Nenää rikollisuudelle - ja muita lausumia joilla ihmiset ylentävät itseään

Rikollisuus on siitä jännittävä aihe, että (a) olemme aika harvoin rikollisia (b) kohtaamme yllättävän harvoin rikoksia (c) työskentelemme aika harvoin rikollisuuteen liittyen ja (d) aika harva kouluttautuukaan tälle alalle. Silti käytännössä jokaisella on näkemyksiä siitä miten yhteiskunnan rikostilastot saataisiin laskuun.

Tämä tuntuukin olevan sopiva paikka heilutella Lake Wobegon -efektiä. Psykologiassa tunnetaan että ihmiset ovat yllättävän itseriittoisia. Suurin osa luulee olevansa keskivertoa parempia (olipa tämä asia sitten mikä tahansa). Ihmiset luulevat ymmärtävänsä ja hallitsevansa maailmaa hyvin elleivät vielä paremmin.

Esimerkiksi uskovaiset voivat selittää että kouluampumiset vähenisivät jos kouluissa olisi uskonnonopetusta. (Ajatus on korni maassa jossa on nykyään uskonnonopetusta aika paljon verrattuna muihin aineisiin. Se onkin luultavasti Amerikanlainaa, siellä kun uskontoa ei opeteta koulussa ja siellä tämänlaisia juttuja pyörii toistuvasti.) Tässä kohden taustaideana on siis se, että ihmisten ideologia on tärkein syy rikollisuudessa. He ottavat esille teoissa olleita ateisteja tai sellaisiksi tulkittavia ja pitävät tätä todisteena. Samat ihmiset pahastuvat jos otamme esille tuoreen uutisen jossa vanhemmat surmasivat lapsensa koska näkivät että tässä oli demoni. Tämänlaiset eivät kuulu uskontoon, eikä näitä ihmisiä voi nähdä "uskonnollisesti haasteellisina" vaan asia pitää selittää mielenterveydellä.

Valittamisessa tuskin huomataan sitä, että rikollisuuden taustateoria on vaihdettu lennosta ja vain tämän takia näitä demonintuhoajavanhempia tulkitaan eri tavalla kuin koulusurmaajaa joka on sekä koulusurmaaja että ateisti. (Joita on tilastollisesti aika paljon.) ; Ideologia merkitsee, paitsi jos se on itselle epämieluisa jolloin selityksen täytyy olla psykologinen. Omalle viiteryhmälle ja muille on eri tulkintanormit.

Samantapainen ajattelu koskee myös raiskaamista. Ja tässä ei nähdä taustalle ideologiaa. Klassisesti jokainen tietää että raiskaaminen ei ole seksuaalista, vaan sitä että raiskaaja hakee valtaa.

Kuitenkin Seghornin ja Cohenin työryhmä jakoi jo 1969 raiskaajat neljään luokkaan:
* Aggressiivinen raiskaus, jossa ytimessä on viha. Mukana on muuta väkivaltaa ja raiskaus on vain samaa kategoriaa kuin lyöminen ja potkiminen ja pureminenkin.
* Raiskaus on seksuaalisten tarpeiden tyydyttämistä ja raiskaus on vain keino
* Seksi ja sadismi ovat toisiinsa sekoittuneita, eli raiskaajan seksuaalinen nautinto kasvaa tai jopa vaatii sitä että kohde kärsii.
* Impulsiivinen raiskaus, jossa asiaa ei suunnitella ja se ikään kuin vain tapahtuu. Vaikka ryöstöyrityksenä lähtenyt tilanne päätyykin ennalta suunnittelemattomaan raiskaukseen.

Tässä on jo useampia luokkia. Sittemmin raiskausluokitelmat ovat laajentuneet ja syitä on tullut lisää. (Mitä enemmän aihetta tutkii sitä moninaisempia motiiveja ja syitä sen taakse kumpuaa.) Silti Jaana Haapasalon "Kriminaalipsykologia" kertoo että 25% kaikista raiskauksista ei luokitu oikein mihinkään luokkaan. Samalla on havaittu että luokka ei ole jokin joista aina vain yksi toteutuu. Esimerkiksi vain harva raiskaajista on puhtaasti aggressiivista tyyppiä.

Selvästi asiat ovat mutkikkaampia kuin "yhden selityksen ihmiset" näkevät.

Useimmilla ihmisillä on jokin yksi suosikkiteoria rikollisuuden taakse. Esimerkiksi:
* Konsensusteorioiden moninaisissa alatyypeissä ajatellaan että rikosoikeus käsittelee yleistä käsitystä hyväksyttävästä ja eihyväksyttävästä. Ja tällöin rikollisuus voi olla (a) seuraus päämäärien ja keinojen välisestä erosta (b) ihmiset ovat normatiivisia ellei heitä pakoteta (c) ihmiset ovat pahoja, jotain joita on pakotettava kurilla ja kontrollilla ja ideologialla jotta he eivät olisi rikollisia (d) ihminen oppii rikolliseksi seurassa, oppien ne sosiaalisessa kanssakäymisessä (e) sosiaalinen hajaannus tuottaa rikoksen, eikä tämä vaadi erityistä sairasta mieltä.
* Konfliktiteorioissa ajatellaan, että rikollisuus on ikään kuin alakulttuurien välistä sotaa. Valtaapitävä määrää mikä on rikollista. (a) Köyhät turvautuvat rikoksiin saadakseen jotain, rikkaat turvautuvat rikoksiin saadakseen lisää (b) Rikokset ovat tavallista toimintaa ryhmillä joilla ei ole valtaa (c) alemmissa sosiaaliryhmissä ei ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla joten he voivat saavuttaa asioita lähinnä laittomin keinoin.

Näissä kaikissa on jonkin verran järkeä. Nämä kaikki mainitsemani mallit voidaan itse asiassa sitoa sosiologien teorioihin. Kysymys onkin juuri siitä että ihminen ottaa liian helposti yhden ja vain yhden mallin, jolla tulkitsee asioita.

Esimerkiksi tiedämme, että osa rikollisuudesta johtuu psykologiasta. Esimerkiksi Haapasalon teos kuvastaa lapsensurmaajia moniin luokkiin. Lasta voidaan surmata vaikkapa altruistisesti, kun ei haluta tätä pahaan maailmaan, tai kostoksi puolisolle jostain tämän rikkeestä. Oleellisin luokka tässä kohden on kuitenkin luultavasti psykoottiset teot, joihin voi liittyä harhaluuloja. Teon syy on siis psykologinen. Toisaalta rikostilastot eri maissa eivät ole identtisiä, joten tiedämme myös, että yhteiskuntarakenteilla on selvästikin vaikutusta. Ei siis edes ole mitään yhtä syytä. Tässä mielessä vaihtamisessa tilanteen mukaan voi olla järkeä. Mutta ei sillä tavalla millä tässä aluksi demonstroin.

Entäs profilointi?

Profiloinnin perusidea voidaan todellakin tiivistää siihen, että luokitelmia ei ainakaan lisätä. FBI:n mukaan se tehoaa 80% tapauksista. Haapasalo kuitenkin korostaa, että profilointi on hyvin salaista. Raportteja ei ole julkistettu eikä altistettu tiedeyhteisön tarkastelulle. Lisäksi profiloinnista kirjoittavat profiloijat jotka varmasti valitsevat mahdollisimman hyvin demonstroivia malleja, jotka ovat myös osuvia. Tätä kautta tapahtuu helposti cherry-pickingiä jossa suotuisimmat esimerkit ja vain ne päätyvät julkisuuteen. Tämä ei toki tarkoita että profilointi ei voisi aivan hyvin toimia juuri niin hyvin kuin FBI esittää. (Siellä on kyllä fiksuja kavereita töissä.) Avoimuuden puute kuitenkin vihjaa että kyseessä ei ole tiede sanan varsinaisessa mielessä.

Mutta vaikka olettaisimmekin, että profilointi toimisi, sen perushenki on silti se, että profilointi on rikoksen selvittämisen heuristinen apuväline, ei näyttöä. Tämä nousee esille profiloijien omistakin lausunnoista Douglasin ja Olshakerin esitys Tylenol -särkylääkkeeseen liittyneessä myrkyttämisessä oli hankala : Vaikka profilointi viittasi vahvasti tiettyyn syylliseen, ei asiasta tahtonut oikein olla näyttöä.

Lisäksi profilointi on joskus aivan tiedetysti väärä väline. Ja koulusurmat ovat juuri sellainen. Syynä on jo aiemmin blogaamani seikka. Profilointi rajaa tilastollisen joukon, joka voi olla melko pieni. Tällöin saattaa olla niin, että vaikka tietty ryhmä tekee tilastollisesti enemmän jotain rikosta, huomion keskittäminen näihin ei auta koska tämän profiilin ulkopuolellakin on tekijöitä, ja vääriä tunnistuksia tapahtuu. Lopputulos on suoraan tilastomatematiikassa, joten sitä ei oikein voi kiertää.

Haapasalo kuvastaa joukkomurhista sen, että niihin nähdään hyvin monenlaisia motiiveja. Osa voi esimerkiksi tehdä altruistisista syistä. Joskus tilanne eskaloituu, eli halutaan kostaa tietylle ihmiselle ja muut ovat jotenkin tiellä. Useimmiten surmaajalla on kuitenkin ollut jonkinlainen epäonnistumisen tai hylkäämisen kokemus, joko todellinen tai kuviteltu. (Mutta kenelläpä ei.) Kouluampujat ovat sosiaalisesti tietynlaisia, tekijät ovat aktiota edeltäneesti olleet usein väkivaltaisia, uhkaavia tai antisosiaalisia. Myös masennus, surmaamisella fantasiointi ja vastaavat psykologiset seikat ovat yleisiä.

Näiden pohjalta on kuitenkin hankalaa tehdä uhka-analyysiä. Suurin osa profiiliin osuvista ei tee mitään. Lisäksi kaikki eivät osu profiiliin ja joukkosurmaaminen on tilastollisesti niin harvinaista, että on hyvinkin todennäköistä että surmaaja "pääsisi profiilin ohi". ; Tilastomatematiikassa on tässä kohden eräänlainen ansa. Oikeilla tiedoilla koulusurmaajista voidaan rakentaa seula, jonka päällelaittaessa läpi pääsee enemmän koulusurmaajia kuin mitä ilman seulaa. 

Siksi minä haluaisin tietää minkä kriminologisen uuden innovaation kristillisdemokraatit ovat kehittäneet. Heillä on pakko olla sellainen. Sillä eiväthän he heitä (a) ideologisia ennakkoluuloja (b) uskonnottomia herjaavaa ja leimaavaa vihapuhetta, (c) puolitotuuksia tai (d) ennakkoluuloja pelkästään hatustaan. Eiväthän he muutoin olisi poliittisia vaikuttajia joihin luotetaan, jos he näin tekisivät. Eiväthän?

Pseudotiede ; Miten eri asenteet johtavat samaan lopputulokseen?

Kun katsotaan pseudotieteitä, niiden rakennetta on käytännössä mahdotonta oikeuttaa tieteellisillä tai rationaalisilla ansioilla. Valtaosa pseudotieteistä kuluttaakin aikaansa tämän piilottamiseen. Esimerkiksi tieteenfilosofian halveksunta on keino jolla peitetään huomio perustelemisen ytimestä. Siitä että kriittinen ajattelu ja laadukas ajattelu on muutakin kuin sivistyssanojen avulla luotua ylevää sanahelinää.

Siksi valtaosa ymmärtämisestä vaatiikin psykologiaa. Jakun asiaa on tutkittu, on huomattu ns. crank magnetism -ilmiö. Ihmiset joilla on yksi pseudotiedeidea tuppaa kannattamaan jotain muutakin hörhöä asiaa. Kokonaisuus onkin siitä erikoinen, että keskivertoinen crank on yllättävän harvinainen mutta samalla yllättävän hörhö. Crank magnetism liittyy terminä "siihen kovana ja kylmänä pidettyyn psykologiaan" ja linkittyy näin luonnontieteellisen ajattelun ystäviin. "Pehmompien" humanistien puolellakin crank magnetism tunnetaan, joskin eri nimellä ; Colin Campbell kuvasi cultic milieu -nimellä ilmiötä jossa erilaiset "oppositionaaliset alakulttuurit" ovat toisiinsa liitoksissa ja esiintyivät usein yhdessä. Vaihtoehtokulttuurit klusteroituvat. Eli erilaiset omituisena pidetyt ajatukset olivat usein samojen tyyppien kannattamia.

Skeptikko huomaa tämän varsin pian. Itse muistan miten ID:n perustaja Johnson kannatti sekä evoluutiodenialismia että kannatti ajatusta jossa AIDS ei johdu HI -viruksesta. Melanie Phillips kannattaa ID:tä, ja uskoi että rokotteet aikaansaavat autismia ja hän myös vastusti ilmstonmuutosta. Glenn Beck taas epäili ilmastonmuutosta ja kannatti monia ihmeellisiä salaliittoteorioita - ja oli nuoren maan kreationisti. (YEC taas oppina evoluutiodenialismia yhdistettynä moniin astronomisten teorioiden denialismia yhdistettynä laattatektoniikkakritiikkiin ja ajoitusmenetelmädenialismiin.) Johannes Lerle taas on revisionisti ja kreationisti, eli hänestä Hitler ei tappanut juutalaisia holokaustissa ja luomisoppi oli myös hänen mieleensä. ; Nämä yksilöt ovat tutkimusten mukaan edustavia. Lauri Lebo on pakko mainita siinä, että hänen tutkimuksensa korosti että ilmastonmuutoksen vastustaminen on tilastollisesti vahvasti linkkiytynyt kaikensorttiseen kreationismiin.

Klikkiytymistä on muutoinkin. Stephan Lewandowsky, Klaus Oberauer ja Gilles Gignac esimerkiksi herättivät huomiota tutkimuksessa jossa katsottiin minkä ideoiden kannattajat kannattavat muita yleisemmin jotain toisia asioita. Syntynyt tutkimus "NASA faked the moon landing-Therefore (Climate) Science is a Hoax: An Anatomy of the Motivated Rejection of Science" näyttää että salaliittoteoriat kasaantuvat. Kun kannatat yhtä, kannatat helposti useita muitakin salaliittoteorioita. Näin esimerkiksi 9/11 -tornin olleen USAn hallituksen räjäytystyö on linkkiytynyt siihen että ajatus kuulentojen olleen huijaus otetaan vakavasti. On toki selvää, että edellämainitut sopivat koherentisti yhteen. Niitä tuntuu jopa yhdistävän vahva hallituksen epäily. Näin salaliittoteorioissa voisi olla jonkinlaista koherenttiuden makua. Erikoista kyllä ristiriidattomuus ei kuitenkaan ole usein crank magnetismin ydinmehua. Michael Wood, Karen Douglas ja Robbie Sutton tuottivat tutkimuksen "Dead and Alive: Beliefs in Contradictory Conspiracy Theories" jonka perusteella havaittiin, että salaliittoteorioihin taipuvaisella mielellä on tapana suosia enemmän paranoidia asennetta kuin sitä että kokonaisuus on järkevä. ; Jos kannatat teoriaa jonka mukaan Osama bin Laden oli jo kuollut ennen kuin hänet virallisesti surmattiin, olit taipuvaisempi ottamaan vakavasti myös teorian jossa Osama bin Laden on yhä elossa ja että Obama halusi poliittisia pisteitä lavastamalla tämän surmaamisen.

Toki kaikki klusterit eivät ole samaa. Esimerkiksi YEC vastustaa New Ageen liitoksissa olevia asioita, ja näin ollen vastustaa esimerkiksi kaikkia tulevaisuuden ennustamiseen liittyviä asioita (horoskoopeista Tarot -korttien kautta teelehtiin) paitsi jos kysymys on Raamattupohjaisesta maailmanlopun ennustamisesta, jolloin se nähdään sellaisena ennustamisena joka on jotenkin hyvinkin sellaista jota YEC kannattaa enemmän kuin satunnainen tyyppi.

Hyvä kysymis onkin sitten se, miksi. Omien kokemusten pohjalta näen, että crank magnetismiin johtaa useita teitä. Siksi esimerkiksi aina silloin tällöin itsekin teen erilaisille tahoille "mielenterveystestaamista" jossa pyydän heiltä arvioita minun tilanteestani. Sillä tiedostan että crank itse ei huomaa että hänessä on jotain omituista.
1: "Denialism" -blogi esittää että crank magnetism liittyy osittain siihen että ihminen haluaa itselleen uhristatusta ja haluaa samalla korostaa olevansa yksilöllinen ja itsenäinen ajattelija. Silloin ortodoksisuus on liian tavallista, tylsää ja porvarillista. Tällöin ideologian koherenttius ei ole niin tärkeä asia.
2: Toisaalta "Denialism" -blogi esittää että se liittyy siihen, että ihminen on tavallaan niin huono perustelemisessa ylipäätään, että hän ei enää tiedosta mikä on hyvää. Dunning-Kruger efektin vaikutuksesta yksilö kerää huonoja ideoita koska luulee olevansa hyvä, fiksu ja että nämä ajatuksetkin olisivat hyviä kun ne hänestä tuntuvat järkeviltä ja uskottavilta.
3: Kolmanneksi syyksi "Denialism" -blogi esittää sen, että motivaatiot ohjaavat ihmisiä. Identiteetti ja ideologia ovat tärkeämpiä kuin totuus. Tässä heimohenkisyys, jopa yhteisöllisyys, kohtaavat ideologisen koherenttiuden.

Itse toki vain aloitin
hörhöilyn jo nuorena.
Että kokemuksella
ja runsaalla harjoituksella
mennään tässä haihattelussa.

Nähdäkseni kaikki ylläolevat mallit ovat uskottavia, mutta aika harvoin ne kohtaavat samoissa ihmisissä. Esimerkiksi kolmannen tyypin denialistit tuntuvat olevan sisäisesti koherentteja ja varsin nerokkaita ja ahkeria ideologisia saivartelijoita. Ykköstyypin denialistit ovat usein kivoja ja "avomielisiä" siinä mielessä että he jopa tiedostavat että heidän kannattamansa ajatukset eivät sovi yhteen. He eivät välitä koska he ajattelevat eri kulmilta ja että kenties jossain vaiheessa jokin osoittautuu virheeksi ja että siihen asti voidaan kannattaa reilusti erilaisia mahdollisuuksia. Kakkostyypin denialistit ovat typeryksiä joiden kanssa ei sen sijaan synny keskustelua ollenkaan, ja joilta puuttuu sekä kolmostyypin eleganssi että ykköstyypin ystävällisyys.

Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen Harrastajat.

"Everybody was kung-fu fighting. / Those kicks were fast as lightning. / In fact it was a little bit frightening. / But they fought with expert timing."
(Carl Douglas, "Everybody was Kung Fu Fighting")

Yleisesti ottaen itsepuolustukseen liitetään usein väkivaltaisuus. Oma, ihmisen moraalin nollaava käytännönläheisyysperustelu, "kyyniseen realismiin" (vai onko nimessä redundanssia, kaksi synonyymiä peräkkäin?), perustuva selitys on että harrastaja joka pieksee toisen ei jatka harrastamista. Ja kun siitä hommasta pitää, kun sitä harrastaa, niin sitten sitä ulkopuolista väkivaltaa tekee vähemmän. Kuitenkin tappelijoitakin on. Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen harrastajat on syytä erottaa. Niissä on nimittäin eroja.

Tappelijat.

Tässä kohdassa otan ensin avuksi James Lafondin jutun "The Truth about Street Fighters - Research revelas what the average attacker is like." Se on populaarijulkaisu, joka tutkii hieman asiaan liittyviä tutkimuksia. Aloitetaan siitä että katutappelijoita olisi jokainen, joka esittää sellainen olevansa. Tästä lähdetään sitten tarkentamaan erilaisia profiileita.

Lafond lähestyi tilanteen määrittelyä etsimällä kysymyksiä:
1: Itse tappelijoiksi itseään kutsuvien jutuissa "voitetut" tappelut on lukumäärällisesti usein aika isoja. Tästä herää ihmetys, koska monet eivät koskaan joudu tappeluun. Ja minäkin, joka olen aika ärsyttävä olento, en ole yhteensä saanut kasaan mitään useita kymmeniä katutappeluita. Miten toiset voivat voittaa satakin kertaa? Helpoin selitys on että suurin osa on rehentelijöitä.
2: Toinen asia on, että miksi häviöitä ei yleensä lasketa? Toisaalta, miten lasketaan "katutappelu" tai "voitto"? Miten voitetaan ryöstö tai raiskaus. Ja ovatko nämä tappeluita? Esimerkiksi jos joku vanha mies tulee uhittelemaan kävelykepillä, ja nuori jannu heittää kädessään olevan limulasin tämän naamalle ja pakenee saamansa hetken avulla ohimenevän bussin kyytiin väistellen kävelykepin iskuja, ja pääsee vahingoittumatta perille. Onko kyseessä tappelu? Ja jos on, kuka oli voittaja?

Näiden kysymysten avulla on kartoitettu sitä miksi tappelu yleensä koetaan. Ne katsotaan kahdella tavalla:
1: Hyökkäykset, jossa on aggressori joka käynnistää tilanteen. Tosin usein hyökkäyksen kohde ei laske tilannetta tappeluksi, se saa "epäreilumpia sävyjä". Toisaalta aseellinen ryöstäjä, esimerkiksi puukolla uhkaileva, kokee tilanteen tappeluna. Mutta monissa tilanteissa aggression aloittamisen jälkeen tilanne katsotaan tappeluksi. Raiskauksen uhri joka pistää vastaan katsoo useammin olevansa tappelussa kuin raiskaaja, ilmeisesti sen vuoksi että .
2: Vapaaehtoiset tappelut, jotka taas ovat enemmän egopohjaisia kohtaamisia, jossa tappelevat jonkinlaisen sidosryhmän jäsenet. Tällä pääasiassa haetaan kunniaa.

Nyt ensin "rehentelijät" putsataan, ja tätä kautta aineistosta voidaan saada luokituksia siitä, minkälaisia "oikeat katutappelijat" ovat:

Yleisesti he ovat kohtuu hyvän näköisiä. Lisäksi he voittavat suuren osan tappeluista, koska he ovat siinä hyviä. Osa tietenkin myös valikoi tappelut ja ottaa tai provosoi vain sellaisia jotka katsoo voittavansa. He ovat naimisissa joko erittäin vahvatahtoisen tai erittäin pehmeiden ja heikkojen naisten kanssa. Tarkemmin tappelijat ovat:
1: Teinitappelijoita, jotka ovat yksinäisiä ja jotka pitävät menestymisestä. Heidät on usein erotettu koulusta. Yleensä heillä ei ole useita kymmeniä tappeluja. Ja aikuisena tappelu voi jäädäkin.
2: Aggressiiviset, jotka ovat yleensä atleettisia. He treenaavat fysiikkaansa ja ovat kilpailuhenkisiä. Heidän tappeluissaan "alkoholilla on usein tekemistä asian kanssa". Määrät voivat olla huimia. Voi olla että tämä on lyhytaikainen periodi, josta tasoitutaan. Alkoholin käyttö tai muut voivat kuitenkin "laajentaa uran pituutta" (jos niin voidaan sanoa).
3: Epäsosiaalinen tappelija tappelee todella harvoin, koska suuri osa katutappeluista on jollain tavalla joko suoraan sosiaalista valtapeliä tai kilpailua "kumpi on äijä", tai on liitoksissa niihin joko sitten välillisesti että "yrität iskeä väärää tyyppiä" tai sitten yhteisen korrelaation kautta "ulkona illalla käydään sosiaalisista syistä ja tätä kautta voi törmätä kaikennäköisiin menijöihin". Yleensä hän on kärsinyt väkivaltaisuutta. Ongelmat psyyken, lain tai etiikan kanssa ovat tällä tappelijatyypillä yleisiä. Hän väistää haasteita, ja voitot ja tappiot ovat vaihtelevia. Hän kärsii tappeluista yleensä samaan tapaan kuin väkivallan uhrit. Mutta toisaalta hänet erottaa niistä se, että hän ei käsittele niitä vaan voi jopa nautiskella kostosta.
4: Tapatappelijat ovat normaalia vahvempia ja heillä on käytännönläheinen mielenlaatu. He tappelevat koska he osaavat tehdä sen hyvin. Heillä on yleensä myös tilannesilmää, ja keinot väistää vaarallisimpia tai liian tasaisia tappeluja ilman että se vaikuttaa hänen statukseensa. Tappelut tehdään yleensä ikään kuin "alakulttuurin sisällä", ja veitsien ja puukotusten ja muiden "ikävyyksien" käyttö on niissä harvinaista.
5: Pakkomielteinen tappelija taas on egoistinen ja hänellä voi olla jopa sadistisia taipumuksia. Hän nauttii "taiteensa" teosta ja ottaa riskejä. Tämän vuoksi hän häviää melko usein. Heillä on usein värikäs persoonallisuus. Pitkäjänteisyyden puute on yleistä.

Soturit.

Jim Wagner on sotilaspuolustustaitojen asiantuntija ja poliisi. Hänen mukaansa tärkeintä ei ole tekniikoiden määrä. Hänestä "pikaruokakonsepti" on taistelukäyttöön parempi. Hän on verranuutkin ruokailua ja "huitomsia" seuraavasti "The fast-food menu consept" -jutussaan. Sotilas on kuin sellainen joka menee McDonaldsiin hankkimaan nopeasti ruokaa joka pitää elossa. Lista on lyhyt ja kaikki vaihtoehdot voivat olla hyvin esillä. Sotilaan tulee siksi osata vain tietty, melko pieni, määrä tekniikoita jotka ovat nopeita ja toimintavarmoja. Sekä mahdollisimman suoraviivaisia jotta niitä voi tehdä väsyneenäkin ja paniikissa. Hän kuvaa itsepuolustuslajeja hienoihin ravintoloihin, jossa tilataan vaikeannimisiä annoksia ja jossa viinin valintakin on tarkkaa touhua johon varataan aikaa. Näissä lajeissa on satoja tekniikoita. "101 ways to kick opponent." "Pikaruoka" yhdistää myös vankilaelämän: Vankiloissakin vangit osaavat vain muutamia tehokkaita liikkeitä. Soturityypillä tekniikat keskittyvät olemaan joko harjoittelua tai totista paikkaa. Se on taito joka opetellaan "ammatin vuoksi", eikä se ole jotain jota treenataan kaduilla ventovieraille. (Sitä saadaan ilmeisesti muutenkin "ihan tarpeeksi". Näitä muutamaa tekniikkaa kun harjoitellaan. Ja harjoitellaan marssien ja muiden juttujen yhteydessä. Harva tekee mielellään töitä kotonaan vapaa -ajallaan.)

Itsepuolustuslajin harrastajat.

Richard Ryanin "Violence, passivity and warrior's mind" -jutussa käsitellään itsepuolustuslajien aggressiivisuuden myyttiä. Hän on perustanut muutamia itsepuolustuslajien harjoittelusysteemeitä, mukaan itsepuolustuslajien harrastajat ovat yleensä erityisen lempeitä, mutta toimintavapaita. Tämä erottaa heidät aggressiivisista ja passiivisista. Syynä on pelon käsittely: Aggressiivinen yksilö hyökkää pelkoa kohti, passiivinen taas väistää sitä ja antaa periksi. Itsepuolustuslajin harjoittaja taas käsittelee sen. Syynä on se, että lajin harjoitteleminen vaatii kärsivällisyyttä. Se lisää harkintaa. Lisäksi itsepuolustuslajien harjoittaminen pakottaa pelon, vihan ja itseriittoisuuden tunteita: Häviöt ovat tavallisia. Niitä kohdataan alussa ja kun taidot karttuvat saadaan parempitaitoisia vastakamppailijoita. Tätä kautta häviötä kohdataan jatkuvasti. Ja tietenkin väärä aggressio ja passiivisuus tai itseriittoisuuteen vaipuminen myös heikentävät voitonmahdollisuuksia, joten virhe näissä johtaa enempiin ikävyyksiin.

Ryan kuitenkin mainitsee harrastajissa kaksi ongelmaryhmää. Ne yhdistää huono tapa käsitellä pelkoa. Ne ovat saman kolikon eri puolet:
1: Passiiviset henkilöt, jotka vaipuvat ajan mittaan keskittymään kohti lajin esoteerisia piirteitä, kuten chitä. Heissä on se hyvä puoli että he eivät ole yhtään aggressiivisia. Ulkomaailman kannalta tässä ei ole tietenkään mitään pahaa. Ja harjoittelemalla heidän taitonsa tietenkin karttuvat, joskin sävy onkin enemmän henkinen. Harrastajina he eivät kuitenkaan edisty kovin nopeasti ja he näyttävät harvoin niitä superihmisen kykyjä, joihin he keskittyvät. Tältä kannalta se on hieman huono asia.
2: Toinen ryhmä onkin aggressiiviset toimijat, joiden mielestä voittaminen on tärkeintä. He yrittävät väkisin löytää heikompia vastustajia ja päihittää nämä mahdollisimman julkisesti. Kun he kohtaavat samantasoisen tai paremman, he perääntyvät ja/tai yrittävät jotenkin huijata, kikkailla ja manipuloida tilanteen edukseen.

Ryanin mukaan kunnon taidot saa vain saamalla mielentilan joka on samanaikaisesti rento että valpas. Ja tämä kehittyy lajien harjoittamisen kautta sekä itse prosessin vuoksi, että sen vuoksi että niitä korostetaan lajissa ihan "ideologisestikin". Näin ollaan valmiita toimimaan tai olemaan toimimatta tarpeen mukaan. Ryan tiivistää näkemyksen japanilaiseen sanontaan "Fastests swords are seldom drawn."