Optimismi sopii lähinnä askeetikoille

Optimismin korostaminen on muodikasta. "Self-help" -oppaat opettavat usein lähinnä ajattelemaan asioista positiivisesti. Luin tähän liittyen Mark Mansonin suhtautumisen "The Secret" -teokseen. Otan tähän alkuun osia, "pitkinä lainauksina". Sen jälkeen jatkan tästä hieman omilla täydennyksillä.

Saat mitä haluat?

Mansonin mukaan em. teos osuu hyvin vakiintuneeseen genreen. "The funny thing about all of these books is that they all more or less say the same thing: mind your own thoughts, stay positive and focused on your goals, ignore self-doubt and criticism, visualize and concentrate on what you want and you will eventually have it." Eli kyseinen materiaali on sitä mistä Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari" on tehty. Siinä tavoitellaan jossain mielessä sellaista optimismia jota löytyy Esa Saariselta ja oppipojaltaan Pekka Himaselta. Tai Lauri Järvilehdolta. Yhteyksiä voidaan löytää myös kvanttimystiikan ja New Age -ajattelun suuntaan. "“The Secret” is simply the “law of attraction.” Essentially, the law of attraction states that whatever consumes your thoughts is what you will eventually get in life. So, if you think of all the things you don’t want in your life, you’ll only get the things you don’t want. By contrast, if you only envision the things you want in your life, then you will get everything you want in life." ... "Whereas previous self-help authors have hardly even bothered trying to explain why the law of attraction works, Byrne unabashedly dives into some cosmological nonsense. She argues that the reason The Secret works is because The Universe is made up of energy (and, as Einstein taught us, matter can be converted to energy and vice versa) and all energy has a frequency"

Manson korosti, että tässä on jonkinasteinen totuus. Vahvistusharha. Eli universumin värähtelyjä ei tarvita. "Essentially, The Secret is an attempt to leverage the confirmation bias to one’s advantage. The idea is that if you’re constantly thinking positive thoughts about yourself, you will begin to notice little things in your experiences that confirm these beliefs, thus helping them come true. On the other hand, if you’re constantly thinking negative feelings about yourself, the negative feedback in your environment will stand out to you, thus making you feel worse." ... "Essentially, The Secret tells you to become delusionally positive about yourself for a long enough period of time that your natural confirmation bias kicks in and you only attend to the things in your life that match these new beliefs." Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä että tosiasiassa tässä ei olla muuttamassa maailmaa ja mitä siinä tapahtuu vaan sitä miten maailmaa siedetään. Ja tällä on merkitystä, koska vahvistusharha johtaa riskejenhallitsemattomuuteen ja ongelmien piilottamiseen niiden korjaamisen sijasta. "the confirmation bias on steroids and it can be dangerous: taking on risky business ventures or investments, ignoring red flag behaviors from a romantic partner, denying personal problems or health issues, avoiding necessary confrontations, failing to weigh the possibility of failure in decision making, and so on. While this sort of “delusionally positive” thinking may make one feel better in some (or even many) situations, as a long-term life strategy, it is utterly disastrous." Jos ihminen onnistuu ajattelemaan positiivisesti, ja kieltäytyy ajattelemasta negatiivisesti, Nigerialaiskirjeet sähköpostissa muuttuva saataviksi.

Manson jopa ehdottaa että oppiminen ja kasvaminen on aina raskasta ; "changing and improving your life requires destroying a part of yourself and replacing it with a newer, better part of yourself. It is therefore, by definition, a painful process full of resistance and anxiety. You can’t grow muscle without challenging it with greater weight. You can’t build emotional resilience without forging through hardship and loss. And you can’t build a better mind without challenging your own beliefs and assumptions. So why would we ever expect that becoming a better person is easy or pleasant or…positive?"

Kompromissipakko.

Olen itse nähnyt että onnellisuus-optimismi -teemassa korostuu hyvin vahvasti hedonismi. Vieläpä sellainen hedonismi jossa halutaan kaikki ja tästä ei suostuta tekemään kompromisseja. Self help myy kannustavassa ilmapiirissä ajatuksia siitä miten ihminen voisi helpoilla kikoilla tehdä itsestään älykkäämmän, sosiaalisemma, vaikutusvaltaisemman, rikkaamman ja onnellisemman. Ja kaiken ajatellaan olevan mukavaa. Eli asian täytyy olla saavutettavissa, ei vain perittävissä. Ja sen täytyy vieläpä olla miellyttävää. Koska ilmapiiri on mukava ja asia on haluttava, syntyy ilmapiiri jossa on kivaa uskoa näin. Ja tämän kautta paras tapa menestyä self helpin avulla on ryhtyä self help -konsultiksi.

Ja tämä on joko huijausta tai naurettavaa, jossain tapauksissa myös kvanttimystistä taikauskoa. Selvästi Manson on oikeilla jäljillä. Sillä on havaittu että optimistit todellakin tulkitsevat onnistumisprosenttejaan yläkanttiin. (Vaikka onnistumisen mittarit ovatkin objektiivisia, optimistiset ihmiset muistavat onnistuvansa paremmin kuin ovat onnistuneet.) Ja tämä ei ole erityisen uutta tai mullistavaa. Optimismi ei välttämättä haittaa, mutta tämänlaiste illuusioiden vuoksi sen varaan rakennetaan enemmän kuin pitäisi. Toisaalta self helpin ongelma on siinäkin että optimismi ja pessimismi ovat yllättävän vahvasti geneettisesti korreloituja. Eli toisin sanoen optimismi ja pessimismi eivät ole vain asenteita jotka vaihdetaan toiseen kovinkaan helposti. Koska tämänlainen asennemuutos on self helpin "taikaluoti", se kertoo että jokin muu tapa lähestyä asiaa on kenties parempi. Ja koska ihmiset yleisesti ottaen ovat muutoinkin ylenmääräisen optimistisia itsestään, ja kaikilla ei silti mene hyvin, on syytä uskoa että asennepuoli ei kenties oikeasti vaikutakaan niin merkittävän paljon että siihen puuttuminen on niiden kaikkien teosten arvoista. Ja jos puolustuksena edellämainittuun on se, että self-helpiä tarvitsevat ne harvinaisen vähän optimistiset, niin sitten selitys ampuu itseään jalkaan sillä optimismi on näiden kohdalla havaittu jopa vaaralliseksi.

Mihin optimismi sitten kelpaa?

Olen itse pessimistinen hahmo, "melankoolikko". Tai ainakin raivopää jonka kyynisyydessä on mennyt pohja läpi niin pitkälle että jäljellä on lähinnä "tietty ironisuus". (Joka joskus näyttää yllättävän paljon positiivisuudelta.) En silti sano että optimismista ei ole mihinkään. Itse asiassa olen jo aiemmin tavallaan korostanut että mikä on se asia johon optimismi oikeasti vaikuttaa. Tavallaan. Kysymys on vain muotoilutavasta.

Jos ilmaisee että ihminen elää harhassa, mainitsee asian negatiivisessa valossa. Mutta positiivisesti ajatellen voidaankin lähteä vaikka siitä että tosiasiassa ihminen joutuu valitsemaan ; Haluaako hän elää onnellisena vai sellaisena että kasvaa ihmisenä. Kasvu ja uuden oppiminen vaatii kognitiivista dissonanssia ja vaivaa. Positiivinen ajattelu taas auttaa elämään sen kanssa mitä on. Eli jos haluat harjoitella ja harjoitella saat taitoja. Tai voit elää mukavasti elämää jossa koneet ja muut tekevät rasittavat jutut puolestasi. (Yhteiskunta - meidän einerojen tai muutenkin erityistaidottomien onneksi - toimii siten että jopa viisaimmat joutuvat käyttämään jonkun muun taitoja.) Toki joku voi kertoa että innostus voi tehdä harjoittelusta nautintoa. Mutta tämänlainen puhe sopii sellaiselle ihmiselle jolla ei ole takanaan 10 000 tuntia "sen saman" tekemistä. Jokainen joka on edes muutaman tuhannen tunnin tuolla puolen tietää että harjoittelu vaatii työtä.
1: Olen itse kohtuullinen kitaristi. Kyllästyin siihen että musiikkiopisto tarjosi minulle yhä vaikeampia ja vaikeampia sormiharjoituksia. Pidin soittamisesta ja olin innostunut. Siihen asti kunnes en enää ollut. Kysymys on juuri siitä että piiskaatko sinä tai piiskaako joku muu sinut harjoittelemaan tämän askelman jälkeen vai ei. Ja siitä onko tämä piiskaaminen oikeasti sen arvoista.

Joka tarkoittaa sitä että jos haluaa saada enemmän ja enemmän, edessä on kärsimystä. Hedonistia ja tavoittelijaa kuvaakin psykologiassa tunnettu ilmiö, hedonic treadmill. Ihminen ei silloin tyydy. Uusi omin ansioin ansaittu miljoona ilahduttaa vain hetken ja sen jälkeen olo on sama kuin ennen miljoonan saamista. (Samoin jos harjoittelusta saa hyvän mielen, on salille mentävä seuraavana päivänä uudestaan.) Askeetikko sen sijaan tyytyy siihen vähään mitä hänellä jo on. Sitä ei voi nähdä läpeensä paheellisena.

Tämä kulma korostaakin sitä miten toiset rääkkäävät itseään taitoihin ja toiset sitten harjoittelematta olettavat, optimistisesti, olevansa samalla tasolla harjaantuneiden kanssa. Ja tämä ei tunnu reilulta. Jossain määrin yhteiskuntamme tiedekeskustelua leimaakin tieteen popularisoinnin vähyys yhdistettynä siihen että jokainen ihminen uskoo tietävänsä oikeat mielipiteet ties mihin, ilman oikein minkäänlaista koulutusta tai harjoittelua.
1: Mieleni tekee tässä jopa mennä niin pitkälle julmuuteen että viittaisin Leonardo da Vinciin. Hänet tunnetaan taiteilijana ja yleisnerona ja muutenkin humaanina heppuna. Harva kuitenkaan tietää sitä, että hänen muistiinpanojaan leimaa tietty elitismi. Hän ihaili ihmisen ruumista, mutta monien ihmisten luonne sen sijaan tuotti hänelle pettymystä. Sotiminen ja ihmisten typeryys vaivasivat häntä. Ihmiset jotka olivat julmia tai lähinnä ulosteen tuottajia. Hänestä karket ja heikkotasoiset ihmiset eivät oikeastaan edes ansaitsisi hienoja elimistöjään. En ole yleisnero mutta jopa minä tiedostan, että ihmisten väliset taitoerot ovat kammottavan suuria.

Tähän voidaan liittää jopa "Arhi Kuittistyylistä" kommentointia : "Tyytyväisyyden osoittamisesta on tullut dogma. Tyytymättömät ovat häiriköitä ja kateellisia. Jos minä olen tyytyväinen ”tähän”, jokaisen tulee olla tyytyväinen. Jos minä tienaan rahaa, jokainen pystyy tienaamaan rahaa. Jos minä hyödyn korruptiosta on vain muiden kateellisuutta jos he eivät hyödy salaisista sopimuksista." Optimismi onkin jotain jota kannattaa myydä jos on itse sattunut saamaan hyväpalkkaisen viran. Optimismi kun ajaa muita, vähemmänkin menestyneitä, askeettisuuteen. Vallanpitäjien kannalta optimismi on keino syyllistää epäonnistuneet "kateellisiksi laiskoiksi" (osittain jopa syystä) ja ylläpitää vallitsevia jo saavutettuja etuja.

Il Papa terrible ja muita valikoituja yksityiskohtia

Turun Sanomien "Ristivedossa" oli juttu siitä miten renessanssiajan taiteen opetttaminen koulussa pitäisi kieltää. Tai siis oikeastaan henkenä on että jos Puumalaisen ideoissa on mitään järkeä niin sitten myös renessanssiajan opetus kuvaamataidossa tulisi kieltää. "Keskustelussa vedenjakajana on se, mitä virsi on ja muuttuuko se kontekstista johtuen roolista toiseen. Eräs näkökohta on se, että virttä ei voisi opiskella taideteoksena ja kulttuurisena ilmiönä vaan se olisi aina rukouksen harjoittamista. En ole musiikin asiantuntija, mutta kuvataideasiantuntijana näen välittömän liittymäkohdan kysymyksen asettelussa kuvataiteeseen. Länsimaisen taiteen historia on sidoksissa uskontoihin ja etenkin kristinuskoon. Jos kuvataidetta ei voisi opiskella esimerkkiteosten kautta, syntyy tilanne jossa on luovuttava esimerkiksi renessanssin opettamisesta. Michelangelon teokset Daavid tai Sikstuksen kappelin katto edellyttävät niiden uskonnollisen kontekstin havaitsemista."

Nähdäkseni tämän tyylinen argumentaatio on nykyään vallalla kristittyjen puolella. Että jos ei pidä siitä että suvivirsi lauletaan yhteislauluna rituaalinomaisesti juhlatapahtumassa, niin se on sama kuin kielto opiskelusta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti.
1: Sillä tosiasiassa suvivirttä ei suinkaan käsitellä taideteoksena joka liitetään sen historiaan. Suvivirren historia pitää opetella muuten. En esimerkiksi koskaan koulussa oppinut tai kuullut siitä miten suvivirren historia on sidottavissa nälkävuosiin. Sillä se on vain loilotettu rituaalilauluna juhlassa sen sijaan että sitä olisi opeteltu. Olisi omituista väittää että juhla olisi opiskelua. Se ei ole. Se on yhteislaulu joka on asetettu juhlaan ja julkisena uskontokunnasta riippumattomien läsnäollessa tehtynä se on lähennä statement ideologisesta vallasta.
2: Tosiasiassa en tiedä ketään joka kieltäisi suvivirren muuta kuin sen osallistuttavan tematiikan kautta. Eli siinä ihmiset pistetään joko laulamaan laulua tai eristäytymään ja identifioimaan maailmankuvansa asiasta hyvinkin vahvasti ja julkisesti. Renessanssimaalausten opettelu on aivan eri kaliiberia. Tosiasiassa renessanssitaiteesta voitaisiin helposti kontekstoida jotain joka olisi oleellisesti samanlaatuinen kuin uskonnolliset aamunavaukset ja suvivirren laulu yhteislauluna. Se olisi sitä että islamilaiset pistettäisiin kuvaamataidon tunnilla piirtämään Profeetta Muhammadia. Tai kaikki lapset pistettäisiin pakkopiirtämään joulunaikaan Joulun kaunista tarinaa ja Jeesuksia positiivisessa sävyssä. Jos tämänlaista osallistuttamista tehdään uskonnontunnilla, se nimenomaan pitäisi kieltää. Tämä ei tietysti tarkoita että kirkkotaidetta ei voitaisi päntätä.

Itse asiassa karkeasti ottaen näyttääkin siltä että
1: Osallistuttamisen ajatus on valtaosalle vieras. Tämä on yllättävää jos aihe on todella kaluttu ja loppuunkäsitelty. Jos vastapuolen toistuvin ja yleisin teema koko jutussa ei ole tietoinen, niin mikä onkaan arvon kansankynttilän ymmärrys ja oppimiskyky? Asiaa ei selvästi ole käsitelty tarpeeksi koska perusargumenttien sisältö ei ole tuttu. Erimielinen saa olla kunhan vastapuolen kannanottojen sisältö on oikein muotoiltu. Olkiukottaminen sen sijaan tekee suvivirren laulun puolustamisesta vain säälittävää.
2: Argumentit nojaavat aina epäanalogisiin tilanteisiin. Jos analogia sen sijaan löytyy se yleensä paljastaa että kulttuurissamme on hyvin paljon julistavaa käännytysmentaliteettia. Toki nykyisen virallisen jargonin mukaan keskiverto normaali suomalainen ei tuputa ja käännytä. Mutta sitten yht'äkkiä huomaamme miten "kerran viikossa yksi aamunavaus" ei olekaan "riittävän paljoa". Eli tuputtaminen kerran viikossa ei riitä näille "maltillisille" intoilijoille. Huomio johtaa lähinnä huvittuneisuuteen. Sillä kun analogioita löydetään ne paljastuvat yleensä aika ikävästi joksikin jotka enemmän viittaavat siihen että uskonnollista julistamista siedetään koska sitä tehdään niin paljon kaikessa muussakin ja sen jälkeen selitetään miten maltillinen uskonnonvapaus ei yhtään mokuta, mitä nyt vaan kerran viikossa ja lisärituaalit päälle.

Mutta kun sikstuksen kappeli otetaan esille, onkin hyvä huomata toinen asia. Nimittäin se, että tosiasiassa kouluissa voidaan varsin helposti jakaa hyvinkin epätasapainoista dataa. Ja tämä ei ole historian opettamista vaan maailmankuvallisesti valikoitujen faktojen opettamista. Jossa "jokainen saa tehdä omat tulkinnat". Toki monet opettajat ovat tasapuolisia. Mutta eivät kaikki.

Otan esimerkin siitä miten Sikstuksen kappeli voidaan ottaa esille. Väärä tapa on se, että näytetään hieno maalaus ja selitetään että se on kristillistä taidetta. Ja sitten jotenkin pidetään tätä kristinuskon ansiona. Oma ala-asteenopettajani oli sen verran hurskas ihminen, että hänellä oli tapana painottaa asioita hieman tähän tapaan. Hän ei toki valehdellut. Hän vain jätti asioita kertomatta.

Rafaelin maalaama
kuva kauheasta paavista,
historiallisen tason
kusipäästä. (Jopa
renessanssipaavien
mittapuussa.)

Sikstuksen kappelin kohdalla ei voi olla mainitsemasta paavi Julius II. Hän oli poliittisen vallan ytimessä ja hän esimerkiksi soti jatkuvasti. Tämän ohella hän suosi taidetta. Rooman Pietarinkirkon rakennustyöt alkoivat hänen käskystään. Michelangelo maalasi hänen käskystään Sikstuksen kappelin kattoholvin freskot. Rafael maalasi hänen palkkaamanaan freskoja paavin palatsiin. Vuonna 1505 Julius II perusti sveitsiläiskaartin paavin turvaksi. Hän tarvitsi sitä. Sillä hän mm. sai itselleen toimillaan sellaisen kutsumanimen kuin Il Papa terrible (~"kauhea paavi"). Hän oli kammottava kusipää jopa renessanssipaavien mittapuulla. Tätä ei oikeastaan voi korostaa muuta kuin viittaamalla Paavi Aleksanteri VI:teen, pahamaineiseen Borgia -suvun paaviin. Paaviin joka on maineeltaan turmeltunut tähti monessa televisiosarjassa. Julius II sai lisänimensä siitä huolimatta että hän oli paavina Aleksanteri VI jälkeen. Tämä kertoo jotain.

Rafaelin kuvaus paavista
joka oli Martti Lutherin mukaan
yksi haiseva paskaläjä.
(Ilmaus Lutherin, ei minun.)
Lutherilla oli loukkaukselleen
ns. vahva perusta.

Toinen Sikstuksen kappelin kannalta merkittävä paavi on sitten tuhluripaavi Leo X. Hän kulutti omaisuutta ja loi tätä kautta myös taidetta. Nautinnonhaluinen heppu joka loi anekaupan tyydyttämään rahantarvettaan jota hänen Jumalan kuluista seuraava elämäntapansa vaati. Leo X muistetaan paavina, jonka aikana alkoi reformaatio eli uskonpuhdistus, jota hän ei onnistunut tukahduttamaan. Aneiden myynti oli keskeinen seikka Martti Lutherin paavia vastaan esittämässä kritiikissä, mikä johti luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyyn. Lutherin julkaistua 95 teesiään Leo X lähetti Lutherille bullan.

Rahoittajien lisäksi on hyvä huomata että "Michelangelo was a party dude". (Jos et ymmärrä vitsiä, olet vieraantunut relevantista kulttuurista. Mahdollisesti hyvin monella tasolla.) Kaltio (pohjoinen kulttuurilehti) kuvasi sitä miten taide on usein elänyt provokaatiolla. Kohu ja skandaali ovat olleet keinoja jo Michelangelon aikana. Itse asiassa renessanssitaiteen opettamista haikailevat "ristivetoa" myötäilevät voivat olla järkyttyneitä siitä jos Michelangelo tekisi täsmälleen sitä mitä hän tekisi, mutta tekisi sen vain nykyaikana. "Alastomuudella on aina ollut paikkansa taiteessa. Antiikin Kreikassa paljaat ihmisvartalot ikuistettiin marmoriin, Sikstuksen kappelin freskot vilisevät alastomuutta. Miksi mutkaton saunakansa nostaa metelin alastomuudesta taiteessa? Kaksinaismoralismi ihmetyttää, koska paljaat vartalot tunkevat jatkuvasti verkkokalvoille, halusi tai ei." Yliseksualisoinniksi nähdään lievempikin. Itseäni suorastaan huvittaakin se, että kun Paavi käski Michelangelon maalata hänelle, hän maalasi tälle seinän täydeltä kikkeleitä, ja tämän päälle hän piirsi kuviin lisää kikkeleitä. (Sama raha, kaupan päälle extrapeniksiä!). (Ja muita salaviestejä jotka eivät välttämättä miellyttäneet tilaajaa.) Ja tämä on oleellista myös taidehistorian kannalta. Sillä kuten melko tuore "Historia" -lehti opettaa, nämä renessanssiajan ihanat kristilliset supertaideteokset jotka korostavat miten hieno kulttuuri kristinusko on, on kohdannut kovaa vandalismia juuri kirkon toimesta. "Koska Michelangelo kieltäytyi sensuroimasta teostaan, muiden oli tehtävä se hänen puolestaan. Vatikaani palkkasi taidemaalari Daniele da Volterran maalaamaan lannevaatteita ja viikunanlehtiä alastomien pyhimysten ylle, ja lisäksi hän maalasi kokonaan uudelleen kaksi pyhimystä, jotka näyttivät harrastavan seksiä." (Ei siis ihme jos Michelangelo kätkikin maalaukseensa mm. loukkauksia paaville.) Jotenkin tämä unohtuu kun taideteosten hienoudessa paistatellaan.

Tosin tämä voi muistuttaa siitä että kenties renessanssiajalla jokin on paremmin kuin nykyään. Kun nimittäin kävin tässä taannoin "Akateemisessa kirjakaupassa" Helsingissä kuuntelemassa taidemaalaria joka oli mm. työkseen tehnyt kirkkoihin maalauksia, oli esillä se että taulut ja niiden sisältö kävivät ennakkoarvioinnin. Maalarin vakaumustakin mietittiin tarkasti, eikä asiassa voitu ohittaa myöskään polvirukoiluja aina. Nykykirkko ei päästäisi Michelangelon tapaista "party dudea" edes sutimaan. Siinä missä renessanssipaavit tekivät jälkisensuuria, nykykirkko tekee ennakkosensuuria. ; Tämä on surullinen huomio, joka korostuu heti jos muistaa sen, että vaikka mielikuvissa keskiaika ja katolinen inkvisiitio ovat ne jotka liitetään noitavainoihin, niin tosiasiassa pahin noitavainojen aalto oli juuri renessanssiajalla. Ja väkilukuun nähden voimakkaimmat noitavainot olivat protestanttisissa maissa joissa oli lynkkausmeininkiä enemmän kuin katolisen kirkon keskusjohteista tuomitsemista jossa inkvisiitiolla sentään oli jonkinlainen relevantti oikeudenkäynti ennen tuomioita.

Koulussa kristittyjä esimerkiksi suojellaan kristinuskon historiasta. Jostain syystä on "kulttuurisesti relevanttia" tankata ulkoa virsien sanoja virsivisaan. Mutta ei ole yhtään relevanttia opetella ulkoa suomen noitavainoissa surmattujen nimilistoja. Molemmat ovat tankkaavaa ulkolukua ja jälkimmäisistä on historialliset kirkonkirjoja lähteenä, joten niistä saadaan jonkinlainen yhteys aitoon historiaan. ; Silti sävynä näyttää olevan enemmänkin se että noitavainot olisivat koskeneet ihan muita maita ja muita kulttuureja. Että Suomessa ei yksikään kuollut.

Tämä on juuri sitä varoittavaa silkkihansikasstrategiaa. Kouluissa on jostain syystä asiallista sensuroida tietoa jotta kristittyjä suojellaan. Mutta kristillisiin rituaaleihin osallistuttaminen ateisteille, vaikka virsilaulun muodossa, taas myydään koulutuksena joka on "vain kulttuuria" ja "konteksti" sanaa ei jakseta analysoida mitenkään koska se heittämällä asiat vain muuttuvat "simsalabim". (Koska ne eivät oikeasti muutu.)

Jostain syystä kun käsitellään kristillistä taidetta "silkkihansikasstrategialla" on yleinen. Asioita käsitellään domeenispesifisti. Yksi tosiasia koskee tiettyä kontekstia, ja sitä ei saa heittää tämän kontekstin ulkopuolelle. Eli esimerkiksi Lutherin anekauppapuoli nostetaan esille, mutta vain kun pitää värjätä katolista kirkkoa. Taide taas on jotain josta ikään kuin halutaan pumpata gloriaa. Siksi ei jostain syystä muisteta korostaa että sama kulttuuri joka loi taiteen loi myös sen toisen puolen. Kun asioita myydään kontekstissa riippuen eri tasoilla idealisoinnein vain harva ymmärtää asioiden välisen yhteyden. Että se synkkä kirkko jota Luther vastusti olikin juuri se sikstiiniläiskappelin taidetta tuottava kirkko.

Näkisin että tietämilleni ateisteille olisi hyvin vaikeaa olla ottamatta, kannattamatta  ja pitämättä kokonaisvaltaista kuvaa uskonnosta. Se taho joka tätä käsittelyä vastustaisi olisi sitten kristittyjen puolella. Joten itse asiassa voidaan ihan rehellisesti kysyä sitäkin että kuinka monessa koulussa kokonaisvaltaista kuvaa ei vielä nykyäänkään haluta tai uskalleta tehdä. Kysymys on näissä kohdissa juuri siitä että uskonnollista omaatuntoa suojellaan opettamisen yli. Joka on päinvastainen kontekstia koskeva kanannotto kuin "ristivedossa" aseteltiin. Mutta tämä suojelu on tietysti tarpeen koska suojelun kohteet eivät ole ateisteja vaan kristittyjä.

Kun kaiken tämän jälkeen luen "ristivedon" lausunnon "Kuvataiteen osalta uskonnosta vapaata kasvatusta ja oppimista on kyllä kehitetty lähinnä Neuvostoliiton ja siihen sitoutuneen filosofian piirissä. Siinä taide alistettiin palvelemaan yhteiskuntateoriaa, josta syystä oli varsin luontevaa poistaa vääräoppisia teoksia. Moniarvoisessa maailmassa tähän ei ole syytä." Nauran. Sillä tunnistan strategian ihan Suomesta. Asenne on sama, ideologia on vain toinen. Sen lisäksi huvittaisi kysyä voinko käydä maalaamaan pari kirkkoa täyteen reptiliaanis-illuminatiivisia ja ehdottoman evolutionistisia piiloviestejäni. Mutta koska nykykirkko ei suosi taidetta samalla tavalla, tiedän että en päädy koskaan esimerkiksi piirtelemään kikkeleitä Kallion kirkon kattoon. (En vaikka olenkin amatööri ilman virallista akateemista koulutusta, monialainen puolihullu, ja tyyppi jolla on vaikeuksia tehdä isompia projekteja loppuun - eli siis hyvinkin analoginen Leonardo da Vincin kanssa.) Ja tiedän että tämä koskee myös itseäni taitavampia kerettiläisiä sutijoita. Tästä totaalisesta ennakkosensuurista tiedän että nykyajan kirkkotaide ei ole se jota tulevina vuosina erikseen käydään ihailemassa. Ne joita katsotaan ja ihaillaan ovat niitä vanhoja renessanssimestareita yhä. Tai taiteilijoita kirkkotaiteen ulkopuolelta.

Turinin testi

Negatiivista asiaa.

Torinon käärinliina (Shroud of Turin) on kuuluisimpia reliikkejä. Se kilpailee lähinnä sellaisten mystisten esineiden kuten "Graalin malja" kanssa. Se on 4 metriä pitkä, 1,1 metriä leveä kangas. Se ilmestyy kirjallisiin lähteisiin 1350. Historiassa tunnetaan useita vastaavia liinoja, esimerkiksi Belgradissa, kirkkotaiteen museossa on 1282 ja 1320 välisellä ajalla tehty saman näköinen kuva. Vuonna 1989 se ajoitettiin - aiemmin katolinen kirkko oli kieltäytynyt koska vanhemmat ajoitusmenetelmät vaativat melko paljon testattavaa ainetta. AMS -menetelmällä ainetta tarvittiin melko vähän. (Tutkiminen on usein tuhoamista.) Ja tieteellisen analyysin tulokset päätyivät mediaan ja yleiseen tietoisuuteen. Tulos oli 689+-16 BP. Eli Suomeksi : Se asettuu ilmakehän kalibrointikäyrien avulla vuosien 1275 - 1381 väliin. Se ei ollut 2000 vuotta vanha vaan seitsemisen sataa vuotias.

Ei kulunut kauaakaan kuin käärinliinan ihmeenomaisuuden puolustajat ohittivat tämän testin. Syyksi ehdotettiin aluksi epäpuhtauksia. Lähteiksi esitettiin esimerkiksi se tosiasia että käärinliinassa on palopaikkoja. Myös bakteeritoiminta voi vääristää tuloksia. Ongelmana näissä oli se, että kontaminaatiota vaadittaisiin niin paljon että se näkyisi paljaalla silmälläkin - niin raskaassa tärveltymiesessä ei voitaisi ihmetellä että miten se on värjäytynyt vain ohuesti pinnalta. Hiilestä 64 % olisi pitänyt korvautua uudestaan. Se, että tämänlaatuinen dramaattinen tapahtuisi kankaan merkittävästi lahoamatta vaatisi suoranaisen ihmeen.

Myöhemmin nostettiinkin esiin se, että käärinliinassa on myös paikkoja. Tämä on tietyllä tavalla jo loukkaus tutkijoita kohtaan, koska kankaan paikkauskohdat näkyvät. Ja itse asiassa Chris Turney kertoo "Luut, kivet ja tähdet - iänmäärityksen tiede" -kirjassa siitä, miten tutkittu ja ajoitettu kangaspala oli tietynlaista kudosta. Ajoitukseen otettiin "kalanruotokuvioinen" palanen. Olisi hyvin epätodennäköistä että ajoitus olisi väärä.

Karkeasti ottaen tämä olikin yleinen kanta. Tietysti on aina ihmisiä jotka ovat ideologian sokaisemia ja jotka kuluttavat valtavasti aikaa siihen että yrittävät todistaa jotain joka on jo falsifioitu. (Hence kreationismi.) Tietysti on aina ihmisiä jotka yrittävät puolustaa ihmettä toisella ihmeellä - esimerkiksi selitettiin että Jeesuksen ylösnousemus oli erityisen säteilevä. Neutronipurskauksen tyylinen säteily olisi lisännyt radiohiiltä roimasti ja näin ajoitus tuottaisi liian nuorta. (Tämäkin on tosin periaatteessa selvitettävissä koska säteily kankaalla on selvästi epätasaista - siinä on kuvio. Jos kuvan syntyminen liittyy tähän säteilyyn kuten väitetään, pitäisi merkkaantuneiden kohtien olla huomattavasti nuorempia kuin värjäytymättömien alueiden.) Ajoitusmenetelmien tuottama tulos vaiensikin vakavasti otettavia lausuntoja.

Ja monia muitakin detaljeja!

Kunnes tuli "Pray Codex". Se on historiallinen teos joka piti sisällään melko mielenkiintoisia yksityiskohtia Torinon käärinliinasta. Kuvassa on Joosef Arimatialainen, Nikodemus ja kolmas henkilö, ilmeisesti apostoli Johannes. He käärivät Jeesusta kalanruotokuvioiseen liinaan. (Joka on merkittävä samanlaisuus). Sen lisäksi;
1: Jeesus on alasti. Keskiajalla tämä on ollut erikoista.
2: Kädet on asetettu ristiin vyötäisille.
3: Jeesuksen oikea käsi on vasemman käden päällä.
4: Oikeassa ranteessa on veritahra.
5: Peukalot ovat näkymättömissä.
6: Jeesuksen sormet ovat hyvin pitkät.
7: Siinä on L -muotoon asettuvia pyöreitä reikiä (4kpl)

Nämä ovat merkittäviä yksityiskohtia, koska ne ovat juuri kuten Torinon käärinliinassa. Ratkaisevaa onkin se, että tämä manuaali on tiedetysti vanhempi kun ajoitustestin antamat tulokset. Se on vuosilta 1192-1195 Tämänlainen luonnollisesti siirtää pakkaa aivan uudestaan. Merkittävää on, että kaikki yhteydet eivät ole sellaisenaan saatavilla Raamatusta. Näin ei ole yhteistä lähdettä josta yksityiskohdat voisi kärsivällisellä pänttäämisellä saada oikein. Kun yhteydet ovat tämänlaisia, on tutkija hieman kuten poliisi joka kuulee jonkun henkilön - hovimestarin, "matkoilla olleen aviomiehen, ennustajaeukon... - kertovan tarkkoja yksityiskohtia murhasta. Ja vieläpä nimenomaan sellaisia tietoja joita ei ole vuodettu lehdistölle vaan joita on pidetty ns. "tutkinnallisista syistä" salassa. Poliisin on pakko ajatella että ennustajan on oltava murhaan osallinen.

Ajatus siitä että väärentäjä olisi tehnyt väärennöksen vaatisi siis vähintään sen, että tekijä olisi tietoinen tästä vanhemmasta manuaalista ja olisi kopioinut tiedot siitä. ; Koska "Pray Codex" oli olemassa siinä vaiheessa kun käärinliinaa väärennettiin, tämä on teoriassa mahdollista. Se on tosin myös aika epätodennäköistä. Ajoitusmenetelmän tulos oli vahvin kritiikki liinan aitoudelle joten sen kyseenalaistaminen antoi monille luvan katsoa että käärinliina olisi vähintään 1190 -luvulta ellei varhempi. Ja tässä ajattelussa ei tietysti ole mitään vikaa. Se, että tietoja puuttuu vielä 1190 vuoden varrelta ennen on ongelma provenienssille, mutta se ei väistämättä falsifioi sitä. Se, että tämänlainen ihmeelinen esine olisi ollut  - paitsi että kuvio on jäänyt mainitsematta Raamatusta - herättämättä huomiota ennen kyseistä ajankohtaa on epätodennäköistä, se vaatisi hyvän selityksen sille miksi ja miten liina olisi tuhat vuotta kateissa ilman että se olisi samalla tuhoutunut dramaattisesti.

Sama - mutta parempi.

Kuitenkin itse katson että ajoitus on oikein. Se päin vastoin tukee omaa teoriaani liinasta. Se on itse asiassa "teoria kahdesta liinasta". Tämä on liitoksissa etenkin siihen hypoteesiin joka liitetään Leonardo da Vinciin. (Itse tosin en sido sitä niin vahvasti henkilöön vaan aikaan. Renessanssin aikaan riitti kokeilijoita jos jonkinlaisia.) Tämän teorian vahvuus on siinä että provenienssi on itse asiassa "varsin hauras kapistus". Esineen historia voi katketa. Se, että kaksi eri esinettä liitetään yhteen on liitettävissä siihen että joku sanoo niiden olevan samoja tai joku päättelee niiden olevan olennaisesti samoja.

Aiemmassa historiansa vaiheessa Torinon käärinliinaan kohdistui vakavia väärennysepäilyjä. Piispa Henri de Poitiers varoitti paavi Clement VII:tä (vuonna 1389) siitä, että se oli maalattu ja väärennös. Tästä oli saatu itse maalariksi tunnustautuneen sana. Kyseessä oli siis tunnustettu väärennös. Tämä ei tietysti ole kovin ihmeellistä : Katolinen kirkko on - jopa ansiotaan vahvemmin - kuuluisa siitä miten ihmisiä saadaan tunnustamaan monenlaisia. Mutta toisaalta katolisella kirkolla ei ollut hirvittävän vahvaa intressiä puuttua reliikkeihin. Sillä tuohon aikaan asenne oli enemmänkin niin että "kirkko ilman reliikkiä ei oikeastaan ole kirkko ollenkaan."

Varhaisempi versio oli kuvattu maalatuksi. Tämä mielessä tutkijat olivat tietysti menneet tutkimaan Torinon käärinliinaa ajoitusvempeleidensä kanssa. Tutkimusryhmän juutalainen jäsen esitti että hän oli odottanut näkevänsä pensselinvetoja ja vastaavia jälkiä. Kuitenkin jälki oli aivan erilaista ; Uutta versiota ei ole voitu maalata. Myöskään siinä olevaa verta (tai muuta punaista) ei ole voitu levittää pensselillä.

Torinon käärinliinan uudelleenväärentäminen - Leonardo da Vincin nimissä - sopii siihe että kun Torinon käärinliina päätyi Savoyn perheen haltuun 1453 se katosi 50 vuoden ajaksi. Artista Leonardo olisi voinut tässä vaiheessa tuottaa sen valottamalla camera obscuran ja elohopeasulfidin tai vastaavan väriin reagoivan aineen kanssa. Uusi väärennös oli siis oleellisesti parempi. Ja siinä on täsmälleen samat yksityiskohdat kuin "Pray Codexissa". Sillä Leonardolla oli käsissään sama lähde. Torinon alkuperäinen käärinliina. Näin hänen ei tarvinnut tietää jostain kätköissä pölyttyneestä "neverheard" -manuaalista joka oli melko kaukanakin. Palojälkien ja vastaavien kopioiminen ei ole mahdotonta. Jos haluaa että esine sekoittuu vanhaan esineeseen juuri tämänlaisia yksityiskohtia siitä kopioidaan. Leonardo olisi siis tehnyt "saman mutta paremmin".

Tässä teoriassa merkittäviä vahvuuksia on se, että hopeasulfaatti ja muut valoon reagoivat aineet tekevät negatiivikuvia. Väärentäjä joka maalaisi teoksen tekisi helpommin "positiivin". Suurin ongelma teoriassa on se, että edellä mainittu radiohiiliajoitus ajoittaa liinan ajalle ennen Leonardo da Vincin elinaikaa. Tämä ei tosin ole kovin suuri ongelma, sillä jos joku haluaa väärentää vanhalta näyttävän kankaan, hän ei välttämättä ota nuorta kangasta suoraa kangaspuista vaan hankkii käyttöönsä hieman iäkkäämpää kangasta. Näin ollen Torinon käärinliinan iässä ei ole niin suurta ongelmaa :
1: Jos joku ottaa itsestään valokuvan viime torstain lehden kanssa, kuva voi olla tältä samalta päivältä. Mutta on selvää että se ei ole viime keskiviikolta. Siksi kiristäjät ottavat kuvia kaapatuista jotka pitävät sen päivän lehteä. Jos kuvassa olisi viime torstain lehti, kuvan saaja voisi ihmetellä onko kaapattu enää elossa, vaikka periaatteessa ei ole mitään ihmettä siinä että "Miten hän muka olisi voinut saada käsiinsä viime torstain lehden". Ajoitusmenetelmissä on tässä kohden episteeminen epäsymmetria ajassa.

Lisäksi Torinon käärinliinasta löydettiin - paitsi punaväristä punaokraa - niin myös vermillionia joka on elohopeasulfidia. Tässä kohden keskustelun alle nousee se, että miksi kankaasta löytyy taiteilijavärijäämiä. Tähän syy voi olla aivan viaton. Kuten se, että Torinon Käärinliinaa on kopioitu maalaten kankaalle ja tätä on painettu Originellin Reliikin päälle jotta piispa voisi siunata ja näin "tartuttaa" ihmeenomaisuutta myös tähän kopioon. (Joka ei jostain syystä ole väärennös. Koska teologia.) Tässä voi tarttua väriä. On kuitenkin mielenkiintoista, että jäämissä valokuvatekniikkaan juuri sopivia kemiallisia ominaisuuksia omaavia aineita. - Tosin samantapainen ad hoc -mylly voidaan liittää myös siihen onko liinasta löydetty verta vai ei. Koska on havaittu muutamia veren ainesosasia, voidaan huomauttaa että esimerkiksi albumiinia saa niinkin eksoottisesta lähteestä kuin kananmuna!

Karkeasti ottaen pensselillä tekeminen tuntuu olevan se teoria jota uskovaiset pääasiassa debunkkaavat. Syy on selvä. Tätä on melko helppo kumota. Jälkiä ei näy - veritahrojen tekotavaksi tosin voidaan kuvitella varsin helposti esimerkiksi pipetin kaltainen laite, joka ei ole kovin mystinen tai ihmeellinen. Eikä aito verikään ole mikään rajoitettu luonnontuote joka olisi väärentäjän kykyjen ulottuvilla (oikein millään ajalla, edes kivikaudella siitä ei ollut pulaa.) Mikään pensselisetä ei ole liinaa tehnyt, ja se on helppo uskoa.

Kuitenkin kaikista omituisin selitys on se ihmeselitys.

Kyllä se siitä suttaantuu?
... oikein epävakuuttavaksi
mustetahratestiksi.

Käärinliinassa on paljon omituisia piirteitä. Niiden perusteella voidaan sanoa muutamia asioita. Ehkä tärkein on se, että se ei ole käärinliina. Kasvot ovat hyvin kaidat ja se, mikä on silmiinpistävää on profiiliosan puute. Kääriessä kasvot ja korvat tulisivat mukaan ja kasvokuvan sijasta olisi levinnyt lettupannu. Tämä tarkoittaa sitä että liina on ollut vaakasuorassa selän alla ja tasaisena levynä päällä ilmassa killien. Tämänlaiset olosuhteet ovat melko epätodennäköiset jotta niitä voisi tapahtua haudassa makaavalle. Että kangas ei kaareudu päälle, vaan olisi kun sitä olisi taputeltu siististi yläpuolelta. Eroa voi demonstroida viereen laittamani pikkukuva jossa olen värjännyt patsaalla. Ylempi on leveämpi, koska siinä värjätyn päälle on asetettu paperi. Se on saanut vajua omalla painollaan väriin. (Tätä ei ole kääritty. Käärityt versiot ollivat vain levinnyttä suttua ilman kiinnostavia yksityiskohtia.) Alempi on lähempänä sitä mitä Torinon käärinliina esittää. Siinä patsaan korkuiset tuet ja niiden väliin jännitetty paperi jota on taputeltu ylhäältä varovasti patsasta kohden ovat keränneet kuvan joka on "valokuvamaisempi".

Onkin huomion arvoista, että juuri valokuvatekniikan tyylinen tuo tämän piirteen. Samoin kuin negatiivin. Sen sijaan se, että kangas olisi kääritty ympärille tuottaisi hyvin erilaisia kuvia. Selitykseksi jää se, että Jeesuksen ylösnousemuksessa säteily olisi ollut, tuntemattomalla mekanismilla, ihmeenomaisesti juuri tälle kuvan syntymiselle sopivaa. Jumalan tiet ovat toki ihmeelliset, mutta tämä ei ole pohjimmiltaan mikään selitys. Se on jotain jonka laisia tarvitaan jos ja vain jos todisteet omalle teorialle ovat epätoivoisen epäsopivia, sellaisella tasolla ja tavalla, että niiden ohittamisesta tulee pääasia.

Kyllä ne hyvällä tahdolla saa sopimaan,
kunhan muistaa katkaista nilkoista.

Toinen asia on tietysti koko. Tässä ei tarvitse kuin mennä alkuun laittamaani "negatiivikuvaan" jossa kuvio näkyy selvemmin kuin "positiivikuvassa". Kysymys mikä tässä voidaan kysyä, on se, että eivätkö ne näytäkin aivan eri mittaisilta? Ei ole mahdollista että yksilö olisi eripituinen itsensä kanssa. Tämä onkin aivan relevantti vaihtoehto. Tosin itse tein kuvan kanssa ahkeraa sovitustyötä ja generoin mallin jonka sisällä on mahdollisuuden rajoissa että pituus on molemmilla puolilla sama. Syy tähän on se, että kuva on - oikeastaan kasvoja lukuunottamatta - melkoisen epäselvä. On vaikeaa sanoa missä on mitäkin. Kuitenkin annan tälle tilaa.

Kuitenkin tästä huolimatta tiedetään että pään ja ruumiin suhteet eivät voi toimia; Kääritty Jeesus on erikoisen pitkulainen. Se viittaa goottilaiseen maalaustyyliin. Leonardo da Vincin yhdistäminen kuvaan on perusteltua koska kasvojen mittasuhteet ovat hänen käyttämänsä ihmisideaalin mukaisia. Ja luonto ei tässä kohden seuraa "Pyhää geometriaa" niin tarkasti kuin renessanssiherrasmiehet ovat ajatelleet. Esimerkiksi miekkailumanuaaleista voidaan poimia miekan mittojen symmetriaa. Capo Ferron manuaalissa kuvataan että oikea miekan pituus sovitetaan miekkailijan mukaan. Hän antaa erilaisia ruumiin mittasuhteisiin perustuvia mittoja. Joiden mukaan minä joutuisin käyttämään kolmea aivan eri pituista miekkaa. Syy on selvä : Emme ole "Vitruviuksen mies". Itse asiassa Torinon käärinliinassa anatomia on jännittävä aihe. Sillä uskovaiset puhuvat aina detaljeista. Sitä miten pikselikään ei mene ohi ja miten ohut värikerro son. Siihen miten sormet ovat taipuneet juuri sillä tavalla millä ristiinnaulituilla oikeastikin on. Ja miten selässä on oikea määrä reikiä jotta ne syntyisivät roomalaisella ruoskalla jolla lyödään niin monta kertaa kuin Raamatussa sanotaan.
1: Leonardo da Vinci tahi muu varmasti miettii tälläisiä. Jos minä väärentäisin Torinon käärinliinaa, sormet voisivat mennä ohi mutta ruoskaniskujen jälkien laskeminen ei koskaan! Ja minä en ole panostanut asiaan niin hirveästi. Vakavasti väärentämään lähtenyt miettii tälläisiä. Se, jonka tavoitteena on selittää että sitä ei voi väärentää sen sijaan kärsii tässä kohden huomaamisamnesiasta ja ällistyshalusta.

Suuria linjoja he eivät uskalla katsoa. Sillä vaikka hyväntahtoisesti sovitinkin kuvan niin että Jeesuksen ei tarvitse olla kahden pituinen, niin se mikä kuvasta tiedetään on se, että se ei ole anatomisesti korrekti. Sen pää on 5% liian suuri (ja lisäksi se jostain syystä on paljon paremmin valottunut kuin muu osa liinasta. Tämä sopii siihen jos se on valokuvattu ja naamalle on annettu lisävalotusaikaa.) Lisäksi sen nenä on epäsuhtainen ja kädet ovat luonnottoman pitkät. Jeesus olisi minuakin sairaalloisempi pitkulainen pitkäraajainen ruipelomutantti. (Minulla on suhteettoman pitkät raajat suhteessa ruumiinpituuteen, itse asiassa siinä määrin että tämä johtaa jopa vammautumisiin silloin tällöin. Mutta tämä minun mittasuhdehirvitys ei ole vielä riittävää. Jeesus oli enemmän, tässäkin asiassa!) Itse asiassa mittasuhteet ovat sen verran pielessä, että voisin sanoa vain että kuvassa oleva Jeesus on yhtä luonnollinen kuin mitä Barbie kuvaa aitoa elävää naista. (Suunnilleen samoista syistä vieläpä! Mittasuhteet ovat vääristyneet juuri pitkulaisuuteen ja suuripäisyyteen päin myös Barbienukeilla!)

Mittasuhdekysymys on oleellinen. Itse asiassa se on niin vakava, että kaikki ne väärennösteoriatkin jotka perustuvat ajatukseen siitä että apuna olisi käytetty aitoa ruumista (joko ristiinnaulittua tai haudasta ryöstettyä jolle olisi tehty ristiinnaulitsemisen vammoja) ovat aivan varmasti fuulaa.

 Nähdäkseni Torinon käärinliinan selityksen olisikin pidettävä sisällään kaikki. Detaljien tuijotus on siitä kätevä että sillä keinoin Torinon käärinliina näyttää arvoitukselta jossa eri maailmankuvat antavat eri tulokset. Sillä ihmiset valitsevat eri detaljit. Suuret linjat ovat kuitenkin varsin kiistattomat ja selvät. - Selviä kuin Barbie -nuken epäterveellinen ruumiinrakenne. Ja selviä kuin se, että Barbie ei ole valokuva ja 1:1 -mittasuhteilal tehty malli jostakusta tietystä elävästä ihmisestä. Tai ylipäätään kenestäkään elävästä ihmisestä.

Ajoitusmenetelmien tulokset, kemialliset tulokset, "Pray Codex", vääristyneet mittasuhteet, se että kuva on negatiivi eikä positiivi. Ja se, että mittasuhteet eivät ole levinneet siten kuin käärimällä syntyisi. Kompositio jossa kaikki on mukana johtaa nähdäkseni ensi sijassa yhteen tulokseen. Ja se ei ole maalaamalla väärentäminen. Muut jätän kotitehtäväksi.

Oma kantani on se, että "Sindonologia" eli Torinon käärinliinan ihmenomaisuudesta tehty "tiede" on siitä häijyä että se ei selitä mitään, vaatii muilta kaiken todistamista mutta itse hyväksyy tietämättömyyden ja yksityiskohdattoman ad hoc -liitetyn "ihmeen" todisteeksi. Ja lisäksi se todellakin on sitä että yritetään tukea jotain joka on jo falsifioitu.

---

Turingin testi mittaa sitä onko tekoäly aidosti älykäs. Tämä Turinin testi (oikeasuomenkielisesti "Torinon testi", mutta se ei olisi yhtä "vitsikäs") ... se tekee jotain samantapaista.

Kirottua!

Helsingin pitäjän kirkko on vanha paikka, se on 1450 -luvulta. Alueella on ollut kirkko vielä kauemmin. Iäkkyys ja kirkon symbolinen rooli näkyy myös siihen liittyvissä kummitustarinoissa.
* Kirkko tuli tässä yhteydessä itselleni tutuksi melko tarkkaan kymmenen vuotta sitten. Olen mm. siihen aikaan käynyt pimeän aikaan laittomasti kyseisen kirkon hautausmaalla. En toki kaatamassa hautakiviä, vaan nauhoittamassa kummituksia. Mutta kuitenkin. Jostain piti siihen aikaan saada sävärinsä, vähässä olivat haluttavat emootiot siihen aikaan.
* Sami Aaltosen "Aavetaloja" -kirjaan on koottu Helsingin lähiseutujen kummitustarinoita jotka on voitu jotenkin dokumentoida tai sitoa paikkaan. Kirjassa on useita tarinoita jotka koskevat juuri Pyhän Laurin kirkkoa.

Esimerkiksi kirkosta kerrotaan tarinaa jotka koskevat sen kadonneita kelloja. Kirkon kellot piilotettiin isonvihan aikoihin. Ne oli piilotettu Vantaanjokeen jotta niitä ei voitaisi ryöstää. Kelloja ei saatu takaisin, ja niihin liittyvissä tarinoissa esimerkiksi vaaditaan jotain erikoisehtoja jotta kellot saadaan nostettua, ja osassa kerrotaan että vaaran uhatessa kellot soivat. Toisessa tarinassa kummitukset ovat pitäneet henkien jumalanpalveluksia. Kirkon käyttösuhde olisi siis tavanomaista suurempi. - Ja miksipä ei olisi, kun puitteet selvästi ovat hyvät.

Kummitusten täyttämä kirkko? Mahdollisesti.
Lihallisempia seurakuntalaisia on joka tapauksessa tavanomainen määrä.

Kenties kummitukset pitävät ympäristöstä. Tai sitten he ovat riivaajia jotka ovat loukkaantuneet siitä että Kuori -ikkunan lasimaalauksen alla on (luultavimmin) R. W. Ekmanin 1853 tekemä plagiaatti/kopio/toisinto erään Vinciläisen varsin hyvin tunnetusta työstä. (Dan Brown kiittää.)

Tämä on minun kryptografinen aarrejahtini, teidän edestänne..

Kävin paikan päällä tänään. En kuitenkaan mennyt varsinaisesti yllämainittujen seikkojen vuoksi. Koska pidän Suomenlinnasta, on syytä ottaa esille Cronstedtin hautakappeli. Carl Olof Cronstedtin (1756-1820) uusklassista tyyliä edustava hautakappeli löytyy juuri tämän kirkon hautausmaalta.

Hän taas oli aikanaan varsin vihattu mies. Esimerkiksi Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoissa" hänen väitetään myyneen Suomenlinnan venäläisille. Kuuluisa antautuminen ei siis johtuisikaan siitä että upseerit arvioivat ruotsin puolustuskykyä kokonaisuutena, ja linnan piirityksen purkamiseen ei myöskään tullut apuja. Cronstedt itse oli vanhemmiten lähinnä Herttoniemen kartanon puutarhan kehittämiseen keskittynyt lempeä mies. Mutta hänelle oltiin kovin kaunaisia. Ja ei. Cronstedt ei kummittele kappelissa. (Sami Aaltosen kirja liittää hänen kummittelevan kotonaan Herttoniemen kartanossa, mikä onkin luonteva paikka kummitukselle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä hautausmaan kummitusten metafysiikkaa joka sitoo kummituksen kuolleeseen ruumiiseen.)

Sen sijaan hänen hautansa valtasivat kyykäärmeet. Hautapaikka oikein kuhisi niitä. Tarinan mukaan käärmeet poistuivat vasta kun hautakappelin oven ylle asetettuun Cronstedtin sukuvaakunaan lisättiin omaa häntäänsä syövän käärmeen kuva. Tämän symbolisen aktion jälkeen kyykäärmeitä ei näkynyt. Pääsin itse asiassa kurkistamaan kappelin sisälle, ja sielläkään käärmeitä ei näkynyt. Sielä oli toki hyvällä mielikuvituksella kehäisen itseään häntään purevan käärmeen muotoinen kuivanut seppele.

Nähdäkseni tämänlaiset tarinat sopivat siihen että ruotsin vallan rappeutuminen tarvitsi syntipukkeja ja Cronstedtin antautuminen oli hyvä. Sillä Suomenlinnalaiset uskoivat linnansa puolustuskykyyn - ja miksipä eivät olisi uskoneet. Näin antautuminen nähtiin niin suurena pelkuruutena että sen olisi miltei pakko olla petos.

Cronstedtin "Pohjolan Gibraltarin" (Eli Viaporin, minulle Suomenlinnan) luovuttaminen on ollut näkyvä teko. Esimerkiksi Cronstedtin kotipaikkaan, Herttoniemen kartanoon, liittyy tarina petturin palkasta. Että suuri osa venäjän petoskullasta oli hiekkaa ja että Cronstedt olisi kaatanut tämän vihoissaan kartanonsa mailla olevaan salmeen ja tällä selitettiin se, että kyseinen salmi ei yleensä jäädy talvisin.

Näin ollen minulle kyykäärmeet eivät ole petturin merkki, vaan merkki loanheitosta. Siksi en edes suostu lukemaan käärmettä sen likaisessa muodossa ja katson sen olevan ouroboros, silloin se on rakentavampi symboli. ; Toisen maineen mustaaminen yliluonnollisilla kertomuksilla on yhtä uniikkia kuin kopsata muuatta Vinciläistä mestari Leonardoa. Sellaisesta ansaitsee jo tulla kummitelluksi. Jos se vain olisi mahdollista.

Enough is enough! I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking grave!

---

On ilo ja kunnia että maassamme on valtionkirkko joka verovaroin mahdollistaa sen, että kirkoon kuulumaton harhaoppinen voi ilmaiseksi käydä hautausmailla tunkemassa nenäänsä paikkoihin sellaisin toimin jotka moni voisi pitää pyhäinhäväistyksen lähentelynä.

de Vinci -huijaus

Katselin SUB tv:ltä tulleen dokumentin jossa pengottiin Torinon käärinliinaa ja sen alkuperää.(Kyseinen dokumentti on tietysti päässyt hieman uutisiinkin.) Loppupäätelmänä oli, että kangas olisi todennäköisesti Leonardo da Vincin tekemä taidonnäyte ; camera obscura -tekniikalla tehty kuva, jonka kaltaisia voidaan tehdä hopeasulfaattiliuoksessa kastettuun kankaaseen.

Nykyään on tietysti hyvin muodikasta liittää Leonardo da Vinci likimain mihin tahansa. Ja jo tämän vuoksi olen hieman tavallista tuomitsevampi tämänlaisiin dokumentteihin ; Lisäksi en pitänyt siitä että dokumentissa annettiin tilaa kuva-analyysille jossa Leonardo da Vincin omakuvasta saadut kasvot on liitetty Mona Lisaan ja ne havaittiin samanlaisiksi ja pääteltiin että tämä olisi ollut da Vincin huvittava jekku. ; Yhtenevät mittasuhteet kun voivat kertoa taideteknisestä ratkaisusta joka ei renessanssiaikana ollut omituinen. Eli että olisi ideaalikasvojen pohja, kasvojen mittasuhteet, jonka ympärille yksityiskohdat sitten maalattiin. Näin ollen yhteneväisyys ei välttämättä kerro samasta ihmisestä, vaan samasta taideteknisestä ratkaisusta. ; Tämä ongelma tietysti muuttuu käärinliinan kohdalla hieman ongelmallisemmaksi, koska taideteollisen selityksen hyväksyttyäänkin olisi selitettävä se, miksi ja miten kuvassa olivat juuri Leonardo da Vincin suosima kasvojen mittasuhteikko.

Tästä varovaisuudestani huolimatta, en voinut olla ihmettelmättä sitä, että dokumentti onnistui itse asiassa kiertämään klassiset Torinon käärinliinaa koskevat keskustelukuopat;
1: Tavallisestihan sitä nimittäin puututaan sellaisiin asioihin kuin onko ajoitusmenetelmä otettu oikein ; Liinan ajoitus keskiajalle selitetään mielellään pois korjauspaloilla ja kontaminaatioilla ja sen jälkeen keskustellaan siitä onko mittaus asiallinen vai ei ja asia jää vellomaan ikuiseen suohon. Dokumentti ei panostanut tähän aineistoon juurikaan, sen perustelut nojasivat muualle.
2: Toinen vakiokuoppa on juuttua keskustelemaan verestä. Ongelmanahan on se, että verestä ei ole saatu suoraa näyttöä. Bilirubiini ja albumiini viittaavat paitsi vereen, myös tiettyihin aineksiin, esimerkiksi temperavärejen käyttöön. Lisäksi aidon veren on vaikeaa selittää esimerkiksi löydettyä okraa. Dokumentti ohitti spekulaatiot suoraan sillä, että Leonardo da Vinsi, kuuluisa ihmisten ruumiiden leikkelijä ja taidemaalari on hahmo jolla oli tietotaito camera obscuran rakentamiseen ja pääsy sekä väreihin että ihmisvereen. Näin tahrojen perimmäinen luonne ei ole ollenkaan ratkaisevaa.
3: Keskustelu kuvan negatiiviluonteesta on yleinen. Osasta tämä on vakuuttava todiste siitä että liina olisi aito. Väärentäjän mieleen tulisi helposti tehdä "suoraan kuva", ei vääristää värejä negatiiveiksi. Osan mielestä omituista on että Torinon käärinliinan hahmolla on valkoinen parta ja hiukset nimenomaan kun kuva on käännetty negatiiviksi ; Kankaalla "negatiivissa" ne ovat tummat. Se viittaisi siihen että Jeesus olisi ollut blondi.
4: Usein kankaan kanssa keskustellaan siitä miten pinnassa kuva on. Usein tätä kuvataan sellaiseksi että vain ohut ylin kerros on kuvaa. Tämänlaisen tuottaminen polttamalla nähdään vaikeaksi, kuva palaisi liian syvälle joten se ei voisi olla väärennös. Hopeasulfaattiteorian kohdalla pinnallisuus on kuitenkin jotain jota peräti odotetaan. Valotusreaktio todellakin polttaa kuvan kankaaseen, mutta valotusaikojen pitäisi silti olla hyvin pitkiä. Näin ollen pinnallinen palaminen olisi suorastaan ennustettavaa.

Dokumentin perustelut nojasivat erikoisiin asioihin, jotka ovat kaikki havaittavissa kankaasta ilman kovin kummoistakaan lähestymistä. Esille nostetaan antropologin lausunto kankaan miehestä ; Kankaassa on anatomisia omituisuuksia.

Ensinnäkin kuva ei näytä siltä joka syntyy jos kangas olisi kääritty ympärille ; Sen mittasuhteet ovat samat kuin normaali-ihmisellä. Kuitenkin jos pyöreän kappaleen käärii kankaaseen, mittasuhteet paisuvat. Jos kuva olisi tarttunut lähellä Jeesuksen kasvoja olevaan käärittyyn kankaaseen, olisivat esimerkiksi kasvot "venyneet" ja näyttäisivät epäluonnolliselta ; Aitoa naamakuvaa joka syntyisi tällä tavalla ei kukaan pitäisi aitona ensisilmäyksellä, sen verran paljon mittasuhteet muuttuvat jos kyseessä ei ole vain littanalle kankaalle heijastunut kuva vaan ympärille kääritty kangas.

Pää on väärän kokoinen ruumiiseen. Sormet ovat liian pitkät. Ja ennen kaikkea vaikka ihmisillä voi olla omituisen kokoisia päitä ja sormia, he ovat kuitenkin yhden pituisia. Torinon käärinliinan mies on sen sijaan eri mittainen selkäpuolelta kuin etupuolelta. Valokuvausteoria selittää tämän siten, että kuva on tehty kolmessa osassa. Ensin on kuvattu ruumis edestä, sitten takaa. Ja kolmannessa kuvassa on nähty paljon vaivaa pään kanssa. Tämä yksityiskohta selittää sen, miksi kasvot ovat käärinliinassa suhteettoman selvät verrattuna muuhun ruumiiseen.

Oikeastaan ainut teorian heikkous on sen anakronistinen luonne. Käärinliinasta kun kerrotaan jo ennen Leonardo da Vincin aikoja. Tämä kierrettiin dokumentissa varsin näppärästi ; Torinon käärinliina on vaihdettu. Se, mitä nykyään pidetään Torinon käärinliinana ei ole se esine jota aiemmin pidettiin em. liinana. Varhaisempi liina voidaan liittää varhaisiin epäilyihin ja jopa tunnustuksiin liinan väärentämisestä. Leonardo da Vinci oli siksi osana rakentamassa parempaa väärennöstä jolla paikattiin varhaisempi ja vähemmän luotettava ja uskottava liina. Varhaisempi versio on sitten voitu vaikka tuhota. Esineen historia on siksi erilainen kuin muutoin on uskottu.

Toki tässä on se, että tämä yhdistää kaiken aineiston (jopa saadut ajoitustulokset näyttävät tässä järkevältä. Kenties vaikka se olisi otettukin "liitospalasta" on mahdollista että keskiaikaista kangasta oli paikattu keskiaikaisella tilkulla...) Varsinainen juttu on tietysti siinä että tämänlaiset teoriat tekevät paitsi tässä yllä mainittuja tosiasioiden liimaamisia, niin se myös ennustaa jotain asioita joita voidaan löytää tulevaisuudessa. (Aineistojen liittäminen yhteen jälkikäteen ei sisällä riskiä ja siksi se on hieman enemmän sepittämistä kuin jos tulos saadaan jälkikäteen. Toki aineistoon sidottu sepittäminen on vähemmän tarinallista kuin jos asia vain perustuisi pelkkään kertomukseen.) Tämän dokumentin teorian ennuste oli se, että liinasta löydettäisiin syvältä jäänteitä hopeasta. (Tämän varmistamisen ainut ongelma on tietysti se, että vatikaani pelkää pyhäinjäännöksen kestävyyden puolesta eikä siksi kovin mielellään anna tutkia tämänlaisia vaihtoehtoja.)

Signeeraus.

Moni arvostaa korkeakulttuuria. Mestareiden töitä arvostetaan, koska he ovat taitavia tekijöitä. Toisin sanoen he osaavat tehdä hyviä töitä, joiden taiteellisuus ja korkealaatuisuus oikeuttaa niiden kovat hinnat.

Elämykselle, jonka saa siitä, että seinällä on oma Leonardo da Vinci ei voi laittaa hintaa, paitsi kuiteista katsomalla. Pelkästä teoksesta itsestään ei ole selvästi kyse ; Esimerkiksi kun sormenjälki paljasti maalauksen aidoksi Leonardo da Vincin teokseksi, teoksen hinta kasvoi kohisten. Taulu pysyi yhtä kauniina. Taulun sommittelu, harmonia, sanoma, maalaustyyli, teoksen tekemisen vaikeus ja monet muut asiat pysyivät samana. Taulua pidettiin myös yhtäö vanhana kuin aiakisemmin. Hinta kuitenkin muuttui radikaalisti.

Taulujen väärentäjät ovat keksineet tästä yhdenlaisen keinon tehdä tauluihinsa lisäarvoa ; He maalaavat väärennöksiä, jotka läpimentyään ovat huimissa hinnoissa. Moni pitää tämänlaista toimintaa huijauksena. Mutta silti ; Taulu eri signeerauksella yhtä suloisesti aistinelimiämme hivelee. Tätä kautta väärentäjät iskevät kyntensä taidearvostuksen pinnallisuuteen.

Tätä kautta on selvää että esteettiset ansiot, tai oikein mikään mikä on taulusta aistittavissa, eivät muutu. Hinta sen sijaan muuttuu. Tässä on tietysti hyvä huomata se, että taiteelliselle elämykselle ei anneta hintaa, vaan itse teokselle. Taidekokemusta ei myydä, vaan taideteos. Arvostukset sen sijaan heijastuvat hintaan, joten on selvää että taiteessa myyntihinnassa on paljon auktoriteettiinvetoamislisää.

Tässä kohden on selvää että korkeakulttuuri -ilmiö on toiminnallisesti ja sosiologisesti kaupallisuuden läpitunkemaa. Siltikin tämä ei poista taidekokemuksen arvoa. Sillä tilanteeseen käy sama kuin internetin "priceless" -teemaan ; Tukanleikkulle saa hintalapun, mutta sen että pilkkaa "maailman älykkäintä naista" valokuvassa on jotain jota ei voi rahassa mitata. Toteutuksen ja omistuksen hinta on eri asia, kuin se, miten sitä käyttää.

Pseudososiaalisuus.

Olen kirjoittanut 1200 juttua. Pyöreät sataluvut taas ovat perinteeni.

Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" sisältää kohdan joka kuvaa hahmoa nimeltä Gordon Way. Hän on toimitusjohtaja, jolla on innovatiivinen mutta ei kovin tuottava tietokoneyritys. Hänellä on tapana soitella ihmisten puhelinvastaajiin pitkiä viestejä. Tämä on olennainen osa hänen ajatusprosessiaan. Hän soittaa vastaajiin, ja tietää että ihmiset eivät vastaa. Sihteeri käy sitten keräämässä vastaajanauhoja ja koostaa niistä olennaisia ajatuksia ja toimintaohjeita siihen miten yritystä tulisi johtaa. Kun ihmetellään miksi Gordon Way ei käytä sanelukonetta, hän on sitä mieltä että hän ei koneelle puhu. Vastaaja on luonteeltaan sosiaalisempi. Ja tavallaan tässä on pirun iso järki.

Tilanne syntyy siitä että ihminen ei pääse itsestään täysin irti. Minä en edes jaksa teeskennellä että olisin, se olisi valheellisuutta.

Osa blogeistahan on hyvin suosittuja. Ne elävät jopa kommentoijiensa mukana. Esimerkiksi "Pharyngula" -blogi on valtavan suosittu. Sen sisällä on toki joskus mainioita postauksia. Mutta sen kommentit elävät ja niissä on usein "se fiksuin tavara jonka vuoksi blogia käytetään". Pitäjä on räväkkä keulakuva, mutta kaikki tietävät miksi siihen blogiin mennään. Saattaa olla että blogin yhden viestin kommenttijonon lukeminen alusta loppuun veisi tuntikaupalla aikaa. Toisissa joku kirjoittaa "huomenta" ja kuvaa kaupassakäyntiä ja ihmiset käyvät moikkaamassa niissä. Nämä ovat sitä varten että muut käyvät moikkaamassa ja voimahalittelemassa, rationaalista järkeilyä ja muuta oveluutta niistä on toki usein vaikeaa löytää, mutta ne eivät ole olemassakaan tätä varten.

Tämä blogi ei ole näitä. En ole ihmisenä kovin sosiaalinen, I just cope with different situation. Yleisesti ottaen voisi sanoa että olen pienissä osissa ihan kiva. Ja ihmiset pitävät minua ihan OK kaverina. Minusta pidetään, tai vähintään minua on helppo sietää. Mutta ystävät ovat minulle "vähän vaikeampi juttu" : Niiden varsin harvalukuinen määrä on pitänyt syvän toveruuden synnyn minulle hienoisena mysteerinä. (Lähinnä valtaa mielen ällistys siitä että millä piilolihaksilla ja salakapakkaviinoilla ne oikein jaksavat.)

Blogini on itseni näköinen. Ideana on siis ikään kuin listata päivän sekalaisia horinoitani ja toivoa että jaksan itse käydä niitä läpi, tai että juttu vaan etenee johonkin. Ei seuraa, joten jäljelle jää vain ego.

Tämä blogi on olennaisesti samanlainen kuin Gordon Wayn puhelinvastaaja. Tosin ilman sihteeriä tai firmaa. Ja koska teen tälläistä ihme puhelinvastaajaa (ilman ties mitä hyviä juttuja), yritän perustella olemassaoloani jotenkin jollekulle jonka teeskentelen olevan joku muu kuin minä.

Otan esiin Lauri Järvilehdon jutun joka käsittelee yleisneroutta ja medialukutaitoa. Hän nostaa esiin innostuksen, ajankäytön ja sen että "keksijänero arkistoi oivalluksensa". Ihminen joka on innokas ja kärsivällinen, kehittyy. Ja jos ei kirjoita asioita ylös, unohtaa helposti asioita. Lehdet, kavereiden kanssa tehdyt juttelut ja muut vastaavat sisältävät ideoita jotka voivat joskus olla käyttökelpoisia. Olennaista on se, että "Kun muistiinpanoja alkaa kertyä enemmän, katoavat loistoideat kuitenkin keskinkertaisten joukkoon. Inspiraatiota kaivatessa sekalaisia lippulappusia täynnänsä pursuava laatikko ei houkuttele luokseen. Tästä syystä muistiinpanot kannattaa myös arkistoida niin, että löydät aina halutessasi tarvitsemasi."

Tämä on minun mappini. Se sopii hyvin, koska määrällisesti minulla alkaa olemaan ideoita, heittoja jne... aika paljon. Blogi on luonteva koska blogipohja tarjoaa loistavan systeemin jonka kautta saa ikään kuin automaattisesti itseään ylläpitävän ja päivittyvän hakemiston. Kun termi, aihepiiri ja tärkeät nimet ovat listalla, niitä kautta pääsee seikkailemaan. Joskus termeissä on redundanssia, synonyymejä ja muuta hämmentävää, mutta niiden välillä seikkailukin tuo uusia ideoita. Näin saa tarpeellisia ideoita, jotka viittailevat jotenkin relevantisti jotain teemaa tai henkilöä. Tai jota kautta päätyy muutamalla klikkauksella muihin olennaisiin asioihin. (Ja mahdollisesti johonkin täysin irrelevanttiin joka kuitenkin sisältää aasinsillan, jota voi käyttää jossain kiinnostavassa.)

Lisää pontta puhelinvastaajan järkevyyteen saadaan toistakin kautta. Yksi tapa olisi lähestyä sitä katsomalla miten USA:ssa suosittua "tiedeblogaamista" on kritisoitu, ja miten suosittu "Pandas Thumb" -tiedeblogissa on siihen reagoitu. Richard Hoppe vastaa siellä syytökseen siitä, miten tiedeblogit ovat elitistisiä ; Niissä tiedemiehet kirjoittavat tieteestä, ja tavisten rooli on reagoijan ja kommentoijan roolissa. Blogien tulisi spesifioitua ja kutsua eitieteentekijät tervetulleiksi. PT muistuttaa että mitään estettä tiedeblogaamiseen amatööripohjalta ei suoraan ole.

Itselleni tulee tietenkin mieleen se, että tässä jääkiekkopelistrategioiden ja harjoittelun populaarisoijia moititaisiin siitä että he ovat jääkiekkoilun ammattilaisia. Että pitäisi antaa tilaa niille jotka ovat surkeita jääkiekossa. Mutta koska olen itse amatööri, enkä ammu itseäni julkisesti jalkaan "kovin pahasti", joten suojaudun muistuttamalla että osa jääkiekon innokkaista katsojista ovat pelisilmältään hyviä - vaikka heillä olisi kaljamahat ja kaikki!

Tämä blogi on tavallaan juuri sitä jota tiedeblogien kritisoijat haluaisivat. Amatööripeliä. Siinä missä niissä "parjatuissa" tiedeblogeissa luottamusta tulee kirjoittajan professionaaliuden kautta, ei amatöörillä ole tarjota kuin intonsa aiheeseen. Kun joku jolla on alan tutkinto ja lupa käyttää etuliitettä "Ph.D", se tuo tiettyä luottamusta siihen että asia on ymmärretty hyvin. Jos sen pitäjä on amatööri, tätä ei tietenkään ole. Eikä pidäkään.

Tässä amatööripelissä on kuitenkin yksi tärkeä piirre, jonka Douglas Adams valaisee myöskin samaisessa "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa". Se tosin käsittelee ohjelmointia. Siinä nimittäin kerrotaan että opettaja joka selittää asiat, oppii koska hän jäsentelee itse asioita. Mitä tyhmempi oppilas, sitä enemmän työtä ja paremmin työ on tehtävä. Tätä kautta tyhmä oppilas on opettajalle hyödyksi. Kirjassa tyhmyyden huippu on tietokone, jolle yksinkertainen asia, kuten melodia "hämä hämä häkki" on työlään ohjelmoinnin takana. Olisi kaikin puolin helpompaa soittaa kappale itse. Mutta jos saat asian analysoitua ja pilkottua sellaiseen muotoon että tietokone osaa sen tehdä, olet oppinut olennaisia asioita musiikista - ja yllättäviäkin asioita tuosta pikku kappaleestakin.

Minä taas tuotan puhelinvastaajapuhetta, joilla yritän opetta itseäni. Ja juuri sen takia opettaminen opettaa minulle aivan helvetisti.

---

Kuvat on blogin eri vaiheissa napattuja tekstipuita tästä blogista. Niissä on yleisesti käyttämiäni sanoja.

Karkea katsaus miltei kaikkeen.

Tämä on 1100 blogijuttuni. Rituaalinani on aina ollut leikitellä blogailuun liittyvillä teemoilla. Nytkään en ajatellut tehdä poikkeusta. Tällä kertaa ajattelin nostaa esiin taustamotivaatioideni luonne. Tämä ei ole kovin vaikeasti arvattava. Taustalla pyörii ajatus "renessanssimiehestä".

Tätä kautta tämä blogi on eräänlainen kooste, jonka tavoitteena olisi ikään kuin täyttää Douglas Adamsin otsikko "Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki." Näin kysymykset käsittelisivät sitä, mitä maailmassa on, miten se toimii, ja miten asiat ovat olleet, miten ne tulevat ja miten ne menevät.¹ Ja missä kaikessa ihmiset ovat onnistuneet mokailemaan, sekoilemaan, häröilemään ja oppimaan matkan varrella.² Kuinka maailma on täynnä suuria kysymyksiä, joihin on tarjolla useiden viisaiden tuottamia vääriä tai puutteellisia vastauksia. Ja kuinka kaikki tämä on sitten muka jotenkin ollut sen arvoista. Matkalla hihaan tarttuu tietysti kaikkea erittäin hyödyllistä, kun selvät faktat yhdistyvät toisiinsa ja niiden tuloksena on vaikutus, jonka impakti ihmisten elämään on valtaisan mullistava.³

Toki historia tuntee renessanssimiehiä. Ensimmäinen niistä oli Aristoteles. Hän aloitti ties kuinka monta erilaista tieteenalaa. Hänestä on kuitenkin mahdotonta tehdä tiivistelmää. Sillä siinä missä esimerkiksi Platon käyttää yhtä systeemiä, ideamaailmaa, kun hän lähestyy mitä tahansa asiaa etiikasta kivien putoamiseen, Aristoteleellä selitystasoja ja selitystapoja on monenlaisia. Aristoteles oli siis renessanssimies ennen renessanssia, hän oli aikaansa edellä. Leonardo da Vinci taas oli renessanssimies renessanssiaikaan, hän oli aikansa hermolla. Nykyisin jos yrität olla renessanssimies, olet tietysti jälkeenjäänyt. Syynä on tiedon lisääntyminen ja tiedon sirpaloituminen. Se, mitä Platonin oppilas Aristoteles aloitti, sirpaloittaminen, on jatkunut nykyisin siihen asti että jos yrittää tarttua kaikkeen, ruokkii vain omaa multidiletantismiaan. Asiantuntematon harrastelija tunkee nokkaansa kaikkeen, osaa vähän kaikkea mutta ei mitään kunnolla.

Olisi siksi typerää luulla että en olisi sisäistänyt ylläolevaa.⁴ Blogini sisältö on "Large amount of uncountable factions, which all are extremely unlike to be of use to anyone." Mutta diletantismin kautta se pääsee kuitenkin kurkistamaan kahteen minulle keskeiseen asiaan: (1) Asioista on voitava ottaa selvää ja pähkäillä. Onnistumisen mahdollisuus tai vaikeus ei tarkoita samaa kuin matkanteon lopettaminen. Silti voidaan yrittää ihan täysillä ja naama irvessä. Ja (2) ihmisen täytyy saada leikitelläkin, jotta elämä ei ole aina turhantotista vääntämistä.

Tätä kaikkea kuvaa tietysti erittäin hyvin termi swashbuckling. Se yhdistetään elokuvagenreen joka käsittelee renessanssimiekkailijoita. On muskettisotureita ja/tai piraatteja. Kuitenkin minulle se on keskiaikainen juttu, jotain joka ei siis ihan vielä ole kypsynyt renessanssiaikaiseksi. En siis ihan onnistu. Mutta se ei haittaa. Koska asenne on kuitenkin suoraa niistä elokuvista - ja tämä taas ei kovin hyvin sovi keskiaikaiseen näkemykseen siitä mitä ihmisen tulisi olla ja tehdä. Tätä taustaa vasten on ihan luontevaa ja täysin ilmiselvää tehdä nimen omaan ja juuri taistelulaji-filosofiablogia.

---

1 Kun syö paljon parsakaalia, virtsa voi muuttua vihreäksi. Näin kävi Tiberiuksen pojalle, joka piti parsakaalista niin paljon että söi vain sitä. Ja lopetti vasta kun virtsan värimuutokset tulivat mukaan kuvioihin.
2 Periytyvien ominaisuuksien merkityksestä opittiin alkaptonuria -nimistä taudista, jota Garrod esitti periytyväksi. Tauti on varsin tylsä, se aikaansaa muun muassa korvavahan kummallista väriä. Tauti oli niin tylsä, että löytö ei noussut esiin. Geenitutkimus olisi voinut harpata kymmeniä vuosia eteenpäin, jos Garrod olisi tutkinut jotain tautia joka olisi rakenteeltaan mielenkiintoisempi.
3 Tiesitkö että rooman keisari Caligula (Oik, nimi Gaius Caesar Augustus Germanicus) sai lempinimensä - josta hänet tunnetaan paremmin kuin oikeasta nimestään - koska hänet vietiin lapsena sotakentille katsomaan paikkoja. Hän oli sotilaille eräänlainen maskotti, joka oli puettu pikkuisiin sotilaan varusteisiin, aina sotilassaappaita myöten. Nimi "Caligula" tarkoittaa "pikku kenkää". Suomenkielinen sana, joka kuvaa tätä sanaparia on "Lipponen". Nyt siis voimme arvailla mitä "Paavo" on latinaksi. "Gaius" oli aika yleinen nimi, joten se on tuskin hirveän huono.
4 Päin vastoin, tämän vaatimattoman huomion ole sisäistänyt itsereflektion kautta perustuen korkeimman omakohtaisiin elämänkokemuksiini. Ensin ajattelin kirjoittaa aivan kaiken, mutta kun olin kirjoittanut luomakunnan historiasta ensimmäiset tuhat vuotta ja tekstiä oli miljardeja sivuja tiivistä luonnontiedettä ja kvanttimystiikkaa, päätin että yhteiskunnan tarjoama rahallinen tuki ei riitä projektini rahoittamiseen - vaikka projektia olisikin tekemässä kaltaiseni erityislaatuisen nerokas olento, joka ei tietenkään tee mitään rahan vuoksi vaan sen vuoksi että pääsisi näyttämään sivistystään ja pätemällä tukea kaikkien muiden kehitystä kohti parempaa. Prosessissa jossa ihmiskunta hienostuisi blogin kirjoittajan kaltaiseksi. Koska olen muiden hyveideni ohella pitkämielinen, en päättänyt heittää hanskoja tiskiin vaan päätin ainoastaan karsia asioita. Lähtötuomion saivat kaikki turhat asiat. Muun muassa Latvialaiset kansantanssit, siivoaminen, reseptit ja onnellisuus. Samoin kuin julmalla kädellä karsin kaiken joka oli typerää, liian epäkoherenttia, ja tietenkin kaikki josta olin erimielinen, josta en pitänyt ja joiden kirjoittajiin olen kokenut tunteenomaista raivontunnetta. Näin jäljelle on jäänyt vain olennaisimmat viisauden hedelmät. Muuhun ei ole jäänyt aikaa. Toki kaiken tämän muunkin ehdottoman varmasti tiedän todeksi.
* Kuva on manipulaatiolla tehty yhdistelmäkuva, jossa on Leonardo da Vincin kuuluisa "Vitruviuksen mies" yhdistettynä Fiore dei Liberin kuvaan jossa kuvataan miekkailun hyökkäyslinjoja.

tsukumogami

Japanilaisessa perinteessä tsukumogami (付喪神) on esine, joka on kestänyt aikaa. Tämän iän seurauksena siitä on tullut tietoinen olemassaolostaan ja itsestään. Tällainen esine voi periaatteessa olla vaikka riisikuppi tai mikä tahansa normaali esine. Ikä tuo hengen kun esine ylittää 100 vuottaan. Esine ei enää ole pelkkä maaginen esine, vaan se lasketaan hengeksi. Henkisyyden uskovan näkyvän myös muotona. Esineen koloset ja halkeamat voivat esimerkiksi näyttää silmiltä ja hampailta. Kasvojen muotojen tarkkailu on tässä tärkeää. Nämä älykkäät esineet ovat yleensä harmittomia pikkukiusojen tekijöitä. Tosin ne voivat myös tiimiytyä kostamaan jos esineitä on kohdeltu kaltoin.

Suomesta katsoen tämänkaltainen ajattelu esiintyy taikauskoisena, ehkä jopa hieman huvittavana, harmittomana. (Japanilaisista skeptikoista tilanne on varmasti hieman erilainen, koska siellä sitä vielä otetaan vakavammin.)

Tähän liittyen voin kuitenkin esittää kaksi asiaa, jotka ovat kotoisempia.

Esineessä vanhuus nähdään täälläkin lisäarvoa tuovana asiana. Vanhan ajan maatalouskoneet ovat saaneet romanttisen sävyn, kun ne aikaisemmin ovat olleet enimmäkseen työkaluja. Ikä tekee niistä kiinnostavia. Ehkä voimakkaimmillaan tämä on taiteessa. On nimittäin aivan normaalia että vaikkapa "Mona-Lisa" -juliste 1:1 -koossa maksaa muutamia euroja. Varsinainen teos on hyvin saman näköinen, yhtä kaunis, mutta se maksaa todella paljon. Erot ovat huikeita. Ensimmäinen on rihkamaa ja toinen on taideaarre, koska toinen on vanha ja alkuperäinen.

Pelkällä vaivalla asiaa ei voi selittää : Väärennöksien tekeminen vaatii maalaamistaitoa. Pitää osata pitää pensseliä oikein, on osattava sekoittaa värejä samalla tavalla kuin alkujaan. Lisäksi vaaditaan lisätaitoja joilla teos vanhennetaan. Da Vinci ei joutunut opettelemaan sitä miten Mona Lisasta tehdään vanhan näköinen, koska aika on tehnyt sen. Toisaalta laiska väärentäjä voi itse asiassa luoda taideteoksesta version joka on enemmän sen näköinen kuin taulu oli taiteilijan tekemänä : Voidaan jopa sanoa että jos teos jätetään vanhentamatta, se näyttää enemmän siltä mitä taiteilija sen on tarkoittanut näyttävän. Aikahan on muuttanut ja turmellut tuota näkemystä. Juuri sen vuoksi että aika muuttaa vaikuttaa esimerkiksi väreihin, pintaan. Tästä huolimatta väärennöksen arvo on yleisesti ottaen pienempi kuin alkuperäisen.

Ikä ja alkuperä tuovat provenienssin, johon ihminen liittää narraation. Historiasta tulee kertomus. Ja tämä kertomus luo alkuperäiseen teokseen sen lisäarvon. Teoksesta tulee symboli. Länsimaiselle ja pinnallisellekin ihmiselle "esineen kokemuksilla" on paljon merkitystä. Estetiikalla, teoksen kauneudella tai muulla hintaeroa ei voi selittää.

Toinen asia on tietysti elämänkokemus. Se on tietenkin tärkeä asia.

Kuitenkin siitä tulee helposti eräänlainen lyömäase. Tässä on tietysti ajatus siitä että elämänkokemus tekee ihmisestä kaikkien alojen asiantuntijan, ja että isompi elämänkokemus tarkoittaa samaa kun argumenttien voittaminen. (Usein vielä että elämänkokemus voidaa suoraan sitoa järkevästi ikään.) Tälläisellä tavalla käytettynä ikä muuttuu kuitenkin argumenttivirheeksi. Ageism on siitä erikoinen argumentaatiotapa, että se on samanaikaisesti auktoriteettiin vetoaminen siten että itsestä tehdään auktoriteetti ikävuosien perusteella. Toisaalta se on myös ad hominem, koska toista pidetään "liian nuorena" jotta tällä voisi olla mitään järkevää sanottavaa. Argumentaation yleinen perusajatus taas on juuri siinä että ei olisi väliä sillä kuka sanoo vaan mitä sanoo.

Itse asiassa ikä on monesti yllättävän pieni asia. Tunnettu kuvaaminen sanoo että huippuammattilaisen tason saavuttaa 10 vuodessa ja 10 000 tunnin harjoittelulla asian parissa. Tämä on paljon, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä että jos joku aloittaa asiaan intensiivisen tutustumisen 7 -vuotiaana, hän on ahkeran treenin vuoksi 17 -vuotiaana huippu. Esimerkiksi minä taas en ole tällä tasolla missään, paitsi nukkumisessa. Minun pitää siis jo tässä iässä alkaa olemaan varovainen. Ihmisiä, edes teinejä, ei pidä aliarvioida.

Toinen asia ei koske huippuosaamista, vaan "käytännön hanskaamista", joka ainakin itselläni on kiikarissa. Esimerkiksi uskallan kokemuksen kautta sanoa että veitsenheiton kaltaisen tarkan motorisen taidon, joka ei kuitenkaan rakennu esimerkiksi sen varaan että on valtavat muskelit, oppii välttäväksi viikon intensiivitreenillä. Kuukaudessa olet "kohtuullinen". Sitten on vain taivas rajana. Tietty perustaso tulee usein yllättävänkin nopeasti. Filosofiastakin oppii välttävälle tasolle kuukaudessa parissa, jos on ahkera.

Kuitenkin vielä pahempi tilanne on mielestäni jos ikää ja sen tuomaa asemaa on perustellusti, mutta se sydämen sivistys on jäänyt puuttumaan. Tähän liittyen minun on pakko kertoa kokemus omasta elämästäni. Lähetin William Rice -nimiselle tutkijalle sähköpostia, olin lukiossa. Kaikki minut lukiossa tunteneet tiesivät minusta yhden asian. En osaa kieliä. Kielenkäyttöni rakenne suomessakin on outo, ja sitten sinun täytyy ruveta höpisemään eri kielillä. Tässä on oikeasti krooninen ongelma. Etenkin hyvän kielen tuottaminen on vaikeaa, lukemisessa tulee paljon harvemmin virheitä. Toki taidot tuottamisessakin on "paremmat kuin ne minun lukion opeparat voisi luulla". Tämän vuoksi lähetin siis jonkinlaisen ehkä hyvällä tahdolla miltei luettavan jutun. Sain vastineeksi tosi positiivista palautetta ja hän itse asiassa liitti mukaan PDF -än siitä tutkimuksesta josta kyselin. Hänellä oli selvästi iso ylilyönti asema. Hän on ammattilainen ja hän ei taatusti oppinut minun viestistäni mitään. Tiedot, taidot ja osaaminen on eri luokkaa. Äijä on omalla rintamallaan melko kuuluisa (muuten suomalaiset teinipojat ei tietäisi.) Muutakin hommaa siis taatusti on. Hän kuitenkin avasi, yritti ymmärtää ja antoi positiivisella tavalla palautteen. Voi olla että ilman tuota palautettua sähköpostia en olisi tässä. Jos hän olisi lähettänyt takaisin "go home and grow" hän olisi esittänyt ymmärrettävän vetoomuksen.

Osittain tämän kokemukseni vuoksi suhtaudunkin etenkin nuoriin siten millä asenteella he toimivat. Takana on yksinkertaisesti sellainen perusasia, että jos asenne on kunnossa, hän kyllä huomaa virheensä ja oppii niistä. Ei toista niitä kovin montaa kertaa, ja kehittyy tätä kautta paremmaksi. Pelkkä "olet paska" ei tarjoa mitään konkreettista josta kasvaa. Tätä kautta syntyy vain antipatioita, jotka tuskin ajavat yhtään kenenkään asiaa.
1: Julistajakakara joka esittää olevansa valmis ja on opettamassa, kun samalla osoittaa tietämättömyytensä eikä osaisi korjata virheitään jotka hänelle osoitetaan on tietysti oma lukunsa. Hehän voivat syyttää vanhoja "kalkkiksiksi" ja perustella asioita sillä että ihmiset unohtavat. Ja tosiasiassa tiede muuttaa maailmaa niin, että isovanhempieni aikainen tieto on monin paikoin vanhentunutta. Jos tietoja ei ole ylläpidetty ja treenattu ja kehitetty, ne ovat karsiutuneet ja muuttuneet epätiedoksi.
___1.1: Televisioelämä voi siis tavallaan "poistaa elämänkokemusta" monilta alueilta. Tosin en halveksisi tätäkään. Monissa televisio -ohjelmissa on esimerkiksi esitetty mutkikkaita eettisiä jännitteitä. Ihmiset eivät siis opi tästä moraalikäsitysten terminologiaa, mutta vähintään he keskustelevat siitä oliko saippuasarjan tyyppi paha vai tekikö oikein kun vaihtoi puolisoa. Tätä kautta he voivat "saavuttaa ymmärrystä diskurssin kautta". (Enkä pelleile miltei yhtään!)

Pohjimmainen syy on kuitenkin siinä, että jos auktoriteettiasema pitää väkisin ottaa, se yleensä kertoo vain kolmesta asiasta. (1) Auktoriteettiasema halutaan. Eli tyypillä on tiettyjä asioita mielessään. Jokin motivaatiovoima ajaa yrittämään asettumaan toisten yläpuolelle. (2) Ja kun tätä tehdään epäolennaisuuksilla eikä esimerkiksi säkenöivällä argumentaatiolla, se kertoo siitä että näitä perusteita ei ole. (3) Olemassaolevaa hyväksyntääkään ei ole, koska jos sinulla on asema et joudu sitä pönkittämään.

Yhtenpanon kautta voidaan itse asiassa sanoa että ikään liitetään henkistymistä, se nähdään tietyllä tavalla lisäarvona. Henkisyyden nähdään ikään kuin kasvavan iän kanssa. Joskus tämä pitää paikkaansakin, mutta ei aina. Esine joka täyttää sata vuotta voikin olla vain esine. Viisaus ei ole mikään tsukomogari, joka manifestoituu esiin syntymäpäivänään. Vanha ja viisas voivat olla sama asia. Mutta se ei ole väistämättömyys.

Artificial - intelligency connected.

"Gardener's design gardens."

Ei ole kovin helppoa sanoa mikä on suunnitellun kohteen ominaispiirteet. Filosofiassa tätä pidettin pitkään aika yksinkertaisena asiana. Pitkään ajateltiin että itse asiassa kaikki on suunniteltua ja että jokainen tietää mitä se tarkoittaa. Käsitteellä oli enimmäkseen assosiatiivista sisältöä.

Aristoteles jaotteli selittämisen osiin, joissa korkeinta porrasta esitti teleologisuus, päämääräsuuntautuneisuus. Hänestä pohjalla oli aineelliset selitykset, jotka kertoivat mistä asia on tehty. Tätä korkeampi selitysmuoto oli formaalinen syy, joka taas oli olemus, muoto, malli ja muu jolla asiat ovat. Tätä korkeampi selitys oli aiheuttava syy, eli kausaalinen syy joka on se joka aikaansaa muutoksen. Aristoteleestä paras ja lopullinen selitys syntyi kun kerrottiin finaalinen syy, eli tarkoitus ja päämäärä jonka vuoksi kausaalinen syy tapahtuu. Tämän ajattelun pohjalta mentiin pitkään eteen päin : Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen esitti että asiat joissa ei ole älyä, kuten luonnonkappaleet, toimivat aina samalla tavalla. Hänen mukaansa tämä tarkoittaa sitä että ne on suunnattu tekemään jotain. Tämä kertoi hänestä siitä että ne olivat päämääräsuuntautuneita. Tuomas Akvinolainen oli varma, että tämä päämääräsuuntautuneisuus tarkoitti sitä että kun maailma voisi periaatteessa tehdä mitä vain, ja nyt asiat tapahtuvat tiettyyn suuntaan, se on aivan kuten jousiampuja joka ampuu nuolia tiettyyn suuntaan. Toisin sanoen tapahtumilla on "jousiampuja", joka oli tietenkin Jumala.

Tälläisiä selityksiä pidetään hieman epämääräisinä, koska niillä voidaan periaatteessa selittää mitä vain. Se, että jotain tapahtuu voidaan aina tulkita päämääräksi. Siksi esimerkiksi ihmeet on yleensä tulkittu nimen omaan älyllisiksi koska ne ovat epätodennäköisiä ja harvinaisia tapauksia. Tälläisestä epämääräisyydestä olisi syytä päästä eroon. Siksi olisi syytä tietää mitä on suunnittelu, sellainen joka selittäisi jotain ja jolla olisi määritelmä. Eli sellainen, jonka saaminen tulokseksi tuottaisi tietoa todellisuudesta sen sijaan että tietämättömyys olisi ainoastaan nimetty ja kutsuttaisiin tätä selitykseksi.

Helpoin tapa lähestyä kysymystä on miettiä suunnittelua prosessina: Suunnittelussa on aina:
1: Jokin taho, jolla on kyky suunnitella.
2: Taholla on jokin tavoite, jonka hän haluaa täyttää.
3: Taho käyttää jotain työskentelymetodia jotta saisi tavoitteen täytettyä.
4: Jollain taholla on resurssi ja kyky toteuttaa tämä prosessi.

Suunnitelmat eivät tule tyhjästä. Yleensä kun ihminen keksii jotain, hän on miettinyt ongelmaa kauan - tai vähintäänkin tuottaa nopeasti jotain lisäystä johonkin, jota joku muu on miettinyt kauan. Tässä kokeillaan isoa kasaa variaatioita. Taiteilija harjoittelee, ja vaikka modernin taiteilijan työ saattaa olla suora viiva tai se saattaa näyttää satunnaiselta patternilta, sen takana on aina tekniikka, ja työskentely, joka perustuu yritykseen ja erehdykseen. Yleensä ihminen ei opi kuin virheistä, joko omista tai muiden. Usein jonkun metodin keksii oikeaksi, mutta sen todistaa oikeaksi vasta kun sen tekee toisella tavalla, joka onkin väärin. Jopa työkalut ja tekniikat joita käytetään suunniteltujen kohteiden tuotannossa ovat tälläisen kehittelyn tulosta. Eivätkä nerotkaan vain tuota juttuja tyhjästä: Hekin ovat opiskelleet ja harjoitelleet.

Siksi esimerkiksi Donald Campbell määritteli suunnittelun seuraavasti: "variation and selective retention". Koska evoluutio täyttää tämän määritelmän, se ei kuitenkaan ole täydellinen. Tämä on melko usein ongelmallista, koska esimerkiksi "vaihtoehtojen välistä valitseminen" on juuri se mitä evoluutio tekee, eikä ole välttämätöntä olettaa evoluutiota älykkääksi. Tuomas Akvinolainen luultavasti olisi tulkinnut sen päämääräsuuntautuneeksi, kuten oikeastaan kaiken muunkin. Olennaista on kuitenkin se, että erotetaan design eli aidosti suunnitellut kohteet designoideista eli kohteista jotka ainoastaan omistavat samanlaisia piirteitä sen kanssa. Tämä erottelu on olennaista, koska Daniel Dennett ja Richard Dawkinshan ehdottavat että evoluutio tuottaisi suunnittelunkaltaisia piirteitä, koska älykin on luonnonvalinnan tuotos - eikä tätä vaihtoehtoa voida suoralta kädeltä hylätäkään. Jos asia on todella näin, ei itse asiassa ole mikään ihme että suunnitelluilla kohteilla ja luonnonvalinnan tuotoksilla on yhteisiä piirteitä joita ei löydy muualta universumista: Luonnonvalinta kun liittyy vain eläviin olentoihin, samoin kuin suunnittelu. Tässä kuitenkin haetaan sitä että älyllinen toimija, luonnonvalinnan kehityksen tulos, erotetaan omasta valmistusprosessistaan erilliseksi yksiköksi. Kuitenkin tavoitteeme huomioon ottaen, tämä elementti on tärkeä, joskaan ei selvästikään sellaisenaan riittävä.

Suunnittelu on konteksiriippuvaista, ja siihen liittyy tekijän asettamat tavoitteet, eivätkä ne yhteydet joita näkijä siinä näkee tai haluaa nähdä ; Esimerkiksi jos solussa proteiini toimii katalyyttinä, ja joku näkee tässä suunnittellun funktion, pitäisi voida erottaa onko tämä "funktio" sellainen johon intentio liitetään näkijän päässä, vai onko se siinä jo ennen sitä. Tämä on oltava siis jotain muuta kuin pelkkä rakenteen analyysi ja tarkka kuvaus. Perusongelmana on siis se, että emme näkisi suunnittelua vain koska näemme yhteyden. Yhteyden olisi vielä lisäksi oltava perusteltu. Keksitty yhteys ja oikea yhteys pitäisi jotenkin voida erotella toisistaan. (Muuten emme ole päässeet eteenpäin, käsitteellämme ei ole sisältöä koska kaikki voidaan periaatteessa liittää siihen, eikä mistään voida sanoa että se ei olisi sitä.)

Pääsemme eteenpäin, kun katsomme miten asioita on tehty:
1: Esimerkiksi Toledossa tehtiin miekkoja, jotka tehtiin Wootz -teräksestä, jota taas tehtiin Intiassa ja tämän valmistus oli protektionistista, ulkopuolisesti suojattua ja salattua. Sitä ei osata ihan täysin toistaa nykyään. Kuitenkin tiedämme jotain damaskiteräksen tekemisen mekaniikasta. Tiedämme valmistajista aika paljon, heidän asuinmaansa. Tiedämme myös miekanvalmistuksesta yleensä aika paljon, ja Toledon teräs voidaan ajatella tämän erityistapaukseksi.
2: Toisaalta kiviveitset ovat yksinkertaisimillaan sirpaleita. Tiedämme että ne on tehty, koska iskoksilla on tietynlainen rakenne, jonka tiedämme syntyvän. Itse asiassa yksinkertaisimmat kiviesineet eivät enää ulkopuolisen silmiin edes näytä esineiltä, vaan kiviltä.
3: Toisaalta monet esineet on tunnistettu ihmisten tekemiksi, vaikka niiden funktiota ei tunneta. Lisäksi monilla esineillä -esimerkiksi paperipainoilla- ei ole mitään erityistä toimintaa, jota ei luonnollisissa kappaleissa - esimerkiksi kivissä - ole ja ne silti tunnistetaan tehdyiksi. Toiminnolla ja sen tunnistamisella ei ole oikeastaan mitään tekemistä suunnittelun kanssa, vaikka perinteisesti funktionaalinen selittäminen ja teleologia onkin liitetty yhteen.

Meillä on historiallista tietoa Toledon miekoista, samaan tapaan kuin meillä on tietoa siitä että da Vinci teki "Mona Lisan" - ja jonka pohjalta voimme tietää jopa sitä onko jokin taulu da Vincin tuntemattomaksi jäänyt työ vai väärennös vai jonkun muun taiteilijan tekemä. Kuitenkaan vastaavaa tietoa ei ole kivikauden esineistössä. Toledon miekan rakenne on monimutkainen, mutta kivikirveiden ei. Toisaalta luonnossa löytyy monimutkaisia rakenteita, jotka eivät välttämättä ole tehtyjä; Esimerkiksi pseudofossiilien mikrorakenne on monimutkainen, eikä puhtaasti deterministinen tai satunnainen. Olennaista on huomata, että tradition ja yksilön erottaminen ei aina ole välttämätöntä: Tiedämme että Toledon miekat on tehty ihmisten toimesta. Samoin väärennöksestä tiedämme paitsi että se ei ole da Vincin tekemä, myös sen, että se on nimen omaan ihmisten tekemä. Tekijän luonne ja motiiveja - halu pettää ja saada rahaa - voidaan selvittää. Toki motiivimaailma voi olla moninainen ja siinä voi olla eri vaihtoehtoja, mutta tämä ei tarkoita että motiivi olisi täysin pimennossa. Voimme arvailla, ja nämä arvailut ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia.

Ja vaikka tunnemme miekkojen käyttötavat, ja tunnemme kiviveisten käyttötavat, kuitenkin se millä lopulta tunnistamme sen että jokin on älykkään toimijan tekemä, on sen rakenne: Se, että siitä löytyy jokin rakenne jonka tiedämme syntyvän tietyn prosessin kautta. Tieto suunnittelusta ei siksi olennaisesti eroa muusta selittämisestä: Kuten maan vetovoima selitetään tietyllä kaavalla ja uusienkin eläinlajien jäljet tunnistetaan sillä, että meillä on havaintoja jälkien jättäjistä ylipäätään, voidaan suunnittelua selvittää samalla tavalla. Jäljistäkin voi nähdä esimerkiksi eläimen mielentilaa, onko se juossut, onko se kulkenut suoraan vai kierrellyt ja kaarrellut. Tämä on mahdollista samasta syystä mistä tunnistamme ne jäljiksi: Meillä on jotain tietoa niiden jättäjän luonteesta. Suunnittelu, kuten kaikki muukin, tunnistetaan pikemminkin sitä kautta mitä ne ovat, kuin eliminoimalla "muita vaihtoehtoja".

Toisin sanoen: Meillä on oltava jotain tietoa joko tekijästä, tämän persoonasta(da Vinci) tai laajemmin sen luonteesta (ihminen, kojootti), tämän käyttämästä työmetodista ja sen jättämistä lainomaisista piirteistä (sahaaminen jättää tuollaisia jälkiä), ja toiminnan tavoitteista (kostonhimo, ahneus, halu hullutella). Kun tiedämme jotain näistä, voimme jatkaa eteenpäin ja saada selville muitakin. Eli yksikään piirre ei ole välttämätön, voimme helposti keksiä jotain jossa tieto selvitetään ilman että tämä informaatio puuttuu. Mutta mitä enemmän noista piirteistä tiedämme, sitä varmemmin ja paremmin asia on perusteltu. Emmekä koskaan saa tietoa ilman että jotain tai jokin näistä olisi läsnä. Itse asiassa profiloinnissa esimerkiksi sarjamurhaajan toimintatapa, ja murhien tapahtumapaikat sekä ruumiiden kohtelu ja sijoittaminen kertovat siitä missä hän asuu, minkälainen luonne hänellä on, mitkä ovat toiminnan motiivit, ja miten murha on teknisesti suoritettu, mitä hän on tehnyt ensin, mitä välineitä hän on käyttänyt ja niin edes päin. Tekijä voidaan luokitella näiden pohjalta sitten esimerkiksi "tehtävän saaneiksi", jotka tekevät tekojaan koska uskovat sille olevan oikeutuksen, tai "hallinnan tavoittelijaksi" tai "hedonistiksi", joka vain pitää murhaamisesta. Nämä arvaukset eivät toki johda suoraan 1:1 selityksen, mutta olennaista on, että ne painottavat arvaamista huomattavasti enemmän kuin puhdas arvaus. Tämä siis sisältää tietoa tavoitteista ja tämä taas selittää tapahtumia silloin kun tavoitteellinen toimija on ollut mukana kuvioissa. Tämän ei pitäisi olla mitenkään erityisen uutta, koska jopa TV:n rikossarjoissa asioita selvitetään tämän tapaisella kaavalla. Ensin selvitetään esimerkiksi miten ruumis on kuollut, ja missä ja milloin. Tästä selviää minkälaisia ominaisuuksia murhaajalla on ollut. (Onko murhaaja ollut järjestelmällinen, vasenkätinen, vahva, nainen, ammattilainen, amatööri, mielenvikainen...) Tutkitaan onko jollain motiiveja ja tilaisuus tehdä rikos. Kaikkea ei tiedetä koskaan aluksi, mutta jotain on aina tiedossa. Siksi, vaikka kaikkea ei aina saataisikaan selville - esimerkiksi Viiltäjä -Jack on jäänyt tunnistamatta - ei tapahtuma ole koskaan jäänyt "pelkäksi arvoitukseksi". Tiedetään esimerkiksi aika tarkasti -jopa valitettavan tarkasti- mitä Mary Jane Kellylle tehtiin.

Eli jos meillä on puutarha, voimme selvittää onko sitä hoidettu vai ei. Jos siinä on siistit penkit, tiedämme että ihmiset tekevät tälläisiä. (Eivät kojootit tai luultavasti Jumalakaan.) Toisaalta jos tämä piha on hakattu murskaksi, ja huomaamme että siinä on haravan tai hakun tekemiä reikiä, tiedämme silti että piha on tavoitteellisesti tuollaisen näköinen vaikka se ei ole nyt yhtään järjestyksessä. Samoin jos nurmikossa näkyy ruohonleikkurin jättämiä jälkiä, tiedämme että se on hoidettu piha. Sen sijaan jos kotimaiset kasvit ovat villiintyneinä sen pihalla, eikä pihassa ole jälkeäkään ulkoapäin kannetusta Kekkilän kanankakasta tai lapioinnista, tiedämme että piha on "luonnontilassa", suunnittelua ei ole tällöin perusteltu. Joten on todellakin melkoisen turvallista sanoa että sitä ei myöskään ole.

Voidaan siis sanoa karkeasti, että kun tekijä, tekijän motiivit, valmistusmetodi ja "alibi" eli mahdollisuus suorittaa valmistus otetaan pois, suunnittelusta ei enää jää mitään perusteltavaa elementtiä jäljelle. Ja kuten muussakin selittämisessä, asiaa on lähestyttävä siitä mitä tiedämme, laajentaen siihen mitä ei tiedetä. Eikä suinkaan lähteä siitä mitä emme tiedä, ja yhdistää tämä johonkin joka intuitiivisesti tunnetaan joksikin ja kutsutaan tätä selitykseksi.