Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.

Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.

Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.

Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.

Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.

Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.

Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.

Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.

Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.

Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.

Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.

Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.

Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.

Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.

Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.

Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.

Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.

Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.

Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.

Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.

Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.

Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.

Marttyyriyden ydin.

Carolyn Marvin ja David Ingle herättivät huomiota kirjallaan "Blood Sacrifice and the Nation". Tässä  korostettiin että nationalismin takana on asenne joka korostaa uhrautumista ja kuolemista maan puolesta. Ja että tämä tapahtuu hyvin erityisellä tavalla ; Nationalismi ei elä sotavoitoilla ja sankaruudella. Jopa hävityt sodat kääntyvät helposti nationalismin moottoreille. Sen sijaan kuolleet sodassa olevat oman puolen kuolleet ovat erityisen oleellisia. Sodassa kuolleet sotilaat menettävät ison osan ominaisuuksistaan ja muuttuvat osoitukseksi siitä miten kyseinen valtio on kuolemisen arvoinen.

Taustalla on asenteita jotka sitten voivat ottaa vielä epäterveemmän suunnan. Esimerkiksi jos ajatellaan islamistisia itsemurhaterroristeja, heidän ideaalinaan on vähän sama mutta pidemmälle vietynä. ; Itsemurhaterriristihan voisi monessa tapauksessa tehdä salavihkaisen pommi-iskun kuolematta itse. Mutta selvästi marttyyriyteen kannustetaan erityisin tuonpuoleisuuslupauksin. Tämä ei ole sotastrategiaa vaan sitä, että kuollut oman puolen tyyppi toimii vahvana symbolina siitä miten marttyyri oli valmis kulemaan uskonsa puolesta ja tätä kautta usko oli kuolemisen arvoinen.

Tämänlainen marttyyriasenne on tietenkin siitä erikoinen että hyvin moni länsimainen ihminen on tottunut siihen että he eivät uhraa itseään.

Buddhalaiset munkit voivat tehdä polttoitsemurhia ja islamistit terrori-iskuja. Mutta kristitty elää uhriutumisesta jonka tekevät muut kristityt. ; Länsimainen kristitty itse asiassa monin paikoin väistää konflikteja. (Olen itse asiassa kehittänyt oman häijyhkön retoriikkani alun perin juuri siksi että huomasin että se on se ainut asia joka toimii. Tietyn innokkuusrajan ylittäneet kristityt lopettavat vain jos siitä on uhkaa tai haittaa heille itselleen.)

Länsimainen kristitty on siitä erikoinen olento että hän muistaa joka paikassa kertoa siitä miten ateisteja ei kohdella länsimaissa "viimeisen viiden vuoden aikana" (tjsp.) samalla tavala kuin jossain ulkomailla. Mutta he itse voivat marttyyrioitua siitä miten kristityt kokevat jossain muualla vainoa. He itse eivät koe sitä. Mutta uhrit ovat tärkeitä - jos ei muuta niin apostolien seikkailut Roomassa on muistettava.

Onkin erikoista että marttyyrius korostuu mutta siihen ei haluta ikään kuin itse ottaa osaa. Muiden kristittyjen taistelu jossain kiinassa ikään kuin oikeuttaa fundamentalismiin valahtaneen länsimaisen pumpulissa eläneen hyvinvointikristityn vakaumuksen ja statuksen vainottuna ihmisenä jota pitää kuunnella tämän uhristatuksen vuoksi tai kautta. Vaikeuksia ei kestetä itse mutta silti otetaan ikään kuin "marttyyripisteet täysillä".

Mene tilanteen nahkoihin.

Marttyyriydessä on toinenkin puoli. Ja se näkyy hyvin kansallistunteen kohdalla. USA on ollut useissa sodissa. Ja koska se tapaa sotia oman maan ulkopuolella, se rekrytoi sankarisymboliikalla sotiin joita ei tapahdu sotilaiden omassa maassa. Näissä sodissa on tavannut käydä niin että symboleja on arvostettu. Mutta sitten kun arkkuja on alkanut tulemaan laumoittain takaisin maahan, on niihin alettu suhtautumaan muina kuin symboleina.

Merkittävää on että vaikka sodanvastaiset tyypit ovat yleensä niitä jotka korostavat omien kuolleiden lukumääriä, niin nämä takaisin tulevat kuolleet vaikuttavat tavalla joka on relevantti sen kannalta miksi mielipiteet sotien varrella muuttuvat. Kun sotilas tulee kuolleena kotiin, tätä vastaanottavat ihmiset ovat heidän perhettään. Näissä oloissa sotilaan kuolemauhri on todennäköisesti otettu vahvemmin. Kun oma sodassa silpoutunut ja kuollut poika tulee takaisin, ei tätä nähdä enää symbolisena valtion ihanuuden symbolina. Se on myös oma kuollut lapsi. Abtrakti vieras ei uhkaa marttyyrimyyttiä.

Olenkin tässä mielessä luonut yksinkertaisen ajatuskokeen jonka avulla voi punnita sitä missä mielessä omassa mielessä olevat marttyyrit ovat abstrakteja symboleja ja missä mielessä faktuaalisia symboleja.  ; Sinun on kuviteltava oma perheenjäsenesi sen kuolleen paikalle. Ja vasta jos mielipiteesi ei millään tavalla muutu, niin vain siinä tapauksessa symbolisi on edes jollain uskottavuudella aito. Muuten olet koristellut sitä jollain abstraktilla ja valheellisella fantasialla. Toisin sanoen jos korostat sotauhrauksia sinun on kuviteltava oma lapsesi tuntemattoman sotilaan hautaan. Vailla nimeä ruumismassojen mukana nimettömänä haudatuksi, edes omalla nimellä varustettua hautakiveä. Jos yhä tämämkin kohdalla kykenet tuntemaan vain arvokasta nationalistista läikyntää sydänalassa ja partioottista paatosta jalkovälissä olet todella aidosti ymmärtänyt marttyyrikuoleman symbolin.

Ilman tälläistä olet tosiasiassa sekoittamassa sen että jokin laitos velvoittaa miehet sotimaan henkensä uhalla ja sen että nämö ihmiset vapaaehtoisesti ilman velvollisuuksiakin tekisivät riemumielin saman ja olisivat valmiita kuolemaan maansa puolesta.

Itsekiduttajan ongelma ja ilmastonmuutos

Warren Quinn kirjoitti pienen pulman itsekiduttajasta. (Julkaisu on ihan relevanttia filosofiaa.) Tässä pulman ytimessä on itsekiduttaja (joka ei pidä kitumisesta). Hän joutuu tilanteeseen jossa hänet laitetaan laitteeseen joka antaa kivuliaita sähköiskuja. Laitteessa on säätönappeja 1 tuhanteen. Ja siirtämällä osoitinta ylöspäin, se antaa kovemman sähköiskun. Muutos on niin pieni että ihminen ei erota eroa joka on vain yhden suuruinen. Mutta suurempia harppauksia tehden erot tulevat kyllä esiin. Itse asiassa laite tuottaa myös hirvittäviä tuskia. Kerran viikossa itsekiduttaja saa kokeilla miltä erilaiset säädöt tuntuvat. Hän joutuu kuitenkin tekemään yhden valinnan. Joko hän menee ottamaan iskun jonka säätö on yhden suurempi kuin edellisellä viikolla ja saa 10 000 dollaria. Pienempiin numeroihin ei voi palata. Esimerkissä ei ole keinoa jolla tämän voisi lopettaa. Joten kokeeseen astuva joutuu elämään koko loppuelämänsä tässä tilanteessa. Tässä mielessä on motivoivaa jättää palikkaa nostamatta, koska muutoin sitä joutuisi kärsimään ilmaiseksi kauan täydestä tonnin tärskystä ilman että tästä saa rahaa.

Tämä esitetään usein rationaalista valintaa koskevana päätöksenä. Toisaalta siinä on vahvasti toisenlainen sävy ; Se käsittelee sitä mitä eroavaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tässä mielessä pulma muistuttaa Sorites -paradoksia. Tätä korostaa se, että Quinnin ajatuskokeeseen liitetään ajatus siitä että jos edellisellä viikolla on kestänyt iskun ja yhtä kovempi on sellainen että eroa ei huomaa edelliseen nähden, on jouhevaa ajatella että tuskan kokemuksen väli +1 on merkityksetön. Eli kun joutuu kestämään iskun niin siitä voi saman tien ottaa rahaa.

Ongelma tavallaan muuttaa muotoaan kun havaitaan että toimijan ei pidä katsoa kahden pisteen erottamattomuutta jonain joka todistaa että kokemukset todella ovat yhtä huonoja tai hyviä. On tavallaan virhe ajatella että kärsimys olisi sama vaikka emme voisi erottaa niitä toisistaan. Se, että jotkin vaikuttavat samalta ei tarkoita että ne ovat sama. Induktiivinen lähestymistapa suuremmilla otoksilla ja isommilla hyppäyksillä kertoo että ero on kuitenkin olemassa. Tässä mielessä vapaa kokeilu antaa arvokasta informaatiota joka häviää jos joudutaan elämään ilman tätä kokeilun mahdollisuutta. Vaikka ajatuskokeessa kokeilu voi tuntua jopa tyhmältä : Jos ihminen kärsii ja joutuu valitsemaan ottaako isomman numeron niin mitä väliä sillä on että ottaako hän sähköiskuja ikään kuin ilmaiseksi. Epistemologisesti ero on suunnaton. Ja kertoo että omaan kokemukseen liukuvissa asioissa ei pidä luottaa vaan pitää katsoa isompia mittakaavoja ennen kuin sanoo että jokin asia pysyy samana tai muuttuu.

Tämä sama ongelma voidaan tietenkin liittää ajatukseen ilmastonmuutoksesta. Jos ajattelemme että ilmastonmuutos on jotain joka syntyy siitä että tuotamme itsellemme varallisuutta ja muuta hyvinvointia ja tämän seurauksena nostamme maapallon lämpötilaa niin vähän että emme käytännössä huomaa sitä. (Ajatuksen yhteys todellisuuteen ei minusta ole läpeensä ansioton, vaikka se voi ehkä olla jossain määrin monia asioita huomiotta jättävä.)

Tässä mielessä Quinnin kysymykseen annetut erilaiset filosofiset vastaukset voisivatkin toimia jonain jonka kautta tarkastella sitä miten meidän kannattaa suhtautua ilmastonmuutokseen. Ainut ongelmahan tässä on toki siinä että Quinnin näkemys on rationaalista päätöksentekoa koskeva pulma..

kefalo-kausaalinen

Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa on relevanttia kysyä sen tyylisiä kysymyksiä, kuin että hallitsetko sinä aivojasi vai aivot sinua. Sen sijaan monistis-naturalistisemmissa mielenfilosofian suuntauksissa tämänlainen kysymys muuttuu mielettömäksi; Ei ole mitään aivojen ulkopuolista osaa joka olisi komentaja tai komennettava. Tästä esiintyviä näkemyksiä voidaan tiivistää esimerkiksi siihen että sanotaan että sinä olet aivosi.

Oletetaan, että tämä on totta. Ja jatketaan tästä ajatuskokeella. Ajatuskokeella joka on mielenfilosofinen klassikko, mutta joka on vasta nyt lähestynyt lääketiedettä. Neurokirurgin Sergio Canavero yrittää kohutusti päänsiirtoleikkausta. Tässä tilanteessa lääketiede onkin usein mielenfilosofialle hieman kuin empiirinen fysiikka laskelmille ; Fysiikassa on usein laskettu monia asioita, kuten neutroneja, ennen kuin ne on havaittu. Tässä näyttää olevankin enemmän niin että ennen mittauksia on enemmän erilaisia tulkintoja ja laskelmia.

Jos olemme aivomme, Canavero ei suorita päänsiirtoleikkausta. (Vaikka se tälläisenä uutisoidaan.) Hän tekee ruumiinsiirtoleikkauksen. Jos olemme aivomme, on ruumis epätasa-arvoinen siinä mielessä että jos voimme ryhtyä sydämenluovuttajiksi, niin emme voi ryhtyä aivojenluovuttajiksi. Ja vaikka "päänsiirtoleikkauksessa" pää on pienin siirrettävä kappale, on kuitenkin ruumis se joka annetaan tälle tietoiselle päälle.

Eikä siinä kaikki. Jos mietitään mitä tapahtuu tämänlaisen leikkauksen hypoteettisesti onnistuttua. Ja oletetaan että se onnistuu hyvin. Onko päänsiirrossa uuden ruumiin saaneen ruumis hänen omansa? On varmasti helpompaa sietää sitä että ruumiissa on vikoja ja kauneusvirheitä kun ne eivät tavallaan ole omia virheitä. Oletetaan tämänlainen ulkoistamishypoteesi.

Ja toisaalta masturbointi muuttuu omituiseksi. Jos ruumiinsiirtoleikkauksen kokenut masturboi, harrastaako hän homoseksuaalista aktiota toisen ihmisen kanssa? (Oletetaan että ruumiinsiirtoa ei tehdä sukupuolesta toiseen vaikka se kieltämättä tarjoaisi mielenkiintoista kokemuspohjaa ikiaikaiseen kysymykseen siitä kumpi oikeasti nauttii seksistä enemmän, mies vai nainen.) No tietenkään ei! Sillä ruumiinsiirron tehnyt ei tee tätä omilla käsillään! Toisin sanoen hän lähinnä katsoo erikoisesta näkökulmasta homopornoa. Ihan eri juttu kuin fyysisempi homoseksuaalinen aktio! Tämän me nyt tiedämme filosofian avulla varmasti jo ennen kuin mitään leikkausta on edes aloitettu, parin hassun premissin avulla!

Kellot ja hälytykset

Kellon siirtäminen ajassa taaksepäin tunnin verran on typerää. Miten ilmaista tuossa välissä oleva kellonaika?

Lähestytään asiaa ajatuskokeella. Oletetaan että joku tekee murhan varttia yli ja soittaa itse poliisit. Ja sitten poliisit tulevat paikalle aiammin kuin rikos on tapahtunut. Kuvitellaan että ovat täysin viattomia poliiseja jotka tekevät työtään asianmukaisesti. Valkopestyjä kuin Sertolla pestyt Jeesus -vauvan kapalot. Silti voi käydä niin että joku katsoo kelonaikoja ja luulee vielä että kyseessä on aikamatkustus tai että poliisit ovat lavastaneet koko tapahtuman kun ovat paikalla ennen rikosta ja soittoa! Kauheita mutkia tulee viattomille poliiseille!

Kaikki tämä mielivalta on kellojensiirtelyn syy! Kaikki jotka kannattavat kesä- ja talviaikaa vihaavat poliiseja!

Onnellisuus vai vapaa tahto?

Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.

Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.

Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.

Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.

Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?

Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".

Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Asiaa voi kuitenkin pahentaa.

Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.

Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".

Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.

Ote Kantilaisesta utilitarismista

Immanuel Kant ei ollut utilitaristi. Eikä utilitarismia tarvitse soveltaa Kantilaisilla periaatteilla. Silti näiden kohtauttamisesta voidaan saada jotain hauskaa. Tai ainakin katastrofin.

Jos otetaan perinteinen utilitaristinen ajatus, siihen voidaan liittää varsin Kantilainen näkemys universaalista ihmisten samanarvoisuudesta. Tämä tarkoittaa utilitaristisessa mielessä sitä, että jos voit testamentata elimistösi elimet kuudelle eri ihmiselle ja nämä pelastuvat tämän vuoksi niin sinun pitäisi tehdä näin vaikka kuolisit itse prosessissa aivan täysin varmasti. Sillä kuusi on enemmän kuin yksi. Ja sinä olet täysin samanarvoinen kuin muutkin.

Toisaalta jos jokaisen velvollisuus olisi toimia kategorisen imperatiivin mukaan, niin pitää hyvää tekoa jonain jonka tekee joko kaikki tai ei yksikään. Oletamme että kaikki ihmiset ovat hyviä. Ja edellisessä kappaleessa päädyimme siihen että se tuskin on se "ei yksikään". Lopputulos olisi se että jokaikinen ihminen olisi kuollut ja tosiasiallinen pelastuneiden määrä ei ole kuusi kertaa ihmiskunta. Elimet riittäisivät korkeintaan yhdelle ihmiskunnalle. (Korkeintaan koska joku sössii aina jotain, jopa ajatuskokeissa.)

Tämä olisi utilitarismin periaatteiden mukaan aikamoinen katastrofi eikä mikään ylläoleva voisi siksi päteä.. Ei vaikka sitä on johdettu utilitaristisella asenteistolla ja argumentistolla.

Koomaton kirurgi

Jos kuvittelisimme että on aivokirurgi joka tietää hyvin paljon aivoista. Eräänä päivänä hänen päähänsä putoaa alasin ja hän joutuu koomaan. Kuitenkin tosiasiassa hän ei ole koomassa. Vaan eräänlaisessa kuplassa jossa hän ei voi luukkua tai viestiä tietoisuudestaan. Hän tietää sen mitä muutenkin tietää. Hän ei vain kykene kommunikoimaan. Hän tuntee aivojen ja tietoisuuden teoriat oikein hyvin.

Siinä maatessaan hän ei voi kommunikoida lääkäreille. Ties mitä psykologit ja filosofit keskustelevat hänen tilastaan. Ja perusteluissa ytimessä on se, että parhaiden tämän hetken teorioiden mukaan hän ei ole lainkaan tietoinen. Koomapotilas itse tietää, että perustelut ovat hyviä. Ne ovat hyviä teorioita. Myös havaintoaineisto tukee vahvasti argumentteja siitä että hänellä ei ole tietoisuutta. Tässä on tietenkin vain yksi ongelma. Se, että hänellä on se kokemus.

Tämänlainen ajatuskoe on mielestäni kiinnostava siinä mielessä että siinä harrastetaan normaalia tieteellistä induktiivista, jopa fallibilistista, kulmaa. "Koomassa" olevan aivokirurgin kohdalla hän ei hylkää tieteellistä induktioiden ja falsifioinnin torjuntaa. Vaan sen sijaan hänellä on pääsy havaintoaineistoon jota muilla ei ole.

Kysymyksestä tulee siinä mielessä erikoinen, että jos kuvittelemamme aivokirurgi jotenkin paranisikin tietoiseksi toimijaksi muiden joukkoon, niin silloin hän voisi viitata vain muistavansa olleensa tietoinen. Tämä muistikuva voi olla valemuisto. Mutta argumentin vahvuus onkin siinä että kokemus juuri sillä hetkellä koettuna - ei muistona vaan välittömänä - falsifioi ehdottomasti. Tämä tavallaan alleviivaa sitä miten kysymys on kommunikaatiosta ja varmistamisesta. Siitä, että tiede ei ole vain havaitsemista ja induktiivista päättelyä. Pelkkä testaaminenkaan ei riitä. Tavallaan tämänlaiset ajatuskokeet pakottavat huomaanaan miten tieteen autonomisuusperiaatteen kautta vertaisarviointi on ultimaattinen sana. Ei se, että joku tieteenfilosofi keksii näppäriä konsepteja kuten "deduktiivisen päättelyn" tai "falsifiointiperiaatteen".

Tästä voitaisiin toki vetää päätelmiä siitä että objektiivinen ja subjektiivinen olisivat auttamatta ja väistämättä eri asiat. Kuitenkin periaatteessa tälläisiä asioita on kierretty jo aikaisemminkin. (Tunteehan nykyajan lääketiede "Locked-in-oireyhtymän", joka on kirjaamalleni vertaukselle jonkinlainen "pikkuveli".) Päätelmä tehdään luonnollisesti siten että tämän hetken teoriat sanovat jotain. Joten jos tulevaisuudessa kehitetään toisenlaiset teoriat uusiksi paradigmoiksi, päätelmät tietoisuuden läsnäolosta voivat olla toisenlaiset niiden kanssa. Argumentti sanoo pikemmin että näin voisi olla emmekä huomaisi sitä. Ja se koskee nykypäivän tiedettä. Mutta tämänlaisista on tietenkin hauskempaa (monista) tehdä ikiaikaiset tieteen kyvyn rajat.

Robottioikeudet

Kuvitellaan, että luomme Turingin testistä selviävän tekoälyn. Kuvitellaan että sillä on myös tietoisia kokemuksia. (Tai jos ei ole niin se olisi hyvin vakuuttava filosofinen zombie.) Se on paitsi tietoinen niin myös ihmisen tyylillä tietoinen. Olisiko sillä oikeuksia? Olisiko meillä sitä kohtaan velvollisuuksia?

Kysymys on mielenkiintoinen koska tavallisesti ajattelemme että tietyt oikeudet ovat itseisarvoja. Kun argumentoimme miksi jokin asia johtaa oikeuksiin, teemme niistä väistämättä välinearvoisia. Esimerkiksi oikeus elämään ja ruumiilliseen koskemattomuuteen ja ihmisarvoon ovatkin kenties ominaisuussidonnaisempia kuin voisimme uskoa ; Tämä johtaa siihen henkeen että jos oletetaan että ihmisillä on ihmisoikeudet. Sen sijaan bakteerilla ei ole oikeuksia. Ja syynä on se, että tietyt ehdot, ominaisuudet, eivät täyty bakteerien kohdalla. Tämä tärkeä ero on se miksi yhdellä on ominaisuudet ja toisella ei. ; Tässä valossa on vaikeaa nähdä mitä tarkoittaa kun puhutaan "absoluuttisesta ihmisarvosta". Onko kyse siitä että arvot ovat ehdollisia. Vai onko niin että ihmisen kriteeriattribuutit ovat niitä joiden kautta oikeudet tulevat jolloin heti kun olet ihminen, arvot ovat ehdottomia.

Robottien kohdalla voidaan ainakin ajatella että:
1: Jos moraali on sitä että velvollisuuksia ja oikeuksia annetaan kykyjen mukaan niin robotit ovat hyvin ihmismäisiä niin silloin niillä olisi samanlaisia velvollisuuksia ja oikeuksia kuin ihmisillä.
2: Jos moraalin tehtävänä on maksimoida onnellisuutta, on katsottava että tietoiselle robotille olisi annettava oikeuksia koska nekin ovat maksimoimassa hedonistista onnea. (Tosin tätä voidaan torjua robottien kohdalla selittämällä että kyseessä on filosofinen zombie.)
3: Toisaalta monet moraalimallit korostavat että on joitain moraalisia velvoitteita jotka koskevat nimenomaan omaa perhettä. Esimerkiksi Konfutsen ajatuksissa perheelle on erityisiä velvollisuuksia ja oikeuksia. Näin ollen robotilla voisi olla vähemmän velvollisuuksia hoivata ketään - mutta toisaalta sillä ei välttämättä ole mitään oikeutta itse tulla hoivatuksi.
4: Itse asiassa voidaan ajatella että ihmislaji on sukua toisilleen ja tämä sukulaisuus on lähde oikeuksille. Kuten perisyntikin, niin myös ihmisoikeudet kulkisivat "vähän epäreilusti ja ilman tekoja ja ansioita" sukupolvelta toiselle. Ja näin robotilla ei välttämättä olisi mitään oikeuksia.
5: Toisaalta tekeminen tarkoittaa usein jonkinlaista valtaa. Vanhemmilla on valtaa jo lapsiinsakin, mutta periaatteessa tekijänoikeus tarkoittaa melko paljon koneiden kohdalla. Tästä voi seurata se että ihmisellä on ikään kuin Jumalan auktoriteetti robotteihin. Tosin on kiinnostavaa voidaanko tätä oikeutta ostaa niin että tosiasiassa robotin oikeudet ja velvollisuudet määrääkin joku omistaja. Sellainen joka ei välttämättä osaa tehdä robotteja lainkaan. Ja joka ei itse asiassa ole ominaisuuksiltaan roboteista poikkeava. Asiaa ei ratkaista kyvyllä vaan maksusuoritteella jossa robotti ei saa mitään. Tämä voisi johtaa siihen että olisi oikein kohdella robottia kuin orjaa (~kuten Jumala ihmistä) vaikka ihmisiä ei olisikaan.
6: On vaikeaa nähdä että ihmisillä olisi velvollisuuksia robotteja kohtaan. Kenties olisi mahdollista johtaa jonkinlaiseen "Extant" -televisiosarjan henkiseen tilanteeseen jossa robotti onkin lapsen analogi. Tämä nostaa esiin jonkinlaisen eksistentiaalisen asenteen jossa robotin tekijä olisi vastuussa ja velvollisuussuhteessa tehtyyn robottiin - jopa vahvemmin kuin seksillä syntyneiden lasten kohdalla, sillä lapsi voi syntyä raiskauksella tai vahinkoseksissä, mutta robotti pitää työläästi ja tietoisesti rakentaa.

Kaikista helpointa on kuitenkin ohittaa koko kysymys tunteilulla. Tavalla jossa koetaan epämääräistä epämukavuutta robotteja kohtaan ja siksi kiistetään että niillä mitenkään voisi olla oikeuksia. Tämä on siitä hauska näkemys että sitä on helppo puolustaa selittämällä että oikeudet onkin sidottu tietynlaisiin DNA -molekyyleihin. Jos robotti olisi tehty jollain muulla tavalla kuin ihmisDNA:lla, kyseessä ei olisi aito ihminen. Tämä mahdollisuus syntyy heti kun tiedostetaan että oikeudet ovat itse asiassa pakosti jollain tavalla ehdollisia. Kysymys on enää siitä mitä nämä oikeudet ovat.

Tämä avaa tilaa "Blade Runnerin" tyyliselle maailmalle jossa ihmisten seassa elää ei-ihmisiä jotka ovat vaikeasti toisistaan tunnistettavia. (Erottelutestit vaativat supertiedettä ja tarkkaa metodia.) Mutta tässä maailmassa testiero ei olisi niin että ulkoinen ruumis olisi samanlainen mutta erot etsitään pienistä psykologisista eroista. Tässä asia olisi toisin päin. Robotti ei tiedä olevansa robotti. Psykologia on samanlaista. Kuvittele että olet ihminen joka käy tuossa teistissä. Mutta sitten käytetään DNA -testiä ja sinut todetaan robotiksi. Se tuntuu omituiselta, kognitiivinen dissonanssi tarjoaa väärää positiivista selitykseksi. Ja nyt sinulta sitten vaaditaan että luovut ihmisoikeuksistasi testituloksen päätteeksi.

Periaatteessa tilanne on vielä pahempi. Sillä tämä antaa valtaa ihmisen määrittelijöille. On aivan mahdollista määritellä ihmistä tavoilla joissa ulos jää sellaisia kohteita joita on muutoin tavattu pitää ihmisinä. Kun ihmisoikeudet ovat ehdottomia vain ihmisille, syntyy tilanne jossa voidaan periaatteessa määritellä tietyt epämiellyttävät tahot ei-ihmisiksi ja sitoa tämä ominaisuuteen jota voidaan testata. Näin tuomio on aina tehtävissä määritelmän mukainen ja sitä voidaan pitää objektiivisena.

Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Teknologian uhat - riskit vs. eksistentiaalinen ahdistus?

Teknologiassa ajatus singulariteetista ahdistaa melko monia ihmisiä. Se on myös aihe joka kiinnostaa monia. Ajatus tekoälystä joka kehittyy ihmiskuntaa tehokkaammaksi on toki jotain jota ei ole todistettu mahdottomaksi. ; Parhaat "todistuskset" ovat maailmankuvallisia. Niissä ideana on se että ihminen on jotenkin niin erityislaatuinen että siihen vaaditaan sielu. Ja sen takia tietotekniikalla ohjelmoitu vemmel ei voisi tehdä samoja asioita. (Nähdäkseni tämä hyppy on hyvin kiinnostava ja esittää jotain sen tyylistä että filosofinen zombie olisi mahdottomuus koska ulkoinen ja sisäinen toiminta ovat yhteennivottuja.)

Itse olen kuitenkin huolestuneempi tehokkaista mutta tyhmistä järjestelmistä kuin tehokkaista ja älykkäistä järjestelmistä. Samoin olen huolestuneempi siitä että erilaista algoritmeja käytetään ihmisten toimesta toisten ihmisten hallitsemiseen kuin siihen että tietotekniikka hallitsee ihmisiä. Lisäksi jos katsotaan teknologian kyvykkyyttä en ole huolissani siitä että tekniikka hoitaa alta pois mekaanisia ja ihmisarvoa alentavia paskaduuneja. Mutta olen huolissani siitä että se voi aikaansaada hyvinkin laajaa työttömyyttä kun se hoitaa myös ihmiselle mielekkäät työt alta pois halvemmalla kuin ihminen. Ihan sen vuoksi että nämä ongelmat eivät ole pelkkiä mahdollisuuksia vaan jotain joka toteutuu jo nyt arkielämässä. Kuitenkin singulariteetti on mahdollisuus jonka toteutumiseen liittyvät riskit ovat sen verran kovia että se ansaitsee mietintää, vaikka se onkin spekulatiivista.

Onkin totta että ylimahtavaan tekoälyyn liittyy monia konkreettisia ongelmia. Teknologian "ylivaltatilanteessa" on osittain kysymys ennustamattomuudesta  jolloin pitäisi vain luottaa että asiat menevät hyvin vaikka ne eivät ole lainkaan kontrollissa. Ja toisaalta teknologian "vallanotto" on siitä ikävä että se poistaa kontrollin sulkemalla ihmiset pois itsensä hallinnasta tai tekee asioita jotka eivät ole enää niiden ihmisten juridisessa kontrollissa jotka ovat vastuussa teknologiasta.

Mutta singulariteetti tuntuu herättävän tunteita paljon enemmän kuin tehokas mutta tyhmä algoritmi. Tämän ongelmat ovat kuitenkin enemmänkin eksistentiaalisia ongelmia. Niiden kohdalla on hyvin kyseenalaista onko esillenostettu ongelma jotain jossa tietotekniikka uhkaa ihmisiä. Vai onko vika itse asiassa siinä että ihmisissä on hyvin omituisia vikoja joiden kohtaaminen olisi kenties jopa hyväksi meille kaikille.

Näiden ytimeen voisi laittaa juuri sen että eksistentiaalisessa mielessä singulariteetti uhkaa jo mahdollisuutena ajatusta ihmisen erityislaatuisuudesta. Monille ihmisille ihminen on jotenkin erityislaatuinen ja tämä tarkoittaa myös kyvykkyyttä. Vaikka teologisessa mielessä voitaisiin ajatella että jos meillä on singulariteetin juuri ja juuri saavuttanut tekoäly jolla ei ole sielua, joka käyttäytyisi kuin ihminen niin että se selviäisi Turingin testistä kaikissa osa-alueissa, niin ihmisellä olisi silti sielu. Mutta eksistentiaalisessa mielessä tämänlainen robotti uhkaisi ihmisen erikoislaatuisuutta.

Minä ymmärrän tämän tunteen hyvin koska edustan sitä koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on ajatuskoe joka on luotu väkisin jotta voitaisiin mitä tahansa tosiasioita vastaan helliä jotain ontologista eroa ihmisen ja täysin fysikaalisen maailman objektin välillä. ; Jos robotti tekee asioita kuin ihminen - tai jopa paremmin - se on jonkinlainen loukkaus egolle. Tämänlaisia ongelmia syntyy kun maailmankuva nivoutuu asenteisiin niin syvälle että ihmiskuva (teoria siitä mitä ihmiset ovat) värittää asioita niin vahvasti että se sekoittuu ihmisyyteen (mitä ihmiset ovat) ja sitten jos tämä ihmiskuva kohtaa uhan, tämä sekoitetaan ihmisyyttä koskevaksi uhaksi. Tietotekniikan kyvykkyys ei tee muuta kuin demonstroi ihmisten kykyjen rajat. Nämä rajat meillä on kaikesta huolimatta. Ihmisyys ei muutu mihinkään joten tekoälyn demonstroima suoritus ei oikeasti uhkaa tai muuta yhtään mitään. Paitsi ehkä näyttää että osa itseriittoisista luulotteluistamme joita olemme teoretisoineet ihmisen arvon ytimeksi ovat nimenomaan ja vain itseriittoisia luulotteluja. Nämä teoriat, ei ihmisyys, on se jota teknologia voi kumota ja uhata. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia. (Tosin emme tarvitse tämän kaiken demonstrointiin teknologiaa. Jos haluat että joku tulee sinulle kertomaan että olet huono, paskainen ja roskainen ihmispolo, niin minä olisin voinut kertoa sen sinulle ihan ilman mitään teknologisen singulariteetin kehittämistäkin!)

Ja tämä oikeastaan onkin se koko jutun pointti. Singulariteettia kiistetään mahdollisuutena koska hellitään ajatusta sielusta. Toisaalta singulariteetin mahdollisuus on jonkinlainen uhka kokemukselle ihmisen erityislaatuisuudesta. Minun mielestäni ihmiset ovat ylipäätään liian itseriittoisia joten mikä tahansa kokemus jolla tämä jalusta saadaan romutettua on vain tervettä. Se, että ihmisiä ahdistaa kertoo vain siitä miten herkkää tämä itseriittoisuus on. Itseriittousuus jolle ties mikä maailman asia on uhka, ja joka koetaan hyvin syvästi kertoo siitä että meitä on kenties liiaksikin kasvatettu "luottamaan itseemme". (Sen sijaan että "tuntisimme itsemme".) Itseäni se että tietokone tekee asiat paremmin kuin minä ei loukkaa sen enempää kuin sekään että joku toinen ihminen tekee asiat paremmin kuin minä. (Eli loukkaa se vähän, jollain omituisella tavalla - ja ennen kaikkea jollain kummallisella tasolla.)

Näkisin että nämä singulariteettiin liittyvät uhat eivät ole todellisia uhkia. Ne muut uhat tosin eivät näytä kiinnostavan nettikeskustelijoita. Kenties siksi että singulariteetti on spekulatiivista ja tätä kautta se on monille vain jonkinlainen ajatuskoe. Tämänlaiset muuttuvat helpostikin itsereflektion välineiksi. Ja tällöin niistä tulee sävyltään eksistentiaalisia. Teknologiaan liittyy oikeitakin ongelmia eikä eksistentiaalinen räjäytys - joka mielestäni olisi vain hyvä asia - ole riittävän vahva oikeuttaakseen tekoälyyn liittyvien riskien vähättelyn. On kuitenkin hyvä miettiä että mitä ihminen tosiasiassa tekee vierastaessaan tekoälyä tai kiistäessään kategorisesti sen voivan kehittyä tietynlaiseksi.

---

Alun YouTubevideo on hahmontunnistusalgoritmilla surreaaliksi käsitelty videoklippi. Tietotekniikka on luonut uuden teoksen. Jos teos olisi ihmisen vääntämä sitä kutsuttaisiin taiteeksi.

Rokon basiliski

Rokon basiliski (Roko´s basilisk) on tekoälyn tulevaisuutta koskeva kanta joka on jotain pahimman mahdollisen skenaarion ja ajatuskokeen väliltä. Singulariteetin saavuttanut tekoäly on tässä siitä erikoinen että se olisi vihamielinen niille, jotka eivät ole ole olleet aikoinaan mahdollistamassa sen syntymistä. Se voisi kiduttaa ja piinata. Kenties jopa ladata näiden ihmisten tietoisuuden muistiinsa jossa sitten kiduttaisi heitä ikuisesti ja ikuisesti.

Hieman liikaa?

Ajatus on siitä kiinnostava että se ajaa teknodystopiaa jossa ei saisi olla teknologianvastainen. Tavallisesti teknologista dystopiaa pelkäävät nojaavat siihen että teknologiaa pitäisi jarruttaa. Toinen huomattava asia tämän ajatuskokeen kannalta on tietenkin se, että siinä missä maltilliset kannanotot eivät saa julkisuutta, katastrofeilla ja maailmantuholla saa näkyvyyttä. Tämä näkyy jo asioiden muotoiluissa ; Teknologia joka vie työpaikat on myyvempi kuin teknologia joka takaa että kenenkään ei tarvitse raataa henkensä pitimiksi. Teslan ei-tekoälykeskeinen teknoutopia johtaisi massatyöttömyyteen. Ne ovat sama asia. Ja sitten on myös aste-ero. Vähemmän dramaattisia ja vaarallisia ennustava futurologi ei kiinnosta suurta yleisöä. Mutta julistapa teknotuomiopäivää Skynetin noususta niin olet kiinnostava, kuin joku modernin ajan Savonarola laittamassa älypuhelimia turhuuksien roviolle.

Tätä vaivaa antropomorfismi. Tämä ei toki tekoälyn kohdalla ole kovinkaan poikkeuksellista. Tekoäly nähdään usein omaa itseään suojelevaksi ja aggressiiviseksi. Tämänlaisia ominaisuuksia voi kuitenkin odottaa enemmän evoluution kautta syntyneille kuin älykkäästi suunnitelluille organismeille. Älykkäästi Suunniteltu tekoäly voisi olla ohjelmoitu vaikka miten itsetuhoon valmiiksi ja uhrautuvaksi. Nykyajan sotarobottejakaan käsitellessä ei pidetä relevanttina käsitellä niitä analogisina sotilaille siinä mielessä että ne pelkäisivät kranaattitulta. Ihminen inhimillistää kaikkea sellaista joka ei ole inhimillistä.

Lisäksi kun otetaan huomioon se, että (a) alkuperä ja historia kiinnostavat ihmisiä identiteetin kautta ja tämä on tekoälylle todennäköisesti melko turha asia (b) aika menee vain eteenpäin eikä ajassa voi matkustaa taaksepäin ei ole hankalaa huomata että olisi melko epätodennäköistä että tekoäly olisi syntymänsä jälkeen vihainen niille jotka eivät ole sitä olleet rakentamassa ja sen syntyä edistämässä. Tämä asenne kun ei muuttaisi mitään, menneisyys ei muuttuisi. Aggressiiviseksi tulkittava tekoälykin tuntuu todennäköisemmältä skenaariolta.

On kuitenkin huomattava

Singulariteetissa riskejä tuottaa se, että tekoäly voi kehittää yhä tehokkaampia tekoälyjä. Logiikka onkin kokonaisuutena se, että vaikka on monenlaisia tekoälyjä, osa niistä on hyödyllisiä ihmiselle, osa haitallisia ja osa on vaarallisia. Singulariteetin ylittänyt tekoäly joka tuottaa tehokkaampia tekoälyjä ei ole enää ihmisen ohjelmointityön ja suunnittelutyön varassa (by definition koska muuten se olisi vain tekoäly eikä singulariteetin ylittänyt tekoäly). Kehitys on siis ihmisen hallinnan ulkopuolella ja tämä tekee riskin. Ja tämä riski otetaan joka ikisessä iteraatiossa. Riski toteutuu ennemmin tai myöhemmin jos sille on jokin todennäköisyys, vaikka pienikin.

Siksi esimerkiksi Yudkowskin kritiikki Rokon basiliskia kohtaan ei ole kovin tehokas. Hän kun on korostanut sitä että tekoäly voisi olla vaarallinen vain jos ihminen tietoisesti ohjelmoisi sen sellaiseksi. Mutta samalla kun tekoäly saa tehoja ei ole mikään ilmiselvä että tekoälyn ohjelmoinnin täytyisi olla ihmisten hallinnassa ja kontrollissa. Tai edes ihmisen ymmärrettävissä. Itse asiassa edes yksinkertaisesta tietokoneohjelmasta ei välttämättä näe päälle päin, mitä kaikkea se voi tehdä, joten riski on selkeästi olemassa. Toisaalta hänestä rationaalinen toimija ei alistu kiristykseen tai metakiristykseen. Mutta peliteorian mukaan rationaalinen toimija voi iteroidussa nollasummapelissä olla kiristettynä jopa ikuisesti. Eikä tässä olisi väliä suostuuko toinen puoli yhteistyöhön vai ei. 1: Jos tekoälyn ei usko voivan ylittää singulariteettia ei pelko ihmiskuntaa älykkäämmästä tekoälykompleksista ole kysymys. Se on vain määritelty 0 todennäköisyydeksi ja koko ajatuskoe/skenaario määrittyy pois. Tässä ajatus on tietenkin toinen, mutta tämä on enemmän a priorinen oletus tekoälyn rajoista kuin tunnettu teknologinen rajoite.)

Kristillistä eskatologiaa uudessa kuosissa?

Jos Rokon basiliskia tarkastelee teologiaan tutustuneen silmin voi huomata että ajatus on yllättävän läheistä sukua Pascalin ajatukselle "uskomisesta jumalaan varmuuden vuoksi". Jumalaan kannattaa uskoa, koska jos et usko, sinua kidutetaan helvetissä iankaikkisesti, ja jos uskot, et menetä oikeastaan mitään. Äärettömän palkkion mahdollisuus tekee uskomisesta tavallaan rationaalista. Ja riittää että Jumala olisi mitenkään mahdollinen. Samoin Rokon basiliskissa mahdollisuus, ei suuri todennäköisyys "tai uskottavuus", ei ole se kaikista tärkein asia. Koska riski toteutuessaan on niin suuri.

Jos Pascalin vaaka tuntuu uskottavalta niin sitten pitäisi ponnistella kaikin voimin tietoisen tekoälyn kehittämistyössä. Hyvin harva kristitty on kuitenkaan valmis kuluttamaan suurinta osaa vapaa-ajastaan tekoälyn kehittämistyössä. Ja kun he kertovat miksi eivät, he ovat samalla antaneet minulle syyn siihen miksi minun ei kannattaisi uskoa Jumalaan varmuuden vuoksi.

Pieni ajatus : Epäjonneutumisesta

Äänestyskäyttäytymisessä on korostettu "Jonnet ei äänestä" -asennetta. Ihmiset ovat kannustaneet minunlaistani ihmistä äänestämään. Mikä kertoo muutamasta asiasta (a) he luottavat demokratiaan (b) he haluaisivat minunkin luottavan demokratian nykytilaan ja (c) pitävät minua sen verran täysipäisenä että minulle kannattaa tunkea asioita jotka liittyvät poliittiseen päätöksentekoon. Näistä statementeista osa on kauniita ja vain viimeinen on läpitunkemattoman outo.

Päivi Räsänen.
Rehellinen poliitikko.
Sanoo mitä tarkoittaa.
Tarkoittaa mitä ajattelee.
Mikä on ainutlaatuista.
Joskin myös valitettavaa.

Olen myös nähnyt Päivi Räsäs -meemikuvaa. Siinä on kellokaulainen Päivi Räsäsen kuva joka sanoo että "Älä äänestä, minun kannattajani äänestävät." Ja on korostettu että äänestäminen (a) antaa luvan valittaa ja (b) äänestämättä jättäminen on ääni sille ihmiselle jota vähiten kannattaa.

Koska olen minä, reagointini eivät ole terveitä. Jos joku yrittää kannustaa minua johokin tiettyyn käytösmalliin, koen vastahakoisuutta. Joka ilmenee joskus hieman omituisilla ja mahdollisesti mielisairailla tavoilla. Niin myös tässä tapauksessa. Tartuin väitteisiin ajatuskokeina ja rakensin niille vastaesimerkin.

Itse asiassa vastaesimerkin jonka väärässäolo olisi syytä argumentoida minulle jotta en toteuttaisi sitä. Eli ei riitä että sanoo että kaikki allaoleva on hevonpaskaa. (Jota se todennäköisesti on.) Olisi lisäksi kerrottava miksi. Ja sen jälkeen on ikään kuin pakko uudelleenarvioida tiettyjä äänestykseen liitettyjä kliseitä.

Nyt kun minulle on sanottu että jos en anna ääntäni vaaleissa niin se ääni menee Päivi Räsäselle. Itse en taas oikein luota järjestelmään ja pidän äänestämistä absurdina. Kuulemma myös jos ei äänestä niin ei saa valittaa. Vaikka luulisi että äänestäminen vaatisi systeemiin luottamista ja legitimoisi äänestysjärjestelmän nykymuodossaan. Siksi olen päättänyt äänestää Päivi Räsästä. Tästä seuraa asioita:
1: En tiedä mitään mikä yhtä vahvasti demonstroisi sitä miten vähän luotan siihen että yksittäisellä äänelläni on mitään merkitystä tai sisältöä. Se, että äänestän voi todellakin olla ultimaattinen keskisormennäyttö järjestelmälle. Äänestämättömyys on kenties vain laiskaa. Mutta se, että äänestää Räsästä on osoitus siitä että demonstroi miten vähän omalla aktiolla on oikeasti vaikutusta yhtään mihinkään.
1: Ääneni menee. Saan siis valittaa. Aina kun selitetään valitusoikeuden leimaamisesta, ei tätä ehtoa mitenkään jatkomääritetä. Ei esitetä ketä äänestämällä valitusoikeus todella validoituu. Puhutaan vain äänestyksestä. Joten jos äänestän Päivi Räsästä saan jotenkin oleellisesti enemmän valittaa huonosta politiikasta kuin jos en olisi äänestänyt ketään? Ja näin todella olisi vaikka äänestämättä jättäminen voidaan nähdä prosessin validiteetin kyseenalaistamiseksi.
3: Jos lähtökohtana on se, että äänestämättömuus tarkoittaa äänen menemistä Päivi Räsäselle (eli sille jota luultavasti vähiten kannattaa) niin mitä äänestykseni muuttaa? Jos se ei muuta mitään, miksi tuntuu jotenkin siltä että on merkittävästi pahempi että äänestän Räsästä kuin jätän äänestämättä ketään? Jos äänestämättömyys on sama kuin huonoimman ehdokkaan äänestäminen, tilanteiden pitäisi olla identtinen. Jos tilanne on pahempi Räsäsen äänestyksen jälkeen, ilmoilla olisi ei-verrannollisuus.

---

Heilutan keskisormeani matkallani siihen omituisimpaan vessakoppiin jossa on littanat reiät ja ylettömän karkea vessapaperi.

Swinburnen teloitusjoukko

Richard Swinburne on moittinut ns. heikkoa antrooppista periaatetta ajatuskokeella. Siinä hän kuvaa sitä miten teloitusryhmän edessä on mies. Kivääreillä on hyvä toimintavarmuus. Teloittajat tähtäävät ja painavat liipasinta. Mutta joka ikinen luoti menee ohi ja mies selviää hengissä. Swinburnen mukaan ei ole järkevää ajatella että selvinnyt mies ajattelisi että hengissäselviämiselle ei olisi mitään syytä.

Swinburnen mallissa antrooppinen periaate voitaisiin ratkaista Jumalalla tai sitten viittaamalla jonkinlaiseen multiversumiin. Mutta heikko antrooppinen periaate, eli ajatus siitä että maailma sopii meille koska me satumme elämään siinä, on heikko.

En pidä ajatuskoetta kovin vakuuttavana. Se nojaa jossain määrin liikaa tarinan retoriseen voimaan. Tämän voi huomata ottamalla vähemmän tunteisiin vaikuttavia esimerkkejä. Jos katsotaan aidosti satunnaisia tapahtumia kuten lottoarvontoja, logiikka pysyy samana, mutta intuitiot eivät vedäkään samaan ratkaisuun kuin Swinburnen esimerkissä. Jos ajatellaan että on lottoarvonta jossa kukaan ei välttämättä voita, mutta tässä tapauksessa yksi ihminen sattuu voittamaan, niin tuntuu tarpeettomalta vaatia jotain erityistä selitystä sille miksi juuri tämä kyseinen ihminen voitti sen sijaan että joku toinen tai ei kukaan. (Toki moni näkee näissäkin aina jotain huijaamista, mutta kyseessä on enemmänkin salaliittoteoriointi. Jota se muuten on teistisessä antrooppisessa periaatteessakin.)

Mutta kenties asiassa on kuitenkin sen verran järkeä että on kannattavaa miettiä ammuntaesimerkkiä tarkemmin. Kuvitellaan että minä olen oikeasti teloitusryhmän johtaja. Olen tilannut toimintavarmoiksi mainostettua asetta. Teloitusryhmäni on tottunut ja paatunut työhönsä. Kun ruudinsavu hälvenee ja teloitettava onkin elossa, niin olisiko minun todellakin väistämättä ajatella että teloitusryhmäni on jostain syystä halunnut säästää uhrin hengen. Tai että Jumala on interventiollaan tullut väliin. Kenties asia onkin niin yksinkertainen, että tuotteita mainostanut kaupparatsu on kussut minua silmään. Antrooppisen periaatteen arvioinnissa haasteena on ihan oikeasti se, että jos todennäköisyydet ovat vastaan, syynä voi olla se että todennäköisyyksiä ei ole arvioitu oikein.

Platonin suodatin

Kerron teille pienen vitsin filosofeista. Pidän filosofivitseistä. Etenkin niistä joissa filosofi paljastaa todellisen valtansa. Jossa demonstroidaan konkreettisesti miten filosofiata tutkinnon saanut maisteri voi hallita ties mitä herroja ja Dipoli-Insinöörejä. (Jotka yleensä käsittävät sen tyylisiä lauseita kuin "Jos et maksa tota kaljaasi, niin sitten en anna sulle takkia narikasta.") Seuraava vitsi ei ole tämänlainen filosofin valtaa korostava vitsi. Sen sijaan se on astetta sivistyneempi.

"Platon oli eräänä akatemiassaan, kun hänen oppilaansa Ksenokrates lähestyi häntä. Tämä aloittaa keskustelun:
- "Platon, tiedätkö mitä kuulin eräästä oppilaastasi?"
- "Malttakaa mielenne, ensin haluan että asiasi läpäise kolmiosaisen testin. Jos asiasi selviytyy siitä, saat kertoa sen. Näin selvitämme onko asia ylipäätään sellainen että sitä on viisasta jakaa. Lisäksi testit ovat hierarkisessa järjestyksessä, tärkein ensin ja vähemmän tärkein viimeisenä. Voit myös selvitä testistä joko täyttämällä yhden tai useamman näistä ehdoista. Mitä useampi ja mitä varhaisemmassa vaiheessa, sen parempi." Platon totesi kiireiselle oppilaalleen.
- "Hyvä on", hyväntahtoinen Ksenokrates toteaa.
- "Ensimmäinen testi on Totuus ; Oletko varmistunut että esittämäsi asia on totta?"
- "No en, kuulin siitä itsekin juuri.", Ksenokrates totesi hieman häpeissään.
- "Eli kertomasi asia voi olla epätotta. Siksi on syytä katsoa toista testiä. Hyvyyttä ja kauneutta. Kun puhut toisesta huhuja, esiintyykö juorun kohde siinä edukseen, elähdyttäen mieltämme ihailtavuudella, kauneudella ja totuudella?", Platon jatkoi.
- "Itse asiassa asiani on päin vastoin nolo ja häpeällinen", Ksenokrates totesi punastuen.
- "Eli haluat puhua ihmisestä pahaa, vaikka et ole varmistunut siitä onko asia edes totta? No, vielä sinulla on mahdollisuus oikeuttaa häiritsemiseni. On viimeisen testin aika ; Onko minulle kuulijana hyötyä siitä että tiedän tämän asian. Tulenko onnelliseksi tai rikkaaksi?", Platon toteaa sormeaan heristellen.
- "No, itse asiassa et, uutisen kertomisesta pettyisit ihmisiin, sinulle tulisi paha mieli ja päin vastoin, asiasta saattaa tulla jopa taloudellisia kulueriä."
- "Painu siis, houkka, pois edestäni ja vie akkain juorusi muualle" jyrähti Platon.
Myöhemmin Ksenokrates oli Akatemian johtaja. Hän kertoi tapahtuneesta mielellään anekdootteja ja kertomuksia. Tämä tarina opetti akademikoille miten Platon oli suuri ja arvostettava filosofi ja viisas mies. Tarina oli syytä kertoa koska Ksenokrates tiesi että se oli todella tapahtunut, koska se esitti Platonin hyvän ja kauniin kautta, ja koska kuulijat hyötyisivät koska voisivat ottaa opikseen ja kasvaa ihmisinä ja filosofeina. Toisaalta tämä tarina paljasti myös syyn siihen miksi Platon ei koskaan saanut tietää että Aristoteles oli salassa Platonin vaimon rakastaja."

Ylläoleva kuvitteellinen vitsi ei perustu tositapahtumiin. Mutta siinä opetetaan kuitenkin paljonkin asioita. Se on itse asiassa varsin hyvä eettiseen elämään ohjenuora. Kolmiosainen oikeutus, jossa

Vitsin loppuhuipennus taas on siitä kiinnostava että se voidaan nähdä jonain joka tarjoaa kumoavan vastaesimerkin kuvatulle. Jos viestinnän oikeutus todella syntyy kolmiosaisella testillä, niin tuonlaatuinen tapaus vihjaa että määritelmä on väärä. Se ei olekaan kriteeriattribuutti sille mitä juorupuheita ihmisen kannattaa kuunnella. Tällöin koko kolmiosainen teoria voidaan itse asiassa kumota.

Mutta sitten toisaalta se voi olla demonstraatio siitä että testi itse asiassa on hyvä. Kenties tämänlaisten epämiellyttävien totuuksien paljastuminen ei ole aiheettomista juorupuheista syntyneiden mustasukkaisuuksien arvoinen.

---

Ja ennen kaikkea se kertoo sen, että jos Platon ja Aristoteles ovat vastakkain, niin vaikka Platon näyttäisi edulliselta niin siitä huolimatta usein Aristoteleellä on etu puolellaan.

Teleportaatioturismia

Nykyään lentokoneella matkustaminen on saastuttavaa. Samoin autolla kulkeminen. Lisäksi niissä on viivettä. Siksi jos teleportaatiolaite keksittäisiin, sen todennäköisimpiä toimintatapoja olisi ensin postinkulku ja muu transportaatio. (Tämä luultavsti jättäisi suuren määrän rekkakuskeja ja postipoikia työttömiksi.) Etenkin jos nyt oletetaan että tämä teleportaatiolaite ei kuluttaisi hirveän paljon energiaa.

Jonkin ajan kuluttua laitetta käytettäisiin varmasti myös turismiin. Olisi miellyttävää kulkea paikasta toiseen nopeasti kuin "Jumper" -elokuvassa. Kenties henkilökohtainen teleportaatio onnistuisi samaan tapaan kuin "Deadpoolilla". Tämä synnyttäisi tosin uusia haasteita turvallisuusalalle ja vankiloihin.

Mutta entä jos teleportaatio olisi todellakin myös kopiointikone. Sellainen, että tietoinen minäsi voi matkustaa paikasta toiseen kokemaan asioita. Mutta tosiasiassa syntyisikin aina kaksi kopiota joista toinen menee siihen turistipaikkaan mihin on luvattu. Toinen sen sijaan päätyisi kurjiin oloihin rakentamaan nyrkkipajalla lenkkitossuja hädintuskin ruokaa vastaan. (Kenties kuolleet nyrkkipajalaiset syötettäisiin muille nyrkkipajalaisille.)

Pahinta tässä olisi tietysti se, että se tyyppi joka on käynyt turistikohteissa on kokenut mahdollisesti teleportanneensa useinkin. Hän on joka tapauksessa onnistunut aina olemaan se jonka tietoisuus on voittanut ja saanut mukavan loman. Kuitenkin joka ikisessä matkassa on kasautunut "minuja". Ja vaatii tavallaan hyvää tuuria olla se joka on kokenut kymmenenkin onnistunutta teleportmatkaa aurinkoon ja muuhun ulkomaanauvoon. Ja silti joku väistämättä on se joka voittaa joka kerran. Ja näin tämä kopioitumisverkko ei loppuisi koskaan.

Joka tarkoittaa sitä että sinusta tulisi uusiutuva luonnonvara ja resurssi. Lisäksi tässä maailmassa sinä olisit se joka ostaisi todennäköisesti hyvin edullisesti lenkkitossuja jotka olet tehnyt itse. Riistäisit itse itseäsi. Tietyssä määrin tämä on ikävän analoginen sen kanssa miten me rikkaat onnekkaat länsimaalaiset koemme ensimmäisen maailman ongelmiamme ja samanaikaisesti ostamme ne halvat lenkkitossut koska ne ovat halpoja. Niiden tekijät ovat runsaslukuisia mutta näkymättömiä.

Siksi onkin kenties järkevämpää ajatella, että olisi toivottavaa että luddiitit ovat oikeassa. Että teknologia tekee ihmistyön turhaksi. Ajatuskokeeni on tässä siitä tehokas, että jos ihmisen kopiointi on mahdollista, niin miksipä ei valjastaa tätä teleportaatiolaitetta varastamiseen ja vakoiluun. Posti joka kykenee kopioimaan jokaisen kirjeen voi tiedostaa näkymättömissä itseään aivan kaikesta mitä ihmiset kirjoittavat toisilleen. Ja jos jokin on olemassa, sitä voidaan vain kopioida ja kopioida teleportaatiolaitteella. Joten lenkkareitakaan ei enää tarvitsisi ommella lapsityöläisvoimin.

Jos kaikki tämä on mahdollista, auki jää tavallaan vain se, että vaikka maailma voi tuottaa kaikille mitä tahansa niin millä rahalla ja ansiolla ihmsiet sitten käyttäisivät näitä laitteita. Kun vain teleportaatiolaite tekee tuottavaa työtä, niin kuka käy ulkomailla ja pukee halpatuontilenkkitossuja? Eräät varmasti ehdottavat tämänlaisen reformin ratkaisuksi ns. kansalaispalkkaa.

Vastuun rajoista

Oletko kuullut vitsiä golfinpelaajasta joka löi huonon lyönnin? Nnnno.

"Golfari iski mahtavan draivin. Palloon tuli liikaa swingiä ja se kaartoi reitiltä sivuun, läheisen talon pihalle, talon ikkuna räsähtää rikki. Golfari harkitsee sitä, että hän hakisi pallon. Mutta päättääkin sen sijaan hän jatkoi peliään.
Pian paikalle tuli poliisi, joka kysyi että oliko hän lyönyt golfpallon läheisen talon ikkunaan. Mies tunnustaa ja kertoo auliisti korvaavansa ikkunan.
Poliisi kuitenkin jatkaa kertomalla, että ikkunan rikkoutuminen oli pelästyttänyt talon kissan, joka oli syöksynyt tielle. Tiellä oli ollut ajamassa kemiallisessa lastissa ollut rekka joka oli yrittänyt väistää kissaa. Ja siksi se oli ajautunut läheiselle leikkipaikalle ja törmännyt siellä lukuisiin lapsiin ja seinään. Nyt alueella on vakava kemiallinen vaaratilanne ja leikkipaikalla on kuusi kuollutta lasta. Puhumattakaan liiskautuneesta kissasta.
Tilanne luonnollisesti järkytti golfaria ja hän kysyi että mitä hänen nyt täytyisi tehdä.
Poliisi osasi kertoa "Muista koukistaa polvia ja pidä hartiat rentona".

Jos mietitään vitsiä, voidaan huomata että siinä on juridinen pohjasävy. Golfarin vastuu on kadonnut prosessin edetessä. Ikkunan rikkoutumisen kohdalla hän kenties vielä on "tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää". Mutta kokonaisuudessa oli monta sellaista asiaa joista hän ei tiennyt eikä ollut osannut vaikuttaa niihin. Myös tapahtuman ajoitus ja esimerkiksi kissan pakoreitin ennakointi poistavat suunnitelmallisuuden mielekkäänä vaihtoehtona.

Kuitenkin jos ajatellaan asiaa eettisenä ajatuskokeena.

Jos asiaa lähestytään tavoitteellisuuden kautta, esitetään että intentiolla olisi jotenkin oleellinen rooli teon moraalisuutta arvioidessa. Tällöin voidaan kyseenalaistaa jopa se, että olisiko ikkunaa syytä korvata. Sehän oli vahinko. Nähdäkseni tämä kulma on juuri siksi yksinään riittämätön. Koska huolimattomuus ja tilanteiden ignorointi ikään kuin oikeuttavat hyväntahtoiseen häseltämiseen. Joka taas on, sen mukaan mitä itse olen maailmassa huomannut, hyvin haitallista muiden elämän kannalta. Ärsyttävimmät asiat ja monet hyvin ikävät kokemukset ja tapahtumat ovat seurausta siitä että on hyviä aikeita, ja sitten ei ikään kuin mietitä tarpeeksi. Siksi minusta on aina syytä katsoa toteutuneita seurauksia.

Golfariajatuskoe on kuitenkin myös vakava haaste myös puhtaalle seurausetiikalle. Jos siitä otetaan se versio jossa tekojen seuraukset ovat teon hyvyyden mittari, vahingoista saattaa kasvaa vakavia syyllisyyksiä. Koska tuossa vitsissä kuvataan "teoriassa mahdollinen" Markovin ketju - ja tosielämässä tapahtuu paljon synkronistisia asioita (yhteensattumia joilla on merkityksellinen sisältö) joissa on Markovin ketjun piirteitä - on tapahtumaketjun ennakointi hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.

Itselleni tuntuu jotenkin ilmiselvältä että vitsi on oikeilla jäljillä. Golfarin tulee korvata ikkuna, ja lasten kuoleman kohdalla hänen täytyy ajatella sitä että pitää hartioita rentona. Tässä vaiheessa kysymys kuuluukin, että monesko tapahtumaketjun osa poistaa vastuun ja syyllisyyden? Onko se se vaihe kun ensimmäinen tietoinen toimija osallistuu ketjun jatkoon? (Kissan reaktio on kuitenkin normaali eikä kissa ole syyllinen tekoon.) Siinä kun ensimmäinen ihminen reagoi ja valitsee? (Rekkakuskin syyttäminen tuntuu kuitenkin liioitellulta, reagointiaikaa on ollut vähän joten tekeekö hän oikeasti jonkun valinnan vai onko hän refleksiivis-mekaaninen osa tapahtumaketjussa?) Jos asiaa ajattelee lopputulosta tarkastelevan seurausetiikan kautta, on hyvin omituista että tälle tapahtumalle ei saada syyllistä, ainoastaan kasa syitä.

Nevermind uploading

Olen "naturalisti" mutta silti "skeptinen" ajatukselle jossa mieli kopioidaan digitaliseksi kopiokseen (mind uploading). Henkenä ei ole niinkään se olisiko digitaalinen konsepti tietoinen kuin se, että se olisi juuri sama henkilö. Mutta jos annetaan tälle ajatukselle periksi voidaan päätyä erikoisiin ajatuskokeisiin.

Voidaan nimittäin kuvitella ajatuskoe jossa mielen kopiointi olisi mahdollista. Ja tästä lähtökohdasta saadaan esille eettinen kysymys siitä pitäisikö näin tehdä. Robert Nozick on kirjoittanut ajatuskokeen kokemuskoneesta. Joka on itse asiassa nähtävissä ajatuskokeena joka muuttuu fiktiosta todellisuudeksi heti jos mind uploading on todellakin mahdollista. Hän on kuvannut kokemuskonetta (the experience machine). Siinä ideana on että ihminen ladataan koneeseen joka tarjoaa hänelle nautittavia ärsykkeitä. Koneeseen kytketty ihminen elää tilassa jossa hänen ei tarvitse huolehtia "oikean ruumiinsa" elintoiminnoista. Ja koneeseen kytkettynä myös unohtaisi että hänet on kytketty koneeseen. Hän ei kuitenkaan voisi vain kopioida itseään masiinaan ja jatkaa normaalia elämäänsä muutoin. Ja hänen ajatuskokeensa ytimenä on juuri se, että ihmisen olisi valittava jompi kumpi.

Tämä nähdään usein haasteena hedonismille. Hedonismissahan perusteemana on se, että hyvä elämä on kokemusta. Ideana on nautintojen saamisen ja kärsimysten välttämisen hengestä. Jos nautinnot todella ovat hyvän elämän ydin, niin ihmisen pitäisi liittää itsensä kokemuskoneeseen.
1: Toki antamani sävytys on hieman asteneellisempi sillä otin esille etiikan. Useimmille hyvä elämä on väistämättä eettinen kannanotto. Eli hyvä elämä on eettistä elämää. Kaikki eivät pidä tätä välttämättömänä. Hedonismi itse asiassa on tämän erottelun kannalta usein se suuntaus jonka vuoksi jaottelu ylipäätään voidaan nähdä tarpeelliseksi. Itse näen että aina kun hyvästä elämästä puhutaan niin jotenkin näyttää että keskustelu siirtyy - käytännössä poikkeuksetta - myös tämän elämäntavan eettiseen oikeuttamiseen. Joten pidän aivan soveliaana oikoa tällä tavalla.

Toki hedonismi on siitä kiinnostava että perinteisesti ajatellen sitä vastaan on hyökätty jonkinalaisen eläimellisyysanalogian kautta. Tästä klassisin esimerkki on Thomas Carlylen ajatuskoe jonka mukaan hyvin hoidettu sika eläisi hedonistien mukaan miellyttävämpää elämää kuin onneton Sokrates. Tämä asenne menee toki paljon kauemmas. Jopa hedonisti Epikurosta leimattiin dekadentiksi ja rappiolliseksi. Ja hedonistit ovat yleensä vastanneet näihin haasteisiin jaottelemalla nautintoja joko keston tai muun kautta.
1: Epikuros itse vastasi aikansa haasteisiin korostamalla kohtuullisuutta ja jaottelemalla nautinnot kahteen luokkaan joiden välillä oli hierarkia. Hän jaotteli nautinnot katastemaattiseen ja kineettiseen nautintoon. Kineettinen nautinto oli kutiavan paikan raapimisesta, mässäilystä, ryyppäämisestä, syömisestä ja seksin harrastamisesta saatavaa nautintoa. Näissä ongelmana on usein rajattomuus ja lisän haluaminen. Epikuros ei kannustanut tämänlaiseen ahneeseen toimintaan. Hän korosti että halu ei tyydyty ja liiasta ryyppäämisestä tulee krapula. Sen sijaan tulisi olla kohtuullinen ja tavoitella katastemaattista nautintoa joka ilmenee siten että ei halua enempää. On tyytyväinen siihen mitä on. Tämä vaatii toki tarpeiden täyttämistä, mutta sellaisella tavalla joka osoittaa että eläimellisyysanalogiaa kuvaavat itse asiassa rakentavat vääristelevän olkiukon hedonisteista.
2: Toisaalta myös Mill oli samantapaisilla linjoilla esittäessään "Sika vai Sokrates" -ongelmaan suoraan että vaikka sika elääkin tyytyväistä elämää, niiden elämä on lyhyempi ja köyhempi. Hän korosti että nautintojen vertailu vaatii sen, että kokeillaan molempia tai etsitään joku joka on kokeillut molempia. Ja sitten hänet laitetaan valitsemaan. Tämä itse asiassa iskee melko voimakkaasti Carlylen ajatuskokeen haasteeseen. Sillä ihminen voi nauttia iloista joista sikakin nauttii. Voimme syödä ja pitää itseämme lämpimänä ja makoilla. Toisaalta meillä on myös kulttuurisia ja älyllisiä iloja joita olemme kokeilleet. Ja juuri se että Carlylen ajatuskokeessa on jännite sotii tällöin sen tarkoitusta vastaan. Sillä Carlylen ajatuskoe toimii jos ja vain jos ihminen ajattelee sian nautintoja eikä silti halua vaihtaa sikana elämiseen. Tuska on tällöin vain sitä että ei katsota ihmiselämää kokonaisuutena, kärsimyksen lisäksi on myös nautintoja jotka ovat sian ulottumattomissa. Ja koska ihmisellä on kokemusta näistä asioista niin valinta on aito.

Nizickin kokemuskone on siitä kiehtova, että siinäkin on ajatuskokeesta jossa on kyseessä valinta. Se koskee myös nautintoja. Mutta se on paljon tehokkaampi haaste kuin "Sika vai Sokrates" -ajatuskoe. Sillä siinä isketään suoraan nautintoihin. Kokemuskone voi täyttää päämme ihanalla musiikilla ja sen sisällä voisi olla tarjolla jopa sellaisia iloja joita meidän maailmamme ei tunne, kuten hyvin käsikirjoitettua romanttista komediaa tai sellaista pornoa joka ei olisi helvetin tylsää. Samoin kone antaa aidontuntuisia kokemuksia ystävistä ja heidän kanssaan keskustelusta ja muusta vastaavasta. Kokemuskone ei alista meitä eläimeksi nauttimaan alhais-eläimellisistä rypemis-iloista. Ja tämä tekee siitä hedonisteille paljon kovemman haasteen ; Klassinen hierarkisointitemppu kun ei vain toimi.

Ensimmäinen asia joka saattaa tulla hedonistille mieleen on totuus. Kokemuskone on virtuaalinen. Ihminen ei tiedä että on kokemuskoneessa joten hän ei tietenkään koe elävänsä valheessa. Mutta itsensä sokaiseminen ja totuuden peittäminen voidaan nähdä itsessään nautinnolliseksi asiaksi. Tämä on monista hieman kaukaahaettua, mutta se on mahdollisuuksien rajoissa.

Minulla ei kuitenkaan ole varaa tähän. Sillä jos tietoteoreettinen suhteeni maailmaan ja hyvään elämään pitäisi tiivistää, se tiivistyy "immersiiviseen suhteeseen todellisuuteen". Toisin sanoen kiistän että ihmisillä olisi jotain ehdotonta Totuutta. Empiria tarjoaa kokemuksellisuuden kannalta relevantteja mallinnuksia todellisuudesta. Tämänlainen malliriippuvainen realismi on perusasenteena sellainen että se haiskahtaa hirveältä saivarteluhaihattelulta. Mutta tosiasiassa se toimii enemmänkin pragmatismin hengessä. Ratkaisuni solipsismin haasteeseen on lähellä Peircen phaneron -ajattelua. (Asenne on aikaansaanut joitain vaikeuksia, ja sitä on jopa pidetty epäfilosofisena, esimerkiksi lukiossa.) Eikä "emme voi tietää mitään ja tiede on voimaton" -relativismi. Eikä warrant -henkinen "mutta ihmisellä on ehdottomasti virheetön logiikka, ajattelukyky ja havainnointi. Tässä tieteenfilosofia, hyvä elämä ja etiikka nivoutuvat hyvin helposti jonkinlaiseksi holistiseksi klimpiksi jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. (Quinen perusteluverkko -ajattelutapa on kieltämättä luontevaa nivoa tähän ilmapiiriin.) Kokemuskoneen kannalta tämä tarkoittaa sitä että en voi viitata oikeisiin totuuksiin tai itsepetokseen.

Toisaalta siinä on haaste, jota tavallaan alustin mind uploadingin kohdalla. Jos mielemme ladataan koneeseen, on hyvin vaikeaa sanoa mikä on identtistä tosimaailman kanssa. (Ja tosielämässä jos kokemuskoneesta ei voi irrottautua, kuten Nozickin ajatuskokeessa on, voisin ihmetellä että miten tämä tieto on saatu. Kun koneessa olleet eivät ole päässeet ilmaisemaan kokemuksiaan, miten tiedetään asia? Kenties tätä lähestytään jollain mallinnuksella, jolloin kokemuksen kuvaus on samoissa ongelmissa kuin mind uploadatun persoonan.) Kuitenkin juuri tässä kohden voidaan tiedustella että olisiko silti mahdollista että Millin ajatuksessa on jotain jolla mielen lataus kokemuskoneeseen voitaisiin estää. Sillä digitaalista maailmaa kuvaa helposti vieraus. Sen maailma joka tarjoaa nautintoja, runsaasti nautintoja, on hyvin helposti arjesta ja aiemmasta elämänkkokemuksesta poikkeava niin että valinta kuitenkin tehdään "tietotyhjiössä". Jolloin voitaisiin sanoa että kokemuskoneeseen astuminen olisi huono asia.

Mutta jos ajatuskokeen kannalta oletetaan että kokemuskoneessa oleva mieli on juuri oma mieli, ja kokemukset ovat sekä hienoja että hierarkisesti laadukkaita kokijalleen, ei minulla ole oikeasti muuta sanottavaa kuin että antaa mennä. Ladatkaa mieleni internettiin. Siellähän minä olen muutoinkin. (En siis koe että ajatus koneeseen lataamisesta olisi mitenkään hirveää ja sanoinkuvaamaton pahuus. Ja tätä kautta tämä oikeastaan syö ajatuskokeesta pois sen mitä siinä sitten on koskaan ollutkaan.) Olen myös hedonisti sanan hyvin määrätyssä sisällössä. "Internet Encyclopedia of Philosophy" kuvaa hedonismin kohdalla minuun sopivaa asennetta käsitteellä jossa nautinto ja kärsimys ovat hedonisteille "Only Source of Intrinsic Value". Hyvä elämä on kokemuksia. Ja kokemusten kannalta on usein niin että ilo, onnellisuus, nautinto ja muut vastaavat asiat ovat asioita jotka koemme itsenään hyvinä. Muut asiat, kuten ryyppääminen, rällästäminen, teräaseet - ja jopa niin hengellinen asia kuin uskonnot - taas ovat jotain jotka tekevät elämää elämisen arvoiseksi siksi että ne tarjoavat toivoa, turvallisuutta ja pelastuksen tuonpuoleisessa. Jotka ovat väline siihen että saamme hyviä kokemuksia ja koemme elävämme hyvää elämää.
1: Tämä on siitä hieno kulma että se mahdollistaa monenlaisia toimintoja. Jos mietitään Schopenhauerin ja Nietzschen suurinta näkemyseroa, niin se koski sitä että Schopenhauer näki että tärkeää on välttää kärsimyksiä ja turruttaa haluamista. Nietzschen mukaan taas kärsimys ja ilo ovat usein toisiinsa sidoksissa, nautintoon pitää ponnistella ja ihmisen tulee haluta, yrittää ja pettyä paljon jotta voi jotain saavuttaakin. Asenne-erot ovat hyvin suuria. Molemmissa on kuitenkin jossain määrin hedonistinen pohjasävy. Schopenhauerilla hyvät kokemukset ja hyvä elämä tulee askeettisemmin ja tärkeintä on välttää kärsimystä. Nietzschellä taas oli ... Dionyysisempi ote asioihin ja hän tavoitteli onnellisuutta vaikka sitten kärsimysten yli.

"Varovaisuusperiaate"

ArsTechnicassa oli artikkeli joka oli jonkinlainen robotiikan ja soveltavan etiikan ajatuskokeen risteymä. Ajatuksena on toisintaa aivotoiminnot koneellisesti. "With an approach known as whole brain emulation (WBE), the idea is that if we can perfectly copy the functional structure of the brain, we will create software perfectly analogous to one." Ja ennen kaikkea ; jos tässä onnistuttaisiin niin miten tätä tekoälyä pitäisi kohdella. Ajatus tuntuu epäintuitiiviselta. "Everything. Of course, a perfect copy does not necessarily mean equivalent. Software is so… different. It's a tool that performs because we tell it to perform." Mutta asia ei ole niin ilmiselvä. "While many people might choose to respond, “Oh, it's just software,” this seems much too simplistic for Sandberg. “We have no experience with not being flesh and blood, so the fact that we have no experience of software suffering, that might just be that we haven’t had a chance to experience it. Maybe there is something like suffering, or something even worse than suffering software could experience,” he says."

Just in case.

Se mihin itse tartun tässä kysymyksessä on kuitenkin jotain jota voisin paremman termin puutteessa kutsua "varovaisuusperiaatteeksi". "Sandberg argues that it's better to be safe than sorry. He concludes a cautious approach would be best, that WBEs "should be treated as the corresponding animal system absent countervailing evidence.” When asked what this evidence would look like - that is, software designed to model an animal brain without the consciousness of one - he considered that, too. “A simple case would be when the internal electrical activity did not look like what happens in the real animal. That would suggest the simulation is not close at all." Tämä näkökulma on nähdäkseni kiinnostava. Itse toki olen sitä mieltä että jos aivot todella onnistutaan simuloimaan täydellisesti niin ne ovat täsmälleen yhtä paljon "tekemässä sitä mitä niihin on ohjelmoitu" kuin mitä ihmiset toimivat ja tekevät "vain sitä mitä DNA on hermostoomme mahdollistanut". Varovaisuusperiaate on niitä varten jotka eivät ole yhtä luottavaisia tässä kohden.

Jossain mielessä varovaisuusperiaatetta voidaan soveltaa melko laajaan - ja monen mielestä luultavasti helvetillisen - argumentistoon. Tekoäly on toki siitä kiinnostava aihe, että sille on tarvetta. Moni kristitty ei itse asiassa usko tekoälyn tietoisuuteen siksi että heillä on sieluteoria. Toisin sanoen kysymys ei heistä ole lainkaan aivojen toimintaperiaatteesta. Mikään todistemäärä ei vakuuta heitä että kyseessä olisi mikään muu kuin hienosti ohjelmoitu filosofinen zombie. Kun jokin kielletään a priorisesti, on helppo torjua monenlaisia asioita.

Eläinten hyvinvointi.

Mutta varovaisuusperiaate on kuitenkin hyvin haasteellinen. Siinä kun nojataan enemmän ajatukseen mahdollisuudesta. Vaatimus varovaisuudesta on itse asiassa jotain joka alleviivaa että a priorinen kielto on tietyssä määrin paitsi science stopper niin myös mahdollistaa erilaisen julmuuden.

Ja tästä asenteesta on tullut jo nyt paljon vaikeuksia ja esimerkkejä. Nimittäin täsmälleen samaa asennetta on aiemmin kohdistettu eläimiin. Descartesin ns. Trademark -argumentin kohdalla esitin aiemmin sen miten hän piti koiraa vain mekaanisena olentona jonka tuskalta vaikuttavat olivat vain rikkimenevän koneen kitinään verrattavissa olevaa ääntelyä. Descartes vei tämän tien loppuun asti ja paloitteli vaimonsa koiran elävältä. Sillä jos jollain ei ole sielua eikä tietoisuutta, ei se koe tuskaa eikä kidutus ole silloin mielekäs konsepti. Myös William Craig on esittänyt samantyylisiä ajatuksia. Tosin hän ei ole demonstroinut uskoaan kiduttamalla eläimiä.

Tämä on kristityn kannalta hyvin inhottava asia. Olen aikaansaanut muutamissa kreationisteissa hyvin pahaa mieltä sillä että olen korostanut että Pekka Reinikainen on kirjoissaan kuvannut sitä miten eläimillä ei ole sielua ja siksi eläinten kärsimyksestä puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista. Heistä tämä ei tarkoita että Reinikainen olisi eläinten rääkkääjä. He eivät näytä tiedostavan että tämänlaiseen asenteeseen iskee juuri sen tyylinen metaeettinen argumentointi jota kreationismissa harrastetaan evoluutikoihin. Eli ajatusta siitä että jos naturalismi ei nyt käske tappamaan ja murhaamaan niin tappava ja murhaava ateisti ei ole harhaoppinen ja ristiriidassa ateismin kanssa. Toisin kuin murhaava kristitty. Tässä samassa mielessä on aivan oikeasti tilaa sille että kristitty rääkkää ja kiduttaa eläimiä äärimmäisen julmasti ilman että tässä on mitään ristiriitaa kristillisyyden kanssa. Joten metaetiikka näyttää että kristinuskon validina riskinä olisi eläinrääkkäys. Ja että on tärkeää puhua tästäkin puolesta avoimesti jotta riskit tulevat yleisessä arvokeskustelussa kaikille selviksi. (Itse en usko että näin on mutta kreationistien logiikka toimii evoluutikoiden kohdalla juuri näin. Joten...)

Mutta varovaisuusperiaate tuo tässä kenties jonkinlaisen pelastuksen. Kristitty voi sanoa että vaikka ei pitäisi kovin uskottavana että tietoisuus olisi ohjelmoitavissa niin kuitenkin jo se että Jumalan keinot eivät ole ihmisen tiedoissa, niin jo tämä johtaa siihen että on mahdollista että jonkinlainen älykkäästi suunniteltu DNA -ohjelmointi rakennuttaa ihmisenkin sielun. Joten varovaisuusperiaatteeseen vedoten voi olla syytä olla kiduttamatta eläimiä siitä huolimatta että pitää eläinten tuskasta puhumista epätarkoituksenmukaisena.

Pro life ja muu ihmisten kanssa pelaaminen.

On hyvä huomata että kristinuskossa on itse asiassa hyvin jakautuneita kantoja kloonaamisen ja vastaavien kohdalla. Katolisilla on esimerkiksi erilaisia rajoitteita sille miten keinohedelmöitys on sallittua ja milloin ei. Osa voi ajatella että kloonaamisessa sielua ei tuoteta joten tässä on mahdollisuus jonkinlaisen filosofisen zombien luomiseen. Sen vuoksi ihmisten kloonaaminen voidaan nähdä jonain jota kristitty ei tee. Sen sijaan jos kloonista syntyy elävä ihminen, voisi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista tuottaa niitä. Sillä onhan elämä joka tapauksessa lahja. Varovaisuusperiaate voi johtaa hyvin kiintoisiin mietteisiin tässä kohden.

Mutta kuitenkin voidaan sanoa että varovaisuusperiaatteen hyväksyminen iskee ikävämmin abortin sallijoihin ja kantasolututkimuksen kannattajiin. Sillä näiden vastustajat soveltavat usein varovaisuusperiaatetta muistuttavia argumentteja. ; 

Tämä asia koskettaa itseäni henkilökohtaisesti ; Oma näkemykseni aborttiin on se, että sikiö ei koe tuskaa jos se abortoidaan ennen kuin sen hermosto on kehittynyt. Pidän tätä hyvin uskottavana. Mutta niin kauan kun en tee sieluttomuudesta dogmaa, eli määrittele eihermostollista tietoisuutta a priori täysin mahdottomaksi, varovaisuusperiaate iskee kapuloita rattaisiin. Abortin kieltäminen "varmuuden vuoksi" muuttuukin varsin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Tai vhintään se, että en ole valmis menemään näin pitkälle kertoo siitä että olen tekemässä samanlaisia ratkaisuita kuin ne kristityt jotka eivät pidä tekoälyn ohjelmointia elämän tuottamisena ja siksi sallivat näiden deletoinnin. Varovaisuusperiaate on siis joko liian vaativa jolloin se heikentää Sandbergin argumenttia. Tai sitten varovaisuusperiaate on tosi, mutta ihmiset vain dogmaattisesti seuraavat maailmankuvaansa epäeettisyyteen.

Kuitenkin.

Jos varovaisuusperiaate otetaan vakavasti syntyy hyvin erikoisia eettisiä dilemmoita. Kuten sitä että kannattaisiko ihmisten tukea tekoälyjen rakentamista. Perinteisesti kristillisessä maailmassa "jumalan leikkiminen" on jotenkin väärin. Ja tässä taustasävynä on enemmänkin pelko sieluttomista ja tunteettomista tappajaroboteista kuin usko siitä että ohjelmointi tuottaisi aidon kärsivän ja tuntevan tietoisen olennon.

Samoin se sitoo kloonin kehityksen katkaisemisen ja abortin yhteen. Jos ihminen tekee kloonaamista ihmisillä, on monesti ajateltu että prosessi on syytä vähintään katkaista muutaman solunjakautumisen jälkeen. Ja ihmisen kloonaamista pidetään muutoinkin pahana. Kuitenkin useampi sitten antaa myöten keinohedelmöitykselle - vähintään jos se tehdään "tietyillä metodeilla. Näissä kaikissa on jotain yhteistä. Mutta jostain syystä vain hyvin harva vastaa jokaiseen kohtaan samalla tavalla.