Katumuksen määrittelemisestä (henkilökohtaisella mutta analyyttisellä otteella)

Monesti esitetään, että analyyttinen ote ei sovi tunteisiin. Toisaalta monet esittävät että objektiivisuus ei olekaan metodia vaan sitä että jos jollakulla on subjektiivisia ambitioita ja sen mukaista toimintaa, että he olisivat pelkästään sen vuoksi epäobjektiivisia. Samalla usein puhutaan termeistä kuin ne eivät olisi nimilappuja jotka viittaavat asian kuvauksiin ja sisältöihin vain jotain asioita sellaisenaan.

Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.

Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?

Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.

Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.

Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.

Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.

Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.

Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.

Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.

Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.

Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.

Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.

Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.

Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.

Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.

Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.

Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.

Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.

Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.

Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.

Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.

Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.

Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.

Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.

Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.

Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).

Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".

Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.

---

Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]

Syystä, seurauksesta ja vapaasta tahdosta

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi.

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.

En itse ole libertarianisti vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Spinozan maailmassa on syvä järjestys. (Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti".) Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. (Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.) Asenteeni on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. (Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle.

"En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Miksi mielenfilosofia on epistemologisen ja metafyysisen ongelmiston keskiössä?

Mark Balaguer on kirjoittanut mielenkiintoisen tutkielman otsikolla "The Metaphysical Irrelevance of the Compatibilism Debate". Tässä on kyse erityisesti käsiteanalyysistä. Hänen statementinsa on seuraava "It is argued here that the question of whether compatibilism is true is irrelevant to metaphysical questions about the nature of human decision-making processes - for example, the question of whether or not humans have free will - except in a very trivial and metaphysically uninteresting way. In addition, it is argued that two other questions - namely, the conceptual-analysis question of what free will is and the question that asks which kinds of freedom are required for moral responsibility - are also essentially irrelevant to metaphysical questions about the nature of human beings." Balaguerin näkemys on kiinnostava. Hän ei toki pidä kompatibilismista kuten minä. Mutta hänen ajatuksensa on kuitenkin kiinnostava.

jotain joka herätti sisälläni vahvan mielleyhtymän Quinen "Two Dogmas of Empiricismiin". Ja etenkin siihen miten Quine argumentoi holismin tarpeesta. Ongelman ytimessä on tavallaan juuri käsiteanalyysi. Ja se, että on tavallaan hyvin vaikeaa liittää Quinea puhtaaseen perinteiseen epistemologiaan. Perinteisesti on ajateltu että termillä on merkitys joka on vain tässä käsitteessä. Tämä taas on juuri sitä mitä Quine hylkää. Ja se on tärkeää. Sillä jos käsite eläisi "vain itsessään" omissa kriteeriattribuuteissaan niin kokonaisuus voisi olla reduktiivinen jossa määritteet ovat ikään kuin erillisiä kappaleita. Mutta Quine on holisti ja tämänlainen vaihtoehto ei tule kysymykseenkään. Mikä tarkoittaa sitä että käsiteanalyysiä pitää muokata hyvin radikaalisti suhteessa totuttuun.

Perinteisesti analyyttistä filosofiaa on ajettu käsiteanalyysillä jossa on konsepti jolla on merkitys joka ikään kuin kaivetaan esiin. Tämä näkemys ajoi kuitenkin tiettyihin hyvin tunnettuihin ongelmiin loogisen positivismin kohdalla. Itse asiassa Quine on hyvin samaa mieltä "loppukauden" Wittgensteinin kanssa siitä että käytämme sanoja ja konsepteja ja määritelmiä lukuisilla eri tavoilla. Eikä ole mitään metafysiikatonta tapaa vain tunnistaa "se yksi oikea" käsite. Tässä yhteydessä kenties kiinnostavaa onkin täsmentää että Quine ja Wittgenstein valitsivat hyvin eri tavan korjata tämä havainto ja sen tuomat ongelmat epistemologialle ja abstraktimmalle filosofialle. Quine ähti siitä että filosofia menetti erityisasemaansa ja se muuttui tavallaan vain tieteen yhdeksi osastoksi. Wittgenstein taas näki että tosiasiassa filosofiset ongelmat olivat eräänlaisia pseudo-ongelmia (pseudo-problem) joiden ratkaisussa tiede ei olisi ollenkaan merkityksellinen. Eikä tiedettä ja filosofiaa voisi "integroida". On selvää että nämä ratkaisutvat ovat keskenään yhteensopimattomia. Quine hylkäsi merkityksen ja analyyttisen filosofian tunteman konseptianalyysin. Wittgenstein taas piti juuri nuo hylätyt kulmat ja siirtyi puhumaan kieliopista ja kielipeleistä.

Quinelaisena ajattelenkin että käsitteillä on konsepti. Joskus jokin asia on hyvin vahva. (Sen muuttaminen johtaisi isoihin muutoksiin muualla tiedeverkossa, joten Duhemin-Quinen teesi tekee niistä vahvoja ja vähentää niiden kritisoinnin tarvetta.) Ja tällöin voidaan käytännössä tehdä klassista käsiteanalyysiä ilman että tässä käytännön tasolla tapahtuu mitään eroa. Kokonaisuus kuitenkin yleensä tarvitaan. Määritteiden kriteeriattribuutit syntyvät ja hioutuvat vain kokonaisuutta katsoen. (Kun katsomme mikroskoopilla havaintomme on itse asiassa jotain johon voidaan tehdä tulkintaa vedoten siihen mikä on mikroskoopin toimintaperiaate. Ei siis ole mitään puhdasta mikroskooppihavaintoa, johon ei voitaisi tarttua kritisoimalla mikroskoopin toimintaperiaatteiden kautta havaintojen oikeudellisuutta tai mitä saatu aistidata pitää sisällään.)

Miksi tämä johtaa ongelmiin mielenfilosofiassa?

Koska käsitteet ovat holistista sotkua, on usein hankaluutena se että asiat ovat vankkoja mielipiteitä. Jos mietimme vaikkapa filosofi-tieteilijän yritystä katsoa vapaata tahtoa, ei voida hakea keinotekoista selkeyttä nojatuolissa istuen. On esimerkiksi katsottava miten aivot toimivat ja sitten voidaan nähdä mihin vapaan tahdon malleihin tuo voitaisiin sovittaa ja mihin ei. Ja tässä prosessissa ikävää on juuri se, että sisällöllisesti käsite "vapaa tahto" on vain nimilappu. Ihmiset kuitenkin liittävät niihin tunteellisia konnotaatioita. Etenkin silloin kun aihetta on vaikeaa tutkia on selvää että se että jokin on nimetty "vapaaksi tahdoksi" se voi johtaa siihen että käsitesisällöstä pidetään enemmän kuin jos se olisi pelkästään käsitesisältö.

Itse olisin itse asiassa valmis menemään niinkin pitkälle että denialistien kanssa painiminen on opettanut yhden mielenkiintoisen asian. Jokainen käsite on todellakin saivarreltavissa ja pelastettavissa jos jotain muuta asiaa tiedeverkossa voidaan muuttaa. (Joka tosin tekee siitä yhteensopimattoman klassisen tiedeverkon kanssa koska jotain muuta muuttuu prosessissa radikaalistikin. Ja nämä voivat olla empiirisiä käsitteitä tai hyväksyttävän evidenssin metodeja.) Ja jossain määrin kysymyksiä halutaan saivarrella maailmankuvallisista syistä. Denialismi ei ole yleensä kätevää koska ne eivät ole hyödyttäneet muita tiedeverkon käsitteitä. Niiden kannattajat yrittävät yleensä "loisia" tiedeverkon uskottavuudella. Samalla ne kuitenkin nakertavat käsitemaailmaa yllättävän vakavasti. Kreationismin evoluutioteoriakritiikin törmäys termodynamiikan toiseen pääsääntöön ja informaatioteoriaan ovat varmasti hyvä esimerkki siitä miten yhden asian kritiikki todella näyttää pullauttelevan kuplia aivan muille tieteenaloille aivan kuin tiede olisi holistinen käsiteverkko. (Käsiteanalyysissä yksi määritelmä voi olla vapaammin erillään eikä sen pohjalta helposti synny tämänlaisia muuallepullahdusasioita.)

Mielenfilosofiassa onkin vastassa aiheen tutkimuksen teknologiset haasteet. Jotka yhdistyvät siihen että monilla on hyvin vahvoja maailmankuvallisia syitä suojella tiettyjä käsitteitä. Samat konseptuaaliset ongelmat ovat siis olemassa kaikkialla muuallakin tieteessä. Mutta niitä ei pidetä relevantteina - ja niiden moittimista samalla argumentaatioasennepohjalla voidaan pitää jopa absurdina - koska tosiasiassa maailmankuvallisuus on tärkeämpi asia kuin rationaalisuus. Argumentit oikeuttavat maailmankuvaa eikä toisin päin.

Koska mielenfilosofiassa on sekä "instrumentalistinen ongelma" (Tietoisuuden tutkimusmetodit ovat vaikeita tai keksimättä) että "maailmankuvallinen ongelma" (Ihmiset kannattavat erilaisia konsepteja dogmaattisesti ja sovittavat nämä nimilaput keinolla millä tahansa havaintoihin) ei ole ihme että mielenfilosofia on usein kritiikin alla niin usein - ja joskus jopa tavoilla jotka tuntuvat kohtuuttomilta.

Kompatibilismi : Mielenfilosofiaa varovaisuudella

Hyvin moni kannattaa vapaan tahdon mallia joka vaatii indeterminismiä. Heistä ihmisellä sekä on vapaa tahto että ihminen ei voi olla vapaa jos hän on "ennaltamäärättyjä rutiineja tuottava robotti". Ajatus on varsin järkeenkäypä ja se luultavasti vastaa useimpien arkikokemusta ja vielä useamman intuitiota siitä miten elämä kulkee. Tämä niin sanottu libertaristinen (ei sama kuin poliittinen libertarismi) näkemys on toisin sanoen inkompatibilistinen. Että se ottaa kantaa minkälaisella mekanismilla vapaa tahto perimmiltään toimii.

Itse olen kuitenkin kompatibilisti. Eli näen että determinismi ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. En kuitenkaan mene tässä niin pitkälle että väittäisin että ihmisen mieli on deterministinen. Tässä kohden otan toki mielelläni esiin Eaglemanin joka keskittyy siihen miten paljon varsin mekaanisia ja esitietoisia ratkaisuita ihminen tekeekään, ja miten neurologia on paljastanut tämänlaista toimintaa runsaasti. Hänestä vapaa tahto kutistuu yhä pienempään ja pienempään tilaan. Ja että tämä pitäisi ottaa huomioon myös lakejen säätämisessä jossa teolle annettu mekaaninen selitys on usein nähty vastuunpoistamisena ja lieventävänä asianhaarana. Olen tässä varovainen hieman samaan tapaan kuin inkompatibilisti Robert Kane. Hän on tunnettu siitä että hän hyväksyy että monet ratkaisumme ovat kausaalisia. Mutta että silti olisi olemassa myös aitoja valintoja. Ja että näissä on vapaa tahto. Joten näissä tapauksissa vaaditaan indeterministinen elementti.

Tässä kohden Kanen asenne on toki hieman kuin joillain kristityillä. Niillä jotka kannattavat jonkinlaista aukkojen Jumalaa jonka tila koko ajan kutistuu ja kutistuu, mutta jotka silti luottavat että näiden jäljellä olevien aukkojen kohdalla tilanne olisi erilainen kuin niiden aiempien aukkojen kohdalla jossa tieto on täyttänyt aukon. Mutta olen tässä kuitenkin valmis antamaan indeterminismille mahdollista tilaa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että fyysinen maailma todella näyttää tarjoavan mahdollisuuden ns. aidolle indeterminismille. Joten mitään fysiikalle mahdotonta tässä ei tapahdu. Inkompatibilisti Balaguer on minusta tässä hyvillä jäljillä koska hän korostaa että aivojen deterministisyys ja indeterministisyys on avoin mutta tieteellisesti ratkaistava kysymys. On yksinkertaisesti katsottava onko vapaan tahdon toiminta "makrotason fysiikkaa" jossa kvanttitapahtumat joukkona ovat käytännössä lainomaisia ja deterministisiä vai "mikrotason fysiikkaa" jolloin indeterminismi pääsee vaikuttamaan lopputulokseen.

Mutta olen kuitenkin kompatibilisti siitä huolimatta että olen yllä antanut tukea varsin nimekkäille inkompatibilisteille. Syynä on tavallaan se, että kun puhutaan vapaasta ja tahdosta, on käsite jossain määrin jännitteinen. Kenties termi on klassisessa kaikista libertaarisimmassa muodossaan jopa perimmiltään oksymoroni. (Tahto sitoo, vapaus laajentaa.) Pereboom on tässä mielestäni kiinnostava koska hän esittää että jotta voimme sanoa että jonkun kohteen päätökset ovat vastuullisia niin se tarkoittaa sitä että tämä agentti on päätöksensä lähde. (Hänellä on tosin argumentteja kompatibilismia vastaankin.) Ja vapaa tahto liittyy valitsemiseen ja vastuuseen. Muutoinkin jos sanomme että meillä on jokin tahto joka on vapaa niin viittaamme että tällä tahdolla on jotain ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet ovat tämän agentin ominaisuuksia. ; Pereboomin ajatuksessa ei keskitytä Kanen tapaan siihen että "henkilö olisi voinut toimia toisin" vaan siihen että onko henkilö päätöksen ja teon lähde. (Vastuukysymys on etiikkaa mutta ei ole lainkaan tavatonta että moraaliteoriat pukkaavat mielenfilosofian puolelle tällä tavalla.)

Pereboom korostaa että jos indeterministinen toiminta on se miten mieli toimii niin tässä tapauksessa mieli ei olisi lainkaan valinnan lähde. Ja näin ollen indeterministinen mieli ei olisi lainkaan vastuulllinen. Tahto olisi satunnainen eikä vapaa. Päätökset eivät olisi tahdon ominaisuuksia. Olen tässä kohden hänen kanssaan erimielinen. Esitän esimerkiksi niin hulluja asioita että kvanttitason indeterministiset ilmiöt ovat kvanttien ominaisuuksia. Edustan tätä kautta koulukuntaa jossa satunnaisuus ja mielivaltaisuus ovat eri asioita. Sillä sattumalla on matemaattiset todennäköisyysominaisuudet joita sitten mallinnetaan ja tiivistetään tilastollisiksi ilmiöiksi kuten jakaumaksi ja keskiarvoksi. Mielivaltaisuutta taas ei voitaisi kuvata matemaattisesti. Jos meidän on mielekästä puhua kvanttien tiloista ja pitää näitä kvanttien ominaisuuksina. Ja puhua aaltofunktion romahtamisista ja muista vastaavista. Jos voimme tehdä näitä on meidän periaatteessa mahdollista kuvata täsmälleen samoja ilmiöitä ja tapahtumia aivojen kohdallakin.

Olen siis toisin sanoen niitä ihmisiä joista vapaan tahdon kannalta ei ole tärkeää onko aivotoiminta perimmiltään determinististä vai indeterminististä. Tärkeää on katsoa indeterminismin ja determinismin lähde. Se minkä ominaisuuksia nämä indeterministiset tai deterministiset elementit ovat. Itse asiassa en ota kantaa siihen onko mieli perimmiltään deterministinen vai indeterministinen. Sillä tämä kysymys on minusta tällä hetkellä avoin tieteellinen kysymys. Siis kysymys joka kyllä luultavasti ratkeaa tieteellä mutta jota ei ole vielä ratkaistu tieteellä. Aivot on sidottu tietoisuuteen kaiken kaikkiaan niin vahvasti että tieteen tehokkuus on melko selvästi tärkeässä osassa. Aivojen rakenne ja toimintaperiaate ja mutkikkuus ovat kuitenkin haasteita joita ei ole vielä onnistuttu ylittämään. Olen siis pelkästään kompatibilisti.

Tässä mielessä jos joku kysyy minulta että onko mekaaninen robotti vapaa, en kysy onko siinä jossain kohden jotain satunnaisgeneraattoria. Sen sijaan keskityn siihen kysymykseen siitä onko sillä tietoisuutta.

raudan mielenfilosofiaa ironian rajoissa : eli tekoälyn viisaudesta

Pekka Pihlanto kirjoitti uuden suomen blogiinsa tekoälyn viisaudesta skeptisen kirjoituksen. Tästä tekstistä piti tulla vain kommentti, mutta vastaukseni paisui. Hän otti kantaa Nick Bostromin singulariteettiin. "Oxfordin professori Nick Bostrom esittää muun muassa kirjassaan Superintelligence: Paths, Dangers, Strategies uhkakuvia, joiden mukaan tekoälykkäät robotit voivat pahimmassa tapauksessa tuhota ihmiskunnan. Hän ennustaa, että ennen pitkää koneäly ohittaa ihmisälyn. Koneäly voisi jopa kehittää itseään älykkäämpiä koneita ja nämä vielä älykkäämpiä koneita, ja niin edelleen." Hänen kantansa oli että tekoäly ei voi olla viisas. "Tällaisia utopioita ja dystopioita robottien suorittamasta vallankaappauksesta on esitetty maailman sivu – tosin yleensä fiktion puolella. Bostromin villinpuoleisia ideoita arvioitaessa on muistettava, että on kysymys koneiden älykkyydestä, ei ihmisälystä. Jo tietokoneiden alkuaikoina korostettiin, että tietokoneet olivat "äärimmäisen nopeita idiootteja", eivätkä ne vieläkään ole inhimillisessä mielessä viisaita." Minun silmiini tämä kommentti ei ole kovin laadukas : Mieleeni tulee kreationistien käyttämät kielikuvat siitä miten eläimet muuttuvat ihmisiksi vain saduissa.

Ainut argumentatiivinen voima näyttää olevan siinä että "tähänkään asti ei ole ollut". Tekoälyyn on aina suhtauduttu kriittisesti. Ja tässä usein unohdetaan se, että jos puhutaan siitä mikä on mahdollista ja ei ole mahdollista puhutaan innovatiivisuudesta ja sen rajoista. Itse asiassa väitänkin että Pihlannon tekstissä on - riippumatta siitä onko hän uskovainen vai ei - metafyysinen jäänne dualismista. Jossa tosiasiassa oletetaan pakosti jonkinlainen sielu, jos tätä ei osata tehdä eksplisiittisesti vaan tämä filosofinen painolasti kulkee mukana implisiittisesti, niin sen pahempi mielenfilosofille. En siis vastusta tämänlaisia väitteitä sinällään, vaan nimenomaan sen takia että metafyysisistä sitoumuksista tehdään mahdottomuusväitteitä samalla kun nämä kiistetään "Koneälyltä tulee jatkossakin puuttumaan se inhimillisyyden kipinä, joka tekee elollisesta organismista ihmisen: koneelta puuttuu inhimillinen viisaus – tosin myös tyhmyys – ja tietoisuus itsestään, jonka vain ihmisaivot ja -tajunta voivat tuottaa. Teologit voivat tässä yhteydessä sanoa, että koneilta puuttuu sielu, mutta sielun olemassaolo perustuu uskoon."

Mutta alkustatementista itse perusteluun.

Pihlannon teksti on siitä kiinnostava että se käsittelee sellaista asiaa kuin viisaus. Siksi omassa kommentissani kysyinkin suoraan että ""Voiko tekoäly haastaa ihmisen viisaudessa?" Siis anteeksi; Missä viisaudessa." Pihlanto ymmärsi lauseeni ironian. Vitsi olikin tarkoitettu ja oli mukavaa että se tiedostettiin. Kuitenkin sen takana on vakavampi kysymys. Kun väitetään että maailmassa on jokin piirre johon ihminen kykenee ja kone ei on tämä piirre jotenkin kuvattava. Ja jos väittää jotain villinpuoleiseksi, tämä on syytös. (Toki moni pitää näitä statementeja argumentinkorvikkeenakin. Tieteellisesti ne kuvaavat vakaumuksia eivät tosiasioiden tiloja.)

Ja tässä kohden tekoäly on ollut järkyttävä ala. Evoluutiobiologian puolella on totuttu leikkimään sillä että monesti siellä esitetään erilaisia väitteitä siitä että mitä ihmiset tekevät jota simpanssit eivät tee eivätkä voi oppia tekemään. Ja nämä tuntuvat sitten kumoutuvan. (Viittomakieli ja työkalujen käyttö ovat tästä malliesimerkkejä : Ne falsifioivat "vain ihmiset" -kannanottoja.) Tekoälyssä oikeastaan kaikki näyttää noudattavan samaa kaavaa. Kun itse opiskelin kognitiotiedettä oli ilmoilla selvä ongelma. Ongelma jota pidän relevanttina. Ja tärkeänä syynä miksi en pidä ns. tietokonemetaforasta. Syynä on yksinkertaisesti se, että koneet tekevät hyvin sellaisia asioita jotka ovat ihmiselle loppujen lopuksi älyttömän vaikeita. Ja toisaalta monet asiat jotka ovat ihmisille helppoja ovat koneille lähes mahdottomia.

Siinä missä historiassa ihmisen loogis-älyllinen asia oli se joka erotti hänet eläimistä, on nykyään ikävä tietokonesiru ihmistä parempi raa'assa laskentatehossa. Ihminen on sitten erityislaatuisen hyvä ns. hahmontunnistuksessa (pattern recognition). Tämä ilmiö on se syy minkä vuoksi captcha -tunnistuksia käytetään. Tekoälyt eivät osaa murtaa niitä. Siksi erilaiset spammausfirmat joutuvat palkkaamaan alipalkattuja toimisto-orjia purkamaan näitä captcha -salauksia. Toisaalta ajan mittaan tässäkin on edistytty. Captcha -tunnisteet alkavat olemaan niin sumuisia ja hämäriä että ainakaan minä en onnistu niissä aina. Captcha -tunnistus tuleekin jossain vaiheessa vallan kovasti todennäköisesti murtumaan. (Ja toimisto-orjat korjataan algoritmeilla.) Trendi on nimittäin tässä kohden ollut sen verran voimakasta. Samoin kun itse pelleilin kahviautomaatin kanssa vaikeuksilla, on kännyköissä oleva "Siri" jo huomattavasti parempi.

Tämä ero on tärkeä koska se vihjaa siitä että aivojemme toimintamekanismi on oleellisesti erilainen. Meidän ei tarvitse tietää miten aivot tarkalleen ottaen toimivat. Paras vertailu toki tapahtuisi näin. Mutta kun suorituksessa on noin radikaaleja eroja, se kertoo siitä että ihmisajattelu toimii jollain tavalla syvästi epäanalogisesti verrattuna tietokoneiden loogiseen laskentatehopuoleen.

Ero on tärkeä.

Olen ottanut tietokonemetaforaan kantaa varhaisemmassa singulariteettiblogauksessani. Samassa kirjoituksessani valitin siitä miten moni sekoittaa tietoisuuden ja singulariteetin yhteen. Tällä kertaa jatkan siitä miten "viisauden" tapaiset konseptit sotkevat asiaa helposti lisää. Tietoisuuskiakin on monia eri määritteitä ja "viisauden" kaltainen epämääräisyys sallii eri tasoilla hyppimisen. Ekvivokaatiot jyräävät peliin kuin huomaamatta. Syntyy dikotomisia ajatuksia ja puutteellista mielenfilosofiaa. Kategoriavirheiden vuoksi on syytä katsoa eroja.
1: Korostan että en tässä halua erityisesti moittia Pihlantoa : Hänen kannanottonsa on "good enough" ja hän keskustelee asiallisesti. Kokonaisuus on tekstin blogimuoto huomioiden aivan riittävän hyvä

Pihlannon tekstissä asiallista onkin korostaa tietokonemetaforan puutteellisuutta. Nähdäkseni tietokoneen taitoerot johtuvat syvällisistä toimintaperiaate-eroista. Ja tämän vuoksi minulle jokainen ameebakin on tietoisempi kuin mikään "Eugene Goostman". Turingin testissä onnistuminen on minulle vain "nätti temppu". Ei merkki tietoisuudesta. Tässä on käytössä tärkeä jaottelu. Moni pitää Turingin testiä jonkinlaisena tietoisuuden saavuttamisen todisteena, mutta sitten moni toimii kuten Chalmers ja korostaa kiinalaisen huoneen argumentissaan että imitaatio ei ole välttämättä samaa kuin onnistuminen.

Tässä kohden Pihlanto ei ole eksplisiittisesti tuonut esiin sellaista joka kohtuu usein tulee vastaavassa tilanteessa esiin. Eli sitä että ensin selitetään että kiinalainen huone on vakava haaste. Ja sitten siirryttäisiin puhumaan siitä mitä koneet voivat tai eivät voi tehdä. Tämä ongelma on tietysti siitä ongelmallinen että kiinalainen huone käsittelee tilannetta jossa kone pystyy tekemään samoja asioita kuin ihminen. Sen tietoisuus on se käsite joka tässä irrotetaan. Olisi siis omituista lähteä siitä että jos tekoälyn älykkyys jotenkin puuttuu niin sitten se kone ei voisi tehdä juuri mitään.
1: Toki Pihlannolta löytyy tähän implikoivia lausuntoja jotka vihjaavat että hän saattaa ehkä kenties ajatella tähän tapaan. Kommenteista nimittäin löytyy pari asiaa "Sanotaan sitten Metzingerin käsittein, että tekoäly ei koskaan kykene kokemaan fenomenologista minää".  Ja "En usko, että koneäly voi koskaan saavuttaa ihmismäistä potentiaalia tehdä omasta aloitteestaan hyvää tai pahaa. Jälkimmäisestä Bostrom haluaa meitä varoittaa. Kone ei voi tuntea aidosti "minä olen minä" eikä haluta jotakin omasta tahdostaan. Jos näitä ominaisuuksia näyttäisi koneilla esiintyvän, ne ovat ihmisen ohjelmoimia."  Ja lisäksi Pihlström sanoo kommenteissaan että "Ihminen pystyy tekemään myös tyhmyyksiä, mutta kyllä myös kaikki hyvä ja hyödyllinen, mitä näemme ympärillämme, on tietysti ihmisen viisauden luomuksia. Ihmisellä on potentiaali hyvään ja luovaan, mutta myös pahaan." Tätä kautta loppuosassa tekstiä käsittelen asiaa kuin hän tekisi niin. (Muutoin teksti paisuisi vielä järjettömämmän kokoiseksi. Ja tämän tuoma on relevantimpi ottaen huomioon keskustelu tästä aiheesta noin yleisemmin.) Kenties hän ei tee niin.

Itse korostankin että tietoisuus vaatii sen että tiedetään millä mekaniikalla tekoäly suorittaa temppunsa. ; Tässä spesifiin aihetta koskevana karkeana analogiana voisi ottaa tilanteen jossa tietokoneohjelma pelaa shakkia. Mielestäni "Deep Blue" pelaa mainiosti shakkia mutta se käyttää tässä prosesseja jotka ovat tietokoneilla hyviä. Se hoitaa asian suoralla laskentateholla. Jos tietokone toimisi toisenlaisella mekaniikalla, tilanne voisi olla aivan toinen. Ja itse asiassa tässä korostankin että mekaniikka on oikeastaan kaikki. Jos mekaniikka on kunnossa, niin imitaatio on käytännössä mahdottomuus. Filosofinen zombie ei tässä mielessä ole enää mahdollinen. Tai jos on, se on latistunut puhtaaksi metafysiikaksi jolla ei ole enää mitään empiriistä ulottuvuutta. (Vaaditaan jonkinlainen oletus empirian ulkopuolella olevasta sielusta olemassaolevaksi jotta vastapuolella olisi enää jäljellä mitään.)

Tosin kun aiheena on Boström, on pakko muistaa että singulariteettia pitää käsitellä hieman eri ehdoilla kuin mitä vaikkapa Chalmers - tai Metzinger - lähestyy asiaa. Niiden käyttäminen kritiikin oikeuttamisessa on jonkinlainen olkiukko. Toki kysymykset tietoisuudesta, etiikasta ja muusta ovat milenfilosofisesti kiinnostavia. Ne ovat vain hieman eri kysymyksiä ja niiden niputtaminen on siksi turhan oikovaa. Toki näin aihetta voidaan laajentaa. Kun viisaudelle annetaan eri merkityksiä voidaan kasata tietoa siitä mitkä asiat eivät ole samoja asioita. Ja toisaalta samalla voi syntyä ajatus siitä että kun noin monta asiaa ovat ongelmallisia niin kenties se että niistä vähintään yksi osuisi oikeaan on hyvinkin relevanttia. (Ja samalla voi miettiä sitä että tämä ei tarkoita että edes yksi niistä väistämättä toteutuisi ja tekisi tekoälyn viisaudesta mahdotonta sanan täydessä mielessä.)

Tässä ei kuitenkaan enää oikeastaan ole "teknisesti" singulariteetista puhumista. Aiheena on laajempi mielenfilosofia. Joka on tietysti aivan OK, etenkin henkilökohtaisissa blogeissa. Ja tällä laajemmalla rintamalla jatkan tämän kahlaamiseni loppuun.

Eroista ei saa tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Jos minun pitäisi kuvata millä hengellä otan sen että "jos kone tekee jotain se on ihmisen siihen ohjelmoimaa". Mieleeni tulee vahva Intelligent Design -rinnastus. William Dembski on kuluttanut paljon aikaa ajatukseen jossa evoluutioalgoritmit "salakuljettavat" lopputulokseen informaatiota eivätkä ratko oikeasti ongelmia. Suunnittelu on aina läsnä koska ohjelmoija on liittänyt intelligent designiä koodatessaan ohjelman. Näin "hyvyysfunktioissa" on väkisinkin design -informaatiota. ; Itseäni ihmetyttää miksi tämä on millään tavalla relevanttia sillä (a) se on vähän sama kuin selittäisi että ihminen ei voi olla tietoinen koska sen alkuperä on Jumala eikä ihmisessä ole mitään sellaista mitä Jumala ei olisi häneen laittanut (b) meteorologiset simulaatiot eivät liity luonnossa olevaan säätilaan mitenkään koska ne toimivat vain kaavoilla jotka joku on niihin ohjelmoinut (c) ne kertovat jonkinlaista äiti-maa -tarinaa koska evoluutioalgoritmejen "hyvyysfunktioissa" on analogisuus siihen mitä luonnonlait ja ympäristö tekevät luonnossa. Tosiasiassa Dembski tietenkin vain haluaa torjua matematiikan jota evoluutioalgoritmeissa käytetään. Eikä hän tee sitä kovin hyvin tai kiinnostavasti. (Se on itse asiassa "no joo" joillain hyvin erikoisilla metafyysisillä käsitteiden väkisin määrittelyillä. Jos olet näistä erimielinen niin se on sitten siinä, mitään uhkaa tästä ei ole.)

Tästä ohjelmointipohjasta on itse asiassa raaka yhteys suoraan neurologiaan. Kun puhuin siitä miten "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei ole meihin laittanut" en ottanut kantaa pelkästään kalvinismiin - jossa ollaan deterministejä ja kiistetään vapaa tahto. Se on nimittäin syvempi kysymys. Se on kysymys joka esiintyy esimerkiksi Eaglemanin "Incognito" -kirjassa. Hän ottaa esille sen miten valtaosa ihmismielen toiminnasta on esitietoista jolle konfabuloiadan selitys jälkikäteen. Ja miten aivovammat ja rakenteet vaikuttavat vahvasti toimintaansa. Hän näkee tällä olevan juridis-eettisiä ulottuvuuksia. Että tällä on tärkeitä yhteyksiä lain ja oikeuden kanssa. ; Kun tieto näistä yhteyksistä lisääntyy, korostuu yhä vahvemmin se että usein tulee tilanne jossa tekijä ei ikään kuin olisi vastuussa koska hänen "aivonsa tekevät jotain" jolle "hän itse ei mahda mitään".

Tässä mielessä tilanne nimenomaan lähestyy sitä että "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei häneen ole ohjelmoinut" on aivan relevantti mahdollisuus. Vaihtoehto joka ei missään nimessä ole ristiriidassa minkään tietämämme empiirisen asian kanssa. Joten se ei ole missään nimessä "mahdoton" sellaisessa mielessä joka ihmisen on relevanttia kieltää periaatetasolla jossain mielenfilosofiakeskustelussa. Jos ihmisen aivot paljastuvat deterministisiksi, se vastaisi täysin ajatusta jonkinlaisen mekanistisen algoritmin tietoisuudesta. Ja tästä päästään kysymykseen voiko kalvinistisen ihmiskuvan mukaan ihminen olla tietoinen. (Oma kantani asiaan tulee selväksi jo tähän laittamistani aiemmista linkeistä : Kyllä voi. Mikä muistuttaa siitä että tietoisuus ei ole sama kuin vapaa tahto, ja niiden käyttäminen automaattisesti synonyymeinä on "älyllistä oikomista".)

Lyhyesti sanoen tietokoneen, tietoisuuden ja vapaan tahdon kohdalla on kysymys samantapaisesta ongelmasta joka on aivojen fysikalismissa tuttu. Ongelmana onkin se, että argumentit joilla koneen tietoisuus halutaan kieltää johtaa helposti siihen että ihmsenkin tietoisuus kyseenalaistuu. (Mikä on toki tuttua myös eläinten tietoisuuden kanssa ; ja samasta syystä. Statement on maailmankuvallinen ja sitä perustellaan sovittamalla argumentit asiaan jälkikäteen katsomatta kokonaisuutta. Sillä jos lopputulos on haluttu, koetaan argumentti väkisinkin osuvaksi.) Ja johon minulla on varsin selvä kanta. Ongelma on tässä kohden tavallaan siinä että tietoisuus ja vapaa tahto ja kokemuksellisuus liitetään liian vahvasti ja automaattisesti ns. indeterminismiin. Ainakin siinä mielessä että deterministiseltä puolelta tämä nähdään automaattisesti puuttuvaksi. Eli deterministinen järjestelmä ei voisi olla tietoinen. Oma "selvä kantani" oli kuitenkin se että juuri näin ei välttämättä ole. Mielenfilosofiassa tämä dikotomia koskee vain osia teorioista. Ja siksi voidaan sanoa että "mahdottomuusväite" on maailmankuvallinen statement joka vaatii tiettyjä sitoumuksia. En ymmärrä miksi minun tai kenenkään muunkaan pitäisi näihin uskoa puhtaasti a priori. (Olen yhä Quinelainen ; Kaikessa tiedossa on oletuksenvaraisuutta. Mutta puhdas a priori -järjestelmä on roskaa joten kaikessa hyväksyttävässä premissoinnissa on oltava takana tietoa.)

Mainiossa "Philosophical Disquisitions" -blogissa on tartuttu relevanttiin asiaan. Huomio on kiinnittynyt siihen miten moni lataa aivotutkimukseen kovia odotuksia. "Once upon a time, I wrote a thesis about criminal responsibility and advances in neuroscience. Half-way through that thesis, I realised that few, if any, of the supposedly revolutionary impacts of neuroscience on the law were all that revolutionary. Most were simply rehashed arguments about free will and responsibility, dressed up in a neuroscientific garb, but which had been around for millennia." Tämä hypetys on toki ilmiselvää. Mutta toisaalta tässä on syytä korotaa mekanismipuolta.

Mahdotonta? Miten niin mahdotonta?

Tässä mietteiden avuksi voi ottaa vaikka Mark Balaguerin "Free Will as Open Scientific Problem" jossa korostetaan juuri sitä että vanhat mielenfilosofiset ongelmat ovat jotain jotka tekevät jonkinlaisia tosiasiaväitteitä. Ja näiden kautta asiaa voidaan ratkaista. Oman argumenttini kannalta  erittäin osuvaa on se, että hän miettii miten aivoihin voidaan mahdollisesti saada indeterminismiä ja milloin tämä johtaa aitoon vapaaseen tahtoon. Samoin hän miettii voiko deterministinen aivokoneisto olla tietoinen. Samoin oleellista on tiedostaa että hän pitää kysymystä jonain jonka tiede voi periaatteessa ratkaista vaikka ei vielä olekaan ratkaissut sitä.
1: Toisaalta lähestymisellä on argumenttini kannalta toinenkin puoli. Jos tietoisuutta ei voida lähestyä empiirisesti se on suoraan määritelty ei epistemologian ja empirian ulottuvilla olevaksi metafyysinen ontologiseksi asiaksi. Jos näin on niin on erikoista että Boströmin kannanotot teknologiasta kuvattaisiin mahdottomiksi puhtaasti eitieteellisin ja metafyysisin syin. Tällöin on tarpeetonta selittää että sielu olisi uskonasia. Itse agnostikkona suhtaudun tämänlaisiin kannanottoihin ... varovaisen epäillen ; Ne kuvaavat ehkä yhtä mahdollisuutta mutta eivät kaikkia. Kun taas "mahdotonta" on universaali väite joka pätee kaikissa "nykyfysiikan rajoissa mahdollisissa empiirisissä maailmoissa". (Joka ei ole samaa kuin mahdollisuus jossain loogisessa maailmassa, vaan on tätä astetta suppeampi. Ja jossa tätä kautta on helpompi tehdä mahdottomuusväitteitä. Ja tämän vuoksi epäonnistuminen mahdottomuusväitteen todistamisessa painaa astetta enemmän.)

Nämä ratkaisut ovat mekanistisia. Joka tarkoittaa että periaatteessa voidaan rakentaa jonkinlainen fysikaalinen kappale joka tekee tiettyjä toimintoja. Tämä ei välttämättä ole piitä ja terästä. Mutta kun ihminen rakentaa kokonaisuuden joka toimii tällä tavalla - vaikka kvanttifysiikan mekanismeja hyväksikäyttäen kuten

Samoin voidaan ottaa mielenfilosofinen ajatus "hieman spekulatiivisemmalta puolelta". Silloin puhutaan mahdollisuudesta sanan loogisessa mielessä (logical possibility.) Tällöin voidaan nostaa esiin mikä tahansa fysikalistinen mielenfilosofia. Vaikkapa Daniel Dennettin ajatus siitä miten tietoisuus voi rakentua eitietoisista alaosista on mahdollinen. Aina kun joku esittää mahdottomuusväitteen innovatiivisista aihepiireistä, hänen täytyy tehdä asiasta jonkinlainen hyvinkin vahva argumentti. Nimittäin jos jotain väittää mahdottomaksi, riittää että on jokin ei-falsifioitu keino jolla se olisi mahdollista. Näin esimerkiksi Dennettin näkemys siitä miten tietoisuus voi muodostua aivoissa on jotain jossa fysikalistinen mekaniikka voi johtaa tietoisuuteen. Dennettin näkemys on jotain josta on vaikeaa sanoa onko se reduktionistinen vai holistinen : Tai oikeammin : Se sopii yhteen molempien kanssa. Tekoäly voi olla syntyvä emergentti piirre tai jotain joka ihmismieleen tuntuu lattealta (koska reduktio on monien korvissa samaa kuin pahuus ja automaattisesti väärässäoleva, josta en tosin ymmärrä että "miksi").

Näistä voidaan palauttaa asia kaiken ytimeen. Jos otamme ihmisen aivot ja vaihdamme yhden neuronin laitteeseen joka antaa täsmälleen samanlaista palautetta eteenpäin kuin oikeakin hermosolu. Tämä ei vielä tee ihmismielestä mekaanista. Jos tätä tehdään toiselle, kolmannelle ja neljännelle... hermosolulle syntyy muutakin kuin "Sorites -paradoksin" riski. Se nimittäin luo loogisen mahdollisuuden sille että aivot ovat fysikalistinen koneisto. Ja jos asia on mekanistinen, se voidaan yleensä rakentaa. - Kenties tekoäly ei onnistu algoritmeilla koska ne ovat ohjelmointia vaativia ja deterministisiä. Tämäkään ei ole välttämätöntä. Mutta vaikka näin olisi niin silti koneistoon voidaan saada indeterminismiä kvanttifysiikalla. Samoilla tavoilla millä se aivoihinkin saadaan.

Se että kiistetään tämä ja selitetään että aivotkin toimivat eri tavalla harrastetaan jotain joka on samanlaista filosofiaa mitä vitalismi oli ennen biokemian alkua. Eli jotain joka on lähinnä:
1: Science stopper. Jotain joka sanoo "ei kannata tutkia, haaskaatte aikaa ja rahaa mahdottomaan". Mutta ei kuitenkaan tutki sitä vaihtoehtoa, kuten sitä miten tietoisuus ja viisaus sitten rakentuvat.
2: Jotain joka on teoriassa yksi mahdollisuus, mutta joka ei rajaa todellisuutta siten että siitä poikkeaminen ei mitenkään olisi mahdollista. Biokemian voittokulku on käytännössä niin vahva että ID -piiritkin eivät korosta että ihmiskehon elävä kudos ei olisi fysikalistisesti mahdollisia. Sen sijaan he korostavat että ne ovat hienoja koneita, mekanistisia ja siksi suunniteltuja. Joka muistuttaa siitä että vitalismi ei suinkaan tarjonnut kovin vakuttavaa "mahdotonta" -väitettä. Vaikka se sellaisena aikanaan esitettiinkin.

Loppukaneetti:

Se, että kieltää lähtökohtaisesti mahdollisuuden Bostromin singulariteetilta, koneiden viisaudelta tai miltä tahansa onkin näyttää noudattavan tiettyä puutteellista klimppiä:
1: Eri asioita liimataan yhteen kuin ne olisivat samoja asioita. Tässä esimerkiksi viisaus on samanaikaisesti käytännön toimivuutta joka näkyy että fenomenologista itsetietoisuutta. Jossa ei tiedä puhutaanko saavutuksista vai tietoisuudesta. Tai siitä onko Turingin testi ja vastaavat saavutettavissa. "Viisaus" on tässä erityisen erikoinen koska Pihlanto sekoittaa mukaan jopa etiikan. "Mistä syntyisivät koneälyn tunteet ja niihin liittyvät arvot sekä moraali ja eettisyys?" (Jossa on kategoriavirheen makua kun kommenteissa puhutaan fenomenologisesta tietoisuudesta ja sitten etiikka kuin ne olisivat oleellisesti ja väistämättä yhteenliittyneet. Mutta kun tietoisuus, etiikka ja koneiden kyky tallata ihmiset jalkoihinsa rinnastetaan yhteen näiden kanssa on jo asetettu samaksi niin tiedetään että kuljetut tiet ovat assosiativiisia eivätkä siksi mitään vakavastiotettavaa teknologian rajojen aitoa pohdintaa.) Ja jopa neurologian rajat "Aivot on kuitenkin todettu liian monimutkaisiksi läheskään täydellisesti jäljiteltäviksi." Tämä aivojen haasteellisuus toki koskee tämän hetken tiedettä, mutta se ei tietenkään tarkoita juuri mitään koska Bostrom ei sano että singulariteetti on jo nyt läsnä, ja ainut tapa jolla argumentti laajenee kaikkea tulevaa teknologiaa koskevaksi on laajentaa tästä mahdottomuusväitteeksi. Samalla kun hän ei ota kantaa sielukysymykseen joka on hänestä uskonasia. (Joka on kokonaisuutena itselleni täysin käsittämätön)
     1.1: Itse korostan että etiikkaan liittyvät ongelmat ovat täsmälleen humen giljotiinin kokoiset. Ja tässä kohden kysymys voidaan Quinelaisittain häivyttää. (On naurettavaa vaatia keneltäkään loogisen positivismin ehtoja täydestä premissittömyydestä.) Itsekin pidän etiikkaa mysteerinä, mutta nostan kuitenkin esiin sen että Sam Harrisin tapaan ongelma voidaan latistaa kysymykseen siitä miten etiikka määritellään. Hän määrittelee moraalin ihmisten kautta. Toki avoimen kysymyksen argumentti riittää tässä kysymään onko tämä todella etiikkaa. Mutta täsmälleen sama tulee sitten vastaan myös ihmisten älyn kohdalla. ; Kysymys muuttaa tällöin muotoaan. Se muistuttaa enemmän ns. Hard problem -tilannetta. ; Ensinnäkin sen merkitystä tunnutaan ylikorostavan. Ja toisaalta se esittää epistemologisen kannanoton siitä mitä fysikaaolisesta tietoisuudesta voi tietää. Ei siitä että fysikaalisesta tietoisuus olisi mahdotonta. Ei kuitenkaan ole tavatonta että Hard Problem muuntuu ihmisten puheissa jonkinlaiseksi todisteeksi sielun olemassaolon väitämättömyydestä. (He sentään tunnustavat sitoumuksensa ääneen, toisin kuin ne tahot joilla se jää implisiittiseksi mutta joilla fysikalismin/naturalismin vaihtoehtona kiistävät argumenttirakenteet muutoin kulkevat mukana.)
2: Argumentoinnin sijasta tässä itse asiassa lähinnä a priori kielletään että asiat eivät toimi. Tehdään suoria kannanottoja ; Että tietoisuus ei voi olla deterministinen. Että se ei ole indeterministinen. Että se ei ole reduktiivinen. Että se ei ole emergentti piirre. Näiden pitäisi olla johtopäätöksiä eikä premissejä jos kyseessä on mahdottomuusväite. Kaiken lisäksi tämän jälkeen on aivan turha väittää että jättäisi sielukysymyksen ulkopuolelle. Jos eliminoi kaikki luonnontieteelliset vaihtoehdot ja lähestymistavat lähtökohtaisesti on turhaa esittää että ei tee kannanottoa jossa mieli ihmisilläkin olisi luonteeltaan supernaturaali.

Näen kuitenkin että Bostromin kritiikkiin on tarvetta. Hän on niitä ihmisiä jotka tuntuvat näkevän tekoälyä kaikkialla ja jotka uskovat tekoälyn voivan tehdä aivan mitä tahansa. Joka vihjaa siitä että hänellä on fix idé tämän asian kohdalla. En voi sanoa muuta kuin että tämänlainen intoilu herättää vähintään epäilyjä maailmankuvista ja intresseistä : Toki Bostrom täytyy tuomita tieteellisestä osuvuudestaan koska asia ratkaistaan asialla eikä henkilöllä. Eli katsomalla mitkä tiedetään eimahdollisiksi. (Itse en esimerkiksi pidä mind uploadingia mahdollisena.)

Bostrom luultavasti liioittelee, vakavastikin. Hän puhuu tulevaisuusskenaarioista, joten tämä ikään kuin kuuluu jossain määrin asiaan väkisinkin. Tämän hypetyksen kohdalla asenteeni on tässä samanhenkinen kuin mitä linkkaamieni "Eugene Goostmanin" turingin testailun ja "Philosophical Disquisitionsin" "neurojuridiikan" kritiikin kanssa. Eli en pidä "periaatteessa mahdottomana" onnistua Turingin testissä tai että aivotutkimus ei auttaisi rikollisten intentioiden ja tekemisien paljastamisessa. ; Toki on mahdollista että nämä eivät oikeasti olisi mahdollisia. Innovaatioista puhuttaessa ongelmana vain on se, että liian helposti nojataan siihen että "ei ole tähänkään asti" ja tästä päätellään että "asia on mahdotonta". Kuitenkin innovaatioita ja tieteellisiä tutkimuksia ja kehitelmiä syntyy jossain määrin joka päivä. Ja kun ne kasautuvat, minun säälittävä kahviautomaatti mutatoituu "Siriksi", peräti tavalla jossa "Siri" ei edusta jotain mitä teknologia ei enää edes teoriassa voisi mitenkään ylittää saavutettua. (Ikiliikkuja on nykytieteen mukaan mahdoton. "Sirin" jatkokehittely paremmaksi ei ole ainakaan todistettu sellaiseksi.)

Loppujen lopuksi ironian rajat näyttävätkin olevan juuri siinä että ihmiseltä odotetaan aika paljon. Moni on jonkinlaisessa inhimillisessä egoismissa jossa ihminen nähdään jotenkin erityisen kyvykkäänä ja spesiaalina. Että ihmiset voivat tehdä jotain johon apinat ja koneet eivät pysty. En suhtaudu tämänlaiseen ihmiskuvaan kovin positiivisesti : Minusta se on naïvien ihmisten kyvykkyysfantasiointia. Sellaista joka sopii pikkupoikien - ja miksipä ei tyttöjen, aikuisten miesten, naisten ja hermafrodiittienkin - supersankarileikkeihin.

Esimerkiksi jos joku esittää että fysiikka ei voi tuottaa aitoa etiikkaa, hän tekee suoran kannanoton siitä että evoluution vähittäiset prosessit eivät voi luoda tunteita adaptaationa mitenkään missään koskaan. Ja tämä taas on jotain joka selvästi asettaa rajoja siihen mitä luonnontiede voi selittää. Ja siihen mitä havaittavia piirteitä luonnossa on. Käytin tässä tekstissä hyvin niukasti kreationistivertauksia. Syynä oli se, että riskinä muutoin olisi aiheen paisuminen analogialistauksiksi. Nähdäkseni peruasenne käsittelemässäni Bostrom -kritiikissä ei eroa ID -kannanotoista kovinkaan paljoa. Tosin jotain eroa itse aiheissa on. Evoluutiolle on paljon evidenssiä, joten sen kohdalla kritiikki on käytännössä jo falsifioitu. Tässä kohden asiat ovat enemmänkin niin että kukaan ei tiedä tarkasti.

Filosofinen zombie vs. zombiefilosofia

Joskus sitä ihmettelee miksi sitä vierailee ja tutustuu ns. teologiseen materiaaliin. Joskus tätä ihmettelee itsekin. Sitten tulee niitä hetkiä kun vierailee ja tutustuu em. materiaaliin siksi että yrittää tehdä jotain muuta. Tiedäthän, asioita ja juttuja. Maanläheisiä, konkreettisia, fysikaalisia, asioita. Stuff, you know, things. Tässä yhteydessä törmäsin siihen mitä Scott Klusendorf on kirjoittanut siitä miten "Walking Dead" -televisiosarja avautuu kristitylle. Teksti on kelvannut kristilliseen lehteen. Siitä voi ottaa irti muutamia ajatuksia. Sillä vaikka aihe onkin teologiaa, se itse asiassa hypähtää valtaosin mielenfilosofian ja kognitiotieteen alueelle. Ottamaan kantaa asioihin joiden kohdalla tekisi mieli kysellä siitä että miten se NoMa -puoli sitten oikein menikään. Sillä siihen viitataan varsin helposti jos kognitiotieteilijä ottaisi kantaa teologisiin kysymyksiin. Tosin vihattu uusateisti Dawkins onkin sanonut jotain siitä että teologia näyttää ottavan varsin usein kantaa maailman toimintaan, joka taas tekee niistä falsifioitavissa olevia ellei peräti falsifioituja käsityksiä.

Klusendorf ottaa televisiosarjasta tarkkailuun ensimmäisen tuotantokauden dramaattisen tutkimuslaitoksen ja sen tutkijan. Kuvitteellinen tutkija Edward Jenner kuvaa zombeja ja näiden aivotoimintaa "Speaking of the brain, he states, “It’s a person’s life-experiences, memories, it’s everything. Somewhere in that organic wiring, all those ripples of light, is you, the thing that makes you unique and human.” To make sure the point is not lost, he zooms in on the frontal lobes for a closer look: “Those are synapses, electric impulses in the brain that carry all the messages. They determine everything a person says, does, or thinks from the moment of birth until the moment of death.” In short, Jenner says that we are nothing but our physical brains. All of our thoughts, feelings, and convictions are determined by synapse firings. When synapse activity ceases, you cease. At this point, Jenner is no longer doing science. He’s doing philosophy."

Lausunto on oikeansuuntainen, mutta hyvin erikoisella tavalla. Kun katsotaan Jennerin toimintaa, voidaan huomata että sarja itse asiassa ottaa tuossa kohden varsin niukasti kantaa tietoisuuteen. Itse asiassa koko tuo sarjan arviointi näyttää minun silmääni joltain jossa "Walking Dead" on aiheena vain varsin pinnallisesti, ikään kuin aasinsiltana toisiin kysymyksiin. Lisäkiinnostavuutta asiaan tuo se, että sarjan hahmot itse asiassa ottaa kantaa tietoisuuskysymykseen toisaalla. Mutta ei oikeastaan juuri tuossa kohdassa jonka tehtävänä on enemmänkin selittää kausaalisia tekijöitä zombieapokalypsissa. Jenner opettaa sen, että aivotoiminta ensin lakkaa ja sitten se käynnistyy oleellisesti erilaisena. Tämä taas on sarjassa havaittu mittaamalla hermosoluja teknologialla joka tietääkseni on nykyään vielä tieteisfantasiaa.

Jos katsomme muistia, havainnointia ja ajattelua ne ovat toimintaa ja tekoja. Ajattelu on prosessointia. Kaikki Jennerin mainitsemat asiat ovat kysymyksiä jotka Chalmers näkee "Soft Problems". Ja hänenkin mukaansa neurotieteet voivat varsin hyvin ottaa kantaa tähän. Näin ollen tulkitsija hyppää melko pitkälle väittäessään että Jenner tosiasiassa ottaisi kantaa siihen ovatko zombiet tietoisia tai onko niillä kvaliaa. Se, että ottaako Jenner kantaa siihen että tämä selittää ns. "Hard Problems" on perin kyseenalainen.

Mutta se menee pahemmaksi.

Klusendorf jatkaa että tässä kohden on syviä ongelmia joita materialismi ei selitä ja jotka sen pitää selittää.Apuna hän käyttää Searlen ajatuksia. "Right away there are difficulties, as Jenner never says how nonmaterial minds emerge from purely physical processes. Nor does he show how consciousness arises from unconscious brain matter. As John Searle points out, “The leading problem in the biological sciences is the problem of explaining how neurobiological processes cause conscious experience.” If that were not challenging enough, Jenner’s materialism must also explain how these nonmaterial minds cohere with the physical states of the brain. The interaction between nonmaterial minds and physical bodies is difficult to explain, given materialism."

Searlella on itse asiassa aivan oikein kannanottoja aiheeseen. Ja Walking Deadin kannalta soveliaasti tähän liittyy kiinalaisen huoneen lisäksi filosofinen zombie. Molemmat mielenfilosofiaan liittyviä oleellisia pähkinöitä. Klusendorf on kuitenkin väärillä jäljillä selittäessään sitä miten tämä on ongelma naturalismille. Näiden filosofisten ongelmien perustilana kun ei ole lainkaan selittää että naturalismi on pakosti epäonnistunut tai väärä. Heidän perusteesinsä on että "ei tiedetä eikä voida tietää". Ja jos tästä lähtisi vetämään päätemiä siihen että sielukonsepti olisi rationaalinen olisi tehnyt pahan virheen. Aukkojen Jumala -argumentti kätkeytyy hyvin lujasti tämänlaiseen ajatteluun. Jos kiinalaienn huone tai filosofinen zombie on argumentti sieluun uskomisen puolesta se on sama kuin sanoisi "emme tiedä emmekä voi tietää joten tiedämme". Joka on sisäisesti ristiriitaista. Tämä virhe on niin oireellinen että se nostaa Klusendorfin analyysissä esiin vakavan ristiriidan. Miksi naturalistien pitäisi selittää yliluonnollinen "nonmaterial mind", kuten tuosta lainauksesta voitiin lukea. Kun samanaikaisesti kirjoitus itsekin tunnustaa että Jennerillä on tietty maailmankuva joka määrittelee mielen tietyllä tavalla "He’s espousing a philosophical worldview known as scientific materialism (SM). According to SM, everything in the universe must be explained in strictly physical terms, meaning that nonmaterial things such as souls, God, and human dignity are not items of true knowledge."

Tämä ongelma on tuttua muualtakin filosofiasta. On esimerkiksi argumentti joka kieltää ajatustenluvun. Se menee seuraavalla tavalla (P1) Mielemme on omamme ja jakamaton. (P2) Ajatustenluku vaatisi että mieli olisi jaettu. (J) Joten ajatustenluku ei ole mahdollista. On selvää että päätelmä on koherentti. Mutta jos kannatat ajatustenlukua olet joka tapauksessa erimielinen premissistä P1 joten et välitä siitä. Samoin on todella omituista vaatia että naturalistit selittäisivät eifysikaalisen mielen jos naturalistit hylkäävät eifysikaalisen relevanttiuden in first place. Tämä kertoo syvistä ongelmista, Klusendorf ei tosiasiassa aseta naturalismia kritiikin alle osoittamalla että tämä on epäkoherentti ja ristiriitainen vaan asettamalla naturalismille vaatimuksia ulkopuolelta. Perimmiltään naturalismi siis päihitetään esiolettamalla että mieli ei ole naturalistinen ja sitoutumalla tähän ja pitämällä tätä ongelmana fysikalismille. Kun tämän pitäisi olla se mistä tässä debatoidaan pitäisi asian tietysti olla premissin sijasta johtopäätös. Mutta kaikkea ei voi  saada, ainakaan tämänlaatuisten uskonnonystävien kanssa. (Ei myöskään perustelukeskeistä keskustelua, tiemmä.)
1: Tämä on muuten tuttua myös Puolimatkalla ja Plantingalla. Warrant salakuljettaa juuri samanlaisen virheen järjestelmään. Ja sama kömmähdys on niillä jotka argumentoivat että ateismi väistämättä johtaisi nihilismiin ja jotka aloittavat määrittelemällä moraalin vaikkapa ihmiskunnasta riippumattomaksi tai vaatimalla siltä ikuisuutta tai jotain muuta Platonin ideamaailmasta peräisin olevaa lähtökohtaa. Nämä ovat partukulaareja teorioita siitä mitä moraali on. Ja koska moraalille on monia erilaisia määritelmiä ei tämä tietysti sano että ateistilla ei voisi olla jotain muuta määritelmää moraalisuudelle. Ajatus on sama kuin perustelisi että joku ihminen ei ole neekeri ja sitten tältä pohjalta selittäisi että hän ei voi olla mitään rotua, kuten kaukaasialainen tai kiinalainen. Että tämä eineekeriys todistaa että henkilö ei kuulu ihmiskuntaan. Ei ole kovin vakuuttavaa argumentointia tämä. On inaisen puutteellista ajattelua.

Itse asiassa jos ajatellaan mielenfilosofiaa, on meillä edessä mielenkiintoinen ongelma. Se tiivistyy Daniel Dennettin "Intuition pumps and other tools of thinking" -kirjassa esiintyneeseen argumenttiin joka koskee mielenfilosofian klassikkoa. Siinä on Mary joka ei ole nähnyt punaista. Hän on kuitenkin neurotutkija jolle on kerrottu kaikki propositionaalinen tieto siitä mitä punaisen havaitsemiseen liittyy. Dennett huomasi että tämä argumentti on vakuuttava tasan niin kauan kuin kannat mukana premissiä siitä että mikään tietomäärä ei riitä.
1: Tarkemmin : että tämän takana on enemmänkin jokin sellainen jota Dawkins kutsuisi nimellä argument from personal incredulity. Joka on Aukkojen Jumala jossa tiedon aukko on korvattu ajatuksella jossa oma mielikuvitus ja se että itse ei osaa keksiä jotain asiaa tarkoittaisi että kohdalla olisi todella aukko jota ei voisi ylittää. Eli aukkojen Jumala vielä huonompana versiona.

Ihmisen on vaikeaa uskoa, mutta on itse asiassa aivan mahdollista että tämä johtuu vain siitä että ihminen ei osaa kuvitella mitä kaikkea tiedosta voi saada irti. Näin esimerkiksi jos Mary laittaa itsensä hermosolunlukukoneeseen ja vaikka hän ei olisi nähnyt yhtään kertaa mitään muuta kuin mustaa ja harmaata, niin jos hänelle annettaisiin siniseksi maalattu banaani, hän voisi lukea hermostopäätteeltä että se ei vastaa sitä tietoa mitä vastaa punaisuuden näkeminen. Ja näin hän ei menisi lankaan asiassa. Toisaalta kenties hän voisi ohjata impulsseja päähänsä niin että aivoja ärsytettäisiin ilman silmien ärsyttämistä. Ja näin saataisiin punaisen kokemus jonka hän tunnistaisi. Tämä on mahdollista. Joten argumentin voima melkolailla katoaa. Ihan siksi että tätä argumenttia on käytetty ns. mahdottomuusargumenttina. Ja tämänlaiset nyt muuttuvat kupliksi sen jälkeen kun esille nousee se että mahdottomiksi väitetyt voivatkin olla mahdollisia ; Ei tarvitse edes osoittaa että nämä vaihtoehdot ovat reaalisia, kunhan niitä vain ei ole falsifioitu.

Tätä kautta voidaan nähdä että "Hard Problem" on itse asiassa perimmiltään maailmankuvallinen ongelma. Se ei ole niin ylitsepääsemätön tai relevantti kuin voisi ajatella. Sen sijaan jos me mietimme selittämistä ja selittämisvaatimusta niin tosiasiassa sielukonseptin ongelmana on hyvin ongelmallinen asia. Nimittäin juuri se että me olemme aineellisia fysikaalisia kohteita. Ja sielun pitäisi olla aineeton. Teistien pitäisi osoittaa millä mekanismilla tämä tapahtuu. Klusendorf toiminee tässä kohden siten että hän sanoo että "heillä ei ole sellainen teoria". Syynä on siis se että koska selitys on fysikalistinen heidän ei tarvitsisi todistaa omaa kantaansa mitenkään. Joka on ajatuksena omituinen koska Klusendorf käyttää argumenttina jotain jossa fysikalistien tulisi selittää tietoisuutta keinoilla jotka ylittäisivät fysikalismin. Ja tässä yhteydessä ei jostain syystä saa sanoa että "ei olla sellainen teoria". Kaikki pitää selittää. Joten kyllä se selittämisvastuu on sitten myös sielukonseptiin uskovien puolella.

Ja itse asiassa vielä pahemmin.

Sillä jos mietitään sielun toimintamekanismia, sen tärkein piirre on se että se aikaansaa väkisinkin empiirisen vasteen. Ei siksi että sielu olisi aineellinen tai käyttäisi fysikaalista energiaa. Vaan sen takia että ihmiskeho on aineellinen ja toimii fysikaalisella energialla. Kun aine liikkuu, tapahtuu muutoksia jotka empiristi mittaa ns. voimana. Fysikalisti katsoo massaa ja nopeutta, eikä sitä onko liikuttaja henki vai kimpoava pallo. Ja jos sielu aikaansaa muutoksia aineessa sen pitää käytännössä väkisin näyttää siltä kuin aineen ja energian säilymislakia rikottaisiin tavalla jossa systeemiin tulee ulkopuolelta energiaa. (Sielu liikuttaa tiiltä tai ruhoa. Ulkopuolinen voima muuttaa liikeratoja. Se näyttää energian säilymislain rikkomiselta.) Koska empiirinen vaste on olemassa tämä muuttaa sielun ja ruumiin yhteyden tutkimisen "soft problemiksi". Siis sellaiseksi joka on tutkimuksen piirissä. Yhteyden selittäminen ei siis ole mahdotonta. Ei ole "emme tiedä emmekä voi tietää" -tilanne vaan "voimme tietää joten miksi ihmeessä teillä ei ole mekanismia sielun ja aineen yhteensovittamisesta?". Tämä on itse asiassa suuri ongelma. Ja siksi mielenfilosofiassa kartesiolaisella dualismilla on suunnilleen yhtä paljon selitysvoimaa kuin vitalismilla ; Fiksut teologit - ja jopa tumpuloimmat kreationistit - ovat siirtyneet puhumaan kehosta älykkäästi suunniteltuina koneina joissa on informaatiota sillä vitalismi is fucking dead.

Mielenfilosofiassa naturalismin kritiikki onkin latistunut "emme voi tietää vaikka fysikalismi olisikin totta" -henkisiksi ajatuskokeiksi. Joiden perussävy on itse asiassa melko epäkiinnostava. Sillä looginen positivismi on kuollut ja empiristit eivät vaadi "perusoletuksettomuutta". Näin ollen Klusendorf onkin, hyvin monien muiden mielenfilosofiaa käsittelevien uskonmiesten tapaan, jämähtänyt toisen maailmansodan jälkeiseen tieteenfilosofiaan. Valitettavasti empiristit eivät leiki tuota peliä. Joten tosiasiassa jopa silloin kun fysikalismi nousee näissä keskusteluissa esiin, ei tässä oikeasti enää puhuta siitä fysikalismista jota tieteenfilosofit ja tieteentekijät kannattavat. Tässä rakennetaan ovela olkiukko jossa väitetään että fysikalismi on loogista positivismia ja sitten siltä vaaditaan loogisen positivismin ehtoja. Jotka on tietenkin osoitettu mahdottomiksi jo kauan aikaa sitten. (Mikä muuten on jälleen yksi tapa tehdä se virhepäätelmärakennelma jossa "ensin mieli on jakamaton" ja sitten selitetään ajatuksenluvusta tämän premissin valossa.)

Kaiken kaikkiaan hänen tekstinsä demonstroi varsin vakuuttavasti sitä erikoista tilannetta joka on Daniel Dennettillä tullut usein vastaan. Hän ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Hän päin vastoin hakee sille selitystä. Kun ihmiset lukevat hänen argumenttinsa ja päättävät että premisseistä seuraa johtopäätös, he päätyvät siihen että Dennett selittäisi mutkikkaasti sitä miten ihmisellä ei ole tietoisuutta. Että miten tietoisuus on illuusio. Joka on väärintulkinta. Väärintulkinta joka johtuu siitä että omasta tietoisuuden määritelmästä ei haluta luopua.
1: Ja tässä kohden on oleellista huomata että on eri asia sanoa että Dennettin tietoisuuden määritelmä on väärä ja premissit epäuskottavia kuin sanoa että Dennett selittää että tietoisuutta ei ole. Ja juuri jälkimmäistä tässä tehdään. Joka on se ongelma.

Itse voisinkin nostaa esille jännittävän jatkoajatuksen.

Nimittäin sen että mitä "fysikalistisen mielenfilosiofin" tai muun "pahan naturalistin" tulee itse asiassa selittää. Selittäminen vaatii aina että on jokin ilmiö joka pitää selittää. Klusenforf on tässä ovela sillä hän viittaa tietoisuuteen. Moni naturalisti ja fysikalisti uskoo siihen. Mutta samalla hän asettaa sen selittämiselle omituisia lisäehtoja joita käytännössä kukaan fysikalisti tai naturalisti ei kannata. Hän määrittelee tietoisuuden näistä poiketen ja pitää tätä fysikalistien ongelmana. (Joka veivaa jälleen tätä tuttua virhetyyppiä.)

Tämän ongelman selittämisessä "Walking Dead" on itse asiassa mainio. Sillä se tarjoaa zombeja. Ja siinä missä filosofinen zombie on olento jonka ulkoinen käytös on identtistä tietoisen ihmisen kanssa - heillä vain ei ole kvalioita - on "Walking Deadin" zombejen kohdalla erikoinen tilanne. Käytös on hyvin erilaista. Mutta on epäselvää ovatko he tietoisia. Sarja itse asiassa käsittelee asiaa monessakin otteessa. Hershel on toisessa tuotantokaudessa mies joka pyydystää ja pitää zombeja ladossa. Sillä vaikka zombejen käytös on erilaista, niillä voi olla tietoisuus. Hershel toivoo parannusta. Hänen perheensäkään ei kutsu zombeja kävelijöiksi ("walker") vaan äidiksi ("mom"). Hershel uskoo zombiet kuolleiksi ja tiedottomiksi siinä vaiheessa kun näihin kohdistetaan hirveää ulkoista väkivaltaa. Jauhelihaksi muuttuva zombie ikään kuin konkretisoi hänen mieleensä että kukaan elävä ei voi selvitä sellaisesta. Tämä on eksistentiaalisesti vakuuttava. (Itsekin olen nähnyt junan alle jääneen. Ja on hyvin vaikeaa uskoa että mikään ylösnousemus henkiinherättää sellaista!) Mutta tietenkin tämä on filosofisesti epätyydyttävä. "Walking Dead" tuokin kolmannessa tuotantokaudessa Miltonin joka uskoo että zombieihin jää jokin kaiku tietoisuudesta. Hän vakuuttuu vasta kun pitkäkään elossaolevaan ihmiseen tehty kelloon ehdollistaminen ei aikaansaanut minkäänlaista tunnistumis-ehdollistumisreaktiota zombiessa.

Hershel katsoi ulkoisia piirteitä. Ja Miltonkin mittasi ulkoista käyttäytymistä. Ja nämä ovat kvalian kannalta mielenfilosofisesti irrelevantteja. Sillä kvaliaan ei ole pääsyä. Tästä kuitenkin seuraa ongelma. Sillä jos me olemme empiristejä voimme aivan oikeasti sanoa että tietoisuus on se joka selittää havaitsemamme käytöspiirteet joita kutsutaan tietoiseksi käyttäytymiseksi. Ja tämän ulkopuolella ei ole mitään selitettävää. Jos siis zombieilla on kvalia, se ei ole yhtään mitään jota empiristin täytyisi selittää. Se että empiristiltä vaatii kvalioiden tutkimista ja selittämistään on perimmiltään sekin vain hieno tapa sanoa että "naturalismi ei voi selittää miten einaturalistinen mieli toimii naturalistisessa ruumiissa."
1: Kvaliapuolen ongelmia harvemmin tuodaan esiin silloin kun puhutaan ihmisten kuolemasta. Sielukonseptissa on vahva sävy jossa kuolleen ruumiilla ei ole tietoisuutta. Että kuoleman jälkeen sielu siirtyy tuonpuoleiseen. Mutta tosiasiassa kvalia-ajatuksen perusongelma on se että kuoleman ja eitietoisen yhteys on aina vain pinnallinen ja empiirinen havaitsemiseen perustuva. Mistä esimerkiksi oikeasti voidaan sanoa että ruumiilla ei ole kvaliaa? Neuronitoiminta ja muuhan on vain pinnallisuutta ja epätyydyttävää. Mistä siis tiedämme että ruumis ei koe kremaatiota ja säily vielä poltetussa tuhkassakin? Mehän vain päättelemme ruumiille puhuesseammekin, että ruumis ei kuuntele vaikka tosiasiassa ruumis ei vain vastaa. Joka tavallaan korostaa sitä miten tässä ei ehkä ole mietitty kaikkia asioita ihan loppuun asti kun kvaliasta manataan, kuten yleistä on, jonkinlaista vakavien filosofien hyväksymää uussielua.

Jos kvaliaa ei voi havaita käytöksessä eikä aivokuvassa, miksi naturalistien pitäisi selittää se? Koska se on joku empiirisesti havaittu ilmiö? Miten niin voi jos sitä ei voi havaita mitenkään? Tässä siis tavallaan luodaan selitettäväksi jotain jota ei ole mikään velvollisuus selittää. Sillä selittämättä jättämisestä ja koko konseptin irrelevantisoimisesta ei tule mitään ristiriitaa naturalistiseen ajatteluun. Ei ole mitään joka täyttäisi selitettävän ilmiön ominaisuudet. Eikä mitään jonka ohittaminen johtaisi sisäisesti ristiriitaiseen fysikalismiin. Itse olen käytännössä varma siitä että kvalia onkin eräänlainen pseudo-ongelma. Jotain jota rationalistit laativat rationalistien ehdoilla mutta joita he esittävät empiristisinä ongelmana empiristeille. (Mikä ei falsifioi kvalioita. Teoria kvalioista on lähempänä sitä luokkaa jota pahat naturalistit kutsuvat nimellä "eivät edes väärässä".)

Lopuksi pieni huomautus determinismistä.

Klusendorf ottaa esille vielä omituisen asian. Nimittäin motiivin ja sosiaalisuuden. "Jenner’s speech, however, suffers from an even bigger flaw. If everything about human beings can be reduced to predetermined patterns of synapse firings in the brain, why is he trying to persuade his guests to adopt his point of view? After all, their thoughts are also predetermined by their individual synapses, meaning they are not free to think any differently than they already do. Thus, in the very act of trying to persuade, Jenner undermines his own case for determinism. His predetermined thoughts can be no more rational than theirs."

Tämä kohta on jotain joka on äärimmäisen yleistä ihmisillä jotka ovat huonoja mielenfilosofiassa. Jos otamme determinismin, sen kohdalla on syytä huomata että ihmisen kokemat motiivitkin ovat deterministisiä. Jennerin toiminnan takana voi siksi olla vaikkapa se, että evoluutio on ohjannut ihmiset olemaan sosiaalisia. Plantingaa mukaillen voisi korostaa että evoluutio tukee toimintaa joka edistää elossaoloa. Ja yhteistyö ja sosiaalisuus ovat tässä hyvin tehokkaita niin susilaumoilla kuin ihmisilläkin.

Lisäksi puhe on aistiärsykkeitä joihin deterministi reagoi kuten muihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin. Puhe voi muuttaa mieltä kuten päinputoava kivi voi aktivoida ihmiset siten että he mekaanisen deterministisesti laittavat silmät kiinni ja väistävät kiveä. Tai jäävät sen alle. Determinismi ei tarkoita että mielipide ei muuttuisi. Se tarkoittaa vain sitä että maailman muutokset ovat lainomaisia ja niissä ei ole sattumaelementtiä.

Toisaalta Klusendorf sekoittaa myös vakaumuksen ja rationaalisuuden. Jos ihminen uskoo determinismiin niin hän voi silti ajatella että joku ajatus on rationaalisempi ja paremmin perusteltu kuin toinen. Jopa stoalaiset uskoivat että ihmisen kohtalo oli ennaltamäärätty, mutta hekin arvostivat ataraksian tavoittelua ja apatheiaa, tunteiden hillintää. Syynä on se, että vaikka ihmisellä ei ole mahdollisuutta valita kohtaloaan ja mieltymyksiään, osa tavoista on silti kunniakkaampia. Näitä konsepteja ei vain ole sidottu vapaaseen tahtoon.
1: Hyvin harva korostaisi determinismin ongelmia kalvinismissa. Jossa on predestinaatio, eli determinismi yhdessä Jumalauskon kanssa. Kukaan tuskin sanoo että kalvinistit ovat idioottimaisia puhuessaan uskostaan vain siksi että he ovat pelastukseen determinoituja. Että he eivät ole enemmän oikeassa kuin joku muu jolla on eri vakaumus. Kalvinistit katsovat että jotkut ovat predestinoituja väärässoloon ja helvettiin. Minä taas katson että jos determinismi on tosi, on moni teisti kyllä determinoitu olemaan järkähtämättömällä ja tyhmällä tavalla idiootteja. Sama asia tavallaan tämä.

Lisäksi Klusendorf sotkee asiaa pahasti jo siinä että hän sekoittaa fysikalismin determinismiin. Tosiasiassa jos tutustuu vaikkapa Balaguerin "Free will as open philosophical problem" -kirjaan voi huomata että determinismi ja inkompatibilismi eivät ole ainoat pelit kaupungissa. On moniakin "puhtaasti fysikalistisia/naturalistisia suuntauksia" joissa esimerkiksi otetaan kvanttifysiikan indeterminismi huomioon. (Moni ei hyväksy sattuman olevan mikään joka pelastaa vapaan tahdon, mutta determinismiä se ei voi olla by definition.) Ja toisaalta vapaa tahto voidaan määritellä siten että täysin mekanistinenkin aivo voisi tuottaa vapaan tahdon. (Olen aivoni joten miksi päätöksen pitäisi tulla niiden ulkopuolelta. Entä jos vapaa tahto on juuri se että minun aivoni toimii ja päättää nostaa kättäni, eikä siten että ulkopuolinen taho pakottaa ruumiini tekemään nostamaan käteni vintturilla jolloin minun ruumiini liike on hänen vapaan tahtonsa seurausta. Kunhan hänen aivonsa tekee tämän vapaaehtoisesti.)

Hyppy determinismiin on siis sekin "varsin liikaa". Ja tämän loikankin jälkeen ja sen hyväksymisen jälkeen determinismiäkin käsitellään päin persettä. Kaiken kaikkiaan Klusendorf on siitä mielenkiintoinen että hän tiivistää klassisen argumentiston juuri ne soveltamistavat jotka ovat yleisiä niiden parissa jotka lähtevät teologian ymmärryksen kautta dilentantisoimaan mielenfilosofiaa ja kognitiotiedettä. Niillä lienee jokin yhteys rationaalisen ihmisen ajatustenpyörittelyyn. Mutta on niitä pirun vaikeaa silti nähdä mitenkään pätevinä juttuina. Ne lähinnä kertovat että ihmisellä on rationaalisuuteen kykyjä, mutta niiden vahvuusalueet ovat jossain ihan muualla. Ja kenties olisi kaikkien mielenterveydelle parasta jos sinne vahvuusalueelle mentäisiin. Sillä kokemukseni mukaan tämäntyyliset ihmiset eivät opi virheistään, joten virheilylle ei ole mitään kunniallista tekosyytä.

Klusendorfin argumentaatio nimenomaan tämän fysikalismin/naturalismin kritiikin kohdalla onkin jossain mielessä hyvinkin verrannollinen käveleviin kuolleisiin. Argumentissa ei ole eloa, mutta silti massoina pyörivät ympäri internettiä, yrittäen mahdollisesti vaania, viedä ja ahmia mennessään mahdollisimman monien aivoja. (Käännytystyö.)