Keskeisten otsakkeiden hylkäämisestä

Jos ajatellaan erästä empirismin ja rationalismin oleellisinta eroa, on perinteisesti tärkein ajatus siinä miten paljon ihminen saa valmista tietoa syntymässään. Rationalistit ovat perinteisesti ajatelleet että ihmisen mieli olisi vaikkapa Jumalan vahvistama. Ihmisellä on jokin pääsy vaikka Platoniseen ideamaailmaan ja tietoa enemmän kätilöidään Sokraattisesti kuin hankitaan kokemuksella. Descartesin tapaiset rationalistit ovatkin ajatelleet perinteisesti niin että ihmisillä on oleellista a priorista tietoa.

Tässä mielessä Tapio Puolimatkan tukema ajatus on omituinen ; Hänestähän empiirinen tiede olisi kristinuskon ansiota koska kristityt ovat ajatelleet ja luottaneet perinteisesti siihen että heidän tietonsa olisivat syntymässä luotettavia. Plantingan Warrant -ajattelu johon hän tässä pääasiassa nojaa, onkin Descartesia hyvin pienillä modifikaatioilla. Tämä tavallaan korostaakin sitä miten kristillinen kulttuuri nimenomaan ei kehittänyt empiiristä otetta kovin kovin pitkään aikaan. Rationalismi, ei luonnontiede, on lähempänä tätä kristillistä (tai oikeastaan alun perin Platonista) ajattelua.

Itsekin näen että ihmisissä on jonkin verran evoluution koodaamia refleksejä ja muita toimintatapoja. Mutta kuitenkin suurimmassa määrin ihmiset vaativat kasvatusta. Koska me synnymme tietämättä oikeastaan mitään. (Ja ollakseni teräväkielinen, suuri osa ihmisistä tuntuu kuolevan suunnilleen vastaavassa tilassa käymättä koskaan oikein missään muualla.) Evolutiivisesti ajatellen voidaan toki sanoa että jos organismi elää monenlaisissa ja keskenään oleellisesti erilaisissa ympäristöissä K -strategikkona ja kohtuu pitkäikäisenä lajina, on tärkeää että ei olla liian joustamattomasti koodattuja johonkin kivikautiseen uskomusjärjestelmään. Sen sijaan selviytymyskykyä parantaa oppiminen ja sen mukana tuoma joustavuus.

Oppiminen taas tarkoittaa oikeasti sitä että uskomukset ovat "liukkaita". Ne ovat kognitiivisia välitiloja jotka muuntuvat ajan mittaan. Tämä on tärkeää. Sillä rationalismiin suurelta osin yhä jämähtänyt kulttuurimme ajattelee ja käsittelee uskomuksia ja uskomusjärjestelmiä staattisina entiteetteinä. Joka ilmenee yleistyksinä. Kuten ideologiakuvauksina siitä että "evolutionistit uskovat että". Mutta jos uskomukset ovat dynaamisia, on tärkeää katsoa miten ne muuttuvat.

Ja koska olen Quinelainen, muutoksessa kenties keskeisin asia ei olekaan termin suora kuvaus vaan se miten ne ovat liitoksissa toisiin asioihin ja uskomuksiin. Uskomuksilla on painoarvo, ja niiden määritelmät liittävät ne muihin käsitteisiin. Ja näin ne kytkeytyvät, karsivat yhteyksiä, vahvistuvat tai heikentyvät. (Ja Quine on empiristi par excellance.) Willard Quine kirjoittikin oppilaansa J. S. Ullianin kanssa kirjan "The Web of Belief" jonka teesinä on että meillä ei ole Puolimatkan fanittamia perususukomuksia. Foundationalistinen ajattelutapa on toisin sanoen kaikkea muuta kuin ehdoton. Sen ulkopuoleltakin voidaan katsoa asioita. Ja foundationalismiin jämähtäminen on itse asiassa näiden tapauksessa ohipuhumista.

Quinen mukaan uskomukset ovat verkosto. Tärkeitä ja keskeisiä ajatuksia sovellettiin muissa uskomuksissa. Näkemysten tuli siis olla koherentteja että käyttökelpoisia. (Tämä eroaa paljon klassisesta lainaamisesta siten että moni näkee että lainaamisessa annetaan voimaa. Kun omaa asiaa tukemaan saadaan paljon lainauksia se on älykästä. Kuitenkin lainaaminen on tavallaan velan tunnustamista. Lähdettä kunnioitetaan. Joten tavallaan asia on enemmänkin niin että se lainattu saa tukea kun sitä sovelletaan jossain muualla.) Jotkut uskomukset ovat tätä kautta vahvempia kuin toiset.

Asialla on merkitystä itselleni yksilönä. Kun - Quinefanina ja empiristinä - otan jonkin enemmän tai vähemmän koherentin uskomusjoukon, saan niistä yhteyksiä toisiin uskomuksiin. (Tässä ei ole mitään erityistä. Katsokaa vaikka miten maahanmuuttokriitikot osaavat sujuvasti solauttaa näkemyksiään ties mihin aiheisiin. Samoja sabluunoja käytetään hyvin ahkerasti.) Toisaalta jokin yhteys voi katketakin. Ja näin ollen näkemykset eroavat eri aikoina toisistaan. Esimerkiksi minun uskomukseni 10 -vuotiaana ovat olleet hyvinkin radikaalisti erilaisia kuin nyt. Ne ovat muuttuneet pääasiassa pikku hiljaa.

Jossain määrin on kuitenkin käynyt myös niin että joustavuus - ja tätä kautta kyky kriittiseen ajatteluun - on jopa heikentynyt. Sillä kokemus on ikään kuin vahvistanut jotkin uskomukset niin vahvoiksi että ne ovat minulle niin vahvoja että ne käytännössä muistuttavat Puolimatkalaisia foundationalistisia perususkomuksia. Kuitenkin jopa nykyään kohtaan toistuvasti jonkinlaisia uudistamispyrintöjä. Kritiikkitilanne tuottaa helposti vähintään kognitiivista dissonanssia. Koska käytän joitain sabluunoitani hyvin paljon, en luultavasti tule luopumaan niistä. En edes vaikka ne olisivat jotenkin metafyysisesti vääriä. ; Tällä itse asiassa on varmasti jonkinlainen yhteys Quinelaiseen ajatteluunikin. (Joskin sama koskee suurinta osaa ihmisistä riippumatta siitä ovatko he tämänlaisia. Sillä samaan ongelmaan päästään montaa aivan erilaista reittiä.) Voidaan nähdä että jos sovellettavuus nostetaan tärkeäksi, ongelmaksi nousee käyttäytymistä tarkkailevan taloustieteen (behavioral economics) kautta tutuksi tullut sunk cost -effect. Eli kun johonkin asiaan on panostettu paljon siitä ei enää oikein voida luopua. Tämä johtaa sen tyylisiin tilanteisiin että jostakin projektista ei voida luopua siksi että siihen on jo nyt syydetty niin paljon resursseja. ; Tämä toki kuvaa maailmankuvallistumista laajemminkin. Vaikuttaa olevan niin että mitä vahvemmin ihminen on sosiaalisesti, älyllisesti tai muutoin sitoutunut johonkin maailmankuvaan tai siihen rinnastettavaan ideologiseen ohjelmaan, sitä vaikeampaa hänen on luopua siitä. Tämä selittää sen miksi itse asiassa maailma näyttää koostuvan "puusilmäisistä väärässäolijoista" jotka eivät mitenkään ymmärrä sitä että juuri meidän juttu on itsestäänselvästi tosi. He ovat sitoutuneet aivan eri perusskeemoihin. Ja koska he ovat hyvin sitoutuneita niihin he itse kokevat nämä skeemat itsestäänselvinä. Ihmisen perusasenne on se, että kognitiivisen dissonanssin edessä maailmankuvaa ei muuteta vaan ennemmin yritetään sovittaa tilannetta niin että maailmankuvaa haastava ongelma saadaan jotenkin paikatuksi ja lakaistuksi syrjään.

Mitä sitten tapahtuu kääntymyksissä? Olen kuitenkin itsekin vaihtanut maailmankuvaani. Joskus melko dramaattisesti ja kohtuu nopeassa aikavälissäkin. Olen toki ollut alle 30 -vuotias kun näitä on tapahtunut. (Aikuisilla muuttuminen vaikeutuu.) Lapset hyväksyvät helpommin - joskaan eivät automaattisemmin - mitä vanhemmat ja auktoriteetit opettavat. Ja he voivat oppia uusia asioita. Kun näihin sabluunoihin on panostettu niillä on paljon sovelluspinta-alaa. (Kreationistitkin käyttävät oppiaan hirvittäviin määriin eri aiheita ja asioita. Moraalista fossiilirekordiin ja yliopiston sananvapauspolitiikasta ajoitusmenetelmiin. Jopa suhtautumiseen ilmastonmuutokseen jne. He soveltavat paljon, se miten laadukasta tämä soveltaminen on on sitten aivan oma lukunsa ; Tuskin näitä vahvoja skeemoja ainakaan niiden tieteellisen laadun perusteella on valittu. Ne ovat tärkeitä ja niitä sovelletaan, mutta ei siksi että ne olisivat hyviä vaan koska ne koetaan tärkeiksi. Ne ovat tässä mielessä puhtaammin foundationalistisesti valittuja a priori -uskomuksia.)

Osa kritiikeistä voi kuitenkin johtaa kognitiiviseen kriisiin. Kun pitää valita kahden keskenään ristiriitaisen uskomuksen väliltä, syntyy jonkinlainen uskomusten välinen kiista. (Ja tämä voi olla luonteeltaan sosiaalis-poliittista, jolloin voidaan puhua "kulttuurisodista".) Jos jokin hyvin vahva uskomus tässä yhteydessä hylätään muutos voisi Quinen periaatteilla olla hyvinkin nopea. Sillä jos jokin tärkeä ja keskeinen uskomus muuttuu, se vaikuttaa kaikkiin sitä soveltaviin uskomuksiin. Niitä on pakko korjailla tämän yhden muutoksen vuoksi. Näin ollen se mikä on tehnyt tästä vaihdetusta uskomuksesta vahvan on nyt jotain joka pakottaa radikaaleihin muutoksiin. Tämä on työlästä ja ärsyttävää. Kognitiivinen dissonanssi koetaan stressaavaksi.

Tätä kautta voidaan sanoa että jos Quinea käsitellään psykologisella twistillä voidaan havaita että miksi näkyvät signaaliuskomuket ovat tärkeitä. Maailmankuvien vahvat uskomukset antavat paljon sovelluksia. Ne antavat ihmisten tehdä monia päätöksiä ja ratkaisuja helposti. Ei tarvitse punnita työlääti jokaista mielipidettä erikseen kun voidaan sen sijaan lainata ratkaisut suoraan sabluunasta. Yhdeksi sovellukseksi voidaan saada jopa sosiaalinen puoli. Luultavasti myös etiikka. Ei ihme että kognitiivinen dissonanssi yleensä assimiloidaan, lakaistaan itselle haasteelliset asiat syrjään. Sillä tässä prosessissa joutuisi esimerkiksi luopumaan helposti niin ystäväpiiristään kuin moniin kysymyksiin antamistaan mallivastauksista.

Matka Galileo -syndrooman keskipisteeseen.

Galileo Galilei oli kuuluisa empiristi, joka tuli tunnetuksi siitä, että hän joutui kiistaan vatikaanin kanssa. Syynä oli tietenkin perususkomuksissa. Vatikaani kannatti ajatusta jossa maa on keskiössä. Galileon mielestä taas näin ei ollut. Hän oli aurinkokeskisyyden ystävä. Koska Galileon työ tulkittiin kerettiläiseksi - Sitä itse asiassa vastusti myös Luther - tästä oli seurauksena kotiarestia.

Kaikki tietävät tämän kertomuksen. En oleta että opit sen tuosta. Mutta sen sijaan se kertoo tarinan, johon liitän koko jutun. On tuomari ja tuomittava. Ja maailmankuva. Sekä maailmaa koskeva ongelma, johon on ratkaisu, ja josta ei tarvitse siksi tehdä olotilaa. Vaikka tuomarit olivat dogmaattisia, ratkaisu ei siksi ole relativistinen "hei, jos sä uskot näin, niin mä uskon näin".

Tässä vaiheessa huomio siirtyy Tapio Puolimatkaan. Hänen teoksensa "Usko, tiede ja Raamattu" on nostanut tiettyä ääntä. Puolimatkalla on kuitenkin tämän asian ympärillä kaikkiaan kolme, nimen omaan filosofianäkökulmaista, kirjaa. Niissä kaikissa on olennaisia osia. Kirjat ovat "Usko, tieto ja myytit", jo mainittu sekä "Usko, tiede ja evoluutio".

Siinä kenties näkyvin asia oli Alvin Plantingan näkemysten tuominen kreationistien tietoisuuteen suomessa. Tämä evoluutio-kreationismi -väritys on sävyttänyt koko keskustelua. Ohitan tämän puolen Puolimatkasta. Sen sijaan nostan esiin juuri tuota "Galileo -tilannetta" korjaavan näkemyksen hänen tuotannostaan. Hän kannattaa dialogista pluralismia. Tämä tarkoittaa sitä että argumentin painoarvoa ei merkitse se, onko jollakulla oikeat vai väärät perususkomukset. Tässä on siis ideana se, että joku ei ole väärässä sen vuoksi että on vaikkapa ateisti tai uskovainen. Tämän ajatuksen ideaali on melko lähellä omaani. Kuitenkin Puolimatka nostaa maailmankuvan ja perususkomukset keskiöön. Itse taas kannatan nimen omaan niiden sumentelua.

Syy tähän on selvä. Ja otan tästä esimerkit konkretian kautta. Kaikki tiivistyy perususkomuksiin. Puolimatkan ideassa näille annetaan valtavan suuri painoarvo. Hänestä keskeistä on että ihmisillä on monia perususkomuksia jotka ovat välittömiä. Yksi tälläinen voisi olla esimerkiksi punaisen värin näkeminen. Toinen vastaava, tässä yhteydessä usein otettu termi, on sensus divinitatis, jumala -aisti. sen toiminta vain muistuttaa aistihavaintoa, muistia ja a priori -uskomuksia niin että niitä ei voi erottaa toisistaan. Uskomus syntyy spontaanisti jumaluusaistin kautta, joten sen muodostamat uskomukset ovat perususkomuksia samaan tapaan kuin muidenkin havaintotyyppien aikaansaamat aistimukset. Tätä kautta Plangingan mukaan Jumalan kokeminen on samaa kuin punaisen aistiminen. Vastaavaa ajattelua on tietysti tavattavissa kaikissa "kuudennen aistin" -jutuissa. Kummituksiin uskovat, spiritualistit, manaajat, shamaanit ja monet muut vastaavat kokevat havaitsevansa niitä ilmiöitä jotka "muille ovat näkymättömiä". Tämä vähintään tuntuu heistä välittömältä perususkomukselta.
1: Shamaanit kokeva että meditoimalla tai huumeilla saadut hallusinaatiot ovat olennaisesti välittömiä perususkomuksia syvemmästä totuudesta, keinot vaan avaavat ihmisen normaalit rajoitteet - ja heillä on tästäkin vahva peruskokemus. Itse taas omistan perususkomussetin, jossa hallusinaatiot ovat aistien harhatoimintoja, jotka eivät näytä totuutta. Kumman perususkomukset ovat "välittömiä"? Entisenä shamaanina, sen unenkäytön menetelmien hallitsijana, tiedän että kokemus on "sisäisesti vahva", kun tilanne on kohdalla. Mielestäni tämä asia on kuitenkin ratkaistava tieteellä. Vaikka menetelmä tuntuu yksilöstä ja kokijasta vahvalta, se ei tarkoita että se olisi totta. Siksi minunkin olisi jotenkin tieteellisesti osoitettava että havaintoni ovat yhdenmukaisia jonkun ihmisen mielen ulkopuolisen, mitattavan todellisuuden, kanssa. Tämä on oleellista, koska esimerkiksi silmän kohdalla tiedämme näköaistinelimen sen toimintaperiaatetta myöten. Kaukoputki ja tekniset laitteet kuten erilaiset valokuvauskoneet (esim. kamerat), antavat meille yhteneviä tuloksia näköaistiemme kanssa. Samoin jos näytän punaista omenaa keniassa, saan ihmiset erottelemaan keltaiset omenat ja punaiset appelsiinit toisistaan samalla tavalla. Mutta jos kohteena on "Jumalan olemassaolo ja sen luonne", saadan isompaa variaatiota. Osasta jumaluus on pientä henkitoimintaa, ei isoa kosmista. Ja on siksi paikkaan sidottua. Osasta se taas on kosmisempaa...

Tästä päästään peruskysymykseen. Mitkä perususkomukset ovat välittömiä. Sillä nykyisessä tilassaan on niin, että mitä tahansa voidaan väittää perususkomukseksi, ja tästä voidaan tehdä tabu, jota ei voida kritisoida. Kun tämä sallitaan kaikilta osapuolilta, syntyy normaliin tapaan dogmaattisia ja keskenään riiteleviä ja taistelevia perinteitä. Niillä kaikilla on pysyvyyden illuusio. Syntyy helposti leirejä, joilla on jokin perususkomus, josta ei luovuta, ja jonka varaan kaikki tulkitaan. Tämä on täysin mahdollista saivarrella, laitettin perususkomukseksi sitten ihan mitä tahansa. Vaikka maan litteys. Tämän ovat osoittaneet Duhemin ja Quinen mietinnöt. Empiirisessä tutkimuksessa syntyy usein ristiriitatilanteita, jossa tiedetään että jotain on falsifioitava. Suoralta kädeltä on kuitenkin vaikeaa tietää mitä yksityiskohtaa pitäisi falsifioida: Havainnon saaminen kun tulee usein laitteilla tai silmällä, joilla on toiminta_tulkinta -metodi. Heidän ratkaisunsa on minusta järkevä: Poistetaan se osa, mikä muuttaa verkkoa vähiten. Tätä kautta mistään yksittäisestä kohdasta ei tule itsekriittisyyden ulkopuolella oleva tabu. Tämän ratkaiseminen on keskeistä.

Toinen mainittava näkemys asiaan liittyen on perspektiivien pluralismi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että jos tätä muokkaamista ei tehdä, syntyy tilanteita joissa "täsmälleen sama havaintoaineisto synnyttää täysin erilaiset tulkinnat." Havaintoverkko on rakennettu eri tavalla. Ja kun muistetaan että jopa logiikassa on aina premissejä, näitä perususkomuksia, ei ihminen voi tehdä oikeasti juuri mitään päätelmiä ilman että takana on jotain perususkomuksia, jotka vain esitetään tosina. Ja keskustelu asioiden tiimoilta vaatii yhteistä kielenkäyttöä, yhteistä perususkomusjoukkoa. Jos muutat taustalogiikkaa, syntyy tilanne, jossa erilaiset tulokset ovat yhteismitattomia. Silloin ei tapahdu mitään paradigmanvaihtoja, kun molemmat elävät omassa erilaisen logiikan ja erilaisen perususkomustulkinnan maailmoissaan.

Suvaitsevaisuuden nimissä tätä ei ainakaan voida tehdä. Moni yhdistää "maailmankuvien kuuntelun" siihen, mutta havaintoverkon rakentamisessa tabun ympärille on itse asiassa tyypillisesti sitä, että toisesta tehdään karrikatyyri jota pilkataan. Keskustelun sijasta syntyy riitelyä. Argumenttien kehittelyn sijasta poteronkaivuuta. Tästä seuraa tietenkin, kun ihmisistä puhutaan, kaunoja ja erimielisyyttä.
1: Tästä malliesimerkki on "ateistisen peruskokemuksen" jossa koetaan vaan tämä maailma, ja "teistinen perususkomus", josa koetaan Jumala. Ateisti rakentaa tulkintaverkon siten, että teisti hallusinoi. (Toinen suosittu tulkinta on, että uskovainen on pelolla kasvatettu uskomaan Jumalaan ja katsomaan että ilman uskoa on vain pahuutta ja onneton elämä ja tuho ja kidutus edessä, ja että tämä pelko on se, joka saa kasvatuksen ja indoktrinaation tuntumaan uskottavalta. Sen a prioriluonne saa sen muistuttamaan perususkomusta kun sen epäilykin synnyttää tunteenomaisen pahan olon.) Teisti rakentaa tilanteen siten että ateisti on sokea, häneltä puuttuu aisti. (Toinen suosittu tulkinta on, että ateisti valehtelee. Hän tietää Jumalan ja vastustaa tätä koska vihaa tätä.) Tämä tulkintatapa on tietysti uskovan tai ateistin perususkomusten perustalle asettamisen ja sen päälle kaiken tulkitsemisen seuraus. Mutta se ei silti ratkaise kysymyksen loogisuutta tai paremmuusjärjestystä. Syntyy vaan tiukempia ja keskenään erimielisempiä ja riitelevämpiä alakulttuureita.
___1.1: Siksi rivikreationistikin katsoo että Puolimatkan Plantingan teesi ei tarkoita vain sitä että tieteenteko ei saa olla dogmaattista käytännön ateismia (jota mieltä itsekin olen), vaan että se tarkoittaa sitä että "ei ole lainkaan rationaalista olla ateisti tai millään tavalla ei_teisti". Se unohtuu, että kaikki rakentuu sen varaan että juuri heillä on oikeat välittömät kokemukset, ja että ne ovat samat kaikilla ja että ne ovat olennaisesti totuudenmukaiset. Tämän vuoksi tämä ateistien vastustaminen ei ole dialogista pluralismia vaan sen vastakohta. Kun ateistilla näyttää olevan eri perususkomukset, tässä tuomitaan juuri sen mukaan että "toisella on väärät perususkomukset". Hän on siis suoraan väärässä maailmankuvansa vuoksi. Luotan/Toivon/Miltei tiedänkin, että Puolimatka itse ei ole tarkoittanut tätä asiaa takaa ihan tällä tavalla.

Harva unohtaa, että Galileo Galileikin sai näkemyksensä perille vain yhteisen kautta. Kaikki uskoivat että kaukoputki näyttää asioita. Kaavojen luonne ratkaisi myös paljon. Ja konkreettisest testit. Ja se, että loppujen lopuksi havaintojen annettiin vaikuttaa perususkomuksiin. Katolinen perinne katsoi että maakeskisyys oli ilmiselvä tosiasia, josta ei voida luopua ilman että koko peruskokemus Jumalasta tuhoutuisi samalla. Vastaava ilmiö liittyy myös kreationismiin. Rivikreationisti kun on tulkinnut kokemuksieni mukaan Puolimatkan hieman turhan ärjysti. Heistä "ateisti ei voi olla rationaalinen". Tämä on heistä normaalia ja tämä pitää tehdä. Mutta jos ateisti tekee saman oman välittömän kokemuksensa varjolla, kreationisti syyttää tätä vainoamisesta. Juuri tätä tarkoittaa "Galileo -syndrooma" : Ollaan sopivati inkvisiittori ja Galileo Galilei samassa tilanteessa. Eli ollaan halukkaita tuomita muut, ja olla argumentaatiossa, mutta heti jos aletaan hävitä tai ei saada suosiota, huudetaan taikasana "vainoa". Roolia vaan vaihdetaan aina sen mukaan miten sosiaalinen valtapeli ja PR -tilanne vaatii. (Anwards, my brothers of ideology, stand against those forces of evil and destruction!)

Tämän syynä ei tietenkään ole pelkästään Puolimatkan kirjan sisältö, vaan se maaperä ja ajattelutapa, jolla se otetaan vastaan. Esimerkin kautta: Kun Tapio Puolimatka esimerkiksi ajattelee että "Vähemmistökulttuurien ominaisluonteen säilyttäminen on tärkeä osa yhteiskunnallisen pluralismin säilyttämistä", ajattelee kreationisti tietysti että se tarkoittaa että juuri hänen uskomuksensa pitää säilyttää vaikka se ei ole suosittu. Sen sijaan toinen vähemmistö, ateistit, pitää murskata "koska ei ole rationaalista olla ateisti". Tämä kaikki tapahtuu tietysti saman tyypin toimesta.

Itse olen sitä mieltä että meidän on fiksumpaa painottaa Duhemin-Quinen teesiin. Pidän arvokkaana saavutuksena sitä, että Galileon näkemys murensi toisen perususkomusjärjestelmän. Valitettavasti juuri tätä tiedon karttuminen tarkoittaa. Jotkut maailmankuvat osoitetaan sen pohjalta epätieteellisiksi. Tämä ei välttämättä ole tavoite, mutta se on pakollinen seuraus. Ja ymmärrän että tärkeistä asioista luopuminen voi ärsyttää kovasti. Taatusti katolisen kirkonkin tyypit olivat pettyneitä kun Galilein "heistä väärä ja perususkomuksia herjaava" maakeskisyys tunki tieteeseen valtateoriaksi.

Tietenkin näitä juttuja lukiessa ja miettiessä tuli osittain sellainen olo, joka tulee kommunismia lukiessa. Osa jutuista on tavoitteina ihailtavia ja toteutuessaan toimivia ja jopa erittäin eettisiä. Ongelmana vain on se, että se ei toimi elävillä ihmisillä. Ihmiskunnan pitäisi olla olennaisesti erilainen, että ne hyvät asiat tulisivat esiin. Oma näkökantani on, että "Herkempi omatunto vaatii enemmän ja konkreettisempaa empiriaa." (Vitsin vuoksi voisi sanoa että jos haluatte minut aidosti uskomaan Jumalaan, älkää antako minulle lappua. Tiedän että uskovaisia on olemassa ja että heillä on jokin kirjoitettu näkemysjoukko. Sen sijaan pyydänkin että tuotte hänet toki perusaistimusteni piiriin. Meillä on esimerkiksi tiskaamattomia astioita. Hän tietää kyllä, missä asun. Ja osannee tiskata, kaikkivoipa.)