Immanuel Kant käytti antinomioita demonstroidakseen sitä, miten puhtaan järjen päätelmät ovat ristiriidassa empiiristen havaintojen kanssa. Kant haki esille erilaisia ristiriitoja. Kant halusi puhdistaa keskustelua siten että hän jakoi aistikokemusten (fenomeeni) erikseen metafyysisistä kysymyksistä.
Itsekin näen kiinnostavana sen, että ihminen voi erehtyä. Ristiriidat osoittavat että ihmiset voivat uskoa asioihin jotka eivät pidä paikkaansa. (Tai sitten hän uskoo logiikkaan ilman perusteita ja tällöinkin hän uskoo asiaan joka ei pidä paikkaansa...) ; Asiaa voisi kuvata runollisesti siten, että mieli on suurempi kuin todellisuus. Kyynisempi voisi sanoa että tämä kertoo siitä että mieleen menee paljon sellaista joka ei ole totta. Erehtyminen on likimain yhtä kuin tämä "fysikaalisen totuuden ylittäminen".
Tässä mielessä on kiinnostavaa kysyä että voiko kaikkivaltias erehtyä. Osa kiertää tätä ajattelemalla että tosiasiassa paikkaansa pitäisikin jokin modaalinen realismi. Tällöin tosin joudutaan antamaan periksi sille että kenties mieli ei sittenkään ole suurempi kuin fysikaalinen todellisuus.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste antinomia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste antinomia. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
"Suoraselkäisyyden kusipäisyydestä"
Timo Soini tilasi etusivun mainoksen "Helsingin Sanomista". Hänen viestinään oli se, että vakuusasioista ei ole keskusteltu riittävästi. Että asia vaietaan eikä siitä puhuta julkisuudessa. Mutta että mainonnalla asiaa voi kiertää.
1: Periaatteessa keino voidaan nähdä kätevänä. Tämä toimintamalli on saanut moitteita muun muassa kalleudesta. Tämä on pois Soinin ja hänen puolueensa varoista, eikä ainakaan minua tässä määrin haittaa; Jos rahaa menee hukkaan, se olisi sen parempi muille. Perussuomalaiset itse eivät ole tätä moittineet tuhlailuksi.
2: Huonona puolena voidaan tietysti sanoa että Soini avasi pandoran lippaan jossa journalismin reiluus kyseenalaistuu. Paha kieli voisi sanoa, että se on jo kyseenalaistunut - eikä tässä oltaisi kenties edes kovin väärässä. Soinin tempaus kuitenkin on jotain joka yleissääntönä uhkaa koko uutisoinnin teemoja. Totuus on suoraan lompakolla ostettavissa, ja tämä tukee elitistikulttuuria. Sellaista jota Soini itse ainakin teoriassa ja puheissaan vastustaa.
3: Toinen, kenties olennaisempi ongelma on se, että tosiasiassa Soinin väittämä asioista vaikeneminen on vääristelyä. Tosiasiassa lehdistö on jopa perverssin kiinnostunut Perussuomalaisten sanomisista. Soinin mainosviestin sisältö on tullut itselleni vastaan useassakin yhteydessä. Asian yksityiskohtien jääminen vieraaksi ja keskustelun ja kannan ohittaminen on siis itsessään vääristelyä. Se vain tuntuu vakuuttavalta koska Soini maksoi rahaa. Tuntuisi että ei olisi ollenkaan järkevää maksaa jos viesti olisi muutenkin esillä.
Kuitenkin juuri tämänlainen on "strategisesti järkevää". Itse olen tuntenut tämän näkemyksen Intelligent Designin parissa. Intelligent Design oli aikanaan aivan älyttömän paljon julkisuudessa. Sen kirjoja myytiin kohtuu isoja määriä, siitä puhuttiin mediassa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi millä argumenteilla ID oli liikkeellä. Myös ID:n kritisointi oli yleistä. Kritiikki oli itse asiassa hyvinkin tunnettua. ID keksi että he voisivat siitä huolimatta tehdä itselleen sensuroidun marttyyrin roolin. Oli hieman kornia seurata sitä miten ID korosti että heitä vaiennetaan ja että asiasta ei suostuta keskustelemaan, kun nimenomaan asiasta kesksuteltiin. Sitä oltiin vain erimielisiä. Nykyään ID -piireissä pidetään usein ja mielellän korostetusti ja itsesuojelullisesti sisäpiirille seminaareja. Samanhenkisyys suojelee heidän mukaansa sitä, että IDeaa voidaan kehittää rauhassa.
Sama koskee Timo Soinia. Hänkin tuntuu ajattelevan, että jokainen erimielinen ja kriittinen ja vastustava kannanotto on jonkinlaista sensurismia ja vainoamista. Mainos on keino saada viesti ilman kriittisiä äänenpainoja, ilman että journalisti tunkee omat eriävät mielipiteet tai hakee erimielisen kannat mukaan. hyssyttelyn tarvitseminen on itse asiassa sitä poliittista korrektiutta jota hän sanatasolla kovasti vastustaa.
Soini katolisena ja kristittynä liikkuukin tavallaan teologian piirissä. Tätä kautta voidaan ottaa esille mielenkiintoinen ajatus. Ajatus joka voidaan sitoa Johannes Agricolaan (Ei siihen ABC -Mikaeliin!). "Kotimaassa" blogattiin siitä miten Agricola kannatti antinomismia joka taas on luterilaisuuden kannalta harhaoppi. "Martti Lutherin entinen oppilas Johann Agricola halusi luopua Jumalan laista, koska hyvillä töillä oli hänen mielestä niin pieni osa kristityn elämässä, ettei seurakuntalaisia saisi kehottaa tekemään niitä, eikä uskoville pitäisi lainkaan saarnata lakia. Hänen mielestä tuomitseva laki kuului oikeussaliin, ei kirkkoon." Näkemys on siis sekulaari. "Miten suhtaudumme tähän harhaoppiin, antinomismiin? Mikä merkitys Jumalan lailla on meille? Miten Jumalan lain kieltäminen näkyy (tai ei näy) kirkossamme? Onko kristillinen kirkko tuomari vai lääkäri; olisiko parempi vaieta ja olla puhumatta siitä mitä Jumalan laki vaatii ja sen sijaan puhua pelkästään siitä mitä Jumala antaa?" Luterilaiseen uskontoon liittyvä etatismi voidaan liittää juuri tähän kysymykseen. Ja aivan kuten tässä kommenteissa huomautettiinkin, ei nykyajan kulttuurissa ole mitään pelkoa antinomismista. "Näyttää siltä, että ainakaan antinomismin vaaraa ei meidän kirkossamme ole, kaikilla laidoilla kiinnitetään paljon huomiota siihen, miten ihmisen pitäisi elää ja toimia. Laki ja etiikka ovat jopa keskiössä, pikemmin taitaa unohtua evankeliumi kuin laki. Erimielisyyden aiheena ei siis ole se, ettei lakia jollain puolella lainkaan julistettaisi, vaan se, miten lakia pitäisi tulkita."
Jos uskontokeskustelu ja muukin kulttuurielämä nimittäin vaikuttaa jossain, niin se on korostetusti juuri tässä puolessa. Otetaan vaikkapa kohua herättänyt Suomen Lähetysseuran samaa sukupuolta oleva pari joka on lähetetty lähetystyöhön. Vaikka he eivät ole edes avioliittokäsitysdebatissa, tämä valinta on herättänyt voimakkaita tunteita. Tässä on korostettu juurikin Jumalan lakia. Tässä kohden esille on tullut mielenkiintoinen ajatus siitä että ihminen on kokonaisvaltainen. "Kotimaassa" blogattiin tästäkin aiheesta.
"Ihminen on jakamaton lähetystyössäkin". Siksi ei voida pilkkoa ammattiminää ja kotona seinien sisällä olevaa homominää erikseen. "Se, mikä minua mietityttää - eli se sivuasia - on julkisuudessa viljelty perustelu sille, miksi pariskunta on tehtävään valittu: pätevyyden perusteella. Nimenomaan tulossa olevien työtehtävien vaatimusten valossa. Ei ennenkään lähetystyöhön ole epäpäteviä otettu muuten kuin vahingossa, mutta pätevyys ei kuitenkaan ole ollut se varsinainen juttu. Lähetystyössä ei pätemisellä pärjää. Ja on se kyseisille veljillekin aika raskas rasti: muuten emme teitä ehkä ottaisi, mutta pätevyytenne takia haluamme työpanoksenne, jonka vielä valtio maksaa. Olette tervetulleita ja hyväksyttyjä sikäli mikäli olette pätevämpiä kuin muut. Ja vain siinä kapeassa siivussa ihmisyyttänne, josta teille maksetaan. Kiivaissa kiistelyissä ovat jotkut todenneet, että lähettien yksityiselämä ei kuulu työnantajalle eikä vaikuta onnistumiseen työtehtävissä. Onko pätevyys jokin ihmisen persoonallisuudesta irrallinen erityisavu? Vähän kuin silmälasit, puujalka tai tekohampaat. Ajatuksen takaa paistaa pinnallinen ihmiskäsitys." Taustalla on äärimmäisen humanistinen, "fenomenologiasta tuttu" "lokereoinnin kielto"; Ei saa nähdä ihmistä välineenä, pohjimmiltaan ei saa luetella tämän attribuutteja. Identiteetit ja ominaisuuperusteet ovat ihmiselle välinearvon antamista ja unohtavat ihmisarvot. "Pohdin vain tuota kysymystä yksityiselämän ja työtehtävien erottamisesta. Minusta se on, jos ei mahdotonta, niin ainakin harhaoppi. Eräässä nettikyselyssä, olisiko ollut facebookissa, haluttiin tietää, mitä asioita rakastaa puolisossaan eniten. Viisas vastasi siihen, ettei halua paloitella vaimoaan. Joku toinen sanoi sen ikään kuin tieteellisemmin, ettei osaa disponoida puolisoaan."
Tämä on siitä erikoista, että olen toisaalta usein kuullut että jokainen on syntinen ja että tosiasiassa uskovainen ei vihaa syntistä vaan vihaa syntiä. Tässä lokeroinnin estämisessä ollaan kuitenkin juuri sillä linjalla että tämänlaiset lokeroinnit ovat mahdottomuuksia. Ihminen on syntinen, ei ihminen jolla on syntisiä piirteitä. Ja vaikka kotimaan bloggaaja onkin perusinhimillinen, en voi olla huvittumatta kun tunnistan tuon tapaisen ajattelun niissä ihmisissä jotka ovat sitä mieltä että "kokonaisvaltaisesti homon lähettivät auttamaan". Näiden ihmisten toiminnasta kuvaavaa on se, että tämän päivän IltaLehti onnistui tekemään Irja Askolasta jutun. Askola oli saanut hengellisiä ja henkilökohtaisia ja uskonnollisia uhkauksia ja vihapostia ylenmäärin. Askola korosti että hänestä herkkyys kuuluu papin työhön joten hänen ei tarvitse olla paksunahkainen mille vain. Että kritiikin ja uhkailun välillä on ero.
Itse uskon aivan vakavasti, että suuri osa näiden uhkailujen lähettelijöistä ei itse koe lähettävänsä vihapostia. Sillä he ovat "omien intentioidensa sumentamia". Kuten Jack Chick kuvaa eräässä uskontraktaatissaan. Kristityt eivät ole vihaisia. Hän korostaa että kristityt ovat aktiivisia ja ahkeria, ja heidän uhkailunsa ei ole uhkailua vaan varoittamista. Ja viha homoutta kohtaan ei ole vihaa vaan sitä että haluaa että toinen pelastuu ja pääsee paratiisiin. Tämä klisee kuuluu apologetiikan toistetuimpiin ; "Varoitamme heikoista jäistä!" Kokemus on kuitenkin se, että joku on vihainen ja joku haukkuu. Kompromissinä voi sanoa että taustalla on näkökulmaero ; "Vihapuhe" kuvaa deskriptiivisesti tapahtunutta mutta uskova puolustaa tekojaan "ei vihaisiksi" omilla sisäisillä intentioillaan.
1: "Tarkoitin hyvää" ei ole hyvä syy, se kertoo että ihminen on niin sokeutunut että ei enää ymmärrä tekojsensa seurauksia. Ja jos seuraus on väkivaltaa, tämänlaisen pitäisi olla raskauttava syy tuomita pitkään ; Tämänlainen teko ei herätä oikeaa katumusta ja johtaa muutenkin rikoksenuusintaan. Tekijällähän on omasta suusta annettuna argumentit miksi teko ei ollut satunnainen tai poikkeus.
Kristityillä on oikeudentunto. Se seuraa lakia. Jos tämä puoli ylikorostuu, ei toki tallata Jumalan lakia. Sen sijaan tallataan ihmisiä. Kun tässä prosessissa hakataan henkisesti - tai joskus jopa fyysisesti - niin siinä ei koeta hakattavan ihmistä vaan hänen syntiään. Aaron James onkin kuvannut tämänlaista käyttäytymistä kirjassaan "Assholes". Sen ytimessä on juuri se, että usein tulkitsemme vihalla ärsyttävän ja aggressiivisen toiminnan. Kusipäiden kohdalla oikeutus on kuitenkin viileämpi. Se ei tunnu vihalta sisältäpäin koska tämän toiminnan ydintunne ei ole raivo vaan moraalinen närkästys.
1: Tämänlainen dualismi paistaa joskus väkivaltapuheissa. Usein puhutaan jaottelusta jossa on henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta. "Kartesiolaisen dualismin" henkeen usein nähdään että henkinen väkivalta ei ole fyysistä väkivaltaa. Mutta ei tajuta että fyysinen väkivalta on aina myös henkistä väkivaltaa. Kartesiolainen dualismi näkee asiat helposti kuin ihminen asuisi lihassa ja liha on hengen alapuolella.
Legalistisen uskonnon kohdalla taustalla on usein vahva luottamus siihen että oma näkemys on Totuus. Tämä vahvistaa sellaista ajatusta että jos joku on erimielinen, hänen on oltava idiootti tai tahallaan valehteleva. Tästä syntyy turhautumia ja moraalista närkästystä. (Ja minun ei tarvitse tulkita tätä uskovaisista. Riittää että tulkitsen tätä itsessäni. "Herkästi tunteva" ja "oikeudentuntoinen" ovat niitä positiivisia määreitä joiden kautta olen käytännön toimissani varsin vihainenoloinen ja suoraviivaisen murjova mies.) Tämä palauttaa asiat Intelligent Designiin, jotka uskovat ihan rehellisesti olevansa niin hyvää tiedettä että heidän kanssaan erimielisyys tarkoittaa sitä että on tyhmä tai valehtelee. Evoluutio on heistä idioottimaisen typerä teoria. Siksi jos joku tutustuu ID -materiaaliin eikä hyväksy sitä on pöljimys.
Timo Soini ja hänen kannattajansa näkevät tietysti aivan samalla tavalla. He näkevät että Soinia kritisoidaan ja hänen touhujaan moititaan usein. He eivät näe että Soinilla on valtava näkyvyys ja että kaikki tuntevat Soinin kannat likimain kaikkiin mahdollisiin asioihin maan ja taivaan väliltä. He näkevät että Soini on oikeassa ja että jokainen järkevä rationaalinen ihminen tulee harkinnan jälkeen samaan tulokseen mihin PerusSuomalaiset itse ovat tulleet omien harkintojensa jälkeen. Ja kun ei ole, ja kritiikkiä näkyy paljon, on helppoa närkästyä moraalisesti ja tulkita koko tilanne joksikin jossa ollaan sensuroituja kun ei saada ääntä kuuluviin ja sorrettuja ja vainottuja kun ihmiset ovat äänekkäästi erimielisiä ja kritisoivat heitä. He eivät yksinkertaisesti hyväksy tahi kestä vaihtoehtoa. Sitä, että on itse väärässä ja tyhmä. (Tämä on vaikeaa itse kullekin, ei sillä.)
Itse näkisin että teologinen mutka avartaa tässäkin mielessä. Sillä tosiasiassa antinomia - vaikka se onkin kovasti luterilaista etatismia vastaan jo sekulaarin ytimensä vuoksi - on jokin johon jokainen kristitty ottaa myös positiivisen suhteen. Sillä tosiasiassa pelastuksen teologian poistamisen jälkeen kristinuskosta ei jää jäljelle oikein mitään. Kristinuskossa on aina henkilökohtaiseen vakaumukseen liittyvä puoli, jossa korostetaan omaa vakaumusta sen sijaan että tuijotettaisiin Jumalan Lakikirjaa. ; Antinomian hylkääminen tyystin johtaisi siihen että mikä tahansa julmakin järjestelmä olisi hyväksyttävä koska ihmiskeskeisyys "mitä sinä saat uskolta" on "Jumalan laki" -näkökulmasta irrelevantti kysymys.
Jos maailmassa on objektiivinen moraali, on sitä rikkova objektiivisesti paha eikä asiasta voi keskustella. Se on yhtä pois debatoitava kuin yritys poistaa maan vetovoiman vaikutus itsemurhahyppääjän alta soveltamalla kilotolkulla uusplatonistista mystiikkaa tai Derridamaista dekonstruktiota joista molemmat kuvaavat tiedenäkemyksiä kulttuurillisina mielipiteinä ja eräänlaisina illuusioina. "Ei muuta lopputulosta tuo teidän saivartelu" on näihin vastauskena. Jos objektiivinen moraali hyväksytään, tällöin ongelmaksi jää kuitenkin se, että miksi pitäisi olla esimerkiksi kristitty. Kristinusko tässä muodossaan olisi helposti "elämälle vieras voima" joka olisi potentiaalina tallaamassa ihmisiä vääristä mielipiteistä. Pelastuksen teologia ja omantunnon näkökulma muuttaa asioita oleellisesti. Kristinusko on synteesi. Siksi on oikeastaan hieman väärin puhua "antinomian harhauskosta". Se on aivan sama kuin syyttäisi uskonnon moraalipykäliin uskomisen olevan samaa kuin teokratia. (Eli teoriassa kyllä, ja jos ei olla varovaisia niin juuri sitä on tulossa. Mutta kohtuudella ei ole niin isoja ongelmia.)
Ymmärtänen Soinia, mutta en hyväksy. Touhut ovat muutenkin liikaa sitä kuin peiliin katsoisi. Kaikista samastumiskokemuksista huolimatta juuri samanalisuus on etäännyttävää. Syy ei ole se, että Soini on eri mieltä kanssani. (Onhan hän, mutta se ei ole relevanttia.) Itse sentään tunnen itseni niin hyvin että olen tajunnut että ammattipoliitikoksi ryhtyminen olisi pahaksi yhteisölle, yhteiskunnalle ja maailmalle. Demokratiassa kaikilla on lupa sanoa sanottavansa ja pitää oma mielipiteensä. Osa demokratian alla toimivista ihmisistä on kuitenkin niin vaarallisia, että heidän vuokseen äänestämiseen tarvitaan monta muuta ihmistä. Koko demokratian idea on itse asiassa tavallaan juuri se, että diktaattori on yksi ihminen jolla on yksi ääni. Ja jos tämä on sosiopaatin tahi kusipään ääni, seuraa ongelmia. Demokratiassa vaimennus, ääripään hemmojen kurissapitämisen voima, on juuri se mikä tekee siitä toimivan. Mitä useampi Soini, sitä parempi muun yhteiskunnan ihmisten pitäisi yhä suuremmissa lukumäärin olla. Tai seurauksena on demokratian romahtaminen.
1: Tosin tätä moni perussuomalainen oikeasti kannattaa. He haluavat tuhota itse sen järjestelmän, jonka pahin uhka on heidän puheissaan islam. Kutienkin kun asiaa tarkastelee tältä kannalta, ei argumentaatio näytä kovin tyhmältä. Hehän selittävät että tietyissä kulttureissa on yliedustus rikollisuudessa ja taipumus ideologiaan joka lietsoo väkivaltaa ja muuta. Ja että vaikka tämä on marginaalisen pieni, niin se on riski. Vähintään kasvaessaan suuremmaksi. Islam on oleellisesti analoginen äärioikeistolaisten väkivaltamaakareiden kanssa. Ja kyllä minä sanon että tämä on case study siitä että rikostilastoista voi löytyä jotain relevanttia. Olisi mukavaa jos tämä huomio, juuri argumenttirakenteensa analogisuuden vuoksi, pamahtaisi osaksi PerusSuomalaisten politiikkaa. Se kertoisi ainakin minulle siitä että he eivät ole natseja, rasisteja tai muutenkaan pikkumaisia. Että rikostilastot ja demokratianvastaisuus ja sen rikkominen ideologiseksi ärhentelyksi marginaalin milipiteiden kunnioittamisen ja hyysäämisen takia olisi siksi unohdettava. Kas siinä ajatus. Ajatus joka ei miellyttäne ketään. Ajatus joka kummunnee siitä että olen kusipää ja moraalisesti närkästynyt.
Kirjoittaja ei ole sekulaari ; Hänhän tekee tälläisiä poliittis-teologisia blogauksiakin!
1: Periaatteessa keino voidaan nähdä kätevänä. Tämä toimintamalli on saanut moitteita muun muassa kalleudesta. Tämä on pois Soinin ja hänen puolueensa varoista, eikä ainakaan minua tässä määrin haittaa; Jos rahaa menee hukkaan, se olisi sen parempi muille. Perussuomalaiset itse eivät ole tätä moittineet tuhlailuksi.
2: Huonona puolena voidaan tietysti sanoa että Soini avasi pandoran lippaan jossa journalismin reiluus kyseenalaistuu. Paha kieli voisi sanoa, että se on jo kyseenalaistunut - eikä tässä oltaisi kenties edes kovin väärässä. Soinin tempaus kuitenkin on jotain joka yleissääntönä uhkaa koko uutisoinnin teemoja. Totuus on suoraan lompakolla ostettavissa, ja tämä tukee elitistikulttuuria. Sellaista jota Soini itse ainakin teoriassa ja puheissaan vastustaa.
3: Toinen, kenties olennaisempi ongelma on se, että tosiasiassa Soinin väittämä asioista vaikeneminen on vääristelyä. Tosiasiassa lehdistö on jopa perverssin kiinnostunut Perussuomalaisten sanomisista. Soinin mainosviestin sisältö on tullut itselleni vastaan useassakin yhteydessä. Asian yksityiskohtien jääminen vieraaksi ja keskustelun ja kannan ohittaminen on siis itsessään vääristelyä. Se vain tuntuu vakuuttavalta koska Soini maksoi rahaa. Tuntuisi että ei olisi ollenkaan järkevää maksaa jos viesti olisi muutenkin esillä.
Kuitenkin juuri tämänlainen on "strategisesti järkevää". Itse olen tuntenut tämän näkemyksen Intelligent Designin parissa. Intelligent Design oli aikanaan aivan älyttömän paljon julkisuudessa. Sen kirjoja myytiin kohtuu isoja määriä, siitä puhuttiin mediassa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi millä argumenteilla ID oli liikkeellä. Myös ID:n kritisointi oli yleistä. Kritiikki oli itse asiassa hyvinkin tunnettua. ID keksi että he voisivat siitä huolimatta tehdä itselleen sensuroidun marttyyrin roolin. Oli hieman kornia seurata sitä miten ID korosti että heitä vaiennetaan ja että asiasta ei suostuta keskustelemaan, kun nimenomaan asiasta kesksuteltiin. Sitä oltiin vain erimielisiä. Nykyään ID -piireissä pidetään usein ja mielellän korostetusti ja itsesuojelullisesti sisäpiirille seminaareja. Samanhenkisyys suojelee heidän mukaansa sitä, että IDeaa voidaan kehittää rauhassa.
Sama koskee Timo Soinia. Hänkin tuntuu ajattelevan, että jokainen erimielinen ja kriittinen ja vastustava kannanotto on jonkinlaista sensurismia ja vainoamista. Mainos on keino saada viesti ilman kriittisiä äänenpainoja, ilman että journalisti tunkee omat eriävät mielipiteet tai hakee erimielisen kannat mukaan. hyssyttelyn tarvitseminen on itse asiassa sitä poliittista korrektiutta jota hän sanatasolla kovasti vastustaa.
Soini katolisena ja kristittynä liikkuukin tavallaan teologian piirissä. Tätä kautta voidaan ottaa esille mielenkiintoinen ajatus. Ajatus joka voidaan sitoa Johannes Agricolaan (Ei siihen ABC -Mikaeliin!). "Kotimaassa" blogattiin siitä miten Agricola kannatti antinomismia joka taas on luterilaisuuden kannalta harhaoppi. "Martti Lutherin entinen oppilas Johann Agricola halusi luopua Jumalan laista, koska hyvillä töillä oli hänen mielestä niin pieni osa kristityn elämässä, ettei seurakuntalaisia saisi kehottaa tekemään niitä, eikä uskoville pitäisi lainkaan saarnata lakia. Hänen mielestä tuomitseva laki kuului oikeussaliin, ei kirkkoon." Näkemys on siis sekulaari. "Miten suhtaudumme tähän harhaoppiin, antinomismiin? Mikä merkitys Jumalan lailla on meille? Miten Jumalan lain kieltäminen näkyy (tai ei näy) kirkossamme? Onko kristillinen kirkko tuomari vai lääkäri; olisiko parempi vaieta ja olla puhumatta siitä mitä Jumalan laki vaatii ja sen sijaan puhua pelkästään siitä mitä Jumala antaa?" Luterilaiseen uskontoon liittyvä etatismi voidaan liittää juuri tähän kysymykseen. Ja aivan kuten tässä kommenteissa huomautettiinkin, ei nykyajan kulttuurissa ole mitään pelkoa antinomismista. "Näyttää siltä, että ainakaan antinomismin vaaraa ei meidän kirkossamme ole, kaikilla laidoilla kiinnitetään paljon huomiota siihen, miten ihmisen pitäisi elää ja toimia. Laki ja etiikka ovat jopa keskiössä, pikemmin taitaa unohtua evankeliumi kuin laki. Erimielisyyden aiheena ei siis ole se, ettei lakia jollain puolella lainkaan julistettaisi, vaan se, miten lakia pitäisi tulkita."
Jos uskontokeskustelu ja muukin kulttuurielämä nimittäin vaikuttaa jossain, niin se on korostetusti juuri tässä puolessa. Otetaan vaikkapa kohua herättänyt Suomen Lähetysseuran samaa sukupuolta oleva pari joka on lähetetty lähetystyöhön. Vaikka he eivät ole edes avioliittokäsitysdebatissa, tämä valinta on herättänyt voimakkaita tunteita. Tässä on korostettu juurikin Jumalan lakia. Tässä kohden esille on tullut mielenkiintoinen ajatus siitä että ihminen on kokonaisvaltainen. "Kotimaassa" blogattiin tästäkin aiheesta.
"Ihminen on jakamaton lähetystyössäkin". Siksi ei voida pilkkoa ammattiminää ja kotona seinien sisällä olevaa homominää erikseen. "Se, mikä minua mietityttää - eli se sivuasia - on julkisuudessa viljelty perustelu sille, miksi pariskunta on tehtävään valittu: pätevyyden perusteella. Nimenomaan tulossa olevien työtehtävien vaatimusten valossa. Ei ennenkään lähetystyöhön ole epäpäteviä otettu muuten kuin vahingossa, mutta pätevyys ei kuitenkaan ole ollut se varsinainen juttu. Lähetystyössä ei pätemisellä pärjää. Ja on se kyseisille veljillekin aika raskas rasti: muuten emme teitä ehkä ottaisi, mutta pätevyytenne takia haluamme työpanoksenne, jonka vielä valtio maksaa. Olette tervetulleita ja hyväksyttyjä sikäli mikäli olette pätevämpiä kuin muut. Ja vain siinä kapeassa siivussa ihmisyyttänne, josta teille maksetaan. Kiivaissa kiistelyissä ovat jotkut todenneet, että lähettien yksityiselämä ei kuulu työnantajalle eikä vaikuta onnistumiseen työtehtävissä. Onko pätevyys jokin ihmisen persoonallisuudesta irrallinen erityisavu? Vähän kuin silmälasit, puujalka tai tekohampaat. Ajatuksen takaa paistaa pinnallinen ihmiskäsitys." Taustalla on äärimmäisen humanistinen, "fenomenologiasta tuttu" "lokereoinnin kielto"; Ei saa nähdä ihmistä välineenä, pohjimmiltaan ei saa luetella tämän attribuutteja. Identiteetit ja ominaisuuperusteet ovat ihmiselle välinearvon antamista ja unohtavat ihmisarvot. "Pohdin vain tuota kysymystä yksityiselämän ja työtehtävien erottamisesta. Minusta se on, jos ei mahdotonta, niin ainakin harhaoppi. Eräässä nettikyselyssä, olisiko ollut facebookissa, haluttiin tietää, mitä asioita rakastaa puolisossaan eniten. Viisas vastasi siihen, ettei halua paloitella vaimoaan. Joku toinen sanoi sen ikään kuin tieteellisemmin, ettei osaa disponoida puolisoaan."
Tämä on siitä erikoista, että olen toisaalta usein kuullut että jokainen on syntinen ja että tosiasiassa uskovainen ei vihaa syntistä vaan vihaa syntiä. Tässä lokeroinnin estämisessä ollaan kuitenkin juuri sillä linjalla että tämänlaiset lokeroinnit ovat mahdottomuuksia. Ihminen on syntinen, ei ihminen jolla on syntisiä piirteitä. Ja vaikka kotimaan bloggaaja onkin perusinhimillinen, en voi olla huvittumatta kun tunnistan tuon tapaisen ajattelun niissä ihmisissä jotka ovat sitä mieltä että "kokonaisvaltaisesti homon lähettivät auttamaan". Näiden ihmisten toiminnasta kuvaavaa on se, että tämän päivän IltaLehti onnistui tekemään Irja Askolasta jutun. Askola oli saanut hengellisiä ja henkilökohtaisia ja uskonnollisia uhkauksia ja vihapostia ylenmäärin. Askola korosti että hänestä herkkyys kuuluu papin työhön joten hänen ei tarvitse olla paksunahkainen mille vain. Että kritiikin ja uhkailun välillä on ero.
Itse uskon aivan vakavasti, että suuri osa näiden uhkailujen lähettelijöistä ei itse koe lähettävänsä vihapostia. Sillä he ovat "omien intentioidensa sumentamia". Kuten Jack Chick kuvaa eräässä uskontraktaatissaan. Kristityt eivät ole vihaisia. Hän korostaa että kristityt ovat aktiivisia ja ahkeria, ja heidän uhkailunsa ei ole uhkailua vaan varoittamista. Ja viha homoutta kohtaan ei ole vihaa vaan sitä että haluaa että toinen pelastuu ja pääsee paratiisiin. Tämä klisee kuuluu apologetiikan toistetuimpiin ; "Varoitamme heikoista jäistä!" Kokemus on kuitenkin se, että joku on vihainen ja joku haukkuu. Kompromissinä voi sanoa että taustalla on näkökulmaero ; "Vihapuhe" kuvaa deskriptiivisesti tapahtunutta mutta uskova puolustaa tekojaan "ei vihaisiksi" omilla sisäisillä intentioillaan.
1: "Tarkoitin hyvää" ei ole hyvä syy, se kertoo että ihminen on niin sokeutunut että ei enää ymmärrä tekojsensa seurauksia. Ja jos seuraus on väkivaltaa, tämänlaisen pitäisi olla raskauttava syy tuomita pitkään ; Tämänlainen teko ei herätä oikeaa katumusta ja johtaa muutenkin rikoksenuusintaan. Tekijällähän on omasta suusta annettuna argumentit miksi teko ei ollut satunnainen tai poikkeus.
Kristityillä on oikeudentunto. Se seuraa lakia. Jos tämä puoli ylikorostuu, ei toki tallata Jumalan lakia. Sen sijaan tallataan ihmisiä. Kun tässä prosessissa hakataan henkisesti - tai joskus jopa fyysisesti - niin siinä ei koeta hakattavan ihmistä vaan hänen syntiään. Aaron James onkin kuvannut tämänlaista käyttäytymistä kirjassaan "Assholes". Sen ytimessä on juuri se, että usein tulkitsemme vihalla ärsyttävän ja aggressiivisen toiminnan. Kusipäiden kohdalla oikeutus on kuitenkin viileämpi. Se ei tunnu vihalta sisältäpäin koska tämän toiminnan ydintunne ei ole raivo vaan moraalinen närkästys.
1: Tämänlainen dualismi paistaa joskus väkivaltapuheissa. Usein puhutaan jaottelusta jossa on henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta. "Kartesiolaisen dualismin" henkeen usein nähdään että henkinen väkivalta ei ole fyysistä väkivaltaa. Mutta ei tajuta että fyysinen väkivalta on aina myös henkistä väkivaltaa. Kartesiolainen dualismi näkee asiat helposti kuin ihminen asuisi lihassa ja liha on hengen alapuolella.
Legalistisen uskonnon kohdalla taustalla on usein vahva luottamus siihen että oma näkemys on Totuus. Tämä vahvistaa sellaista ajatusta että jos joku on erimielinen, hänen on oltava idiootti tai tahallaan valehteleva. Tästä syntyy turhautumia ja moraalista närkästystä. (Ja minun ei tarvitse tulkita tätä uskovaisista. Riittää että tulkitsen tätä itsessäni. "Herkästi tunteva" ja "oikeudentuntoinen" ovat niitä positiivisia määreitä joiden kautta olen käytännön toimissani varsin vihainenoloinen ja suoraviivaisen murjova mies.) Tämä palauttaa asiat Intelligent Designiin, jotka uskovat ihan rehellisesti olevansa niin hyvää tiedettä että heidän kanssaan erimielisyys tarkoittaa sitä että on tyhmä tai valehtelee. Evoluutio on heistä idioottimaisen typerä teoria. Siksi jos joku tutustuu ID -materiaaliin eikä hyväksy sitä on pöljimys.
Timo Soini ja hänen kannattajansa näkevät tietysti aivan samalla tavalla. He näkevät että Soinia kritisoidaan ja hänen touhujaan moititaan usein. He eivät näe että Soinilla on valtava näkyvyys ja että kaikki tuntevat Soinin kannat likimain kaikkiin mahdollisiin asioihin maan ja taivaan väliltä. He näkevät että Soini on oikeassa ja että jokainen järkevä rationaalinen ihminen tulee harkinnan jälkeen samaan tulokseen mihin PerusSuomalaiset itse ovat tulleet omien harkintojensa jälkeen. Ja kun ei ole, ja kritiikkiä näkyy paljon, on helppoa närkästyä moraalisesti ja tulkita koko tilanne joksikin jossa ollaan sensuroituja kun ei saada ääntä kuuluviin ja sorrettuja ja vainottuja kun ihmiset ovat äänekkäästi erimielisiä ja kritisoivat heitä. He eivät yksinkertaisesti hyväksy tahi kestä vaihtoehtoa. Sitä, että on itse väärässä ja tyhmä. (Tämä on vaikeaa itse kullekin, ei sillä.)
Itse näkisin että teologinen mutka avartaa tässäkin mielessä. Sillä tosiasiassa antinomia - vaikka se onkin kovasti luterilaista etatismia vastaan jo sekulaarin ytimensä vuoksi - on jokin johon jokainen kristitty ottaa myös positiivisen suhteen. Sillä tosiasiassa pelastuksen teologian poistamisen jälkeen kristinuskosta ei jää jäljelle oikein mitään. Kristinuskossa on aina henkilökohtaiseen vakaumukseen liittyvä puoli, jossa korostetaan omaa vakaumusta sen sijaan että tuijotettaisiin Jumalan Lakikirjaa. ; Antinomian hylkääminen tyystin johtaisi siihen että mikä tahansa julmakin järjestelmä olisi hyväksyttävä koska ihmiskeskeisyys "mitä sinä saat uskolta" on "Jumalan laki" -näkökulmasta irrelevantti kysymys.
Jos maailmassa on objektiivinen moraali, on sitä rikkova objektiivisesti paha eikä asiasta voi keskustella. Se on yhtä pois debatoitava kuin yritys poistaa maan vetovoiman vaikutus itsemurhahyppääjän alta soveltamalla kilotolkulla uusplatonistista mystiikkaa tai Derridamaista dekonstruktiota joista molemmat kuvaavat tiedenäkemyksiä kulttuurillisina mielipiteinä ja eräänlaisina illuusioina. "Ei muuta lopputulosta tuo teidän saivartelu" on näihin vastauskena. Jos objektiivinen moraali hyväksytään, tällöin ongelmaksi jää kuitenkin se, että miksi pitäisi olla esimerkiksi kristitty. Kristinusko tässä muodossaan olisi helposti "elämälle vieras voima" joka olisi potentiaalina tallaamassa ihmisiä vääristä mielipiteistä. Pelastuksen teologia ja omantunnon näkökulma muuttaa asioita oleellisesti. Kristinusko on synteesi. Siksi on oikeastaan hieman väärin puhua "antinomian harhauskosta". Se on aivan sama kuin syyttäisi uskonnon moraalipykäliin uskomisen olevan samaa kuin teokratia. (Eli teoriassa kyllä, ja jos ei olla varovaisia niin juuri sitä on tulossa. Mutta kohtuudella ei ole niin isoja ongelmia.)
Ymmärtänen Soinia, mutta en hyväksy. Touhut ovat muutenkin liikaa sitä kuin peiliin katsoisi. Kaikista samastumiskokemuksista huolimatta juuri samanalisuus on etäännyttävää. Syy ei ole se, että Soini on eri mieltä kanssani. (Onhan hän, mutta se ei ole relevanttia.) Itse sentään tunnen itseni niin hyvin että olen tajunnut että ammattipoliitikoksi ryhtyminen olisi pahaksi yhteisölle, yhteiskunnalle ja maailmalle. Demokratiassa kaikilla on lupa sanoa sanottavansa ja pitää oma mielipiteensä. Osa demokratian alla toimivista ihmisistä on kuitenkin niin vaarallisia, että heidän vuokseen äänestämiseen tarvitaan monta muuta ihmistä. Koko demokratian idea on itse asiassa tavallaan juuri se, että diktaattori on yksi ihminen jolla on yksi ääni. Ja jos tämä on sosiopaatin tahi kusipään ääni, seuraa ongelmia. Demokratiassa vaimennus, ääripään hemmojen kurissapitämisen voima, on juuri se mikä tekee siitä toimivan. Mitä useampi Soini, sitä parempi muun yhteiskunnan ihmisten pitäisi yhä suuremmissa lukumäärin olla. Tai seurauksena on demokratian romahtaminen.
1: Tosin tätä moni perussuomalainen oikeasti kannattaa. He haluavat tuhota itse sen järjestelmän, jonka pahin uhka on heidän puheissaan islam. Kutienkin kun asiaa tarkastelee tältä kannalta, ei argumentaatio näytä kovin tyhmältä. Hehän selittävät että tietyissä kulttureissa on yliedustus rikollisuudessa ja taipumus ideologiaan joka lietsoo väkivaltaa ja muuta. Ja että vaikka tämä on marginaalisen pieni, niin se on riski. Vähintään kasvaessaan suuremmaksi. Islam on oleellisesti analoginen äärioikeistolaisten väkivaltamaakareiden kanssa. Ja kyllä minä sanon että tämä on case study siitä että rikostilastoista voi löytyä jotain relevanttia. Olisi mukavaa jos tämä huomio, juuri argumenttirakenteensa analogisuuden vuoksi, pamahtaisi osaksi PerusSuomalaisten politiikkaa. Se kertoisi ainakin minulle siitä että he eivät ole natseja, rasisteja tai muutenkaan pikkumaisia. Että rikostilastot ja demokratianvastaisuus ja sen rikkominen ideologiseksi ärhentelyksi marginaalin milipiteiden kunnioittamisen ja hyysäämisen takia olisi siksi unohdettava. Kas siinä ajatus. Ajatus joka ei miellyttäne ketään. Ajatus joka kummunnee siitä että olen kusipää ja moraalisesti närkästynyt.
Kirjoittaja ei ole sekulaari ; Hänhän tekee tälläisiä poliittis-teologisia blogauksiakin!
perjantai 24. heinäkuuta 2009
Uskonnollinen kokemus, eli "Mitä agnostikon hautakiveen kirjoitetaan."
Olemisen Porteilla -blogissa esiteltiin William Jamesin tapaa ajatella uskonnollisista kokemuksista. Pääpointti on siinä että:
1: Uskonnolliset kokemukset voivat johtua erilaisista asioista. Ne voivat olla psykologinen lajityypillinen selviytymisstrategia. Ja muutenkin syitä sen olemassaololle voidaan hakea vaikka kulttuurista tai muualta ... mutta uskonnollisuuden tunteen kohdatessa kyse on siitä, miten yksilö sen kokee. Minustakin on selvää, että vaikka jokin asia, vaikkapa reagointini naamaa päin lentävään esineeseen, on lajityypillinen ja sen aktivaatio johtuu eläimellisestä hermostosta ja vaikka sen voimakkuutta voidaan tehostaa ja nopeuttaa harjoittelulla eli kasvatuksen kautta, se ei silti tarkoita että tämä itse asia olisi väärä tai väistäminen pitäisi jättää tekemättä. Lakiin kirjoitettu asia voi olla vain normi, mutta jos se on myös eettinen, tämä normiin vetoaminen ei sinällään ole kovin vetoava argumentti. Tämänkaltaista rinnastusta voidaan soveltaa myös uskonnolliseen kokemukseen. (Kysymys ei ole "joko/tai". Kunhan muistaa että ne eivät ole myöskään "sekä/että".)
2: Uskonnollinen kokemus itsessään ei ole mikään erityinen kokemus, vaan normaali kokemus joka kohdistuu yliluonnolliseen. Tämän hyväksyn. Samoin hyväksyn sen, että uskonnollinen kokemus ei ole mielenvikaisuutta. Tosin en hyväksy sitä, että uskonnon ehdottomasti esitetään olevan muuta kuin mielenvikaisuutta sillä perustein että jos ne ovat normaalejen tunteiden vääristymiä, niin nekin pitäisi tuomita mielenvikaisuudeksi. Sillä mistä vakavassa masennuksessa tai skitsofreniassa juurikin on kyse? Siitä että normaali negatiivinen tunne tai itsen tunne muuttuu sairaudeksi koska se on "väärässä paikassa".
3: William James erottaa Kantin tavan ja käytännön tavan: Kantin mukaanhan Jumala ja muut käsitteet olivat antinomioita, tiedollisesti tyhjiä, käsitteitä. Kantille niillä ei siis teoreettisina termeinä ja olemassaoloväitteinä ole tiedettyä ja tunnettua merkitystä, joten ei oikeastaan voida sanoa että ne olisivat vääriä: Ne ovat enemmän, ne ovat turhia, tyhjiä. Mutta ihmisen konkreettisen elämän kannalta niillä on Jamesin mukaan suuri merkitys. Tämä ajatteluhan on erittäin läheistä sukua tiedevastaiselle ajattelulle, jossa korostetaan sitä miten heti kun objektiivisuus väkivaltaisesti irrotetaan subjektiivisuudesta, tapahtuu julma psyykkinen temppu. Myönnän että objektiivisuuden tavoittelu ei ole ihmiselle lajityypillisin tapa ajatella. Ja myönnän että uskonnollisilla kannanotoilla on vaikutus tunteisiin. Kuitenkin tästä seuraa tiedevastaisissa piireissä se, että objektiivisuuden tavoittelua nähdään jotenkin pahana asiana. Osa on tietysti paljon tätä järkevämpi, ja osaa ottaa "tosiasiaväitteet tosiasiaväitteinä ja subjektiiviset väitteet jonain aivan muuna."
Tässä kohden mielestäni pöytään pitää iskeä Daniel Dennett. Hän on ateisti, minä en. Hänellä on kuitenkin asiaan juuri sopiva käsite, uskomiseen uskominen.
Tämä on tila, jossa henkilö tietää aivan hyvin, ettei ole mitään tieteellisiä tai muuten päteviä syitä uskoa Jumalaan. Heitä ei edes kiinnosta keskustella tai käsitellä koko Jumalan olemassaoloasiaa tutkimuksen ja selvittämisen keinoin. Mutta he kuitenkin haluavat uskoa Jumalaan. He haluavat tehdä näin vaikka todistettaisiin varmasti että tätä ei olisi olemassa.
Syynä on pelko. Tämä ei ole sinällään Jumalanpelkoa, tai ajatusta siitä että ilman uskontoa seuraisi Jumalallinen Kostotoimenpide joko Ennen tai Jälkeen Kuoleman. Sen sijaan pelko on yhteiskunnallinen tai sosiaalinen: He katsovat että uskomisen puute tuo ihmisen psyykelle huonoja seurauksia, tästä seuraa sekasortoinen yhteiskunta. Tälläisessä taas olisi ikävää olla ihmisenä, olipa ateisti tai uskovainen. Dennettistä tämä pelko johtaa siihen että uskomiseen uskova antaa luvan vaikka valehdella Jumalan olevan totta, koska tämä väärä tietohan pitäisi ihmisen mielen ehjänä ja auttaisi pitämään yhteiskunnan toimivana.
Uskomiseen uskominen johtaa Dennettin mielestä siihen että uskonnosta ei keskustella, vaan korkeintaan sitä puolustetaan julistustoiminnalla. Koska juuri kriittisen keskustelun pelätään ajavan pois uskosta, eli aiheuttavan romahduksen. Tämän vuoksi "aatteeseensa erityisen lujasti uskovien" lisäksi myös he kokevat ateistit uhkaavana ja halveksittavana voimana. Lisäksi keskustelu tuottaa heille Dennettin mukaan ikävän tilanteen, koska he joutuvat joko tunnustamaan valehtelevansa itselleen läheistensä vuoksi, tai sitten he joutuvat seuraamaan minkä näkevät todeksi ja pettämään läheistensä onnen. Dennettistä kukaan ihminen ei vapaaehtoisesti asetu tilanteeseen, jossa joutuu tekemään tämän. (Itse Jumalaan uskovathan taas toiseuttavat eri tavalla: Heille Jumalan olemassaolevuus on varma asia, heille ateisti edustaa samanaikaisesti moraalisesti alempaa ja tiedoissaan huonompaa sekä maailmankuvaltaan pinnallisempaa "epäabstraktiivisesti ajattelevaa" ihmistä, joka tulee pelastaa itseltään.)
Dennett vertaa tätä kultavarastoihin: Ennen raha sidottiin jalometalleihin: Kolikot olivat painavia, joten painettiin sopimuksia, jotka voitiin vaihtaa tiettyyn määrään jalometallia. Tätä kautta itse sopimuksesta tuli maksuväline. Aikanaan kultakannasta ei haluttu luopua, koska ajateltiin että ihmisten luottamus setelirahaan katoaisi jos sitä ei saisi vaihdettua suoraan kullaksi. Kuitenkin jo pitkän aikaa seteleitä pyöri enemmän kuin mitä varastoissa oli kultaa: Riittihän että varastoissa oli sen verran että halukkaille saatiin vaihdettua. Muuta kultaa ei tarvinnut olla olemassa konkreettisesti varastoissa. Kultakantaa ei siis käytännössä ollut vaikka siitä luopumista pelättiin. Nykyisin emme ole kultakannassa ja setelit toimivat esimerkiksi Korson Siwassa oikein hyvin.
Tässä kohden otan kuitenkin hieman "asiaankuuluvaa armeliaisuutta" : William James ei nimittäin edusta tyylipuhdasta uskomiseen uskomista. Pikemminkin hänen teemansa on se, että uskonto ei oikeastaan ole tosiasiaväitteitä, vaan elämänfilosofiaa. Hänestä uskomiseen uskominen ei ollut mahdollista: Jamesin uskonnon yksi pääteesi kun oli niin yksinkertainen, kuin että uskonto oli valtava hyppy, jota kukaan ihminen ei tee ilman että hänellä on täydellinen varmuus. Tältä pohjalta ainakin minulle tulee sellainen mieli, että tässä jos varmuutta ei ole, ei hyppyä voida mitenkään odottaa. Tätä kautta syyttäminen hypyn jättämättä tekemisestäkin muuttaa luonteensa: Siitä tulee asiaton, henkilöiltä vaaditaan sellaista mitä kukaan ihminen ei voi tehdä. Otin hänen filosofiansa esimerkiksi, koska esitys siitä että kyse on elämänfilosofiasta loppujen lopuksi sanoo että uskomisessa tosiasioilla ei ole merkitystä.
Erikoista kyllä ääneen tunnustettua uskomiseen uskomista on esiintynyt nimen omaan ateistien parissa. Libertiinejen keskuudessa kun levisi elitistinen näkemys, jossa kansan ajateltiin tarvitsevan ohjausta. d'Holbach oli esimerkiksi sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, sitä ei tarvitsisi kertoa rahvaalle, joka ei osaisi suhtautua siihen oikein. Ateismi ei saanut joutua heidän mieliinsä. Tästä tosiasiasta oli siksi parasta vaan vaieta yhteisen hyvän nimissä.
Olen sitä mieltä että James tekee oikein sanoessaan että uskonnolliset tunteet ovat tavallisia tunteita, jotka kohdistuvat yliluonnolliseen. Tätä kautta ihminen voi saada elämäänsä sisällön ties mitä kautta. Tästä löytää pientä osviittaa kävelemällä hautausmaita. Lähdetään hautuumaalle William Jamesin hengessä?
Hautausmaan kivissä on nimi, sekä syntymä ja kuolinaika. Päivämäärät kertovat tarinaa vainajasta, sitovat hänet aikaan, ja elämän pituuskin voi vaikuttaa hautausmaan kiviä tavaavaa. Ja tietysti se viiva siinä niiden välissä on se, mikä on se elämän ydin. Tämän yllä on yleensä risti tai muu uskonnollinen symboli. Se kertoo siitä minkälainen vainaja oli. Kristitty, muslimi vai mikä. Suomessa vaihtoehtoja ei ole kovin paljoa, olemme hautausmaalla samanlaisempaa massaa kuin japanilaiset metrossa. Kuitenkin Rauno Välimäki kertoi että asuessaan briteissä hän oli käynyt sikäläisissä hautausmaillakin. Niihin oli ollut joihinkin jopa sisäänpääsymaksut. Siellä hautakivissä oli kaiverrettuna toki usein ristejä ja muita uskonnollisia symboleja. Mutta hän mainitsi esimerkiksi jonkun nuorena kuolleen hautakiven, jossa oli kaiverrettuna hammondin rummut.
Tämä esimerkki merkittävä, koska hautakiveen laitettu merkki kertoo jotain siitä mitä pidetään tärkeänä. Laitetaanko kuoppaan hevosenraato, muumioitu kissa vai hautakivi ja siihen risti kertoo jotain kulttuurista. Aika paljonkin, koska hautaan mahtuu melko vähän asioita. Nykyään uskontoa puolustetaan erityisenä tilana sitä kautta että se tuo onnellisuutta. Tämä on varmaankin totta, mutta kun sen pohjalta oletetaan myös että uskonnon puute tarkoittaisi onnettomuutta. Sillä muitakin juttuja ja ideologioita on, jotka voivat antaa ihmiselle tärkeyden tunteen. Selvästi tässä kohden toisten tärkeät asiat, näkemykset, olemassaolouskomukset, ideologiat, asiat joiden parissa viettää aikansa ... ovat enemmän tärkeitä kuin toisten eivät.
Uskomiseen uskominen siirretään siis yksilön onnellisuuteen, ei yhteisön hyötyyn. Toki osa ajattelee että edellisen sortumisesta seuraa myös jälkimmäinen. Mikä voi tietysti olla tottakin.
Oman elämäni kannalta on tietysti melko sama, mitä hautakiveeni kaiverretaan. Luultavasti en kuitenkaan nouse haudastani kostamaan. Kuitenkin näin elossa ollessa tuntuisi ikävältä jos se olisi se "agnostikkojen virallinen tunnus", eli punainen ? -merkki. Se kun tuntuu minusta (1) tylsältä (2) ateistien punaisen A:n toisintokopiolta. (3) Tuntuu kummalliselta laittaa juuri se mistä ei ole tietoa esille.
Uskonto kun vaikuttaa elämässäni vain:
1: Siinä mielessä, että sen nimissä minua luokitellaan "hyviin tai pahoihin" ja kun ei onnistuta, tyydytään siihen että olen vaan "ruma".
2: Ja että sitä yritetään väittää erityisen olennaiseksi kaikkien ihmisten luokittelukeinoksi. Jos tälläisiä kannanottoja ei esitettäisi sillä tavalla että niillä yritetään "repiä subjektistani" niitä elementtejä joita itse pidän tärkeänä nimeämällä ne "epäolennaisiksi" verrattuna heidän "vakaumusluokittelutapaansa".
Eli kokonaisuutena se ilmenee "itselle turhana" asiana, joka tunkeutuu elämään siten että muut tulevat ulkopuolelta luokittelemaan ja määrittelemään minut omilla ehdoillaan. Ja tekevät tämän tavalla joka liimaa tietämykseni ja moraalisuuteni samaan nippuun sen mukaan olenko samaa mieltä heidän kanssaan vai en. He tekevät tämän "minun määrittelyni" sekä minulta kysymättä että julkisesti. Ja pitävät tämän kertomista erityisen olennaisena kysymyksenä tavalla joka olisi yleistettävissä jotenkin heidän oman systeeminsä ulkopuolelle.
Siksi olisi hieman väärin kutsua näitä muita ihmisille subjekteina yhtä tärkeitä näkemyksiä suoraan "uskonnollisiksi kokemuksiksi". Ne ovat verrannollisia, eli ne voivat antaa yhtä täyden elämän ja olla yhtä tärkeitä kuin uskonto. Mutta ne eivät ole uskontoa. Siksi argumentit uskonnollisten tunteiden arvosta yksilöissä ovat sovellettavissa, mutta esimerkiksi Hammondin rumpuihin kohdistuvat intohimot ovat "uskonnollisia" ainoastaan samassa määrin kuin kristukselle rukouksen esittäminen on "rytmimusisoinnillisia" : Kielenkäytön värittyminen valottavat tässä kohden omalta osaltaan niiden takana olevia valtapyrintöjä: Sanavalinnalla asetetaan implisiittisiä yhteyksiä siihen miten taas asiaa katsotaan juuri toisen näkemyksen kautta. Ja jälleen uskonto on nimeämisen vuoksi keinotekoisesti keskeisempää, vaikka mitään objektiivisia syitä tälle ei ole. Toki termi voidaan aina valita, mutta tosiasiassa ongelmana on se, että harva "subjekteista" kykenee ottamaan termit "juuri sellaisina kun ne määritellään": Mukaan lipsahtaa ikään kuin väkisin merkityssisältöjä, etenkin konnotaatioita, arkipuheesta. Ja tämän seurauksena kun "erityinen kokemus" sitten nimetään uskonnolliseksi kokemukseksi, korostuu mielessä ikään kuin automaattisesti se, että "kristitty" olisi lähempänä kuin "rumpalipoika".
Ilman näitä elementtejä uskonto ei vaikuttaisi elämääni lainkaan. Siksi kahvinkeittimeni merkin laittaminen hautakiveen olisi konkreettisempaa. Sillä on isompi vaikutus elämääni ja onnellisuuteeni kuin millään hengellisellä vakaumuksella.
Älkää kuitenkaan laittako sitä kahvinkeitintäkään. Jokin kaiverrettu pitkä miekka voisi olla parempi. Se muistuttaisi niitä Hammondin rumpuja.
Kirjoittaja ei pidä hautaamiskysymystä tällä hetkellä "riittävän todennäköisenä", vaikka sitä pitää kuolemaansa vaikkapa huomenna periaatteessa mahdollisena. Sitäpaitsi induktion säännöt kertovat selvästi että hänen yrityksensä elää ikuisesti ovat "tähän asti onnistuneet melko hyvin", eli onnistunutta kuolematta olemista on takana jo erinäisiä vuosia. Varastrategiana on toive siitä että hänestä tulisi kuoltuaan filosofinen zombie, jolloin häntä ei tarvitse haudata lainkaan. Osa tosin epäilee että tämä tila on jo saavutettu.
1: Uskonnolliset kokemukset voivat johtua erilaisista asioista. Ne voivat olla psykologinen lajityypillinen selviytymisstrategia. Ja muutenkin syitä sen olemassaololle voidaan hakea vaikka kulttuurista tai muualta ... mutta uskonnollisuuden tunteen kohdatessa kyse on siitä, miten yksilö sen kokee. Minustakin on selvää, että vaikka jokin asia, vaikkapa reagointini naamaa päin lentävään esineeseen, on lajityypillinen ja sen aktivaatio johtuu eläimellisestä hermostosta ja vaikka sen voimakkuutta voidaan tehostaa ja nopeuttaa harjoittelulla eli kasvatuksen kautta, se ei silti tarkoita että tämä itse asia olisi väärä tai väistäminen pitäisi jättää tekemättä. Lakiin kirjoitettu asia voi olla vain normi, mutta jos se on myös eettinen, tämä normiin vetoaminen ei sinällään ole kovin vetoava argumentti. Tämänkaltaista rinnastusta voidaan soveltaa myös uskonnolliseen kokemukseen. (Kysymys ei ole "joko/tai". Kunhan muistaa että ne eivät ole myöskään "sekä/että".)
2: Uskonnollinen kokemus itsessään ei ole mikään erityinen kokemus, vaan normaali kokemus joka kohdistuu yliluonnolliseen. Tämän hyväksyn. Samoin hyväksyn sen, että uskonnollinen kokemus ei ole mielenvikaisuutta. Tosin en hyväksy sitä, että uskonnon ehdottomasti esitetään olevan muuta kuin mielenvikaisuutta sillä perustein että jos ne ovat normaalejen tunteiden vääristymiä, niin nekin pitäisi tuomita mielenvikaisuudeksi. Sillä mistä vakavassa masennuksessa tai skitsofreniassa juurikin on kyse? Siitä että normaali negatiivinen tunne tai itsen tunne muuttuu sairaudeksi koska se on "väärässä paikassa".
3: William James erottaa Kantin tavan ja käytännön tavan: Kantin mukaanhan Jumala ja muut käsitteet olivat antinomioita, tiedollisesti tyhjiä, käsitteitä. Kantille niillä ei siis teoreettisina termeinä ja olemassaoloväitteinä ole tiedettyä ja tunnettua merkitystä, joten ei oikeastaan voida sanoa että ne olisivat vääriä: Ne ovat enemmän, ne ovat turhia, tyhjiä. Mutta ihmisen konkreettisen elämän kannalta niillä on Jamesin mukaan suuri merkitys. Tämä ajatteluhan on erittäin läheistä sukua tiedevastaiselle ajattelulle, jossa korostetaan sitä miten heti kun objektiivisuus väkivaltaisesti irrotetaan subjektiivisuudesta, tapahtuu julma psyykkinen temppu. Myönnän että objektiivisuuden tavoittelu ei ole ihmiselle lajityypillisin tapa ajatella. Ja myönnän että uskonnollisilla kannanotoilla on vaikutus tunteisiin. Kuitenkin tästä seuraa tiedevastaisissa piireissä se, että objektiivisuuden tavoittelua nähdään jotenkin pahana asiana. Osa on tietysti paljon tätä järkevämpi, ja osaa ottaa "tosiasiaväitteet tosiasiaväitteinä ja subjektiiviset väitteet jonain aivan muuna."
Tässä kohden mielestäni pöytään pitää iskeä Daniel Dennett. Hän on ateisti, minä en. Hänellä on kuitenkin asiaan juuri sopiva käsite, uskomiseen uskominen.
Tämä on tila, jossa henkilö tietää aivan hyvin, ettei ole mitään tieteellisiä tai muuten päteviä syitä uskoa Jumalaan. Heitä ei edes kiinnosta keskustella tai käsitellä koko Jumalan olemassaoloasiaa tutkimuksen ja selvittämisen keinoin. Mutta he kuitenkin haluavat uskoa Jumalaan. He haluavat tehdä näin vaikka todistettaisiin varmasti että tätä ei olisi olemassa.
Syynä on pelko. Tämä ei ole sinällään Jumalanpelkoa, tai ajatusta siitä että ilman uskontoa seuraisi Jumalallinen Kostotoimenpide joko Ennen tai Jälkeen Kuoleman. Sen sijaan pelko on yhteiskunnallinen tai sosiaalinen: He katsovat että uskomisen puute tuo ihmisen psyykelle huonoja seurauksia, tästä seuraa sekasortoinen yhteiskunta. Tälläisessä taas olisi ikävää olla ihmisenä, olipa ateisti tai uskovainen. Dennettistä tämä pelko johtaa siihen että uskomiseen uskova antaa luvan vaikka valehdella Jumalan olevan totta, koska tämä väärä tietohan pitäisi ihmisen mielen ehjänä ja auttaisi pitämään yhteiskunnan toimivana.
Uskomiseen uskominen johtaa Dennettin mielestä siihen että uskonnosta ei keskustella, vaan korkeintaan sitä puolustetaan julistustoiminnalla. Koska juuri kriittisen keskustelun pelätään ajavan pois uskosta, eli aiheuttavan romahduksen. Tämän vuoksi "aatteeseensa erityisen lujasti uskovien" lisäksi myös he kokevat ateistit uhkaavana ja halveksittavana voimana. Lisäksi keskustelu tuottaa heille Dennettin mukaan ikävän tilanteen, koska he joutuvat joko tunnustamaan valehtelevansa itselleen läheistensä vuoksi, tai sitten he joutuvat seuraamaan minkä näkevät todeksi ja pettämään läheistensä onnen. Dennettistä kukaan ihminen ei vapaaehtoisesti asetu tilanteeseen, jossa joutuu tekemään tämän. (Itse Jumalaan uskovathan taas toiseuttavat eri tavalla: Heille Jumalan olemassaolevuus on varma asia, heille ateisti edustaa samanaikaisesti moraalisesti alempaa ja tiedoissaan huonompaa sekä maailmankuvaltaan pinnallisempaa "epäabstraktiivisesti ajattelevaa" ihmistä, joka tulee pelastaa itseltään.)
Dennett vertaa tätä kultavarastoihin: Ennen raha sidottiin jalometalleihin: Kolikot olivat painavia, joten painettiin sopimuksia, jotka voitiin vaihtaa tiettyyn määrään jalometallia. Tätä kautta itse sopimuksesta tuli maksuväline. Aikanaan kultakannasta ei haluttu luopua, koska ajateltiin että ihmisten luottamus setelirahaan katoaisi jos sitä ei saisi vaihdettua suoraan kullaksi. Kuitenkin jo pitkän aikaa seteleitä pyöri enemmän kuin mitä varastoissa oli kultaa: Riittihän että varastoissa oli sen verran että halukkaille saatiin vaihdettua. Muuta kultaa ei tarvinnut olla olemassa konkreettisesti varastoissa. Kultakantaa ei siis käytännössä ollut vaikka siitä luopumista pelättiin. Nykyisin emme ole kultakannassa ja setelit toimivat esimerkiksi Korson Siwassa oikein hyvin.
Tässä kohden otan kuitenkin hieman "asiaankuuluvaa armeliaisuutta" : William James ei nimittäin edusta tyylipuhdasta uskomiseen uskomista. Pikemminkin hänen teemansa on se, että uskonto ei oikeastaan ole tosiasiaväitteitä, vaan elämänfilosofiaa. Hänestä uskomiseen uskominen ei ollut mahdollista: Jamesin uskonnon yksi pääteesi kun oli niin yksinkertainen, kuin että uskonto oli valtava hyppy, jota kukaan ihminen ei tee ilman että hänellä on täydellinen varmuus. Tältä pohjalta ainakin minulle tulee sellainen mieli, että tässä jos varmuutta ei ole, ei hyppyä voida mitenkään odottaa. Tätä kautta syyttäminen hypyn jättämättä tekemisestäkin muuttaa luonteensa: Siitä tulee asiaton, henkilöiltä vaaditaan sellaista mitä kukaan ihminen ei voi tehdä. Otin hänen filosofiansa esimerkiksi, koska esitys siitä että kyse on elämänfilosofiasta loppujen lopuksi sanoo että uskomisessa tosiasioilla ei ole merkitystä.
Erikoista kyllä ääneen tunnustettua uskomiseen uskomista on esiintynyt nimen omaan ateistien parissa. Libertiinejen keskuudessa kun levisi elitistinen näkemys, jossa kansan ajateltiin tarvitsevan ohjausta. d'Holbach oli esimerkiksi sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, sitä ei tarvitsisi kertoa rahvaalle, joka ei osaisi suhtautua siihen oikein. Ateismi ei saanut joutua heidän mieliinsä. Tästä tosiasiasta oli siksi parasta vaan vaieta yhteisen hyvän nimissä.
Olen sitä mieltä että James tekee oikein sanoessaan että uskonnolliset tunteet ovat tavallisia tunteita, jotka kohdistuvat yliluonnolliseen. Tätä kautta ihminen voi saada elämäänsä sisällön ties mitä kautta. Tästä löytää pientä osviittaa kävelemällä hautausmaita. Lähdetään hautuumaalle William Jamesin hengessä?
Hautausmaan kivissä on nimi, sekä syntymä ja kuolinaika. Päivämäärät kertovat tarinaa vainajasta, sitovat hänet aikaan, ja elämän pituuskin voi vaikuttaa hautausmaan kiviä tavaavaa. Ja tietysti se viiva siinä niiden välissä on se, mikä on se elämän ydin. Tämän yllä on yleensä risti tai muu uskonnollinen symboli. Se kertoo siitä minkälainen vainaja oli. Kristitty, muslimi vai mikä. Suomessa vaihtoehtoja ei ole kovin paljoa, olemme hautausmaalla samanlaisempaa massaa kuin japanilaiset metrossa. Kuitenkin Rauno Välimäki kertoi että asuessaan briteissä hän oli käynyt sikäläisissä hautausmaillakin. Niihin oli ollut joihinkin jopa sisäänpääsymaksut. Siellä hautakivissä oli kaiverrettuna toki usein ristejä ja muita uskonnollisia symboleja. Mutta hän mainitsi esimerkiksi jonkun nuorena kuolleen hautakiven, jossa oli kaiverrettuna hammondin rummut.
Tämä esimerkki merkittävä, koska hautakiveen laitettu merkki kertoo jotain siitä mitä pidetään tärkeänä. Laitetaanko kuoppaan hevosenraato, muumioitu kissa vai hautakivi ja siihen risti kertoo jotain kulttuurista. Aika paljonkin, koska hautaan mahtuu melko vähän asioita. Nykyään uskontoa puolustetaan erityisenä tilana sitä kautta että se tuo onnellisuutta. Tämä on varmaankin totta, mutta kun sen pohjalta oletetaan myös että uskonnon puute tarkoittaisi onnettomuutta. Sillä muitakin juttuja ja ideologioita on, jotka voivat antaa ihmiselle tärkeyden tunteen. Selvästi tässä kohden toisten tärkeät asiat, näkemykset, olemassaolouskomukset, ideologiat, asiat joiden parissa viettää aikansa ... ovat enemmän tärkeitä kuin toisten eivät.
Uskomiseen uskominen siirretään siis yksilön onnellisuuteen, ei yhteisön hyötyyn. Toki osa ajattelee että edellisen sortumisesta seuraa myös jälkimmäinen. Mikä voi tietysti olla tottakin.
Oman elämäni kannalta on tietysti melko sama, mitä hautakiveeni kaiverretaan. Luultavasti en kuitenkaan nouse haudastani kostamaan. Kuitenkin näin elossa ollessa tuntuisi ikävältä jos se olisi se "agnostikkojen virallinen tunnus", eli punainen ? -merkki. Se kun tuntuu minusta (1) tylsältä (2) ateistien punaisen A:n toisintokopiolta. (3) Tuntuu kummalliselta laittaa juuri se mistä ei ole tietoa esille.
Uskonto kun vaikuttaa elämässäni vain:
1: Siinä mielessä, että sen nimissä minua luokitellaan "hyviin tai pahoihin" ja kun ei onnistuta, tyydytään siihen että olen vaan "ruma".
2: Ja että sitä yritetään väittää erityisen olennaiseksi kaikkien ihmisten luokittelukeinoksi. Jos tälläisiä kannanottoja ei esitettäisi sillä tavalla että niillä yritetään "repiä subjektistani" niitä elementtejä joita itse pidän tärkeänä nimeämällä ne "epäolennaisiksi" verrattuna heidän "vakaumusluokittelutapaansa".
Eli kokonaisuutena se ilmenee "itselle turhana" asiana, joka tunkeutuu elämään siten että muut tulevat ulkopuolelta luokittelemaan ja määrittelemään minut omilla ehdoillaan. Ja tekevät tämän tavalla joka liimaa tietämykseni ja moraalisuuteni samaan nippuun sen mukaan olenko samaa mieltä heidän kanssaan vai en. He tekevät tämän "minun määrittelyni" sekä minulta kysymättä että julkisesti. Ja pitävät tämän kertomista erityisen olennaisena kysymyksenä tavalla joka olisi yleistettävissä jotenkin heidän oman systeeminsä ulkopuolelle.
Siksi olisi hieman väärin kutsua näitä muita ihmisille subjekteina yhtä tärkeitä näkemyksiä suoraan "uskonnollisiksi kokemuksiksi". Ne ovat verrannollisia, eli ne voivat antaa yhtä täyden elämän ja olla yhtä tärkeitä kuin uskonto. Mutta ne eivät ole uskontoa. Siksi argumentit uskonnollisten tunteiden arvosta yksilöissä ovat sovellettavissa, mutta esimerkiksi Hammondin rumpuihin kohdistuvat intohimot ovat "uskonnollisia" ainoastaan samassa määrin kuin kristukselle rukouksen esittäminen on "rytmimusisoinnillisia" : Kielenkäytön värittyminen valottavat tässä kohden omalta osaltaan niiden takana olevia valtapyrintöjä: Sanavalinnalla asetetaan implisiittisiä yhteyksiä siihen miten taas asiaa katsotaan juuri toisen näkemyksen kautta. Ja jälleen uskonto on nimeämisen vuoksi keinotekoisesti keskeisempää, vaikka mitään objektiivisia syitä tälle ei ole. Toki termi voidaan aina valita, mutta tosiasiassa ongelmana on se, että harva "subjekteista" kykenee ottamaan termit "juuri sellaisina kun ne määritellään": Mukaan lipsahtaa ikään kuin väkisin merkityssisältöjä, etenkin konnotaatioita, arkipuheesta. Ja tämän seurauksena kun "erityinen kokemus" sitten nimetään uskonnolliseksi kokemukseksi, korostuu mielessä ikään kuin automaattisesti se, että "kristitty" olisi lähempänä kuin "rumpalipoika".
Ilman näitä elementtejä uskonto ei vaikuttaisi elämääni lainkaan. Siksi kahvinkeittimeni merkin laittaminen hautakiveen olisi konkreettisempaa. Sillä on isompi vaikutus elämääni ja onnellisuuteeni kuin millään hengellisellä vakaumuksella.
Älkää kuitenkaan laittako sitä kahvinkeitintäkään. Jokin kaiverrettu pitkä miekka voisi olla parempi. Se muistuttaisi niitä Hammondin rumpuja.
Kirjoittaja ei pidä hautaamiskysymystä tällä hetkellä "riittävän todennäköisenä", vaikka sitä pitää kuolemaansa vaikkapa huomenna periaatteessa mahdollisena. Sitäpaitsi induktion säännöt kertovat selvästi että hänen yrityksensä elää ikuisesti ovat "tähän asti onnistuneet melko hyvin", eli onnistunutta kuolematta olemista on takana jo erinäisiä vuosia. Varastrategiana on toive siitä että hänestä tulisi kuoltuaan filosofinen zombie, jolloin häntä ei tarvitse haudata lainkaan. Osa tosin epäilee että tämä tila on jo saavutettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)