, joista kirjoitin hyvin tuoreesti.

Otankin tällä kertaa esiin sen (pun intended), mitä naiset näkevät miesten haaroissa (kuin samoin). Tässä on kyseessä hieman sama kuin ns. homosaatiokeskustelussa. Olen ihmetellyt, miten monilla heteroseksuaaleilla on niin kova kiinnostus homoseksin näkemiseen, että heillä on jonkinlainen homotutka, jolla he tunnistavat että onko joku homoseksuaali tai edustaako hän abstraktimpaa homoseksuellismia. Itse olen tässä suhteessa hieman kuin "South Parkin" lippujakson lapset, jotka eivät huomaa että lipussa on hirtetty musta mies jonka ympärillä on iso joukko valkoisia riemuitsevia ihmisiä, ja puhuvat siksi vain kuolemantuomiosta eivätkä rasismista. En ymmärrä miksi minua pitäisi homottaa niin paljon, että kiinnittäisin huomiota muunlaisten ihmisen seksuaaliseen suuntautumiseen, kuin (a) joiden kanssa itse haluan harrastaa seksiä (b) jotka haluavat harrastaa seksiä minun kanssani.

Minun on hyvin vaikeaa nähdä sitä, miksi "jotkut naiset" todellakin näkevät haara-asennossa istuvien miesten asennossa vain sen mulkkuasian. Luultavasti tässä on takana hieman samantapainen ilmiö, mikä oli "Tämä päivä" -blogin puolella esillä. Nainen ei elä miesten kokemusmaailmassa, joten hänen tulkintansa ovat mieheydestä vieraantuneita. "Eberhardt on sekoittanut oman ärtymyksensä miesten iskuyrityksistä siihen miten miehet joutuvat tekemään niitä iskuyrityksiä kumppania etsiessään. Heitä harvemmin isketään. Jos iskettäisiin, heillä tuskin olisi niin suurta intoa yrittää itse iskeä naisihmisiä." Tässä voitaisiin puhua niukkuuden ja runsauden tematiikasta.
1: Ehkä neutraalimpi kulma löytyy siitä, miten "Kaikki rakastavat Raymond" -sarjassa Robert kertoo arvostavansa vanhempiensa vähää rakkautta enemmän kuin Raymond, koska Raymond kokee saamansa runsauden vanhempiensa harrastamana häirintänä. Robertin silmiin Raymond on ikään kuin suklaatehtaan liukuhihnan päässä mässyttämässä ja valittamassa siitä, että maha on kipeä. Robert sen sijaan osaa arvostaa suklaata, koska hän saa vain niitä murusia joita Raymondilta tipahtaa lattialle. Samalla sarjan vanhemmat ovat ahdistavia ja tunkeilevia. Molemmat ovat sekä oikeassa että väärässä.

Väittäisin, että haara-asennon ahdistelevuudessa on sama kuin naisten iskennässä. Naisten iskentä voi olla osana "miehistä metsästyskulttuuria" samalla kun naiset tulkitsevat kaiken muunkin, sellaisen ei sellaista olekaan, vain tästä näkökulmasta. Tämä taas on liian reduktiivista. On ikävää jos mies biologisena sukupuolena redusoituu seksuaalipalveluja tarjoavaksi kikkeliksi.

Itsekin ymmärrän että haara-asentoon liittyy aggressiivisia metaforia. Tilankäyttö on vallankäyttöä. (Kertokaa tämä naisten shoppailukasseille ja käsilaukuille!) Itse muistan kuinka erään kerran Seinäjoelta tullessa samaan junavaunuun tuli kookas, lihaksikas ja sikaniskainen öykkäri, joka istui samaan penkkiin. Pian hän istui haarat levällään ja tunki minua seinää vasten. Pian tätä seurasi suora käsky minun, paikkaan aiemmin istuneen, poistua paikalta. Runnominen oli melko kovaa. Haara-asentoa voidaan käyttää miehisen substanssin korostamiseksi, siksi että isojen lihasten lisäksi olisi myös isot pallit. Ja iso asento lisää uhkaavuutta ja vie tilaa. Taatusti osa haara-asennoista on vallankäyttöä.

Toisaalta palleissa on toinenkin puoli. Kyseinen öykkäri haara-asennossaan tarjosi muniaan ikään kuin ulkomaailman nähtäviksi. Naiset näkevät tämän varmasti jonkinlaiseksi yritykseksi hakea maskuliinisella mahdilla hurmausvoimaa. Tai jos ei hurmaantumista niin ainakin seksiä. Jos joku tulee hieromaan muniaan naamasi tai näyttelee niitä sinulle, tässä on selkeitä viestejä. Näin ollen etumusahdistelussa on selvästi ahdistavan paljon perää - ainakin joskus.

Ja tästä näkyvyydestä päästään siihen kulmaan joka on naisille melko vierasta. Nimittäin se, että pallit eivät ole mitään terästä. Itselläni kävi, luonteelleni tyypillisesti, mielessä murtaa kyseisen miehen maskuliinisuus pysyvästi. Se olisi ollut helppoa, koska, no, hänen haara-asentonsa jätti hänet tuolia vasten asentoon jossa (a) torjunta on hyvin vaikeaa (b) väistäminen on istualtaan käytännössä mahdotonta (c) no, ne ovat pallit. Penkkiä vasten murjottavissa tavalla jossa joustoa ja pelastustilaa näille pampuloille ei yksinkertaisesti löydy. Ja pallit eivät niin paljoa moukuttamista tarvitse. Vaikka em. mies varmasti nostaisi minut yhdellä kädellä ilman isoja muiden lihasten käyttöä, muniin ei voi kehittää harjoittelemalla vastaavaa kestovoimaa. Jätin toki nämä ideat toteutumatta, koska tein myös riskianalyysin ja päättelin että kyseinen sikaniska ei ollut vankilatuomioni arvoinen. Kaksintaisteluun kun tarvitaan kaksi herrasmiestä. Ja ainakaan hän ei ollut herrasmies.

Ja munat ovat se syy miksi miehet kusevat seisaaltaan ja istuvat haara-asennossa. Naisten on hyvin vaikeaa käsittää tätä ja hekin saattavat tunkea itselleen tilaa. Ja heitäkään vastaan palleja ei ole harjoitettu rusennusta kestäviksi. Intentioilla ei ole väliä, vaan puserrusmekaniikalta. Naiset usein kyseenalaistavat tämän selittämällä että, "kuinka isot ne muka voivat olla". Tämä on yritys siirtää puheenaihe syrjään. Käytännössä niin pieniä palleja ei olekaan, että sillä ei olisi väliä. ; On muistettava, että jalat ovat lantiossa kiinni. Jalkojen kulman kasvatus nostaa tilaa vähintäänpolviin asti. Niin kauan kuin luut eivät ole taipuisaa kumia,  tämä on fysiikan pakottama tilanvienti.

Toki luonto tarjoaa testiin
kaikenlaisia hedelmiä.
(Kuulostaa paremmalta italiaksi.)

En lähde tässä syyttämistielle, vaan ehdotan jokaiselle naiselle mahdollista tapaa ymmärtää tilannetta. Miehille saatetaan tuottaa samastumisvoimaa raskaana olevia naisia kohtaan siten, että miehet kantavat mahan päälle sidottuja raskaita juuttisäkkejä ja vastaavia. Ensin mieleeni tuli että naiset voisivat kantaa pöksyissään kananmunaa. Opettaisi tiettyä varovaisuutta. Sitten mietin että kananmuna tuskin vastaa kokoa tai seurauksia kovin hyvin. Indikaattori olisi vahva, mutta liioiteltu. Munat eivät kestä minkälaista tahansa rusentelua, mutta jos ne olisivat kananmunat, ei kukaan mies käyttäisi housuja tai kävisi töissä tai kulkisi junalla ikinä. Tilalle on otettava parempaa. Omenat ovat liian kovia ja suuria. Päädyin ajatukseen mandariinista. Ideana olisi pitää mandariini ehjänä. Jos housut sottautuvat mehusta, on puserrusta liikaa. Kokokin on uskottava, ei tarvita mitään mahtipalleja - päinvastoin, vaatimattomammillakin pääsee kokoluokkaan . Näin jalkojen asennoille saadaan realistisesti - jopa kokeilevien naisien kannalta reilusti ja anteliaasti - uskottavat toimintaehdot. Tästä puuttuu kipuaistimus, mutta nöyryyttä syntyy housuja sotkemallakin.

Tämän kokeilu vaikka viikon verran saattaisi tuoda naisille esiin viisautta ja kokemusta, jonka jälkeen he lakkaisivat heittämästä kikkelinkokovitsejä ja näkemällä haaruksissa pelkästään valtaa ja seksuaalisia valloitusyrityksiä. Homosaatiota joka paikassa näkeville en ole vielä keksinyt vastaavaa käytännön koetta tai sopeuttavaa, reflektioita kummuttavaa ja adaptoivaa kikkakutosta. Tosin en usko että kukaan feministi joka näkee haaruksissa vain valtaa olisi riittävän rohkea yrittääkseen todella tätä mandariinitempausta. Heiltä puuttuu yleensä kyky heittäytyä tälläisiin. He vaativat mukautumista vain muilta, eivät omilta käsilaukuiltaan.

Herrasmiehen itsepuolustus ; Viktoriaanista urheilua.

"Terve ja monipuolinen sukupuolielämä voi pelastaa nuorison paitsi urheilulta, myös uskonnolta."

("Napoleonin Kompleksit", "Muutama juttu")

Länsimainen itsepuolustus on karkeasti sanoen spesialistilajejen tekemistä ; Esimerkiksi nyrkkeily ja paini ovat keskittyneet hyvin spesifiin ja tarkasti määriteltyyn, rajattuun, tilanteeseen. Itämaisissa kamppailulajeissa taatusti viehättääkin niiden "hengellisen eksoottisen karisman" lisäksi niiden monipuolisuus.

Tämä karkea jako idän ja lännen välillä ei ole kuitenkaan mikään "ikuinen totuus" ;  Se, minkä ihminen näkee omin silmin avatessaan länsimaisia keskiaikaisia kamppailumanuaaleja, on juuri monipuolisuus. Nivellukkotekniikat, aseeton kamppailu, tikari, miekka ja keihäs ja ratsailla tehty kamppailu kuuluvat samaan systeemiin. Ja tämä oli hyvin yleistä. Länsimaisessa monipuolistamiskulttuurista on kuitenkin kenties asiallista ottaa hieman eksentrinen esimerkki.

E. W. Barton-Wright
Hampaisiin asti aseistautuneena.
Viiksillään.

Tämä esimerkki ei ole keskiajalta vaan viktoriaaniselta ajalta. Sen keskiössä on Edward William Barton-Wright. Hän syntyi vuonna 1860 intiassa niissä oloissa johon länsimaiset ihmiset siihen aikaan intiassa syntyivät. Hän koulutti itsensä insinööriksi. Nuoruutensa päivinä Barton-Wright asui jonkin aikaa japanissa jossa hän harjoitteli jiu-jitsua. Vuonna 1898 Barton-Wright muutti Lontooseen. Ja tässä vaiheessa hänellä oli mielessään ajatus oman itsepuolustusjärjestelmän kehittämisestä. Hän huomasi että jiu-jitsu oli erikoistunut japanilaiseen kulttuuriympäristöön ja se oli sopeutunut niihin olosuhteisiin. Hänestä länsimainen kulttuuri tarvitsisi omansa. Siksipä hän huipensi kehittelytyönsä vuonna 1900, jolloin hän aloitti bartitsu -koulunsa.

Tässä itsepuolustuslajissa oli jiu-jitsua muistuttava ydin, jota oli maustettu nyrkkeilystä ja savatesta saaduilla elementeillä jota oli koristeltu kävelykepin käyttämisellä. Barton-Wright oli hyvin ylpeä aikaansaannoksestaan ja hän korosti että se toimi hyvinkin erilaisissa tilanteissa mitä tahansa hyökkäämistä vastaan. Tämä väite saa tukea siitä että systeemissä ideaa tuettiin mahdollisuudella soveltaa sitä monenlaisiin aivan erilaisiin lähestymistapoihin ja tilanteisiin.
1: Osa systeemistä on kehitetty tilanteisiin joissa käsitellään epämiellyttäviä ihmisiä "undesirables". Esimerkiksi jos olet ravintolassa ja joku loukkaa naisia, hänet täytyy saattaa pois tilasta. Tämä on nivellukko-hallintaotteiden käyttöä tavalla joka muistuttaa väkivallan sijasta jotain mitä vartijat ja poliisit opettelevat voimankäytössään.
2: Osa tekniikoista korostaa yllätyshyökkäyksiä joissa paetaan erilaisista kuristus- ja sidontaotteista. Eli jostain jota kaapatuksi joutuva tai ryöstetyksi joutuva voi kohdata.
3: Osa on klassisempaa itsepuolustusta jossa vihollinen hyökkää ja tätä vastaan puolustetaan. Barton-Wright korosti että vastustaja voi käyttää mitä tahansa pullosta piilossa olevaan veitseen tai kävelykeppiin. Puolustuatuminenkin tehtiin tämä huomioiden, kuitenkin sillä tavalla että oletuksena oli että herrasmiehen itsensä käsissä ei ole mitään erikoista. Kävelykeppi - josta oli tarjolla montaa sorttia ja Barton-Wright harjoittikin lajissaan sekä pitkää että lyhyttä kävelykeppiä -  ja paljaat kädet olivat siihen aikaan uskottavia käsilläolevia välineitä joten niiden käyttämiseen keskityttiin.

4: Kenties erikoisin osio Barton-Wrightillä oli kuitenkin polkupyörän kanssa tehdyt tekniikat. Polkupyörän selässä ajava puolustautuu ja käyttää polkupyörää suojana ja hallitsee pyöränsä avulla tilaa. Samoin henkilö saattoi joutua polkupyörällä ajavan potkaisemaksi ja tätäkin vastaan oli syytä harjaantua. Barton-Wrightillä oli jopa ohjeita joissa polkupyörän selästä ei tarvitse edes nousta jos ajaa toisen varpaiden päälle tai suihkuttaa toisen silmille vettä ja yrittää paeta. Polkupyörän selästä voitiin tietysti myös syöksyä toisen päälle suoraan sylipainiin jolloin polkupyörää ajavan liikevoima auttoi ja teki hyökkääjän saamasta iskusta kovan.

Barton-Wrightin laji on itse asiassa pakko nähdä osana sen ajan kulttuuria. Varhaisemmat systeemit olivat toki myös herrasmiehille tarkoitettuja lajeja, mutta tämä oli selvästi itsepuolustusta eikä kaksintaistelua kuten varhaisemmat eurooppalaiset versiot. Laji voitiin nähdä lajina jossa japanilaisten Do (tie/filosofia) oli korvattu viktoriaanisen ajan asenteiden ydinhengellä. Tämä ei tietyssä mielessä tuhoa do:n ideaa. Laji nähdään itsekasvun menetelmänä. Kuitenkin Barton-Wright oli hyvin käytäntökeskeinen jolloin lajia myytiin ikään kuin käytännöllisenä keinona tarpeeseen joten se tässä mielessä edusti jutsu -lajeja.
1: Do ja jutsu -lajit voi olla vaikea erottaa toisistaan. Niissä voi olla ihan samoja tekniikoitakin ja ne voivat näyttää ulkopuolisille miltei samoilta tehtynäkin. Kenties eron ymmärtää parhaiten tarinalla oikeasta elämästä. Minulla on pieniä yhteyksiä esimerkiksi kendon ja ninjutsun harrastajiin. Siksi tiedän kuinka eräässä harjoittelutilassa Helsingissä kävi seuraavaa : Iaidoa, eli "miekan vedon taidetta" kauan harrastanut ja taitava mies kohtasi ninjutsun osaajan. He ottivat pari leikkimielistä erää. He sopivat aloittavansa ase huotrassa. Tämä asetelma on tietysti iaidon puolella, se kun on spesialisoitunut tähän kun taas ninjutsussa on monenlaisia kikkoja. Ninjutsuka päihitti kuitenkin iaidokan kerran toisensa jälkeen. Iaidoka ei edes ehtinyt vetää asettaan huotrasta kun ninjutsuka oli jo lyönyt ja vetämässä asetta takaisin huotraan. Tämä on yllättävää koska periaatteessa tässä ninjutsuka päihitti iaidokan juuri sellaisella tavallakin joka iaidokoilla kehittyy äärimmilleen. Syy tähän pärjäämiseen oli erikoinen ja se oli selvää ulkopuolelta seuraajille, mutta ei iaidokalle itselleen: Ninjutsuka käytti täysimittaista huotraa, mutta hän piti siinä lyhyttä wakizashia. Miekan kohdalla aseen pituutta edestäpäin nopeassa liikkeessä on yllättävän vaikeaa havaita. Ja kyllä. Tämä suhtautuminen sääntöihin ja taiteeseen kuvastavat do:ta ja ennen kaikkea jutsua. ; Huijaamisen taju kuuluu osaksi prosessia, koska asenne on pragmaattinen eikä idealistinen. ~ Tämä on taiteen ja taidon välinen ero ; Tosin taido taas on taidetta.

Monestihan englantilaisesta herrasmiehestä voi syntyä mielikuva kalpeasta intellektuellista jolla ei ole tunne-elämää vaan kohteliaisuus. Mutta viktoriaanisena aikana kuva ihmisestä ei nimenomaan ollut tämä. Itse asiassa alkuperäinen Sherlock Holmeskin - jonka paluu kuolleista selitettiin sillä että hän osasi nyrkkeilyä, miekkailua ja baritsua joka on itse asiassa typotettu referenssi juuri tämän blogauksen keskiöhenkilöön - oli paljon menevämpi mies kuin miksi hänet on monissa ohjelmissa tehty. Ajatus objektiivisesta ulkopuolisesta miehestä jonka henki ylittää materian ja valtaa maailman teknologialla on syntynyt vasta myöhemmin. Viktoriaaniseen aikaan fyysinen kultturi oli kunnioituksessa. ns. "Muscular Christianity" oli hyvin muodikas näkemys. Siinä noudatettiin antiikin perinnettä siitä että "mens sana in corpore sano" (terve sielu terveessä ruumiissa). Olikin moraalinen velvollisuus pitää huolta mielestään ja ruumiistaan ja siksi englantilaisen herrasmiehen piti olla myös fyysisesti hyväkuntoinen.

Kuitenkin viktoriaanisena aikana oli ongelma. Se oli teknologia. Tai oikeastaan teknologia ei ollut ongelma, vaan se että se vähensi mekaanisen raatamistyön tekemistä. Kun liikkuminen mekanisoitui, edes ratsastus - tuo perinteinen tapa pitää itsensä fyysisesti hyväkuntoisena ilman työtä - ei pitänyt kunnossa. Koska ruumiinkulttuuri nähtiin erottamattomana osana muutakin kulttuuria, se johti siihen yksinkertaiseen asiaan, että ihmiset harrastivat liikuntaa.

Ja samanaikaisesti yhteiskunnassa oli suuret tuloerot ja siihen liittyi väkivaltaisuutta. Lontoossa huligaanit (hooligans) pelottivat. Manchesterissa pelokoa nostivat scuttlersit. Liverpoolissa ns. cornermanit koettiin uhkana. Ja lehdet luonnollisesti pelottelivat tällä. Ja nämä toimijat eivät noudattaneet herrasmiesmäisiä reilun pelin sääntöjä. He eivät esimerkiksi haastaneet pugilistiseen kaksintaisteluun tai taistoon samanmittaisilla kalvoilla, vaan he käyttivät keinoja joita ylevä brittiherrasmies piti likaisina temppuina. Moni tietysti turvautui tässä keinoista helpoimpaan, eli revolverin kantamiseen. Mutta ne jotka kokivat tuliaseet riittämättömiksi tai epämiellyttäviksi, harjoittelivat erilaisia itsepuolustuslajeja.

Barton-Wright iski tähän kulttuuriin. Tosin hieman myöhässä. Jiu-jitsu oli suosittua briteissä, mutta valitettavasti Barton-Wright ei ehtinyt tämän muodikkuushuippuun. Hän luultavasti itsekin seurasi aikansa muotia eikä siksi ollut sen edelläkävijänä. Tämän vuoksi hänen kouluaan odotti konkurssi, ja hänen lajinsa vaipui "miltei unohduksiin". - Parhaiten tunnettu referenssi häneen onkin typotettuna Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -romaanissa, eli osana kaunokirjallisuutta.

Tämä Barton-Wrightin pankrotti ja "hänen lajinsa kuolema" on minusta sääli, koska korostan sitä että filosofin on oltava generalisti eikä spesialisti. Ja samalla haluaisin korostaa länsimaista itsepuolustusperinnettä ja nostaa sen kenties yhtä oleelliseksi osaksi länsimaista kulttuurintajua kuin mikä on itämaisten lajien suhde itämaisessa kulttuurissa.